Skip to main content
Login | Suomeksi | På svenska | In English

Browsing by study line "Ympäristöoikeus"

Sort by: Order: Results:

  • Larm, Marianna (2022)
    Vahingonkorvausoikeuden vakiintuneiden periaatteiden mukaan vahingon korvaaminen edellyttää kolmen kriteerin täyttymistä: aiheutunutta vahinkoa, vahingon korvaamiseen velvoittavaa perustetta sekä näiden välistä syy-yhteyttä. Lähtökohtaisesti kaikista vahingonkorvausvelvollisuuden elementeistä edellytetään täyttä näyttöä. Ympäristövahinkojen korvaamisesta annetussa laissa (737/1994, YVL) syy-yhteyttä koskevaa näyttövelvollisuutta on alennettu säätämällä, että korvausvelvollisuuden syntymiseksi riittää lain 3 §:n mukaan todennäköisen syy-yhteyden osoittaminen. Tässä tutkielmassa pyritään ensisijaisesti selvittämään, mikä on YVL 3 §:n mukaiselle todennäköisen syy-yhteyden vaatimukselle annettu merkityssisältö, ja miten ympäristövahinkojen korvaamisessa edellytetty todennäköinen syy-yhteys eroaa vahingonkorvausoikeudessa vakiintuneesta täyden näytön periaatteesta. Todennäköisen syy-yhteyden merkityssisältöä selvitetään erityisesti analysoimalla ympäristövahinkojen korvaamista koskevaa oikeuskäytäntöä. Aihetta koskevien korkeimman oikeuden ratkaisujen vähäisyydestä johtuen tarkastelussa on hyödynnetty paljon hovioikeuskäytäntöä. Tutkielmassa tuodaan esille ympäristövahinkolain laaja-alaista soveltamiskäytäntöä tarkastelemalla oikeustapauksia yleisen tuomioistuimen lisäksi korkeimmasta hallinto-oikeudesta ja maaoikeudesta. Oikeuskäytäntöön perustuvana johtopäätöksenä todetaan, että ympäristövahinkojen syy-yhteydeltä edellytetty näyttö ei eroa kovin ratkaisevasti täydestä näytöstä, sillä oikeuskirjallisuudessa esitetyn vakiintuneen näkemyksen mukaan täysi näyttökin on vain eräänlaista korkean asteen todennäköisyyttä. Ympäristövahinkolain soveltamiskäytännöstä löytyy kuitenkin tapauksia, joissa alennettu syy-yhteyden vaatimus on konkreettisesti vaikuttanut syy-yhteyttä koskevan näytön arviointiin, eikä näyttövelvollisuuden keventämisen merkitys ole jäänyt symboliseksi. Yhtenä tulkinnan aspektina selvitetään ympäristövahinkojen syy-yhteyden linkittymistä korvausvelvollisuuden muihin tekijöihin, joita voidaan samalla kuvata ympäristövahinkojen korvaamisen erityispiirteiksi. Ympäristövahinkojen todennäköisen syy-yhteyden merkityssisältöä tutkitaan suhteessa ympäristövahinkolain mukaiseen vastuuperusteeseen eli ankaraan vastuuseen, ympäristövahinkolain nojalla korvattaviin vahinkolajeihin sekä YVL 4 §:n sietämisvelvollisuuteen. Tutkielmassa tehdyt havainnot vahvistavat käsitystä siitä, että korvausvelvollisuuden perustavat tekijät eivät ole toisistaan irrallisia, vaan ne vaikuttavat toistensa laajuuteen ja painoarvoon yksittäisessä tapauksessa. Oikeuskäytännön ja muiden oikeuslähteiden tarkastelun perusteella tutkielman lopussa arvioidaan todennäköisyyden käyttämisen toimivuutta ympäristövahinkojen syy-yhteyden arvioinnissa. Lopputuloksena todetaan, että esteenä YVL 3 §:n säätämisellä tavoitellulle vahingonkärsijän aseman parantumiselle on etenkin normaalimittaiseen siviiliprosessiin liittyvä kuluriski.
