Browsing by study line "Kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen asiantuntijatyön opintosuunta"

Tässä syventävässä tutkielmassa tutkin Marcella Althaus-Reidin käsitettä säädytön teologia. Tutkin, mikä on keskeistä säädyttömässä teologiassa tarkastellen säädyttömän teologian perustavanlaatuisia näkemyksiä ja metodologisia lähtökohtia. Analysoin myös säädyttömän teologian ymmärrystä naisen aseman muovautumisesta teologisesti sekä säädyttömän teologian lähtökohdista tehtyä kristologiaa. Vastaan tutkimuskysymyksiini käyttäen metodina systemaattista analyysia, jonka avulla analysoin kahta Althaus-Reidin monografiaa ja yhtä artikkelia. Tutkielmani keskeisenä johtopäätöksenä totean, että Althaus-Reidin säädytön teologia on ihmisten elämään ja kokemuksiin perustuva teologinen metodi. Metodi ei ole sitoutunut ideologisuuteen vaan on materialistinen myös seksuaalisuuden ja sukupuolen osalta, mikä poikkeaa vapautuksen teologiasta, vaikka pyrkimys materiaalisuuteen on keskeinen osa vapautuksen teologiaa. Säädytön teologia pyrkii vapautumiseen keskustan hegemoniasta, mikä merkitsee myös universaalien totuuksien ja essentialististen olemusten kieltämistä. Säädytön teologia tarkastelee kriittisesti systemaattisen teologian ja vapautuksen teologian heteroseksuaalisuutta ja sitoutumista patriarkaalisen yhteiskunnan ylläpitämiseen. Kolonialismin kritiikki on tärkeässä osassa säädytöntä teologiaa, sillä Latinalaisen Amerikan nykytilannetta ei voi käsitellä irrallaan conquistasta ja alistamisesta. Althaus-Reid soveltaa säädyttömän teologian lähtökohtia tarkastellessaan teologian luomaa käsitystä naiseudesta, joka tiivistyy kuviin aseksuaalisesta köyhästä tai nöyrästä äidistä. Näitä käsityksiä naiseudesta ylläpidetään Althaus-Reidin mukaan erityisesti mariologialla ja ne tuottavat väärää tietoisuutta, joka myös estää havaitsemasta sortoa. Säädyttömän teologian soveltaminen siirtää huomion naisen kohdusta eli jälkeläisten tuottamisesta vulvaan eli seksuaalisuuteen ja hyödyntää käsitystä naisesta muuttaessaan populaareja Neitsyt-hahmoja kuten Santa Libradaa. Althaus-Reid soveltaa säädytöntä teologiaa myös kristologiaan, jossa käsitystä Jeesuksen seksuaalisuudesta laajennetaan muun muassa käyttämällä Bi/Kristuksen käsitettä ja tarkastelemalla fetisismiä osana Jeesuksen seksuaalisuutta.

Tässä tutkielmassa tarkastelen Ihmisen Poika -käsitteen retorista käyttöä Matteuksen evankeliumissa. Ihmisen Poika -käsite, ὁ υἱὸς τοῦ ἀνθρώπου, esiintyy Jeesuksen suosituimpana tapana viitata itseensä evankeliumin kerronnassa. Retoriikalla tarkoitan sitä, miten käsitettä käytetään puheessa, miksi sitä käytetään ja miten sen on tarkoitus suostutella tai vaikuttaa kuulijoihinsa. Käytän tutkielmassani Vernon K. Robbinsin kehittelemää sosioretorista tulkintamallia. Hyödynnän sen menetelmistä valikoidusti tekstin sisäisiä, sosiaalisia, kulttuurisia ja uskonnollisia kudoksia. Erittelen Ihmisen Poika -käsitteen retorista käyttöä kussakin 30 esiintymässään suhteessa sen käyttökontekstiin. Olen luokitellut nämä käyttökontekstit Ihmisen Pojan (1) nykyiseen asemaan, (2) kärsimykseen, kuolemaan ja kuolleista heräämiseen sekä (3) tulemiseen ja uuteen valtakuntaan. Retorisen käytön selvittämiseksi erittelen analysoitavasta tekstistä ja sen lähikontekstista muita tarvittavia kielellisiä ja sosiaalisia rakenteita. Tutkielmani tuloksena Ihmisen Poika -käsitettä käytetään retorisesti vahvistamaan vastakkainasettelua Jeesuksen ja ”tämän sukupolven” välillä, ilmaisemaan opetuslapsille