Browsing by study line "Social and Public Policy"

The one-child policy of the People’s Republic of China created an entire generation of Chinese only-children, who have migrated abroad more often than any previous generation. However, despite the increased emigration, alongside the aging population, the Chinese elderly care system relies on the inputs of children. Therefore, there is a fundamental conflict between the filial intergenerational caregiving responsibilities and international migration processes, although some caregiving forms may be exchanged from a distance. This master’s thesis investigates how the Chinese first-generation only-child migrants who live in Finland experience caring for their parents in China. The research questions are: How do Chinese one-child transnational families practice transnational caregiving? What are the expectations and possibilities concerning caregiving? What are the elderly care arrangements like for the parents? The theoretical framework of this study consists of three dimensions of transnational caregiving: care circulation approach, transnational caregiving types, and the capacity, obligation, and negotiated commitment as factors that explain the practices of transnational caregiving. The research data consists of nine semi-structured interviews of Chinese migrants of the only-child generation. The analysis method is qualitative theory-guided content analysis. The results suggest that Chinese migrants and their parents practice transnational caregiving by exchanging emotional support. The migrants experience that their possibilities to provide care to their parents are limited. However, providing care is a cultural obligation. The future elderly care arrangements of the parents are unclear, which makes the situation stressful for the migrants. The situation is also frustrating as ideal options for arranging elderly care are lacking. If the migrants return to China to provide elderly care to their parents, they are forced to make sacrifices with their work and family. However, if they do not return to China, the alternative options of relying on institutional elderly care or hiring a maid or a nurse are not ideal either. Although the migrants value filial traditions, they desperately demand societal and policy changes that would allow them to plan the future elderly care of their parents. Based on the results, there is a demand for establishing more quality institutional elderly care services in China. There is also a need for the Finnish migration policy to allow family-based old-age migration, as some other countries do. Overall, in the current situation, the national policymaking in Finland and in China does not recognize the needs of transnational families and transnational caregivers.

Maisterintutkielmassa tarkastellaan Helsingin Kallion asuinalueen kehitystä ravintolapalveluiden näkökulmasta. Kallion kaupunginosa sijaitsee Helsingin itäisessä kantakaupungissa. Asuinalueella on ollut varsin värikäs historia ja ominaispiirteensä, jonka 1900-luvun alkupuoliskon kehityskulkua Heikki Waris avaa perusteellisesti teoksessaan Työläisyhteiskunnan syntyminen Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolelle I-II (1932 & 1934). 1900-luvun alussa Kallio leimaantui vahvasti työväenluokan asuinalueeksi pienine, ahtaine asuntoineen. Suomessa gentrifikaatiotutkimuksen pioneerina voidaan pitää Pasi Mäenpäätä, jonka teos Kallion kaupunginosan keskiluokkaistuminen 1980-luvulla. Työläisyhteiskunnan tuho? julkaisiin vuonna 1991. Mäenpään mukaan jo 1980-luvulla Kalliossa oli nähtävissä keskiluokkaistumista, joka alkoi murentaa Kallion imagoa työväenluokan asuinalueena. Tästä huolimatta alueen villi maine ja rosoinen elämänmeno olivat vahvasti voimissaan vielä 1990- ja 2000-luvulla. Vasta 2010-luvulla asuinalueen muutos keskiluokkaisempaan suuntaan on ollut kuuma puheenaihe ja sen seuraukset havaittavissa myös asuntojen hintakehityksessä. Sharon Zukin (1995) on lähestynyt gentrifikaatiota (karkeasti suomennettuna alueen keskiluokkaistumista) kulttuurisen kulutuksen lisääntymisen näkökulmasta. Hänen mukaansa materiaalisesta kulutuksesta ja sen ihannoinnista on siirrytty kohti elämyskulttuuria ja ”symbolista taloutta”, joka näkyy ravintoloiden, museoiden ja ylipäätänsä kulttuurin arvostuksen ja käytön nousuna. Mäenpää (2005) on tutkinut kulutuskulttuurin ja julkisen tilan välistä suhdetta sekä 1980-luvulla alkanutta kaupunkikulttuurin murrosta Suomessa, kuvaillen ilmiötä kulutuskeskeiseksi kaupunkikulttuuriksi. Kaupunkielämän ydin on kuluttaminen, joka näkyy sekä uudessa kaupunkikuvassa että kaupunkikulttuurin kasvavassa merkityksessä. Zukinin ja Mäenpään esiintuoma kulttuurisen kulutuksen ja elämyskulttuurin lisääntyminen ovat havaittavissa myös Kalliossa. Tutkimukseni teoreettinen viitekehys on tarkastella Kallion gentrifikaatiota juuri tästä näkökulmasta. Työväenluokkainen ja perinteisesti varsin huonomaineinen Kallio on viimeistäänkin 2000-luvulla siistiytynyt ja rauhoittunut asuinalueena. Tämän tutkimuksen tavoitteena on kuvata ja analysoida Helsingin Kallion ravintolakulttuurissa ja -palveluissa tapahtuneita muutoksia. Tutkimukseni pohjautuu kahdeksaan ravintola-alan toimijan haastatteluun, jotka on tehty syksyllä 2018.