  • Laukkanen, Olli (2022)
    Tutkielmassa arvioidaan ilmastolain (609/2015) kaltaisen kansallisen puitelainsäädännön hyödyntämistä luonnon monimuotoisuuden eli biodiversiteetin turvaamiseksi. Aihetta ei ole aiemmin käsitelty kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa. Tarkasteltua lakia nimitetään biodiversiteettilaiksi (BD-laiksi). Ihmistoiminnan aiheuttamaa luonnon monimuotoisuuden häviämistä eli luontokatoa ei ole onnistuttu pysäyttämään kansallisella tai ylikansallisella tasolla, vaan luontokato etenee osin kiihtyvällä tahdilla. BD-lain tarpeellisuutta ja soveltuvuutta arvioidaan ympäristön tilan, biodiversiteettiä koskevan säädösympäristön sekä osin myös ilmasto-oikeudellisen tutkimuksen perusteella. Luontokadon ohella ilmastonmuutos on maailmanlaajuinen ympäristöongelma, joka edellyttää laaja-alaisia muutoksia yhteiskunnan eri aloilla. Ilmasto-oikeudelliset puitelait ovat yleistyneet maailmalla vastaamaan tarpeisiin ilmastopolitiikan laaja-alaisuudesta, johdonmukaisuudesta, pitkäjänteisyydestä, tietoperusteisuudesta ja hyväksyttävyydestä. BD-lailla voitaisiin tavoitella vastaavia biodiversiteetin turvaamiseen liittyviä hyötyjä, minkä arvioimiseksi työssä kartoitetaan myös ilmastonmuutoksen ja luontokadon välisiä liittymäkohtia, yhtäläisyyksiä ja eroja. Tutkielmassa BD-lain mahdollisten toteutustapojen arviointia tukee oikeusvertaileva katsaus, joka kattaa Norjan, Ranskan ja Japanin ”biodiversiteettilait”. Lisäksi BD-lain toteutustapojen arvioinnissa hyödynnetään ilmasto-oikeudellisia puitelakeja koskevaa kirjallisuutta. Lopuksi tutkielmassa arvioidaan BD-lain suhdetta muuhun lainsäädäntöön käyttäen esimerkkinä luonnonsuojelulakia (1096/1996), joka on parhaillaan uudistettavana. Tutkielmassa tarkastellaan BD-lain ja luonnonsuojelulain välisiä soveltamisalakysymyksiä, kytkemismahdollisuuksia sekä tiettyjen säännösten vaihtoehtoisia sijoituspaikkoja. Tutkielman johtopäätöksenä BD-laki vaikuttaa tarpeelliselta ja soveltuvalta keinolta biodiversiteettiä turvaavan sääntelyn kehittämiseen. Samalla se on vain yksi vaihtoehdoista sääntelyn kehittämiseksi, eikä ilmastolakia suinkaan voida yksioikoisesti toisintaa BD-laiksi, koska ilmiöt eroavat toisistaan. Tutkimusnäyttö puitelakien vaikutuksista on yhä vähäistä niin ilmasto-oikeudessa kuin biodiversiteettioikeudessa. BD-laki voitaisiin toteuttaa sisällöllisesti eri tavoin, ja valinnat toteutustapojen välillä yhdessä lain toimeenpanon kanssa määräisivät lain vaikutukset. Tärkeää on järjestää BD-lain ja muun lainsäädännön suhde tavalla, joka mahdollistaa riittävän tehokkaan biodiversiteettiä turvaavan vaikutuksen, kun oikeutta tarkastellaan kokonaisuutena. Säädössuhteiden konkreettinen arviointi edellyttää pitemmälle jalostunutta ehdotusta BD-lain sisällöstä ja tietoa luonnonsuojelulainsäädännön kokonaisuudistuksen lopputuloksesta. Jatkossa luontokadon pysäyttämiseksi on arvioitava biodiversiteettiä turvaavan sääntelyn kehitystarpeita ja vaihtoehtoja avoimesti ja perusteellisesti. Tutkielma avaa oven monitieteiselle jatkotutkimukselle, jossa arvioidaan BD-lakia suhteessa muihin sääntelyn vaihtoehtoihin ottaen huomioon myös ylikansallinen kehitys. Tämän mahdollistamiseksi on tärkeää ryhtyä yksityiskohtaisemmin määrittelemään BD-lain vaihtoehtoisia toteutustapoja ja BD-lain suhdetta muuhun oikeuteen.
