Browsing by master's degree program "Sosiaalitieteiden maisteriohjelma (SOSM)"

Sosiaalipsykologian tieteenalalla on pitkä sosiaalisen identiteetin tutkimusperinne eli keitä ovat me ja keitä ovat he, ja miten nämä sosiaaliset identiteetit vaikuttavat ryhmien välisiin suhteisiin. Kysymys siitä, mikä on meidän ja mikä on heidän, ja tämän kollektiivisen psykologisen omistajuuden vaikutus ryhmien välisiin suhteisiin on kuitenkin tieteenalalla vielä uusi tutkimusalue. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan kollektiivista psykologista omistajuutta vapaaehtoistyön kontekstissa. Teoreettisena viitekehyksenä tutkimuksessa käytetään sosiaalisen identiteetin lähestymistapaa, joka suhteutetaan aiempaan kollektiivista psykologista omistajuutta tarkastelevaan tutkimukseen. Lisäksi tutkielmassa tarjotaan tälle tutkimusalueelle uutta käsitettä: kollektiivista epistemologista omistajuutta, joka viittaa tiedon, narratiivien ja ideoiden omistamiseen. Tutkimuksessa tarkastellaan tilastollisesti kolmea hypoteesia: 1) Kollektiivinen psykologinen omistajuus ja kollektiivinen epistemologinen omistajuus ovat kaksi erillistä ilmiötä, 2) Sisällön tuottaminen ryhmässä on yhteydessä korkeampaan kollektiiviseen psykologiseen omistajuuteen ja voimakkaampaan epistemologiseen omistajuuteen, 3) Kollektiivinen psykologinen omistajuus on yhteydessä samaistumiseen omistuksen kohteeseen. Tutkimus on tehty Slush-tapahtuman vuoden 2022 vapaaehtoisilta kerätyn kyselyaineiston avulla. Kyselyssä vastaajat oli jaettu kolmeen eri koeryhmään: Ensimmäisessä ryhmässä vastaajat tuottivat sisältöä yhdessä ryhmässä, toisessa ryhmässä he tuottivat sisältöä yksin ja kolmannessa he vain lukivat sisältöä. Aineisto kerättiin joulu-tammikuussa 2021–2022 ja vastaajia oli 174, jolloin 11,8 % vapaaehtoispopulaatiosta vastasi kyselyyn. Puuttuvien vastausten vuoksi tarkastelussa pystytään kuitenkin käyttämään heistäkin vain 51 vastaajan vastauksia. Vastaajien pienen määrän vuoksi tutkimuksessa verrattiin ryhmässä sisältöä tuottaneita kahteen muuhun ryhmään. Tulosten perusteella kollektiivinen psykologinen omistajuus ja kollektiivinen epistemologinen omistajuus ovat empiirisesti erillisiä käsitteitä, tosin lisätutkimusta tarvitaan tuloksen vahvistamiseksi. Sisällön tuottaminen yhdessä vaikuttaa olevan yhteydessä voimakkaampaan kollektiiviseen psykologiseen omistajuuteen, mutta aineisto ei rajallisen kokonsa vuoksi antanut tilastollisesti merkitsevää tulosta, myöskään kollektiivisen epistemologisen omistajuuden osalta tutkimus ei antanut tilastollisesti merkitsevää tulosta. Kollektiivinen psykologinen omistajuus Slush-organisaatiota kohtaan osoittautui olevan yhteydessä voimakkaampaan samaistumiseen Slush-organisaation kanssa. Muiden kollektiivisen omistajuuden mittarien osalta (omistajuus vapaaehtoisten oppaasta ja kollektiivinen epistemologinen omistajuus) tilastollisesti merkitseviä tuloksia ei saatu. Tulokset ovat suuntaa antavia vastaajien pienen lukumäärän vuoksi. Yleisesti tutkielma kuitenkin osoitti, että kollektiivisen psykologisen omistajuuden teemat ovat relevantteja myös vapaaehtoistyön kontekstissa, ja että sosiaalipsykologista tutkimusta kollektiivisen omistajuuden teemoista tarvitaan enemmän.

