Skip to main content
Login | Suomeksi | På svenska | In English

Browsing by study line "Miljörätt"

Sort by: Order: Results:

  • Pietiläinen, Petrus (2024)
    Vapaaehtoista kestävyysraportointia on kritisoitu muun muassa tietojen vertailukelvottomuuden ja kestävyyden määrittelyyn liittyvän epäselvyyden vuoksi. EU:ssa yhtiöiden tuottaman kestävyysinformaation laatua onkin viime aikoina pyritty parantamaan vihreän kehityksen ohjelmaan (European Green Deal) liittyvillä säädöshankkeilla. Rahoitusmarkkinatoimijoiden näkökulmasta keskeisimpiä kestävyystietojen antamista koskevia säädöksiä ovat tiedonanto- ja taksonomia-asetus, joissa säädetään muun muassa rahoitustuotteita koskevista tiedonantovelvollisuuksista ja määritellään kestävät ja ympäristön kannalta kestävät sijoitukset. Tutkielman alkupuolella tarkastellaan edellä mainituissa asetuksissa omaksuttuja kestävyyden käsitteitä ja niiden soveltamista oikeusdogmatiikan keinoin. Lisäksi syvennytään raportointivelvollisille yhtiöille asetettujen tiedonantovelvollisuuksien sisältöön. Tutkielman alaan kuuluvista säädöksistä tiedonantoasetuksessa määritellään kestävän sijoituksen käsite, jota sovelletaan rahoitustuotetason tiedonantovelvollisuuksia toteutettaessa. Taksonomia-asetuksessa säädetään puolestaan ympäristön kannalta kestävien taloudellisten toimintojen määritelmästä, jota sovelletaan yhtiökohtaisessa raportoinnissa, ja jonka avulla määritellään sekä sijoituksen että yhtiön liiketoimintakokonaisuuden ympäristökestävyyden aste. Sääntelyn sisällön analysoinnin ja systematisoinnin jälkeen, tutkielman kolmannessa pääjaksossa tiedonintressi siirtyy sääntelyn tarkoituksenmukaisuuden ja vaikuttavuuden arviointiin. Arviointi toteutetaan oikeustaloustieteellistä tutkimusmetodia käyttäen, tarkastelemalla etenkin kestävän sijoituksen käsitteen tulkinnanvaraisuuden vaikutusta sääntelyn tavoitteiden toteutumiseen. Sääntelyn tarkoituksenmukaisuutta ja vaikuttavuutta arvioidaan taloustieteessä esitettyjen teorioiden ja mallien pohjalta. Kolmannessa pääjaksossa käsitellään informaation epäsymmetrian ja viherpesun vähentämiseen liittyviä tavoitteita, joiden osalta havaitaan, että sijoituskohteiden kestävyyden määrittelyyn liittyvä epäselvyys vaikuttaa edelleen loppusijoittajan vastaanottaman kestävyysinformaation laatuun ja eri finanssimarkkinatoimijoiden tuottaman kestävyysinformaation vertailtavuuteen. Kestävyyden määritellyssä käytettävien menettelytapojen vaihtelevuus herättää myös kysymyksiä mahdollisesta viherpesusta. Pääomien ohjaamistavoitteen osalta huomiota kiinnitetään muun muassa eri sijoituskohteiden (rahoitusvälineet) kestävyysluokitteluun, osakkeenomistajan vaikuttamiskeinoihin sekä sijoittajan ja sijoituksen kohdeyhtiön taloudellisiin motiiveihin. Pääomien ohjautumista koskevan vaikuttavuusarvioinnin lopputulemana on, ettei tiedonantoasetus nykyisellään tunnista riittävällä tavalla eri sijoitusstrategioiden ja -kohteiden eroja, minkä vuoksi rahoitustuotteita koskevan luokitusjärjestelmän luominen vaikuttaa perustellulta.
  • Ahtola, Mika (2024)
    Kiinteistöjen yhteisjärjestelyt eivät ole oikeusjärjestyksessämme uusi asia, mutta ympäristössämme tapahtuneet muutokset, kuten: ilmastonmuutos, resurssien ylikuluttaminen ja kaupungistuminen ovat nostaneet kiinteistöjen yhteisjärjestelyt rakennusalan viimeaikaiseen keskusteluun. Rakennusalan keskustelussa on esitetty, että tulevaisuudessa rakennukset liittyvät entistä enemmän toisiinsa ja rakennusten talotekniset järjestelmät ikään kuin ”keskustelevat” toistensa kanssa, minkä takia kiinteistöjen välisiä yhteisjärjestelyjä pidetään hyvänä keinona sopia kiinteistöjen välisistä teknisistä järjestelmistä ja niiden ylläpidosta. Kiinteistöjen yhteisjärjestelyjä on yleisesti pidetty vaikeasti lähestyttävinä järjestelynä niin kiinteistönomistajien, taloyhtiöiden hallitusten kuin juristienkin keskuudessa. Tätä ongelmaa ei helpota se, että kiinteistöjen yhteisjärjestelyä koskeva sääntely ei ole kovin yksiselitteistä tai tyhjentävää, minkä takia kiinteistöjen yhteisjärjestelyjä on käytetty korvaamaan monen tyyppisiä oikeuksia kiinteistöllä. Tutkielmassa kiinteistöjen yhteisjärjestelyä tarkastellaan maankäyttö- ja rakennuslain sekä varallisuusoikeuden näkökulmasta seuraavan kysymyksen kautta: miten maankäyttöja rakennuslain 164 ja 164 a §:ssä säädettyjä kiinteistöjen yhteisjärjestelyitä ja yhteisjärjestelysopimuksella perustettuja oikeuksia ja velvollisuuksia tulisi tulkita varallisuusoikeudellisessa kontekstissa? Tutkielmassa kiinteistöjen yhteisjärjestelyä tarkastellaan lainopin metodein kahdesta eri näkökulmasta. Kiinteistöjen yhteisjärjestelyä lähestytään ensiksi maankäyttö- ja rakennuslain näkökulmasta, jossa selvitetään kiinteistöjen yhteisjärjestelyn tarkoitusta, sisältöä ja käyttöalaa. Tässä tarkastelussa kiinteistöjen yhteisjärjestelyä tarkastellaan yleisesti rakennus- ja kiinteistöoikeuden kontekstissa, erityisesti rasiteoikeuksien kautta. Toiseksi kiinteistöjen yhteisjärjestelyä tarkastellaan varallisuusoikeuksien sekä esine- ja velvoiteoikeuden näkökulmasta, erityisesti, mihin yhteisjärjestelysopimus sitoo tai ei sido ensinnäkin henkilösuhteissa ja toiseksi omistajanvaihdostilanteessa. Tässä tarkastelussa kiinnitetään huomiota esineoikeudelliseen tyyppipakkoperiaatteeseen ja esineoikeuden yleisiin oppeihin esinekohtaisista oikeuksista ja esineistä, ja toiseksi sopimusoikeuden yleisiin oppeihin sopimuksen sitovuudesta, sopimuksen syntymisestä ja sopimustyypeistä. Tutkielmassa havaitaan, että kiinteistöjen yhteisjärjestelyssä kiinteistön omistaja teoreettisesti luopuu esineoikeudellisesta staattisesta suojastaan määrätyille sopijapuolille, perustamalla oikeustoimiperusteisen rajoitetun esineoikeuden ja erityisen käyttöoikeuden kiinteistöönsä tai rakennukseensa, mikä nauttii rekisteröinnin myötä viranomaisen päätöksestä johtuvaa pysyvyyssuojaa sivullisiin ja sopijapuoliin nähden. Rekisteröinnin myötä sopijapuolen absoluuttinen esineoikeus muuntuu velvoiteoikeudelliseksi sopijapuolten väliseksi suhteeksi, ja kiinteistöjen yhteisjärjestelysopimuksesta tulee sopijapuolia sitova instrumentti, joka ulottaa tietyissä tilanteissa sitovuusvaikutuksensa myös kolmansiin osapuoliin, jotka eivät ole sopimuksen osapuolia.