  • Lyyra, Sofia (2021)
    Vuonna 2000 annettu vesipuitedirektiivi (2000/60/EY) asetti EU:n jäsenvaltioiden tavoitteeksi savuttaa pinta- ja pohjavesissä vähintään hyvä tila vuoteen 2015 mennessä. Vesien tilatavoitteiden sitova luonne on sittemmin vahvistettu sekä unionin tuomioistuimen että korkeimman hallinto- oikeuden oikeuskäytännössä. Hyvän tilan tavoitteen saavuttamisen määräaikaa on Suomessa jatkettu useiden pintavesimuodostumien osalta vuoteen 2021 tai 2027 ja edelleen merkittävä osa Suomen pintavesimuodostumista luokitellaan hyvää huonompaan tilaan etenkin rannikkovesistöissä. Vesien tilan parantamisen kannalta keskeisessä asemassa on vesimuodostumien sisäisten ja ulkoisten kuormitustekijöiden sekä paineiden yhteisvaikutusten hallinta. Tutkielmassa pyritään selvittämään, miten vesistöissä aiheutuvia yhteisvaikutuksia voidaan hallita erityisesti nykyisen vesienhoidon suunnittelua koskevan lainsäädännön ja ympäristölupajärjestelmän puitteissa. Edellä esitetyn tutkimuskysymyksen selvittämiseksi valittu tutkimussuuntaus on pääasiassa lainopillinen: tutkielmassa pyritään selvittämään yhteisvaikutusten hallintaa koskevaa voimassa olevaa oikeustilaa. Tutkielmaa on rajattu käsittelemään pääasiassa ympäristönsuojelulakiin (527/2014) perustuvaa ympäristölupajärjestelmää sekä vesipuitedirektiiviin ja sitä täytäntöönpanevaan vesienhoidon ja merenhoidon järjestämisestä annettuun lakiin (1299/2004) perustuvaa vesienhoidon suunnittelujärjestelmää. Kokonaiskuvan riittäväksi hahmottamiseksi näiden järjestelmien perusteellisen käsittelyn lisäksi tutkielmassa tutustutaan pintapuolisesti vesistökuormitusta koskevaan sektorilainsäädäntöön. Lainopillisen tutkimussuuntauksen tukemiseksi tutkielmassa on käytetty menetelmänä laadullista tuomioistuinkäytännön empiiristä analyysiä. Empiirisen analyysin keinoin tarkastellaan myös soft law’ksi luettavia vesienhoitosuunnitelmia ja toimenpideohjelmia. Vesien tilatavoitteiden saavuttaminen edellyttää onnistunutta vesienhoidon suunnittelua, jonka keskeisimpiä instrumentteja ovat vesienhoitosuunnitelmat ja niihin kuuluvat toimenpideohjelmat. Tiettyjä vesistövaikutuksia arvioidaan ja niiden sallittavuus ratkaistaan myös yksittäisten hallintopäätösten – erityisesti ympäristölupapäätösten – kautta. Ympäristölupajärjestelmän keinoin voidaan kuitenkin (pääasiassa) hallita vain järjestelmän piiriin kuuluvien pistekuormittajien päästöjä, eikä yksittäisen luvan kautta pystytä tehokkaasti hillitsemään vesistöissä aiheutuvia yhteisvaikutuksia, jos vastaanottavaan vesimuodostumaan kohdistuu runsaasti muutakin luvitettavasta hankkeesta riippumatonta sisäistä tai ulkoista kuormitusta. Vesistöihimme kohdistuu runsaasti hajakuormitusta, jonka hillitsemisestä on annettu hajanaista sektorikohtaista lainsäädäntöä, mutta pääosin hajakuormitusta aiheuttavaa toimintaa ohjataan muilla ohjauskeinoilla. Ulkoisten kuormitustekijöiden lisäksi vesistöihin kohdistuu luonnollista sisäistä kuormitusta, joka on