Browsing by study line "Kotimainen kirjallisuus"

Maisterintutkielmassani analysoin, millaisia satiirisia keinoja Milja Sarkolan romaani Pääomani hyödyntää. Keskeisenä tutkimuskysymyksenä käsittelen, miten läpi koko teoksen esiintyvä rahapuhe on myös sen keskeinen satiirinen keino. Rahapuheella kertoja tulee korostaneeksi myös omaa ja muiden luokka-asemaa ja teoksesta nousee esille hyvin myös, miten keskiluokkainen tapa rahapuheen käyttö on. Luokkaan liittyvien pohdintojen avulla ammatin merkitys korostuu kertojan puheessa, joten ulotan analyysini käsittelemään myös kertojan omaa ammattia ja kirjallisuusinstituutiota esimerkkinä taiteellisesta instituutiosta. Kertojan luokkaidentiteetin analyysiä syvennän käsittelemällä kulttuurista ja sosiaalista pääomaa. Kertojan ammattiin liittyvässä analyysissä käsittelen tekijyyttä, joka on myös nykysatiirissa toistuva aihe. Pääomani kertoo nelikymppisestä teatterintekijästä, joka kirjoittaa ensimmäistä romaaniaan. Kertojan lähes kaikki ajatukset pyörivät rahan ympärillä tai ne liittyvät jotenkin johonkin talouden osaan. Teoksen viimeisille sivuille asti nimettömäksi jäävä kertoja kuvaa elämäänsä, jossa laskeminen on tapa pitää elämä ja tunteet hallinnassa. Romaanissa hyödynnetään monia satiirisia keinoja. Näitä ovat konkreettisen rahapuheen lisäksi taloutta ja rahaa hyödyntävät sanaleikit ja intertekstuaaliset viittaukset, jotka linkittävät romaanin todelliseen teoksen ulkopuoliseen maailmaan, sekä ironia ja parodia. Raha ja talous ovat myös aiheita, joita on aina käsitelty satiireissa etenkin kritisoiden rahan valtaa ja ihmisen ahneutta. Satiirille ominaisesti kertojan ”rahahulluus” saa ikävät seuraukset hänen miehensä alkaessa pitää häntä kylmänä ja laskelmoivana. Nykysatiirille ominaisesti teos ei tarjoa suoria vastauksia tai vaihtoehtoja kritisoimilleen asioille, vaan enemmänkin se esittää kysymyksiä nykymaailman tilasta ja haastaa kyseenalaistamaan sitä. Analyysissäni nouseekin esille, miten taloudellisen tasa-arvon lisääntyminen ei todellisuudessa kuitenkaan tarkoita, että yhteiskunta olisi tasa-arvoinen. Rahapuhetta pohtiessani nostan esille kertojan päiväkirjamerkinnät, jotka osoittavat sisäistettyjä malleja miesten ja naisten taloudelliseen asemaan liittyen. Yhteiskuntaluokkaa käsittelevässä luvussa yhteiskunnan hierarkkinen rakenne nousee esille ammattinimikkeiden ja siviilisäädyn merkitystä pohdittaessa. Kertojan oma ammatti on vahvasti sidoksissa ulkopuoliseen rahoitukseen ja tämän kautta pohditaankin, miten taiteen tekemiseenkin liittyy kilpailuasema, eivätkä kaikki taiteentekijät ole samassa asemassa keskenään. Rahapuhe on myös osoitus siitä, miten kohdeteoksessa sisäistetty markkinatalous lävistää kaiken toiminnan. Tällä tarkoitetaan, miten kapitalistinen talousjärjestelmä vaikuttaa kaikessa inhimillisessä toiminnassa taustalla ja se ulottuu sekä taiteelliseen toimintaan että kertojan ihmissuhteisiin. Koska satiirilla pyritään osoittamaan yleistä totuutta ja kommentoiman ympäröivää yhteiskuntaa kriittisesti yksilön kokemusten kautta, osoittaa romaani keskiluokkaisen ihmisen elämää hallitsevan rahaan ja taloudelliseen asemaan liittyvät arvot. Tulkintani mukaan romaani on satiiri, jossa esitetään rahapuheen avulla, miten keskiluokkainen ihminen elää näennäisesti elämää, jossa hänellä on vapaus valita, millaista elämää elää, vaikka tosiasiassa taustalla vaikuttava talousjärjestelmä loppujen lopuksi sanelee erittäin paljon siitä, mikä on mahdollista omassa elämässä, ja miten taloudellinen hyvinvointi ei esimerkiksi käänny sosiaaliseksi hyvinvoinniksi.

