Skip to main content
Login | Suomeksi | På svenska | In English

Browsing by master's degree program "Magisterprogrammet i litteraturvetenskap"

Sort by: Order: Results:

  • Rossi, Anni (2020)
    Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Daphne du Maurierin romaanin Rebecca (1938) kertojan eli rouva de Winterin kerronnan epäluotettavuutta. Tutkin teosta erityisesti James Phelanin epäluotettavuuden teorian kautta, ja hyödynnän tutkimuksessani myös Dorrit Cohnin käsitteitä kertova ja kokeva minä. Phelanin epäluotettavan kertojan käsitteen määritelmä pohjautuu vahvasti Wayne C. Boothin määritelmään, jonka mukaan “kertoja on luotettava, kun hän puhuu tai toimii teoksen normien mukaisesti ja epäluotettava, kun hän puhuu tai toimii niiden vastaisesti” (Booth 1983, 158–159). Phelanin määritelmän mukaan “henkilökertoja on ‘epäluotettava’, kun hän antaa jostain tapahtumasta, henkilöstä, ajatuksesta tai muusta kerronnallisen maailman kohteesta selostuksen, joka eroaa selostuksesta, jonka sisäistekijä antaisi” (Phelan 2005, 49). Teoksessa rouva de Winterin kerronta jakautuu vanhemman ja nuoremman rouva de Winterin kerrontaan. Cohnin käsitteet kertova minä ja kokeva minä viittaavat tällaiseen retrospektiiviseen homodiegeettiseen henkilökertojaan, joka muistelee tapahtumia menneisyydessään (Cohn 1978,143). Tutkimukseni mukaan rouva de Winterin kerronnan epäluotettavuus perustuu pääosin hänen kokevan minänsä puutteelliseen kykyyn ymmärtää ja havainnoida tapahtumia, mikä ilmenee siten, että hän usein tulkitsee tapahtumia väärin. Tämän lisäksi rouva de Winter toisinaan raportoi tapahtumia puutteellisesti.
  • Heikkilä, Taavi (2023)
    Maisterintutkielmassani tarkastelen V. S. Luoma-ahon "deleten", Pontus Purokurun "Römaanin" ja Harry Salmenniemen “Viitteiden” paratekstuaalisuutta ja metafiktiota. Tutkielman tavoitteena on eritellä paratekstuaalisuuden ja metafiktion rakentumisen keinoja sekä funktioita, joita paratekstuaalisilla ja metafiktiivisillä piirteillä on. Paratekstillä tarkoitetaan kaunokirjallista teosta kehystävää tekstiä. Metafiktio on kirjallisuuden laji ja keino, jossa teos viittaa itseensä. Tutkielmassani metafiktiota tarkastellaan nimenomaan keinona. Paratekstuaalisuutta ja metafiktiivisiä keinoja analysoidaan suhteessa teosten rakentumistapoihin ja tematiikkaan. Metafiktiivisyyttä luodaan teoksissa monesti paratekstuaalisuuden kautta, mistä syystä teoreettiset lähestymistavat toimivat yhdessä. Aineiston teokset liitetään yhteen kokeellisen kirjallisuuden lajimääritelmän kautta. Tutkielman teoreettisen viitekehyksen muodostavat ranskalaisen strukturalistin Gérard Genetten paratekstuaalisuuden käsitteistö ja pääasiallisesti 2000-lukuinen metafiktion tutkimus. Metafiktion ohella käsitellään autofiktiota. Tutkielmassa tarkastellaan myös kriittisesti Genetten terminologian soveltamista kokeelliseen nykykirjallisuuteen. Tutkielma osoittaa, että aineiston teokset hyödyntävät monia paratekstuaalisia keinoja, joilla on yhteyksiä toisiinsa. Keinoja ovat esimerkiksi (kuvitteellisten) haastattelujen, lehtiartikkeleiden, arvostelujen, mainosten ja lähteiden hyödyntäminen osana kaunokirjallista tekstiä. Esitän, että erilaisten tekstilajien tehtävänä on nostaa esille kysymyksiä kaunokirjallisen teoksen rakentumisesta ja hämärtää rajaa tekstin ja sitä kehystävien tekstien välillä. Aineiston teokset muodostavat poikkeuksellisilla tekstilajeilla myös kirjailijoiden nimisiä subjekteja, mikä tuo teoksiin autofiktiivisiä tai autofiktiivisyydellä leikkiviä piirteitä. Tutkielma osallistuu kokeellista kirjallisuutta käsittelevään tutkimukseen. Se osoittaa, että aineiston paratekstuaalisuudella ja metafiktiivisyydellä on paljon yhtymäkohtia. Toisaalta se osoittaa teosten eroja esimerkiksi suhteessa autofiktion lajiin. Tutkielman lopussa tarkastellaan aineistossa esiintyvää yhteiskuntakriittistä tematiikkaa. Tutkielma näyttää, että paratekstuaalisten ja metafiktiivisten keinojen avulla vahvistetaan teosten yhteiskuntakriittisiä teemoja. Se osoittaa Genetten terminologian soveltamisen mahdollisuuden nykykirjallisuuden kontekstissa mutta tuo esille tietyt rajoitteet sen käytössä. Paratekstuaalisuuden käsitteistöä ei pysty soveltamaan aivan sellaisenaan, sillä Genette ei itse juurikaan kiinnitä huomiota esimerkiksi paratekstuaalisuuden funktioihin.
  • Mäentie, Anni (2021)
    Tutkin maisterintutkielmassani esseeminää seitsemän eri kirjoittajan 2010-luvulla julkaistussa esseessä. Esseet ovat Olli Löytyn ”Vähäsen rasisti” (2011), Pauliina Haasjoen ”Tietoliikennepäiväkirja” (2019), Koko Hubaran ”Yksinäisyys on tilastollinen harha” (2017), Timo Hännikäisen ”Väkivalta ja uhrikulttuuri” (2015), Anu Silfverbergin ”Toisin” (2011), Antti Nylénin ”Rakkauden talvi” (2016) ja Antti Arnkilin ”Äidin kuolema (24 kertaa sekunnissa)” (2014). Ehdotan esseeminän asettuvan minäpositiona runon puhujan ja tietokirjallisuuden minän väliin. Ensimmäisessä analyysiluvussa tarkastelen niiden esseekokoelmien kansia ja formaattia, joiden osana aineistoni esseet on julkaistu. Käytän apunani Gérard Genetten kynnystekstin käsitettä ja hänen huomioitaan kynnysteksteistä. Esitän kansien rakentavan monipuolisesti kuvaa esseeminästä ja toimivan myös linkkinä biografisen minän ja esseeminän välillä. Toisessa, laajemmassa analyysiluvussa sovellan Michael Bambergin alulle panemaa kerronnallisen asemoinnin teoriaa ja kerronnallisen asemoinnin analyysia aineistooni. Kerronnallinen asemointi on sosiaalitieteissä kehitelty teoria, jonka avulla voi tarkastella tilanteista, kerronnan avulla tapahtuvaa sosiaalisten asemien ottamista ja antamista ja kertojan niiden kautta rakentuvaa identiteettiä. Asemointianalyysi on siihen kehitetty analyysimalli, jossa tilanteita tarkastellaan kolmen eri tason avulla: 1) tarinan tasolla, 2) kerrontatilanteen tasolla ja 3) kulttuurin tasolla. Olen jakanut esseet kahteen kategoriaan 3. tason perusteella eli sen perusteella, miten tulkitsen esseeminien näkevän itsensä. Ystävä-kategorian esseeminissä korostuu hyväntahtoisuus suhteessa muihin ja kriitikoissa analyyttisyys ja itsen asemointi muiden yläpuolelle. Kerronnallisen asemoinnin teorian ja kirjan ulkoasun kynnystekstien yhdistäminen osoittautui hedelmälliseksi tavaksi lähestyä kysymystä esseeminän rakentumisesta sekä esseessä että esseen ulkopuolella. Asemoinnin tarkastelu auttoi tarkentamaan kuvaa siitä, mistä mahdollisesti epämääräisetkin vaikutelmat esseen argumentoinnista syntyvät.