Jeesuksen kärsimyksen ja korottamisen välinen ristiriita hänen kohtalossaan, vahvistamaan opetuslasten uskoa ja motivoimaan heitä seuraamaan Jeesusta. Ihmisen Poika -käsitettä käytetään myös merkitsemään ja korostamaan opetuslapsille sellaisia puheita, joissa käsitteen avulla ladataan voimakasta vastakkainasettelua, jännittyneitä tunteita ja valtavia merkityksiä sekä hänen että opetuslasten kohtaloihin. Jokaisessa kolmessa Ihmisen Poika -käsitteen käyttökontekstissa korostuu toisistaan poikkeavat retoriset käyttötavat. Ihmisen Pojan nykyistä asemaa (1) käsittelevissä tekstikohdissa käsitteen käyttö lietsoo konfliktia Jeesuksen ja hänen seuraajiensa sekä ”tämän sukupolven” välillä. Kärsimyksen, kuoleman ja kuolleista heräämisen (2) kontekstissa Ihmisen Poika -käsitettä käytetään opettamaan opetuslapsille Jeesuksen ristiriitaisesta kohtalosta ja tehtävästä ja luodaan opetuslapsille yhä suurempaa jännitystä tämän ristiriidan ratkeamista varten. Ihmisen Pojan tulemista ja uutta valtakuntaa (3) käsitellessä Jeesus käyttää Ihmisen Poika -käsitettä motivoidakseen opetuslapsia julistustyöhön, epäitsekkäisiin tekoihin ja Jeesuksen seuraamiseen. Tässä retoriikassa Jeesus käyttää tulevan palkinnon lupauksia ja tuomion varoituksia tapoina motivoida opetuslapsia ja valaa heihin rohkeutta tulevia vainoja varten. Retoristen havaintojen perusteella Ihmisen Poika -käsitettä voisi luonnehtia Jeesuksen tehtävänimeksi. Ihmisen Poika -retoriikan kattavampi tutkimus voisi antaa tarkempia ja monipuolisemmin perusteltuja havaintoja sen käytöstä evankeliumeissa ja muissa lähteissä. Tutkielman tulokset ovat kuitenkin hyödyllinen ja varteenotettava vaihtoehto sille, kuinka Ihmisen Poika -käsitteen retorista käyttöä ja merkitystä tulisi ymmärtää.

Venäjän ortodoksinen kirkko (VOK) ja Suomen evankelis-luterilainen kirkko (SELK) käsittelivät vuoden 2005 kahdenvälisissä oppineuvotteluissaan kristillistä ihmiskäsitystä. Neuvotteluissa lausuttiin 14 lopputeesiä, joita pohjustivat neuvotteluissa pidetyt taustaesitelmät, pienryhmien muodostamat teesiluonnokset sekä niistä käyty yleiskeskustelu. Tutkielmassani tutkin, miten nämä 14 teesiä ovat syntyneet ja muodostuneet neuvottelujen aikana esitelmien, teesiluonnosten ja yleiskeskustelujen pohjalta sekä millainen ihmiskäsitys niiden pohjalta hahmottuu. VOK:n ja SELK:n välisissä vuoden 2005 neuvotteluissa Turussa pidettiin neljä esitelmää, jotka käsittelivät kristillistä ihmiskäsitystä. Näistä esitelmistä on runsaasti selviä linkkejä neuvottelujen lopputeeseihin. Lisäksi kahdesta neuvotteluissa pidetystä sosiaalietiikkaa ja Euroopan arvoja käsitelleestä taustaesitelmästä löytyy suoria linkkejä ihmiskäsitystä käsitteleviin teeseihin. Monien teesien kohdalla suoraa linkkiä johonkin tiettyyn esitelmään ei näy, jolloin teesi on syntynyt yksinomaan teesiluonnosryhmän sekä yleiskeskustelun pohjalta. Neuvotteluissa lausuttiin kristillisestä ihmiskäsityksestä 14 teesiä, jotka käsittelivät ihmistä luomisessa ja alkutilassaan ennen syntiinlankeemusta, synnin vaikutuksia ihmiseen, pelastusta ja ihmisen tahdon asemaa siinä sekä pelastuksen vaikutuksia ihmiseen. VOK:n ja SELK:n yhteinen käsitys ihmisen luomisesta pohjautuu Ensimmäisen Mooseksen kirjan luomiskertomuksiin. Ihminen luotiin Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi. Alkutilassaan ihmisellä ei ollut taipumusta syntiin ja ihmisen vapaa tahto piti yhtä Jumalan tahdon kanssa. Osapuolten yhteinen käsitys synnin alkuperästä pohjautuu Ensimmäisen Mooseksen kirjan