Browsing by study line "Yleinen kirjallisuustiede"

Tarkastelen tutkielmassani monimutkaisen televisiosarjan, Westwordin, tapahtumaympäristön eli maailman hahmottumista henkilöhahmojen käytöksessä (puheessa ja teoissa). 2000-luvulla osaksi valtavirtaa nousseet monimutkaiset televisiosarjat sisältävät lukuisia hahmoja, jotka hahmottavat eri tavoin sarjan tapahtumaympäristöä, historiaa sekä lainalaisuuksia. Tämän informaation avulla katsoja luo mieleensä kuvan sarjan maailmasta. Minua kiinnostaa erityisesti, millaisia kuvauksia sarjan tapahtumaympäristöstä käytetään. Entä millaiset hahmot osallistuvat maailman esilletuomiseen? Selvitän myös, jääkö osa hahmoista tämän toiminnan ulkopuolelle. Tutkielmani perehtyy myös siihen, uhraako sarja joitain hahmoja pelkästään maailmansa oppaiksi.

Tutkielmani aihe on nukkesymboliikka Elena Ferranten Napoli-sarjassa ja tutkimuskysymykseni on: millä lailla nukkesymboliikka näkyy Napoli-sarjassa? Napoli-sarjassa hallitsevat teemat ovat ystävyys, naiseus, lapsuus ja äitiys, joita nuket kirjasarjassa symboloivat. Ystävyys liittyy nimenomaan kertoja Elena Grecon ystävyyteen Raffaella Cerullon eli Lilan kanssa. Ystävyys onkin kantava teema läpi kirjasarjan ja heidän ystävyytensä on läheinen huolimatta siitä, että heidän elämänsä eroavat toisistaan paljon. Heidän ystävyytensä on silti aina hyvin tiivis. Kirjasarja alkaa kehyskertomuksella Lilan pojan soittaessa Elenalle ja ilmoittaessa, että Lila on kadonnut 66-vuotiaana. Sillä hetkellä Elena päättää kirjoittaa kirjan elämästään ja ystävyydestään Lilaan. Elenan ja Lilan ystävyys alkaa heidän leikkiessään nukeilla Napolin kortteleissa. Elenalla on Tina-nukke, Lilalla puolestaan Nu-nukke. Nuket ovat tärkeitä heidän ystävyytensä kannalta, sillä ne tuovat heidät lopulta yhteen. Nukkesymboliikan kannalta merkittävä kohtaus kirjassa on hetki, jolloin Lila saa Elenan Tina-nuken syliinsä ja pudottaa sen pimeään ja pelottavaan kellariin. Elena tekee saman Lilan nukelle, minkä jälkeen he juoksevat kellariin etsimään nukkejaan. Tytöt eivät kuitenkaan löydä niitä, mutta kirjasarjan viimeisessä osassa, Elenan ja Lilan ollessa yli 60-vuotiaita, selviää, että Lila oli ottanut nuket itselleen. Lila lähettää nuket Elenalle kadotessaan eli ympyrä sulkeutuu, kun kadonneet nuket ovat jälleen Elenalla. Alku ja loppu ovat sanataiteessa huomiota herättäviä kohtia. Nukkien katoaminen aloittaa kirjasarjan ja niiden löytyminen päättää kirjasarjan. Jo tästä voi päätellä, että nukeilla on symbolinen merkitys Napoli-sarjassa. Symbolin tehtävänä on myös välittää teema lukijalle. Nukkien lähettäminen Elenalle on rakkaudellinen teko Lilalta, joka muutoin on hävittänyt kaiken itsestään aina valokuvia myöten. Nuket toimivat ikään kuin lohdutuksena sille, että Lila katoaa ja aiheuttaa näin tuskaa ystävälleen. Tätä voisi pitää ystävyyden symbolisena tekona. Nukkien katoaminen liittyy myös olennaisesti kirjasarjan järkyttävimpään kohtaukseen, kun Lilan Tina-tytär katoaa eräänä sunnuntaiaamuna nelivuotiaana. Hänen kohtalonsa jää täysin auki, mikä horjuttaa Lilan mielenterveyttä niin paljon, että Lilan ystävyssuhteet kärsivät siitä. Lapsuudessa kadonnut Tina-nukke tavallaan symboloi Tina-tyttären kohtaloa, vaikkakin toisin kuin Tina-nukke, Tina-tytärtä ei