  • Saarinen, Vesa (2024)
    Maaperän pilaantuminen on merkittävä ympäristöongelma, jonka ratkaiseminen vaatii huomattavia taloudellisia panostuksia. Maaperän puhdistaminen voi ajankohtaistua kiinteistökaupan yhteydessä, ja on mahdollista, että ostaja katsoo maaperän pilaantuneisuuden tulleen hänelle yllätyksenä. Puhdistamisvastuu voi kohdistua ostajaan ympäristönsuojelulain (527/2014) 133.2 §:ssä säädetyin edellytyksin, joihin liittyy ostajan selonottovelvollisuus. Toisaalta ostaja saattaa väittää pilaantuneen maaperän merkitsevän maakaaren (540/1995) 2 luvun 17.1 §:ssä tarkoitettua laatuvirhettä. Oikeutta esittää laatuvirheen perusteella vaatimuksia myyjää kohtaan rajoittaa ennakkotarkastusvelvollisuus, joka liittyy maakaaren 2 luvun 22.1 §:n säännökseen. Maaperään kohdistuvia selonottotoimia edellytetään näin ollen kahdessa eri laissa. Tutkielmassa tarkastellaan lainopin keinoin yhtäältä ympäristönsuojelulain selonottovelvollisuuden merkitystä maakaaren ennakkotarkastusvelvollisuudelle ja toisaalta julkisoikeudellisen ympäristövastuun ja siviilioikeudellisen kaupanvastuun vastuujärjestelmiä suhteessa toisiinsa. Tutkielmassa pyritään ensinnä kehittämään teoreettinen malli, jolla havainnollistetaan ennakkotarkastus- ja selonottovelvollisuuden asemaa oikeustosiseikkojen ja oikeusseuraamusten jaottelua silmällä pitäen. Ennakkotarkastus- ja selonottovelvollisuudelle pyritään antamaan mainittujen lakien itsenäistä tulkintaa ilmentävät merkityssisällöt, jotka asetetaan tämän jälkeen vertailtaviksi. Selonottovelvollisuus pyritään ottamaan huomioon ennakkotarkastusvelvollisuuden sisällön tulkinnassa ympäristöoikeudelle ominaisella yhteensovittavalla tulkinnalla. Vastuujärjestelmien suhdetta toisiinsa tarkastellaan toissijaisen ympäristövastuun kohdentumisen kannalta kahdessa ajateltavissa olevassa kaupan purkutilanteessa. Tuloksena esitetään, että ennakkotarkastus- ja selonottovelvollisuus olisi perusteltua luokitella eräänlaisiksi kvasioikeusseuraamuksiksi. Kyseiset oikeusseuraamukset seuraavat kiinteistökaupasta, mutta velvollisuuksien sisällön eli kulloinkin edellytetyn huolellisuuden tason tarkastuksessa määrittää havaittavuus. Merkityssisältöjen osalta on katsottavissa, että eräissä tilanteissa selonottovelvollisuus vahvistaa ennakkotarkastusvelvollisuuden itsenäistä eli ns. tavanomaista tulkintaa, kun taas eräissä tilanteissa selonottovelvollisuus voisi antaa aiheen tavanomaista tulkintaa laajempaan ennakkotarkastukseen. Ympäristönsuojelulain selonottovelvollisuus voidaankin jälkimmäisissä tilanteissa nähdä maakaaren 2 luvun 22.1 §:ssä tarkoitettuna erityisenä syynä, jonka vuoksi ostajan tulisi tarkistaa myyjän antamien tietojen paikkansapitävyys tai ryhtyä teknisiin toimenpiteisiin maaperän tutkimiseksi. Puolestaan vastuujärjestelmien välisessä suhteessa voidaan puoltaa tulkintaa, että kaupan purku voi estää puhdistamisvastuun asettamisen ostajalle, vaikka ostaja ei olisi perustellussa vilpittömässä mielessä maaperän todellisesta kunnosta, olkoonkin että keinotekoisiin järjestelyihin tulisi voida puuttua. Mikäli kauppa puretaan salaisen virheen johdosta tuomioistuimen ulkopuolella maakaaressa säädettyä muotoa noudattaen, olisi perusteltua katsoa, ettei kyse olisi kuitenkaan sellaisesta vapaaehtoisesta vaihdannasta, jonka nojalla vastuu voisi kohdistua omistusoikeuden uudelleen saavaan myyjään, vaikka tämä olisi tietoinen alueen tilasta. Kokoavasti voidaan todeta, että ennakkotarkastusvelvollisuudelle annettava merkityssisältö voisi joko vahvistua tai peräti laajentua ympäristönsuojelulain käsittämän selonottovelvollisuuden perusteella. Toisaalta vaikka julkisoikeudellinen vastuujärjestelmä voi vaikuttaa siviilioikeudelliseen vastuujärjestelmään, voi vaikutus olla myös päinvastaista, kuten purkutilanteiden tarkastelu osoittanee. Koska tämä problematiikka on kiinteistökauppaan nähden jälkikäteistä, voidaan jatkotutkimustarpeita ajatellen suositella tutkittavan sopimusoikeudellisia instrumentteja, joilla puheena olevan kaltaisia sopimusriskejä voidaan välttää ja vähentää.
  • Lähteenmäki, Hans (2022)
    Käsillä oleva maisterintutkielma käsittelee Euroopan Unionin (EU:n) päästökauppaa 2000- luvulla. Tutkielmassa esitellään ja arvioidaan päästökauppaprosessin syntyhistoriaa ja kehitystä sen eri vaiheiden kautta sekä päästökaupan roolia EU:n yleisessä ilmastostrategiassa. Erityisiä kiinnostuksen kohteita ovat päästökaupan neljäs vaihe EU:n ilmastostrategian instrumenttina koskien energiasektoria. Vaikka neljännen vaiheen prosessi on kesken ‒ eikä todennäköisesti ole aivan valmis lähivuosinakaan ‒ voidaan pohtia kuitenkin sitä, miten päästökauppasääntely on tähän mennessä toiminut unionin tavoitteiden puitteissa pyrkiessään hillitsemään ilmastonmuutoksesta ihmiskunnalle aiheutuvia haitallisia seuraamuksia. Avainkäsitteitä tässä yhteydessä ovat Euroopan Unionin päästökauppasääntely, ilmastostrategia ja energiasektori sekä ilmasto-oikeus. Tutkielma on osa kansainvälisesti laajenevaa ja tulevaisuuteen suuntaavaa ympäristöoikeudellista tutkimusgenreä, joka sivuaa kansainvälisen vuorovaikutteisuuden ja EU:n poliittistaloudellisen päätöksenteon tutkimusta. Keskeisenä tutkimusmenetelmänä työssä on käytetty niin sanottua sääntelyanalyysiä ja arviointi- ja ohjauskeinotutkimuksen lähestymistapaa. Lisäksi on viitteellisesti hyödynnetty lainopin ja oikeushistorian metodeja. Tutkielmassa arvioidaan oikeusnormeja ja niiden tulkintaa empiirisesti ja hyödynnetään näin ollen myös muodollista eli formaalia oikeuslähdeoppia. Päälähteenä ovat EU:n ympäristöoikeudelliseen sääntelyyn liittyvät direktiivit sekä EU:n eri orgaanien tuottamat aihepiiriä koskevat asiakirjat, kansalliset lait sekä aikaisempi oikeustieteellinen avaintutkimus, kuten Weishaarin et al. (2016), Ekroosin et al. (2014) ja Woerdmanin et al. (2021) esitykset sekä muut aihepiiriä sivuavat metodiset ja tieteelliset artikkelit. Lopputulemana voidaan sanoa, että EU:n ilmastostrategia päästökauppasääntelyineen on määrätietoistunut, monimutkaistunut ja -kerrostunut vuosien 2005‒2022 aikana merkittävästi. Päästökauppajärjestelmän avulla on pystytty edesauttamaan myönteistä kehitystä muun muassa päästöjen vähentämisessä, hiiliriippuvuuden hillitsemisessä, uusiutuvien energiamuotojen käyttöönotossa sekä väärinkäytösten sanktioinnissa. Prosessin haasteet liittyvät erityisesti solidaarisuuden ja kustannustehokkuuden edistämiseen sekä byrokratian haluttuun keventämiseen. Suurin uhka on kuitenkin yhä globaalisti etenevä ilmastonmuutos