syntiinlankeemuskertomukseen, jota täydentää Paavalin Roomalaiskirjeen jae 5:12. Synnin nähdään johtavan hengelliseen eroon Jumalasta, itsekkyyteen ja tahdon vääristymiseen. Synnin vaikutuksia käsitteleviä teesejä muodostaessa ero luterilaisen ja ortodoksisen opin välillä tuli esille kysymyksessä ihmisen tahdon kyvyistä. Osapuolten yhteinen käsitys pelastuksesta pohjautuu Jumalan armoon ja Kristuksen pelastustyöhön, joka vapauttaa ihmisen synnin vallasta. Pelastus on kokonaisvaltainen ja toteutuu täysin vasta ikuisuudessa, mutta siitä voi saada Pyhän Hengen vaikutuksesta kokemuksen jo tässä elämässä. Osapuolilla ei ollut yksimielisyyttä ihmisen tahdon asemasta pelastuksessa, minkä seurauksena siitä ei esiinny lausumia teeseissä. Osapuolten yhteinen käsitys pelastuksen vaikutuksista ihmiseen korostaa kirkon ja seurakunnan merkitystä kristityn ihmisen elämässä. Selkeää yksimielisyyttä osapuolten välillä näkyi ihmisen luomiseen ja alkutilaan liittyvissä teeseissä sekä kolmen viimeisen teesin lausumissa kirkon ja seurakunnan merkityksestä kristityille. Runsaasti keskusteluissa käsitellyistä ihmisen tahdon asemasta kääntymyksen hetkellä sekä tekojen vaikutuksesta pelastukseen ei löytynyt yhteistä näkemystä.

Tässä maisterintutkielmassa selvitän seurakunnan ikääntyneiden parissa toimivien vapaaehtoisten motivaatiota vapaaehtoistyössä. Vapaaehtoistyö on palkatonta ja kaikille avointa muita ihmisiä tai yhteiskuntaa hyödyttävää toimintaa, joka perustuu yksilön omalle tahdolle osallistua toimintaan. Tutkimustehtäväni jakautuu kolmeen tutkimuskysymykseen: 1. Mistä koostuu vapaaehtoisten motivaatio seurakunnan vapaaehtoistyössä? 2. Miten vapaaehtoisten kokemukset sekä heidän seurakunnilta saamansa koulutus ja tuki vaikuttavat motivaatioon? 3. Millainen on vapaaehtoisten käsitys vapaaehtoistyön positiosta sekä myös kirkon ja yhteiskunnan roolista vanhustyön kentällä, ja miten se vaikuttaa motivaatioon vapaaehtoistyössä? Tutkielmani on laadullinen tutkimus, jota varten olen tehnyt teemahaastatteluja, jotka olen analysoinut käyttäen metodina aineistolähtöistä sisällönanalyysiä. Aineiston keräsin haastattelemalla kahdeksaa espoolaista seurakunnan vapaaehtoistyöntekijää, jotka toimivat ikääntyneiden parissa ArkiYstävä-lähimmäispalvelussa ja vanhusten kerhoissa. Aineisto on kerätty helmi-maaliskuussa vuonna 2019. Tutkimuksen tausta ja teoreettinen viitekehys luovat pohjaa aineiston analyysin tulosten käsittelylle. Aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä saatiin kuuluviin aineistosta haastateltavien oma ääni. Aineistolähtöisen sisällönanalyysin tuloksena syntyi neljä pääluokkaa, joista kunkin alle kuuluu vapaaehtoisten erilaisia motiiveja, joista vapaaehtoistyön motivaatio syntyy sekä muita motivaatioon vaikuttavia tekijöitä. Aineiston analyysin pääluokat ovat: 1. Vapaaehtoinen 2. Asiakas-avuntarvitsija 3. Vakaumus ja kirkkoinstituutio 4. Yhteiskunta. Ensimmäiset kaksi pääluokkaa liittyvät motivaatioon vapaaehtoistyön käytännön tason toiminnassa, ja kaksi viimeistä pääluokkaa liittyvät motivaatioon kirkollisen ja yhteiskunnallisen tason konteksteissa. Vastaukset tutkimuskysymyksiin integroituvat pääluokkien alle. Aikaisemmassa tutkimuksessa vapaaehtoisten motivaatioon on liitetty egoistisia, altruistisia ja solidaarisia motiiveja, joita myös omassa aineistossani esiintyi. Näiden motiivien lisäksi aineistoni perusteella vapaaehtoisten motivaatioon vaikuttavat olennaisesti myös vapaaehtoisten oma elämänhistoria ja nykytilanne, velvollisuudentunto, työn