Väestön vanheneminen on yksi merkittävimmistä ilmiöistä, joka koskettaa yhteiskuntia 2000-luvun aikana. Vanheneminen on yhteydessä terveyden heikkenemiseen, mutta tämä muutos terveydessä ilmenee eri tavoin eri ihmisillä. Aikaisemmissa tutkimuksissa on tunnistettu erojen olevan yhteydessä sosioekonomisessa asemassa sekä fyysisen aktiivisuuden määrässä oleviin eroavaisuuksiin eri väestönosien välillä. Tässä tutkielmassa tarkastellaan vanhenemisen vaikutusta koetun terveydentilan, tulotason sekä vapaa-ajan liikunnan kehitykseen vanhemmalla iällä. Näiden kolmen tekijän oletetaan olevan keskinäisesti yhteydessä toisiinsa, minkä vuoksi on mahdollista kartoittaa niiden yhteisiä kehityspolkuja. Mallinnettavat kehityspolut kertovat siitä, miten nämä kolme keskeistä tekijää muuttuvat vanhenemisen myötä, minkä lisäksi tutkielmassa tarkastellaan tekijöitä, joiden avulla voidaan ennakoida yksittäisten henkilöiden mahdollisia kehityspolkuja myöhemmällä iällä. Tutkielman analyysi keskittyy terveyden, tulotason ja liikunnan muutoksiin eläkkeelle jäämistä edeltävällä ajalla sekä sen jälkeisellä ajalla. Näkökulmana on tarkastella vanhemmassa väestössä vallitsevia eroavaisuuksia heidän terveytensä, tulotasonsa sekä vapaa-ajan liikunnan kehityksen osalta. Tutkielmassa hyödynnetään Helsinki Health Study -terveystutkimuksen pitkittäisaineistoa, joka on kerätty vuosien 2000–2017 aikana Helsingin kaupungin työntekijöiltä neljän kyselyaallon aikana. Huomiossa ovat vastaajat, jotka ovat tarkasteluajanjaksolla jääneet vanhuuseläkkeelle, mikä kattaa yhteensä 4254 vastaajaa. Kyselytutkimuksessa on kartoitettu yksityiskohtaisesti vastaajien terveyttä, tulotasoa, vapaa-ajan liikuntaa sekä näitä ennakoivia sosiodemografisia piirteitä, jotka tarjoavat kattavan pohjan kehityspolkuanalyysia hyödyntävän mallin rakentamista varten. Kehityspolkuja mallinnettaessa on havaittavissa neljä toisistaan erottuvaa kehityspolkuryhmää. Näitä ryhmiä tarkastellessa havaitaan, että terveys on moniulotteinen ilmiö, jota sosioekonominen asema yksinään ei riitä selittämään. Sosioekonomisen kerrostuman ala- ja yläpäässä on havaittavissa eriytymistä terveyden suhteen. Yhtäältä tätä voidaan selittää liikunnalla, joka mahdollistaa hyvän terveyden ylläpitämisen eläkeiällä. Toisaalta terveyskäyttäytymiseen liittyvät tekijät kuten tupakointi ja ylipaino ennakoivat heikompaa terveyttä vanhemmalla iällä, mikä myös voi selittää väestössä vallitsevia jakolinjoja. Yksi merkittävistä huolista, joita aikaisemmassa vanhenemista koskevassa tutkimuksessa on esitetty, liittyy vanhenemisen kokemuksen sosioekonomiseen eriytymiseen. Tämänkaltaista eriytymistä on rajallisesti havaittavissa myös tarkastelemani Helsingin kaupungin työntekijöihin keskittyneen aineiston perusteella, mikä muodostuu elinkaaren aikaisten pitkien kehityspolkujen seurauksena. Nämä toisistaan eroavat kehityspolut terveyden, tulotason ja liikunnan osalta eivät kuitenkaan ole huomattavan voimakkaasti toisistaan eriytyviä, vaan tutkimuksessani on havaittavissa vallitsevan statuksen säilyttämiseen viittaavia merkkejä. Tämä tarkoittaa sitä, että ennen eläkkeelle jäämistä omaksutut terveydelle edulliset toimintatavat ennakoivat hyvän terveyden pysyvyyttä myös myöhemmässä vaiheessa eläkeikää. Kehityspolkuanalyysi on ainutlaatuinen tilastollinen menetelmä, jolla pystytään tarkastelemaan terveyden, tulotason sekä liikunnan kehitystä vanhemmalla iällä moniulotteisesti tavalla, joka paljastaa näiden kolmen tekijän sisäisiä jakolinjoja. Kokonaisuudessaan eläkettä edeltävä koettu terveydentila, sosioekonominen asema ja liikunta ovat keskeisessä roolissa eläkkeelle jäämistä seuraavan ajan terveyden kehityksessä ja näiden tekijöiden kehityspolkujen havainnointi voi auttaa ymmärtämään vanhenemista ilmiönä, joka ei perinteisillä menetelmillä ole tullut näkyväksi.