koskaan löydetä. Lapsuuden kokemuksilla on merkittävä vaikutus ihmisen loppuelämään ja nukkien katoaminen on järkyttävä hetki sekä Lilalle että Elenalle. Lilalle siten, että hän pelkää omaa käyttäytymistään ja Elenalle siten, ettei hän voi luottaa Lilaan. Tämä nukkien katoaminen sekä nukkeleikit nousevat useita kertoja esille pitkin kirjasarjaa, mistä voi jo päätellä, että nukeilla on merkityksensä Napoli-sarjassa. Nukkemaisuus näkyy myös erityisesti Lilassa, jota kohdellaan kotonaan kuin räsynukkea. Tällä on merkitys siihen, miten Lila kohtelee muita ihmisiä – kuin nukkeja. Hän myös käyttäytyy lapsen tavoin vielä vanhuuden päivilläänkin. Kirjasarja päättyy Lilan katoamiseen

Tutkielmassa perehdytään kahteen ranskalaiskirjailija Marcel Aymén novelliin, “Les Sabines” ja “Les bottes de sept lieues”, pyrkimyksenä selvittää, millaisia arvoja, uskomuksia ja asenteita novellien sisäistekijä ilmaisee ja kuinka ne novelleissa ilmenevät. Arvoilla, uskomuksilla ja asenteilla tarkoitetaan tässä asiayhteydessä erilaisia käsityksiä ihmisestä, ihmiselämästä ja maailmasta sekä oikeasta ja väärästä näiden piirissä. Tutkimus keskittyy siten novellien etiikkaan. Sen teoreettinen kehys on kirjallisuuden retorinen lähestymistapa, jonka valinta on luonteva, sillä vähintäänkin James Phelan ja Wayne C. Booth ovat merkittävissä teoksissaan käsitelleet retorisesta näkökulmasta eettisiä kysymyksiä huomattavalla tarkkuudella ja syvällisyydellä. Työssä tarkastellaan ensin novellia “Les Sabines” ja perehdytään niihin moninaisiin merkityksiin, joita novellissa ilmaistaan sen päähenkilön, Sabinen, yliluonnollisen erityiskyvyn kautta; näihin merkityksiin kuuluvat inhimillisen erehtyväisyyden ironisointi sekä järjellisen, taianomaisuudet kieltävän todellisuuskäsityksen esittäminen riittämättömänä. Tämän perästä siirrytään käsittelemään sitä, kuinka novellissa kritisoidaan ironian keinoin siveysmoraalia sekä sitä, kuinka sisäistekijä ironisen tason tuolla puolen ohjaa lukijaa novellin henkilöhahmoihin, tapahtumiin ja seksuaalisuutta koskeviin arvoihin suhtautumaan. Toista novellia, “Les bottes de sept lieues”, tarkastellaan ensin henkilöhahmojen välisten suhteiden näkökulmasta. Esiin nousee se, kuinka päähenkilö Germaine esitetään ihailtavana vastoin hänen kehnoa sosiaalista asemaansa ja muiden henkilöhahmojen tapaa suhtautua häneen. Edempänä eritellään novellin lapsihahmojen näkökulmaa sekä sitä, kuinka sisäistekijä ilmaisee lasten näkökulmaa puolustavansa ja kunnioitavansa. Tämän novellin analyysia tukee perehtyminen niihin intertekstuaalisiin suhteisiin, joihin novelli asettuu satujen, etenkin Charles Perrault’n sadun “Le Petit Poucet” kanssa. “Les Sabines” ja “Les bottes de sept lieues” edustavat erilaisia taipumuksia Marcel Aymén tuotannossa ja niiden analyysit täydentävät toisiaan. Toisaalta novelleista osoitettuja arvoja sekä aatteita yhdistää se, miten ne asettuvat vastaan yleistä, porvallista ja sosiaalisesti ehdollistettua arvo- ja kokemusmaailmaa. Tutkimus saa nimensä J. Robert Loyn väitteestä, jonka mukaan Aymé vihjaa lukijalleen, että on olemassa toinen, erilainen todellisuus. Tuon ayméläisen todellisuuden hallitsevia arvoja ovat kahden novellin analyysin valossa uteliaisuus, viattomuus, mielikuvitus, hellyys ja nöyryys.

