Skip to main content
Login | Suomeksi | På svenska | In English

Browsing by study line "Yleinen kirjallisuustiede"

Sort by: Order: Results:

  • Paavilainen, Sara-Mai (2021)
    Tässä tutkielmassa tarkastelen Stephen Kingin romaanin Pet Sematary (1983) synnyttämää kauhun emootiota. Keskityn etenkin romaanin lapsihahmojen Gage Creedin ja Zeldan lukijassa herättämiin kauhun emotionaalisiin reaktioihin. Lähestyn tutkimusongelmaani kolmesta suunnasta, joista kaksi ensimmäistä keskittyy kauhuun emootiona ja lajina ja viimeinen kerronnan synnyttämään lukukokemukseen. Aloitan Pet Semataryn emotionaalisen vaikutuksen tutkimisen Noëll Carrollin teoksessaan The Philosophy of Horror (1990) esittelemän kauhun teorian valossa. Carrollin näkökulmaa hyödyntäen tarkastelen romaanin potentiaalisia hirviöhahmoja, sekä niiden synnyttämiä emotionaalisia reaktioita. Carrollin pohjalta päädyn väittämään, että Pet Semataryn kauhun emootion objekteina toimivat Gagen ja Zeldan lukijassa synnyttämät mielikuvat. Carrollin teoriasta poiketen esitän, että teoksen kauhun objektina ei toimi hirviö, vaan lukijan lapsuuden käsityksen rikkova mielikuva, jossa lapsi esitetään pahan esikuvana. Carrollin jälkeen siirryn Pet Semataryn tarkastelemiseen Tero Eljas Vanhasen väitöskirjassaan Shock Tactics and Extreme Strategies (2016) esittämien havaintojen pohjalta. Hyödynnän Vanhasen käsitystä emootioista kognitiivisten ja havainnoinnin teorioiden synteesinä ja muodostan kattavan kuvan Kingin romaanin emotionaalisesta ulottuvuudesta. Vanhasen näkemysten pohjalta tarkennan myös väitettäni Gagen ja Zeldan roolista Pet Semataryn lukijassa synnyttämän kauhun emootion objekteina. Esitän, että lapset toimivat teoksen shokkitaktiikkana, johon heidän kauhuelementtinsä myös perustuu. Nimitän tätä pahan lapsen shokkitaktiikaksi. Vanhasen teoksen avulla esitän, että pahan lapsen shokkitaktiikalla on mimeettisiä, aleettisia, tunnistavia, sekä transgressiivisia piirteitä Pet Semataryssa. Vanhasen teoriasta etenen James Phelanin teoksessaan Experiencing Fiction (2007) esittämään teoriaan kerronnan progressiosta. Progressiolla Phelan tarkoittaa kerronnan tekstuaalisten ja lukijallisten dynamiikkojen synteesiä. Phelanin mukaan progression sekä kerronnan arvioinnin pohjalta on mahdollista luoda käsitys teoksen lukijassa synnyttämästä lukukokemuksesta. Phelanin esimerkkiä noudattaen rekonstruoin Pet Semataryn kerronnan progression ja viimein analysoin pahan lapsen shokkitaktiikan vaikutuksia romaanin lukukokemukseen. Koen, että Vanhanen ja Carroll tarjoavat yhdessä erinomaisen näkökulman kauhuteoksen synnyttämien emotionaalisten reaktioiden tarkastelemiseen. Phelanin käsitys progressiosta taas selkeyttää kertomuksen muodon ymmärtämistä, mikä on erittäin tärkeää Stephen Kingin kaltaisen kauhukirjailijan teoksia tutkittaessa. Tulevan tutkimuksen onkin hedelmällistä kehittää välineitä kauhukirjallisuuden eettisen ulottuvuuden tutkimiseen, sillä kauhun transgressiivisesta luonteesta johtuen sitä tulee käsitellä eri menetelmillä kuin muiden genrejen edustajia.