Digitaidollisuutta ja digitalisaatiota on tutkittu uusliberalismin ja eriarvoisuuden näkökulmista. Hyvinvointivaltioissa niiden on todettu voimistavan toisiaan. Yhteiskehitys tuottaa digitaitopakkoa, kun esimerkiksi kasvokkaista asiointia vähennetään ja se korvataan digipalveluilla. Tutkimukset osoittavat kehityksen vastuuttavan yksilöä, lisäävän sosiaalista stratifikaatiota ja vaikeuttavan yhteiskunnallista osallistumista. Digitalisaatioon tosin liitetään myönteisiä kuvia. Se nähdään uusien toimintamahdollisuuksien ja -vapauksien tuottajana, yhteiskunnallisten toimintojen tehostajana ja sujuvoittajana. Keskustelu digitaidottomista on rajatumpaa ja keskittyen syrjäytymisulottuvuuksiin: palveluiden saatavuuden ja osallistumisen näkökulmiin, muttei syvällisemmin kokemuksellisuuteen. Tutkimuksista tiedetään digitalisaation aiheuttavan ahdistusta, pelkoa ja stressiä. Digitaidottomia on kuitenkin tunteiden sosiologialla tutkittu niukasti. Tämä tutkielma tarkastelee digitaidottomuuden kokemuksellisuutta ja tunneilmapiiriä. Tunneilmaisut ovat metodologinen ikkuna ymmärtämään ihmisten kokemuksia ja heidän artikuloimaansa ajanhenkeä. Tutkielmassa tunteet määritellään kulttuurista opittuina ja ohjattuina konstruktioina. Tutkielman aineisto on vuoden 2020 digitaitokartoituksen 1300 avovastausta ja -viestiä. Niissä kyselyn vastaajat kertovat näkemyksiä digitaidottomista ja digitaidottomuudesta julkishallinnolle. Tutkielmassa tavoitteena on antaa ääni näille vastaajille. Tutkielmassa tarkastellaan, kuinka vastaajat tuntevat yhteenkuuluvuutta tai millaisia affektiivisia orientaatioita heille on muodostunut. Lisäksi pohdintaan, millaista digitalisaation kritiikkiä voi muodostaa analyysin perusteella. Tutkielmassa aineisto mielletään määrittelevän digitaidollisuutta ja olevan eräänlainen digitaitonormin vahvistaja. Vastaajien näkemyksistä piirtyy vaikutelma, että kartoitus koetaan sekä käden ojennuksena julkishallinnolta että kritiikin kanavana ja osoittajana digitaitojen tarpeellisuudelle. Tutkielman analyysi on laadullinen ja aineistolähtöinen. Analyysissä on lainattu ankkuroidun teorian käsitteitä. Vastaajien vastauksista on luokiteltu näkemyksiä, kuvailuja, kertomuksia ja tunneilmaisuja. Luokittelun pohjalta on luotu teoriaa. Teorian luonnin apuna käytetään Raymond Williamsin tunnerakenteet -käsitettä, jolla abstrahoidaan ajanhengen yhteenkuuluvuutta ja vivahteikkuutta. Tunnerakenteet voivat olla sisäisesti ja toisilleen jännitteisiä. Ne emergoivat vallitsevaa diskurssia. Luokittelun ja teoretisoinnin lopputulemana on luotu hallitsevan, häpeän, pelon ja luottamuksen sekä turhautumisen ja suuttumuksen tunnerakenteet. Ne kannattelevat digitaidottomuuden kokemuksellisuutta. Aineiston vastauksien näkemyksistä välittyy kielteinen tunneilmapiiri ja emotionaalinen taakka. Digitaidottomien mielletään kokevan digitalisoituva yhteiskunta vieraaksi, eikä heitä kuunnella tai ymmärretä. Heidän kerrotaan olevan vaarassa syrjäytyä eri tavoin, kuten asioinnin osalta. Aineistossa ilmenee häpeää puutteista ja riippuvuussuhteista, kun esimerkiksi digitaidoton ei kehtaa osallistua digikoulutuksiin, jotta muut eivät huomaisi hänen taidottomuuttansa. Pelkoa aiheuttavat muun muassa digilaitteiden ja -palveluiden käyttäminen sekä syrjäytymisvaara. Pelko tuottaa riskiajattelua ja uhrautumisvalmiutta. Vastaajat kertovat olevansa valmiita sietämään pelkoa digilaitteiden käytöstä pikemmin kuin pelkoa syrjäytymisestä. Suuttumusta aiheuttaa esimerkiksi se, että julkishallinto tuottaa tarpeen digihoivalle, joka valuu omaisillekin. Itsenäinen toimijuus on näkemyksissä erityisen merkityksellinen. Se on tutkielmassa yhdistetty osaksi eettis-poliittista aktiivikansalaisuusihannetta. Analyysista välittyy, että digitalisaation edistämisessä pitäisi huomioida tiukemmin palvelutarpeen ja -kanavien monimuotoisuus ja digitalisaation vaikutus hyvinvointiin.