otettava huomioon yhteisvaikutusten arvioinnissa. Koska ympäristölupajärjestelmän keinoin pystytään hallitsemaan vain yksittäisten pistekuormittajien aiheuttamia päästöjä, eikä hajakuormitusta hillitä vastaavankaltaisen hallinnollisen järjestelmän kautta, eri yhteisvaikutusten huomioimisen ja hallinnan kannalta olennaisimmassa roolissa on tehokas vesienhoidon suunnittelu ja siihen kuuluvat toimenpiteet. Vesipuitedirektiivissä asetettu hyvän tilan tavoite sitoo jäsenvaltioita, joiden toimivaltaisten viranomaisten tehtäväksi vesienhoitosuunnitelmien ja toimenpideohjelmien laatiminen on asetettu. Vesien tilatavoitteita ja vesienhoidon suunnittelujärjestelmää koskeva lainsäädännöllinen viitekehys on kuitenkin verrattain monimutkainen kokonaisuus, jonka hahmottamiseksi on tunnettava myös aihetta koskeva unionin tuomioistuimen ja korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytäntö, jonka kautta on muotoiltu keskeisiä tutkimuskysymykseen vaikuttavia oikeusohjeita.
  • Rönkkö, Nelli (2022)
    Energiasektori tuottaa noin 75 % maailman kasvihuonekaasupäästöistä. Ilmastonmuutoksen lisäksi erityisesti luontokato vaatii välittömiä toimia. Huolta energia-alaan liittyen ovat viime aikoina aiheuttaneet muun muassa akkuihin, aurinkopaneeleihin sekä tuulivoimaloihin tarvittavien harvinaisten maametallien niukkuus ja niihin liittyvän kaivostoiminnan vaikutukset paikalliselle luonnolle. Perinteisen valtiollisen lainsäädännön ohella yksi mahdollinen tapa vaikuttaa globaalien ympäristöongelmien ratkaisemiseen on yksityinen sääntely, jonka rooli muutoksen synnyttäjänä on usein unohdettu. Tutkielmassa tarkastellaan, mikä on yksityisen sääntelyn rooli ja vaikuttavuus vihreän energian siirtymässä sekä mitä mahdollisuuksia vihreään energiaan liittyvällä yksityisellä sääntelyllä on ympäristöongelmien ratkaisemisen näkökulmasta. Itsesääntelyn käsitettä lähellä olevalla yksityisellä sääntelyllä tarkoitetaan vapaaehtoista sääntelyä, jonka ovat luoneet kansalaisjärjestöt tai muut ei-valtiolliset organisaatiot yritysten ohella tai niiden lisäksi ja johon liittyy usein seuranta-, valvonta- ja ongelmanratkaisumekanismeja. Esimerkkeinä tutkielmassa käytetään RE100-aloitetta, jonka myötä merkittävästi energiaa kuluttavia yrityksiä on sitoutunut käyttämään 100-prosenttisesti uusiutuvaa sähköä keskimäärin vuoteen 2028 mennessä, sekä kansainvälistä EKOenergia-ympäristömerkkiä, joka pyrkii huomioimaan energiantuotannossa ilmaston lisäksi myös luonnon monimuotoisuuden. Tutkielma on sääntelytutkimus. Lähteinä tutkielmassa käytetään energiaan ja ympäristöongelmiin liittyviä virallislähteitä, ympäristöoikeudellista kirjallisuutta sekä yksityiseen sääntelyyn liittyvää kirjallisuutta. Sääntelyä pyritään lisäksi peilaamaan mahdollisimman paljon luonnontieteellisiä tutkimustuloksia vasten. Aineistona tutkielmassa käytetään lisäksi esimerkkeinä toimiviin instrumentteihin liittyviä julkaisuja. Tarkastelun perusteella yksityisen sääntelyn rooli näyttäytyy