  • Auer, Meri-Tuuli (2021)
    Tutkin maisterintutkielmassani aikarakennetta ja ajan käsittelyä narratiivisessa diskurssissa Olga Tokarczukin (1965‒) romaanissa Alku ja muut ajat (alk. Prawiek i inne Czasy 1996). Tyyliltään maagisrealistinen ja kerrontatavaltaan ensyklopedista romaania muistuttava Alku ja muut ajat kertoo fiktiivisestä puolalaisesta Alku-nimisestä kylästä, jossa ihmiset, Jumala ja enkelit elävät rinnakkain. Tutkielman tavoitteena on esittää tulkinta aikakäsityksestä tekstissä ja osoittaa, että sen fragmentaarinen rakenne ja moniääninen ajan kuvaamisen modus on osa teoksen revisionistista kerronnallista strategiaa postmodernina historiallisena romaanina. Tutkielman metodisessa lähestymistavassa yhdistyvät strukturalistinen narratologia ja postmodernistisen fiktion lajiteoria. Tutkimuskysymyksen purkamisen aloittaa kirjallisuuskatsaus ajan merkityksestä luonnollisessa kielessä ja inhimillisessä kokemustodellisuudessa, sekä fiktion keinoista representoida ihmisen yrityksiä mitata ja järjestelmällistää aikaa. Tekstianalyysissä muodostan aikajanan juonen keskeisistä tapahtumista ja sovellan siihen Gérard Genetten strukturalistista tekstin ja tarinan ajan analysoimisen käsitteistöä. Viimeisessä käsittelyluvussa tulkitsen tekstianalyysissä huomionarvoisiksi osoittautuneita anakronisia sekvenssejä postmodernistisen historiallisen fiktion apokryfisen poetiikan näkökulmasta. Postmodernin historiallisen romaanin revisionistiset kerronnalliset strategiat käyvät ilmi tekstin ajallisessa rakenteessa. Kokemus ajassa olemisesta ei rajoitu inhimillisiin hahmoihin, vaan myös luontokappaleet ovat osallisia ajasta. Toinen maailmansota muodostaa tarinan keskeisen kriisin, joka on myös tekstissä sen rytmiä ja elämän ja kuoleman teemojen käsittelyä kiihdyttävä taitekohta. Teoksen narratiivinen diskurssi kommunikoi metafiktiivisine ja intertekstuaalisine elementteineen epätäsmällisesti, kuinka tarinan kuvaama maailma rakentuu, ja mikä on ihmisen merkitys sen suuressa kuvassa. Alku ja muut ajat onkin eräänlainen vastakertomus ihmiskeskeisille fiktioille ajasta. Aika ei ole tekstissä universaali lineaarinen jana, vaan myös yksilöllinen olemisen tila, jollaista myös kuolema edustaa, mikä mahdollistaa ajan kuvaamisen muuttuvana ja jopa loppumattomana.