Tässä maisterintutkielmassa selvitetään millaisia kokemuksia perheväkivaltaa lapsiinsa kohdistaneilla äideillä on sosiaali- ja terveyspalveluissa. Aiempien tutkimusten mukaan äitien lapsiinsa kohdistamaa perheväkivaltaa ei aina tunnisteta sosiaali- ja terveyspalveluissa ja siksi perheväkivaltaa käyttäneiden äitien kokemukset ovat tärkeä tutkimusaihe. Tutkimuskysymykset ovat 1) miten perheväkivaltaa lapsiinsa kohdistaneet äidit kuvaavat kokemuksiaan sosiaali- ja terveyspalveluissa ja 2) millaisia subjektipositioita heille näissä kuvauksissa muodostuu. Tutkimusaineisto kerättiin kirjoituspyynnöllä Maria Akatemian avustuksella kesän 2021 aikana. Tutkimusaineisto koostuu viiden perheväkivaltaa lapsiinsa kohdistaneen äidin kirjoituksista. Tutkimus edustaa laadullista tutkimusta. Tutkimusmenetelmänä on käytetty diskurssianalyysiä ja tutkimuksen viitekehyksenä toimii sosiaalinen konstruktionismi. Tämän tutkimuksen teoreettisena lähtökohtana toimii Erving Goffmanin jäsentämä teoria vuorovaikutuksesta ja siihen liittyvästä kasvotyöstä. Kasvotyön kautta vuorovaikutuksessa pyritään säilyttämään niin omat kuin toisten kasvot. Lisäksi olennaisia käsitteitä tässä tutkimuksessa ovat dialogisuus, työntekijä-asiakassuhde ja lapsiin kohdistuva perheväkivalta. Ammatillisissa asiakassuhteissa pyritään usein tasavertaisuuteen, vaikka sen lähtökohdat ovat epäsymmetriset. Kun vuorovaikutus on vastavuoroista, se mahdollistaa keskinäisen dialogin syntymisen. Diskurssit jäsentävät sitä, miten äidit kuvaavat ja millaisia merkityksiä he antavat kokemuksilleen sosiaali- ja terveyspalveluissa. Analyysin tuloksena aineistosta jäsentyi kolme päädiskurssia, jotka nimettiin ymmärryksen diskurssiksi, kohtaamattomuuden diskurssiksi ja häpeän diskurssiksi. Jokaisen päädiskurssin alle nimettiin 2-3 aladiskurssia. Päädiskurssien sisällä äideille rakentui erilaisia subjektipositioita eli rooleja suhteessa kokemuksiin perheväkivaltaa käyttäneinä äiteinä sosiaali- ja terveyspalveluissa. Äitien puhetavoissa monet diskursseista ja niiden alateemoista esiintyivät limittäin teksteissä. Tutkimuksen tulosten perusteella voidaan todeta, että äitien kokemukset ovat monimutkainen kokonaisuus erilaisia sosiaalisia todellisuuksia. Äidit toivat teksteissään esille tarpeen muodostaa luottamuksellinen asiakassuhde sosiaali- ja terveyspalveluiden ammattilaisiin sekä sen, että perheväkivallasta kysyttäisiin tai, että se otettaisiin puheeksi suoraan äitien asioidessa palveluissa. Äitien kokemuksissa perheväkivaltaa ymmärrettiin erilaisten kuormittaviksi miellettyjen tekijöiden kautta. Esille tuli myös perheväkivaltaan liittyvää kohtaamattomuutta, äitien teksteissä kerrottiin ettei välttämättä kukaan ammattilainen kysynyt heiltä perheväkivallasta. Tuloksissa tuli esille myös äitien tekemään perheväkivaltaan liittyvä häpeä, häpeään yhdistettiin erityisesti sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten työhön liittyvät virkatehtävät ja pelko esimerkiksi lastensuojelullisista toimenpiteistä.