Tutkielmassa perehdytään opettajien näkemyksiin kestävän kehityksen ja aktiivisen kansalaisuuden teemoista korkeakouluopetuksessa. Tutkielman näkökulma on yhteiskuntapoliittinen, mikä tarkoittaa sitä, että kestävän kehityksen ja kansalaisuuden opettaminen nähdään yhteiskunnallisena tavoitteena, jolla pyritään vaikuttamaan kestävään tulevaisuuteen. Tutkielman teoreettiskäsitteellinen viitekehys koostuu kestävän kehityksen ja kansalaisuusopetuksen lähtökohdista sekä transformatiivista oppimista ja opettajan toimijuutta koskevista teorioista. Kansalaisuusopetusta koskevan tutkimuksen taustalla on huoli nuorten poliittisesta aktiivisuudesta, mihin vaikuttaa kasvanut tietoisuus kestävyyshaasteista. Aktiivisen kansalaisuuden tukeminen nähdään keinona vaikuttaa kestävämpään tulevaisuuteen. Transformatiivisen oppimisen teoriaa on esitetty keinona tuottaa yhteiskunnallista muutosta vaikuttamalla oppijoiden arvoihin, asenteisiin ja olemiseen ympäröivässä maailmassa. Aineisto koostuu viidestä yksilöhaastattelusta, joita analysoidaan ankkuroidun tutkimuksen (engl. grounded theory) informoivan sisällönanalyysin keinoin. Haastattelut kerättiin opettajilta, joiden opetuksessa kestävyyden teema on läsnä. Opettajat kuuluvat ansioituneiden opettajien Opettajien akatemiaan, jonka perusteella heidät valittiin haastateltaviksi. Aineistonkeruun tavan tarkoituksena on tietyistä tutkielman teoreettiseen viitekehykseen liittyvistä teemoista keskustelemalla saada tietoa heidän näkemyksistään, kokemuksistaan ja asenteistaan tutkielman aiheisiin liittyen. Tutkielman analyysi tunnistaa kolme kestävän kehityksen opetuksen ulottuvuutta: 1) opettaja tietojen ja taitojen välittäjänä, 2) opetussuunnitelmatyö ja 3) yhteyksien luominen opetuksessa. Aktiivisen kansalaisuuden teema opetuksessa hahmottuu analyysin mukaan kolmen ulottuvuuden kautta: 1) opiskelijoiden toimijuuden tukemisena, 2) opetuksen päämääränä sekä 3) yksittäisen opettajan merkityksenä. Teemoja yhdistäväksi ydinkategoriaksi muodostuu opettajien moninaiset vuorovaikutukselliset roolit kestävän kehityksen ja aktiivisen kansalaisuuden tavoitteessa. Havainto opettajien vuorovaikutuksellisen roolin merkityksestä on yhdenmukainen aiemman tutkimuksen kanssa. Tutkielma osoittaa vuorovaikutuksen merkityksellisen roolin korkeakouluopetuksessa. Analyysi valottaa opettajien vuorovaikutuksellisen roolin korostunutta merkitystä, kun opetus linkittyy kestävän kehityksen ja aktiivisen kansalaisuuden teemoihin. Korkeakouluopetus näyttäytyy yhteiskunnallisen muutoksen ajajana opetuksen tuomien tietojen, taitojen, arvojen ja asenteiden kautta. Korkeakouluinstituutiolla on vastuu tulevaisuuden yhteiskunnan johtajien ja päättäjien koulutuksesta inspiroimalla opiskelijoita osallistumaan aktiivisesti yhteiskunnan toimintaan arvojensa mukaisesti. Tämä korostaa instituution arvopohjan ja eetoksen tärkeyttä sekä opetuksen transformatiivisen potentiaalin merkitystä.