koettu vastavuoroisuus sekä yhteiskunnallinen tilanne erityisesti vanhus- ja hoivapolitiikan näkökulmista. Seurakunnilta saatu koulutus ja tuki koettiin haastatteluissa positiiviseksi ja motivaatiota tukevaksi ja niiden puute taas vastaavasti epävarmuutta luovaksi ja motivaatiota syöväksi. Kirkollisen kontekstin merkitys ja joillakin haastateltavilla myös hengellisyys näyttäytyivät merkityksellisinä tekijöinä ja tukivat halua osallistua vapaaehtoistoimintaan seurakunnan kautta. Vapaaehtoiset kokivat vapaaehtoistyön olevan arvokas lisä vanhustyössä, jossa päävastuu kuuluu heidän nähdäkseen kuitenkin julkiselle sektorille, omaisille ja merkittävissä määrin myös kirkolle. He kokivat osallistuvansa merkittävään yhteiskunnalliseen työhön, mikä osaltaan tuki heidän motivaatiotaan. Tutkimukseni perusteella seurakunnan vapaaehtoisten motivaatio koostuu useista erilaisista motiiveista, mutta niiden lisäksi vapaaehtoisten motivaation tutkimuksessa tulee ottaa huomioon myös yksilöiden elämänhistoria sekä vapaaehtoistyötä järjestävän tahon ja yhteiskunnallisen kontekstin vaikutus. Aineistoni perusteella kaikki nämä ulottuvuudet vaikuttavat yhtä aikaa vapaaehtoisten motivaatioon ja muokkaavat sitä vapaaehtoistyössä.

Antiokian piispa Ignatios kirjoitti toisen vuosisadan alussa kuusi kirjettä Vähän-Aasian alueella sijaitseville seurakunnille ja yhden Smyrnan piispalle, Polykarpokselle. Kirjeissä Ignatios painottaa muun muassa Kristuksen todellista ihmisyyttä ja kärsimystä, seurakunnan ykseyttä ja kuuliaisuutta piispalle. Niistä käy myös ilmi, että Ignatios on tuomittu taistelemaan petoja vastaan ja sen vuoksi parhaillaan vangittuna matkalla Roomaan. Ignatiosta on varhaiskirkon ajoista lähtien arvostettu sekä teologina että marttyyrinä siitäkin huolimatta, että hänen elämästään tai esimerkiksi hänen tuomionsa syystä ei tiedetä juuri mitään. Tässä tutkielmassa Ignatioksen kirjeisiin sovelletaan sosiaalisen identiteetin ja siihen pohjautuvan johtajuustutkimuksen näkökulmia ja pyritään selittämään, mihin hänen vaikutusvaltansa perustuu. Sosiaalisessa identiteetissä on kyse siitä, miten ihmiset määrittelevät itsensä tietyn ryhmäjäsenyyden kautta, vertaavat omaa ryhmäänsä muihin ryhmiin ja pyrkivät positiiviseen erottuvuuteen tässä vertailussa. Se ei heijasta todellisuutta sellaisenaan vaan sisältää myös tulkintaa, minkä vuoksi sitä on mahdollista muovata. Sosiaalisen identiteetin viitekehyksessä johtajuus ei tarkoita käskemistä tai itsensä korottamista muiden yläpuolelle vaan pikemminkin suostuttelua, joka perustuu kokemukseen siitä, että johtaja kuuluu samaan ryhmään seuraajiensa kanssa ja ajaa oman etunsa sijasta koko ryhmän yhteistä etua. Lisäksi johtajan pitää vakuuttaa seuraajansa siitä, että ryhmään kuuluminen kannattaa. Ignatios vaikuttaa kirjeissään tulkitsevan sosiaalista todellisuutta tavalla, joka palvelee hänen omia päämääriään. Hänen mielestään se, että joku sanoo itseään kristityksi, ei tee ihmisestä todellista kristittyä, vaan kristittynä oleminen edellyttää oikeanlaista uskoa, oppia ja toimintaa. Näin Ignatios ottaa itselleen oikeuden määritellä, mikä on todellista kristillisyyttä. Toisin sanoen hän muokkaa seurakunnan sosiaalista identiteettiä. Itseään Ignatios ei halua nostaa ryhmän yläpuolelle. Hän ei vetoa omaan asemaansa piispana vaan rakkauteensa kirjeiden vastaanottajia kohtaan. Hän ei käske vaan kehottaa, ja sekä nämä kehotuksensa että lähestyvän kuolemansa hän esittää niin, että ne näyttävät palvelevan seurakunnan yhteistä hyvää.