  • Paakkari, Petra (2024)
    Tutkimus tarkastelee äitiyden groteskia esittämistä Sari Pöyliön novellikokoelmassa Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (2014). Tutkin, kuinka Pöyliön novellikokoelma groteskin avulla rikkoo perinteisiä äitiyden kuvauksen malleja ja korostaa äitiyden monimutkaisuutta ja epätäydellisyyttä. Äitejä on suomalaisessa kirjallisuudessa esitetty ennen kaikkea huolenpitäjinä ja sivustaseuraajina. Työssäni käytän groteskin teoriaa ja tutkimusta, joiden avulla analysoin ja lähiluen aineistoani. Äitiyttä esitetään Pölynimurikauppiaassa runsailla kehollisuuden ja ruumiillisuuden kuvauksilla. Näkyvä seksuaalisuus on keskiössä äitien kuvauksessa. Se on toisaalta vaikea liittää perinteiseen kuvaan äitihahmoista, ja kaikkien henkilöhahmojen ei ole helppoa hyväksyä sitä. Groteskin kaksi puolta, kauhu ja karnevalismi, tuovat molemmat esiin uusia puolia äitiydestä. Kauhu paljastaa äitiyden synkkiä ja pelottavia puolia – miltä esimerkiksi näyttää äiti, joka ei ensisijaisesti pidä huolta lapsistaan vaan haluaa itsekin nauttia? Karnevalismin keinoin Pöyliön teoksessa kuvataan hulluttelevia äitejä, villejä äitejä ja äitejä, jotka itse tarvitsevat huolenpitoa. Tulee myös ilmi, että suurinta voimaa kokoelmassa näyttelee lopulta äidin rakkaus, vaikkakin epätäydellinen.
  • Relander, Leeni (2021)
    Tarkastelen maisterintutkielmassani tiloja ja paikkoja Kazuo Ishiguron romaanissa The Remains of the Day (1989). Tutkin, minkälaisia merkityksiä tilat ja paikat saavat, sekä miten ne liittyvät romaanin kokonaistulkintoihin ja tematiikkaan. Romaanin keskeisin paikka on perienglantilainen kartano Darlington Hall, josta hovimestari Stevens vähitellen etääntyy sekä henkisesti että maantieteellisesti matkatessaan kuvankauniin maaseutumaiseman halki tapaamaan entistä työtoveriaan neiti Kentonia. Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä hyödynnän tilan ja paikan monitieteistä tutkimuskenttää painottaen humanistisen maantieteen ja erityisesti Yi-Fu Tuanin paikan teoriaa. Koska romaanin tilallisuus rakentuu Stevensin minäkerronnassa, taustoitan kertomuksen tilaa Marie-Laure Ryanin teorian avulla, sekä hyödynnän James Phelanin tutkimusta eritellessäni Stevensin kerronnalle leimallisia epäluotettavuuden piirteitä. Romaanin tilallisuus konstruoituu Stevensin arvomaailman, muistojen, yhteiskunnallisen järjestyksen ja kollektiivisten ihanteiden kautta. Tilat ja paikat eivät toimi pelkästään kertomuksen taustakankaana, vaan ne ohjaavat toimintaa, heijastavat kokijoidensa mielentiloja ja henkilöhahmojen välisiä suhteita, sekä täydentävät epäluotettavaa kerrontaa ja Stevensin minuutta. Stevensin paikkasuhde muuttuu yhteiskunnallisen murroksen myötä, sillä sotien jälkeisessä ja imperiumiasemansa menettäneessä Englannissa yläluokkaisten kartanoiden asema alkaa vähitellen murtua. Tulkitsen Stevensin aseman muuttuneen kunniallisesta hovimestarista museoesineeksi, joka on asetettu näytteille kartanon uuden isännän kokoelmaan. Romaanin lähiluvulla osoitan, että kertomuksessa kuvailtu maisema toimii eräänlaisena kaksoiskuvana. Se tarjoaa peilauspinnan subjektiivisille ja kollektiivisille ideaaleille rakentuen sekä paikallisen että turistin katseen kautta, sillä Stevens edustaa samalla kulttuurista sisäpiiriä sekä ulkopuolista tarkkailijaa, koska hänen maailmankuvansa rajoittuu kartanon seinien sisäpuolelle. Idyllinen maisema yhdessä aristokraattisen ja nostalgisoidun kartanon kanssa toimii tilallisena metaforana myyttiselle englantilaisuudelle. Luomalla stereotyyppisen englantilaisen miljöön Ishiguro pyrkii kritisoimaan heritage-talouden hyödyntämää nostalgiaa ja myyttejä, jotka ovat näennäisesti harmittomia konstruktioita, mutta peittävät alleen todellisen historian säröt. Johtopäätökseni on, että kertomuksen yhden merkittävän tilakokonaisuuden muodostavat liminaalitilat, kuten kynnykset ja ikkunat, jotka kuvaavat Stevensin asemaa yhteiskunnassa ja kartanossa, sekä ilmentävät ristiriitoja ammattiroolin ja yksityisen minän välillä. Liminaalitilat tekevät Stevensin sisäiset konfliktit näkyviksi alleviivaamalla Stevensin mahdollisuuksia valita yksityinen minä tunteineen ja haluineen ammattiminän velvollisuuksien ylitse, mutta nämä kynnykset ovat Stevensille lopulta liian korkeita ylitettäviksi.