Tutkielma on runoudentutkimus ja sen aiheena ovat symbolit, metaforat ja tematiikka Marja-Liisa Vartion Häät-esikoisteoksen kolmessa avainrunossa. Tavoitteena on selvittää, millaista on runojen kuvakieli. Siihen lukeutuvat metaforat, symbolit ja kvasisymbolit. Näiden ohella pyritään löytämään runojen keskeiset teemat ja ymmärtämään teoskokonaisuutta. Teoreettisena taustana tutkielmassa käytetään Raili Elovaaran teosta “Olen tyhjä huone”. Sanataiteen metaforista ja symboleista (1992). Elovaara on koonnut keskeisten amerikkalaisten teoreetikoiden käsityksistä metaforateoria- ja symboliehtoja. Runoissa korostuvaa tekstiainesta verrataan näihin ehtoihin ja tarkastellaan metaforien ja symboleiden ominaisuuksia, rakentumista ja merkitysmahdollisuuksia. Symboleiden kohdalla runoissa esiin nousevia ehdokkaita verrataan vakiintuneisiin symboleihin. Vakiintuneiden symbolimerkitysten selvityksessä hyödynnetään symbolisanakirjoja, Michael Ferberin teosta A Dictionary of Literary Symbols (2017) ja Hans Biedermannin teosta Suuri symbolikirja (1993). Tutkimusaineistona on Vartion teoksen kolme runoa: “Jousella-ampuja”, ”Nainen ja maisema” sekä “Häät”. Runot toimivat kokoelmassa aloitusrunona, keskikohdan laajimpana ja viimeisenä nimirunona ja edustavat teoskokonaisuutta. Metodi on vertaileva runoanalyysi. Kohderunoja verrataan myös teoksen muiden runojen samankaltaiseen kuvallisuuteen. Vertailua laajennetaan “Häät” -runon kohdalla häälaulun piirteisiin ja kahden modernistirunoilijan hääaiheisiin esimerkkirunoihin. Tutkielman keskeinen tulos on se, että Vartion kohderunot ovat tiheän kuvakielisiä ja sisältävät paljon symboleita, metaforia ja kvasisymboleita. Kuvallisuus paljastaa puhujien mielen ongelmat ja ristiriidat. “Jousella-ampujassa” on positiivisia ja negatiivisia merkityksiä sisältäviä runolintusymboleita ja lintu yleisenä symbolina symboloi puhumisen vaikeutta. “Nainen ja maisema” -runossa keskeiset pääsymbolit ovat peili, maisema, hiukset ja koivu. Maisema jakautuu moniin sivu- tai kvasisymboleihin. Pääsymbolit symboloivat totuuden näkemistä, kipua, voiman riistämistä, väkivaltaa ja sen uhria. Metaforisina hahmoina runon väkivaltaiset subjektit herättävät kuvallisuudellaan kaksi tulkintamahdollisuutta, ”Koivuniemen herran” ja ”Kuoleman ratsumiehen” tulkinnat. ”Häät” -runosta löytyy häälaululajin tapahtumapaikkoja ja joitakin samoja aiheita ja kuvallisuutta kuin modernistien häärunoista. ”Häät” -runon metaforat ovat luonteeltaan dekoratiivisia ja havainnollistavia. Häät saa merkityksen morsiamen siirtymäriittinä, ei vakiintuneen symbolin ”häät” kautta. Pääsymboleita ovat huntu ja seppele. Huntu symboloi kainoutta ja salailua, mutta symboloituu tarkoittamaan myös vapautumista, yhteisöllisyyttä, iloa ja avoimuutta. Seppele tanssiin yhdistettynä symboloi voitontanssia ja onnistuneita häitä. Häätupa on puhujan mielen symboli.