  • Inkinen, Christine (2021)
    Tämän tutkielman tarkoituksena on sääntelyteoreettista näkökulmaa hyödyntäen tarkastella vaateteollisuuden ylituotannon tuhoamista kiertotalouden edistämisen kanssa ristiriidassa olevana ilmiönä. Vaateteollisuuden ylituotannon, eli sellaisten vaatteiden, joita ei koskaan myydä, osuuden arvioidaan olevan jopa 30-40 % kaikista tuotetuista vaatteista maailmanlaajuisesti. Ylituotannon tuhoaminen on toistaiseksi sääntelemätöntä. Ylituotannon kategorisesta tuhoamisesta on kuluvina vuosina käyty vuoropuhelua mediassa enenevissä määrin, ja Euroopan komissio on vuonna 2020 julkaistussa kiertotalouden uudessa toimintasuunnitelmassa nostanut tekstiilit yhdeksi etusijalle asetettavaksi tuoteryhmäksi. Samoin uudessa toimintasuunnitelmassa ehdotetaan yleistä myymättä jääneiden kestohyödykkeiden hävityskieltoa, joka toteutuessaan vaikuttaisi suuresti vaateteollisuuden toimintatapoihin. Euroopan parlamentti on suunnitelmaa koskevassa päätöslauselmassa päätynyt korostamaan pikamuodin asemaa vaateteollisuuden ongelmissa. Tutkielmassa selvitetään ensinnäkin sitä, mitä ympäristöoikeudellisia ohjauskeinoja ylituotannon tuhoamiseen puuttumiseksi voidaan käyttää. Koska komissio on ehdottanut hävityskieltoa, on hävityskiellon roolia tarkastelun kohteena korostettu. Eräänlaisena vaihtoehtoisena ja täydentävänäkin ratkaisuna nostetaan tutkielmassa esiin taloudellinen ohjaus, minkä lisäksi tarkastellaan informaatio-ohjausta, joka on toistaiseksi ollut vaateteollisuuden sääntelyssä korostuneessa merkityksessä. Itsesääntelyn osalta todetaan, ettei sen avulla ole toistaiseksi onnistuttu puuttumaan luotettavasti ja pitävästi ylituotannon tuhoamiseen, minkä vuoksi sääntelylle nähdään tarvetta. Tutkielman toisena tutkimuskysymyksenä on se, miten ympäristöohjauksen keinoin voidaan vaikuttaa ylituotannon tuhoamiseen. Ohjauskeinoja analysoitaessa hyödynnetään Ranskassa hyväksyttyä, mutta ei vielä voimaan astunutta hävityskieltoa sekä ylituotannon tuhoamisen kannalta relevantteja olemassa olevia ohjaavia ympäristöveroja, eli jäte- ja jätteenpolttoveroa. Jälkimmäisten osalta voidaan todeta, ettei verotus ole toistaiseksi ollut sellaisella tasolla, että verotuksen ohjaava vaikutus olisi voinut toteutua. Riippumatta siitä, säännelläänkö ylituotannon tuhoamista hallinnollisen vai taloudellisen ohjauksen keinoin, on ylituotannon tuhoamisen sääntelyssä riskinä ongelmien valuminen unionin ulkopuolelle. Uudessa toimintasuunnitelmassa on nostettu esiin jätteiden viennin tarkempi sääntely osana muita toimenpide-ehdotuksia. EU:sta viedään kuitenkin tekstiilijätteen lisäksi myös tuotestatuksella vaatteita unionin ulkopuolelle. Kohdemaissa taas ei välttämättä ole vaatteiden kierrättämiseksi tai edes muuksi hyödyntämiseksi tarpeellista infrastruktuuria, ja vaatteet saattavat lopulta päätyä sääntelemättömille kaatopaikoille tai avotuliin. Sääntelyn kannalta ei myöskään ole tarkoituksenmukaista jakaa vaateteollisuuden kuormittajia brändiarvon perusteella siten, että yksin pikamuotia tuottavien yritysten aiheuttama ympäristökuorma otetaan huomioon. Lopuksi tutkielmassa päädytään siihen, että sekä hävityskiellolla että riittävän korkeilla ohjaavilla jätteeseen suunnatuilla veroilla voidaan vaikuttaa ylituotannon tuhoamiseen kuormitusta vähentävästi. Koska kyseessä on sekoittuva saaste ja globaali teollisuuden haara, on kuitenkin tärkeää arvioida toteutunutta sääntelyä sen estämiseksi, että unionin tuhoamisesta kumpuavat ongelmat valuvat näkymättömiin muualle.
  • Leinonen, Sonja (2022)
    Tutkielman tarkoituksena on selventää laivaliikenteen Suomen aluevesillä aiheuttaman jatkuvan vedenalaisen melun kansainvälistä sääntelyä koskevaa oikeustilaa erityisesti siitä näkökulmasta, mitä Suomen valtiota koskevia oikeuksia ja velvollisuuksia kansainvälisestä oikeudesta voidaan johtaa laivaliikenteen Suomen aluevesillä aiheuttamaan jatkuvaan vedenalaiseen meluun ja sen vaikutuksiin liittyen. Tutkimuksessa tarkastellaan ensinnäkin varovaisuusperiaatteen oikeudellista asemaa ja merkityssisältöä suhteessa laivaliikenteen Suomen aluevesillä aiheuttamaan vedenalaiseen meluun. Tutkielmassa esitetään, että varovaisuusperiaate on tunnustettu kansainvälisen oikeuden periaatteeksi. Tutkielmassa esitetään myös tarkempi varovaisuusperiaatteen määritelmä suhteessa laivaliikenteen Suomen aluevesillä aiheuttamaan vedenalaiseen meluun. Toisekseen tutkielmassa tarkastellaan Yhdistyneiden kansakuntien merioikeusyleisopimusta, biologista monimuotoisuutta koskevaa yleissopimusta, yleissopimusta Euroopan luonnonvaraisen kasviston ja eläimistön sekä niiden elinympäristön suojelusta, yleissopimusta muuttavien luonnonvaraisten eläinten suojelemisesta, sopimusta Itämeren, Koillis-Atlantin, Irlanninmeren ja Pohjanmeren pikkuvalaiden suojelusta sekä Itämeren alueen merellisen ympäristön suojelusopimusta. Tutkielmassa arvioidaan, mitä Suomen valtiota koskevia oikeuksia ja velvollisuuksia kyseisistä yleissopimuksista voidaan johtaa laivaliikenteen aiheuttamaan vedenalaiseen meluun liittyen. Myös yleissopimuksista johdettavien velvollisuuksien velvoittavuutta tarkastellaan. Tässä tarkoituksessa yleissopimusten säännökset jaotellaan vahvoihin ja heikkoihin velvoitteisiin, oikeuksia luoviin säännöksiin sekä ohjaaviin velvoitteisiin. Systematisoinnin perusteella esitetään, että noin puolet tutkimuksessa tarkasteltavista säännöksistä luo Suomen valtiolle velvollisuuksia suhteessa laivaliikenteen aiheuttamaan vedenalaiseen meluun. Säännösten epätarkkuudesta johtuen niistä johdettavat valtiota koskevat toimimisvelvollisuudet voivat kuitenkin tosiasiassa olla hyvin vähäpätöisiä. Kolmanneksi tutkielmassa tarkastellaan eräitä laivaliikenteen Suomen aluevesillä aiheuttamaan vedenalaiseen meluun soveltuvia kansainvälisiä soft law -instrumentteja. Tutkielmassa esitetään, että soft law -instrumenteilla on ollut ja on edelleen suuri merkitys vedenalaista melua koskevan tiedon lisäämisessä ja siten myös sitä koskevan sääntelyn kehittymisessä. Käsiteltyjen instrumenttien perusteella on myös odotettavissa useita laivaliikenteen aiheuttamaa vedenalaista melua koskevia toimenpiteitä Itämerellä seuraavien vuosien aikana.
