Skip to main content
Login | Suomeksi | På svenska | In English

Browsing by study line "Ympäristöoikeus"

Sort by: Order: Results:

  • Harjunpää, Laura (2021)
    Metsät ovat alueita, joiden käytössä yhdistyvät useat erilaiset tavoitteet. Ne voidaan jakaa karkeasti taloudellisiin, ekologisiin ja sosiaalisiin tavoitteisiin. Metsien hoidon ja käytön tulee olla näistä kaikista lähtökohdista käsin kestävää. Tavoitteista puolestaan on johdettavissa eri osa-alueille suuntautuvia, metsiin kohdistuvia arvoja. Monimuotoisuuden nimissä on tärkeää ottaa huomioon sen säilyttämistavoite mahdollisimman laajasti kaikessa luonnonvarojen käyttöä sekä ympäristön muuttamista koskevassa päätöksenteossa. Siksi on katsottu tärkeäksi, että on olemassa sääntelykeinoja erilaisten monimuotoisuutta uhkaavien tekijöiden ja syiden hallintaan. Metsät ovat laajasti kaavoituksen piirissä ja sen myötä metsäalueita koskevaa sääntelyä löytyy metsälain lisäksi maankäyttö- ja rakennuslaista (MRL 132/1999). Metsissä tehtäviä toimenpiteitä sääntelee siten monessa tapauksessa MRL 128 §:n mukainen maisematyölupa, jolla valvotaan ennakolta metsäalueisiin kohdistuvaa ja maisemaa muuttavaa toimintaa. Maisematyölupa saa perusilmaisunsa lainsäädännössä, mutta sitä koskeva sääntely on kirjoitettu eräiltä osin hyvin väljästi. Maisematyölupaa edellyttävien toimenpiteiden alaraja on vedetty MRL 128.2 §:n mukaisiin vaikutuksiltaan vähäisiin toimenpiteisiin, joiden osalta käytännön viranomaistoiminnassa tapahtuva rajanveto on vähintäänkin häilyvä ja käsitteelle on annettu eri tahoilla hyvin erisisältöisiä merkityksiä. Lainsäädäntö kaipaa tältä osin selvennystä ja systematisointia. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää MRL 128.2 §:n mukaiselle vaikutuksiltaan vähäiselle toimenpiteelle annettua merkityssisältöä niin lainsäädännön ja lain esitöiden, oikeuskäytännön, oikeuskirjallisuuden kuin viranomaistoiminnassa tehtyjen tulkintalinjojen kautta. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää ensinnäkin, onko yksiselitteisen sisällön antaminen käsitteelle ”vaikutuksiltaan vähäinen toimenpide” ylipäätään mahdollista, saati järkevää. Tämän lisäksi pyrin antamaan oikeudellisesti perustellun tulkintasuosituksen siihen, millä tavalla ilmaus ”vaikutuksiltaan vähäinen toimenpide” tulee ymmärtää sovellettaessa MRL 128.2 §:a. Tarkastelu on rajattu koskemaan metsiä ja puustoisia alueita koskevia toimenpiteitä. Tutkimus on metodiikaltaan lainopillinen tutkimus. Tarkastelen pääasiassa käytännöllisen lainopin keinoin MRL 128.2 §:n mukaista käsitettä ”vaikutuksiltaan vähäinen toimenpide”. Tarkastelen oikeuskirjallisuutta, lain esitöitä sekä tuomioistuinratkaisuja ja pyrin näiden tulkinnan avulla selvittämään, millainen merkityssisältö käsitteelle ”vaikutuksiltaan vähäinen toimenpide” tulisi maankäyttö- ja rakennuslakia soveltaessa antaa. Lisäksi nojaudun teoreettisen lainopin keinoihin pyrkiessäni systematisoinnin avulla jäsentelemään voimassa olevaa oikeutta. Se, millainen toimenpide katsotaan vaikutuksiltaan vähäiseksi, on voimakkaasti riippuvainen muun muassa alueen erityispiirteistä, alueella voimassa olevasta kaavasta, kaavaan sisällytetyistä kaavamääräyksistä, alueella mahdollisesti olevista virkistyskäyttö- tai muista maisema-arvoista sekä tietenkin itse toimenpiteestä. Yksiselitteistä tai yleispätevää määritelmää vaikutuksiltaan vähäiselle toimenpiteelle on siten vaikeaa antaa. Käytännön viranomaistoiminnassa on kuitenkin katsottu, että monilla kaavatasoilla normaalit metsänhoidolliset toimenpiteet, kuten taimikonhoito ja harvennushakkuut olisivat maisematyölupakynnyksen alittavia toimenpiteitä. Voimakkaampien toimenpiteiden osalta, kuten avohakkuut ja maanmuokkaus, lupakynnys varsin yleisesti ylittyy. Oikeuskäytännön linjauksen mukaan maisematyöluvan tarpeen määrittää alueen kaavamääräykset, eikä niinkään toimenpiteen vaikutus tai suhde alueen käyttötarkoitukseen. Ainoa yksiselitteinen ja suhteellisen selkeä näkemys, joka saa tukea niin oikeuskirjallisuudesta kuin maankäyttö- ja rakennuslain esitöistä on, että asemakaava-alueilla sellaisten yksittäisten puiden poisto, jotka eivät ole maisemallisesti erityisen erottuvia, voidaan tulkita lain tarkoittamassa mielessä vaikutuksiltaan vähäiseksi toimenpiteeksi. Kovin laajasti käsitteelle ei kuitenkaan ole mahdollista antaa tarkkaa merkityssisältöä ja tapauskohtainen harkinta tulee säilyttää olemassaan vaikutuksiltaan vähäisten toimenpiteiden arvioinnin osalta. On kuitenkin syytä pohtia, onko metsäalueen suojelu maiseman muutokselta tarkoituksenmukaista, kun metsämaisema muuttuu joka tapauksessa luonnon omien prosessien myötä ilman ihmisen vaikutustakin.