Tutkin maisterintutkielmassani aikarakennetta ja ajan käsittelyä narratiivisessa diskurssissa Olga Tokarczukin (1965‒) romaanissa Alku ja muut ajat (alk. Prawiek i inne Czasy 1996). Tyyliltään maagisrealistinen ja kerrontatavaltaan ensyklopedista romaania muistuttava Alku ja muut ajat kertoo fiktiivisestä puolalaisesta Alku-nimisestä kylästä, jossa ihmiset, Jumala ja enkelit elävät rinnakkain. Tutkielman tavoitteena on esittää tulkinta aikakäsityksestä tekstissä ja osoittaa, että sen fragmentaarinen rakenne ja moniääninen ajan kuvaamisen modus on osa teoksen revisionistista kerronnallista strategiaa postmodernina historiallisena romaanina. Tutkielman metodisessa lähestymistavassa yhdistyvät strukturalistinen narratologia ja postmodernistisen fiktion lajiteoria. Tutkimuskysymyksen purkamisen aloittaa kirjallisuuskatsaus ajan merkityksestä luonnollisessa kielessä ja inhimillisessä kokemustodellisuudessa, sekä fiktion keinoista representoida ihmisen yrityksiä mitata ja järjestelmällistää aikaa. Tekstianalyysissä muodostan aikajanan juonen keskeisistä tapahtumista ja sovellan siihen Gérard Genetten strukturalistista tekstin ja tarinan ajan analysoimisen käsitteistöä. Viimeisessä käsittelyluvussa tulkitsen tekstianalyysissä huomionarvoisiksi osoittautuneita anakronisia sekvenssejä postmodernistisen historiallisen fiktion apokryfisen poetiikan näkökulmasta. Postmodernin historiallisen romaanin revisionistiset kerronnalliset strategiat käyvät ilmi tekstin ajallisessa rakenteessa. Kokemus ajassa olemisesta ei rajoitu inhimillisiin hahmoihin, vaan myös luontokappaleet ovat osallisia ajasta. Toinen maailmansota muodostaa tarinan keskeisen kriisin, joka on myös tekstissä sen rytmiä ja elämän ja kuoleman teemojen käsittelyä kiihdyttävä taitekohta. Teoksen narratiivinen diskurssi kommunikoi metafiktiivisine ja intertekstuaalisine elementteineen epätäsmällisesti, kuinka tarinan kuvaama maailma rakentuu, ja mikä on ihmisen merkitys sen suuressa kuvassa. Alku ja muut ajat onkin eräänlainen vastakertomus ihmiskeskeisille fiktioille ajasta. Aika ei ole tekstissä universaali lineaarinen jana, vaan myös yksilöllinen olemisen tila, jollaista myös kuolema edustaa, mikä mahdollistaa ajan kuvaamisen muuttuvana ja jopa loppumattomana.

