Browsing by study line "Taidehistoria"

Tutkielma käsittelee taidemaalari, professori Aimo Kanervan (1909 ̶ 1991) teoksia, jotka kuvaavat ihmistä. Lähtökohtana tutkielmalle toimi Kanervan piirustuskokoelma, johon tutustuminen herätti ajatuksia Kanervan ihmiskuvien fragmentaarisuudesta. Tutkielma keskittyy vastaamaan kysymyksiin siitä, kuinka fragmentaarisuus esiintyy Kanervan ihmiskuvissa sekä millaiset fragmentaariset piirteet yhdistävät ja minkälaiset piirteet erottavat piirustuksia, omakuvia ja muotokuvia. Tutkielman teoreettinen näkökulma perustuu fragmentaarisuuden käsitteeseen, joka jakautuu detaljien merkitykseen, luonnosmaisuuteen sekä ajan näkymiseen teoksissa. Yksityiskohdat korostavat teoksen luonnosmaisuutta tai vähentävät sitä. Luonnosmaisuus tarkoittaa tutkielmassa harkittua keskeneräisyyttä, joka pohjautuu non finito -ajatukseen. Aika on kiinteässä suhteessa fragmentaarisuuteen, joten ajan näkyminen teoksissa on myös tutkielman tarkastelukohteena. Kanerva teki uransa aikana rinnakkain teoksia eri menetelmiä hyväksikäyttäen. Hänelle piirtäminen oli yhtä tärkeää kuin maalaaminen öljyväreillä tai vesiväreillä. Hän käytti näitä kaikkia menetelmiä myös ihmisiä kuvaavia teoksia tehdessään. Siten tutkielman aineisto koostuu piirustuskokoelmasta nostetuista esimerkeistä sekä maalatuista omakuvista ja muotokuvista. Kanerva teki uransa aikana neljä tilausmuotokuvaa, joista kolme on analyysissä mukana. Tutkielma osoittaa, että fragmentaarisuus ei ole yksinkertainen piirre, joka näkyy teoksissa selkeästi. Varsinkin öljy- ja vesiväriteosten kohdalla fragmentaarisuuden eri osa-alueet jäävät helposti piiloon. Vaikka Kanervan ihmiskuvissa on nähtävissä fragmentaarisia piirteitä, esiintyy eroja sekä samanlaisten kuva-aiheiden kesken kuin myös eri tekniikoilla luotujen teosten välillä. Kaikki tutkielman tarkasteleman fragmentaarisuuden kolme piirrettä esiintyvät pääasiassa vain piirustuksissa. Maalattujen omakuvien ja muotokuvien fragmentaarisuus perustuu vain osittain kaikkien kolmen kriteerin täyttymiseen. Teosten joukossa on monia, joissa on yksi tai kaksi fragmentaarisuuden osa-aluetta, mutta jokin niistä jää puuttumaan. Useimmiten se on keskeneräisyyden tunne, joka saattaa jäädä näkymättömiin teoksessa.