Tiedekunta: Valtiotieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Sosiaalitieteiden koulutusohjelma Opintosuunta: Sosiaalityö Tekijä: Katri Scharf Työn nimi: ”Dramaattista on, että uhrit ovat Suomessa näin nuoria” - Diskurssianalyysi Helsingin Sanomissa julkaistuista kirjoituksista nuorten päihteiden käytöstä Työn laji: Maisterintutkielma Kuukausi ja vuosi: maaliskuu 2022 Sivumäärä: 54 + liitteet Avainsanat: nuoret, päihteet, media, diskurssianalyysi Ohjaaja tai ohjaajat: Heidi Muurinen Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto Tiivistelmä: Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaisia diskursseja media tuottaa nuorten päihteiden käytöstä ja nuorista päihteiden käyttäjistä. Tutkimuksen aineisto koostuu kahdestakymmenestä Helsingin Sanomissa vuosina 2020 – 2021 julkaistusta lehtikirjoituksesta. Aineisto on kerätty systemaattisesti Helsingin Sanomien sähköisestä arkistosta ja siihen on sisällytetty kaikki nuorten päihteiden käyttöä koskevat lehtikirjoitukset, joiden kirjoittaja on toimittaja tai asiantuntijataho. Aineistoista on rajattu pois maallikoiden mielipidekirjoitukset, koska tutkimuksen tarkoitus on tarkastella asiantuntijoiden tuottamaa keskustelua. Vaikka toimittajat eivät ole päihdeongelman asiantuntijoita, on heillä ammatillisen etiikan puolesta velvoite perustaa kirjoituksensa luotettaviin lähteisiin niin haasteltujen, kuin tilastojenkin osalta. Tutkimuskysymykset ovat: 1) Millaisia diskursseja Helsingin Sanomien nuorten päihteiden käyttöä käsittelevissä lehtikirjoituksissa esiintyy? 2) Minkälaisen kuvan media luo nuorista päihteidenkäyttäjistä? Aineisto on analysoitu diskurssianalyysin keinon, jonka keskeinen ajatus on, että kielen käytöllä rakennetaan sosiaalista todellisuutta. Tutkimuksen teoreettisena taustana esitellään nuoruuden tutkimusta sekä nuorten päihteiden käytön ajankohtaista tilannetta tutkimuksen ja tilastotietojen valossa. Nuorten päihteiden käyttöä koskeva tutkimus luo kontekstin aineiston lehtikirjoituksille. Aineistosta oli jäsennettävissä neljä eri diskurssia. Nämä diskurssit ovat muutokset diskurssi, vastuun diskurssi, toimenpiteiden diskurssi ja haittadiskurssi. Toimenpiteiden diskurssi on jaettu kahteen alakategoriaan, jotka ovat lisääntyneen käytön diskurssi ja polarisoitumisen diskurssi. Myös vastuun diskurssissa on kaksi alakategoriaa, jotka on nimetty vanhempien vastuun diskurssiksi ja yhteiskunnan vastuun diskurssiksi. Muutoksen diskurssissa päihteiden käytön kuvattiin lisääntyneen, mutta myös kasautuneen tietylle osalle nuoria. Vastuun diskurssissa vastuun nähtiin olevan ensisijaisesti yhteiskunnalla, mutta myös vanhempien läsnäoloa nuoren elämässä pidettiin tärkeänä. Toimenpiteiden diskurssi näki yhteiskunnan olevan avainasemassa toimenpiteiden toteuttajana. Itse toimenpiteet liittyivät paremmin saatavilla olevaan päihdehoitoon ja ennaltaehkäisevään päihdetyöhön. Haittadiskurssi lähestyi nuorten päihteiden käyttöä sen aiheuttamien terveydellisten ja yhteiskunnallisten haittojen näkökulmasta. Diskurssit olivat osittain päällekkäisiä. Esimerkiksi muutoksen diskurssista löytyi haittadiskurssin kanssa päällekkäisyyttä, kun päihteiden käytön lisääntymistä kuvattiin lisääntyneitten haittojen näkökulmasta. Myös toimenpiteiden diskurssi ja vastuun diskurssi kietoutuivat toisiinsa ja yhteiskunnalla nähtiin vastuun lisäksi olevan velvollisuus ryhtyä toimenpiteisiin. Aineiston analyysin perusteella nuoret olivat lehtikirjoituksissa melko passiivisessa roolissa. Nuorilta ei odotettu toimenpiteitä eikä heille suoraan osoitettu vastuuta tilanteesta. Nuorten taustoja avattiin aineistossa pinnallisesti, mutta nuoret jäivät kirjoituksissa melko etäisiksi. Tutkielman tuloksista voidaan päätellä, että nuorten päihteiden käytön ajatellaan olevan kasvava yhteiskunnallinen ongelma ja yhteiskunnalta toivotaan ratkaisuksi parempia hoidollisia resursseja. Nuoria ja heidän vanhempiaan ei nähdä ongelman syyllisenä eikä heidän odoteta ratkaisevan sitä yksin.