  • Mustonen, Sampo (2022)
    Ekokatastrofi on ilmiö, joka tapahtuu globaalisti pitkällä aikavälillä. Siksi sen esittämisessä joudutaan käsittelemään asioita, joita ei ole pidetty romaanille luontevina aihepiireinä. Katastrofi haastaa siten representaatiota. Maisterintutkielma käsittelee ekokatastrofiin liittyvien pitkien aikaskaalojen esittämistä Richard Powersin romaanissa The Overstory (2018). Tutkielma kysyy, kuinka romaanissa kuvataan pitkiä aikaskaaloja, ja kuinka siten rakennetaan lajirajoja ylittävää yhteisöllisyyttä? Ammentaen Timothy Mortonin (2013) hyperobjektin käsitteestä tutkielma lähestyy ekokatastrofia ilmiönä, jota on mahdoton havaita laajuutensa vuoksi kokonaisuudessaan. Mortonin hyperobjektit ovat ihmisen luomia sekä ajan ja paikan suhteen laajalti levinneitä ilmiöitä, jotka pakottavat ihmisen muuttamaan asennettaan ei-inhimilliseen. Tutkielma lähestyy Powersin romaanin esittämää ekokatastrofia hyperobjektina, johon liittyvät pitkät aikaskaalat avaavat ihmiselle näkökulman ei-inhimilliseen syvään aikaan. Erin Jamesin (2015) lanseeraaman ekonarratologian hengessä tutkielma koettelee klassisen narratologian menetelmiä ekokatastrofin pitkien aikaskaalojen esittämisen kautta. Powersin romaani hyödyntää takautuvaa kerrontaa kuvatakseen inhimillisen ja ei-inhimillisen limittyneisyyttä. Pitkien aikaskaalojen kautta romaani pyrkii esittämään puun ajallisen perspektiivin. Teoksessa tarina-aika merkitsee maapallon historiaa. Takauman ja tiivistelmän käsitteet osoittautuvat romaanin kohtauksia analysoitaessa riittämättömiksi ajan kuvauksen ulottuessa ei-inhimilliseen todellisuuteen. Tutkielma ehdottaa näiden kahden klassisen käsitteen mukaelmia, jotka kykenisivät huomioimaan myös ei-inhimilliseen maailmaan ulottuvan ajan kuvauksen. “Puun ajan” esittämisen kautta romaani nivoo inhimillisen kokemusmaailman osaksi ei-inhimillistä maailmaa. Täten teos pyrkii antroposentrisyydestä kohti biosentrisyyttä.
  • Suonamo, Jarmo (2020)
    Tutkielmani tarkastelee adaptaatiota, jossa kaunokirjallista tekstiä siirretään näyttämölle. Kirjallisen teoksen, kuten romaanin tekijäkeskeisyydestä huolimatta, autenttisen tekstin sekä tekijän lähtökohta saa adaptaatiossa antaa tilaa erilaisille tulkinnoille. Saman emotekstin pohjalta voidaan luoda eri näkökulmia painottamalla kuhunkin tarkoitukseen sopiva teos. Tutkimukseni kohteena on Aleksis Kiven romaaniin Seitsemän veljestä (1870) perustuva näytelmä Seitsemän veljestä. 4-näytöksinen huvinäytelmä kuudessa kuvaelmassa (1905), jota vertailen Kiven alkuteokseen. Näytelmän on dramatisoinut ammattinäyttelijä Hemmo Kallio. Se esitettiin ensimmäisen kerran Suomalaisessa Teatterissa vuonna 1898. Tavoitteeni on selvittää, miten Hemmo Kallion mukaelma on rakentunut? Mitä osia alkuteoksesta Kallio on valinnut siihen, mitä poistanut tai lisännyt? Lisäksi tarkastelen, miten juonen kulkua on muutettu? Yleisen tarkastelun lisäksi pohdin erityisesti Juhanin ja Venlan romanssia ja sen käsittelyä näytelmässä sekä naisten asemaa ja vaikutusta veljesten elämään. Viitekehyksenä tutkimuksessani on adaptaatioteoria dramaturgian, intertekstuaalisuuden ja draaman näkökulmasta. Tutkimusmenetelmänä käytän draama-analyysia. Työni luonne on kuvaileva, eikä sen tarkoituksena ole arvottaa Kallion tekemiä valintoja, vaan selvittää näytelmän rakentumisen perusperiaatteita. Tutkimukseni perusteella voi nähdä, että Kallio on painottanut romaanin toiminnallisia osuuksia. Kuvailevia jaksoja on poistettu ja kertomusta on huomattavasti lyhennetty. Tapahtumien järjestystä on osin muutettu, mutta joitain kohtia on myös säilytetty. Kohtauksia on voitu rakentaa myös tekstinsiirtojen avulla. Kallio on lisännyt myös paljon omaa tekstiä, joka on usein korvannut romaanin kertojan osuuden. Lisäyksiä on tehty myös dialogiin, jossa se vuorottelee Kiven tekstin kanssa. Joissain kohdin kieliasua on siistitty ja puhujia vaihdettu. Kiven alkuperäistä dialogia ja romaanin kohtauksia on myös säilytetty. Lukemisen opettelu, Venlan kosinta, paini, saunan palaminen ja Laurin juopottelu toimivat näytelmän kiintopisteinä, vaikka niiden käsittely poikkeaa romaanista niin ajallisesti kun sisällöllisesti. Romaanin tapahtumat ja henkilöt ovat kuitenkin muutoksista huolimatta selvästi tunnistettavissa myös näytelmässä. Yleisesti voidaan nähdä, että romaani on toiminut Kallion huvinäytelmän emotekstinä, josta on poimittu kohdetekstiin eli näytelmään vain käyttökelpoisimmat osat.