Tutkimuksen perustana ovat Suomen kansallismuseon historiallisten kokoelmien esineet H2632:1–9, eli Siuntion kirkosta peräisin olevat Neitsyt Mariaa ja seitsemää apostolia esittävät puuveistokset, sekä lisäksi samaan kokonaisuuteen kuuluva, edelleen Siuntion kirkossa sijaitseva krusifiksi. Veistokset on aiemmassa tutkimuksessa yhdistetty erään vuoden 1515 dokumentin perusteella tallinnalaiseen renessanssitaiteilijaan Michel Sittowiin, mutta niiden alkuperää ei ole aiemmin selvitetty. Tämän tutkimuksen tavoite on selvittää Siuntion veistoskokonaisuuden elinkaari, alkuperä ja mahdollinen tekijä sekä korjata veistoksiin liittyneitä aiempia väärinkäsityksiä ja osallistua keskusteluun Itämeren ympäristön kansainvälisistä yhteyksistä myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alussa. Keskeiset tutkimuskysymykset ovat: Millainen on Kansallismuseon veistosryhmän elinkaari? Millaisesta alttarilaitteesta veistokset ovat peräisin ja mikä on sen alkuperä? Mikä on Michel Sittowin ja Siuntion kirkon veistosten välinen yhteys? Veistosten elinkaari on selvitetty arkistotutkimuksen avulla. Veistosryhmän alkuperäinen kokoonpano osana aatelislahjoituksena saatua alttarilaitetta on pyritty rekonstruoimaan säilyneiden kuvausten, tyylihistoriallisen analyysin ja vertailuaineiston avulla. Vertailukohteet on valittu saman aikakauden kirkollisen esineistön joukosta, joista on pyritty löytämään niitä yhdistäviä tyylillisiä tekijöitä sekä periodityylin, tietyn työhuoneen että yksittäisen tekijän tunnistamiseksi. Michel Sittowin yhteyttä veistoksiin niihin liittyviä väärinkäsityksiä on tarkasteltu historiografisen menetelmän avulla. Tämän tutkimuksen perusteella Kansallismuseon veistokset ovat peräisin Siuntion kirkkoon vuonna 1633 lahjoitetusta alttarilaitteesta. Todennäköinen lahjoittaja on ollut Sjundbyn kartanonherra, sotamarsalkka Åke Tott, joka on lahjoittanut teoksen vuonna 1633 kuolleen äitinsä Sigrid Vaasan muistolle. Tämä epitafialttarilaite on attribuutiotutkimuksen perusteella valmistettu Tallinnassa aikansa johtavan puunveistäjämestarin Tobias Heintzen työhuoneella. Michel Sittow on todennäköisesti valmistanut kuvateoksia Siuntion kirkon alttarille jo 1500-luvun alussa, mutta kyseiset teokset ovat tuhoutuneet Siuntion kirkon tulipaloissa. Tämä tutkimus osoittaa, etteivät Kansallismuseossa säilyneet Siuntion veistokset ole Sittowin työtä, vaan peräisin myöhemmän tallinnalaismestarin, Tobias Heintzen, työpajalla noin vuonna 1633 valmistetusta alttarilaitteesta. Tapaus ilmentää tutkimushistoriaansa myöten pitkää jatkumoa Uudenmaan, Tallinnan ja Itämeren alueiden välisessä yhteistyössä.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan tilausmuotokuvaa Suomen nykytaiteen kentällä vuosina 1990-2018. Tutkielman päätehtävänä on jäljittää taidehistoriallisen tieteenalan kautta teoksen tilaajan, taiteilijan ja muotokuvan kohteen toimintaa tilausmuotokuvan syntyhistoriassa sekä konventioissa. Tarkastelussa paikannetaan tilatun muotokuvan sosiaalisia ja kulttuurisia ulottuvuuksia, kuten näköisyyteen, taiteen autonomiaan, taidemaailmaan, identiteettiin ja ideologiaan liittyviä merkityksiä. Sopimus tai tilauksen vahvistava asiakirja erottaa tilausmuotokuvan tässä tutkielmassa kaikista muista eri motiivien synnyttämistä muotokuvista. Tutkielma rakentuu kolmesta osa-alueesta, jotka kietoutuvat yhdeksi kokonaisuudeksi sisältäen: muotokuvia tilaavien instituutioiden tarkastelun, tilausmuotokuvien kontekstualisoinnin sekä tilausmuotokuvia toteuttavien kuvataiteilijoiden haastatteluiden analysoinnin. Nämä elementit punoutuvat tutkielmassa rakentuvan hermeneuttisen kehän eri komponenttien väliselle dialogille. Samalla käsitellään muotokuvia tilaavien instituutioiden toimintaperiaatteita, sopimuksia ja tilausmääriä. Lopuksi taiteilijoiden haastattelut rakentuvat synteesiksi yhdessä tutkielman avainteosten kesken. Tutkielma vahvistaa