  • Kaikkonen, Anniina (2022)
    Tässä tutkielmassa tutkitaan lainopin keinoin lintudirektiivin yleistä suojelujärjestelmää ja siitä poikkeamista koskevien lintudirektiivin artikloiden 5 ja 9 kansallista toimeenpanoa Suomessa. Kansallisen toimeenpanon tehokkuutta analysoidaan esittämällä kysymys siitä, suojellaanko Suomessa rauhoitettuja lintuja lintudirektiivin yleisen suojelujärjestelmän sääntelytavoitteen mukaisesti metsätaloustoiminnan aiheuttamalta häiriöltä erityisesti lintujen ollessa haavoittuvaisia lisääntymisaikana. Tutkielmassa tuotetaan käytännöllisen lainopin keinoin tulkintasuositus lintudirektiivin 5 ja 9 artikloiden kansallista toimeenpanoa koskevista luonnonsuojelulain säännöksistä. Tutkielmassa havaittiin, etteivät lintudirektiivin 5 ja 9 artikloiden toimeenpanemiseksi säädetyt luonnonsuojelulain säännökset takaa yleisen suojelujärjestelmän tehokasta toimeenpanoa metsätalouden toimialalla. Tämä johtuu ensisijaisesti näistä säännöksistä tehdyistä tulkinnoista, mutta myös puutteista lainvalmistelussa. Toimeenpanon puutteellisuuteen vaikuttavat keskeisesti etenkin seuraavat tekijät. Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan, lintudirektiivin 5 artiklan häirintäkiellot soveltuvat myös toimintaan, jolla ei tavoitella häirintää, ja tällaista toimintaa on esimerkiksi metsätaloustoiminta. Suomessa metsätaloustoiminnan ei kuitenkaan tulkita aiheuttavan lintudirektiivin 5 artiklassa tai sen toimeenpanemiseksi säädetyssä luonnonsuojelulain 39.1 §:ssä kiellettyä tahallista häirintää, sillä toiminnan tarkoituksena ei ole häirinnän aiheuttaminen. Lisäksi lintudirektiivin 5 artiklan häirintäkielloista tulee Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan voida poiketa vain lintudirektiivin 9 artiklan poikkeamisperusteiden mukaisesti. Luonnonsuojelulain 48.1 §:ään säädetty metsätalouden yleispoikkeamislupa sekä luonnonsuojelulain 48.3 §:stä vallitseva tulkinta mahdollistavat kuitenkin häirintäkielloista poikkeamisen metsätaloustoiminnan harjoittamiseksi ilman lintudirektiivin 9 artiklan poikkeamisperusteiden soveltamista. Lintudirektiivin 5 ja 9 artikloiden puutteellisen toimeenpanon korjaamiseksi tutkielmassa korostetaan etenkin EU-oikeuden tulkintavaikutuksen merkitystä lainsoveltamistilanteissa. Luonnonsuojelulain säännöksiä tulisi tulkita mahdollisimman pitkälle EU-oikeuden mukaisesti, jotta lintudirektiivin tarkoituksen vastaisilta seuraamuksilta voidaan välttyä. Lintudirektiivin 5 ja 9 artikloiden sääntelytavoitteet tulee voida kansallisesti toimeenpanna tehokkaasti ja sitovasti. Tutkielman tulkintasuositus ja sille esitettävät toteuttamiskeinot pyrkivät lintudirektiivin yleisen suojelujärjestelmän tehokkaaseen vaikutukseen ja rauhoitettujen lintulajien suojelun toteutumiseen EU-oikeuden mukaisesti myös metsätalouden toimialalla tapahtuvassa toiminnassa.
  • Aartolahti, Joel (2021)
    Suomessa on etenkin viime vuosina esitetty sähköntuotannon näkökulmasta merkitykseltään vähäisten vesivoimalaitosten purkamista vesistöistämme. Keskeisimpänä syynä tälle on pienvesivoiman aiheuttamat haitalliset vaikutukset vesiekosysteemeille ja esimerkiksi vaelluskalakannoille, joista monet ovat uhanalaisia. Vesivoimalla on yleisesti katsottuna tärkeä rooli uusiutuvan energian tuotannossa ja samalla ilmastonmuutoksen torjunnassa erityisesti säätövoiman muodossa, mutta pienvesivoiman kohdalla tämä rooli on varsin marginaalinen. Vuonna 2015 yli puolet maan vesivoimalaitoksista oli teholtaan alle 2 MW laitoksia. Tämän tutkielman tarkoituksena on perehtyä pienvesivoiman purkamista koskevaan sääntelyyn ja tarkemmin siihen, 1) kenellä on mahdollisuus ryhtyä ajamaan pienvesivoiman purkamista vesistöstä, 2) miten pienvesivoimalaitoksen purkuhanketta säännellään ja mitä ympäristöoikeudellisia haasteita hankkeeseen voi tyypillisesti liittyä, ja 3) miten pienvesivoiman purkamista voitaisiin lainsäädännön keinoin edistää? Tutkimaani aihetta sääntelee pitkälti vesitalousasioiden yleislakina tunnettu vesilaki, ja erityisesti sen sisältämällä vesilain 3 luvun mukaisella lupajärjestelmällä on tämän aiheen kannalta keskeinen rooli. Vesiluvilla on perinteisesti katsottu olevan vahva pysyvyyssuoja lupien jälkikäteistä puuttumista vastaan, minkä lisäksi jälkikäteistä puuttumista vesivoimahankkeisiin vaikeuttaa vesivoiman kuuluminen perustuslaissa turvatun omaisuuden suojan piiriin. Näiden estämättä vesilupaa voidaan hakea raukeamaan siten kuin vesilain 3 luvun 24 §:ssä säädetään ja sen myötä luvanmukaiseen hankkeeseen liittyvät rakennelmat voidaan määrätä poistettavaksi. Lupa voidaan määrätä raukeamaan esimerkiksi sillä perusteella, että luvanhaltija sitä pyytää tai että hanke on menettänyt alkuperäisen merkityksensä. Käytännössä kuitenkin muiden kuin luvanhaltijan on varsin hankala saada vesivoiman tuotantoon liittyvät luvat raukeamaan ja rakennelmat poistettaviksi. Koska vesivoimalaitoksen purkaminen voi aiheuttaa muutoksia ympäristöönsä ja näin myös mahdollisia haittoja yksityiselle ja yleiselle edulle, edellyttää purkaminen käytännössä vesilain mukaista lupaa. Tämän lisäksi vesivoimalaitoksen purkamisen voisi tulkita olevan vesilain 3 luvun 3 §:n 2 mom. mukaan aina luvanvarainen hanke. Vesilupa voidaan myöntää joko haittaamattomuuden tai intressivertailun perusteella, minkä lisäksi luvassa on otettava huomioon mm. vesipuitedirektiivin mukaiset tilatavoitteet ja luonnonsuojelulain sekä maankäyttö- ja rakennuslain vaatimukset. Tutkielman lopussa esitetään ehdotuksia vesilain muuttamiseksi, siten että käytöstä pois jääneen vesivoimalaitoksen luvan raukeamisen hakeminen ja näin myös laitoksen purkaminen voisi olla nykyistä helpompaa myös muun kuin luvanhaltijan hakemuksesta. Lisäksi vesivoiman tuotantoon liittyvän vesiluvan raukeaminen voitaisiin säätää tehosteeksi kalatalousmääräysten toteuttamiselle samalla, kun vesilakia on aikomus päivittää siten, että uusien kalatalousmääräysten lisääminen ns. nollavelvoitelaitoksiin tulee mahdolliseksi.