ennen kaikkea kunnianhimoisempien toimien edistäjänä. Vaikka yksityisillä sääntelyjärjestelmillä pystytään tuottamaan lisäarvoa, eivät ne kuitenkaan korvaa julkista lainsäädäntöä, jonka vastuulle jäävät muun muassa muutoksen kannalta haitallisten tukien ja verovähennysten poistaminen sekä vähimmäistason asettaminen. Yksityisen sääntelyn vaikuttavuuden täyden potentiaalin arvioidaan olevan vielä saavuttamatta, mutta aiemman tutkimuksen perusteella sääntelyjärjestelmiä on mahdollista kehittää vaikuttavuutta edistävään muotoon. Yksityisellä sääntelyllä on suuri potentiaali edistää vihreän energian siirtymää erityisesti globaalien arvoketjujen kautta. Tulevaisuudessa järjestelmissä tulisi huomioida entistä paremmin muun muassa lisäarvon tuottaminen lainsäädännön tasoon nähden, tuotantokapasiteetin aktiivinen lisääminen, energian kaikki loppukäyttöalat sekä energia-alalle olennaisiin raaka-aineisiin liittyvät ongelmat.
  • Nylund, Erika (2020)
    Tutkielmassa käsitellään voimassa olevan ympäristöluvan muuttamista valvontaviranomaisen aloitteesta. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää millä perusteilla valvontaviranomainen voi puuttua voimassaolevan ympäristöluvan sisältöön ympäristönsuojelulain (”YSL”) 89 §:n mukaisesti ja tutkimuskysymykseni avulla pyrin hahmottamaan myös sitä, mikä rooli muuttamissäännöksellä on ympäristölupajärjestelmässä, erityisesti YSL 71 §:n tarkistamismenettelyn kumoamisen jälkeisessä tilanteessa. Tarkistamismenettelyn kumoaminen tapahtui vuonna 2015 ja lakimuutoksen yhteydessä valvontaviranomaisaloitteisten lupien muuttamisasioiden merkityksen arvioitiin kasvavan. Ympäristöluvalla asetetaan toiminnanharjoittajalle sallitun toiminnan rajat ja vaatimukset, joita toiminnassa tulee noudattaa. Ympäristöluvalla on hallintopäätöksenä tietty pysyvyys ja toiminnanharjoittajan luottamusta suojataan – toiminnanharjoittaja voi perustellusti odottaa, että toiminta saa jatkua luvan mukaisena. Ympäristöluvan muuttamista koskeva säännös ja muuttamisperusteiden soveltaminen muodostavat ympäristöluvan suhteellisen pysyvyyden rajat. Tutkielman alussa hahmotetaan muuttamissäännöksen kontekstia ja tämän jälkeen kerrotaan säännöksen soveltamisessa keskeisistä asioita, kuten ympäristöoikeuden joustavien normien tulkinnasta, jälkivalvonnasta ja ympäristölupamenettelystä lupaharkinnan osalta. Tämän jälkeen tarkastellaan säännöksessä eriteltyjen muuttamisperusteiden sisältöä ja soveltamista lainopillisesti. Tutkielmassa käytetään muuttamissäännökseen liittyvien soveltamistodellisuuden ongelmien hahmottamiseksi päätösempiriaa, jossa tarkastellaan lupaviranomaisen päätöksiä, jotka on tehty valvontaviranomaisen vireille paneman luvan muuttamisaloitteen perusteella. Päätösempirian osuudessa dokumentoidaan ja jäsennellään muuttamisaloitteita koskevia tietoja, sekä tyypitellään ja teemoitetaan muuttamisaloitteisiin liittyviä perusteluita. Päätösempirian perusteella on tehty havaintoja esimerkiksi