  • Harjunpää, Laura (2021)
    Metsät ovat alueita, joiden käytössä yhdistyvät useat erilaiset tavoitteet. Ne voidaan jakaa karkeasti taloudellisiin, ekologisiin ja sosiaalisiin tavoitteisiin. Metsien hoidon ja käytön tulee olla näistä kaikista lähtökohdista käsin kestävää. Tavoitteista puolestaan on johdettavissa eri osa-alueille suuntautuvia, metsiin kohdistuvia arvoja. Monimuotoisuuden nimissä on tärkeää ottaa huomioon sen säilyttämistavoite mahdollisimman laajasti kaikessa luonnonvarojen käyttöä sekä ympäristön muuttamista koskevassa päätöksenteossa. Siksi on katsottu tärkeäksi, että on olemassa sääntelykeinoja erilaisten monimuotoisuutta uhkaavien tekijöiden ja syiden hallintaan. Metsät ovat laajasti kaavoituksen piirissä ja sen myötä metsäalueita koskevaa sääntelyä löytyy metsälain lisäksi maankäyttö- ja rakennuslaista (MRL 132/1999). Metsissä tehtäviä toimenpiteitä sääntelee siten monessa tapauksessa MRL 128 §:n mukainen maisematyölupa, jolla valvotaan ennakolta metsäalueisiin kohdistuvaa ja maisemaa muuttavaa toimintaa. Maisematyölupa saa perusilmaisunsa lainsäädännössä, mutta sitä koskeva sääntely on kirjoitettu eräiltä osin hyvin väljästi. Maisematyölupaa edellyttävien toimenpiteiden alaraja on vedetty MRL 128.2 §:n mukaisiin vaikutuksiltaan vähäisiin toimenpiteisiin, joiden osalta käytännön viranomaistoiminnassa tapahtuva rajanveto on vähintäänkin häilyvä ja käsitteelle on annettu eri tahoilla hyvin erisisältöisiä merkityksiä. Lainsäädäntö kaipaa tältä osin selvennystä ja systematisointia. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää MRL 128.2 §:n mukaiselle vaikutuksiltaan vähäiselle toimenpiteelle annettua merkityssisältöä niin lainsäädännön ja lain esitöiden, oikeuskäytännön, oikeuskirjallisuuden kuin viranomaistoiminnassa tehtyjen tulkintalinjojen kautta. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää ensinnäkin, onko yksiselitteisen sisällön antaminen käsitteelle ”vaikutuksiltaan vähäinen toimenpide” ylipäätään mahdollista, saati järkevää. Tämän lisäksi pyrin antamaan oikeudellisesti perustellun tulkintasuosituksen siihen, millä tavalla ilmaus ”vaikutuksiltaan vähäinen toimenpide” tulee ymmärtää sovellettaessa MRL 128.2 §:a. Tarkastelu on rajattu koskemaan metsiä ja puustoisia alueita koskevia toimenpiteitä. Tutkimus on metodiikaltaan lainopillinen tutkimus. Tarkastelen pääasiassa käytännöllisen lainopin keinoin MRL 128.2 §:n mukaista käsitettä ”vaikutuksiltaan vähäinen toimenpide”. Tarkastelen oikeuskirjallisuutta, lain esitöitä sekä tuomioistuinratkaisuja ja pyrin näiden tulkinnan avulla selvittämään, millainen merkityssisältö käsitteelle ”vaikutuksiltaan vähäinen toimenpide” tulisi maankäyttö- ja rakennuslakia soveltaessa antaa. Lisäksi nojaudun teoreettisen lainopin keinoihin pyrkiessäni systematisoinnin avulla jäsentelemään voimassa olevaa oikeutta. Se, millainen toimenpide katsotaan vaikutuksiltaan vähäiseksi, on voimakkaasti riippuvainen muun muassa alueen erityispiirteistä, alueella voimassa olevasta kaavasta, kaavaan sisällytetyistä kaavamääräyksistä, alueella mahdollisesti olevista virkistyskäyttö- tai muista maisema-arvoista sekä tietenkin itse toimenpiteestä. Yksiselitteistä tai yleispätevää määritelmää vaikutuksiltaan vähäiselle toimenpiteelle on siten vaikeaa antaa. Käytännön viranomaistoiminnassa on kuitenkin katsottu, että monilla kaavatasoilla normaalit metsänhoidolliset toimenpiteet, kuten taimikonhoito ja harvennushakkuut olisivat maisematyölupakynnyksen alittavia toimenpiteitä. Voimakkaampien toimenpiteiden osalta, kuten avohakkuut ja maanmuokkaus, lupakynnys varsin yleisesti ylittyy. Oikeuskäytännön linjauksen mukaan maisematyöluvan tarpeen määrittää alueen kaavamääräykset, eikä niinkään toimenpiteen vaikutus tai suhde alueen käyttötarkoitukseen. Ainoa yksiselitteinen ja suhteellisen selkeä näkemys, joka saa tukea niin oikeuskirjallisuudesta kuin maankäyttö- ja rakennuslain esitöistä on, että asemakaava-alueilla sellaisten yksittäisten puiden poisto, jotka eivät ole maisemallisesti erityisen erottuvia, voidaan tulkita lain tarkoittamassa mielessä vaikutuksiltaan vähäiseksi toimenpiteeksi. Kovin laajasti käsitteelle ei kuitenkaan ole mahdollista antaa tarkkaa merkityssisältöä ja tapauskohtainen harkinta tulee säilyttää olemassaan vaikutuksiltaan vähäisten toimenpiteiden arvioinnin osalta. On kuitenkin syytä pohtia, onko metsäalueen suojelu maiseman muutokselta tarkoituksenmukaista, kun metsämaisema muuttuu joka tapauksessa luonnon omien prosessien myötä ilman ihmisen vaikutustakin.
  • Siradze, Ketevani (2024)
    The global climate change regime can certainly be referred to as the most challenging regime ever negotiated in human history. The reasons are various, with one of the most significant being the longstanding North-South divide in environmental politics. The question of how to distribute the mitigation obligations has been surrounding climate change regime from its inception. The Paris Agreement, which managed to overcome the strict approach to differentiation by adding the phrase ‘in light of different national circumstances’ to the principle of CBDR-RC, offered a shift towards the less demanding, ‘bottom-up’ framework tailored to address the differing national circumstances. Accordingly, Paris’s flexible, dynamic approach to differentiation contributed to creating a framework acceptable to all. Furthermore, due to its hybrid architecture, it also managed to act as an orchestrator not only for the state but also for non-state action. However, it appears that these accomplishments have diverted our attention from the distributional challenges inherent in the Agreement. Consequently, the notion that the Paris regime has resolved North-South tensions is far from reality. Aligned with these concerns, this thesis endeavors to reemphasize and reintroduce the equity concerns at the forefront of the agenda. To achieve this objective, this thesis initially explores the historical development of differential treatment within the global climate change regime, examining the underlying power dynamics in this process. Subsequently, it also aims to critically reflect on the current regime and identify whether the existing framework contributes to inequitable mitigation burden-sharing.
  • Kaikkonen, Anniina (2022)
    Tässä tutkielmassa tutkitaan lainopin keinoin lintudirektiivin yleistä suojelujärjestelmää ja siitä poikkeamista koskevien lintudirektiivin artikloiden 5 ja 9 kansallista toimeenpanoa Suomessa. Kansallisen toimeenpanon tehokkuutta analysoidaan esittämällä kysymys siitä, suojellaanko Suomessa rauhoitettuja lintuja lintudirektiivin yleisen suojelujärjestelmän sääntelytavoitteen mukaisesti metsätaloustoiminnan aiheuttamalta häiriöltä erityisesti lintujen ollessa haavoittuvaisia lisääntymisaikana. Tutkielmassa tuotetaan käytännöllisen lainopin keinoin tulkintasuositus lintudirektiivin 5 ja 9 artikloiden kansallista toimeenpanoa koskevista luonnonsuojelulain säännöksistä. Tutkielmassa havaittiin, etteivät lintudirektiivin 5 ja 9 artikloiden toimeenpanemiseksi säädetyt luonnonsuojelulain säännökset takaa yleisen suojelujärjestelmän tehokasta toimeenpanoa metsätalouden toimialalla. Tämä johtuu ensisijaisesti näistä säännöksistä tehdyistä tulkinnoista, mutta myös puutteista lainvalmistelussa. Toimeenpanon puutteellisuuteen vaikuttavat keskeisesti etenkin seuraavat tekijät. Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan, lintudirektiivin 5 artiklan häirintäkiellot soveltuvat myös toimintaan, jolla ei tavoitella häirintää, ja tällaista toimintaa on esimerkiksi metsätaloustoiminta. Suomessa metsätaloustoiminnan ei kuitenkaan tulkita aiheuttavan lintudirektiivin 5 artiklassa tai sen toimeenpanemiseksi säädetyssä luonnonsuojelulain 39.1 §:ssä kiellettyä tahallista häirintää, sillä toiminnan tarkoituksena ei ole häirinnän aiheuttaminen. Lisäksi lintudirektiivin 5 artiklan häirintäkielloista tulee Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan voida poiketa vain lintudirektiivin 9 artiklan poikkeamisperusteiden mukaisesti. Luonnonsuojelulain 48.1 §:ään säädetty metsätalouden yleispoikkeamislupa sekä luonnonsuojelulain 48.3 §:stä vallitseva tulkinta mahdollistavat kuitenkin häirintäkielloista poikkeamisen metsätaloustoiminnan harjoittamiseksi ilman lintudirektiivin 9 artiklan poikkeamisperusteiden soveltamista. Lintudirektiivin 5 ja 9 artikloiden puutteellisen toimeenpanon korjaamiseksi tutkielmassa korostetaan etenkin EU-oikeuden tulkintavaikutuksen merkitystä lainsoveltamistilanteissa. Luonnonsuojelulain säännöksiä tulisi tulkita mahdollisimman pitkälle EU-oikeuden mukaisesti, jotta lintudirektiivin tarkoituksen vastaisilta seuraamuksilta voidaan välttyä. Lintudirektiivin 5 ja 9 artikloiden sääntelytavoitteet tulee voida kansallisesti toimeenpanna tehokkaasti ja sitovasti. Tutkielman tulkintasuositus ja sille esitettävät toteuttamiskeinot pyrkivät lintudirektiivin yleisen suojelujärjestelmän tehokkaaseen vaikutukseen ja rauhoitettujen lintulajien suojelun toteutumiseen EU-oikeuden mukaisesti myös metsätalouden toimialalla tapahtuvassa toiminnassa.