  • Eriksson, Milos (2022)
    Tämän lainopillisen tutkielman aiheena ovat suunnittelutarvejärjestelmä ja suunnittelutarveratkaisun myöntämisedellytykset. Suunnittelutarvejärjestelmän merkittävyys on todettu oikeuskirjallisuudessa; suunnittelutarvealuetta koskevan MRL 16 §:n on esitetty olevan maankäytön suunnittelun kannalta yksi keskeisimmistä säännöksistä. Suunnittelutarveratkaisun myöntämisedellytysten tutkiminen on taasen tarkoituksenmukaista niiden tekijöiden selvittämiseksi, jotka indikoivat suunnittelutarveratkaisun kannattavuutta eli voimassa pysyttämistä muutoksenhaussa. Myöntämisedellytysten kumulatiivisuudesta huolimatta tarkastelussa keskitytään erityisesti MRL 137.1 §:n 1 kohdan mukaiseen kaavoitushaitan kieltoon sen oikeuskäytännössä korostuneen merkityksen vuoksi. Varsinaisina tutkimuskysymyksinä tutkielmassa vastataan siihen, kuinka suunnittelutarvejärjestelmä toimii ja mitä ongelmia siihen sisältyy, mitä kaavoitushaitan kiellolla käytännössä tarkoitetaan ja millaisissa tilanteissa rakennusluvan myöntäminen suunnittelutarveratkaisun perusteella on todennäköisesti kannattavaa. Relevantin oikeuskirjallisuuden ja virallislähteiden lisäksi tutkielmassa asetetaan erityinen painoarvo oikeuskäytännölle, sillä suunnittelutarveratkaisujen myöntämisedellytysten tulkinnan täsmentäminen on pitkälti KHO:n ratkaisukäytännön aikaansaamaa, eikä kaavoitushaittaa ole mahdollista käsitellä tyhjentävästi ilman oikeuskäytännön tuntemusta. Suunnittelutarvejärjestelmän keskeisin ongelma on suunnittelutarveratkaisujen ylikorostunut soveltaminen, joka näkyy muutoksenhaussa kumottujen suunnittelutarveratkaisujen suurena määränä. Tämä on pääasiassa seurausta MRL:n turhan avoimista ja abstrakteista säännöksistä. Kuitenkin myös päätöksiä tekevät kunnat ovat usein osa ongelmaa. Kuntien tulee ymmärtää suunnittelutarvejärjestelmän asema osana laajempaa maankäytön suunnittelua. Kaavoitushaitan kielto osoittaa käytännössä MRL:n säännösten avoimuuden ja abstraktisuuden. Se, mitä kaavoitushaitan kiellolla tarkoitetaan, vaihtelee tilannekohtaisesti, eikä sille täten voida esittää yleiskäsitteellistä määritelmää. Kaavoitushaitan havainnollistamiseksi on kuitenkin mahdollista esittää erinäisiä nyrkkisääntöjä, jotka voivat yksittäisissä tapauksissa osoittaa kaavoitushaitan esiintymisen. Myös vastaus viimeiseen tutkimuskysymykseen perustuu nyrkkisääntöön: rakennusluvan myöntäminen suunnittelutarveratkaisun perusteella on todennäköisesti kannattavaa silloin, kun ratkaisua myönnettäessä on selkeästi osoitettu, että alueelle jätetään riittävä kaavoitusvara. Kaavoitusvaran jättämisellä tarkoitetaan, että myönnetystä suunnittelutarveratkaisusta huolimatta alueen tuleva asemakaavoitus on mahdollista eikä ratkaisulla toteuteta alueella rakentamista siten, miten se ei olisi mahdollista asemakaavoituksella. Uudessa kaavoitus- ja rakentamislaissa tulisi huomioida nykyisen suunnittelutarvejärjestelmän ongelmat ja pyrkiä aktiivisesti selkeyttämään tilanteet, joissa suunnittelutarveratkaisun hyödyntäminen on kannattavaa. Tätä ei kuitenkaan tulisi toteuttaa unohtamatta asemakaavoituksen ensisijaisuutta maankäytön suunnittelun keinona suunnittelutarvealueilla, vaikkakaan KRL ei aseta asemakaavoitukselle nykyisenlaista painoarvoa.
  • Heikkilä, Siiri (2023)
    In response to the problem of global deforestation, on 31 May 2023, the European Parliament and the Council of the European Union adopted Regulation (EU) 2023/1115 on the making available on the Union market and the export from the Union of certain commodities and products associated with deforestation and forest degradation and repealing Regulation (EU) No 995/2010, the EU Deforestation Regulation (EUDR). The EUDR covers certain products that contain, have been fed with or have been made using seven commodities – cattle, cocoa, coffee, oil palm, rubber, soya and wood – and imposes stringent requirements that the relevant products must meet to enter or exit the EU market. Namely, they must be deforestation-free, have been produced in accordance with laws applicable in the country of production and be covered by a due diligence statement. Employing jurisprudential regulatory research methodology, the study assesses how the EUDR aims to attain its primary public policy objective of curbing the Union's contribution to global deforestation and the extent to which the chosen regulatory mechanism facilitates the attainment of the Regulation's objectives. The EUDR's effectiveness, efficiency and coherence are considered. The study finds that while the chosen regulatory mechanism – a country benchmarking system and a list of contravening operators as a basis for a tiered improved mandatory due diligence system, relying on a deforestation-free definition – is largely fit for its purpose, it is vulnerable to several critical leakage problems that potentially compromise the attainment of the Regulation's ultimate goal of curbing global deforestation. It follows that the attainment of the Regulation's objectives calls not only for effective implementation and enforcement by the European Commission and the Member States but also for a rigorous review of the Regulation's product scope and ecosystem scope under the prescribed review mechanisms, as well as international cooperation beyond the Regulation's cooperation mechanisms.
  • Larm, Marianna (2022)
    Vahingonkorvausoikeuden vakiintuneiden periaatteiden mukaan vahingon korvaaminen edellyttää kolmen kriteerin täyttymistä: aiheutunutta vahinkoa, vahingon korvaamiseen velvoittavaa perustetta sekä näiden välistä syy-yhteyttä. Lähtökohtaisesti kaikista vahingonkorvausvelvollisuuden elementeistä edellytetään täyttä näyttöä. Ympäristövahinkojen korvaamisesta annetussa laissa (737/1994, YVL) syy-yhteyttä koskevaa näyttövelvollisuutta on alennettu säätämällä, että korvausvelvollisuuden syntymiseksi riittää lain 3 §:n mukaan todennäköisen syy-yhteyden osoittaminen. Tässä tutkielmassa pyritään ensisijaisesti selvittämään, mikä on YVL 3 §:n mukaiselle todennäköisen syy-yhteyden vaatimukselle annettu merkityssisältö, ja miten ympäristövahinkojen korvaamisessa edellytetty todennäköinen syy-yhteys eroaa vahingonkorvausoikeudessa vakiintuneesta täyden näytön periaatteesta. Todennäköisen syy-yhteyden merkityssisältöä selvitetään erityisesti analysoimalla ympäristövahinkojen korvaamista koskevaa oikeuskäytäntöä. Aihetta koskevien korkeimman oikeuden ratkaisujen vähäisyydestä johtuen tarkastelussa on hyödynnetty paljon hovioikeuskäytäntöä. Tutkielmassa tuodaan esille ympäristövahinkolain laaja-alaista soveltamiskäytäntöä tarkastelemalla oikeustapauksia yleisen tuomioistuimen lisäksi korkeimmasta hallinto-oikeudesta ja maaoikeudesta. Oikeuskäytäntöön perustuvana johtopäätöksenä todetaan, että ympäristövahinkojen syy-yhteydeltä edellytetty näyttö ei eroa kovin ratkaisevasti täydestä näytöstä, sillä oikeuskirjallisuudessa esitetyn vakiintuneen näkemyksen mukaan täysi näyttökin on vain eräänlaista korkean asteen todennäköisyyttä. Ympäristövahinkolain soveltamiskäytännöstä löytyy kuitenkin tapauksia, joissa alennettu syy-yhteyden vaatimus on konkreettisesti vaikuttanut syy-yhteyttä koskevan näytön arviointiin, eikä näyttövelvollisuuden keventämisen merkitys ole jäänyt symboliseksi. Yhtenä tulkinnan aspektina selvitetään ympäristövahinkojen syy-yhteyden linkittymistä korvausvelvollisuuden muihin tekijöihin, joita voidaan samalla kuvata ympäristövahinkojen korvaamisen erityispiirteiksi. Ympäristövahinkojen todennäköisen syy-yhteyden merkityssisältöä tutkitaan suhteessa ympäristövahinkolain mukaiseen vastuuperusteeseen eli ankaraan vastuuseen, ympäristövahinkolain nojalla korvattaviin vahinkolajeihin sekä YVL 4 §:n sietämisvelvollisuuteen. Tutkielmassa tehdyt havainnot vahvistavat käsitystä siitä, että korvausvelvollisuuden perustavat tekijät eivät ole toisistaan irrallisia, vaan ne vaikuttavat toistensa laajuuteen ja painoarvoon yksittäisessä tapauksessa. Oikeuskäytännön ja muiden oikeuslähteiden tarkastelun perusteella tutkielman lopussa arvioidaan todennäköisyyden käyttämisen toimivuutta ympäristövahinkojen syy-yhteyden arvioinnissa. Lopputuloksena todetaan, että esteenä YVL 3 §:n säätämisellä tavoitellulle vahingonkärsijän aseman parantumiselle on etenkin normaalimittaiseen siviiliprosessiin liittyvä kuluriski.