Tämän tutkielman tavoitteena on tarkastella Isä meidän -rukousta rituaalitutkimuksen ja sosiaalisen identiteetin näkökulman keinoin. Pyrin työssäni vastaamaan kysymykseen siitä, mikä oli Isä meidän -rukouksen vaikutus varhaisten kristittyjen identiteetin muodostumisen prosessissa. Tuon työssäni esille rukousta ja identiteettiä yhdistävän tutkimuksen tarpeellisuuden. Lähden työssäni liikkeelle asetelmasta, jossa tutkin kolmea kuvausta Isä meidän -rukouksesta. Tarkasteltavana olevat katkelmat löytyvät Matteuksen ja Luukkaan evankeliumeista sekä Didakhesta (Matt. 6:5–13, Luuk. 11:1–4, Did. 8:2–3). Käsittelen näitä kolmea katkelmaa rinnakkain ensin tekstianalyysissa, ja tämän jälkeen syventyessäni Isä meidän -rukoukseen sen monitahoisuudesta käsin. Isä meidän -rukouksen rituaali näyttäytyy sen monitahoisuuden analyysissa prosesseiltaan vaihtokauppaa muistuttavana rituaalina, jonka luonne on toistettavuudessaan rutiininomainen. Näiden havaintojen jälkeen kavennan tarkasteluni Matteuksen evankeliumin sisältämään kuvaukseen Isä meidän -rukouksen rituaalista, josta teen tulkinnan sosiaalisen identiteetin näkökulman menetelmin. Viimeisessä analyysini pääluvussa etsin rituaalin ja sosiaalisen identiteetin yhtymäkohtaa. Pyrin vastaamaan kysymykseen siitä, mikä rooli Isä meidän -rukouksella lopulta oli varhaisten kristittyjen identiteetin muodostumisessa. Tuon työssäni esille mielenkiintoisia havaintoja. Merkittävimmät Matteuksen Isä meidän -rukouksen katkelmassa havaitsemani prosessit liittyivät lopulta yhteen sosiaalisen identiteetin teorian johtoajatuksista – sosiaaliseen vertailuun. Sosiaalisen vertailun kautta rajanveto ulko- ja sisäryhmän välillä tulee näkyväksi. Tämä vertailu tapahtuu pääasiallisesti rituaalin suorittamiseen liittyvissä intentioissa, jotka Matteuksen katkelmassa naamioidaan kritiikiksi rituaalin suorittamisen tapoja kohtaan. Vertailun ohella Isä meidän -rukous vaikuttaa muodostuvaan varhaiskristilliseen identiteettiin sisältäpäin ryhmän koheesiota jäsentävänä. Ryhmän yhtenäisyyttä yhdistävät prosessit tulevat esille itsekategorisointiteorian persoonattomaksi tekemisestä aiheutuvien ryhmäkäyttäytymismallien seurauksena. Lopulta päädyn Isä meidän -rukouksen olevan kontekstissaan Matteuksen evankeliumissa rituaalinen innovaatio. Sen tehtäväksi muotoutuu rajanveto muihin ryhmiin, joiden sisälle varhaiset kristityt eivät enää koe kuuluvansa. Tämä innovaatio on tärkeä rakennusaines, joka osaltaan antaa ryhmälle uuden rituaalin ja näin omaleimaisen piirteen, mutta samalla antaa syyn erottaa identiteetin muodostumisprosessia käyvän varhaiskristillisen ryhmän muista ryhmistä.