  • Välimäki, Noora (2022)
    Tämän tutkielman aiheena on naisten tekemä väkivalta ja toimijuus Naomi Aldermanin feministisessä dystopiassa The Power. Naisten toimesta tehtyä väkivaltaa dystopiakirjallisuudessa ei juurikaan ole tutkittu, joten erityisesti siksi aihetta voi pitää tärkeänä ja tutkimisen arvoisena. Väkivallan teoksessa voi nähdä olevan ennen kaikkea naisten keino pyrkiä toimijuuteen, ja sen vuoksi käsitteet on kytketty toisiinsa tässä tutkielmassa. Väkivallan lisäksi toimijuutta tarkastellaan kerronnallisella tasolla. Tutkimuskysymyksiä ovat: Miten romaani kuvaa erityisesti naisten toimijuutta? Miten toimijuuteen pyritään teoksen maailmassa? Miten väkivalta ja toimijuus romaanissa kytkeytyvät toisiinsa? Entä miten toimijuus kerronnallisella tasolla näyttäytyy teoksessa? Väkivallan ja toimijuuden suhdetta The Power -romaanissa tarkastellaan analysoimalla sen väkivaltaisia naishahmoja. Analysointi liitetään pohdintoihin niin väkivallan määrittelyistä kuin väkivaltaisten naisten mediarepresentaatioistakin. Erityisen tärkeänä taustana toimivat Tiina Mäntymäen toimittama artikkelikokoelma Uhri, demoni vai harhainen hullu? – Väkivaltainen nainen populaarikulttuurissa (2015) sekä Laura Sjobergin ja Caron E. Gentryn näkemys väkivaltaisten naisten tyypeistä. Sjobergin ja Gentryn mukaan naisten väkivaltaa kuvataan kolmen stereotyyppisen kategorian kautta, ja näitä ovat äitityyppi, hirviötyyppi ja huoratyyppi. Lisäksi romaania tarkastellaan kerronnallisen toimijuuden käsitteen kautta käyttämällä Hanna Meretojan kerronnallisen toimijuuden kolmen ulottuvuuden mallia. Johtopäätöksenä sanottakoon, että The Power -romaanin voi nähdä hakevan toimijuutta naisille niin väkivallan keinoin kuin kerronnallisella tasolla. Lisäksi teoksen voi nähdä paitsi toistavan, niin myös uusintavan väkivaltaisten naisten tyyppejä erilaisten naiskuvien kautta. Hahmoista esiin nousee erityisesti Roxy, joka ei toiminnallaan ja olemuksellaan sovi mihinkään stereotyyppisistä väkivaltaisten naisten tyypeistä. Naisten tekemän väkivallan tunnistaminen on tärkeää, koska silloin paitsi tunnustetaan naisten toimijuus, niin myös nähdään naisten olevan vastuussa väkivaltaisista teoistaan.