käsitystä, että tilatun muotokuvan traditiossa ja käytännöissä on havaittavissa selkeitä epäjatkuvuuksia ajanjaksolla 1990-2018. Suomen presidenttien muotokuvat asettuvat ulos perinteisestä edustus- ja hallitsijamuotokuvan konventioista selkeämmin ja johdonmukaisemmin muihin tutkielmassa käsiteltäviin muotokuvatilauksiin verrattuna. Konservatiivisena pidetyssä tilausmuotokuvassa on siirrytty statuksen painottamisesta sekä vallan representaatiosta intiimimpään ilmaisuun ja identiteettien moninaisuuteen. Vaikka muotokuvien identiteettikäsitys on monisäikeisempi ja vapaampi, suomalaiset tilaajatahot ovat varsin hitaasti lämmenneet traditionaalista muotokuvaa haastaville teoksille, mikä ilmenee sitoutumisella perinteiseen esittävyyteen ja öljyväriteoksiin. Vaihtoehtoiset tekniikat ja nykytaiteen suomat mahdollisuudet ovat jääneet tilausmuotokuvissa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta hyödyntämättä. Tämä koskee myös nykytaiteessa hyväksyttyä valokuvataidetta. Muotokuvatilauksia pidetään usein ristiriidassa vapaan taiteilijaidentiteetin kanssa. Tilaajien ja taiteilijoiden väliset sopimukset ovat tarkastelun ajanjaksolla vapaampia kuin esioletus antaa ymmärtää. Taitelijoiden haastattelut vahvistavat käsitystä siitä, että sopimukset eivät rajoita taiteilijoiden ilmaisua muotokuvatilauksissa. Tapauksissa, joissa tilauksen päämääränä on ensisijaisesti arvostettu taideteos, muotokuvien kohteet ovat poikkeuksellisen tietoisia taiteen kentän toimintatavoista ja arvostelmista. Kuvataiteesta kiinnostunut muotokuvan kohde näyttääkin olevan olennainen edellytys onnistuneelle muotokuvateokselle.

Fin de siècle -ajalla taiteen kuolemakuviin valittiin tyypillisesti nuori, kaunis, valkoinen, alaston nainen, joka kuvattiin viattomana uhrina. Toinen yleinen tapa oli esittää nainen kuoleman personifikaationa, vaarallisena ja syntisenä femme fatale -viettelijänä. Keskityn tutkielmassani neljään teokseen: Félicien Ropsin Ihmisparodia-akvarelliin (1887–1891), Edvard Munchin Marat’n kuolema I -öljyvärimaalaukseen (1907), Oscar Parviaisen Loppu-öljyvärimaalaukseen (1910) ja Sarah Bernhardtin noin vuonna 1873 tapahtuneeseen hauta-arkussa makaamiseen, josta on olemassa valokuvia. Tutkin teosta performatiivisena kehollisena esityksenä ja kutsun sitä nimellä Arkku. Käytän hyväkseni taidehistorian kuva-analyysiä, etenkin lähilukemista ja vastakarvaan lukemista, ja sukupuolentutkimuksen metodologiaa. Tutkielmassani Arkku-teos haastaa perinteisiä kuvakonventioita ja mahdollistaa vastakarvaan luvun. Kuvakulttuurilla on valta vaikuttaa siihen, miten kuolema koetaan. Kuvalliset representaatiot kietoutuvat myös naissukupuoleen liitettyihin asenteisiin. Miehen katse (male gaze) dominoi fin de siècle -ajan kuvakulttuuria. Kuolemakuvissa nainen usein kutistettiin vartaloksi, hallittavaksi lihaksi, katseen kohteeksi ja miellyttämisen välineeksi. Fokus oli usein naisen alastomassa ruumiissa ja siitä fantasioinnissa. Tutkielmani tarkoitus on purkaa näitä naisiin ja kuolemaan yhdistettyjä sukupuolioletuksia ja kuvallista kuolemakulttuuria. Haluan nostaa esiin modernin naisen katseen ajan dominoivan katseen rinnalle ja luoda vastanarratiivia. Tavoitteenani on perehtyä siihen, miten misogyyninen, naista esineellistävä ja eroottinen naiskuva 1800- ja 1900-luvun taitteen kuolemakuvissa voitiin haastaa. Femme fatale -tyyppinen kuolemahahmo voidaan nähdä ajan siveellisen ja passiivisen naiskuvan vastakohtana: edistyksellisenä, seksuaalisena ja kapinallisena moraalisäätöjä vastustavana aktiivisena toimijana. Kuitenkin Sarah Bernhardt naistaiteilijana tarjosi omalla teoksellaan monisäikeisemmän ja väkevämmän vastineen. 1800-luvun lopun kuolemakuvarepresentaatioiden vaikutus ulottuu nykypäivään. Seksualisoiva, väkivaltainen katse ei ole kadonnut. Samoin yhä edelleen huomio on taattu mediassa, kun kuolema korjaa nuoren, viattoman ja kauniin naisen.