Tutkielmassa kysytään, miten lasten kulutuskulttuuri näkyy keskiluokkaisten lapsiperheiden arjessa. Tarkemmin kysytään, millaisia kulutuseetoksia lasten ja vanhempien puhe kulutuksesta ilmentää sekä miten kulutuseetokset heijastuvat lasten ja vanhempien välisiin kulutusneuvotteluihin. Tutkielma sijoittuu yhteiskuntaluokan, lapsuuden ja kulutuksen sosiologian risteykseen. Yhteiskuntaluokkaa tarkastellaan bourdieulaisen luokka- ja distinktioteorian näkökulmasta. Tutkielma täydentää kansainvälistä lasten kulutuskulttuurin tutkimuskenttää 2020-luvun suomalaisen kulutus- ja luokkayhteiskunnan näkökulmalla. Tutkielman aineisto on kerätty neljän pääkaupunkiseudulla asuvan lapsiperheen kodeissa yhdistelemällä osallistuvaa havainnointia sekä perheenjäsenten teemahaastatteluita. Aineisto on analysoitu teoriaohjaavan sisällönanalyysin periaatteiden mukaisesti niin, että aiempi tutkimus ja teoreettiset viitekehykset tukevat analyysiä, mutta tilaa jää myös aineistolähtöisille kategorioille. Aineistossa esiintyy yhteensä viisi kulutuseetosta. Kohtuullinen kulutuseetos ilmenee ennen kaikkea maltillisena, järkevänä ja säästäväisenä suhtautumisena kulutukseen ja rahankäyttöön. Vihreä kulutuseetos puolestaan korostuu erityisesti korkeakoulutettujen äitien puheissa ja ilmentää liiallisesta tavaramäärästä ja luonnonvarojen tuhlaamisesta seuraavaa ahdistusta, jota lievittävät esimerkiksi käytetyn tavaran kierrätys ja aineeton kulutus. Kehittävä kulutuseetos puolestaan näkyy tavassa, jolla vanhemmat arvostavat lasten aktiivista harrastamista, korkeakulttuuria sekä kehittäviä ja toiminnallisia tavaroita. Sosiaalinen kulutuseetos ilmentää erityisesti lasten puheissa esiintyvää ystävien ja vertaisryhmän merkitystä kulutushaluille. Affektiivinen kulutuseetos esiintyy niin ikään pääasiassa lasten puheessa ja korostaa kulutuksen aikaansaamaa itseisarvoista iloa ja sen ilmentämää välittämistä ja huolenpitoa perheenjäsenten välillä. Lisäksi kulutusneuvotteluiden tarkastelu oman rahan, hankintojen, harrastusten ja teknologian sekä ruutuajan näkökulmista osoittaa, että vanhemmat vetoavat lähes kaikkiin eri kulutuseetoksiin perustellakseen lasten kulutuksen rajoittamista tai sallimista. Toisaalta myös lapset haastavat vanhempien periaatteita ja toimivat neuvotteluissa aktiivisina ja paikoin valtahierarkioita rikkovina toimijoina. Tulosten perusteella todetaan vanhempien tuottavan kunniallista keskiluokkaa ja vanhemmuutta kohtuulliseen, vihreään ja kehittävään kulutuseetoksen perustuvien erontekojen avulla. Lapsille tyypilliset sosiaalinen ja affektiivinen kulutuseetos taas perustuvat enemmän yhteenkuuluvuuden luomiseen, ja yhteiskuntaluokkaa keskeisemmiksi nousevat ikään perustuvat eronteot. Tulokset ovat laajalti aiemman kansainvälisen tutkimuskirjallisuuden suuntaiset, mutta esimerkiksi kohtuullisen kulutuseetoksen korostuminen aineistossa kehittävän kulutuseetoksen sijaan voidaan nähdä suomalaisen kulutusyhteiskunnan erityispiirteenä. Lisäksi 2020-luvun lasten vanhemmat ovat kasvaneet teknologian parissa, mikä näkyy aineistossa muun muassa positiivisempana suhtautumisena lasten teknologian käyttöön. Tulosten perusteella toivotaan lasten omien näkemysten tuomista vahvemmin esiin lasten kulutusta koskevassa julkisessa keskustelussa.