  • Laukkanen, Olli (2022)
    Tutkielmassa arvioidaan ilmastolain (609/2015) kaltaisen kansallisen puitelainsäädännön hyödyntämistä luonnon monimuotoisuuden eli biodiversiteetin turvaamiseksi. Aihetta ei ole aiemmin käsitelty kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa. Tarkasteltua lakia nimitetään biodiversiteettilaiksi (BD-laiksi). Ihmistoiminnan aiheuttamaa luonnon monimuotoisuuden häviämistä eli luontokatoa ei ole onnistuttu pysäyttämään kansallisella tai ylikansallisella tasolla, vaan luontokato etenee osin kiihtyvällä tahdilla. BD-lain tarpeellisuutta ja soveltuvuutta arvioidaan ympäristön tilan, biodiversiteettiä koskevan säädösympäristön sekä osin myös ilmasto-oikeudellisen tutkimuksen perusteella. Luontokadon ohella ilmastonmuutos on maailmanlaajuinen ympäristöongelma, joka edellyttää laaja-alaisia muutoksia yhteiskunnan eri aloilla. Ilmasto-oikeudelliset puitelait ovat yleistyneet maailmalla vastaamaan tarpeisiin ilmastopolitiikan laaja-alaisuudesta, johdonmukaisuudesta, pitkäjänteisyydestä, tietoperusteisuudesta ja hyväksyttävyydestä. BD-lailla voitaisiin tavoitella vastaavia biodiversiteetin turvaamiseen liittyviä hyötyjä, minkä arvioimiseksi työssä kartoitetaan myös ilmastonmuutoksen ja luontokadon välisiä liittymäkohtia, yhtäläisyyksiä ja eroja. Tutkielmassa BD-lain mahdollisten toteutustapojen arviointia tukee oikeusvertaileva katsaus, joka kattaa Norjan, Ranskan ja Japanin ”biodiversiteettilait”. Lisäksi BD-lain toteutustapojen arvioinnissa hyödynnetään ilmasto-oikeudellisia puitelakeja koskevaa kirjallisuutta. Lopuksi tutkielmassa arvioidaan BD-lain suhdetta muuhun lainsäädäntöön käyttäen esimerkkinä luonnonsuojelulakia (1096/1996), joka on parhaillaan uudistettavana. Tutkielmassa tarkastellaan BD-lain ja luonnonsuojelulain välisiä soveltamisalakysymyksiä, kytkemismahdollisuuksia sekä tiettyjen säännösten vaihtoehtoisia sijoituspaikkoja. Tutkielman johtopäätöksenä BD-laki vaikuttaa tarpeelliselta ja soveltuvalta keinolta biodiversiteettiä turvaavan sääntelyn kehittämiseen. Samalla se on vain yksi vaihtoehdoista sääntelyn kehittämiseksi, eikä ilmastolakia suinkaan voida yksioikoisesti toisintaa BD-laiksi, koska ilmiöt eroavat toisistaan. Tutkimusnäyttö puitelakien vaikutuksista on yhä vähäistä niin ilmasto-oikeudessa kuin biodiversiteettioikeudessa. BD-laki voitaisiin toteuttaa sisällöllisesti eri tavoin, ja valinnat toteutustapojen välillä yhdessä lain toimeenpanon kanssa määräisivät lain vaikutukset. Tärkeää on järjestää BD-lain ja muun lainsäädännön suhde tavalla, joka mahdollistaa riittävän tehokkaan biodiversiteettiä turvaavan vaikutuksen, kun oikeutta tarkastellaan kokonaisuutena. Säädössuhteiden konkreettinen arviointi edellyttää pitemmälle jalostunutta ehdotusta BD-lain sisällöstä ja tietoa luonnonsuojelulainsäädännön kokonaisuudistuksen lopputuloksesta. Jatkossa luontokadon pysäyttämiseksi on arvioitava biodiversiteettiä turvaavan sääntelyn kehitystarpeita ja vaihtoehtoja avoimesti ja perusteellisesti. Tutkielma avaa oven monitieteiselle jatkotutkimukselle, jossa arvioidaan BD-lakia suhteessa muihin sääntelyn vaihtoehtoihin ottaen huomioon myös ylikansallinen kehitys. Tämän mahdollistamiseksi on tärkeää ryhtyä yksityiskohtaisemmin määrittelemään BD-lain vaihtoehtoisia toteutustapoja ja BD-lain suhdetta muuhun oikeuteen.
  • Tallqvist, Saila (2022)
    Tiivistelmä Tiedekunta: Oikeustieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Oikeustieteen maisteri Opintosuunta: Ympäristöoikeus Tekijä: Saila Tallqvist Työn nimi: Varovaisuusperiaatteen merkitys luonnonsuojelulain säännöksistä ja Natura 2000 -verkoston suojelusta poikkeamisessa luonnon monimuotoisuuden suojelun näkökulmasta Työn laji: Pro gradu -tutkielma Kuukausi ja vuosi: Marraskuu 2022 Sivumäärä: 71 Avainsanat: varovaisuusperiaate, luonnonsuojelulain säännöksistä poikkeaminen, Natura 2000 -verkosto, luonnon monimuotoisuuden suojelu Ohjaaja tai ohjaajat: Professori Kai Kokko Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto Muita tietoja: Tiivistelmä: Varovaisuusperiaatteen ydinajatuksena on, että täydellistä tieteellistä varmuutta ei edellytetä ennen suojatoimenpiteisiin ryhtymistä tilanteissa, joissa ympäristölle tai ihmisten terveydelle on todennäköisesti aiheutumassa haitallisia seurauksia. Varovaisuusperiaatteen avulla on mahdollista reagoida luonnon monimuotoisuutta mahdollisesti uhkaaviin toimiin ennalta. Varovaisuusperiaate antaa siten ennalta varautuville toimille oikeutuksen silloin, kun on uhka siitä, että ympäristölle aiheutuu vakavaa haittaa. Varovaisuusperiaatteeseen turvautumisen perusteena on aito tieteellinen epävarmuus sekä uhka vakavasta haitasta. Tutkielmassa tutkitaan varovaisuusperiaatteen merkitystä luonnonsuojelulain säännöksistä ja Natura 2000 -verkoston suojelusta poikettaessa luonnon monimuotoisuuden suojelun näkökulmasta. Tarkastelun kohteena on erityisesti varovaisuusperiaatteen merkitys suotuisan suojelutason arvioinnissa, merkittävän vaikutuksen arvioinnissa sekä korvaavien toimenpiteiden toteuttamisen arvioinnissa. Tutkielmassa käsitellään luonnonsuojelulain suojelusäännöksistä poikkeamista sekä Natura 2000 -verkoston suojelusta poikkeamista ja siihen liittyviä korvaavia toimenpiteitä. Arvioitaessa edellytyksiä luonnonsuojelulain säännöksistä ja Natura 2000 -verkoston suojelusta poikkeamiselle, korostuu varovaisuusperiaatteen rooli tulkintaperiaatteena arvioitaessa suotuisan suojelutason sekä merkittävän haitan käsitettä, mikä on vahvistettu myös Euroopan unionin tuomioistuimen ja korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytännössä. Varovaisuusperiaatteella on myös harkintaa ohjaava merkitys lupaedellytyksiä arvioitaessa.