  • Iivonen, Outi (2022)
    Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani häpeän ja ulkopuolisuuden motiiveja Saara Turusen romaaneja Rakkaudenhirviö (2015) ja Sivuhenkilö (2018). Pyrin analyysissani selvittämään, millaisten motiivirakenteiden avulla häpeä tunteena kietoutuu sivullisuuden kokemukseen ja ulkopuoliseen identiteettiin. Tutkimuskysymyksiäni ovat seuraavat: Miten häpeä motiivina tulee romaaneissa esiin? Miten häpeä tunteena liittyy sivullisen ja ulkopuolisen identiteetteihin? Onko teoksissa muita teemaan liittyviä motiivirakenteita? Rakentuvatko teemat kahden romaanin välillä paradigmaattisesti eli siirtyvätkö teemat romaaniparin välillä? Käytän analyysini metodina kirjallisuudentutkimuksessa paljon käytettyä lähilukua ja teoslähtöistä tekstianalyysia, joiden avulla pyrin löytämään teoksista häpeää ilmentävät motiivit. Teoreettinen viitekehykseni on temaattisessa tutkimuksessa ja tunteiden tutkimuksessa. Luen teoksia parina ja pyrin todistamaan tutkielmassa teeman rakentumisen paradigmaattisesti teosten välillä. Tunteiden tutkimus liittyy kirjallisuuden affektiiviseen käänteeseen ja tarjoaa mahdollisuuden kontekstualisoivalle ja yhteiskunnalliselle tulkinnalle. Hyödynnän myös sosiologisia häpeä- teorioita, joista tärkein analyysilleni on Silvan Tomkinsin affektiteoria, jossa häpeä asettuu jatkumolle innostuksen vastapariksi. Käsittelen häpeää tutkielmassani laaja-alaisena tahmeana tunteena, johon tarttuu helposti myös syyllisyyttä, noloutta, ylimielisyyttä ja ilkeyttä. Tutkielmassani osoitan, että häpeä on oleellinen osa tutkimiani teoksia, ja niihin liittyvät motiivirakenteet liittyvät selvästi myös ulkopuolisuuden tunteeseen ja sivullisuuden kokemukseen. Teosparissa on käytetty osin päällekkäisiä motiiveja, joista tärkeimmäksi osoittautui sukupuoleen liittyvä häpeä, joka tiivistyy Rakkaudenhirviössä lehmänaisen hahmoon ja Sivuhenkilössä pohdintaan äitiydestä. Kertojan äidin vaikutus on molemmissa teoksissa vahva. Häpeän ja ulkopuolisuuden suhde ei teoksissa kuitenkaan ole täysin suoraviivainen, häpeä aiheuttaa ulkopuolelle jättäytymistä, mutta ulkopuolisuus aiheuttaa myös häpeää
  • Hyvärinen, Pauliina (2021)
    Tämä maisterintutkielma käsittelee häpeää ja lukijan tunnetta henkilöhahmon häpeästä. Tutkielmassa analysoidaan Antti Heikkisen Mummo-romaania (2017). Tutkielman tavoitteena on kartoittaa päähenkilöhahmojen Maijan ja Marja-Liisan häpeän kohteet ja miten ne vaikuttavat heihin. Tämän jälkeen tutkielma keskittyy siihen, miten ja miksi lukija kokee henkilöhahmojen häpeän ja miksi tunteen havaitseminen on olennainen osa Mummoa. Tutkielman pohjana on tunteita ja tuntemuksia tarkasteleva kirjallisuudentutkimus. Siinä erotetaan tunne ja tuntemus yleensä toisistaan, mutta tässä tutkielmassa häpeän kohdalla sitä ei tehdä. Sen sijaan tutkielma keskittyy Sara Ahmedin Tunteiden kulttuuripolitiikan (2018) tavoin siihen, mitä tunteet tekevät. Tutkielma keskittyy häpeän tekoihin ja vaikutuksiin. Häpeä on vahvasti yhteiskunnallinen tunne. Se pitää yhteiskuntaa kasassa osoittamalla ideaalin ja vallassa olevien normien paremmuuden suhteessa muihin. Yksilö kokee häpeää, kun ei kuulu muottiin. Häpeää vältelläkseen yksilö tavoittelee ideaalia ja pitää yhteiskuntaa koossa. Suomalaisessa yhteiskunnassa häpeä on erityisen yleistä. Maija elää koko elämänsä maalla suuressa maalaistalossa perheen kanssa läheisesti eläen. Maija häpeää naiseuttaan ja lapsettomuuttaan. Se saa Maijan valehtelemaan tyttärelleen Marja-Liisalle tämän vanhemmista. Lukija oppii Mummon edetessä Maijan häpeän taakan ja näkee sen syyt ja seuraukset. Suomalaisen yhteiskunnan puhumattomuus edistää Maijan häpeää. Marja-Liisa elää maalla äitinsä Maijan ja tämän perheen kanssa. Marja-Liisalla on turvallinen koti, mutta isän olemattomuus vaivaa häntä. Hän kiinnostuu kielletystä rakkaudesta ja ihastuu (mies)opettajaansa. Lukija kokee intoa rakkaudesta, inhoa suhteesta opettajaan ja lopulta empatiaa opettajan jättäessä. Marja-Liisa tulee raskaaksi ja saa keskenmenon. Häpeä on niin voimakas, että Marja-Liisa lamaantuu, eikä paljasta mitään kenellekään. Mummon lopussa käy kuitenkin ilmi, että romaani on Marja-Liisan tunnustus omista ja äitinsä hävettävistä asioista. Tunteiden asettaminen keskiöön kirjallisuutta tutkittaessa on tärkeää, koska tunne tekee paljon. Tunne auttaa näkemään oleelliset asiat teoksesta ja hahmottamaan teoksen kokonaisuutta. Mummossa häpeän havaitseminen ja sen herättämien tunteiden seuraaminen näyttää, kuinka paljon ihminen tekee säilyttääkseen normaalin kuvan. Tunteella lukeminen auttaa eläytymään Mummoon, mutta myös opettaa lukijalle havaitsemaan omat hävettävät asiat ja kuinka niiden vaikutusta omaan elämään voi vähentää. Häpeä opettaa inhimillisyyttä.
  • Riihelä, Meeri (2019)
    Tutkielma käsittelee Anni Kytömäen romaania Kivitasku (2017). Keskiössä ovat Kivitaskun henkilöhahmot sekä henkilöhahmojen peilikuvat ja kaksoisolennot. Tutkielmassa paneudutaan erityisesti siihen, miten ja missä kaksoisolennot ilmenevät sekä minkälaisia peilikuvia ja -rakenteita teoksessa on. Työssä käsitellään kolmea keskeistä henkilöhahmoa ja lopuksi tarkastellaan laajemmin eri henkilöhahmojen välisiä kytköksiä sekä sukulaissuhteiden merkityksiä. Tutkielmassa hyödynnetään erityisesti Markku Envallin (1988) teorioita kaksoisolennoista sekä nojataan Anna Makkosen (1991) ajatuksiin peilirakenteista. Kaksoisolennon käsitteen avulla puretaan Kivitaskun henkilöhahmojen kahtiajakautumisia. Peilikuvien ja -rakenteiden kautta käsitellään upotuksia ja kerronnan muotoja, jotka kuvaavat sisäistä todellisuutta ulkoisen todellisuuden kautta. Tutkielma osoittaa, että Kivitaskussa toistuu kahdentumisen prosesseja, joissa keskeisimmät henkilöhahmot jakautuvat kuvainnollisesti, psykologisesti tai jopa teoksen maailmassa fyysisesti kahdeksi. Hahmot jakautuvat joko toisiksi henkilöhahmoiksi tai peilaavat kokemuksiaan ympäröivään maailmaan. Ulkoisen todellisuuden muutokset rinnastuvat hahmojen mielenliikkeisiin muodostaen niille analogioita. Analyysista ilmenee, että peilirakenteet tuottavat tietoa henkilöhahmoista siten, että ne jatkavat yksittäisten hahmojen elämäntarinoita myöhemmin muita henkilöhahmoja käsittelevissä luvuissa. Myös kerronnan aukkokohdat paljastuvat upotuksissa muualla tekstissä. Kaikilla Kivitaskun kahde tumisilla tai peilirakenteilla ei ole teoksessa yhtäläisiä merkityksiä, mutta ne muodostavat merkityksiä teoksen syklisesti toistuvaan kokonaisrakenteeseen ja aikakäsitykseen.