Tutkielma käsittelee Tilkan sotilassairaalaa sen funktionalistista arkkitehtuuria edustaneen ajanjakson (1936–2005) aikana. Tutkielman fokus on tilan entisissä käyttäjissä, pääosin potilaissa (varusmiehet) ja hoitohenkilökunnassa (hoitajat, lääkärit). Tutkielmassa perehdytään tilasuunnittelun kautta entisten käyttäjien kokemuksiin tilassa liikkumisen rajoista ja tilassa vaikuttaneiden hierarkioiden merkityksestä ajan toiminnoille sekä käytännöille tilassa. Entisten käyttäjien ääni tuodaan tutkielmassa esiin käyttäjien muistelmista kootun, Minna Kilkin (2008) toimittaman teoksen avulla. Koska Tilkka toimi sotilassairaalana, heijastuivat tilassa kiinnostavasti päällekkäin sekä sairaalahierakia että sotilashierarkia. Tilkan sotilassairaalan ensisijainen käyttäjien ryhmä oli varusmiehet. Tämän vuoksi tutkielmassa on perehdytty tietynlaisen, kulttuurisidonnaisen maskuliinisuuden mallin tuottamisen rakenteeseen yhteiskunnassa, eli hegemoniseen maskuliinisuuteen ja sen kritiikkiin. Hegemonisen maskuliinisuuden ideaalimallilla on vaikutuksensa myös Puolustusvoimissa. Tietynlaisen maskuliinisuuden tuottamisen sekä ruumiin kurittamisen näkökulmat muodostavatkin merkittävän osan tutkielman rakenteellisesta pohjasta. Tämän lisäksi perehdytään hegemonisen maskuliinisuuden merkitykseen varusmiehille ja itse Puolustusvoimainstituution nykyisenlaiseen merkitykseen suomalaisille. Hegemonisen maskuliinisuuden sekä Puolustusvoimalaitoksen hierarkkisuuden lisäksi tutkielmassa perehdytään myös sairaalahierarkiaan ennen ja nyt. Sairaalahierarkia liitetään laajempaan kokonaisuuteen suomalaisen työelämän sukupuolisegregaatiosta. 1930-luvun sairaalahierarkkisuus tuodaan näin nykypäivään ongelmien toistaiseksi iäisellä ajankohtaisuudella. Tutkielmassa todetaan Tilkan sotilassairaalan toimineen valtapyramidimaisena konstruktiona, jonka tiloissa vaikuttivat vahva sotilaallinen kuri ja hierarkkisuus, mutta jossa kuitenkin viihdyttiin todella hyvin. Tilkan sotilassairaala oli omanlaisena mikrokosmos, jonka sisälleen sulkemaa yhteisöä on mahdotonta nähdä rakentuvan missään toisenlaisessa sairaalassa.