  • Kastell, Toni (2023)
    Kestävyysmurroksella on selkeä tavoite: ilmastonmuutoksen hillintä, luontokadon pysäyttäminen sekä luonnonvarojen liikakäytön ja ympäristön pilaantumisen estäminen. Edellä mainittujen ympäristöongelmien etenevä kiihtyminen viittaa myös siihen, että kestävyysmurroksella tulee olemaan suuri merkitys oikeudellista tutkimusta tulevaisuudessa. Ilmastonmuutos edellyttää vihreää siirtymää edistäviä hankkeita ja päätöksiä. Yksi vihreää siirtymää edistävä hanke on merituulivoimatuotanto, joka otettiin käytännön näkökulmaksi teoreettisen tarkastelun rinnalle. Merituulivoima edellyttää vesilupaa, joka pohjautuu pitkälti viranomaisen suorittamaan lupaharkintaan. Lupaharkinta perustuu intressivertailuun, jonka VL 3:4.1:n 2 kohdan mukaan viranomaisen on myönnettävä hankkeelle vesilupa, jos hankkeesta aiheutuvat hyödyt ovat huomattavia verrattuna siitä koituviin haittoihin. Tutkimuksessa etsitään ratkaisua kolmeen tutkimuskysymykseen: 1) miten merituulivoimahankkeissa huomioon otettavien intressien painotus ja priorisointi toteutetaan ja voidaanko ilmastolliset hyödyt ottaa huomioon intressivertailussa; 2) millainen asema vesilain ja ilmastolain tavoitteilla ja periaatteilla on lupaviranomaisen suorittamassa merituulivoimahanketta koskevassa intressivertailussa; ja 3) miten vesilain mukainen lupajärjestelmä asettuu osaksi kestävyysmurrosta? Tutkielmassa perehdytään lisäksi merialuesuunnitteluun sen merituulivoimaliitännäisyyden takia sekä harkintavaltaan, jota viranomaisen on suoritettava ratkaistessaan lupahakemusta. Tutkimuksessa hyödynnetään pääosin oikeusdogmaattista tutkimusotetta, mutta tutkimuksessa on hyödynnetty myös ympäristöoikeudellisen ratkaisun teoriaa. Tutkimuksen lopussa on myös havaittavissa säädösten välistä lainopillista systematisointia. Tarkastelu osoitti, että hankekohtaisessa tarkastelussa huomioon otettavat intressit pysyvät pitkälti samana, ollen tällöin selkeä poikkeus intressien tapauskohtaisuudesta. Ilmastolliset hyödyt voidaan ottaa osaksi intressivertailua ja niiden asema näyttänee olevan merkittävä. Periaatteiden – erityisesti haittojen minimoinnin periaate – asema intressivertailussa on korostunut. Jopa niin, että sitä voidaan pitää lupapäätöksen pääarkkitehtina. Ilmastolain ja vesilain väliselle suhteelle ei ole vielä löydettävissä aineellisoikeudellista perustetta, mutta tämä muuttunee tulevaisuudessa vesilupa- ja oikeuskäytännön yleistyessä. Näiden tarkastelun perusteella vesilain lupajärjestelmää ei voida pitää täysin kestävyysmurrosta edistävänä, vaikka intressivertailunormin joustavuus mahdollistaa intressien painoarvon muuttumisen. Lupajärjestelmällä ja vesilailla onkin näin ollen vielä kehittymisen varaa.
  • Karlsson, Jenny (2023)
    Avhandlingen granskar hurdan inverkan lagen om Finlands ekonomiska zon (1058/2004) har på utbyggandet av och investeringar i havsbaserad vindkraft. Med hjälp av utvärderande forskning och styrmedelsforskning tas det fasta på de hinder och frågor som lagen aktualiserar avseende ekonomiskt utnyttjande av den ekonomiska zonen och forskning som avser utnyttjandet av den i enlighet med 6 § i lagen om Finlands ekonomiska zon. Den nuvarande bestämmelsens effektivitet och funktion bedöms utifrån dess förutsägbarhet för aktörerna inom vindkraftsmarknaden samt utifrån dess miljöpåverkan, med beaktande av Finlands möjlighet att uppfylla de klimat- och energipolitiska mål som åtagits. Utbyggandet av vindkraft har framställts som en väsentlig del i kampen mot klimatförändringen och för att främja den gröna omställningen. Lagen om Finlands ekonomiska zon har däremot inte utarbetats med beaktande av särdragen för energiproduktion och omfattar inte möjligheten att tilldela exklusivitet, vilket innebär att flera aktörer tilldelats forskningstillstånd på samma områden i den ekonomiska zonen. Ett beviljat forskningstillstånd ger heller inte företräde till vidare utnyttjanderätt eller det samtycke som krävs för att få bygga vindkraft i den ekonomiska zonen. Avsaknaden av exklusivitet som en rättslig osäkerhet behandlas med beaktande av den rättsliga osäkerhetens följder för viljan att bygga ut och investera i vindkraft i den ekonomiska zonen. Statens roll för att främja energiproduktion som är hållbar i ordets verkliga bemärkelse betonas även. Två åtgärder för att påverka den rättsliga osäkerheten och skapa exklusivitet i den ekonomiska zonen tas fasta på; en företrädesrätt med gruvlagens (621/2011) bestämmelser som utgångspunkt, samt implementerande av ett auktionsförfarande i den ekonomiska zonen, likt det förfarande som för närvarande enbart tillämpas i de finska territorialvattnen. Avhandlingens slutsats indikerar att vindkraft har en viktig roll för att Finland ska kunna uppnå de klimat- och energipolitiska målen som åtagits. Statens roll är dock för närvarande passiv i den ekonomiska zonen. Det krävs således att staten åtar en större roll för implementerandet av exklusivitet i förfarandet, men även för att öka miljöpåverkan vid utvecklandet, särskilt då det råder en avsaknad av tidigare erfarenhet av energiproduktion inom Finlands ekonomiska zon. För att Finland ska vara ett lockande investeringsmål och de investeringsmöjligheter i andra fossilfria industrier som betonats i den allmänna diskussionen ska kunna förverkligas, bör förutsägbarheten ökas.
  • Niemi, Oona (2023)
    Tämä tutkimus sijoittuu ympäristöoikeuden ja kilpailuoikeuden rajapintaan ja liittyy ympäristöperusteisiin valtiontukiin. Tutkimuksessa tarkastellaan komission soft law – sääntelyä, jolla ohjataan ympäristöperusteisten valtiontukien arviointia, eli komission itsensä antamia suuntaviivoja. Komission suuntaviivat uudistuivat vuonna 2022, ja tässä tutkimuksessa tarkastellaan uusia, vuoden 2022 suuntaviivoja ilmastotoimiin, ympäristönsuojeluun ja energia-alalle myönnettävälle valtiontuelle. Tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella muutoksia, joita on tapahtunut näissä uusissa suuntaviivoissa verrattuna edellisiin, vuoden 2014–2020 suuntaviivoihin. Lisäksi tässä tutkimuksessa tarkastellaan syitä muutosten taustalla. Tutkimuksessa tarkastellaan ensin Euroopan unionin ympäristöpolitiikkaa ja sen kehitystä. Erityishuomiota kiinnitetään Euroopan vihreän kehityksen ohjelmaan, koska sillä on ollut merkittävä vaikutus uusiin suuntaviivoihin. Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan lyhyesti valtiontukisääntelyä, keskittyen kuitenkin komission suuntaviivoihin ja esimerkiksi niiden oikeudelliseen merkitykseen. Keskeinen osa tutkimusta on myös EUT:n tapaus Hinkley Point C – jossa EUT otti kantaa ympäristöperusteisten valtointukien arviontiin. Tutkimuksessa todetaan, että uusien suuntaviivojen tavoitteissa, soveltamisalassa sekä arviointikriteereissä on tapahtunut huomattavia muutoksia. Tutkimuksen perusteella huomataan myös, että kolme suurinta syytä muutosten taustalla ovat ympäristöpolitiikan kehitys, EUT:n oikeuskäytäntö sekä Euroopan vihreän kehityksen ohjelma.