  • Holm, Stefan (2020)
    Utopia-ideologiat ja utopiakirjallisuus ovat kulkeneet historiassa käsikädessä. Yleisesti ajatellaan, että erilaisia utopioita on esiintynyt kaikkina aikoina kaikissa kulttuureissa. Tutkimukseni osoittaa kuitenkin, että utopismi on länsimaisen kristillisen kulttuurin tuotos ja sen alku voidaan ajoittaa Thomas Moren teokseen Utopia vuodelta 1517. Suurin osa klassisista utopioista onkin kristittyjen kirjailijoiden käsialaa. Myöhempien utopia-ideologioiden viha kristinuskoa kohtaan on kuitenkin vaikuttanut myös utopiakirjallisuuteen. Tutkimukseni selvittää, missä määrin kristillisen maailmankuvan ja utopismin suhde on tästä huolimatta nähtävissä modernin utopiakirjallisuuden uranuurtajan, H.G. Wellsin, tuotannossa. Keskityn hänen tuotantonsa ääripäihin dystooppiseen teokseen When the Sleeper Wakes (1899) ja utooppiseen A Modern Utopiaan (1905). Wells suhtautui kielteisesti kristinuskoon, mutta näki uskonnon yhteiskunnalle välttämättömäksi. Tämän näkyy myös hänen mainituissa teoksissaan. Tarkastelen teosten maailmankuvaa ja sen suhdetta kristilliseen maailmankatsomukseen hyödyntäen Ninian Smartin teoriaa uskonnon seitsemästä ulottuvuudesta. Tutkimus osoittaa, että uskonnolliset elementit ovat vahvasti läsnä kummassakin teoksessa. When the Sleeper Wakes pyrkii osoittamaan, minkälainen yhteiskunnasta tulee, kun se edistyy materiaalisesti, mutta taantuu moraalisesti. Teos paikantaa moraalisen rappion perimmäisen syyksi perinteisen uskonnon häviämisen. A Modern Utopia osoittaa puolestaan yhteiskunnan ihannetilanteen, joka nojaa niin ikään hallitsijaluokan ”nykyaikaiseen uskontoon”. Tutkimukseni osoittaa kristinuskon ja tämän uuden uskonnon välillä paljon yhteistä pinta-alaa, mutta myös tärkeitä eroja. Osoitan myös mainittujen teosten vaikutuksen niitä seuranneeseen utopiakirjallisuuteen ja esitän jatkotutkimusta varten hypoteesin sille, miksi positiivinen utopia vaikuttaa hävinneen.
  • Salama, Virva (2018)
    French philosopher Philippe Lacoue-Labarthe claims, that the Platonian-Aristotelian ethical base of the West has rendered horrors of the 20th century possible. Western culture has created romantic myths and figures, which determine our identities and thinking. Consequently, our understanding of ethics is uniform, as it is structured to support the prevailing myths and figures. It is necessary to deconstruct them, if we wish to avoid radical evil in the future. Lacoue-Labarthe argues, that such deconstruction is possible only, if we acknowledge the mimetic ontology of a subject as well as of truth: mimesis is a condition for the possibility of perception as ideas can emerge only in representation. Since mimesis has no essence, no representation is ever exhaustive. This gives arts and literature an essential role in relation to philosophy, because the artist reverts the effects of mimesis into a work of art. Lacoue-Labarthe calls ethics that acknowledge importance of mimesis and aspires to deconstruct prevailing ethos as arch-ethics. In my reading of the Gospel of Judas which surfaced in 2006, I deconstruct the role of Judas Iscariot. While Judas is known as the quintessential traitor in the West, the Gospel offers an alternative perspective based on its Gnostic view of life. According to Lacoue-Labarthe, tragedy can be used as a matrix for thought to approach arch-ethics. In my study, I project the Aristotelian structure and understanding of tragedy onto the plot of the Gospel to facilitate ethical analysis on both plot and allegorical levels. I will then contemplate the arch-ethical implications of such levels. The deconstruction of the figure of the arch-traitor results in an interpretative narrative, which questions the prevailing understanding of concepts like knowledge, sacrifice and salvation. Even in our secularised time, such concepts affect the way we contemplate ethics, because the Bible remains pivotal when considering the foundation of western ethos. Based on my reading of the Gospel as a tragedy with arch-ethical implications, in the end of my study I briefly outline the ethical conclusions as to the goals I understand arch-ethics to have. Such conclusions combine the concepts of responsibility (Lévinas), recognition (Ricœur) and gift (Derrida) with deconstruction of current ethics of dichotomies, acknowledgement of the mimetic nature of human beings, and ethical thinking understood as a hermeneutic circle.