Tutkimuksen aiheena on Jorma Vennolan ja Markku Salon kultakauden lasisuunnittelun sekä postmodernismin vaikutus muotoilijan työssä 1980-luvulla Iittalan ja Nuutajärven lasitehtaissa. Tutkimuksessa määritellään, miten postmoderni muotokieli, ja toisaalta myös 1940–50-lukujen niin kutsuttu kultakausi näkyivät Jorma Vennolan ja Markku Salon tuona aikana suunnittelemassa käyttö- ja taidelasissa. Tutkimuksessa määritellään myös, millaiset vapaudet muotoilijoilla oli työssään sekä miten Suomen taideteollisuudessa sekä Iittalalla ja Nuutajärvellä suhtauduttiin postmoderniin tyyliin. 1980-luku oli muutoksien aikaa suomalaisille lasitehtaille. Iittalan tehtaalle palkattiin uudistusmielinen johtaja, tehdas yhdistyi vuosikymmenen lopulla Nuutajärven lasitehtaan kanssa ja 1970-luvun lasin tuonnin vapautuminen sekä energiakriisi olivat jättäneet jälkensä lasiteollisuuteen. Talouden noususuhdanteen vuoksi lasin menekki ja vienti ulkomaille kärsi korkeista hinnoista. Tuotantoa ruvettiin painottamaan myyntihinnaltaan kalliimpaan ja palkkakustannusten korkeus sekä Suomen lasiteollisuuden riippuvuus tuontiraaka-aineista korosti muotoilun merkitystä kilpailussa. Lasiteollisuuteen vaikutti myös postmoderni tyyli, jota on pidetty muotoilun alalla niin positiivisena kuin negatiivisena suuntauksena. Uuden tyylisuunnan rinnalla alaan vaikutti niin sanotun lasimuotoilun kultakausi. Tutkimus perustuu pääosin arkistotutkimukseen sekä erityisesti haastatteluaineistoihin. Tutkimusta varten on haastateltu kahta muotoilijaa, Jorma Vennolaa sekä Markku Saloa. Vennola työskenteli Iittalan lasitehtaalla vuosina 1975–1986 ja Salo työskenteli Wärtsilä Nuutajärven lasilla (vuodesta 1988 Nuutajärvi-Iittala) vuosina 1983–1991. Tutkimusaineistona on hyödynnetty Helsingin Sanomien postmodernia muotoilua käsitteleviä artikkeleita vuosilta 1980–1990 sekä 1980-luvun suomalaisen taideteollisuuden keskeisimpiä julkaisuja: Design Forumin Finlandin julkaisemaa Form Function Finland -lehteä, Suomen ulkomaankauppaliiton julkaisemaa Design in Finland -lehteä sekä Ornamon perustamaa Muoto-lehteä. Tutkimusaineistona ovat myös Designmuseon Postmodernismi-näyttelyn (30.1.–17.5.2015) näyttelytekstit. Lisäksi hyödynnän muotoilijoiden lausuntoja Designmuseon 10.3.2015 järjestämässä paneelikeskustelussa Postmoderni muotoilu, mitä se on? Tutkimukseni osoittaa, että Iittalalla taidelasin suunnitteluun annettiin täysi vapaus, kun taas käyttölasin suunnittelutyö tehtiin tarkkojen rajojen ja toiveiden puitteissa. Iittalalla oleellisin suunnittelua rajoittava tekijä oli kustannusten pitäminen minimissä. Vennolan suunnitteluun kultakauden perintö on vaikuttanut lähinnä siinä mielessä, että Sarpanevan ja Wirkkalan menestystuotteiden linjasta poikkeamista pidettiin liian radikaalina. Nuutajärven ilmapiiri 1980-luvulla oli intensiivinen, mutta vapaa. Työskentelyn vapaus ja yhteistyö tuotannon kanssa loppui, kun Iittala ja Nuutajärvi yhdistyivät ja tehtaalle palkattiin tuotepäälliköt. Uniikin taidelasisarjan toimeksiannossa ei Iittalalla tai Nuutajärvellä painotettu lainkaan teosten kaupallisuutta, vaan mahdollisuutta toteuttaa itseään. Suunnittelua rajoittavat tekijät olivat teknisiä tai taiteilijan omiin kykyihin liittyviä. Vennolan suunnittelun postmodernistiset piirteet jäivät pöytälaatikkoon luonnoksiksi eikä hän lue 1980-luvulla suunnittelemiaan tuotteita postmodernin tyylin piiriin. Salo teki tietoisia postmodernille tyylille ominaisia valintoja muotoilussaan. Salon kokemus postmodernismista on vapautuneempi kuin Vennolan johtuen Nuutajärven ilmapiiristä, jossa ei pelätty vanhasta linjasta poikkeamista. Postmodernismi, joka nauroi funktionalismille, otettiin mielenkiinnolla vastaan Nuutajärvellä, mutta Iittalalla se ei ollut kovin tervetullut ilmiö. Sekä Salon, että Vennolan tuotannossa on postmodernille muotoilulle ominaista huoletonta ironiaa.