Tutkielmani tarkastelee adaptaatiota, jossa kaunokirjallista tekstiä siirretään näyttämölle. Kirjallisen teoksen, kuten romaanin tekijäkeskeisyydestä huolimatta, autenttisen tekstin sekä tekijän lähtökohta saa adaptaatiossa antaa tilaa erilaisille tulkinnoille. Saman emotekstin pohjalta voidaan luoda eri näkökulmia painottamalla kuhunkin tarkoitukseen sopiva teos. Tutkimukseni kohteena on Aleksis Kiven romaaniin Seitsemän veljestä (1870) perustuva näytelmä Seitsemän veljestä. 4-näytöksinen huvinäytelmä kuudessa kuvaelmassa (1905), jota vertailen Kiven alkuteokseen. Näytelmän on dramatisoinut ammattinäyttelijä Hemmo Kallio. Se esitettiin ensimmäisen kerran Suomalaisessa Teatterissa vuonna 1898. Tavoitteeni on selvittää, miten Hemmo Kallion mukaelma on rakentunut? Mitä osia alkuteoksesta Kallio on valinnut siihen, mitä poistanut tai lisännyt? Lisäksi tarkastelen, miten juonen kulkua on muutettu? Yleisen tarkastelun lisäksi pohdin erityisesti Juhanin ja Venlan romanssia ja sen käsittelyä näytelmässä sekä naisten asemaa ja vaikutusta veljesten elämään. Viitekehyksenä tutkimuksessani on adaptaatioteoria dramaturgian, intertekstuaalisuuden ja draaman näkökulmasta. Tutkimusmenetelmänä käytän draama-analyysia. Työni luonne on kuvaileva, eikä sen tarkoituksena ole arvottaa Kallion tekemiä valintoja, vaan selvittää näytelmän rakentumisen perusperiaatteita. Tutkimukseni perusteella voi nähdä, että Kallio on painottanut romaanin toiminnallisia osuuksia. Kuvailevia jaksoja on poistettu ja kertomusta on huomattavasti lyhennetty. Tapahtumien järjestystä on osin muutettu, mutta joitain kohtia on myös säilytetty. Kohtauksia on voitu rakentaa myös tekstinsiirtojen avulla. Kallio on lisännyt myös paljon omaa tekstiä, joka on usein korvannut romaanin kertojan osuuden. Lisäyksiä on tehty myös dialogiin, jossa se vuorottelee Kiven tekstin kanssa. Joissain kohdin kieliasua on siistitty ja puhujia vaihdettu. Kiven alkuperäistä dialogia ja romaanin kohtauksia on myös säilytetty. Lukemisen opettelu, Venlan kosinta, paini, saunan palaminen ja Laurin juopottelu toimivat näytelmän kiintopisteinä, vaikka niiden käsittely poikkeaa romaanista niin ajallisesti kun sisällöllisesti. Romaanin tapahtumat ja henkilöt ovat kuitenkin muutoksista huolimatta selvästi tunnistettavissa myös näytelmässä. Yleisesti voidaan nähdä, että romaani on toiminut Kallion huvinäytelmän emotekstinä, josta on poimittu kohdetekstiin eli näytelmään vain käyttökelpoisimmat osat.

Utopia-ideologiat ja utopiakirjallisuus ovat kulkeneet historiassa käsikädessä. Yleisesti ajatellaan, että erilaisia utopioita on esiintynyt kaikkina aikoina kaikissa kulttuureissa. Tutkimukseni osoittaa kuitenkin, että utopismi on länsimaisen kristillisen kulttuurin tuotos ja sen alku voidaan ajoittaa Thomas Moren teokseen Utopia vuodelta 1517. Suurin osa klassisista utopioista onkin kristittyjen kirjailijoiden käsialaa. Myöhempien utopia-ideologioiden viha kristinuskoa kohtaan on kuitenkin vaikuttanut myös utopiakirjallisuuteen. Tutkimukseni selvittää, missä määrin kristillisen maailmankuvan ja utopismin suhde on tästä huolimatta nähtävissä modernin utopiakirjallisuuden uranuurtajan, H.G. Wellsin, tuotannossa. Keskityn hänen tuotantonsa ääripäihin dystooppiseen teokseen When the Sleeper Wakes (1899) ja utooppiseen A Modern Utopiaan (1905). Wells suhtautui kielteisesti kristinuskoon, mutta näki uskonnon yhteiskunnalle välttämättömäksi. Tämän näkyy myös hänen mainituissa teoksissaan. Tarkastelen teosten maailmankuvaa ja sen suhdetta kristilliseen maailmankatsomukseen hyödyntäen Ninian Smartin teoriaa uskonnon seitsemästä ulottuvuudesta. Tutkimus osoittaa, että uskonnolliset elementit ovat vahvasti läsnä kummassakin teoksessa. When the Sleeper Wakes pyrkii osoittamaan, minkälainen yhteiskunnasta tulee, kun se edistyy materiaalisesti, mutta taantuu moraalisesti. Teos paikantaa moraalisen rappion perimmäisen syyksi perinteisen uskonnon häviämisen. A Modern Utopia osoittaa puolestaan yhteiskunnan ihannetilanteen, joka nojaa niin ikään hallitsijaluokan ”nykyaikaiseen uskontoon”. Tutkimukseni osoittaa kristinuskon ja tämän uuden uskonnon välillä paljon yhteistä pinta-alaa, mutta myös tärkeitä eroja. Osoitan myös mainittujen teosten vaikutuksen niitä seuranneeseen utopiakirjallisuuteen ja esitän jatkotutkimusta varten hypoteesin sille, miksi positiivinen utopia vaikuttaa hävinneen.