The City of Helsinki is the largest employer in Finland. During the last decades, Finland, especially Helsinki, has become more multicultural and multiethnic due to increasing international migration. The aim of this thesis was to examine whether migrant employees have observed and experienced more workplace bullying than their Finnish-born colleagues, and whether gender, age, education or being bullied in childhood might affect this association. The Helsinki Health Study, a questionnaire survey conducted in 2017, was used. In total, 5898 the City of Helsinki employees between ages 19 to 39 responded to the survey; of them, seven per cent had been born abroad. The methods used in the analysis were cross-tabulations and binary logistic regression. The results were broadly in line with previous studies. After adjusting for different characteristics, migrant employees were more likely to experience workplace bullying than their Finnish-born colleagues. In addition, women and the less educated reported workplace bullying more often than men and the highly educated. The highest risk of workplace bullying was found for those who had also experienced childhood bullying. The additional analysis revealed a higher likelihood to experience bullying for migrants born in Africa, the Middle East, and Russia. No difference was found in observing workplace bullying between Finnish-born and all migrants, but according to additional analysis, those who had immigrated to Finland from Africa and the Middle East had observed workplace bullying more often than those who had been born in Finland. The study provides further evidence that immigrant status is associated with a higher likelihood of workplace bullying among 19- to 39-year-old municipal employees. Further investigation is required to unfold the tendencies between different ages and education levels, sectors, and genders, so that workplace bullying can be tackled more effectively. When there are enough respondents, more precise comparisons can be made between migrants of different countries of origin. Workplace bullying in multicultural work communities should be studied with even more versatile methods, especially paying attention to the means that could be used to effectively and permanently reduce the bullying experienced by migrants. With the increasing shortage of labour force, especially in the health and social care sector, diversity at workplaces will increase in Finnish workplaces, and the wellbeing of all employees needs more attention.

Seksuaaliväkivalta loukkaa seksuaalista itsemääräämisoikeutta, joka on edellytys turvalliselle seksuaaliselle kanssakäymiselle. Suostumusperusteinen seksuaalirikoslainsäädäntö astui voimaan Suomessa 1.1.2023. Tässä maisterintutkielmassa tarkastelen kansanedustajien puheenvuorojen kautta, minkälaisiin seksuaaliväkivallan diskursseihin he tukeutuvat, millaisiin toimija-asemiin he sijoittavat väkivallan kokijoita ja tekijöitä sekä suostumusta ja millaisin legitimaatiostrategioin he argumentointiaan perustelevat lainsäädäntöuudistusta koskevissa lähetekeskusteluissa. Tutkimusaineistoni muodostavat lähetekeskustelut Suostumus2018-kansalaisaloitteesta ja hallituksen esityksestä eduskunnalle seksuaalirikoksia koskevaksi lainsäädännöksi. Tutkielmani teoreettis-metodologinen viitekehys rakentuu sosiaalisen konstruktionismin ja siihen perustuvan kriittisen diskurssianalyysin varaan. Kriittinen diskurssianalyysi tarkentuu diskurssien ja puhetapojen legitimoinnin analyysiksi. Analyysini perusteella seksuaaliväkivalta merkityksellistyy lähetekeskusteluissa vallitsevan väkivaltakulttuurin, vastuutettavan seksuaaliväkivallan tekijän, suojeltavan seksuaaliväkivallan kokijan ja uudistavan suostumuksen diskurssien kautta. Väkivallan tekijä määrittyy toimija-asemiltaan sekä oikeuslaitoksen suojaamaksi ja kontrollin tarpeessa olevaksi että oikeudelliselle tarkastelulle ja väkivaltakulttuurille altistuvaksi. Väkivallan kokijalle kansanedustajat osoittavat neljä subjektipositiota: lainsäätäjää velvoittava ja oikeuksia nauttiva kansa mahdollisena väkivallan kokijana, jokaisen tuntema seksuaaliväkivallan kokija, seksuaaliväkivaltaa sietäneet rohkeat naissukupolvet sekä oikeusvaltion