  • Niemi, Riina (2024)
    Tutkielma käsittelee Constance Fenimore Woolsonin novellin ”’Miss Grief’” (1880) kerronnanetiikkaa. ”’Miss Grief’” on naiskirjailijan kirjoittama kertomus mieskirjailijasta, joka kertoo kohtaamisestaan naiskirjailijan kanssa. Kerronnan näkökulma on sidottu mieskirjailijahahmoon, joka on novellin henkilökertoja. Hänen kerronnassaan korostuvat 1800-luvun lopulle tyypilliset ennakkoluulot luovia naisia kohtaan. Taiteellisesti kunnianhimoista uutta naista edustavan naiskirjailijahahmon mieleen kerronnalla ei sen sijaan ole pääsyä. Novellin edetessä suuri osa kertojan naishahmoa koskevista oletuksista ja tulkinnoista kuitenkin kumoutuu, mikä herättää kysymyksiä kertojan luotettavuudesta. Tutkin tässä tutkielmassa sitä, millaisia eettisiä vaikutuksia miespuolisen minäkertojan valinnalla on uudesta naisesta kertovassa novellissa. Lähestyn tutkimuskysymystäni James Phelanin retoris-eettisestä kertomuksenteoriasta käsin. Analysoin tutkielmassa kertojan, implisiittisen tekijän ja kertomuksen yleisöjen välisiä suhteita, kertojan epäluotettavuutta sekä implisiittisen tekijän hyödyntämiä kerronnan resursseja. Käsittelyni ulottuu sekä kerrotun että kerronnan etiikan alueille. Pohdintani siitä, millaisia eettisiä kysymyksiä kertojan ja novellin naispäähenkilön välinen suhde nostaa esiin, sijoittuu kerrotun etiikan alueelle. Pääpaino on kuitenkin kerronnan etiikalla, kun tutkin sitä, millainen on kertojan suhde implisiittiseen tekijään ja kertomuksen yleisöihin. Merkittävä osa tätä tarkastelua on tutkia kertojan luotettavuutta, jonka tarkastelussa hyödynnän Phelanin jaottelua epäluotettavuuden kuuteen alatyyppiin sekä erottelua epäluotettavan kerronnan kertojaa ja tekijän yleisöä loitontavaan (estranging unreliability) ja lähentävään (bonding unreliability) vaikutukseen. Tutkin myös sitä, muuttuuko kertojan, implisiittisen tekijän ja tekijän yleisön suhde novellin aikana, eli vaihteleeko kertojan luotettavuus tarinan edetessä. Osoitan tutkielmassani, että novellin kertojavalinnan eettisiä vaikutuksia ovat naishenkilö(ide)n jääminen äänettä ja kertojan osoittautuminen epäluotettavaksi. Vaikka kertojan näkemyksiä kritisoidaan voimakkaasti, kertojavalinta implikoi miesnäkökulman tärkeyttä naishahmojen itsemäärittelyn kustannuksella. Vasten uutta naista käsittelevän fiktion yleisempiä painotuksia naisten sisäisen maailman tutkimisesta ja itserepresentaatiosta valinta on yllättävä mutta ei ainutlaatuinen. Kertojan osoittautuminen epäluotettavaksi tekee kuitenkin naishahmon kuvauksesta eettistä siinä mielessä, että se kumoaa kertojan naiskäsityksen harhaanjohtavana ja luo etäisyyttä tekijän yleisön ja kertojan arvojen välille. Tällöin implisiittinen tekijä onnistuu kritisoimaan ajan kapeita käsityksiä eri sukupuolille sopivasta käytöksestä ja kirjallisen lahjakkuuden sukupuolittuneisuudesta sekä kuvaamaan naishahmoa, jonka määrittelyyn patriarkaaliset mallit eivät riitä.
  • Nikkari, Krista (2023)
    Maisterintutkielmassani tarkastelen lähetystyöntekijä Henrik Wreden muistelmateoksen ja matkakuvauksen I Sibirien för 30 år sedan suomennoksen reseptiota suomalaisessa sanoma- ja aikakauslehdistössä 1920-luvulla. Aineisto koostuu Kansallisarkiston digiaineiston sanomalehdistä löytyvistä kirja-arvioista ja -esittelyistä, joissa käsitellään Siperiassa 30 vuotta sitten muistelmateosta. Tutkin millaisia lukumalleja reseptiodokumenttien, kirja-arvioiden ja -esittelyjen pohjalta muotoutuu. Tutkielman teoreettinen viitekehys rakentuu reseptiohistoriallisen näkökulman varaan, jonka keskiössä on lukumallin käsite sekä Hans Robert Jaussin ja Wolfgang Iserin kehittämä käsitteistö. Tiirakari on kehitellyt lukumallin käsitettä väitöksessään (1997) reseptiohistoriallista tutkimusta varten. Lukumallit muodostuvat, kun tarkastellaan yksittäisten lukijoiden kokemuksia ja niitä yhdistäviä piirteitä. Nämä yhteiset piirteet muodostavat yksittäisistä kokemuksista ryhmän, josta voidaan havaita jokin tietty lukemisen tapa eli lukumalli. Lähestyn tutkimuskysymystä tarkastelemalla teoksen pohjalta rakentuvaa implisiittisen lukijan mallia. Implisiittisellä lukijalla tarkoitetaan kirjoittajan mielessä olevaa kuvaa teosta vastaanottavasta lukijasta, joka on tunnistettavissa tekstissä esiintyvistä tunnusmerkeistä. Aineiston pohjalta hahmottui kaksi selkeää lukumallia: kristillistä katsomusta korostava lukumalli ja historiallispoliittinen lukumalli. Edellä mainittuja lukumalleja edustavista kirja-arvioista ja -esittelyistä oli havaittavissa myös pienempiä, täydentäviä lukumalleja. Lukumallien havainnoinnin kautta on mahdollista ymmärtää teemoja, joiden valossa kirjallisia teoksia 1920-luvulla käsiteltiin. Kristillinen sanoma ja arvot nähtiin teoksen vahvuutena ja myönteisenä asiana. Arvioista oli havaittavissa poliittisia ja historiallisia kannanottoja, mikä olikin luonnollista ottaen huomioon Suomen silloinen yhteiskunnallinen tilanne.