  • Lyyra, Sofia (2021)
    Vuonna 2000 annettu vesipuitedirektiivi (2000/60/EY) asetti EU:n jäsenvaltioiden tavoitteeksi savuttaa pinta- ja pohjavesissä vähintään hyvä tila vuoteen 2015 mennessä. Vesien tilatavoitteiden sitova luonne on sittemmin vahvistettu sekä unionin tuomioistuimen että korkeimman hallinto- oikeuden oikeuskäytännössä. Hyvän tilan tavoitteen saavuttamisen määräaikaa on Suomessa jatkettu useiden pintavesimuodostumien osalta vuoteen 2021 tai 2027 ja edelleen merkittävä osa Suomen pintavesimuodostumista luokitellaan hyvää huonompaan tilaan etenkin rannikkovesistöissä. Vesien tilan parantamisen kannalta keskeisessä asemassa on vesimuodostumien sisäisten ja ulkoisten kuormitustekijöiden sekä paineiden yhteisvaikutusten hallinta. Tutkielmassa pyritään selvittämään, miten vesistöissä aiheutuvia yhteisvaikutuksia voidaan hallita erityisesti nykyisen vesienhoidon suunnittelua koskevan lainsäädännön ja ympäristölupajärjestelmän puitteissa. Edellä esitetyn tutkimuskysymyksen selvittämiseksi valittu tutkimussuuntaus on pääasiassa lainopillinen: tutkielmassa pyritään selvittämään yhteisvaikutusten hallintaa koskevaa voimassa olevaa oikeustilaa. Tutkielmaa on rajattu käsittelemään pääasiassa ympäristönsuojelulakiin (527/2014) perustuvaa ympäristölupajärjestelmää sekä vesipuitedirektiiviin ja sitä täytäntöönpanevaan vesienhoidon ja merenhoidon järjestämisestä annettuun lakiin (1299/2004) perustuvaa vesienhoidon suunnittelujärjestelmää. Kokonaiskuvan riittäväksi hahmottamiseksi näiden järjestelmien perusteellisen käsittelyn lisäksi tutkielmassa tutustutaan pintapuolisesti vesistökuormitusta koskevaan sektorilainsäädäntöön. Lainopillisen tutkimussuuntauksen tukemiseksi tutkielmassa on käytetty menetelmänä laadullista tuomioistuinkäytännön empiiristä analyysiä. Empiirisen analyysin keinoin tarkastellaan myös soft law’ksi luettavia vesienhoitosuunnitelmia ja toimenpideohjelmia. Vesien tilatavoitteiden saavuttaminen edellyttää onnistunutta vesienhoidon suunnittelua, jonka keskeisimpiä instrumentteja ovat vesienhoitosuunnitelmat ja niihin kuuluvat toimenpideohjelmat. Tiettyjä vesistövaikutuksia arvioidaan ja niiden sallittavuus ratkaistaan myös yksittäisten hallintopäätösten – erityisesti ympäristölupapäätösten – kautta. Ympäristölupajärjestelmän keinoin voidaan kuitenkin (pääasiassa) hallita vain järjestelmän piiriin kuuluvien pistekuormittajien päästöjä, eikä yksittäisen luvan kautta pystytä tehokkaasti hillitsemään vesistöissä aiheutuvia yhteisvaikutuksia, jos vastaanottavaan vesimuodostumaan kohdistuu runsaasti muutakin luvitettavasta hankkeesta riippumatonta sisäistä tai ulkoista kuormitusta. Vesistöihimme kohdistuu runsaasti hajakuormitusta, jonka hillitsemisestä on annettu hajanaista sektorikohtaista lainsäädäntöä, mutta pääosin hajakuormitusta aiheuttavaa toimintaa ohjataan muilla ohjauskeinoilla. Ulkoisten kuormitustekijöiden lisäksi vesistöihin kohdistuu luonnollista sisäistä kuormitusta, joka on otettava huomioon yhteisvaikutusten arvioinnissa. Koska ympäristölupajärjestelmän keinoin pystytään hallitsemaan vain yksittäisten pistekuormittajien aiheuttamia päästöjä, eikä hajakuormitusta hillitä vastaavankaltaisen hallinnollisen järjestelmän kautta, eri yhteisvaikutusten huomioimisen ja hallinnan kannalta olennaisimmassa roolissa on tehokas vesienhoidon suunnittelu ja siihen kuuluvat toimenpiteet. Vesipuitedirektiivissä asetettu hyvän tilan tavoite sitoo jäsenvaltioita, joiden toimivaltaisten viranomaisten tehtäväksi vesienhoitosuunnitelmien ja toimenpideohjelmien laatiminen on asetettu. Vesien tilatavoitteita ja vesienhoidon suunnittelujärjestelmää koskeva lainsäädännöllinen viitekehys on kuitenkin verrattain monimutkainen kokonaisuus, jonka hahmottamiseksi on tunnettava myös aihetta koskeva unionin tuomioistuimen ja korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytäntö, jonka kautta on muotoiltu keskeisiä tutkimuskysymykseen vaikuttavia oikeusohjeita.