  • Nurminen, Ilona (2019)
    Pro-gradu tutkielmassani tarkastelen Elina Hirvosen romaania Kauimpana kuolemasta: miten Hirvosen romaani ilmentää länsimaisten ja afrikkalaisten välisiä kulttuurisia hierarkioita, ihmisten jaottelua itseen ja toisiin; toiseuteen. Yleisesti toiseus merkitsee jonkun yksilön tai ryhmän sulkemista marginaaliin - yhteisön ulkopuolelle. Jaottelua voidaan tehdä esimerkiksi ihonvärin tai alkuperän perusteella: he, me; vieras, tuttu; länsimainen, ei-länsimainen. Tällaiset jaottelut ovat näkyvästi esillä romaanissa eri henkilöhahmojen puheista, ajattelusta ja käyttäytymisestä, mutta romaanissa niiden tarkoituksena on enemmänkin kyseenalaistaa eroja, kuin ylläpitää käsitystä erilaisista ihmisryhmistä. Teos kuvaa henkilöhahmojen tarinoiden kautta kuvausta kahdesta eri maailmankolkasta, joista toinen tuo esiin länsimaista kulttuuria ja toinen afrikkalaista. Se on kirjoitettu vuonna Teos esittää, että kokemuksiin liittyvät tunteet, haaveet ja pettymykset, joita henkilöhahmot kokevat ja prosessoivat, ovat hyvinkin samankaltaisia, vaikka ihmisten elinympäristöt tai mahdollisuudet ihmisarvoiseen elämään ovat erilaiset. Tutkimukseni keskeisenä taustateoriana käytän kulttuurintutkimuksen teorioita "me ja muut" ("the West and the Rest") -diskurssista sekä toiseudesta. Tutkin kuinka Kauimpana kuolemasta toisaalta heijastelee fiktion välityksellä maailmassa esiintyviä todellisia valtasuhteita ja osallistuu diskurssin purkamiseen korostamalla ihmisten samankaltaisuutta. Tarkastelen ilmiöitä erityisesti kolmen romaanin keskeisen henkilöhahmon kautta, joista Esther ja Paul ovat myös romaanin minäkertojia, mutta kolmannen, Bessyn tarina välittyy lukijoille hänen lapsuudenystävänsä Estherin kertomana. Aiheesta tekee mielenkiintoisen se, että jo stereotypioita kuvaamalla voi osallistua toiseuden käsitysten ylläpitämiseen ja tuottamiseen ja stereotypoioiden vahvistamiseen. Hirvonen on kuitenkin onnistunut esittämään käsitykset erilaisista ja eriarvoisista ihmisistä siten, että teos onnistuu purkamaan vallalla olevia stereotypioita. Kyseenalaistetut tai ympärikäännetyt stereotypiat ovat yksi pro-graduni keskeinen tutkimuskohde. Oman lisänsä tutkimukseeni tuo myös Hirvosen kolumnit, joita hän kirjoitti Afrikassa asuessaan. Hirvonen on nostanut romaaniinsa esille hyvin paljon samoja kysymyksiä ihmisyydestä, kuin mitä hän kolumneissaankin käsittelee. Kolumnit sijoittuvat kuitenkin selkeämmin tosimaailmaan ja niiden tehtävänä on yleensä fiktiivistä romaania selkeämmin vaikuttaa ihmisten ajatteluun tai asenteisiin. Fiktiota voidaan pitää myös vähemmän yhteiskunnallisena (väite vaatii varmaan jonkun lähteen), joten on mielenkiintoista vertailla, miten myös fiktio voi yhtä lailla vakavasti otettavasti heijastella todellisen maailman ongelmia. Kolumneissa on kerrottu Hirvosen tapaamien ihmisten tarinoista, joita hän on yhdistellyt romaaniinsa henkilöhahmojen tarinoihin. Yksi tärkeä ero romaanin ja kolumnien luonteessa on se, että kolumneissa on tarkempaa pohdintaa eri ongelmakohtien syistä, seurauksista ja parannusehdotuksista. Romaanissa on vähemmän esittelyä ongelmien syistä ja parannusehdotuksista ja sen takia kolumneissa esitettyjen ajatusten tuominen mukaan tutkielmaan on hyödyllistä.