  • Ylitalo, Reetta (2019)
    Käsittelen tutkimuksessani Astrid Lindgrenin Ronja, ryövärintyttären (1981) päähenkilöä eli Ronjaa. Tutkimukseni kohteena on alkukielinen versio, mutta hyödynnän tutkimuksessani suomennoksessa käytettyjä nimiä. Johdannossa esittelen keskeiset tutkimuskysymykset. Luvussa 2 tarkastelen Ronjaa mahdollisen maailmaan kuuluvana hypoteettisena henkilönä. Lindgrenin romaanissa hyödynnetään useita henkilöhahmon viittaustekniikoita. Näitä ovat Ronjan nimi, tarkka määritelmä ”ryövärintyttäreksi”, persoonapronominit sekä Ilon Wiklandin kuvitus. Tämän jälkeen hyödynnän Marie-Laure Ryanin teoriaa tarinamaailman modaalisesta rakenteesta ja tarkastelen päähenkilön olemassaolon luonnetta teoksessa kielen tasolla erottuvissa maailmoissa. Ronja toimii tarinamaailman todellisuudessa, ja lukija suhtautuu tarinamaailman todellisuuteen autonomisena alueena. Fiktiivisen autonomisen todellisuuden lisäksi Ronjan episteeminen maailma, mallimaailmat sekä vaihtoehtoiset universumit ovat olennainen osa romaania. Tarinamaailman modaalisen rakenteen jälkeen tutkin Ronjan yksilöllisyyttä. Erittelen hahmon keskeisiä piirteitä Uri Margolinin määrittelemien henkilöhahmon ulottuvuuksien mukaisesti. Ronjan ulkonäön keskeisiä piirteitä ovat tummasilmäisyys ja mustat hiukset. Muita hahmon piirteitä ovat muiden muassa päättäväisyys, terveys, ketteryys sekä rohkeus. Ronjan erotettavuus on tarinassa selkeä, sillä hän on teoksen alussa ainoa lapsihenkilöhahmo. Birkin tullessa mukaan tarinaan sukupuoli on ensimmäinen seikka, joka erottaa heidät toisistaan. Ronja kasvaa ja kehittyy fyysisesti ja psyykkisesti teoksen tarinan aikana. Ronja ajattelee itseään samana, jatkuvana yksilönä. Tämän todistaa Ronjan näkemä uni, jossa hän identifioi itsensä unensa pikkutytöksi. Toisinaan jatkuvuuden ja samuuden auktoriteettina toimii kaikkitietävä kertoja. Luvussa 3 tutkin päähenkilön kompleksisuutta ja kehittymistä Uri Margolinin määrittelemien ulottuvuuksien sekä Maria Nikolajevan tutkimusta apuna käyttäen. Lähestyn Ronjaa pyöreänä ja dynaamisena henkilöhahmona. Luonnolla on suuri rooli Ronjan yksilöllisen identiteetin kehittymisessä. Metsä on paikka, jossa hän ottaa ensimmäiset itsenäistymien askeleet. Henkilöhahmon hahmottamistapa ja kognitiivinen ulottuvuus kehittyvät merkittävästi ensimmäisen metsäretken aikana. Useat Ronjan kohtaamat konkreettiset haasteet liittyvät luonnossa selviytymiseen. Ronjalla on vahva suhde luontoon koko tarinan ajan. Ronjan sukupuolta ja seksuaalisuutta tutkittaessa Birkillä on merkittävä rooli. Ronjan käytös ja puhetapa muuttuu Birkin ystävyyden vakiinnuttua. Ronja alkaa toisinaan jäljitellä Loviisan tekoja ja puhetapaa. Ronjan ja Birkin tarinaa voi tarkastella ystävyytenä tai rakkaustarinana. Ronjan moraali muuttuu teoksen aikana. Hänen mielipiteensä eivät aina perustu tarinan alkupuolella hänen omiin kokemuksiinsa, vaan ovat sidoksissa Matiaksen yhteisön mielipiteisiin. Birkin kanssa ystävystyttyään Ronja alkaa kyseenalaistaa vihanpidon Borkaryöväreiden kanssa. Kyseenalaistaminen johtaa Helvetinkuilun hyppyyn, joka on Ronjan itsenäisyyden julistus. Hahmo omaa oman moraalikäsityksensä ja on itsenäinen subjekti, ei ainoastaan ryöväriyhteisön jäsen. Ronja ja Birk perustavat oman, rauhanomaisen yhteisön metsään. Polariteetit yhdistyvät, kun Matias hyväksyy Ronjan ja Birkin ystävyyden ja käy kaksintaistelun Borkan kanssa. Vaikka Ronja, ryövärintyttärestä on tehty useita tutkimuksia, mahdollisten maailmojen teoriaan liittyvää tutkimusta ei teoksesta löydy. Tämä luo mahdollisuuden uudelle jatkotutkimukselle. Myös henkilöhahmoihin keskittyvää tutkimusta on yllättävän vähän, vaikka jokainen aiempi tutkimus tekeekin tavalla tai toisella huomioita henkilöhahmoista.
  • Kuokkanen, Venla (2023)
    Tarkastelen maisterintutkielmassani, millainen on ihmisen suhde luontoon kahdessa Arto Lapin runoteoksessa. Teokset ovat Veden ääret (2018) ja Pohjoiset tuulenpesät (2020). Analysoin ja tulkitsen teosten runoja haikun ja tankan lajien sekä ekokritiikin näkökulmasta. Arto Lapin runot kuvaavat lyhyitä kohtaamisia ihmisen ja luonnon välillä. Ihminen tarkkailee runoissa usein luontoa. Runoissa kritisoidaan ihmisen toimintaa, mutta samalla luonto tarjoaa hengellisiä kokemuksia ihmiselle. Luontorunojen henkisyys ilmenee Lapin runoissa esimerkiksi sanatason viittauksina jumaliin, kirkkoon ja pyhiin paikkoihin. Hyödynnän Lapin runojen tarkastelussa Karoliina Lummaan (2010) luonnonrunouden ja ympäristörunouden termejä. Luonnonrunous pohjautuu 1970-luvun niukkasanaiseen runouteen, jossa luonto ei saa symbolisia merkityksiä. Ympäristörunous on laveampisanaista runoutta, jossa kritisoidaan muun muassa ympäristöä tuhoavaa ihmistä. Henkisyys ei kuulu osaksi kumpaakaan kategoriaa. Lapin runot haastavat Lummaan jaottelua, sillä Lapin luonnonrunot vuotavat usein ympäristörunouden suuntaan. Lapin runot haastavat mitallisuutensa, henkisyytensä ja valumisensa avulla käsitystä siitä, millaista suomalainen luontoaiheinen nykyrunous voi olla. Tutkielmani osoittaa, että Lapin teokset uudistavat haikua ja tankaa lajeina. Haiku ja tanka eivät perinteisesti ole käsitelleet poliittisesti kiistanalaisia ongelmia, vaan ne ovat keskittyneet luonnon kuvailemiseen. Lappi kuitenkin hyödyntää näitä lajeja runoissaan, joissa kritisoidaan ihmisen toimintaa. Lapin kieli on lajeille tyypillisesti vihjailevaa, mutta osassa runoista hän kritisoi suorasanaisesti ihmistä, joka tuhoaa luontoa. Tutkielmani osoittaa, että japanilaisten lajien hyödyntäminen vahvistaa runojen ympäristöeettistä sanomaa.