sivuuttama ja neuvoton seksuaaliväkivallan kokija. Suostumus puolestaan asemoituu kansanedustajien puheessa seksuaalisen itsemääräämisoikeuden toteutumista merkitseväksi sekä problemaattiseksi suostumukseksi. Eduskuntakeskustelu seksuaalisesta itsemääräämisoikeudesta ja sitä loukkaavasta seksuaaliväkivallasta ilmentää viime vuosikymmenten kulttuurista muutosta seksuaaliväkivallan vähättelystä ja normalisoinnista kohti väkivallan kokijoiden oikeudet tunnustavaa lähestymistapaa. Lähetekeskusteluista piirtyy kuva seksuaaliväkivallasta vakavana oikeudellisena ongelmana, johon puuttumiseen ei ole riittävästi kyetty, mutta jonka vastustaminen todetaan jokaisen asiaksi. Tulkintani mukaan kansanedustajat osallistuvatkin suomalaisen yhteiskunnan väkivaltaongelman laajuuden tunnustamiseen, mistä myöskin heidän ehdottamansa laaja keinovalikoima seksuaaliväkivallan vähentämiseksi kumpuaa. Kansanedustajat jakavat tavoitteet vahvistaa seksuaalista itsemääräämisoikeutta, parantaa seksuaaliväkivallan kokijan asemaa ja lisätä seksuaaliväkivallan tekijän vastuuta teostaan, mitkä viime kädessä perustelevat lainsäädännön uudistamisen tarpeen. Keinot ovat kuitenkin erilaisia suostumusperusteisuutta painottavien ja ankaraa kriminaalipoliittista linjaa kannattavien edustajien välillä; suostumusperusteisesta raiskausmääritelmästä ei vallitse yksimielisyyttä. Kansanedustajat osallistuvat väkivallan kokijoita ja tekijöitä asemoidessaan tunnistamiseen ja tunnustamiseen, määrittämiseen ja kategorisointiin sekä rajoittamiseen ja marginalisoimiseen. Heidän puhetapansa toisintavat historiallisia ja totunnaisia väkivaltadiskursseja, mutta myös diskursiivista vastarintaa ja hegemonisten diskurssien haastamista on havaittavissa. Kansanedustajien hyödyntämistä legitimaatiostrategioista aineistossani korostuvat perus- ja ihmisoikeuksiin vetoaminen ja kertomuksellinen ja emotionaalinen legitimointi yli puoluerajojen. Esitän loppukaneettinani, että se, miten yhteiskunnassa suhtaudutaan seksuaaliväkivaltaan ja pyritään vähentämään sitä, kuvaa hyvinvointi- ja oikeusvaltion arvoja ja sitoumuksia perustavanlaatuisesti. Siksi yhteiskuntapoliittisesti painottuneelle väkivaltatutkimukselle on tarvetta. Totean niin ikään, että keskustelun väkivaltakäsitteistä on syytä jatkua, ja etenkin seksuaaliväkivallan käsite tulisi ottaa laajempaan käyttöön seksuaalisen väkivallan sijasta.

Koronapandemia aiheutti maailmanlaajuisen kriisin vuoden 2020 keväällä. Turvatakseen kansalaisten terveyden ja terveydenhuollon kantokyvyn moni maa siirtyi poikkeusoloihin ja muodosti yhteiskunnan ympärille sulkutilan. Näin kävi myös Suomessa. Koronapandemia toi useita konkreettisia muutoksia ihmisten arkeen: moni joutui siirtymään etätöihin ja laittamaan vanhan harrastuksensa tauolle. Nopeat rakenteelliset muutokset poikkeusolojen myötä tarkoittivat, että monen tuli sopeutua varsin äkkiä arjen uusin toimintatapoihin. Kotiympäristö oli monen muutoksen kourissa. Siinä, missä etätöihin siirtyminen muutti kodin työympäristöksi, korostui kodin rooli myös vapaa-ajanviettoympäristönä. Ihmisten sulkeuduttua koteihin heidän vapaa-ajanviettotapansa muuttuivat. Kotoilu nosti esille sekä uusia että vanhoja harrastuksia. Mediassa alettiin puhua neuloosista, kun yhä useampi kuluttaja oli syventynyt käsitöiden harrastamiseen. Tässä tutkielmassa tarkasteltiin, miten kuluttajat neuvottelevat käsityöläisyyttään työn ja vapaa-ajan jännitteellisessä suhteessa. Jännitteellisellä suhteella viitataan koronapandemian aiheuttamiin muutoksiin ihmisten työ- ja vapaa-aikaan. Aihetta lähestyttiin neoliberalistisesta aikalaiskuvasta käsin. Tutkielma sijoittuu kuluttajatutkimuksen kentällä vapaa-aikatutkimuksen areenalle. Tutkimuksen lähestymistapa on laadullinen ja taustateorian roolissa toimi Robert A. Stebbinsin vakavan harrastamisen teoria. Aineisto kerättiin puolistrukturoitujen haastattelujen avulla, jotka sijoittuivat ajalle 5.3.