  • Aartolahti, Joel (2021)
    Suomessa on etenkin viime vuosina esitetty sähköntuotannon näkökulmasta merkitykseltään vähäisten vesivoimalaitosten purkamista vesistöistämme. Keskeisimpänä syynä tälle on pienvesivoiman aiheuttamat haitalliset vaikutukset vesiekosysteemeille ja esimerkiksi vaelluskalakannoille, joista monet ovat uhanalaisia. Vesivoimalla on yleisesti katsottuna tärkeä rooli uusiutuvan energian tuotannossa ja samalla ilmastonmuutoksen torjunnassa erityisesti säätövoiman muodossa, mutta pienvesivoiman kohdalla tämä rooli on varsin marginaalinen. Vuonna 2015 yli puolet maan vesivoimalaitoksista oli teholtaan alle 2 MW laitoksia. Tämän tutkielman tarkoituksena on perehtyä pienvesivoiman purkamista koskevaan sääntelyyn ja tarkemmin siihen, 1) kenellä on mahdollisuus ryhtyä ajamaan pienvesivoiman purkamista vesistöstä, 2) miten pienvesivoimalaitoksen purkuhanketta säännellään ja mitä ympäristöoikeudellisia haasteita hankkeeseen voi tyypillisesti liittyä, ja 3) miten pienvesivoiman purkamista voitaisiin lainsäädännön keinoin edistää? Tutkimaani aihetta sääntelee pitkälti vesitalousasioiden yleislakina tunnettu vesilaki, ja erityisesti sen sisältämällä vesilain 3 luvun mukaisella lupajärjestelmällä on tämän aiheen kannalta keskeinen rooli. Vesiluvilla on perinteisesti katsottu olevan vahva pysyvyyssuoja lupien jälkikäteistä puuttumista vastaan, minkä lisäksi jälkikäteistä puuttumista vesivoimahankkeisiin vaikeuttaa vesivoiman kuuluminen perustuslaissa turvatun omaisuuden suojan piiriin. Näiden estämättä vesilupaa voidaan hakea raukeamaan siten kuin vesilain 3 luvun 24 §:ssä säädetään ja sen myötä luvanmukaiseen hankkeeseen liittyvät rakennelmat voidaan määrätä poistettavaksi. Lupa voidaan määrätä raukeamaan esimerkiksi sillä perusteella, että luvanhaltija sitä pyytää tai että hanke on menettänyt alkuperäisen merkityksensä. Käytännössä kuitenkin muiden kuin luvanhaltijan on varsin hankala saada vesivoiman tuotantoon liittyvät luvat raukeamaan ja rakennelmat poistettaviksi. Koska vesivoimalaitoksen purkaminen voi aiheuttaa muutoksia ympäristöönsä ja näin myös mahdollisia haittoja yksityiselle ja yleiselle edulle, edellyttää purkaminen käytännössä vesilain mukaista lupaa. Tämän lisäksi vesivoimalaitoksen purkamisen voisi tulkita olevan vesilain 3 luvun 3 §:n 2 mom. mukaan aina luvanvarainen hanke. Vesilupa voidaan myöntää joko haittaamattomuuden tai intressivertailun perusteella, minkä lisäksi luvassa on otettava huomioon mm. vesipuitedirektiivin mukaiset tilatavoitteet ja luonnonsuojelulain sekä maankäyttö- ja rakennuslain vaatimukset. Tutkielman lopussa esitetään ehdotuksia vesilain muuttamiseksi, siten että käytöstä pois jääneen vesivoimalaitoksen luvan raukeamisen hakeminen ja näin myös laitoksen purkaminen voisi olla nykyistä helpompaa myös muun kuin luvanhaltijan hakemuksesta. Lisäksi vesivoiman tuotantoon liittyvän vesiluvan raukeaminen voitaisiin säätää tehosteeksi kalatalousmääräysten toteuttamiselle samalla, kun vesilakia on aikomus päivittää siten, että uusien kalatalousmääräysten lisääminen ns. nollavelvoitelaitoksiin tulee mahdolliseksi.
  • Wallén, Ira (2024)
    Euroopan unionin ja Suomen tavoitellessa ilmastoneutraaliutta pyritään ottamaan käyttöön uusia kunnianhimoisia päästövähennyskeinoja, joista yksi on hiilidioksidin talteenotto, uudelleenkäyttö ja varastointi (CCUS). Suomessa erityisen kiinnostava vaihtoehto on kestävän biomassan poltosta vapautuvan biogeenisen hiilidioksidin talteenottoteknologioiden käyttöönotto erityisesti metsäteollisuuden pistelähteistä. Biogeenisen hiilidioksidin talteenotolla ja pysyvällä varastoinnilla (bio-CCS) voidaan mahdollistaa niin kutsuttuja negatiivisia päästöjä, joilla voidaan mahdollisesti korvata päästövähennystoimia muilla sektoreilla. Biogeenisen hiilidioksidin talteenotolla ja uudelleenkäytöllä (bio-CCU) voidaan valmistaa synteettisiä tuotteita ilman fossiilisia raaka-aineita biogeenisen hiilidioksidin korvatessa fossiilisen hiilen tuotteen valmistuksessa. Tutkielmassa keskitytään systematisoimaan ja tunnistamaan sääntelyn luomia kannustinmekanismeja juuri biogeenisen hiilidioksidin talteenottoteknologioiden käyttöönotolle. CCUS-arvoketjuihin kuuluu usein eri toimijoita, mutta tässä tutkielmassa tutkimuskysymyksiä lähestytään talteenottoa harkitsevan toimijan roolista. Lisäksi sääntelyä tarkastellaan sen perusteella, että huomioiko sääntely fossiilisen, biogeenisen ja ilmakehästä peräisin olevan hiilidioksidin alkuperän ja niiden erilaisen kohtelun kansainvälisissä kasvihuonekaasupäästöjen laskentasäännöissä. Lisäksi tutkitaan bio-CCUS-hankkeita koskevan sääntelyn kehitysmahdollisuuksia Suomessa ja EU:ssa niin, että sääntely kannustaisi laajamittaisesti talteenottoteknologioiden käyttöönottoon. Tutkimusaineistoon kuuluu voimassa oleva ja valmisteilla oleva EU-sääntely, kotimainen lainsäädäntö ja itsesääntelymekanismit, jotka ohjaavat yritysten käyttäytymistä ilmastoneutraaliuteen pyrkivässä Suomessa. Tutkimuskysymyksiä tarkastellaan erityisesti lainopin ja sääntelyteorian metodien avulla. Lisäksi tutkittaessa sääntelyn luomia liiketoimintaedellytyksiä CCUS-hankkeille, tulee aihetta tarkasteltua myös oikeustaloustieteen näkökulmasta. Tutkielmassa on havaittu, että EU:n alati kehittyvä ilmasto-oikeus ei vielä riittävästi kannusta biogeenisen hiilidioksidin talteenottoon. Merkittävimmät kannustinmekanismit löytyvät tällä hetkellä vapaaehtoisilta hiilimarkkinoilta. Biogeenisen hiilidioksidin uudelleenkäytön merkittävin kannustin on uusiutuvan energian direktiivissä, jossa on asetettu velvoitteita uusiutuvien synteettisten polttoaineiden käytölle.