  • Kvikant, Karin (2024)
    Denna magisteravhandling undersöker hur förtryck gestaltas i dikteposet Ædnan. Avhandlingen granskar vilken roll ett diktepos kan ha i ett samhälle och varför en författare väljer att framföra ett budskap genom poesi. Den tidigare forskningen fokuserar på Sverige eftersom största delen av berättelserna i dikteposet handlar om Sveriges koloniala historia. Mitt syfte med denna avhandling är att granska förtryck och undersöka hur Sveriges kolonialpolitik har riktat sig mot de samer som bott inom landets gränser, samt bidra till den diskussion som pågår om detta ämne. Jag undersöker berättelsen, karaktärerna och det poetiska språket för att visa olika former av förtryck i dikteposet. Metoden i denna avhandling är en tematisk lyrikanalys och jag utför en närläsning av de dikter jag analyserat. Jag har avgränsat analysen genom att välja de dikter som jag tycker tydligast uttrycker förtryck och som stöder mitt syfte. Analysens kapitel är uppdelade enligt följande teman: samhället, naturen och miljön, och språket. I min analys kommer det tydligt fram att förtryck gestaltas på olika sätt beroende på generation. Berättelsens fokus ligger på tre kvinnor och tre generationer under 1900-talet fram till 2010-talet, vilket är varför jag valt att fokusera på dessa tre kvinnor i min analys. Stundvis kommer även andra karaktärer med om de är nödvändiga för just den diktanalysen. Avhandlingen utgår från postkolonial litteraturteori. Jag vill granska de effekter som lever kvar i det samiska samhället som en följd av den svenska kolonialpolitiken. För att få en djupare förståelse för samernas koloniala historia i Sverige, är det nödvändigt att analysera det ur ett postkolonialt perspektiv och betrakta hur förtrycket påverkat det samiska samhället. Begreppet postkolonial diskuteras ur ett nordiskt perspektiv och jag stöder mig på tidigare forskning som undersökt vad det innebär i ett nordiskt sammanhang. Lyrikanalysen stöder jag mig på forskning kring hur valet av att skriva på svenska påverkar verket Ædnan. Genom att skriva på svenska når författaren förtryckarna, vilket gör språket till ett centralt verktyg för att utforska förtrycket i analysen. Resultaten av denna avhandling visar att dikteposet beskriver på ett mångsidigt sätt det förtryck samerna genom historien varit föremål för. De teman jag har valt gör det möjligt för mig att identifiera olika teman och berättelser genom vilka förtryck framställs och visa hur det poetiska språket på ett unikt sätt inverkar på skildringen av förtryck. Analysen har bidragit till en djupare förståelse för hur förtrycket gestaltas i dikteposet och har bekräftat att det finns ett behov för en fortsatt dialog och medvetenhet kring samernas situation idag.
  • Männikkö, Maria (2020)
    Kansainvälisten lukutaitotutkimusten tuloksissa on jo vuosia näkynyt suomalaislasten ja -nuorten heikentynyt lukutaito. Erityinen huoli on noussut siitä kasvavasta joukosta, jonka lukutaitotaso on heikko eikä riitä yhteiskunnassa toimimiseen. Tutkielmani tarkoituksena on selvittää, mitä heikkoja lukijoita tukevia menetelmiä tutkijat suosittelevat käytettäväksi opetuksessa ja miten näitä menetelmiä käytetään kirjallisuuden opetuksessa. Tarkoituksenani on myös selvittää, onko joitain tutkimuskirjallisuudessa esiintyviä pedagogisia menetelmiä, joiden käyttö opetuksessa on vielä vähäistä oletettuun hyötyyn nähden. Tutkielmani tarkastelee yläkoulussa annettavaa kirjallisuuden opetusta Lukuklaani-tutkimushankkeen yläkoulun kyselyaineiston pohjalta. Aineisto koostuu 1018 yläkoulun opettajan täyttämästä kyselystä. Rajasin tästä aineistosta tutkimukseni kohteeksi ensin suomen kielen ja kirjallisuuden opettajien vastaukset ja niistä kysymykset, jotka konkreettisimmin vastaavat tutkimuskysymykseeni. Tutkimusprosessini etenee aineistolähtöisen laadullisen sisällönanalyysin menetelmin. Tutkimuskirjallisuudesta nousi selvästi esiin yhteistoiminnalliset menetelmät, jotka hyödyttävät erityisesti heikkoja lukijoita. Ne lisäävät lukumotivaatiota ja tietoa sekä tukevat erilaisten taitojen kuten lukustrategioiden oppimista ja sisäistämistä. Lukustrategioiden ja tekstirakenteiden opettaminen lisää luetun ymmärtämistä erityisesti niiden oppilaiden kohdalla, joiden lukutaito on heikko. Lukuklaani-kyselyaineiston perusteella voi päätellä, että opettajat käyttävät opetuksessaan vaihtelevia opetusmenetelmiä. Yhteistoiminnallisten menetelmien osuus on kuitenkin pienempi yksilötyöskentelyyn verrattuna. Myös sopivan luettavan, kuten selko- ja äänikirjojen, saatavuus on oppilaiden tarpeisiin nähden huono. Niiden käytössä tulisi myös ottaa huomioon esitysmuodon vaatimat oheistaidot. Analysoimani aineiston perusteella voi siis todeta, että erilaisten opetusmenetelmien käyttämisen suunta on oikea, mutta opettajat saattaisivat hyötyä erilaisia menetelmiä ja niiden etuja koskevasta lisätiedosta. Myös oppilaiden yksilölliset tarpeet on tärkeä huomioida.
  • Miettinen, Danielle (2024)
    Tutkielmani käsittelee kääntymyksen kuvausta Lyndall Gordonin elämäkerrassa T. S. Eliot. An Imperfect Life (1999). Keskeisin tutkimuskysymykseni on, millaista käsitystä todellisuuden ja ihmisen olemuksesta teoksen kääntymyskuvaus edustaa. Tutkielmani tarkastelee elämäkerran ja sen kirjoituksen tapoja heijastaa käsityksiä ihmisenä olemisesta, identiteetistä ja ihmiskuvasta. Hypoteesini on, että sekularisaation vaikutuksesta elämäkertakirjallisuuden kääntymyskuvaukset irtautuvat kohdehenkilön kääntymykselleen antamista filosofisista ja teologisista merkityksistä. Tutkielmani tarkastelee ongelmaa yhden tapausesimerkin kautta. Teoksen keskeinen teema on hengellinen matka kohti pelastusta ja tämän matkan vaikutus ja ilmeneminen T. S. Eliotin tuotannossa. Uskonnollinen etsintä, kääntymys ja anglokatolinen identiteetti ovat teoksen keskeiset aiheet. Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä toimii elämäkertateoria, jonka suuntauksia tarkastelen totuuskäsityksen sekä ihmis- ja maailmankuvien muodostamisen näkökulmista. Johtopäätökseni on, että Lyndall Gordonin elämäkerrassa T. S. Eliot. An Imperfect Life kääntymys selitetään psykologisten tekijöiden avulla. Analyysini mukaan Eliotin ja Gordonin käsitykset siitä, mitä pelastus tarkoittaa, eroavat ratkaisevasti toisistaan. Gordon ei ymmärtänyt Eliotin näkemystä unitaarikirkon ja anglikaanikirkon olennaisista eroista eikä inkarnaation ja uhrin teologiaa. Hän kuvaa Eliotin kääntymystä yrityksenä parantaa elämää, ja sovitus jää lopulta sivuun. Gordon kiinnitti huomionsa Eliotin elämän ja teosten askeettisuutta ja kärsimystä ihannoiviin piirteisiin itsetarkoituksellisina asioina, eikä nähnyt niiden takana pyrkimystä täyteyteen Jumalassa. Jumala ja hänen ominaisuutensa sekä kysymys totuudesta eivät kuulu missään elämäkerran osassa Gordonin ydinkysymyksiin, kun hän analysoi Eliotin kääntymykseen vaikuttaneita tekijöitä. Gordon kuvaa kääntymyksen ihmisen psyykkisenä prosessina, johon vaikuttaneita älyllisiä, emotionaalisia ja esteettisiä tekijöitä hän analysoi ansiokkaasti. Väitteeni mukaan totuuden tietämiseen ja koko totuuden mahdollisuuteen skeptisesti suhtautuva asenne liukuu dekonstruktiivisesta kirjallisuustieteestä elämäkertureiden tiedostettuun ja tiedostamattomaan käsitykseen siitä, miten kohdehenkilön totuuden etsinnästä ja löytämisestä voi ja kannattaa kirjoittaa.