Tiivistelmä Tiedekunta: Valtiotieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Sosiaalitieteiden maisteriohjelma Opintosuunta: Sosiaalipsykologia Tekijä: Minna Mannila Työn nimi: ”Ei oo enää hiirulainen, joka haluaa mennä vaan nurkkaan mahollisimman näkymättömänä” Naisvankien häpeäkokemukset ja tanssi- sekä liikeilmaisuun perustuvan vankilateatteritoiminnan vaikuttavuus Työn laji: Maisterintutkielma Kuukausi ja vuosi: Marraskuu 2021 Sivumäärä: 70+5 Avainsanat: häpeä, häpeäleima, kehollisuus, vankilateatteri, naisvanki, sisällönanalyysi Ohjaaja tai ohjaajat: Anna-Maija Pirttilä-Backman Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto Tiivistelmä: Tutkielman tavoitteena on tarkastella tanssi- ja liikeilmaisuun perustuvaan vankilateatteriproduktioon osallistuneiden naisvankien kokemuksia häpeästä sekä vankilateatterin vaikutuksia naisvankien häpeäkokemuksille. Näitä tutkitaan tarkastelemalla sitä, miten vangit kuvailevat kokemuksiaan vankilateatterin edetessä, kolmessa eri vaiheessa. Tutkielman aineisto koostuu vuosina 2019–2020 kolmessa vankilateatteriprojektin eri vaiheessa toteutetuista puolistrukturoiduista teemahaastatteluista. Haastatteluihin osallistui kuusi Vanajan vankilan naisvankia sekä kaksi produktion tuotantoon osallistunutta jäsentä. Näistä naisvankien haastattelut on rajattu tutkimuksen lopulliseksi aineistoksi. Aineistoa analysoitiin laadullisen teoriasidonnaisen sisällönanalyysin keinoin aikaisempaan häpeän parissa toteutettuun tutkimuskirjallisuuteen nojaten. Tulosten perusteella naisvankien häpeäkokemukset ovat eroteltavissa sisäisen ja ulkoisen häpeän ulottuvuuksiin. Nämä häpeäkokemukset kohdistuivat sekä kehoon liittyvään häpeään että ryhmäjäsenyyteen liittyvään häpeään. Vankilateatterilla koettiin kuitenkin olleen vaikutusta naisvankien häpeän ilmenemiseen, sillä naisvangit kokivat vankilateatteritoiminnan omaehtoisen kuntoutumisen välineenä. Vankilateatterin kautta naisvangit kuvailivat vapautuneensa häpeäkokemuksista erityisesti kehoon ja vangin ryhmäjäsenyyteen liittyen. Tutkimuksen tulokset onnistuivat avaamaan ja havainnollistamaan naisvankien häpeäkokemuksia, mikä on tärkeää kuntouttavan toiminnan suunnittelun kannalta. Häpeäkokemuksien tunnistamisen lisäksi tutkimuksen tulokset korostivat vankilateatteritoiminnan merkityksellisyyttä, mistä ilmenee puolestaan vankilateatteritoiminnan jatkuvuuden tärkeys.

Ihmisten ja muiden eläinten välisiä suhteita määrittää erityisesti nykyaikana ihmisen ylivalta kaikista muista eläimistä. Tämän lisäksi ihmiset arvottavat eri eläinlajeja hierarkkisesti niiden ansaitseman moraalisen arvostuksen mukaan, mikä havainnollistuu siinä, miten kohtelemme eri lajin edustajia. Epäonnekkaassa asemassa ovat esimerkiksi tuotantoeläimet, joita tapetaan globaalisti ihmisten hyväksi vuosittain miljardeja. Eläinten eriarvoisen aseman taustalla on ilmiö nimeltä spesismi, joka tunnetaan myös nimellä lajisorto. Tutkielman keskeiset käsitteet ovat globaali eläinteollinen kompleksi, spesismi, lihaparadoksi ja rationalisointi. Globaali eläinteollinen kompleksi määritellään eläintuotannon järjestelmänä, jonka mahdollistaa spesismi eli muunlajisten epäoikeudenmukainen kohtelu. Tutkielmassa ruoka, erityisesti eläinperäiseen ruoka, esitellään monitahoisena sosiologisena konseptina, johon on latautunut suuri määrä sosiaalisia, kulttuurisia ja symbolisia merkityksiä, minkä johdosta ruoka on ihmisille hyvin affektiivinen asia. Lihaparadoksi taas määritellään moraalisena ristiriitana, jonka mukaan eläimille halutaan hyvää, mutta niitä kuitenkin syödään. Lihaparadoksia voi vältellä erilaisin strategioin, joista tässä tutkielmassa tarkastellaan eläinperäisen kulutuksen rationalisaatiota. Eläinperäisen kulutuksen vastinparina tutkielmassa tarkastellaan myös vegaanisen, eli ei-eläinperäisen, kuluttamisen perusteluja. Tarkastelu tehdään kriittisen eläintutkimuksen perspektiivistä; tarkoitus on tuottaa tietoa, joka edistää eläinten vapautusta. Tutkielman aineisto koostuu kahdeksasta sekasyöjäopiskelijan ja vegaaniopiskelijan haastattelusta, joissa haastateltavat vastaavat eläinten käyttöön ja oikeuksiin liittyviin kysymyksiin. Analyysimenetelmä on teoriaohjaava sisällönanalyysi, jonka avulla teoreettisia käsitteitä ja aineistoa keskustelutetaan keskenään. Tutkielman analyysi yhtäältä vahvistaa aikaisemman tutkimuksen tietoa eläinperäisen kuluttamisen rationalisaatiosta, jotka ovat kulttuuri, maku, luonnollisuus, terveys, ja neutralisaatio. Toisaalta tutkimus tuottaa uudenlaista ymmärrystä eläinperäisen kuluttamisen perusteluista. Analyysi vahvistaa myös aikaisemman tutkimuksen vegaanisen kuluttamisen perusteluita, joita ovat eläinoikeudelliset, terveydelliset ja ihmisoikeudelliset perustelut, sekä ilmasto- ja ympäristöperustelut. Kummankin kulutusmuodon perusteluille muodostuu analyysistä uudenlainen kategoria, joten tieto kahdesta eri kulutuksen muodosta syvenee. Analyysi lisäksi vahvistaa aikaisemman tutkimuksen käsitystä siitä, että eläinten moraalinen arvotus tehdään perustuen eläimen ihmisenkaltaisuuteen ja sen kuviteltuun älykkyyteen. Toisin kuin tutkimusaiheen aikaisemmassa tutkimuksessa, tämä tutkielma tuottaa tietoa eläinperäisestä ja vegaanisesta kulutuksesta suhteessa kriittisen eläintutkimuksen keskeisiin käsitteisiin, kuten spesismiin, sekä pohtii tutkimustuloksia suhteessa kriittisen eläintutkimuksen päämääriin. Tutkimustulosten avulla vegaanisen kuluttamisen esteitä voidaan helpommin ymmärtää, mikä tukee eläinoikeustyötä. Tämän ymmärryksen lisääminen on tärkeää nykyaikana, jolloin erityisesti eläinteollisuuteen perustuvan ruokajärjestelmän muutospaine on kova myös ilmasto- ja ympäristönäkökulmista katsoen.