  • Eriksson, Milos (2022)
    Tämän lainopillisen tutkielman aiheena ovat suunnittelutarvejärjestelmä ja suunnittelutarveratkaisun myöntämisedellytykset. Suunnittelutarvejärjestelmän merkittävyys on todettu oikeuskirjallisuudessa; suunnittelutarvealuetta koskevan MRL 16 §:n on esitetty olevan maankäytön suunnittelun kannalta yksi keskeisimmistä säännöksistä. Suunnittelutarveratkaisun myöntämisedellytysten tutkiminen on taasen tarkoituksenmukaista niiden tekijöiden selvittämiseksi, jotka indikoivat suunnittelutarveratkaisun kannattavuutta eli voimassa pysyttämistä muutoksenhaussa. Myöntämisedellytysten kumulatiivisuudesta huolimatta tarkastelussa keskitytään erityisesti MRL 137.1 §:n 1 kohdan mukaiseen kaavoitushaitan kieltoon sen oikeuskäytännössä korostuneen merkityksen vuoksi. Varsinaisina tutkimuskysymyksinä tutkielmassa vastataan siihen, kuinka suunnittelutarvejärjestelmä toimii ja mitä ongelmia siihen sisältyy, mitä kaavoitushaitan kiellolla käytännössä tarkoitetaan ja millaisissa tilanteissa rakennusluvan myöntäminen suunnittelutarveratkaisun perusteella on todennäköisesti kannattavaa. Relevantin oikeuskirjallisuuden ja virallislähteiden lisäksi tutkielmassa asetetaan erityinen painoarvo oikeuskäytännölle, sillä suunnittelutarveratkaisujen myöntämisedellytysten tulkinnan täsmentäminen on pitkälti KHO:n ratkaisukäytännön aikaansaamaa, eikä kaavoitushaittaa ole mahdollista käsitellä tyhjentävästi ilman oikeuskäytännön tuntemusta. Suunnittelutarvejärjestelmän keskeisin ongelma on suunnittelutarveratkaisujen ylikorostunut soveltaminen, joka näkyy muutoksenhaussa kumottujen suunnittelutarveratkaisujen suurena määränä. Tämä on pääasiassa seurausta MRL:n turhan avoimista ja abstrakteista säännöksistä. Kuitenkin myös päätöksiä tekevät kunnat ovat usein osa ongelmaa. Kuntien tulee ymmärtää suunnittelutarvejärjestelmän asema osana laajempaa maankäytön suunnittelua. Kaavoitushaitan kielto osoittaa käytännössä MRL:n säännösten avoimuuden ja abstraktisuuden. Se, mitä kaavoitushaitan kiellolla tarkoitetaan, vaihtelee tilannekohtaisesti, eikä sille täten voida esittää yleiskäsitteellistä määritelmää. Kaavoitushaitan havainnollistamiseksi on kuitenkin mahdollista esittää erinäisiä nyrkkisääntöjä, jotka voivat yksittäisissä tapauksissa osoittaa kaavoitushaitan esiintymisen. Myös vastaus viimeiseen tutkimuskysymykseen perustuu nyrkkisääntöön: rakennusluvan myöntäminen suunnittelutarveratkaisun perusteella on todennäköisesti kannattavaa silloin, kun ratkaisua myönnettäessä on selkeästi osoitettu, että alueelle jätetään riittävä kaavoitusvara. Kaavoitusvaran jättämisellä tarkoitetaan, että myönnetystä suunnittelutarveratkaisusta huolimatta alueen tuleva asemakaavoitus on mahdollista eikä ratkaisulla toteuteta alueella rakentamista siten, miten se ei olisi mahdollista asemakaavoituksella. Uudessa kaavoitus- ja rakentamislaissa tulisi huomioida nykyisen suunnittelutarvejärjestelmän ongelmat ja pyrkiä aktiivisesti selkeyttämään tilanteet, joissa suunnittelutarveratkaisun hyödyntäminen on kannattavaa. Tätä ei kuitenkaan tulisi toteuttaa unohtamatta asemakaavoituksen ensisijaisuutta maankäytön suunnittelun keinona suunnittelutarvealueilla, vaikkakaan KRL ei aseta asemakaavoitukselle nykyisenlaista painoarvoa.
  • Heikkilä, Siiri (2023)
    In response to the problem of global deforestation, on 31 May 2023, the European Parliament and the Council of the European Union adopted Regulation (EU) 2023/1115 on the making available on the Union market and the export from the Union of certain commodities and products associated with deforestation and forest degradation and repealing Regulation (EU) No 995/2010, the EU Deforestation Regulation (EUDR). The EUDR covers certain products that contain, have been fed with or have been made using seven commodities – cattle, cocoa, coffee, oil palm, rubber, soya and wood – and imposes stringent requirements that the relevant products must meet to enter or exit the EU market. Namely, they must be deforestation-free, have been produced in accordance with laws applicable in the country of production and be covered by a due diligence statement. Employing jurisprudential regulatory research methodology, the study assesses how the EUDR aims to attain its primary public policy objective of curbing the Union's contribution to global deforestation and the extent to which the chosen regulatory mechanism facilitates the attainment of the Regulation's objectives. The EUDR's effectiveness, efficiency and coherence are considered. The study finds that while the chosen regulatory mechanism – a country benchmarking system and a list of contravening operators as a basis for a tiered improved mandatory due diligence system, relying on a deforestation-free definition – is largely fit for its purpose, it is vulnerable to several critical leakage problems that potentially compromise the attainment of the Regulation's ultimate goal of curbing global deforestation. It follows that the attainment of the Regulation's objectives calls not only for effective implementation and enforcement by the European Commission and the Member States but also for a rigorous review of the Regulation's product scope and ecosystem scope under the prescribed review mechanisms, as well as international cooperation beyond the Regulation's cooperation mechanisms.
  • Piispanen, Alex (2024)
    The thesis will be focusing on the newly adopted island derogation, which was included when the EU revised the EU ETS and expanded it to the maritime sector. The island derogation means that Member States of the EU can choose to allow that allowances for emissions are not required on routes between the mainland and an island. Derogations for maritime MBMs as well as the EU ETS has been the topic of prior research, but with the EU ETS expanding and derogations such as the island derogation forming, there is a clear gap in the research that should be addressed. This thesis aims to contribute to the academic discussion regarding maritime MBMs and the EU ETS by asking two research questions. Firstly, how is the island derogation described throughout the legislative process in the EU? This question opens the concept of a derogation in a maritime MBM and aims to find what the EU institutions wanted to achieve with the derogation. The findings show that the island derogation can be classed as a roue-based derogation, but still holds characteristics of a ship-type derogation. In the original proposal to the revision of Directive 2003/87/EC, the Commission did not include an island derogation. The need for an island derogation was recognized both in the Parliament and the Council, however the final adopted formation of the island derogation can be seen as to be formed through the discussion in the Council. The second research question focuses on the implementation of the Directive on the national level in Finland, and specifically which problems regarding the derogation can be identified in the national preparatory documents. Through researching the preparatory documents such as the bill proposal HE 71/2023 vp and the memorandum on the maritime expansion of the EU ETS by the Ministry of Transport and Communications, problems of allocating the benefit from the island derogation and skewing of competition between the shipping companies is identified as being the most relevant problems. Even though these problems are acknowledged, Finland does not seem discouraged of using the voluntary island derogation. Instead, there are plans to support the maritime sector that do not benefit from the island derogation similarly. The findings create a base for further research and show that the island derogation, in its adopted form, includes loopholes that are hard to fill at the national level. With the derogation being relevant between 2024-2030, it should be researched after how influential the island derogation was on easing the impact of the ETS on the Åland Islands, or if it only provided an option for shipping companies to lag behind in the green transition.
  • Larm, Marianna (2022)
    Vahingonkorvausoikeuden vakiintuneiden periaatteiden mukaan vahingon korvaaminen edellyttää kolmen kriteerin täyttymistä: aiheutunutta vahinkoa, vahingon korvaamiseen velvoittavaa perustetta sekä näiden välistä syy-yhteyttä. Lähtökohtaisesti kaikista vahingonkorvausvelvollisuuden elementeistä edellytetään täyttä näyttöä. Ympäristövahinkojen korvaamisesta annetussa laissa (737/1994, YVL) syy-yhteyttä koskevaa näyttövelvollisuutta on alennettu säätämällä, että korvausvelvollisuuden syntymiseksi riittää lain 3 §:n mukaan todennäköisen syy-yhteyden osoittaminen. Tässä tutkielmassa pyritään ensisijaisesti selvittämään, mikä on YVL 3 §:n mukaiselle todennäköisen syy-yhteyden vaatimukselle annettu merkityssisältö, ja miten ympäristövahinkojen korvaamisessa edellytetty todennäköinen syy-yhteys eroaa vahingonkorvausoikeudessa vakiintuneesta täyden näytön periaatteesta. Todennäköisen syy-yhteyden merkityssisältöä selvitetään erityisesti analysoimalla ympäristövahinkojen korvaamista koskevaa oikeuskäytäntöä. Aihetta koskevien korkeimman oikeuden ratkaisujen vähäisyydestä johtuen tarkastelussa on hyödynnetty paljon hovioikeuskäytäntöä. Tutkielmassa tuodaan esille ympäristövahinkolain laaja-alaista soveltamiskäytäntöä tarkastelemalla oikeustapauksia yleisen tuomioistuimen lisäksi korkeimmasta hallinto-oikeudesta ja maaoikeudesta. Oikeuskäytäntöön perustuvana johtopäätöksenä todetaan, että ympäristövahinkojen syy-yhteydeltä edellytetty näyttö ei eroa kovin ratkaisevasti täydestä näytöstä, sillä oikeuskirjallisuudessa esitetyn vakiintuneen näkemyksen mukaan täysi näyttökin on vain eräänlaista korkean asteen todennäköisyyttä. Ympäristövahinkolain soveltamiskäytännöstä löytyy kuitenkin tapauksia, joissa alennettu syy-yhteyden vaatimus on konkreettisesti vaikuttanut syy-yhteyttä koskevan näytön arviointiin, eikä näyttövelvollisuuden keventämisen merkitys ole jäänyt symboliseksi. Yhtenä tulkinnan aspektina selvitetään ympäristövahinkojen syy-yhteyden linkittymistä korvausvelvollisuuden muihin tekijöihin, joita voidaan samalla kuvata ympäristövahinkojen korvaamisen erityispiirteiksi. Ympäristövahinkojen todennäköisen syy-yhteyden merkityssisältöä tutkitaan suhteessa ympäristövahinkolain mukaiseen vastuuperusteeseen eli ankaraan vastuuseen, ympäristövahinkolain nojalla korvattaviin vahinkolajeihin sekä YVL 4 §:n sietämisvelvollisuuteen. Tutkielmassa tehdyt havainnot vahvistavat käsitystä siitä, että korvausvelvollisuuden perustavat tekijät eivät ole toisistaan irrallisia, vaan ne vaikuttavat toistensa laajuuteen ja painoarvoon yksittäisessä tapauksessa. Oikeuskäytännön ja muiden oikeuslähteiden tarkastelun perusteella tutkielman lopussa arvioidaan todennäköisyyden käyttämisen toimivuutta ympäristövahinkojen syy-yhteyden arvioinnissa. Lopputuloksena todetaan, että esteenä YVL 3 §:n säätämisellä tavoitellulle vahingonkärsijän aseman parantumiselle on etenkin normaalimittaiseen siviiliprosessiin liittyvä kuluriski.
  • Laukkanen, Olli (2022)
    Tutkielmassa arvioidaan ilmastolain (609/2015) kaltaisen kansallisen puitelainsäädännön hyödyntämistä luonnon monimuotoisuuden eli biodiversiteetin turvaamiseksi. Aihetta ei ole aiemmin käsitelty kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa. Tarkasteltua lakia nimitetään biodiversiteettilaiksi (BD-laiksi). Ihmistoiminnan aiheuttamaa luonnon monimuotoisuuden häviämistä eli luontokatoa ei ole onnistuttu pysäyttämään kansallisella tai ylikansallisella tasolla, vaan luontokato etenee osin kiihtyvällä tahdilla. BD-lain tarpeellisuutta ja soveltuvuutta arvioidaan ympäristön tilan, biodiversiteettiä koskevan säädösympäristön sekä osin myös ilmasto-oikeudellisen tutkimuksen perusteella. Luontokadon ohella ilmastonmuutos on maailmanlaajuinen ympäristöongelma, joka edellyttää laaja-alaisia muutoksia yhteiskunnan eri aloilla. Ilmasto-oikeudelliset puitelait ovat yleistyneet maailmalla vastaamaan tarpeisiin ilmastopolitiikan laaja-alaisuudesta, johdonmukaisuudesta, pitkäjänteisyydestä, tietoperusteisuudesta ja hyväksyttävyydestä. BD-lailla voitaisiin tavoitella vastaavia biodiversiteetin turvaamiseen liittyviä hyötyjä, minkä arvioimiseksi työssä kartoitetaan myös ilmastonmuutoksen ja luontokadon välisiä liittymäkohtia, yhtäläisyyksiä ja eroja. Tutkielmassa BD-lain mahdollisten toteutustapojen arviointia tukee oikeusvertaileva katsaus, joka kattaa Norjan, Ranskan ja Japanin ”biodiversiteettilait”. Lisäksi BD-lain toteutustapojen arvioinnissa hyödynnetään ilmasto-oikeudellisia puitelakeja koskevaa kirjallisuutta. Lopuksi tutkielmassa arvioidaan BD-lain suhdetta muuhun lainsäädäntöön käyttäen esimerkkinä luonnonsuojelulakia (1096/1996), joka on parhaillaan uudistettavana. Tutkielmassa tarkastellaan BD-lain ja luonnonsuojelulain välisiä soveltamisalakysymyksiä, kytkemismahdollisuuksia sekä tiettyjen säännösten vaihtoehtoisia sijoituspaikkoja. Tutkielman johtopäätöksenä BD-laki vaikuttaa tarpeelliselta ja soveltuvalta keinolta biodiversiteettiä turvaavan sääntelyn kehittämiseen. Samalla se on vain yksi vaihtoehdoista sääntelyn kehittämiseksi, eikä ilmastolakia suinkaan voida yksioikoisesti toisintaa BD-laiksi, koska ilmiöt eroavat toisistaan. Tutkimusnäyttö puitelakien vaikutuksista on yhä vähäistä niin ilmasto-oikeudessa kuin biodiversiteettioikeudessa. BD-laki voitaisiin toteuttaa sisällöllisesti eri tavoin, ja valinnat toteutustapojen välillä yhdessä lain toimeenpanon kanssa määräisivät lain vaikutukset. Tärkeää on järjestää BD-lain ja muun lainsäädännön suhde tavalla, joka mahdollistaa riittävän tehokkaan biodiversiteettiä turvaavan vaikutuksen, kun oikeutta tarkastellaan kokonaisuutena. Säädössuhteiden konkreettinen arviointi edellyttää pitemmälle jalostunutta ehdotusta BD-lain sisällöstä ja tietoa luonnonsuojelulainsäädännön kokonaisuudistuksen lopputuloksesta. Jatkossa luontokadon pysäyttämiseksi on arvioitava biodiversiteettiä turvaavan sääntelyn kehitystarpeita ja vaihtoehtoja avoimesti ja perusteellisesti. Tutkielma avaa oven monitieteiselle jatkotutkimukselle, jossa arvioidaan BD-lakia suhteessa muihin sääntelyn vaihtoehtoihin ottaen huomioon myös ylikansallinen kehitys. Tämän mahdollistamiseksi on tärkeää ryhtyä yksityiskohtaisemmin määrittelemään BD-lain vaihtoehtoisia toteutustapoja ja BD-lain suhdetta muuhun oikeuteen.
  • Salmia, Jessica (2024)
    Rakentamisesta ja rakennuksista syntyy yli kolmasosa Suomen kasvihuonekaasupäästöistä. Samaan aikaan Suomessa rakennetaan vuositasolla noin 8 miljoonaa neliötä uutta kerrospinta-alaa. Tammikuussa 2025 voimaan tuleva rakentamislaki pyrkii puuttumaan rakentamisen päästöihin rakentamislupaa varten edellytettävällä ilmastoselvityksellä, jossa raportoidaan rakennuksen elinkaaren aikainen hiilijalanjälki ja hiilikädenjälki. Käyttöön on tarkoitus ottaa myös uusien rakennusten hiilijalanjäljen raja-arvot. Pohjoismaissa vastaavankaltaisia sääntelyuudistuksia on käynnistetty viime vuosina, mutta EU:ssa rakennusten energiatehokkuusdirektiivin (EPBD-direktiivi) uudelleenlaadinta on paraikaa vasta vireillä ja sen rakennusten ilmakehän lämmitysvaikutuspotentiaalin (GWP) ilmoittamista koskevia vaatimuksia on tarkoitus alkaa soveltaa 2020-luvun lopulla. Tutkielmassa selvitetään ensinnäkin, kuinka uuden rakennuksen elinkaaren aikaisten päästöjen raportointia koskeva sääntely-ympäristö on kehittynyt sekä toisekseen täyttääkö rakentamislain uuden rakennuksen ilmastoselvitysvelvoite tulevan uudelleenlaaditun EPBD-direktiivin elinkaaren aikaisen GWP:n raportointivelvoitteen ja toisaalta millaiset vähimmäisvaatimukset direktiivin revisio asettaa kotimaiselle raportointisääntelylle. Toiseen päätutkimuskysymykseen vastaamiseksi selvitetään ensin, vastaako rakentamislain mukainen hiilijalanjäljen ja hiilikädenjäljen raportointi tulevan EPBD-direktiivin revision mukaista GWP:n raportointia sekä toisena miten uusien rakennusten elinkaaripäästöjen raportointivelvoitteiden soveltamisalat tulee rakentamislakia ja toisaalta uudelleenlaadittua EPBD-direktiiviä sovellettaessa ymmärtää ja miten ne vertautuvat keskenään. Tutkielmassa todetaan, että tähän asti rakennusten elinkaaripäästöjen laskennan raamit on muodostettu kansainvälisissä standardeissa ja päästölaskentaa on tehty osana vapaaehtoisten sertifiointijärjestelmien ympäristövaikutusten arviointia. Rakentamislain ja EPBD-direktiivin revision myötä rakennusten elinkaaripäästöjen raportoinnista tulee ensikertaa yleinen lakisääteinen velvoite. Tutkimus osoittaa, että kotimainen raportointivelvoite ylittää osin direktiiviin suunnitellut vähimmäisvaatimukset. Tämä mahdollistaa teoriassa kansallisen ilmastoselvityssääntelyn keventämisen esimerkiksi poistamalla hiilikädenjäljen raportointivelvoite tai lykkäämällä sääntelyn voimaantuloa. Uusi EPBD-direktiivi tulee kuitenkin ensivaiheessa vuodesta 2028 ja laajemmin vuodesta 2030 alkaen edellyttämään päästöjen ilmoittamista energiatodistuksella sekä uuden rakennuksen hiilijalanjäljen raportointivelvoitteen soveltamisalan laajentamista tiettyjä tällä hetkellä säädettyjä ja ehdotettuja poikkeuksia poistamalla. Lisäksi tutkimuksen myötä havaitaan tarve selkeyttää rakentamislakia etenkin sen osalta, tuleeko uuden rakennuksen rakentamista koskevaa sääntelyä ja siten esimerkiksi ilmastoselvitysvelvoitetta soveltaa rakennuksen laajennukseen ja sen kerrosalaan laskettavan tilan lisäämiseen.