Pro-gradu tutkielmassani tarkastelen Elina Hirvosen romaania Kauimpana kuolemasta: miten Hirvosen romaani ilmentää länsimaisten ja afrikkalaisten välisiä kulttuurisia hierarkioita, ihmisten jaottelua itseen ja toisiin; toiseuteen. Yleisesti toiseus merkitsee jonkun yksilön tai ryhmän sulkemista marginaaliin - yhteisön ulkopuolelle. Jaottelua voidaan tehdä esimerkiksi ihonvärin tai alkuperän perusteella: he, me; vieras, tuttu; länsimainen, ei-länsimainen. Tällaiset jaottelut ovat näkyvästi esillä romaanissa eri henkilöhahmojen puheista, ajattelusta ja käyttäytymisestä, mutta romaanissa niiden tarkoituksena on enemmänkin kyseenalaistaa eroja, kuin ylläpitää käsitystä erilaisista ihmisryhmistä. Teos kuvaa henkilöhahmojen tarinoiden kautta kuvausta kahdesta eri maailmankolkasta, joista toinen tuo esiin länsimaista kulttuuria ja toinen afrikkalaista. Se on kirjoitettu vuonna Teos esittää, että kokemuksiin liittyvät tunteet, haaveet ja pettymykset, joita henkilöhahmot kokevat ja prosessoivat, ovat hyvinkin samankaltaisia, vaikka ihmisten elinympäristöt tai mahdollisuudet ihmisarvoiseen elämään ovat erilaiset. Tutkimukseni keskeisenä taustateoriana käytän kulttuurintutkimuksen teorioita "me ja muut" ("the West and the Rest") -diskurssista sekä toiseudesta. Tutkin kuinka Kauimpana kuolemasta toisaalta heijastelee fiktion välityksellä maailmassa esiintyviä todellisia valtasuhteita ja osallistuu diskurssin purkamiseen korostamalla ihmisten samankaltaisuutta. Tarkastelen ilmiöitä erityisesti kolmen romaanin keskeisen henkilöhahmon kautta, joista Esther ja Paul ovat myös romaanin minäkertojia, mutta kolmannen, Bessyn tarina välittyy lukijoille hänen lapsuudenystävänsä Estherin kertomana. Aiheesta tekee mielenkiintoisen se, että jo stereotypioita kuvaamalla voi osallistua toiseuden käsitysten ylläpitämiseen ja tuottamiseen ja stereotypoioiden vahvistamiseen. Hirvonen on kuitenkin onnistunut esittämään käsitykset erilaisista ja eriarvoisista ihmisistä siten, että teos onnistuu purkamaan vallalla olevia stereotypioita. Kyseenalaistetut tai ympärikäännetyt stereotypiat ovat yksi pro-graduni keskeinen tutkimuskohde. Oman lisänsä tutkimukseeni tuo myös Hirvosen kolumnit, joita hän kirjoitti Afrikassa asuessaan. Hirvonen on nostanut romaaniinsa esille hyvin paljon samoja kysymyksiä ihmisyydestä, kuin mitä hän kolumneissaankin käsittelee. Kolumnit sijoittuvat kuitenkin selkeämmin tosimaailmaan ja niiden tehtävänä on yleensä fiktiivistä romaania selkeämmin vaikuttaa ihmisten ajatteluun tai asenteisiin. Fiktiota voidaan pitää myös vähemmän yhteiskunnallisena (väite vaatii varmaan jonkun lähteen), joten on mielenkiintoista vertailla, miten myös fiktio voi yhtä lailla vakavasti otettavasti heijastella todellisen maailman ongelmia. Kolumneissa on kerrottu Hirvosen