siitä, että muuttamisaloitetta käytetään valvontaviranomaisessa varsin vähän. Tutkimuksen perusteella muuttamissäännös on luonteeltaan poikkeussäännös ja muuttamisperusteiden soveltamisedellytykset ovat varsin korkealla. Muuttamissäännöksen rooli on tutkielman perusteella ymmärrettävä merkittäväksi jälkivalvonnan instrumentiksi, jolla on pyritty hallitsemaan toiminnasta aiheutuvia kielteisiä vaikutuksia jo ennen niiden aiheutumista. Säännöksen soveltamiseen liittyvät vaikeudet yhdistettynä muuttamissäännöksen roolissa tutkimuksessa havaittuihin epäselvyyksiin aiheuttavat kuitenkin ongelmia säännöksen käyttämiselle valvontaviranomaisessa. Havainnot pohjautuvat muuttamissäännöksen lainopilliseen tarkasteluun, päätösempiriaan ja Ympäristöministeriön tarkistamismenettelyn poistamisen vaikutuksista laaditun raportin tietoihin. Muuttamissäännös on tällä hetkellä voimassa olevana eri roolissa, kuin alkuperäisen säätämisensä aikana tarkistamismenettelyn kumoamisen vuoksi. Tutkielman perusteella muuttamissäännökseen kohdistuu muutospainetta, tai vähintään tarvetta ohjeistaa säännöksen soveltamista ja muuttamisperusteiden tulkintaa valvontaviranomaiselle tarkemmin. Viimeaikaisen oikeuskäytännön perusteella luvan muuttamisen joustamattomuus voi vaikuttaa myös lupaharkintavaiheessa ja vaikeuttaa luvan saamista toiminnalle, minkä perusteella muuttamissäännöksellä on mahdollisesti ennakoimattomia vaikutuksia ympäristölupajärjestelmään. Tutkielman lopussa tehdään ehdotus lainsäätäjälle muuttamissäännöksen muokkaamiseen liittyen.
  • Huovinen, Ville (2020)
    Ympäristörikoksiin syyllistytään usein sinänsä laillisen elinkeinotoiminnan yhteydessä, jolloin ne tuottavat taloudellista hyötyä. Tyypillisiä elinkeinotoiminnan ympäristörikoksia ovat esimerkiksi erilaiset lupaylitykset ja laittomat päästöt. Rikoksen tekeminen ei kuitenkaan saa olla kannattavaa, joten rikoksen tuottama taloudellinen hyöty on tuomittava valtiolle menetetyksi. Konfiskaatio vähentää rikoksella saavutettavaa nettohyötyä hilliten siten rikollisuutta. Hyötykonfiskaatio voi myös estää toiminnanharjoittajaa saamasta epäreilua kilpailuetua kilpailijoihinsa nähden. Menettämisseuraamus saattaa olla ympäristörikoksen seuraamuksista merkittävin, sillä ympäristörikoksista tuomittavat rangaistukset ovat usein varsin lieviä. Tässä tutkielmassa on pyritty selvittämään, miten elinkeinotoiminnan ympäristörikoksen tuottama ja menetettäväksi tuomittava hyöty määritellään ja miten se olisi perusteltua määritellä. Tutkielman pääasiallinen menetelmä on lainoppi. Argumentaation tukena on käytetty myös ympäristöriksiin liittyvää hovioikeuskäytäntöä. Tutkielmassa ymmärretään rikosoikeus ympäristövastuun viimesijaisena toteuttajana. Kysymys on myös siitä, miten konfiskaatioon tulisi suhtautua kestävän kehityksen ja perustuslaissa (731/1999) säädetyn ympäristövastuun näkökulmasta. Tutkimuksen viitekehyksen muodostaa ensinnäkin hyötykonfiskaatiota koskeva rikoslainsäädäntö