  • Melander, Johannes (2021)
    Tutkin pro gradu -tutkielmassani Marko Hautalan Leväluhdan (2018) ja Pimeän arkkitehdin (2020) kauhun affektiivisia vaikutuskeinoja ja vaikuttavuutta. Perehdyn niihin sisäistekijän ja tekijän yleisön välisenä retorisena kommunikaationa. Oletettu yleisö tunnistaa tekstistä sen emotionaaliset rakennepiirteet ja kerronnalliset konventiot sekä vaikuttuu kauhusta siten kuin on tarkoitus. Lähestyn romaaneja affektiteorian avulla. Affekteilla on mahdollista tutkia kauhun ruumiillisia ja tiedostamattomia vaikutuksia. Kauhu syntyy tiedostamattomana ja ruumiillisena vaikutuksena, joka muuttuu kognition ja kulttuurisesti käsitetyn prosessin myötä tiedostetuksi tunteeksi ja emootioksi. Tutkielmassani lähestyn koko affektiivista ja emotionaalista prosessia, mutta painotan sitä, miten tiedostamattomia ruumiillisia vaikutuksia luodaan ja miten ne ilmenevät. Kauhun vaikutuskeinoista nostan tutkielmassani tärkeimmäksi affektiivisen ja odottavan lukemiskokemusta määrittävän tunnelman, joka ei ole sidottu objekteihin. Tunnelma suuntautuu kertomuksen tulevaisuudessa odottaviin ja menneisyydestä paljastuviin mystisiin uhkiin. Keskeistä tunnelman muodostumiselle Leväluhdassa ja Pimeän arkkitehdissa on se, että yleisö tuntee empatiaa päähenkilöihin ja pelkää heidän kanssaan sekä heidän puolestaan kauhun uhkia. Kauhistuttavaa tunnelmaa luovat esimerkiksi hirviöiden ja miljöiden uhat. Kauhun vaikutuksista käsittelen abjektiota eli ruumiillisesti, psyykkisesti ja metafyysisesti uhkaavia rajanylityksiä, jotka aiheuttavat pelottavaa inhoa. Analysoin myös henkilöhahmojen ja yleisön kokemaa ahdistusta torjutuista menneisyyden psykologisista kauhuista, jotka kohoavat pintaan kertomuksen psyykkisinä uhkina. Käsitykseni mukaan Leväluhtaa ja Pimeän arkkitehtia voi tulkita sekä psykologisena että metafyysisenä kauhuna, jolloin kauhun affektiivisuus ilmenee ruumiillisina, psyykkisinä ja metafyysisinä vaikutuskeinoina ja vaikutuksina. Kauhu pyrkii affektiivisesti sekä kauhistuttamaan että kiehtomaan yleisöä.
  • Muhonen, Mira (2020)
    Tutkielmassa tarkastellaan Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanin Sielut kulkevat sateessa groteskien, metafiktiivisten sekä intertekstuaalisten piirteiden vaikutusta teoksen pelottavien olentojen, syväläisten ja jumalan rakentumiseen sekä kauhistuttavuuteen. Tutkielman lähtökohtana on ajatus siitä, että teoksen realistisuus vahvistaa olentojen aiheuttamaa kauhua, outoutta ja pelon tunnetta lukijassa. Sen sijaan painottamalla omaa fiktiivisyyttään metafiktion keinoin teos purkaa realistisen kaltaisen, mutta yhtä aikaa groteskin maailman aikaansaamaa kauhullista vaikutelmaa. Analyysissä osoitetaan, että olentojen ulkomuoto rakentuu pääasiassa kahden käsitteen, groteskin yhdistelyn sekä luokattomuuden varaan. Näistä yhdistely vaikuttaa olentojen kuvauksessa ainoastaan visuaalisesti, kun taas luokattomuus näkyy kuvallisuuden lisäksi erityisesti syväläisten epätäydellisessä suhteessa ihmisyyden kategoriaan. Lisäksi osoitetaan, että mitä enemmän tietoa tapahtumista ja olennoista saadaan, sitä vähäisempi groteskin vaikutus on. Mahdollisten ja mahdottomien elementtien horjuttaminen, yhdistely ja vääristely ovat tiedon lisäksi suuri vaikutin syväläisten kuvauksessa sekä vastaanotossa, sillä ne hankaloittavat lukijan tekemää arviointia tarinamaailman realistisuudesta. Myös vieraan ja epäinhimillisen voiman identifioituminen teoksen kuvitteelliseksi kirjoittajaksi murtaa sekä yliluonnollisuuden että groteskin vaikutelman. Kirjailijan läsnäolo ei kuitenkaan vaikuta groteskien kuvien arviointiin, sillä syväläiset ja jumala pysyvät ulkoiselta olemukseltaan yhä inhottavina, vaikka niihin liittyvä psykologinen pelko katoaisi. Tutkielmassa päädyttiin alkuasetelmassa esitettyyn olettamukseen siitä, että siinä missä teos pyrkii groteskin tyylikeinojen kautta luomaan kammottavaa tunnelmaa sekä pelottavia olentoja, se samanaikaisesti purkaa juuri luomiaan kauhullisia vaikutelmia paljastamalla oman metafiktiivisyytensä. Osoittaessaan avoimesti lukijalleen keinotekoisen luonteensa, teos poistaa samalla itseensä liittyvät selittämättömyydet eliminoiden siten myös pelon, joka outoihin, selittämättömiin asioihin liittyy. Teoreettisena kehyksenä tutkielmassa ovat toimineet groteskin lajiteoriasta, intertekstuaalisuudesta sekä metafiktiosta johdetut yleiset keinot.
  • Autere, Anna-Maija (2023)
    Tutkimuksessani tarkastelen heterodiegeettisen kertojan roolia, puhetta ja ääntä Sally Rooneyn (1991–) teoksessa Normal People (2018). Selvitän, miten kertoja puhuu ja mitä hän puheellaan tavoittelee, ja sitä kautta myös hänen suhdettaan teoksen päähenkilöihin ja kuvaamaansa yhteisöön. Lisäksi tarkastelen, miten kertojan puheen kollektiivinen luonne rakentuu ja millaisen kuvan kertoja luo yhteisöstä, jonka näkemyksiä hän viljelee puheessaan. Tutkimukseni teoreettinen viitekehys yhdistelee klassisen ja jälkiklassisen, erityisesti kognitiivisen, narratologian näkemyksiä ja välineistöä. Kertoja fokalisoi tarinamaailmaa vuoroluvuin kahden päähenkilön Connellin ja Mariannen näkökulmista, jolloin kertoja pääsee kerrallaan toisen päähenkilön ajatuksiin ja sisäiseen maailmaan. Kertojan ajatustenluku rajoittuu kuitenkin päähenkilöihin, ja tarinamaailman muita henkilöhahmoja hän tarkastelee ulkopuolelta. Kertojan ja päähenkilön diskurssien eronteko osoittautuu kerronnan vapaassa epäsuorassa esityksessä hankalaksi, eikä lukija voi olla varma, milloin kertoja puhuu omasta ja milloin henkilöhahmon näkökulmasta. Kertojan puhetta määrittää toistuva yhteisöllisen näkemyksen ilmentäminen, jolloin kertojan ääni ei täten koostu vain kertojan omasta yksilöllisestä esityksestä, vaan siihen sekoittuu yhteisöllinen ääni. Kertojan puheen yhteisöllinen ja sosiaalinen luonne rakentuu erilaisista tekstuaalisista merkeistä ja strategioista, joilla yhteisöllisyyttä kuvataan. Normal People -teoksessa näitä keinoja ovat kertojan viittaaminen toistuvasti yhteisön läsnäoloon ja sen korostaminen, että yhteisö on kiinnostunut yksilöiden valinnoista ja teoista ja arvottaa niitä. Kertoja myös perustelee omia näkemyksiään päähenkilöistä ja heidän valinnoistaan nojaamalla kollektiiviseen mielipiteeseen. Tarve olla normaali ja elää normaalia elämää määrittää ja arvottaa voimakkaasti Connellin ja Mariannen valintoja, ja käyttämällä hyväkseen yhteisön oletettua näkemystä kertoja esittää oman tulkintansa siitä, mikä on sosiaalisesti hyväksyttyä, normaalia ja tavoiteltavaa. Kun Connell ja Marianne alkavat löytää omaa paikkaansa maailmassa, myös kertojan viittaaminen yhteisöön vähenee. Ihanne normaalista kuitenkin säilyy läpi teoksen päähenkilöiden elämää ja valintoja määrittävänä ja arvottavana tekijänä. Kertojan ideologinen epäluotettavuus ilmenee yleistävässä, arvioivassa ja puolueellisessa puhetavassa. Lisäksi kertojan toistuva piiloutuminen päähenkilöiden diskursseihin mahdollistaa kertojan omien näkemysten ilmentämisen häivytetysti, mikä on myös osaltaan osoitus siitä, että tarinan ulkopuolisen kertojan sanaan ei voi absoluuttisesti luottaa.