Tutkimus selvittää, millaista oli Leena Luostarisen taide ja suomalainen taideilmapiiri 1980- luvulla sekä Luostarista koskeva kriitikoiden taidediskurssi suomalaisissa sanomalehdissä vuosina 1980– 1995. Teoreettisena viitekehyksenä on postmodernin ja feministisen taidekeskustelun leikkauspiste, jonka keskeisenä lähteenä on feministitutkija ja taidehistorioitsija Leena-Maija Rossin väitöskirja vuodelta 1999 Taide vallassa: Politiikkakäsityksen muutoksia 1980-luvun suomalaisessa taidekeskustelussa. Samaan leikkauspisteeseen sijoittuvat myös maalauksen ”uusi tuleminen” 1980-luvulla, jota taidehistorioitsija Inkamaija Iitiä sivuaa väitöskirjassaan Käsitteellisestä ruumiilliseen, sitaatiosta paikkaan – maalaustaide ja nykytaiteen historia vuonna 2008, sekä sosiologi ja kulttuuriantropologi Pierre Bourdieun (1930–2002) kenttäteoria. Tutkimusaiheisto koostuu neljän suuren suomalaisen päivälehden Helsingin Sanomien, Aamulehden, Turun Sanomien, Kalevan ja suurimman ruotsinkielisen lehden Hufvudstadsbladetin sekä kahden poliittisesti sitoutuneen lehden, Uusi Suomi ja Suomen Sosialidemokraatin, näyttelyarvioinneista. Näyttelyarvioinneista valikoitui kolme pääteemaa: maininnat naissukupuolesta, taidekoulutuksesta sekä älyllisyydestä. Teostutkimukseen valikoituivat sellaiset Luostarisen teokset, joita voidaan yhdistää näyttelyarvointeihin. Tutkimusmenetelmä on kvalitatiivinen eli laadullinen. Tutkimuskysymykset ovat: Minkälaista taidediskurssia Leena Luostarisen teoksista käytiin Suomessa 1980-luvulla erityisesti sukupuolen näkökulmasta? Kuinka Maalauksen ”uusi tuleminen” on nähtävissä Luostarisen teosten kautta? Tutkimus osoittaa että, osa kriitikoista toi Luostarisen koulutusta ja saavutuksia toistuvasti esille. Bourdieun mukaan tiedollista pääomaa voidaan hankkia oppiarvoilla. Näyttelyarvointien yhteydessä saatettiin samalla arvioida naistaiteilijan persoona ja sukupuoli. Naistaiteilijat myös helposti leimattiin yhdeksi homogeeniseksi ryhmäksi. Naistaiteilijaa voitiin myös ”tytötellä”, mikä todennäköisesti koettiin vielä neutraaliksi 1980-luvulla, kun sanaa käytettiin toisen naisen taholta. Naistaiteilijoita saatettiin ylistää vanhan mytologisen tarinan kautta, jolloin arvioinnit eivät kohdistuneet todellisiin vaan idealisoituihin naisiin. Luostarisen postmodernit teokset ovat värikylläisiä sekä isokokoisia ja niitä voidaan lukea rinnakkain muiden teosten kanssa. Maalauksen ”uutta tulemista” voidaan nähdä Luostarisen isokokoisissa kissaeläinaiheisissa maalauksissa. Luostarisen teos Delacroix’n mukaan I (1981) sisältää allegorisia viittauksia, joita Luostarinen pyrkii horjuttamaan ja kääntämään. Kriitikot antoivat Luostariselle tunnustusta kyvystä toimia suunnannäyttäjänä ja käyttivät sellaisia ilmaisuja, jotka lähestyvät perinteistä tapaa puhua miessukupuolisesta nerosta.