taustaperiaatteineen. Menettämisseuraamus on turvaamistoimenpide, jonka tavoitteena on tehdä rikos kannattamattomaksi. Konfiskaatiosta ei kuitenkaan tulisi muodostua rangaistuksen luonteinen, sillä rikosoikeudellinen moite kohdistetaan tekijään rangaistuksen välityksellä. Konfiskaationsääntelyn taustalla vaikuttavat rikastumiskielto- ja rankaisukieltoperiaate tekevät siitä osin ristiriitaisen rikoksen seurauksen. Ympäristörikoksia koskeva sääntely on toteutettu osittaisella blankotekniikalla ja saa tarkemman sisältönsä ympäristöoikeuden sektorilainsäädännöstä sekä ympäristöllisten lupien järjestelmästä. Rikosvastuun toteutumisen kannalta kyse ei silti ole pelkästään toiminnalla olevan luvan määräysten tarkastelusta. Ympäristön turmelemisen tunnusmerkistön täyttyminen edellyttää myös tahallisesti tai törkeän huolimattomasti aiheutettua päästöä, jonka lisäksi toiminnan on tullut olla omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista tai muuta vastaavaa ympäristön haitallista muutosta. Lisäksi ympäristöoikeuden eri sektorilakien sisältämät yleiset periaatteet, velvollisuudet ja yleiskiellot on otettava huomioon. Rikosoikeuden ympäristöpoliittinen merkitys tulee parhaiten esille sen aiheuttaman pelotevaikutuksen välityksellä. Ympäristörikoksen tuottaman taloudellisen hyödyn määrittelemiseksi on ensin selvitettävä, mitä tarkoitetaan rikoksen tuottamalla taloudellisella hyödyllä. Rikoshyödyn määrittämisen ydinkysymys on, millaisia vähennyksiä menetettäväksi tulevasta hyödystä suoritetaan. Elinkeinotoiminnan ympäristörikosten tuottama hyöty on oikeuskäytännössä määritelty nettoperiaatteen mukaisesti siten, että lopullisesta määrästä voidaan vähentää sinänsä laillisesta toiminnasta aiheutuneet kulut. Tämä ei ole omiaan takaamaan menettämisseuraamuksen rikoksia ehkäisevää ja ympäristövastuuta toteuttavaa vaikutusta. Ympäristörikoksen johdosta ei voi menettää enempää kuin sillä on ansainnut, joten rikos tekemällä ei välttämättä oteta taloudellisesti suurta riskiä. Rikoshyödyn määrä voidaan kuitenkin myös arvioida esimerkiksi toiminnanharjoittajan liikevaihtoon ja –voittoon perustuen. Menettämisseuraamuksen todellinen luonne rikoksen seuraamuksena paljastuu lopulta, kun takavarikoitavasta hyötymäärästä on vähennetty vielä ympäristörikoksen pilaaman ympäristön ennallistamisesta aiheutuneet kulut. Ennallistamiskulujen ja konfiskaation suhteesta ei ole laintasoista säännöstä, mutta oikeuskäytännössä kulut on vähennetty lopullisesta takavarikoitavasta hyödystä menettämisseuraamuksen kohtuullistamista koskevan säännöksen välityksellä. Konfiskaatiosääntelyn tarkoitus ja ympäristöpoliittiset argumentit puhuvat osittain kulujen vähentämiskelpoisuuden puolesta. Toisaalta ennallistamiskulujen vähentäminen on ympäristörikokseen syyllistyneelle varsin edullinen tapa määrittää konfiskaation lopullinen ulottuvuus, jolloin sen tehokkuus ympäristövastuun toteuttajana kärsii. Joka tapauksessa lainsäätäjän tulisi ottaa asiaan selkeä kanta.