Liikkumiseen kannustetaan usein korostamalla sen tuomia terveyshyötyjä. Liikkuminen on kuitenkin paljon muutakin kuin keino ehkäistä sydän- ja verisuonisairauksia. Siinä voidaan pitää merkityksellisenä monia asioita. Tämän tutkielman tavoitteena on ensinnäkin selvittää, millaista pääomaa liikkumiseen tarvitaan lapsuudessa ja nuoruudessa. Toiseksi kiinnostuksen kohteena on se, millaisia asioita liikkuvat aikuiset pitävät liikkumisessaan tärkeinä. Lopuksi tutkitaan liikkumisen jatkumoa ja selvitetään, mitkä näistä asioista ovat olleet tutkittavilla läsnä lapsuus- ja nuoruusiän liikkumisesta aikuisiän liikkumiseen asti. Tutkimuskysymykset ovat: Miten aikuisena vähintään harrastetasolla liikkuville on kertynyt liikuntapääomaa lapsuudessa ja nuoruudessa? Mistä osa-alueista liikuntapääoma muodostuu lapsuudesta ja nuoruudesta lähtien liikuntapääomaa kartuttaneilla aikuisilla? Mitkä liikuntapääoman osa-alueet ovat olleet tutkittavilla läsnä sekä lapsuuden ja nuoruuden että aikuisuuden liikkumisessa? Mitä liikkuminen tuottaa aikuisuudessa? Tutkielman aineisto koostuu kuuden yli 18-vuotiaan, vähintään harrastetasolla liikkuvan aikuisen yksilöhaastatteluista. Haastateltavat rekrytoitiin eräästä kuntokeskuksesta. Aineisto kerättiin keväällä 2022. Aineiston analyysimenetelmänä käytetään laadullista, aineistolähtöistä sisällönanalyysiä. Aineistolähtöisessä sisällönanalyysissä nojataan Grounded Theoryyn (GT) analyysitekniikkana. Tulkinnassa hyödynnetään pääomajaottelua. Liikkumiseen tarvittavia ja sen tuottamia resursseja tarkastellaan Bourdieun taloudellisen, sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman valossa. Liikkumisessa merkityksellisinä pidettyjä osa-alueita tarkastellaan Kunnarin liikuntapääoma-käsitteen avulla. Liikuntapääoma on osa ruumiillista kulttuurista pääomaa eli se ilmenee erilaisina toimintatapoina ja -taipumuksina. Tutkielman tulosten mukaan lapsuudessa ja nuoruudessa liikkumisen mahdollistaneita resursseja ovat sosiaalinen tuki, raha ja asuinympäristö. Aikuisuudessa liikkumisessa pidetään tärkeänä viihtyisyyden, ihmissuhteiden, rutiinin, suorittamisen, itsensä ilmaisun sekä terveyden osa-alueita. Liikkumisen jatkumossa lapsuudesta aikuisuuteen korostuu yhtäältä liikkuminen elämyksellisenä toimintana ja toisaalta sisäänrakennettuna ja intuitiivisena tapana. Tutkielma valottaa sitä, ettei liikkuminen ole kaikille yhdenvertaisesti saavutettavissa. Tulosten mukaan liikkuminen lapsuudessa ja nuoruudessa vaatii useaa erilaista tuen muotoa vanhemmilta tai muilta läheisiltä. Lisäksi ympäristön tarjoamien puitteiden on oltava suotuisia liikkumiselle. Kun liikkumisen pariin on päästy, pidetään siinä aikuisiällä tärkeänä paljon muutakin kuin sen tarjoamaa terveyshyötyä. Tulosten mukaan haastateltavien liikkumisessa on aina ollut kyse mukavuudesta. Liikkumisen parissa on viihdytty, koska se on kivaa ja sen parissa voi viettää aikaa ihmisten kanssa. Toisaalta liikkumisessa on aina ollut kyse myös rutiinista. Liikkuminen on yhtä normaali tapa kuin hampaiden harjaus. Tästä johtuen liikkumisen lisäämiseen tähtäävissä hankkeissa olisi tärkeä tarjota puitteita useiden eri liikuntapääoman osa-alueiden toteutumiselle kuten mieluisille liikuntamuodoille, onnistumisen kokemuksille, ihmissuhteille ja liikkumisen rutiinin luomiselle pelkän terveyden osa-alueen lisäksi.