  • Rönkkö, Nelli (2022)
    Energiasektori tuottaa noin 75 % maailman kasvihuonekaasupäästöistä. Ilmastonmuutoksen lisäksi erityisesti luontokato vaatii välittömiä toimia. Huolta energia-alaan liittyen ovat viime aikoina aiheuttaneet muun muassa akkuihin, aurinkopaneeleihin sekä tuulivoimaloihin tarvittavien harvinaisten maametallien niukkuus ja niihin liittyvän kaivostoiminnan vaikutukset paikalliselle luonnolle. Perinteisen valtiollisen lainsäädännön ohella yksi mahdollinen tapa vaikuttaa globaalien ympäristöongelmien ratkaisemiseen on yksityinen sääntely, jonka rooli muutoksen synnyttäjänä on usein unohdettu. Tutkielmassa tarkastellaan, mikä on yksityisen sääntelyn rooli ja vaikuttavuus vihreän energian siirtymässä sekä mitä mahdollisuuksia vihreään energiaan liittyvällä yksityisellä sääntelyllä on ympäristöongelmien ratkaisemisen näkökulmasta. Itsesääntelyn käsitettä lähellä olevalla yksityisellä sääntelyllä tarkoitetaan vapaaehtoista sääntelyä, jonka ovat luoneet kansalaisjärjestöt tai muut ei-valtiolliset organisaatiot yritysten ohella tai niiden lisäksi ja johon liittyy usein seuranta-, valvonta- ja ongelmanratkaisumekanismeja. Esimerkkeinä tutkielmassa käytetään RE100-aloitetta, jonka myötä merkittävästi energiaa kuluttavia yrityksiä on sitoutunut käyttämään 100-prosenttisesti uusiutuvaa sähköä keskimäärin vuoteen 2028 mennessä, sekä kansainvälistä EKOenergia-ympäristömerkkiä, joka pyrkii huomioimaan energiantuotannossa ilmaston lisäksi myös luonnon monimuotoisuuden. Tutkielma on sääntelytutkimus. Lähteinä tutkielmassa käytetään energiaan ja ympäristöongelmiin liittyviä virallislähteitä, ympäristöoikeudellista kirjallisuutta sekä yksityiseen sääntelyyn liittyvää kirjallisuutta. Sääntelyä pyritään lisäksi peilaamaan mahdollisimman paljon luonnontieteellisiä tutkimustuloksia vasten. Aineistona tutkielmassa käytetään lisäksi esimerkkeinä toimiviin instrumentteihin liittyviä julkaisuja. Tarkastelun perusteella yksityisen sääntelyn rooli näyttäytyy ennen kaikkea kunnianhimoisempien toimien edistäjänä. Vaikka yksityisillä sääntelyjärjestelmillä pystytään tuottamaan lisäarvoa, eivät ne kuitenkaan korvaa julkista lainsäädäntöä, jonka vastuulle jäävät muun muassa muutoksen kannalta haitallisten tukien ja verovähennysten poistaminen sekä vähimmäistason asettaminen. Yksityisen sääntelyn vaikuttavuuden täyden potentiaalin arvioidaan olevan vielä saavuttamatta, mutta aiemman tutkimuksen perusteella sääntelyjärjestelmiä on mahdollista kehittää vaikuttavuutta edistävään muotoon. Yksityisellä sääntelyllä on suuri potentiaali edistää vihreän energian siirtymää erityisesti globaalien arvoketjujen kautta. Tulevaisuudessa järjestelmissä tulisi huomioida entistä paremmin muun muassa lisäarvon tuottaminen lainsäädännön tasoon nähden, tuotantokapasiteetin aktiivinen lisääminen, energian kaikki loppukäyttöalat sekä energia-alalle olennaisiin raaka-aineisiin liittyvät ongelmat.
  • Nylund, Erika (2020)
    Tutkielmassa käsitellään voimassa olevan ympäristöluvan muuttamista valvontaviranomaisen aloitteesta. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää millä perusteilla valvontaviranomainen voi puuttua voimassaolevan ympäristöluvan sisältöön ympäristönsuojelulain (”YSL”) 89 §:n mukaisesti ja tutkimuskysymykseni avulla pyrin hahmottamaan myös sitä, mikä rooli muuttamissäännöksellä on ympäristölupajärjestelmässä, erityisesti YSL 71 §:n tarkistamismenettelyn kumoamisen jälkeisessä tilanteessa. Tarkistamismenettelyn kumoaminen tapahtui vuonna 2015 ja lakimuutoksen yhteydessä valvontaviranomaisaloitteisten lupien muuttamisasioiden merkityksen arvioitiin kasvavan. Ympäristöluvalla asetetaan toiminnanharjoittajalle sallitun toiminnan rajat ja vaatimukset, joita toiminnassa tulee noudattaa. Ympäristöluvalla on hallintopäätöksenä tietty pysyvyys ja toiminnanharjoittajan luottamusta suojataan – toiminnanharjoittaja voi perustellusti odottaa, että toiminta saa jatkua luvan mukaisena. Ympäristöluvan muuttamista koskeva säännös ja muuttamisperusteiden soveltaminen muodostavat ympäristöluvan suhteellisen pysyvyyden rajat. Tutkielman alussa hahmotetaan muuttamissäännöksen kontekstia ja tämän jälkeen kerrotaan säännöksen soveltamisessa keskeisistä asioita, kuten ympäristöoikeuden joustavien normien tulkinnasta, jälkivalvonnasta ja ympäristölupamenettelystä lupaharkinnan osalta. Tämän jälkeen tarkastellaan säännöksessä eriteltyjen muuttamisperusteiden sisältöä ja soveltamista lainopillisesti. Tutkielmassa käytetään muuttamissäännökseen liittyvien soveltamistodellisuuden ongelmien hahmottamiseksi päätösempiriaa, jossa tarkastellaan lupaviranomaisen päätöksiä, jotka on tehty valvontaviranomaisen vireille paneman luvan muuttamisaloitteen perusteella. Päätösempirian osuudessa dokumentoidaan ja jäsennellään muuttamisaloitteita koskevia tietoja, sekä tyypitellään ja teemoitetaan muuttamisaloitteisiin liittyviä perusteluita. Päätösempirian perusteella on tehty havaintoja esimerkiksi siitä, että muuttamisaloitetta käytetään valvontaviranomaisessa varsin vähän. Tutkimuksen perusteella muuttamissäännös on luonteeltaan poikkeussäännös ja muuttamisperusteiden soveltamisedellytykset ovat varsin korkealla. Muuttamissäännöksen rooli on tutkielman perusteella ymmärrettävä merkittäväksi jälkivalvonnan instrumentiksi, jolla on pyritty hallitsemaan toiminnasta aiheutuvia kielteisiä vaikutuksia jo ennen niiden aiheutumista. Säännöksen soveltamiseen liittyvät vaikeudet yhdistettynä muuttamissäännöksen roolissa tutkimuksessa havaittuihin epäselvyyksiin aiheuttavat kuitenkin ongelmia säännöksen käyttämiselle valvontaviranomaisessa. Havainnot pohjautuvat muuttamissäännöksen lainopilliseen tarkasteluun, päätösempiriaan ja Ympäristöministeriön tarkistamismenettelyn poistamisen vaikutuksista laaditun raportin tietoihin. Muuttamissäännös on tällä hetkellä voimassa olevana eri roolissa, kuin alkuperäisen säätämisensä aikana tarkistamismenettelyn kumoamisen vuoksi. Tutkielman perusteella muuttamissäännökseen kohdistuu muutospainetta, tai vähintään tarvetta ohjeistaa säännöksen soveltamista ja muuttamisperusteiden tulkintaa valvontaviranomaiselle tarkemmin. Viimeaikaisen oikeuskäytännön perusteella luvan muuttamisen joustamattomuus voi vaikuttaa myös lupaharkintavaiheessa ja vaikeuttaa luvan saamista toiminnalle, minkä perusteella muuttamissäännöksellä on mahdollisesti ennakoimattomia vaikutuksia ympäristölupajärjestelmään. Tutkielman lopussa tehdään ehdotus lainsäätäjälle muuttamissäännöksen muokkaamiseen liittyen.