tapaamien ihmisten tarinoista, joita hän on yhdistellyt romaaniinsa henkilöhahmojen tarinoihin. Yksi tärkeä ero romaanin ja kolumnien luonteessa on se, että kolumneissa on tarkempaa pohdintaa eri ongelmakohtien syistä, seurauksista ja parannusehdotuksista. Romaanissa on vähemmän esittelyä ongelmien syistä ja parannusehdotuksista ja sen takia kolumneissa esitettyjen ajatusten tuominen mukaan tutkielmaan on hyödyllistä.

Tässä tutkielmassa tarkastelen häpeän roolia osana feministisen subjektin rakentumista Märta Tikkasen romaanissa Män kan inte våldtas (1975) ja tämän kuvauksen merkitystä representaationa. Kysyn, mitkä ovat teokselle relevantteja ajallisia konteksteja. Tarkastelen, keiden edessä teoksen henkilöhahmot häpeävät ja miten häpeä sukupuolittuu. Lopuksi tutkin teoksen kertojan roolia häpeän välittäjänä, ja pohdin teoksen merkitystä representaationa. Hypoteesini on, että häpeän tunteella on merkittävä rooli siinä, miten teoksen naisia toiseutetaan ja siinä, miten naisista rakentuu emansipaatiota kohti pyrkiviä feministisiä subjekteja teoksessa. Maisterintutkielmani teoreettinen viitekehys koostuu affektitutkimuksesta, queer-teoriasta, sukupuolentutkimuksesta ja narratologiasta. Aluksi pohjustan häpeän luentaani osoittamalla, että sekä teoksen ilmestymiskonteksti että nykyhetki ovat teokselle relevantteja konteksteja. Osoitan tämän vertaamalla teosta toisen aallon feminismiin, radikaalifeminismiin, sosialistiseen feminismiin sekä nykyfeminismiin. Tutkielmani seuraavassa osiossa tarkastelen häpeän suhdetta feminiinisyyteen ja maskuliinisuuteen. Eve Kosofsky Sedgwickin mukaan häpeä perustuu sille, että ihminen välittää, mitä muut ajattelevat hänestä: häpeämme aina jonkun toisen edessä, oli se sitten todellinen, kuviteltu tai jopa oma itsemme. Osoitan, että teoksen päähenkilö Tova ja teoksen muut naiset häpeävät niin miesten, instituutioiden kuin "ideaalin naisenkin" edessä. Teoksen miehistä Wester puolestaan häpeää lähinnä "ideaalin miehen" edessä, kun taas Tovan poika Jockum häpeää eritoten äitinsä edessä. Teoksessa aktuaalisen toisen edessä häpeäminen näyttäytyy positiivisena, hyödyllisenä häpeänä ja abstraktin normitetun "ideaalin" edessä häpeäminen puolestaan vahingollisena. Hyödynnän myös Ullaliina Lehtisen jakoa aristokraatin häpeään ja alistetun häpeään, ja totean, että Tovan teoksen lopussa kokema häpeä saa aristokraatin häpeän piirteitä. Lopuksi osoitan Dorrit Cohnin ajatusten avulla, että kertojan suhtautuminen päähenkilöä Tovaa kohtaan on pääasiassa empaattista ja pitää näin lukijan likellä Tovan kokemusmaailmaa. Osoitan tutkielmassani, että teos kyseenalaistaa representaationa feministisen subjektin kategorian rakentumisen ehtoja ja jättää lukijan pohdittavaksi, mitä teoksessa esitellyn kategorian ulkopuolta voisi löytyä.