–19.5.2021. Vastaajien sukupuolta tai ikää ei selvitetty. Tutkimusjoukkona oli kahdeksan työsuhteessa olevaa henkilöä. Aineisto litteroitiin, koodattiin ja järjesteltiin erilaisiin ryhmiin käyttäen apuna konseptilähtöistä analyysiä. Tutkielman tuloksista oli havaittavissa, että kuluttajien työ- ja vapaa-aika oli kokenut koronapandemian aikana useita muutoksia. Etätöihin siirtymisen myötä rajat työn ja vapaa-ajan välillä hälvenivät, ja työt tulivat helpommin vapaa-ajalle. Työt myös muuttuivat hektisemmiksi. Neoliberalistisesta näkökulmasta tarkasteltuna etätöihin siirtyminen oli voitto neoliberalismille, sillä etätöiden myötä monen työpäivä piteni ja työn organisointi siirtyi työntekijän vastuulle. Toisaalta vapaa-aika vei osan myös työajasta, kun kuluttajat alkoivat neuloa työajalla. Kuluttajat joutuivat neuvottelemaan sekä töidensä että vapaa-aikansa ympärillä, sillä vapaa-ajalla täytyi järjestellä omat ajanviettotapansa uudelleen ja huolehtia siitä, etteivät työt ota liikaa aikaa vapaa-ajalta. Monelle kuluttajalle neulominen näyttäytyi vakavana harrastuksena ja toi heidän elämään monipuolista sisältöä. Neulominen esimerkiksi kasvatti kuluttajien toimijuutta ja liitti heidät osaksi yhteisöjä. Yhteisöjen sisällä kuluttajat saattoivat kuitenkin kilpailla keskenään ja kadehtia toistensa käsityötaitoja. Tämän voitiin nähdä ilmentävän neoliberalistista ideologiaa. Kuluttajat myös neuvottelivat käsityöharrastustaan sukulaissuhteidensa kautta, ja erityisesti äidit näyttävät toimivan väylänä kohti käsityöharrastusta. Jatkotutkimuksissa voisi olla syytä tutkia työelämän rakenteiden muuttumista koronapandemian jälkeen työnantajien näkökulmasta sekä toisaalta nykyisten haastateltavien sopeutumista koronan jälkeiseen työelämään.

Yhteiskunnan pyrkimyksenä on sujuvoittaa nuorten jatkokoulutukseen siirtymistä ja edistää mahdollisuuksien tasa-arvoa koulutuksessa. Viimeaikaiset korkeakouluja koskevat uudistukset, kuten ensikertalaiskiintiöiden käyttöönotto, saattavat asettaa aikaisempaa suurempaa painetta nuorille, jotka tekevät alavalintaansa. Nuorten koulutuspäätökset linkittyvät kasvu- ja elinympäristön sosiaalisiin suhteisiin ja niiden kautta saataviin resursseihin. Erilaisia resursseja omaavien nuorten mahdollisuudet tehdä mielekkäitä päätöksiä urapolulla voivat vaihdella. Tutkielmassa selvitetään nuorten tarinoiden kautta, millä tavoin nuorten sosiaaliset verkostot tukevat heitä urapolulla ja millaisia eroja nuorten jatko-opintojen suunnittelussa on. Tutkielmassa käytetään laadullista aineistoa, joka pitää sisällään kuuden 20–26-vuotiaan ylioppilaan haastattelut vuosilta 2018 ja 2019. Se on kerätty jo ennen tämän tutkielman toteuttamista osana Ohjaamoista työelämään -tutkimushanketta. Haastattelut on toteutettu puolistrukturoituina yksilöhaastatteluina. Analyysimenetelminä käytetään kerronnallista analyysiä, teemoittelua ja tyypittelyä. Analyysissä huomio keskitetään nuorten urapolkuja ja jatko-opintojen suunnittelua kuvaaviin tarinoihin ja niissä esiintyviin henkilöihin. Aineistosta etsitään teemoittelun keinoin erilaisia sosiaalisten verkostojen tarjoamia tuen muotoja, ja sen jälkeen jokaisen nuoren tarina luokitellaan sitä kuvaavaan tyyppiin. Analyysin perusteella nuoret saivat urapolullaan tukea perheeltään, kavereiltaan, Ohjaamoista, Dominosta ja työ- ja elinkeinotoimistojen palveluista. Nuorten saamat keskustelumahdollisuudet, käytännön apu ja tieto sekä henkinen tuki näyttivät auttavan heitä tekemään päätöksiä työelämän ja koulutuksen suhteen. Tarinoista löytyi eroja siinä, kuinka päämäärätietoisia nuoret olivat jatkokoulutuksen suunnittelussa, kuinka he suhtautuivat työntekoon ja koulutukseen ja millaisia voimavaroja he saivat sosiaalisilta verkostoiltaan. Kolmessa tarinassa jatko-opintojen suunnittelu eteni osatavoitteiden kautta, kahdessa se jäi taka-alalle työnteon tärkeyden korostuessa ja yhdessä se näyttäytyi vaikeana päämäärien pohtimisesta huolimatta. Keskeinen johtopäätös tuloksista on, että nopea siirtymä jatko-opintoihin ja mielekkään koulutuksen löytäminen ovat joillekin nuorille rinnakkaisia tavoitteita, joiden yhteensovittaminen voi olla haastavaa. Kaiken kaikkiaan nuorten polut jatkokoulutukseen ovat moninaisia. Sosiaaliset verkostot näyttävät olevan nuorille tärkeitä siksi, että niiden kautta nuorille voi avautua lisää vaihtoehtoja ja keinoja tehdä itselleen sopivia ratkaisuja koulutuspolitiisten ja taloudellisten reunaehtojen puitteissa. Ohjaamoilla voi olla tärkeä rooli niiden nuorten elämässä, jotka epäröivät omissa koulutuspäätöksissään.