Tutkielman aihe on runomitat, niiden käyttö ja niiden merkitys Lauri Viidan runokokoelmassa Betonimylläri (1947). Tutkielmassa selvitän metriikantutkimuksen keinoin, millaisia mittatyyppejä Viita suosii ja miten eri mittatyyppien käyttö kytkeytyy runojen merkityssisältöön ja tyylilajiin. Runomittojen kuvauksessa hyödynnän Pentti Leinon luomaa kuvausmallia, jonka avulla voidaan esittää runomittojen pohjakaavat ja eri runojen noudattamat mittasäännöt. Viita on eräs merkittävimmistä sotienjälkeisistä runoilijoistamme. Sotienjälkeisessä lyriikassa tapahtuu merkittävä muutos, jossa perinteisen runouden käyttämistä sidotusta mitasta ja riimityksestä luovuttiin. Kokonaan näistä keinoista luopunutta suuntausta kutsutaan 50-luvun modernismiksi. Niistä runoilijoista, jotka eivät luopuneet näistä keinoista vaan pikemminkin uudistivat niiden käyttöä 40-luvun lopussa ja 50-luvun alussa, on käytetty esimerkiksi nimitystä ”välipolven runoilijat”. Tähän sukupolveen kuuluu myös Viita. Tutkimuksessa mielenkiintoni kohdistuu siihen, millä tavalla Viita hyödyntää ja uudistaa mitallisen runouden perinnettä. Analyysistäni selviää, että Viita suosii Betonimyllärissä laskevia mittoja, erityisesti trokeeta. Myös daktyylin osuus on huomattava, mikä on poikkeuksellista suomalaisessa lyriikassa. Suomalaisen lyriikan suosimaa nousevaa mittatyyppiä runokokoelmassa esiintyy suhteellisen vähän. Laskevan mittatyypin suosiminen liittyy Viidan runokielen puheenomaisuuteen: laskevien mittojen avulla runojen rytmi on lähempänä proosakieltä. Viita käyttää joissain runoissa huomionarvoisesti sekaisin nousevaa ja laskevaa mittaa. Tällainen säkeen suunnan muutos motivoituu runon sisällöstä käsin. Esimerkiksi analysoimassani runossa ”Alfhild” vaihdos nousevaan mittaan on samalla vaihdos lyyrisempään tyylilajiin, joka puolestaan liittyy runon puhujan tunnetilan muutokseen ja samastumiseen toiseen henkilöön. Viidalla esiintyy jossain määrin myös tavun laajuuden systemaattista vaihtelua, mikä on erityisesti klassisen runouden piirre. Runossa ”Maailmanparantajalle” tällainen alluusio klassiseen runouteen toimii tulkintani mukaan viittauksena runossa kuvattuun puhujaan ja tämän käyttämään retoriikkaan. Runomitan avulla luodaan mielikuva antiikin retoriikasta. Runossa ”Mylly” puolestaan tavun laajuuden vaihtelu liittyy siinä käytettyyn daktyylimittaan. Laajassa daktyylimittaisessa runossa durationaaliset eli tavun laajuuteen liittyvät piirteet tekevät mitasta joustavamman ja vähemmän monotonisen. Vain tavupainoon perustuvat mittasäännöt rajoittaisivat käyttökelpoisten sanojen määrää. Klassisista runomitoista Viita on lainannut periaatteen, että yhden kolmitavuisen daktyylijalan voi korvata myös kaksitavuinen trokeejalka, mikäli sen tavut ovat laajuudeltaan kyllin pitkiä: pitkätavuinen trokee on kestoltaan samaa luokkaa kuin daktyyli, jossa laskuaseman tavut eivät ole kokopitkiä. Tutkielmassani osoitan, että Viita käyttää mittoja joustavasti runon merkitystä ja tyylilajia silmällä pitäen, ja runoissa liikutaan sidotun ja vapaan mitan välillä riippuen siitä, mikä on runon kannalta tarkoituksenmukaista.