Tarkastelen maisterintutkielmassani nobelisti Kazuo Ishiguron Klara and the Sun (2021) -romaania kriittisenä dystopiana. Romaani kertoo lähitulevaisuudesta, jossa geenimanipulaatio ja tekoäly ovat kehittyneet harppauksittain hallitsemattomassa tahdissa. Lähestyn aihetta kaksiosaisen tutkimuskysymyksen kautta: Miten Klara and the Sun -romaanissa hyödynnetään dystopian lajikonventioita, ja millaista on teoksen esittämä yhteiskuntakritiikki? Ishiguro tunnetaan tavastaan leikitellä erilaisilla lajikonventioilla, eikä Klara and the Sun ole poikkeus. Se ammentaa etenkin dystopiakirjallisuudesta, mutta myös esimerkiksi tieteisfiktiosta, kyberpunkista ja ecosickness fiction -perinteestä. Tutkielmani tavoite on analysoida tarkemmin sitä, millä tavalla romaanissa ammennetaan dystopian lajikonventioista, ja lisäksi valottaa sitä, miksi niin tehdään – toisin sanoen tarkastella yhteiskuntakritiikkiä, jota Ishiguro romaanissaan esittää. Lajikonventioiden hyödyntämisen tarkastelussa käytän teoreettisena viitekehyksenä Raffaella Baccolinin ja Tom Moylanin teoksessa Dark Horizons (2003) esittelemää viittä dystopiatekstin piirrettä. Nämä piirteet ovat: 1) tekstin alkaminen in medias res dystooppisesta maailmanjärjestyksestä, 2) tekstuaalisen vieraannuttamisen efekti, joka syntyy kerronnan suodattuessa dystooppisen maailman kyseenalaistavan henkilöhahmon läpi, 3) dystooppista maailmanjärjestystä vastustavan kertomuksen läsnäolo, 4) päähenkilön pyrkimys palauttaa kieli vapaaseen käyttöön ja 5) tekstin avoimuus, joka pitää yllä toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Analyysini tulos on, että romaanista on löydettävissä jokaiselle piirteelle jonkinlainen ilmenemismuoto, mutta kaikki piirteet toteudu yksi yhteen. Etenkään neljännelle piirteelle ei voi löytää suoraa vastinetta, sillä kertoja ja päähenkilö Klara on tekoälyrobottina dystooppisen yhteiskunnan tuote ja lisäksi kieltä ei vielä laajamittaisesti kontrolloida yhteiskunnassa. Vuosikymmenten saatossa Ishiguro on tullut tunnetuksi epäluotettavista kertojistaan. Myös Klara and the Sun -romaanin kertoja on epäluotettava naiiviutensa, ulkopuolisuutensa ja rajallisen tiedonkäsittelykykynsä vuoksi. Epäluotettava kerronta synnyttää teokseen vieraannuttavan efektin, ja tukeudun James Phelanin Living to Tell About It (2005) -kirjassa esittämiin ajatuksiin epäluotettavasta kerronnasta ja epäluotettavista kertojatyypeistä sitä tarkastellessani. Peilaan tutkielmassani dystopian yhteiskuntakritiikkiä Heather Houserin esittämään ecosickness fiction -perinteeseen ja Jean Baudrillardin ajatuksiin kulutusyhteiskunnasta teoksessa The Consumer Society (1970). Lisäksi analysoin Theoretical Perspectives on Human Rights and Literature (2012) -artikkelikokoelmaan tukeutuen ihmisoikeuksien toteutumista koskevaa kritiikkiä romaanissa. Kaiken kaikkiaan tutkimani romaanin yhteiskuntakritiikki tiivistyy eräänlaiseen teknopessimismiin: Ishiguro osoittaa eettisiä ongelmia jatkuvassa teknologisessa kehityksessä jälkikapitalistisessa yhteiskunnassa.