Venäjän helmikuussa 2022 aloittama hyökkäyssota Ukrainaan on johtanut laajamittaisimpaan pakolaistilanteeseen Euroopassa sitten toisen maailmansodan. Useimmille suomalaisille sota ja sen seurauksena kotinsa jättäneet ihmiset tulevat todelliseksi ensisijaisesti mediassa. Medialla on paljon valtaa, ja erityisesti sodan kaltaisessa kriisitilanteessa media osallistuu tunteiden herättämiseen, tuottamiseen ja kierrättämiseen. Aikaisempi tutkimus osoittaa, että mediassa pakolaiset ja maahanmuuttajat esitetään yleensä hallinnollisesta näkökulmasta turvallisuutta tuottavana uhkana tai passiivisina, äänettöminä uhreina. Mediaesityksissä on korostunut rodullistetut stereotypiat, epäinhimillistävä puhetapa sekä viranomaisten näkökulmat. Tässä maisterintutkielmassa tutkin Ukrainan sotaa paenneiden uutisoinnissa rakentuvia tunnediskursseja. Olen kiinnostunut siitä, millaisia merkityksiä tunteisiin liitetään ja miten nämä merkitykset muokkaavat käsityksiä Ukrainan sodan seurauksena paenneista ihmisistä sekä suomalaisista itsestään. Tutkimuskysymykseni ovat: Millaisia tunnediskursseja Ukrainasta paenneita käsittelevissä uutisartikkeleissa esiintyy ja miten näitä tunnediskursseja tuotetaan? Miten tunnediskurssit suhteutuvat aikaisemmassa tutkimuksessa havaittuihin pakolaisuuteen ja maahanmuuttoon kytkeytyviin diskursseihin? Tutkimukseni aineisto koostuu Helsingin Sanomien uutisartikkeleista (N=96), jotka on julkaistu 24.02.2022–24.08.2022 välillä. Tutkimuksen teoreettinen ote tunteisiin perustuu Sara Ahmedin ja Margaret Wetherellin ajatuksiin tunteista sosiaalista todellisuutta säätelevinä, sosiaalisesti ja kulttuurisesti muovautuvina käytänteinä. Teoreettista viitekehystä täydentää kriittinen diskurssianalyysi, joka toimii myös tutkielman tutkimusmetodina. Tunteita tulkittiin aineistosta kiinnittämällä huomiota kerronnan keinoihin, tekstien rakenteisiin, sanavalintoihin ja tunnepohjaiseen identifikaatioon. Analyysin tuloksena löysin ja nimesin viisi toisistaan erottuvaa mutta keskenään keskustelevaa tunnediskurssia: 1) surun ja pelon tunnediskurssi, 2) myötätunnon ja solidaarisuuden tunnediskurssi, 3) kiitollisuuden tunnediskurssi, 4) epävarmuuden ja turhautumisen tunnediskurssi sekä 5) toivon ja ilon tunnediskurssi. Merkittävimmät tuntijoiden ryhmät olivat paenneet, suomalaiset ja auttajat. Sisällöltään rikkaat tunnediskurssit osoittavat, kuinka elämää syvästi järkyttävien tapahtumien ja vaikeiden tunteiden rinnalle nousee myös inhimillisyydestä ja vieraanvaraisuudesta viestiviä sekä tulevaisuuteen toivolla katsovia tunteita. Tutkimus osoittaa, kuinka Ukrainan sotaa paenneiden uutisointi toisintaa joitakin vakiintuneita pakkomuuttoon liittyviä diskursseja, mutta tuottaa myös vaihtoehtoisia merkityksellistämisen tapoja niiden rinnalle ja tilalle. Sotaa paenneille mahdollistetaan monenlaisia tunnerooleja ja aikaisemmasta tutkimuksesta poiketen he saavat paljon tilaa mediassa. Tunteiden avulla sotaa paenneet merkitään ensisijaisesti välittämisen ja vieraanvaraisuuden arvoisiksi sekä suomalaiset myötätuntoa osoittavaksi affektiiviseksi yhteisöksi.