Maisterintutkielmassani tarkastelen Anne-Maija Aallon romaaneja Korento (2020) ja Mistä valo pääsee sisään (2021) dystooppisen fiktion näkökulmasta. Luon katsauksen dystooppisen fiktion eri lajeihin, ja vertailen niiden tyypillisiä piirteitä Aallon romaaneihin. Pyrin osoittamaan, että vaikka kohdeteoksistani voi löytää useampien dystooppisen fiktion lajien ominaisuuksia, kytkeytyvät romaanit ennen kaikkea klassisen dystopian lajiin. Klassisella dystopialla tarkoitan lajiperinnettä, jossa kuvauksen keskiössä ovat tulevaisuuteen sijoittuvan, epätoivottavan yhteiskuntajärjestelmän normit ja käytännöt. Näkemykseni mukaan dystooppiselle fiktiolle on tyypillistä, että se kannustaa lukijaa oman yhteiskuntansa kriittiseen tarkasteluun. Nostankin analyysini ja tulkintani keskiöön lajille ominaisen retorisen varoittavuuden. Tutkin tämän ilmiön esiintymistä Aallon romaaneissa retorisen kertomusteorian kautta. Retorinen kertomusteoria on amerikkalaislähtöinen suuntaus, jonka keskeisiksi uranuurtajiksi voidaan nimetä muun muassa Wayne C. Booth ja James Phelan. Suomalaisista tutkijoista aiheeseen on perehtynyt esimerkiksi Markku Lehtimäki. Suuntauksessa nostetaan tekstin formaalien piirteiden lisäksi esiin lukukokemuksen vaikuttavuutta ja tekijän roolia kokonaisuuden rakentajana. Retorinen kertomusteoria tarkasteleekin kaunokirjallisuutta jonkun jollekin jostain syystä kertomana kertomuksena. Suuntaus korostaa muun muassa kertojaratkaisuja, kertomuksen etenemistä ja henkilöhahmojen kehittymistä. Tarkastelen Aallon romaanien retorista vaikuttavuutta retoriselle kertomusteorialle ominaisten käsitteiden avulla. Keskityn erityisesti analysoimaan teosten progressiota, kerrontaratkaisuja, henkilöhahmojen kehitystä ja sisäistekijän roolia lukijan eettisten arvioiden näkökulmasta. Tarkoitukseni on selvittää, miten Aallon romaanit pyrkivät vaikuttamaan lukijaan.

Tarkastelen tutkielmassani Maria Matinmikon teosta Värit (2017) tilaan, ruumiillisuuteen ja identiteettiin keskittyvän teorian ja lähiluvun metodin avulla. Värit on kokeellinen proosaa ja runoa yhdistävä teos, jossa tarkastelun keskiössä on havainto sekä sen moninaisuus ja suhde tilaan ja ruumiillisuuteen. Teos tarkastelee genren, teemojen, kielen sekä identiteetin ja sukupuolen moninaisuutta kaleidoskooppimaisen, kuuteen osastoon jaetun rakenteensa avulla. Teoksen kaleidoskooppimaisuus konkretisoituu erityisesti puhujan havainnon kautta suodattuvassa tilan kuvauksessa, jossa aktuaalinen todellisuus, menneisyys, kuvitelmat ja taide sekoittuvat aiheuttaen yllättäviä siirtymiä. Käsittelenkin teoksen tiloja Henri Lefebvren (1991 [1974]) ajatuksen mukaisesti ensisijaisesti tuotettuina tiloina, joihin mahtuvat sekä fyysisen paikan että abstraktin tilan ainekset. Väreissä tilat vaikuttavat tekstien puhujaan ja puhuja tiloihin, ja kaikkiaan tilat toimivat teoksessa moninaisen subjektiivisen ja yhteiskunnallisen aineksen kyllästäminä polttopisteinä, joissa erilaiset ainekset törmäävät ja sulautuvat yhteen. Surrealismin teorian avulla puolestaan tutkin, kuinka kuviteltu, fantasioitu ja sanoista syntyvä rakentaa teoksessa kuvattuja tiloja. Nojaan tutkielmassani myös humanistisen maantieteen käsityksiin ihmisen toteutumisesta kulttuurisissa tiloissa sekä tilasta sosiaalisesti muotoutuvana kokonaisuutena. Värien tilojen sosiaalista ja poliittista luonnetta tutkiessani hyödynnän Doreen Masseyn (2008) ajatusta valtageometriasta, jonka mukaan tila on aina monimutkainen valtasuhteiden verkko. Osoitan, että yksittäisten tilojen kuvauksen kautta Väreissä käsitellään laajempaa yhteiskunnallista todellisuutta. Värien puhujan tilakokemus kietoutuu queerin teeman ympärille. Tätä tutkiessani hyödynnän aiempia tutkimuksia ruumiillisuuden, identiteetin ja queerin suhteesta kirjallisuudessa. Lähiluennassa osoitan, että Väreissä syrjivät valtarakenteet tulevat ilmi teoksen puhujan ruumiillisessa kokemuksessa, ja että teoksessa valta ja kulttuuri kirjoittuvat ruumiiseen ja vaikuttavat tilakokemukseen. Jatkuvassa transformaatiossa olevat tilat ovatkin yhteydessä teoksen pyrkimykseen kyseenalaistaa sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä yhteiskunnallisia normeja ja niiden muovaamaa käsitystä yhtenäisestä identiteetistä.