Tässä tutkimuksessa tarkastelen, kuinka erään seurakunnan isoset ovat kokeneet hengellisyyden elämässään. Tutkin isosten hengellisyyttä erityisesti rippikoulun ja isostoiminnan ajalta. Tutkielmani on laadullinen tutkimus, jonka aineistoanalyysimenetelmä on aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Aineisto on kerätty teemahaastatteluin seitsemältä saman seurakunnan isoselta. Isoset ovat kolmesta eri ikäryhmästä ja heidän kokemuksensa isostehtävästä ovat vaihtelevat. Haastatteluvalinnoissa on myös huomioitu tasainen sukupuolijakauma. Peilaan isosten kokemuksia ja näkökulmia spiritualiteetin määritelmiin ja aiempaan tutkimukseen. Aiempaa tutkimusta isosten hengellisyydestä on kuitenkin varsin vähän, mutta vertailen tuloksia isostoimintaa yleisesti koskevaan tutkimukseen. Analyysin myötä aineistosta nousi esiin kaksi pääluokkaa: hengellinen kasvu ja yhteisöllisyys. Pääluokat liittyvät osittain toisiinsa, mutta muodostavat kuitenkin itsenäiset kokonaisuudet. Isosten vastauksissa korostuivat keskeisesti molemmat pääluokat. Tarkastelen pääluokkia isosten hengellisyyden määritelmien, sekä heidän kokemustensa kautta. Isoset jakautuivat uskonnollisten perhetaustojensa perusteella kolmeen ryhmään: vahvasti uskonnollisiin ja tapakristittyihin perheisiin, sekä perheisiin, joissa uskonnollisuus ei erityisemmin näy. Uskonnollisista taustoista tulevat isoset kuvaavat hengellisyyttä monisanaisemmin ja asettavat eri elämäntilanteille enemmän hengellisiä merkityksiä. Kolmatta ryhmää edustavat isoset kokevat hengellisyyden henkilökohtaisempana asiana ja liittävät siihen erilaisia tunteita, kuten rauha ja turva. Perhetaustasta riippumatta rippikoulu ja siitä seurannut isostoiminta osoittautuvat hengellisen kasvun ajaksi. Rippikoulu koettiin hengellisyyteen herättävänä kokemuksena, kun taas isoskoulutus vahvisti rippikoulussa opittuja asioita. Näitä kokemuksia pidettiin hengellisesti merkittävämpinä kuin itse isostehtävää. Isostehtävän hengellinen merkitys perustui erityisesti rippikoululaisten kokemuksien myötäelämiseen, sekä hartauselämään. Yhteisöllisyys on rippikoulun ja isoskoulutusajan läpileikkaava teema. Yhteisöllisyys korostuu sosiaalisena asiana, mutta myös hengellisenä näkökulmana. Seurakunta on tarjonnut isosille turvallisen yhteisön, jossa hengellisten asioiden pohtiminen on luontevaa. Hengellisyys koetaan myös yhteisöllisyyttä rakentavaksi tekijäksi.

Tiivistelmä Tarkastelen tutkimuksessani patriarkaalisia avioliittoja Heprealaisen Raamatun valossa. Tutkimuskysymykseni on, liittyikö niihin emotionaalista rakkautta. Emotionaaliseen rakkauteen liittyvät ominaisuudet tutkimuksessani ovat seksuaalinen kanssakäyminen, himo ja kaipaus toista kohtaan, läheisyydenkaipuu, kumppanista ja parisuhteesta huolehtiminen sekä sanat, teot ja luottamus. Tutkimuksessani olennaisessa osassa on patriarkkojen maskuliinisuus, sillä ajan hegemonisen maskuliinisuuden ihanteet vaikuttivat heidän ja toimintaansa perhekunnissaan. Vanhan testamentin ajan sukupuoliroolit ohjasivat Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin toimintaa. Tutkimuksessani liitän ajan hegemoniseen maskuliinisuuteen kuuluvan rohkeuden, taistelukyvyn, seksuaalisen viriiliyden naisen kanssa, auktoriteetin, fyysisen voiman, seksuaalisen itsehillinnän, viisauden, jälkeläiset sekä perhekunnan suojelun. Vanhan testamentin ajan avioliittokäsitykset poikkeavat nykyisistä avioliittokäsityksistä, ne eivät perustuneet rakkauteen vaan niiden motiivina olivat järkisyyt. Avioliitot olivat sopimuksia ja puolison valinta ei ollut yksilön oma päätös. Puoliso otettiin samasta sosiaalisesta taustasta, yleensä lähipiiristä. Tutkimusmetodina käytän narratiivikritiikkiä, jossa huomio kiinnittyy tekstille merkityksiä luovaan lukijaan. Siinä erotetaan tekstin sisäistekijä ja sisäislukija sen todellisista tekijöistä ja lukijoista. Metodin avulla tutkin Genesiksen patriarkkakertomuksia kerronnallisina kokonaisuuksina. Päähuomio kiinnittyy patriarkkojen sekä heidän vaimojensa henkilökuviin ja patriarkoista heijastuvaan hegemoniseen maskuliinisuuteen. Tutkimuksestani ilmenee patriarkkojen avioliittoihin liittyneen emotionaalista rakkautta. Iisakin ja Jaakobin kerrotaan suoraan rakastaneen vaimojaan. Abrahamin avioliitossa emotionaalinen rakkaus on tulkittava hänen käyttäytymisensä perusteella. Samoin vaimojen emotionaalinen rakkaus on tulkittava tekstistä, suoraan lähdeaineisto ei asiasta kerro.