  • Mäkipuro, Joel (2018)
    Tarkastelen Pro gradu -tutkielmassani Pentti Saarikosken runo- ja proosatuotannon miljöösuhdetta. Tavoitteenani on selvittää, millainen on runoteosten puhujan ja proosateosten kertojan suhde ympäristöönsä ja miten se vaihtelee teoksittain. Tarkastelen miljöösuhdetta pitkälti ympäristön ja sitä havainnoivan subjektin eli puhuja- tai kertojahahmon välisenä kommunikaationa ja dialogina. Tutkielmassani pyrin erottelemaan toisistaan luonnonympäristön kuvauksen sekä toisaalta rakennetun miljöön kuvauksen. Tarkastelen pääsääntöisesti näitä kahta miljöön lajia erillään, vaikka monissa teoksissa ne esiintyvätkin rinnakkain ja joissain tapauksissa myös toisiinsa sekoittuen. Aluksi esittelen tutkielmani kannalta keskeisiä käsitteitä, kuten paikallisuus, topofilia, topografinen runous, miljöö, ympäristö, kuvaus ja kuva. Tämän jälkeen tarkastelen maisemaa miljöökuvauksen keskeisenä elementtinä sekä miljöön suhdetta kielen materiaalisuuteen ja aikaan. Seuraavassa luvussa siirryn tutkimaan Saarikosken teosten luontosuhdetta, idyllin ja pastoraalin piirteitä sekä ihmisen ja luonnon suhdetta niissä. Tutkielman loppupuolella keskityn kaupunkisuhteeseen Saarikosken teoksissa. Pohdin kaupunkimiljöön roolia modernistisessa runoudessa, Helsinkiä Saarikosken teosten tärkeimpänä miljöönä sekä kaupunkisuhteessa tapahtuvia asenteenmuutoksia. Lisäksi pohdin arkkitehtuurin representaatioita teoksissa, puhujan suhdetta kaavoitukseen, lähiön kuvausta sekä ulkomaisten kaupunkien kuvausta Saarikosken proosassa. Biografista taustaa vasten tarkasteltuna Saarikosken asuinpaikoilla on havaintojeni perusteella ollut olennainen vaikutus eri teosten miljöösuhteeseen. Saarikosken teosten miljöösuhteessa vaihtelevat kiintymys ja juurettomuus kuvattuihin paikkoihin nähden. Miljöösuhteen kannalta olennaista on puhujan ja kertojan tarkkailijanrooli sekä tietynlainen ulkopuolisuus suhteessa kuvattuun miljööhön ja tapahtumiin. Antroposentrinen ja ekosentrinen ajattelu esiintyvät Saarikosken luontokuvauksissa rinnakkain. Pastoraalin tradition kontekstissa Saarikosken tuotanto representoituu selkeästi ympäristötietoisena kirjallisuutena, jossa vastuullisuus näyttäytyy ennen kaikkea luonnon kunnioittamisena, mutta toisaalta myös uhkien selkeänä tiedostamisena. Saarikosken pitkäaikaista kotikaupunkia Helsinkiä voidaan laajalta osin pitää hänen teostensa kertoja- ja puhujahahmolle tärkeimpänä kaupunkina ja miljöönä. Pidän demytologisaatiota olennaisena seikkana Saarikosken runojen kaupunkisuhteen kannalta. Saarikosken proosateoksissa urbaani ympäristö, kuten hänen päiväkirjojensa sekä teosten Ovat muistojemme lehdet kuolleet, Aika Prahassa ja Kirje vaimolleni Helsinki, Praha, Dublin ja Lontoo, ilmenee usein tunnistettavammin ja moniulotteisemmin kuin runoudessa.