Tutkielmassa tarkastellaan sitä julkista kiistaa, joka on syntynyt ilmastoliike Elokapinan toiminnasta Suomessa. Elokapina on toiminut vuodesta 2018 Suomessa ja järjestänyt monia mielenosoituksia ja muuta toimintaa vaatiessaan päättäjiltä tehokkaita ilmastotoimia. Mielenosoituksissaan se on hyödyntänyt kansalaistottelemattomuutta ja silloin joutunut vastakkain poliisin kanssa. Tämän takia se on aiheuttanut julkisuudessa runsaasti keskustelua liikkeen toiminnan hyväksyttävyydestä, poliisin toimirajojen laajuudesta sekä oikeanlaisesta kansalaisaktivismista yleisesti. Tutkielmassa keskitytään kahden mielenosoitustapahtuman käsittelyyn julkisuudessa: lokakuussa 2020 ja syys-lokakuussa 2021 tapahtuneisiin kansalaistottelemattomuutta sisältäneisiin mielenilmauksiin. Tutkielman teoreettinen kehys on Luc Boltanskin ja Laurent Thévenot’n kehittämä oikeuttamisteoria, ja tutkimusmetodina olen käyttänyt Eeva Luhtakallion ja Tuomas Ylä-Anttilan oikeuttamisteorian pohjalta kehittämää julkisen oikeuttamisen analyysiä. Julkisen oikeuttamisen analyysilla analysoin millaisin yleiseen moraaliseen hyvään perustuvin oikeutuksin kiistan eri toimijat oikeuttavat omia kantojaan Elokapinan koskevassa kiistassa niin kuin ne julkisuudessa ilmenevät. Tutkimuskysymykseni ovat 1. Mistä puhutaan, keihin vaateita kohdistetaan ja keiden ääni kuuluu Elokapinaa käsittelevissä kirjoituksissa Helsingin Sanomissa? ja 2. Mitä oikeuttamisen maailmoja käytetään Elokapinaa koskevassa julkisessa kiistassa Helsingin Sanomissa? Tutkielman aineisto on kerätty Helsingin Sanomien kirjoituksista, jotka käsittelivät näitä kahta aiemmin mainittua tapahtumaa. Lokakuun 2020 tapahtumalle leimansa antoi se, että poliisi käytti OC-sumutetta kadulla istuvia Elokapinan mielenosoittajia kohtaan (käytän siitä nimitystä sumutustapaus) ja syksyn 2021 tapahtuma oli monipäiväinen mielenosoitus, jossa vallattiin myös katuja (käytän siitä nimitystä Syyskapina). Yhteensä aineisto koostuu 52 Helsingin Sanomien kirjoituksesta. Analyysini perusteella suurin kiista lokakuun 2020 sumutustapauksen kohdalla on ollut poliisin voimankäytöstä. Eniten ääneen pääsivät Elokapina, poliitikot ja poliisi. Suurin osa puhujista tuomitsi poliisin voimankäytön, ja poliisi pyrki systemaattisesti oikeuttamaan omaa voimankäyttöään. Osa puhujista myös tuomitsi Elokapinan kadunvaltauksen, mutta kiistan keskiössä oli Elokapinan sijasta selkeästi poliisi. Syyskapinassa puolestaan kiista koski pääasiassa Elokapinan mielenosoituksia, mutta myös ilmastopoliittiset kysymykset saivat enemmän julkisuutta. Eniten äänessä olivat poliisi, Elokapina ja toimittajat. Suurin osa kritisoi Elokapinan mielenosoituksia, mutta Elokapinan aktivismi sai osakseen myös puoltavia kantoja. Molempien tapahtumien yhteydessä yleisimmin käytetyt oikeutuksien maailmat olivat kansalaisuuden, teollisuuden ja ekologian maailmat. