Browsing by study line "Process- och insolvensrätt"

Tutkielmassa tulkitaan esitutkintalain esteellisyyssäännöksiä siitä näkökulmasta, onko Puolustusvoimien asessori esteellinen sotilaskurinpidosta ja rikostorjunnasta annetun lain (255/2014, SKRTL) 28 a §:n nojalla käynnistämään esitutkinnan. Esitutkintalain esteellisyysperusteet tulevat sovellettavaksi Puolustusvoimien toimittamaan esitutkintaan. Esteellisyyssäännöksiä peilataan myös hallintolain ja oikeudenkäymiskaaren esteellisyysperusteisiin, koska esteellisyyssäännökset perustuvat alkujaan samoihin säännöksiin. Tutkimusmetodina on lainoppi. Tutkimus kohdistuu voimassa olevaan oikeuteen, esitöihin, oikeuskirjallisuuteen sekä Puolustusvoimien omiin ohjeisiin, määräyksiin ja asiakirjoihin. SKRTL 28 a §:ssä säädetään esitutkinnan toimittamisesta Pääesikunnan aloitteesta. Puolustusvoimien asessori tai Pääesikunnan tutkinnanjohtajana toimiva sotilaslakimies voi päättää esitutkinnan aloittamisesta esitutkintalain (805/2011) 3 luvun 3 §:n mukaisesti. Samaan aikaan Puolustusvoimien asessorille on säädetty Puolustusvoimien toiminnan lainmukaisuuden ja sotilasoikeudenhoidon ohjaus ja valvonta (valtioneuvoston asetus puolustusvoimista, PvA 5 §). Esitutkinta lukeutuu sotilasoikeudenhoitoon. Puolustusvoimien asessori ”omistaa” myös Puolustusvoimien puhevallan käytön. Puolustusvoimien asessorilla on oikeus joko itse tai valtuuttamansa asiamiehen välityksellä tuomioistuimessa ja muissa viranomaisissa sekä laitoksissa ja yhteisöissä valvoa valtion etua ja oikeutta Puolustusvoimia koskevissa asioissa sekä käyttää niissä valtion puhevaltaa (PvA 26.2 §). Johtopäätöksenä on, että Puolustusvoimien asessorin voidaan nähdä olevan esteellinen toimittamaan esitutkinta SKRTL 28 a §:n nojalla. Tilanteeseen soveltuvat niin erityiset esteellisyysperusteet kuin esteellisyyden yleislauseke. Suurin esteellisyyden aiheuttaja on usean eri roolin soveltuminen samanaikaisesti eli Puolustusvoimien asessorilla on kaksoisrooli.

Esteellisyys on välimiesmenettelyssä dispositiivista. Asianosainen voi hyväksyä esteellisenkin kokoonpanon riidanratkaisijaksi ja esteellisyys otetaan huomioon vain asianosaisen väitteestä. Käytännössä esteettömyyttä edellytetäänkin vain asianosaisen niin vaatiessa. Oikeus saada asiansa puolueettoman ja riippumattoman elimen ratkaistavaksi on kuitenkin Euroopan ihmisoikeussopimuksessa, kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevassa kansainvälisessä yleissopimuksessa ja Suomen perustuslaissa turvattu oikeus, josta ei tulisi joutua tinkimään välimiesmenettelyssäkään. Oikea-aikainen esteellisyyteen vetoaminen onkin välimiesmenettelyn kontektissa tärkeää asianosaisten prosessuaalisten oikeuksien toteuttamiseksi. Esteellisyysväitteen tekemistä säännellään välimiesmenettelystä annetun lain (967/1992, jäljempänä VML) 11 ja 41 §:ssä. Mikäli asianosainen haluaa esteellisyyteen vedota, siihen tulee VML 11.2 §:n mukaisesti vedota 15 päivän kuluessa siitä, kun asianosainen on saanut tiedon esteellisyyden aiheuttavasta perusteesta ja välimiesten asettamisesta. Väitteen tekeminen on edellytys myös moiteoikeuden käyttämiselle VML 41.1 §:n 3 kohdan mukaisesti. VML 41.2 §:n perusteella moiteoikeutta ei kuitenkaan ole, jos asianosaisen voidaan pääasiaan vastaamalla tai muulla tavoin katsoa luopuneen moiteoikeudestaan. Tutkielman tarkoituksena onkin selvittää, miten ja milloin esteellisyyteen tulee vedota, jotta asianosainen säilyttää oikeutensa moittia välitystuomiota esteellisyyden perusteella. Tämän selvittämiseksi on määriteltävä, milloin väitteen tekemiselle varattu aika alkaa juosta ja milloin asianosaisen voidaan katsoa luopuneen moiteoikeudestaan. Tutkielmassa pyritään myös hahmottamaan prosessin eri vaiheiden vaikutusta esteellisyysväitteen esittämiselle. Väitteen esittämistä tarkastellaan ennen varsinaisen prosessin käynnistymistä, varsinaisen prosessin aikana ja välitystuomion antamisen jälkeen. Lähtökohtana on pidettävä sitä, että väitteen tekemiselle varatun ajan alkamista on arvioitava säännösten sanamuodon valossa. Vaikka esimerkiksi prosessiekonomiset syyt puoltaisivatkin väitteen tekemistä aiemmin, velvollisuutta siihen ei voida katsoa olevan VML 11.2 §:n asettamaa tietoisuusvaatimusta aiemmin oli kyse minkä tyyppisestä esteellisyysperusteesta tahansa. Edes riidanratkaisun moniportaisuuden ei voida suoranaisesti katsoa vaikuttavan väitteen tekemiselle varatun ajan alkuhetkeen, joskin sopimuksen sisällöstä riippuen tehdyillä sopimuksilla saattaa olla vaikutusta väite- ja moiteoikeuden olemassaoloon. Reagoimisajan alkaminen ja väiteoikeus aktualisoituvatkin vasta varsinaisessa prosessissa, kun asianosainen tuntee esteellisyyden aiheuttavat yksilöidyt tosiseikat ja välimiehet on nimetty. Periaatteessa moiteoikeuden säilyttääkseen VML 41.2 §:n sanamuodon valossa tulisikin riittää, että asianosainen tekee esteellisyyden perusteella väitteen prosessin aikana.

Kansainvälisen välimiesmenettelyn oikeudellisen tutkimuksen eksponentiaalisesta kasvusta huolimatta, välimiesten syytesuojaan siviilikanteilta on kiinnitetty oikeuskirjallisuudessa ja –tutkimuksessa hyvin vähän huomiota. Välimiesten syytesuojaa käsittelevän akateemisen kirjallisuuden nykytila on edelleen heikko ja rajallinen - huomattava osa siitä on peräisin useiden vuosikymmenten takaa. Oikeuskäytäntö on myös vähissä ja rajallista. Tämän seurauksena suuri määrä välimiesten syytesuojaa koskevia kysymyksiä on edelleen kiistanalaisia. Tästä johtuen aihe on jätetty melkein kokonaan kansallisten tuomioistuinten ja paikallisten lainsäätäjien vastuulle, mikä puolestaan on johtanut merkittäviin eroihin lähestymistavoissa kansainvälisellä tasolla. Suurimmassa osassa kansallisista ja ylikansallisista (esim. UNCITRAL-mallilaki) välimiesmenettelylaeista ei oteta kantaa välimiesten asemaan eikä osapuolten ja välimiesten välisiin suhteisiin - itse asiassa useimmassa laeissa ei viitata osapuolten ja välimiesten väliseen sopimukseen tai muuhun oikeussuhteeseen millään tavoin. Tällainen tutkimuksen ja tiedon tyhjiö on ongelmallista ja yllättävää, kun otetaan huomioon aiheen merkitys ja sen kokonaisvaikutus kansainvälisen välimiesmenettelyn käytäntöön. Nyt voidaan kuitenkin sanoa, että välimiesten syytesuojan osalta on olemassa laaja kirjo vaihtoehtoja. Toisessa päässä on tarjolla lähes absoluuttisen syytesuojan malli ja toisessa epäsuoran vastuun ja vahingonkorvausvelvollisuuden malli. Niiden välimaastosta löytyy myös tietynlainen nimenomainen syytesuoja (engl. express immunity), joka löytyy erityisesti Englannista. Tältä osin Yhdysvaltojen ja Englannin mallit myös eroavat selvästi toisistaan, joten niistä ei yleisesti voida puhu common law –maiden mallina. Kaiken kaikkiaan useimmissa maissa välimiehet nauttivat jonkintasoisesta syytesuojasta toimiensa suhteen. Näin on etenkin Yhdysvalloissa, jossa välimiehille myönnetään melkein ehdoton vapaus siviilikanteista, siitäkin huolimatta, että he toimisivat vilpillisesti, korruptoituneesti tai välinpitämättömästi. Hieman kevyempi versio tästä syytesuojasta löytyy Englannista, jossa välimies menettää syytesuojansa vain, jos osapuolet voivat osoittaa, että välimies on toiminut vilpillisesti tai kohtuuttomasti keskeyttänyt toimensa välimiehenä välimiesmenettelyprosessissa. Koska vilpillisyyttä on vaikea todeta, englantilaiset välimiehet pysyvät melko immuuneina myös tilanteissa, joissa välimies on saattanut toimia tahallisesti. Toisessa ääripäässä on puolestaan pohjoismainen malli, joka ei vain laajenna välimiehen vastuuta tahallisuuteen, mutta myös törkeään huolimattomuuteen. Niinpä voidaankin todeta, että vaikka pohjoismainen malli onkin oikeudellisten ennakkotapausten tai kirjattujen lakien kannalta vähiten kehittynyt malli, se on välimiesten vastuun ja vahingonkorvausvelvollisuuden kannalta tiukin malli. Siksi se luo osapuolille parhaimman turvan välimiehen vastuuseen saattamisesta tilanteissa, joissa välimies on mahdollisesti käyttäytynyt epäasiallisesti. Tämän lisäksi se myös tehokkaasti suodattaa pois pätemättömät henkilöt, jotka saattaisivat muissa maissa hyväksyä nimityksen välimieheksi kevyemmin perustein. Tämä johtuu siitä, että oletus Pohjoismaissa on, että sen sijaan, että välimiehet olisivat automaattisesti vapaita siviilioikeudellisesta vastuusta, välimiehiä arvioidaan ensin hyvän uskon ja törkeän huolimattomuuden kansallisten normien mukaisesti ennen kuin heille voidaan myöntää syytesuoja siviilikanteilta. Näin ollen voidaan päätellä, että pohjoismainen malli todellakin tarjoaa uuden ja tiukemman välimiesten syytesuojaa koskevan mallin, joka eroaa täten merkittävästi Yhdysvaltojen ja Englannin malleista.

Syftet med avhandlingen är att tydliggöra gränsdragningen mellan administrativ process och straffprocess vid överträdelser av skattelagstiftningen genom att använda rättsdogmatisk metod. En överträdelse av skattelagstiftningen kan sanktioneras antingen i en administrativ process genom att påföra skatteförhöjning, eller i en straffprocess genom att utdöma en straffrättslig sanktion. I finsk rätt har en och samma överträdelse tidigare kunnat sanktioneras både på administrativ och straffprocessuell väg i vårt tvåspåriga sanktionssystem. Den allmänna uppfattningen har nämligen varit att de administrativa och straffprocessuella sanktionssystemen fungerar självständigt från varandra, varför en skattskyldig har både kunnat påföras skatteförhöjning och utdömas en straffrättslig sanktion för en och samma överträdelse av skattelagstiftningen. Detta förfaringssätt ändrades i och med utvecklingen i Europeiska människorättsdomstolens rättspraxis och skatteförhöjningsförfaranden började klassificeras som brottmålsförfaranden i den mening som avses i tilläggsprotokoll 7 artikel 4 i Europeiska konventionen om skydd för de mänskliga rättigheterna (EMRK). Det är således inte längre möjligt att både påföra skatteförhöjning och väcka åtal för en och samma överträdelse av skattelagstiftningen utan att strida mot ne bis in idem-förbudet i tilläggsprotokoll 7 artikel 4 i EMRK. Genom lagen om skatteförhöjning och tullhöjning som påförs genom ett särskilt beslut (781/2013) strävar man efter att i nationell rätt samordna påförandet av den administrativa påföljdsavgiften skatteförhöjning med straffrättsliga sanktioner, av respekt för ne bis in idem- förbudet. Efter den ovannämnda lagens ikraftträdande år 2013 har den centrala frågeställningen vid överträdelser av skattelagstiftningen varit när en överträdelse ska dirigeras in på linjen för en behandling i administrativ process och när en överträdelse istället ska dirigeras in på linjen för en behandling i straffprocess. Valet av process åläggs i praktiken Skatteförvaltningen och valet grundar sig sist och slutligen på om skatteförhöjning kan anses vara en tillräcklig påföljd. De kriterier som inverkar på bedömningen av skatteförhöjning som tillräcklig påföljd återfinns i SL 29 kap. 11 § 1 mom. Vid bedömningen fäster man speciellt uppmärksamhet vid gärningens klandervärdhet och man måste vara förutseende i bedömningen gällande vilken påföljd som kan förväntas i en straffprocess. Utgångspunkten i bedömningen är nämligen att en överträdelse alltid ska behandlas i en straffprocess i de fall då påföljden väntas vara fängelsestraff. Utifrån en analys av rättspraxis på området för skattebedrägeri kan konstateras att den viktigaste bedömningsgrunden vid valet av process är beloppet av den undvikna skatten som hänför sig till gärningen, men att också andra bedömningsgrunder i större utsträckning bör beaktas vid valet av process. Andra bedömningsgrunder är exempelvis sådana övriga omständigheter som visar på gärningens allvarlighet och klandervärdhet och därmed dess behov av behandling i en straffprocess. Att beakta också andra grunder än beloppet av undviken skatt är speciellt viktigt vid gränsdragningen gentemot skattebedrägeri av normalgraden (SL 29 kap. 1 §). För skattebedrägeri av normalgraden finns inte någon fastställd penningmässig gräns för beloppet av undviken skatt så som det finns för grovt skattebedrägeri (SL 29 kap. 2 §). Övriga faktorer som inverkar på gärningens grad av allvarlighet och klandervärdhet kan exempelvis vara att gärningen är en del av eller förknippad med en mer omfattande helhet av brottslighet, att det i anknytning till överträdelsen hänför sig ett näringsförbud eller att gärningen har upprepats. Bedömningen av tillräcklig påföljd grundar sig på en helhetsbedömning, i vilken fallets alla omständigheter beaktas. Bedömningen av tillräcklig påföljd och valet av process förutsätter ett effektivt myndighetssamarbete mellan de inblandade myndigheterna. Myndighetssamarbetet vid utredningen och sanktioneringen av överträdelser av skattelagstiftningen innebär i praktiken ett effektivt informationsutbyte, genom vilket en myndighet kan utnyttja sådan information som andra myndigheter besitter i myndighetens eget beslutsfattande. För valet av process vid en överträdelse av skattelagstiftningen förutsätts dessutom ett kommunikativt samarbete myndigheter emellan där gärningens grad av klandervärdhet och den förväntade påföljden i en straffprocess diskuteras med t.ex. Åklagarmyndigheten.

Tutkielmassa tarkastellaan vuonna 2020 aloitettua rikos- ja riita-asioiden videoyhteydellä toteutettavaa online-sovittelua. Erityisesti tutkimuksen kohteena on se, miten rikos- ja riita-asioiden sovittelijat kokevat tiettyjen restoratiivisten arvojen ja sovittelun tavoitteiden toteutuvan sekä se, miten tietyt sovitteluun liittyvät käytännöt toimivat, kun sovitteluneuvottelua ei järjestetäkään kaikkien osapuolten läsnä ollessa sovittelutoimiston tiloissa, vaan videoyhteyden välityksellä. Suomalainen rikos- ja riita-asioiden sovittelu perustuu restoratiivisen oikeuden teorioihin. Restoratiivisessa oikeudessa katsotaan, että rikos on ennen kaikkea rikoksentekijän ja uhrin välinen asia. Osapuolet itse pystyvät parhaiten päättämään siitä, miten rikos tulisi hyvittää ja miten teolla aiheutuneet vahingot tulisi korjata. Kun rikoksentekijä ja uhri sopivat asian, myös ympäröivän yhteisön tasapaino palautuu, ja tekijä pääsee eroon häpeästään ja voi palata täysivaltaiseksi yhteisön jäseneksi. Restoratiivisessa oikeudessa keskeistä on paitsi rikoksella aiheutettujen tekojen korjaaminen ja kokonaisvaltainen hyvittäminen, myös uhrin tarpeiden tyydyttäminen, menettelyn vapaaehtoisuus, menettelyn luottamuksellisuus, tekijän vastuunotto, kunnioittava vuoropuhelu, vallan antaminen osapuolille heidän omassa asiassaan ja yhteisöllisyys. Tätä tutkielmaa varten on erityisellä tarkkuudella paneuduttu rikosasioiden ja eräiden riita-asioiden sovittelusta annettua lakiin ja sen esitöihin sekä kolmeen aikaisempaan tutkimukseen kotimaisesta rikosasioiden sovittelusta. Niistä on poimittu esiin seikkoja, joiden kohdalla online-elementin voidaan perustellusti ajatella vaikuttavan jollakin tavalla sovittelumenettelyyn. Näiden seikkojen pohjalta on laadittu 17 monivalintakysymystä tämän tutkielman osana toteutettua kyselytutkimusta varten. Kysely on osoitettu sellaisille sovittelijoille, joilla on kokemusta sovittelijana toimimisesta sekä kasvokkain järjestettävässä sovittelussa että online-sovittelussa. Kyselyyn vastaajilla on ollut mahdollisuus antaa jokaisen kysymyksen kohdalla lisätietoja avovastauksilla. Kyselytutkimuksen tulosten perusteella suomalainen rikos- ja riita-asioiden online-sovittelu toimii hyvin, mutta myös kehityskohteita nousee esiin. Tärkeä havainto on se, että sovittelijoiden kokemusten mukaan online-sovittelussa päädytään sovintoon yhtä usein kuin kasvokkain soviteltaessa. Online-sovittelu toimii myös monella muulla kysymyslomakkeen kysymysten avulla mitatulla alueella yhtä hyvin tai lähes yhtä hyvin kuin kasvokkain tapahtuva sovittelu. Rikoksentekijän ja uhrin valtatasapainon arviointi on kuitenkin online-sovittelussa vaikeampaa. Tutkielman tuloksista selviää myös, että sovittelun luottamuksellisuus on vaarantunut online-sovitteluissa. Kyselytutkimuksen tuloksia on analysoitu jokaisen kysymyksen osalta erikseen aiemman kotimaisen ja ulkomaisen tutkimuksen, kirjallisuuden ja artikkelien valossa. Havaittuihin ongelmakohtiin on myös pyritty löytämään ratkaisuja aiemmasta tutkimuksesta online-sovittelun jatkokehittelyä varten. Tutkielmassa rikosasioiden online-sovittelu on pyritty liittämään myös laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin. On tiedossa, että tuomioistuinlaitos kärsii tällä hetkellä resurssipulasta ja on ruuhkautunut. Sovittelun etuina tuomioistuinprosessiin verrattuna on yleensä pidetty muun muassa sovittelun nopeutta, edullisuutta ja joustavuutta. Aiempien tutkimusten perusteella sovittelun osapuolet ovat myös tyytyväisiä sovittelussa saavutettaviin ratkaisuihin. Koska online-sovittelu on monelta osin tavanomaista sovittelua nopeampaa ja joustavampaa, on online-sovittelumenettelyillä mahdollisesti vielä paljonkin hyödyntämätöntä potentiaalia oikeudenhoidon kantokyvyn parantamisessa ja oikeusjärjestelmämme kehittämisessä yleensä.

Tutkimuksessa käsitellään hyödyntämiskieltoa, oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä ja hyödyntämiskiellon yleissäännöksen (OK 17:25.3) soveltamista oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin valossa. Tutkimusmenetelmänä on lainoppi, käsittäen sekä käytännöllisen että teoreettisen lainopin. Tutkimuskohteena ollut voimassa oleva oikeus ja tutkimusaineistona käytetään oikeuslähteitä, joista merkittävimmässä asemassa ovat oikeuskirjallisuus ja oikeuskäytäntö. Hyödyntämiskielto on ulkomaisen oikeustieteen piirissä syntynyt käsite, joka tuli osaksi voimassa olevaa kotimaista oikeut-ta ensin prosessioikeudellisen tutkimuksen ja sittemmin oikeuskäytännön kautta. Hyödyntämiskieltoa alettiin säännellä laissa vasta vuonna 2016 voimaan tulleen todistelu-uudistuksen myötä. Hyödyntämiskielto muodostaa muiden oikeudellis-ten todistelunrajoitteiden tapaan poikkeuksen vapaasta todistusteoriasta. Hyödyntämisharkinnassa vallitsee usein tai jännite yhtäältä aineellisen totuuden selvittämisen ja aineellisen oikeuden toteutumisen sekä toisaalta prosessuaalisen oikeudenmu-kaisuuden välillä. Prosessuaalinen oikeudenmukaisuus ei ole prima facie alisteinen aineelliselle oikeudelle, eikä oikeusjär-jestys salli aineellisen totuuden selvittämistä hinnalla millä hyvänsä. Vaikka prosessi on perinteisesti nähty välineenä jonkin tai joidenkin tavoitteiden toteuttamiseen, prosessilla on myös itseis-arvoista merkitystä. Oikeudenmukainen oikeudenkäynti muodostuu useista osatekijöistä, eikä vaikeatulkintaisena pidettä-vän EIS 6 artiklan sisältöä voi tuntea ilman EIT:n oikeuskäytäntöön perehtymistä. Oikeudenmukainen oikeudenkäynti ei ole staattinen, vaan dynaaminen käsite, jonka sisältö on muovautunut EIT:n oikeuskäytännössä vuosien saatossa. Hyödyntämiskiellon yleissäännös on tarkoitettu sovellettavaksi vain poikkeuksellisesti, ja säännöksen soveltaminen on sidottu EIS 6 artiklassa tarkoitettuun oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Tämä lainsäätäjän tarkoitus on melko laajasti omaksuttu oikeuskäytännössä. Säännöksen soveltamisen edellytykseksi asetettu todisteen hankkimistavan lainvastaisuus sen sijaan on osoittautunut jokseenkin epäselväksi kriteeriksi. EIT:n oikeuskäytännöstä on havaittavissa, että tulkintalinja koskien todisteluun liittyviä oikeudenloukkauksia suhteessa oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin on viimeisten vuosikymmenten aikana muuttunut jonkin verran joustavammaksi. EIT:n oikeuskäytännön perusteella ratkaisevaa on oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuus kokonaisuutena, jolloin yksittäis-ten oikeudenloukkausten itsenäinen merkitys vastaavasti vähenee. Joustavuuden lisääntyminen on aiheuttanut jonkin ver-ran oikeusvarmuuden heikentymistä, mikä puolestaan vaikeuttaa EIT:n ratkaisujen hyödyntämistä OK 17:25.3:n ja muiden kansallisen lain säännösten tulkintaohjeina. Toisaalta EIT:n ratkaisujen hyödyntämistä puoltaa se, että EIT:n käyttämät kriteerit arvioitaessa oikeudenloukkauksen vaikutuksia suhteessa oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuuteen ovat suurelta osin yhtenevät OK 17:25.3:n soveltamiskriteerien kanssa.

Modern insolvensrätt förutsätter sanering av företag i syfte att rehabilitera och trygga fortlevnaden av gäldenärens näringsverksamhet. I dagsläget har dock de allt mer mångfasetterade arrangemangen för företagsfinansiering och särskilt ökningen av obligationsfinansiering resulterat i ett större antal borgenärer. Det större borgenärsantalet har lett till högre krav på rättssäkerhet, medan den växande insolvensrättsliga trenden visar att saneringarna bör vara möjliga att vidtas i tidigare skede än i dagsläget, i flexibla och snabba förfaranden som i huvudsak sker utanför myndighetskontroll. Det ökade behovet av dessa tidiga skedets rehabiliteringsförfaranden har även noterats i Europaparlamentets och rådets direktiv 2019/1023 och dess ramverk för förebyggande rekonstruktion. Enligt direktivet ska medlemsstaterna möjliggöra att företag med betalningssvårigheter har tillgång till nationella förebyggande rekonstruktionsförfaranden. Dessa förfaranden ska utöver att de kan inledas i ett tidigare skede även b.la. möjliggöra saneringsmetoder som skuldkonvertering, vilka inbegriper i gäldenärens ägandestruktur, även fast detta skulle ske mot aktieägares eller borgenärers vilja. Således granskas i avhandlingen hur direktivets krav kunde implementeras i den nationella lagstiftningen för att möjliggöra ett förfarande för förebyggande rekonstruktion och om detta förfarande borde vara ett bolags- eller insolvensrättsligt förfarande. I granskningen av de nuvarande bestämmelserna i lagen om företagssanering konstateras att privata saneringar inte kan göras bindande mot alla förfarandets parter vid en tidpunkt som kunde anses motsvara syftet för förebyggande rekonstruktion. Detta kan anses bero på att kravet på insolvens eller hot om insolvens orsakar att den ekonomiska situationen för företagen som inleder förfarandet väsentligen försvårar rehabiliteringen av gäldenären då de i dagsläget existerande saneringsförfarandet inleds. Utöver detta kan det även noteras att vissa saneringsmetoder som riktas mot gäldenärens ägandestruktur, inte kan genomföras utan samtycke av gäldenärens aktieägare. Detta orsakar således en obalans i riskfördelningen mellan gäldenärens aktieägare och dess borgenärer. Detta kan särskilt noteras ur synvinkeln att nuvarande saneringsprogram i regel innehåller skuldackord för de borgenärer med sämre rätt till utdelning enligt betalningsordningen, medan aktieägare i utgångspunkt inte obligeras att vidta åtgärder för rehabiliteringen av gäldenären. Avhandlingen granskar även internationellt motsvarande förfaranden för förebyggande rekonstruktion i syfte att identifiera för- och nackdelar med förfarandenas implementering i den nationella insolvens- eller bolagsrätten. Medan granskningen påvisar att förfarandets implementering i bolagsrätten möjliggör slopandet av insolvens eller hot om insolvens som inledningskrav för förfarandet, kan det ändå anses att ett bolagsrättsligt förfarande för förebyggande rekonstruktion saknar centrala insolvensrättsliga bestämmelser som krävs för att t.ex. parter som motsätter sig saneringsarrangemangen ska kunna bindas till dessa. Utgående från granskningen och jämförelsen av dessa modellförfaranden samt direktivets bestämmelser och syfte, kan det konstateras att förfarandets implementering i insolvensrätten medför märkbara fördelar ur ett insolvensrättsligt perspektiv och kan således i helhet anses motsvara det förebyggande rekonstruktionens syfte bättre än förfarandets placering i bolagsrätten. Det kan konstateras att de nuvarande bestämmelserna i lagen om företagssanering visserligen till en stor del är i linje med de krav för förebyggande rekonstruktion som direktivet ställer. Dock kan det anses att bestämmelser i det inhemska saneringsförfarandet inte de facto motsvarar det förebyggande rekonstruktionsförfarandets syfte. Således borde vissa centrala bestämmelser i lagen om företagssanerings revideras för att möjliggöra ett förfarande för förebyggande rekonstruktion som utöver att det motsvarar direktivets bestämmelser även motsvarar direktivets syfte.

Tutkielmassa käsitellään jatkokäsittelyluvan myöntämisen edellytyksiä erityisesti korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön valossa. Jatkokäsittelyluvan myöntämistä koskevat perusteet on lueteltu oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:ssä. Säännöksen mukaan lupa on myönnettävä, jos: 1) ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta (muutosperuste); 2) käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ei ole mahdollista arvioida jatkokäsittelylupaa myöntämättä (tarkistusperuste); 3) lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa on tärkeä myöntää asiassa jatkokäsittelylupa (ennakkoratkaisuperuste); tai 4) luvan myöntämiseen on muu painava syy (muun painavan syyn peruste). Jatkokäsittelylupaa ei kuitenkaan tarvitse muutosperusteen nojalla myöntää yksinomaan näytön uudelleen arvioimista varten, ellei käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ole perusteltua aihetta epäillä valituksessa esitettyjen seikkojen perusteella (korotettu lupakynnys). Nykyinen jatkokäsittelylupajärjestelmä tuli voimaan vuonna 2011 ja sitä koskeva laajennus vuonna 2015. Korkein oikeus on antanut lukuisia jatkokäsittelylupaa koskevia ratkaisuja viimeisten vuosien aikana, vaikka lupaedellytykset ovat olleet laissa saman sisältöisinä jo useita vuosia. Suurin osa näistä ratkaisuista on annettu julkaisemattomina, joten prejudikaattiperusteita näissä ratkaisuissa ei ole. Tutkielmassa havaitaan, että lupaperusteiden soveltamiskäytäntö hovioikeuksissa ei ole kaikilta osin ollut onnistunutta. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä tarkastellulla ajanjaksolla noin 80 %:ssa ratkaisuista katsottiin, että lupaedellytykset täyttyvät joko kokonaan tai osittain. Tämän lisäksi useassa muussa ratkaisussa lupaedellytysten soveltaminen hovioikeuksissa on ollut selvästi virheellistä, eikä lupaperusteiden täyttymistä ole voitu edes arvioida korkeimmassa oikeudessa. Prosenttiosuus on siten edellä mainittua vieläkin korkeampi. Korkeimman oikeuden mukaan noin 86 %:ssa hovioikeuden päätöksistä jatkokäsittelylupa olisi tullut myöntää.

Tutkimuksen tavoitteena on tarkastella, miten ympäristöulottuvuudet voisivat tulla paremmin huomioiduksi ryhmäkanteisiin liittyvässä sääntelyssä. Kysymyksenasettelu on merkityksellinen, sillä ympäristötietoisuuden kasvaessa ja toisaalta ympäristöongelmien kärjistyessä on odotettavaa, että ympäristöön liittyvä kollektiivisen oikeussuojan tarve tulee tulevaisuudessa kasvamaan. Tutkimus tuottaa lisää ymmärrystä niistä haasteista ja mahdollisuuksista, joita voisi liittyä ensinnäkin ryhmäkanteen soveltamisalan laajentamiseen ympäristövahinkoihin ja toiseksi kuluttajansuojaan liittyvien ryhmäkanteiden ympäristöulottuvuuksien kokonaisvaltaisempaan huomioimiseen. Tutkimuksen menetelmänä on oikeusvertailu. Tutkimuksessa vertaillaan pääasiallisesti Suomen ja Kanadan ryhmäkannemekanismeja. Tutkimuksen aineistona on käytetty tutkimuskirjallisuutta ja oikeuskäytäntöä. Ympäristövahinkoihin liittyvien ryhmäkanteiden soveltamisalan laajentaminen parantaisi monilta osin kansalaisten oikeussuojaa. Ryhmäkannemekanismien olemassaololla voidaan tehokkaasti ohjata käyttäytymistä. Tämä olisi omiaan edistämään ympäristön suojelun tilaa Suomessa, mikä myös puoltaa soveltamisalan laajentamista. Vertaileva analyysi kuitenkin osoittaa, että vahinkojen määrittäminen ympäristövahinkoihin liittyvissä ryhmäkanteissa voi olla varsin haastavaa. Työn johtopäätöksenä onkin, että vahingonkorvausoikeudelliset periaatteet määrittävät lopulta pitkälti ympäristökysymyksiin liittyvän kollektiivisen oikeussuojan rajoja. Etenkin rangaistusluonteisten vahingonkorvauksien kielto vaikeuttaa ympäristöön liittyvien ryhmäkanteiden edistämistä, joskaan ei tee sitä mahdottomaksi.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan kuluttajan oikeussuojakeinoja vapaaehtoista vakuutusta koskevassa korvausriidassa. Nousseet oikeudenkäyntikustannukset ja kohonnut prosessikynnys ovat olleet prosessioikeudellisen keskustelun aiheina samaan aikaan, kun tuomioistuinlaitoksen ulkopuoliset riidanratkaisumenettelyt ovat saaneet yhä enemmän jalansijaa. Suomessa kuluttajariitalautakunta (ent. kuluttajavalituslautakunta) ja nykyään FINEn yhteydessä toimiva Vakuutuslautakunta ovat toimineet tuomioistuimen ulkopuolisina kuluttajariitojen ratkaisueliminä jo 1970-luvulta lähtien. Vaihtoehtoisen riidanratkaisun kenttä on kuitenkin ollut vuosien saatossa jatkuvan kehityksen kohteena. Esimerkiksi vuonna 2013 annettiin Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2013/11/EU kuluttajariitojen vaihtoehtoisesta riidanratkaisusta, joka saatettiin kansallisesti voimaan muussa kuin viranomaisessa tapahtuvasta kuluttajariitojen ratkaisusta annetulla lailla (1696/2015). Direktiivin johdosta myös kuluttajariitalautakunnasta annettua lakia (8/2007) ajantasaistettiin. Oikeudessamme kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan välistä sopimussuhdetta säädellään usein pakottavin normein. Käytännössä vapaaehtoisten vakuutusten, kuten koti-, matka-, ja kaskovakuutusten tarkempi sisältö on kuitenkin jätetty vakuutusyhtiöiden vakioehtoluontoisilla vakuutusehdoilla määriteltäväksi. Vuoden 2020 aikana pandemiaksi levinnyt koronavirusepidemia on osoittanut, että myös vakuutusehtojen laadinnassa ja tulkinnassa saatetaan kohdata ennennäkemättömiä tilanteita. Vakuutusehtojen tulkinta ja soveltaminen erilaisiin tilanteisiin saattaa johtaa myös perusteltuihin erimielisyyksiin vakuutuksen myöntäneen vakuutusyhtiön ja korvausta hakevan kuluttajan välillä, jolloin erimielisyydelle olisi osapuolten oikeuksien toteutumisen kannalta tärkeää saada ratkaisu. Kuluttajavakuutuksia koskevissa korvausriidoissa vakuutusyhtiö on kuitenkin lähtökohtaisesti elinkeinonharjoittajana kuluttajaa vahvemmassa asemassa niin tietotasoltaan kuin resursseiltaankin, minkä vuoksi kuluttajan asema kiistassa, joka koskee vakuutusyhtiön vakuutussopimukseen perustuvaa vastuuta, näyttäytyy lähtökohtaisesti varsin heikkona. Vakuutusyhtiön sisäisten muutoksenhakukanavien lisäksi kuluttajalla tulisikin olla myös tosiasiallinen mahdollisuus hakea oikeussuojaa vakuutusyhtiön ulkopuolelta. Tutkielmassa kuluttajan oikeussuojakeinojen tarkastelu keskitetään kuluttajariitalautakunnan ja FINEn tarjoamiin vaihtoehtoisiin riidanratkaisumenettelyihin sekä riita-asian oikeudenkäyntimenettelyyn. Tarkastelu aloitetaan vakuuttamisen lähtökohdista ja korvausriidan taustoista. Tarkastelun kohteeksi otetaan siten muun muassa vakuutussopimussuhteen perusteet ja vakuutusyhtiön antaman korvauspäätöksen oikeudellinen luonne. Tämän jälkeen luvussa kolme tutustutaan tarkemmin siviiliprosessille usein asetettuihin funktioihin ja prosessiperiaatteisiin, joiden avulla pyritään myöhemmin hahmottamaan siviiliprosessin ja vaihtoehtoisten riidanratkaisumenetelmien eroavaisuuksia kuluttajan näkökulmasta. Kolmannen luvun jälkeen käsitellään tarkemmin riita-asian oikeudenkäyntimenettelyä sekä kuluttajariitalautakuntaa ja FINEä. Tarkastelussa kiinnitetään huomiota muun muassa siviiliprosessin ja lautakuntamenettelyjen väliseen suhteeseen, menettelyjen erityispiirteisiin ja siihen, kuinka hyvin menettelyt edesauttavat oikeussuojan tosiasiallista saatavuutta. Tarkastelussa kiinnitetään huomiota muun muassa menettelyjen erityispiirteisiin liittyviin seikkoihin, kuten oikeudellisen asiantuntija-avun tarpeeseen, kuluriskeihin ja menettelyllisiin edellytyksiin saavuttaa asiassa aineellisesti oikea ratkaisu. Tarpeellisin osin tutkielmassa huomioidaan myös riidanratkaisuelimistä ja niiden ratkaisutoiminnasta saatavilla olevaa tilastotietoa. Lopuksi tutkielmassa pohditaan käsiteltyjen riidanratkaisuelimien suhdetta ja merkitystä muun muassa oikeuden saatavuuden kannalta. Pohdinnan aiheeksi tulee siten se, kuinka hyvin eri menettelyt takaavat kuluttajalle oikeuden tosiasiallisen saatavuuden, ja kuinka kuluttajan tulisi mahdollisesti menetellä ollessaan vapaaehtoisesta vakuutuksesta annetusta korvauspäätöksestä vakuutusyhtiön kanssa eri mieltä.