Pikavipit ovat herättäneet runsaasti julkista keskustelua sen jälkeen, kun pikavippiyritysten toiminta käynnistyi Suomessa vuonna 2005. Pikavippien ottamiseen on suhtauduttu pääosin kielteisesti, ennen kaikkea niiden korkeiden käyttökustannusten ja niihin yhdistyvien velkaongelmien vuoksi. Aiemmassa tutkimuksessa on havaittu, että ylivelkaantumisella on vakavia riskejä, jotka toteutuessaan aiheuttavat laaja-alaisia negatiivisia seurauksia niin yksilölle ja hänen lähipiirilleen kuin laajemminkin koko yhteiskunnalle. Nämä seuraukset ilmenevät muun muassa taloudellisena puutteena ja köyhyytenä, sosiaalisten suhteiden jännitteinä, heikentyneenä terveydentilana sekä lisääntyneenä sairastavuutena. Pikavippejä on tutkittu aiemmin pääosin velkaantumisen ja maksuhäiriöiden näkökulmasta pikavippien ottamisen taustalla olevien henkilökohtaisten syiden ja motiivien jäädessä vähemmälle huomiolle. Tässä tutkielmassa pyritään paikkaamaan edellä mainittua tutkimustarvetta tarkastelemalla pikavippien ottajista muodostettuja mielikuvia julkisessa keskustelussa. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaisia näkemyksiä ihmisillä on pikavippien ottajista aiheesta käydyn keskustelun valossa ja miten näitä mielikuvia tuotetaan kielen keinoin. Aineisto koostuu kesän ja alkusyksyn 2020 aikana kerätyistä Suomi 24 -keskustelupalstan pikavippejä ja velkaantumista käsittelevistä viestiketjuista. Analyysissa on hyödynnetty diskurssianalyyttisia työkaluja, joiden avulla aineistosta on erotettu neljä pikavippien ottajia kuvaavaa puhetapaa tai diskurssia. Analyysissa selvisi, että pikavipeistä käydyssä julkisessa keskustelussa keskeiset keskustelua motivoivat teemat tiivistyivät vastuun ja kuluttajuuden kysymysten ympärille. Aineistosta ilmenevistä diskursseista kaksi pohjautui näkemykseen siitä, että yhteiskunta on vastuussa pikavippien aiheuttamista velkaongelmista ja niiden haitoista. Kahdessa muussa diskurssissa sen sijaan yksilöllä itsellään nähtiin olevan vastuu pikavippien ottamisesta ja sen seurauksista. Kuluttajuuden teemat puolestaan nousivat pikavippikeskustelussa esiin neuvoteltaessa siitä, millaisen kuluttamisen ajatellaan olevan moraalisesti hyväksyttävää ja miten kuluttajan vastuu pitäisi hahmottaa kulutuskulttuurin vahvasti määrittämässä nyky-yhteiskunnassa. Pikavipeistä käydyssä julkisessa keskustelussa rakennetaan yleistä mielipidettä ja käydään neuvottelua sen taustalla vaikuttavista arvoista ja asenteista. Nämä arvot ja asenteet vaikuttavat viime kädessä siihen, miten pikavippien ottajiin suhtaudutaan ja millaiseksi heidän yhteiskunnallinen asemansa muodostuu. Vastuukysymysten kohdalla painottuu myös sen arvioiminen, ansaitsevatko pikavippien ottajat yhteiskunnan apua, millaista apua heille tarjotaan, ja onko heidän auttamisensa ylipäätään mahdollista. Nämä näkemykset vaikuttavat velkaongelmien muodostamien riskien toteutumiseen, millä puolestaan on velkaongelmista kärsivien yksilöiden itsensä lisäksi välillinen vaikutus koko yhteiskuntaan muun muassa eriarvoistumisen ja marginalisaation sekä niiden lieveilmiöiden kautta. Jatkossa tarvitaan lisää tutkimusta pikavippien vuoksi velkaantuneiden yhteiskunnallisesta asemasta ja toimintamahdollisuuksista sekä avun saamisesta ja sen vaikuttavuudesta. Velkaongelmista kärsivien henkilöiden näkökulman vahvempi mukaan tuominen tarjoaisi paremmat lähtökohdat velkaongelmien juurisyiden ymmärtämiselle ja velkaongelmien tehokkaalle hoitamiselle.