HELSINGIN YLIOPISTO  HELSINGFORS UNIVERSITET Tiedekunta/Osasto  Fakultet/Sektion Teologinen tiedekunta Laitos  Institution - TekijäFörfattare Malika-Aisha El Bardi Työn nimi Arbetets titel Jihadin käsite ja jihadistiset liikkeet. Länsimaisia käsityksiä jihadista ja uskonsodista. Oppiaine  Läroämne Työn laji Arbetets art Maisterintutkielma Aika Datum 15.9.2019— Sivumäärä Sidoantal 73 Tiivistelmä Referat Tutkielmassani käsittelen jihadin erilaisia teorioita, joita länsimaiset akateemiset tutkijat ovat siitä esittäneet. Pyrin vastaamaan kysymykseen, mitä käsite jihad merkitsee, ja tarkastelemaan, miten jihad on kronologisesti ja historiallisesti muotoutunut ja kehittynyt, sekä millaisia jihadistisia liikkeitä on syntynyt. Käsittelen myös jihadin ja terrorismin välistä suhdetta. Tutkielma painottuu erityisesti sunnalaiseen jihadiin, koska valtaosa säilyneistä teksteistä on sunnalaisilta kirjoittajilta, mutta myös suufilaisia ja shiialaisia jihadin metodeja käsitellään. Tutkimuksen kärki on aseellisessa eli ns. pienemmässä ja ulkoisessa jihadissa. Myös jihadismia lähestytään sekä teorian, että keskeisten islamilaisten liikkeiden ideologioiden ja toimintatapojen pohjalta. Päälähdeteoksena olen käyttänyt islamin historioitsija David Cookin (2005) (Rice University) teosta Understanding jihad. Olen käyttänyt myös muuta jihadista laadittua kansainvälistä tutkimuskirjallisuutta. Metodina on systemaattinen analyysi, jossa keskitytään käsitteiden ja argumenttien analyysiin. Perinteisesti sunnalaisille muslimeille jihadin on voinut julistaa vain kalifi ja shiialaisille imaami, mutta modernilla kaudella myös korkea-arvoiset islamilaiset uskonoppineet ovat julistaneet jihadin. Jokaisella muslimilla on periaatteessa velvollisuus osallistua vähintään suurempaan ja sisäiseen jihadin, joka on kilvoittelua hyvien ja islamissa hurskaiden tekojen tekemiseksi sekä taistelua epäislamilaisia houkutuksia vastaan. Toinen jihadin laji on niin sanottu pienempi eli aseellinen jihad, jota voidaan käydä paitsi uskottomia ja polyteistejä vastaan, myös toisin uskovaa luopiohallitsijaa ja maallistuneita luopiomuslimeja vastaan. Radikaalimuslimit voivat julistaa toisen muslimin uskonluopioksi, ja tästä prosessista käytetään nimitystä takfir. Al-wala’ wa-l-bara-oppi auttaa myös radikaalimuslimeja määrittelemään, mikä on islamilaista ja rakastamisen arvoista ja mikä taas vihattavaa ja epäislamilaista. Jihadin käsitteen ymmärtäminen on tärkeää islamin uskon kannalta, koska jihad perustuu islamilaisen perimätiedon eli hadith-aineiston lisäksi myös islamin uskon pyhään teokseen Koraaniin. Jihadia on käytetty sodissa valtioita ja erilaisia uskon ryhmiä vastaan ja myös terrori-iskut perustuvat jihadiin. Jihad voi olla luonteeltaan puolustuksellista myös hyökkäävän ja aseellisen jihadin tai terrori-iskujen ollessa kyseessä. Jihadin tarkoitus on toimia muslimien edun mukaisesti ja julistaa islamin sanomaa koko maailmalle. Tällainen käännyttävä jihad voi olla rauhanomaista julistamista (da’wa) tai se voi toimia aseellisen jihadin ohjenuorana. Juutalaiset, kristityt ja zarathustralaiset