Tutkielma keskittyy länsimaalaisen nykyaikaisen tatuoinnin tutkimukseen, pyrkimyksenä selvittää voivatko tatuoinnit tulla luetuksi taidehistorian diskurssin kehotaiteeseen. Tutkielman ns. toinen osa käsittelee taidehistorian katseen käsitettä, ja sitä kautta pyrin tutkimuksessa selvittämään, voivatko tatuoinnit muuttaa naiseen kohdistuvaa katsetta. Pyrin siis sovittamaan taidehistorian tutkimukseen tatuoinnit kehotaiteena, ja toisaalta pohtimaan tatuointien mahdollisuutta naisten ”oman kehon haltuunoton” keinona katseen muuttamisen kautta. Tutkielman aineistona toimivat taidehistorian sekä sosiologian tutkimukset kehotaiteesta, tatuoinneista, tatuoiduista naisista sekä katseen käsitteen tutkimus. Hyödynnän tutkimuksessani sukupuolen tutkimuksellista, feminististä menetelmää naisnäkökulman kautta. Aiempaa taidehistoriallista tutkimusta tatuoinneista ei löytynyt, joten sovellan sosiologisia lähdemateriaaleja taidehistorian tutkimukseen kehotaiteesta, katseesta ja representaatiosta, ja pyrin luomaan sujuvan yhteen sovittamisen näiden välille. Kuva-aineistona hyödynnän valokuvia tatuoinneista, mutta tutkin ennemmin käsitteellisiä ilmiöitä kuin itse kuvia. Kuvat toimivat tutkimukseni tukena, mutta tutkimukseni kohde on suhteellisen käsitteellinen eikä siten suoraan kuva-aineistolla esitettävä. Tutkimukseni on uutta taidehistoriallista tutkimusta, sillä tatuoinneista tällaista ei vielä ole tehty. Tämän vuoksi myös sosiologisen tutkimusmateriaalin hyödyntäminen oli jokseenkin pakollista tutkimuksen teossa, ja itse tutkimuksen teko haastavaa. Johtopäätöksissäni päädyin siihen, että ainakin osittain tatuoinnit ovat luettavissa taidehistorian diskurssin kehotaiteeseen, ja niillä on mahdollisuus muuttaa naiseen kohdistuvaa katsetta.

Tutkin satuprinsessan ja satumiljöön kuvausta. Aineistoni ovat Topeliuksen Adalminan helmi -sadun 22 kuvitusta vuosilta 1856–2013. Havainnoin ja vertailen satua ja kuvituksia. Teoria on kuvituksentutkimus. Sadussa Adalmina käy läpi kaksi muodonmuutosta, ja kuvituksissa hänestä luodaan kuva ristiriitaisena ihmisenä. Teini-ikäinen Adalmina esitetään perinteisenä satuprinsessana ja lapsi-Adalmina topeliaanisen lapsikuvan mukaisena aktiivisena lapsena. Kuvituksissa nähdään perinteinen satumaisema, jonka luomisessa käytetään revivalismia. Köyhyys liitetään hyvyyteen ja ahkeruuteen, rikkaus ilkeyteen ja joutilaisuuteen. Kuvitukset ovat uskollisia alkuperäistekstille ja tyyliltään useimmiten perinteisiä satukuvituksia.

This work focuses on the concepts and agency of contemporary art. It analyses four pieces from a contemporary French artist – Léo Caillard – with the help of close reading, formal and comparative analyses, and demonstrates some of the life and agency that artworks can have in relation to their artist. The work begins by introducing the research questions and the case study artist before moving on to analyse Léo Caillard’s works in various different contexts of (neo)classical art. After the initial analysis, another narrative is provided for Caillard’s works in the context of post-humanist and new materialist philosophy. The work ends in a short summary that repeats the argument of Caillard as an “artist of matter” and suggests that his Hipsters in Stone, Light Stone, and Wave Stone series promote a new set of rules for (contemporary) art. The data used in the study consists mainly of recent artist interviews and synopses published online. Accordingly, the results of the study relate primarily to the philosophy of art and science. In addition to providing new information on the so far little examined case study artist, the study provides a local example for wider discussions about the future of the arts.