  • Ängeslevä, Viivi (2019)
    Tarkastelen tutkielmassani Zadie Smithin romaanin Swing Time (2016) kuvausta Ison-Britannian keskiluokkaisen ihmisen identiteetistä sekä yhteiskuntaluokista. Keskeisimmät sosiologiset ja yhteiskunnalliset lähteeni ovat Pierre Bourdieun teoria luokista sekä kaksi 2010-luvulla toteutettua tutkimusta Ison-Britannian luokista, BBC:n ja sosiologi Mike Savagen tutkimusryhmän toteuttama Great British Class Survey ja sosiologi Will Atkinsonin luokkamalli. Identiteetin ja diskurssien tarkastelulle pohjan antavat Stuart Hall, Michel Foucault ja Paul Ricœur. Kerronnan ja kerronnallisen identiteetin tutkimuksen tukena käytän James Phelanin ja Marin Klepperin tutkimuksia. Luen Swing Timen temaattisena, ideologisena teoksena, joka kuvaa Ison-Britannian luokkayhteiskunnan eriarvoisuutta. Tutkielmassani liitän teoksen sen kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin eli ympäröiviin sekä hierarkioita ja stereotypioita ylläpitäviin diskursseihin. Isossa-Britanniassa on korostettu esimerkiksi yksilöllisiä kykyjä ja ”likvidiä moderniteettia” luokka-aseman merkityksen kustannuksella. Smithin hysteeriseksi realismiksi kutsuttu kirjallinen tuotanto sekä jatkaa että kritisoi näitä diskursseja. Määritän tutkielmassa Swing Timen keskeisten päähenkilöiden asemat GBSC:n ja Atkinsonin malleissa. Huomaan päähenkilö-kertojan ja tämän äidin hahmojen kuvaavan periytyvän kulttuurisen pääoman merkitystä luokka-asemalle ja aseman nousulle. Traceyn hahmo personifioi vastapainona alaluokkien alistettua asemaa. Päähenkilö-kertojan subjektiivinen minäkerronta kuvaa tutkielmani mukaan keskiluokkaista ajattelutapaa. Tutkin päähenkilö-kertojan käsitystä identiteetistään, väärintulkitsevaa kerrontaa sekä muita keinoja, joilla romaanissa näytetään kertojan väistelevän luokka-asemien merkitystä ja täten myös omaa keskiluokkaisuuttaan. Se on tutkimukseni väitteeni mukaan nykyhetken keskiluokkaiselle ihmiselle tyypillinen piirre; keskiluokka on muuttunut niin, etteivät perinteiset käsitykset sen piirteistä enää päde. Keskiluokan tärkein uusi piirre on etninen monimuotoisuus. Päähenkilö-kertoja näe diskurssien vaikutusta itseensä ja koittaa samastua ryhmiin, jotka hän jaottelee individualistisen ajattelun ohjeistamana yksittäisten ominaisuuksien, kuten lahjakkuus tai etnisyys, mukaan. Se ei tuota toivottua tulosta eli eheää identiteettiä, tuntemusta pysyvyydestä. Näin Swing Time todistaa, että brittiläisen ihmisen identiteetin sekä mahdollisuuksien ja rajoitusten elämässä määrää pohjimmiltaan aina luokka-asema.
  • Turtola, Mette (2018)
    Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkitaan lauluntekijä Olavi Uusivirran kappaleiden suhdetta Eino Leinon runoihin. Teoriaviitekehyksenä käytetään Kiril Taranovskin subtekstianalyysiä. Subtekstillä tarkoitetaan tekstin primaarimerkitysten alle piiloutuvaa merkitystä. Runoanalyysien metodi perustuu Leino-alluusioiden ja -sitaattien paikallistamiseen Uusivirran kappaleista. Tutkielman aineistona ovat Uusivirran kappaleet ”Löysäläisen laulu” ja ”Ukonlintu ja virva-liekki”, jotka ovat molemmat ilmestyneet albumilla Minä olen hullu (2008). Näitä vertaillaan Leinon kirjoitusasultaan vain hieman eroaviin runoihin ”Löysäläisen laulu” (Shemeikan murhe, 1924) ja ”Ukon lintu ja virvaliekki” (Helkavirsiä 2, 1916). Tärkein tutkimuskysymys on, mitä lisämerkityksiä Olavi Uusivirran lyriikoiden tulkinta Eino Leinon runojen kautta tuo niihin. Lisäksi tutkitaan, eroaako tulkinta näin pelkkään diktioon perustuvasta tulkinnasta; onko siteeraaminen poleemista vai tukeeko se tekstiä? Millä tavoin Uusivirran tekstit voidaan ymmärtää ilman subtekstejä ja niiden analysoinnin jälkeen? Tässä työssä yhtenä tavoitteista on myös pyrkiä hälventämään rajoja, joita voidaan pystyttää niin kutsuttujen korkeakirjallisten- ja populaarikulttuuristen tuotteiden välille. Analyysien perusteella voidaan huomata, että nämä kaksi Uusivirran kappaletta rakentuvat tiivistii Leinon runojen päälle. Kappaleissa käytetään alluusioita ja sitaatteja, sekä myös alku- tai loppusointuisuutta mukailemaan Leinon runojen kieltä ja muotoa. Leino-lainat eivät ole vain sieltä täältä poimittuja lauseenosia, joita olisi ripoteltu kappaleiden lyriikoihin vain siksi, että ne kuulostavat mukavilta. Leinon runot vahvistavat niitä teemoja, joita Uusivirran kappaleista on tulkittavissa ilman Leinon runojen läsnäoloakin. Alluusioiden ja sitaattien käyttö ei ole poleemista. Tämän tutkielman valossa näyttää, että taiderunouden ja populaarin laululyriikan rajat eivät ole niin selviä. Aineiston perusteella voidaan sanoa, että populaariksi mielletty teos voi olla, ja onkin, kytköksissä suurempaan kirjalliseen perinteeseen.