Maisterintutkielmassani tarkastelen neljää suomalaista 2010-luvun nuortenromaania, Marja Björkin Poika (2013), Johanna Hulkon Suojaava kerros ilmaa (2019), Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin (2016) ja Riina Mattilan Järistyksiä (2018), transmaskuliinisen henkilöhahmon identiteetin kuvauksen näkökulmasta. Tutkin, miten romaanien transidentiteetin kuvaukset liittyvät nuortenkirjallisuuden lajiin. Pyrin selvittämään, millaisin kerronnallisin ja kielellisin keinoin transidentiteettiä teoksissa kuvataan, sekä osoittamaan temaattisia yhteyksiä, joita transidentiteetin esittämisen ja romaanien kerrontaratkaisujen ja kielen kuvallisuuden välille muodostuu. Metodinani hyödynnän kaunokirjallisuuden kontekstualisoivaa ja vertailevaa lähilukua. Tarkastelen transidentiteettiä intersektionaalisesta näkökulmasta. Korostan erityisesti päähenkilön nuoruutta eräänä intersektionaalisuuden risteyskohtana. Teoreettisena taustanani hyödynnän trans- ja queertutkimusta, feminististä kirjallisuudentutkimusta, identiteetin tutkimusta ja tunteiden tutkimusta. Keskeisin tulokseni on, että teoksissa toistuvat samat metaforat sukupuoliristiriidan ja transsukupuolisen identiteetin kuvaamisessa. Keskeisimpiä metaforia ovat painon ja keveyden metaforat ja taivaan ja maan metaforat. Merkittävässä osassa aineistoani käytetään myös monimutkaisia kerronnan rakenteita, joissa kerronta hajoaa fragmentaariseksi eikä romaanin aikarakenne noudata kronologista järjestystä. Tutkielmani osoittaa, että angloamerikkalaisesta nuortenkirjallisuuden queer- ja transkuvausten traditiosta poiketen kotoa ulos heittämisen ja karkaamisen motiivit eivät toistu suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa. Sen sijaan kodin mahdollisesti ahdasmielistä ilmapiiriä pyritään pakenemaan muuttamalla omilleen legitiimein keinoin. Teoksissa hyödynnetään kolmea tyypillistä motiivia, joilla hahmon transmaskuliinisuutta argumentoidaan: rintojen sitomisen motiivi, hiustenleikkuun motiivi ja mekkomotiivi. Mekko, joka transhahmo pakotetaan pukemaan, jää tyypillisesti yhteen kohtaukseen. Siten osoitetaan, että nuoren transhahmon pyrkimys omaa identiteettiä vastaavaan sukupuolen ilmaisuun on voimakkaampaa kuin vanhempien hetero- ja cisnormatiivisuuden vaatimus. Lisäksi aineistossani toistuvat välitilat, jotka kuvaavat nuoren identiteetin etsimisen prosessia: identiteetin työstäminen tapahtuu välitiloissa. Tarkastelen romaanien tunnekuvausta, jossa korostuvat häpeän ja toisaalta sen vastapuolena turvallisuuden tunteet. Skandinaavisesta ja angloamerikkalaisesta nuortenkirjallisuuden transkuvausten perinteestä poiketen kotimainen nuortenkirjallisuus kuvaa transhahmon haluttavaksi, rakastettavaksi ja seksuaaliseksi. Kotimainen nuortenkirjallisuus poikkeaa tässä vahvasti yleisistä transkirjallisuuden trendeistä. Aineistoni teoksissa onkin kyse positiivisista vastakertomuksista. Kansainvälisessä traditiossa vallitsevat ongelmakertomukset jäävät kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa marginaaliin.