sekä saabilaiset saavat säilyttää uskonsa, jos maksavat jizya-veron, mutta polyteistien ja uskonnottomien on pakollista kääntyä islamin uskontoon. Tutkimukseni osoittaa, ettei jihad ole islamissa mikään uusi ilmiö, vaan se on ollut olemassa kautta aikojen. Jihadiin on liittynyt usein voimakas apokalyptinen ideologia ja myös moderni jihad on luonteeltaan mahdistista. Avainsanat – Nyckelord Jihadin käsite ja jihad-teoriat, al-wala wa al-bara, takfir, tawhid, salafismi, mahdismi, terrorismi Säilytyspaikka – Förvaringställe Helsingin yliopiston kirjasto, Keskustakampuksen kirjasto, Teologia Muita tietoja

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan evankelista Kalevi Lehtisen rauhaan ja konflikteihin liittyvää ajattelua vuosina 1985–1991. Tähän aikaan maailmassa ja Euroopassa elettiin tilanteessa, jota uhkasi suurvaltojen jännitteet, asekilpavarustelu ja ydinsodan pelote. Länsi-Euroopassa levisi ennennäkemätön ydinaseiden vastaisen toiminnan aalto 1980-luvulla. Neuvostoliiton ja Naton päätös sijoittaa uusia keskimatkan ohjuksia Eurooppaan oli sytyke Euroopan historian suurimmalle rauhanliikkeelle. Tutkimus käsittelee Kalevi Lehtisen ajatuksia siitä, miten hän tarkastelee rauhankysymystä sekä yhteiskunnallisesti, että ihmisen henkisen kehityksen näkökulmasta. Tutkimus käsittelee sitä mikä Lehtisen mukaan uhkaa maailmanrauhaa. Tutkimuksessa vastataan myös siihen, miten hänen mukaansa rauhaa on yritetty saada aikaan ja onko siinä onnistuttu. Jos rauhan tavoittamisessa ei ole onnistuttu, niin mikä on ollut sen esteenä. Muita tutkimuskysymyksiä on myös se, mitä Lehtisen mukaan pitäisi tehdä, jotta rauha ihmisten välille voidaan saavuttaa. Tutkimuksessa vastataan myös siihen miksi, hänelle rauha on henkilökohtaisesti niin tärkeä asia ja miksi hän halusi puhua rauhasta. Lehtisen näkemyksiä tarkastellaan vuosina 1985–1991 julkaistuista puheista, joissa hän puhuu rauhasta. Nämä puheet toimivat tutkimuksen päälähteinä. Täydentävinä lähteinä ovat Lehtisen vuosina 1985–1991 kirjoittamat kirjat ja joitakin hänen samoina vuosina kirjoittamiaan lähettäjäkirjeitä. Tutkimus osoittaa, että Lehtinen kantaa syvää huolta kärsivästä maailmasta, etenkin Euroopasta. Hän näkee, että suurvaltojen jännite ja ydinsodan pelote uhkaa koko maailmaa. Rauhaa on Lehtisen mielestä yritetty saavuttaa asekilpavarustelulla ja rauhanliikkeillä. Kilpavarustelut ovat kuitenkin johtaneet aina lopulta sotaan ja rauhanliikkeet ovat myös usein riitaantuneet keskenään ja pirstaloituneet. Lehtisen omia lapsuuden muistoja varjosti talvisota ja jatkosota. Nämä kokemukset jättivät hänelle kristittynä tarpeen vastustaa sotaa ja edistää rauhaa yhteiskunnassa, sekä koko maailmassa. Lehtinen näkee Jumalalla olevan aidosti rauhansuunnitelma ihmistä varten. Siihen kuuluu rauha Jumalan kanssa, jota kautta ihminen pääsee rauhaan myös itsensä kanssa. Tämä antaa mahdollisuuden elää rauhassa läheisten ja muiden erilaisten ihmisten kanssa. Lehtinen koki, että kun ihminen pääsee mukaan Jumalan rauhansuunnitelmaan, niin hänestä tulee myös osa rauhan ratkaisua, eikä hän ole enää osa ongelmaa.