  • Huovinen, Ville (2020)
    Ympäristörikoksiin syyllistytään usein sinänsä laillisen elinkeinotoiminnan yhteydessä, jolloin ne tuottavat taloudellista hyötyä. Tyypillisiä elinkeinotoiminnan ympäristörikoksia ovat esimerkiksi erilaiset lupaylitykset ja laittomat päästöt. Rikoksen tekeminen ei kuitenkaan saa olla kannattavaa, joten rikoksen tuottama taloudellinen hyöty on tuomittava valtiolle menetetyksi. Konfiskaatio vähentää rikoksella saavutettavaa nettohyötyä hilliten siten rikollisuutta. Hyötykonfiskaatio voi myös estää toiminnanharjoittajaa saamasta epäreilua kilpailuetua kilpailijoihinsa nähden. Menettämisseuraamus saattaa olla ympäristörikoksen seuraamuksista merkittävin, sillä ympäristörikoksista tuomittavat rangaistukset ovat usein varsin lieviä. Tässä tutkielmassa on pyritty selvittämään, miten elinkeinotoiminnan ympäristörikoksen tuottama ja menetettäväksi tuomittava hyöty määritellään ja miten se olisi perusteltua määritellä. Tutkielman pääasiallinen menetelmä on lainoppi. Argumentaation tukena on käytetty myös ympäristöriksiin liittyvää hovioikeuskäytäntöä. Tutkielmassa ymmärretään rikosoikeus ympäristövastuun viimesijaisena toteuttajana. Kysymys on myös siitä, miten konfiskaatioon tulisi suhtautua kestävän kehityksen ja perustuslaissa (731/1999) säädetyn ympäristövastuun näkökulmasta. Tutkimuksen viitekehyksen muodostaa ensinnäkin hyötykonfiskaatiota koskeva rikoslainsäädäntö taustaperiaatteineen. Menettämisseuraamus on turvaamistoimenpide, jonka tavoitteena on tehdä rikos kannattamattomaksi. Konfiskaatiosta ei kuitenkaan tulisi muodostua rangaistuksen luonteinen, sillä rikosoikeudellinen moite kohdistetaan tekijään rangaistuksen välityksellä. Konfiskaationsääntelyn taustalla vaikuttavat rikastumiskielto- ja rankaisukieltoperiaate tekevät siitä osin ristiriitaisen rikoksen seurauksen. Ympäristörikoksia koskeva sääntely on toteutettu osittaisella blankotekniikalla ja saa tarkemman sisältönsä ympäristöoikeuden sektorilainsäädännöstä sekä ympäristöllisten lupien järjestelmästä. Rikosvastuun toteutumisen kannalta kyse ei silti ole pelkästään toiminnalla olevan luvan määräysten tarkastelusta. Ympäristön turmelemisen tunnusmerkistön täyttyminen edellyttää myös tahallisesti tai törkeän huolimattomasti aiheutettua päästöä, jonka lisäksi toiminnan on tullut olla omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista tai muuta vastaavaa ympäristön haitallista muutosta. Lisäksi ympäristöoikeuden eri sektorilakien sisältämät yleiset periaatteet, velvollisuudet ja yleiskiellot on otettava huomioon. Rikosoikeuden ympäristöpoliittinen merkitys tulee parhaiten esille sen aiheuttaman pelotevaikutuksen välityksellä. Ympäristörikoksen tuottaman taloudellisen hyödyn määrittelemiseksi on ensin selvitettävä, mitä tarkoitetaan rikoksen tuottamalla taloudellisella hyödyllä. Rikoshyödyn määrittämisen ydinkysymys on, millaisia vähennyksiä menetettäväksi tulevasta hyödystä suoritetaan. Elinkeinotoiminnan ympäristörikosten tuottama hyöty on oikeuskäytännössä määritelty nettoperiaatteen mukaisesti siten, että lopullisesta määrästä voidaan vähentää sinänsä laillisesta toiminnasta aiheutuneet kulut. Tämä ei ole omiaan takaamaan menettämisseuraamuksen rikoksia ehkäisevää ja ympäristövastuuta toteuttavaa vaikutusta. Ympäristörikoksen johdosta ei voi menettää enempää kuin sillä on ansainnut, joten rikos tekemällä ei välttämättä oteta taloudellisesti suurta riskiä. Rikoshyödyn määrä voidaan kuitenkin myös arvioida esimerkiksi toiminnanharjoittajan liikevaihtoon ja –voittoon perustuen. Menettämisseuraamuksen todellinen luonne rikoksen seuraamuksena paljastuu lopulta, kun takavarikoitavasta hyötymäärästä on vähennetty vielä ympäristörikoksen pilaaman ympäristön ennallistamisesta aiheutuneet kulut. Ennallistamiskulujen ja konfiskaation suhteesta ei ole laintasoista säännöstä, mutta oikeuskäytännössä kulut on vähennetty lopullisesta takavarikoitavasta hyödystä menettämisseuraamuksen kohtuullistamista koskevan säännöksen välityksellä. Konfiskaatiosääntelyn tarkoitus ja ympäristöpoliittiset argumentit puhuvat osittain kulujen vähentämiskelpoisuuden puolesta. Toisaalta ennallistamiskulujen vähentäminen on ympäristörikokseen syyllistyneelle varsin edullinen tapa määrittää konfiskaation lopullinen ulottuvuus, jolloin sen tehokkuus ympäristövastuun toteuttajana kärsii. Joka tapauksessa lainsäätäjän tulisi ottaa asiaan selkeä kanta.
  • Wiitasalo, Daniela (2023)
    Vallitsevalla ympäristökriisin aikakaudella ja ympäristötietoisuuden kasvaneen merkityksen seurauksena yritystoiminnan yhteiskunnalliseen vaikutukseen liittyvät kysymykset ovat yhä ajankohtaisempia. Yrityksissä tapahtuvan ympäristörikollisuuden kontrollointi rikosoikeuden keinoin on yhä ratkaisematon haaste, jonka selättämiseksi on olennaista omaksua uudenlaisia lähestymistapoja. Yrityksissä tapahtuvien rikosten selittämisessä ymmärretään yhä paremmin sosiaalisten tekijöiden merkitys yksilön päätöksentekoon. Yrityksessä näitä sosiaalisia tekijöitä ilmentää yrityskulttuuri. Yrityskulttuurin ja yrityksissä tapahtuvien ympäristörikosten välistä suhdetta ei ole kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa tutkittu. Yrityskulttuurin lähemmän tarkastelun avulla on mahdollista kiinnittää huomiota prosesseihin, jotka johtavat yrityksissä tapahtuviin väärinkäytöksiin, mikä mahdollistaa rikosten ja ympäristövahinkojen ennaltaehkäisemisen. Tutkielmassa tutkitaan kriminologisella ja kriminaalipoliittisella metodilla sitä, mitkä tekijät yrityskulttuurissa selittävät yrityksissä tapahtuvia ympäristörikoksia. Yritystoiminnan puitteissa tapahtuvat ympäristörikokset paikannetaan tutkielmassa osaksi talousrikoksia. Tutkielmassa tarkastellaan ensin kriminologisen, sosiaalipsykologisen ja sosiaaliantropologisen tutkimustiedon pohjalta yritysrikosten taustalla vaikuttavia tekijöitä. Jotta rikokseen päätyviä sosiaalisia prosesseja on mahdollista tarkastella niiden syntyjuurilta lähtien, tutkielmassa keskitytään analysoimaan sääntöjen rikkomista laajassa merkityksessä eli lainvastaista sekä muiden lainkaltaisten normien, sääntöjen ja yleisten moraalikäsitysten vastaista käytöstä. Tutkielmassa tullaan siihen johtopäätökseen, että yrityksessä tapahtuvalle sääntöjen rikkomiselle altistavat kulttuuriset tekijät ovat seurausta usean samanaikaisen sosiaalisen prosessin vuorovaikutuksesta. Nämä sääntöjen rikkomiselle altistavat tekijät on jaoteltu tutkielmassa sääntöjen rikkomista normalisoiviin, mahdollistaviin ja haittaaviin sekä sääntöjen ja havaittavien normien välistä ristiriitaa ilmentäviin tekijöihin. Tämän jälkeen arvioidaan ja havainnollistetaan näiden kulttuuristen tekijöiden ilmenemistä tapausesimerkin avulla. Tapausesimerkkinä on öljy-yhtiö BP, jonka yrityskulttuuria analysoidaan Deepwater Horizon -öljykatastrofia edeltävänä aikana sekä onnettomuuden jälkipuinnin aikaan.