  • Tallqvist, Saila (2022)
    Tiivistelmä Tiedekunta: Oikeustieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Oikeustieteen maisteri Opintosuunta: Ympäristöoikeus Tekijä: Saila Tallqvist Työn nimi: Varovaisuusperiaatteen merkitys luonnonsuojelulain säännöksistä ja Natura 2000 -verkoston suojelusta poikkeamisessa luonnon monimuotoisuuden suojelun näkökulmasta Työn laji: Pro gradu -tutkielma Kuukausi ja vuosi: Marraskuu 2022 Sivumäärä: 71 Avainsanat: varovaisuusperiaate, luonnonsuojelulain säännöksistä poikkeaminen, Natura 2000 -verkosto, luonnon monimuotoisuuden suojelu Ohjaaja tai ohjaajat: Professori Kai Kokko Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto Muita tietoja: Tiivistelmä: Varovaisuusperiaatteen ydinajatuksena on, että täydellistä tieteellistä varmuutta ei edellytetä ennen suojatoimenpiteisiin ryhtymistä tilanteissa, joissa ympäristölle tai ihmisten terveydelle on todennäköisesti aiheutumassa haitallisia seurauksia. Varovaisuusperiaatteen avulla on mahdollista reagoida luonnon monimuotoisuutta mahdollisesti uhkaaviin toimiin ennalta. Varovaisuusperiaate antaa siten ennalta varautuville toimille oikeutuksen silloin, kun on uhka siitä, että ympäristölle aiheutuu vakavaa haittaa. Varovaisuusperiaatteeseen turvautumisen perusteena on aito tieteellinen epävarmuus sekä uhka vakavasta haitasta. Tutkielmassa tutkitaan varovaisuusperiaatteen merkitystä luonnonsuojelulain säännöksistä ja Natura 2000 -verkoston suojelusta poikettaessa luonnon monimuotoisuuden suojelun näkökulmasta. Tarkastelun kohteena on erityisesti varovaisuusperiaatteen merkitys suotuisan suojelutason arvioinnissa, merkittävän vaikutuksen arvioinnissa sekä korvaavien toimenpiteiden toteuttamisen arvioinnissa. Tutkielmassa käsitellään luonnonsuojelulain suojelusäännöksistä poikkeamista sekä Natura 2000 -verkoston suojelusta poikkeamista ja siihen liittyviä korvaavia toimenpiteitä. Arvioitaessa edellytyksiä luonnonsuojelulain säännöksistä ja Natura 2000 -verkoston suojelusta poikkeamiselle, korostuu varovaisuusperiaatteen rooli tulkintaperiaatteena arvioitaessa suotuisan suojelutason sekä merkittävän haitan käsitettä, mikä on vahvistettu myös Euroopan unionin tuomioistuimen ja korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytännössä. Varovaisuusperiaatteella on myös harkintaa ohjaava merkitys lupaedellytyksiä arvioitaessa.
  • Salonen, Anna (2024)
    Tämä pro gradu -tutkielma tutkii monitieteisesti Ukrainan sodan aiheuttamia ympäristövahinkoja ja sitä, miten Venäjä voidaan kansainvälisen oikeuden nojalla asettaa vastuuseen näistä vahingoista. Tutkimus vertailee nykytilannetta Persianlahden sotaan, jossa omaksuttu ratkaisu toimi merkittävänä ennakkotapauksena ympäristövahinkojen korvausmekanismien käytölle. Tutkielma käsittelee lisäksi Geneven lisäpöytäkirjojen ja Rooman perussäännön soveltuvuutta ympäristövahinkoihin ja ehdottaa merkittäviä muutoksia niiden tulkintaan. Tutkimus tuo esille, että vaikka olemassa olevat kansainväliset mekanismit tarjoavat perustan Venäjän vastuun toteuttamiselle, maailmapoliittiset haasteet estävät niiden tehokkaan hyödyntämisen ympäristövahinkojen korvaamisessa. Lisäksi tutkielmassa kehitetään uusi ympäristövastuun doktriini, joka perustuu nykyisen kansainvälisen oikeuden ympäristövahinkojen korvaamista koskeviin vahvimpiin elementteihin. Se korostaa ympäristövaikutusten huomioon ottamista sotilaallisten operaatioiden suunnittelussa, tarjoten konkreettisia parannuksia ympäristön suojelemiseksi sotatilanteissa. Tutkielman suositus on, että kansainvälinen yhteisö ottaisi käyttöön esitetyt ehdotukset ja uudelleenarvioisi kansainvälisiä ympäristöoikeudellisia kehyksiä. Tällaiset päivitykset varmistaisivat ympäristövahinkojen korvaamisen kriteerien ajantasaisuuden ja niiden soveltamisen nykypäivän ympäristöllisiin realiteetteihin.
  • Kastell, Toni (2023)
    Kestävyysmurroksella on selkeä tavoite: ilmastonmuutoksen hillintä, luontokadon pysäyttäminen sekä luonnonvarojen liikakäytön ja ympäristön pilaantumisen estäminen. Edellä mainittujen ympäristöongelmien etenevä kiihtyminen viittaa myös siihen, että kestävyysmurroksella tulee olemaan suuri merkitys oikeudellista tutkimusta tulevaisuudessa. Ilmastonmuutos edellyttää vihreää siirtymää edistäviä hankkeita ja päätöksiä. Yksi vihreää siirtymää edistävä hanke on merituulivoimatuotanto, joka otettiin käytännön näkökulmaksi teoreettisen tarkastelun rinnalle. Merituulivoima edellyttää vesilupaa, joka pohjautuu pitkälti viranomaisen suorittamaan lupaharkintaan. Lupaharkinta perustuu intressivertailuun, jonka VL 3:4.1:n 2 kohdan mukaan viranomaisen on myönnettävä hankkeelle vesilupa, jos hankkeesta aiheutuvat hyödyt ovat huomattavia verrattuna siitä koituviin haittoihin. Tutkimuksessa etsitään ratkaisua kolmeen tutkimuskysymykseen: 1) miten merituulivoimahankkeissa huomioon otettavien intressien painotus ja priorisointi toteutetaan ja voidaanko ilmastolliset hyödyt ottaa huomioon intressivertailussa; 2) millainen asema vesilain ja ilmastolain tavoitteilla ja periaatteilla on lupaviranomaisen suorittamassa merituulivoimahanketta koskevassa intressivertailussa; ja 3) miten vesilain mukainen lupajärjestelmä asettuu osaksi kestävyysmurrosta? Tutkielmassa perehdytään lisäksi merialuesuunnitteluun sen merituulivoimaliitännäisyyden takia sekä harkintavaltaan, jota viranomaisen on suoritettava ratkaistessaan lupahakemusta. Tutkimuksessa hyödynnetään pääosin oikeusdogmaattista tutkimusotetta, mutta tutkimuksessa on hyödynnetty myös ympäristöoikeudellisen ratkaisun teoriaa. Tutkimuksen lopussa on myös havaittavissa säädösten välistä lainopillista systematisointia. Tarkastelu osoitti, että hankekohtaisessa tarkastelussa huomioon otettavat intressit pysyvät pitkälti samana, ollen tällöin selkeä poikkeus intressien tapauskohtaisuudesta. Ilmastolliset hyödyt voidaan ottaa osaksi intressivertailua ja niiden asema näyttänee olevan merkittävä. Periaatteiden – erityisesti haittojen minimoinnin periaate – asema intressivertailussa on korostunut. Jopa niin, että sitä voidaan pitää lupapäätöksen pääarkkitehtina. Ilmastolain ja vesilain väliselle suhteelle ei ole vielä löydettävissä aineellisoikeudellista perustetta, mutta tämä muuttunee tulevaisuudessa vesilupa- ja oikeuskäytännön yleistyessä. Näiden tarkastelun perusteella vesilain lupajärjestelmää ei voida pitää täysin kestävyysmurrosta edistävänä, vaikka intressivertailunormin joustavuus mahdollistaa intressien painoarvon muuttumisen. Lupajärjestelmällä ja vesilailla onkin näin ollen vielä kehittymisen varaa.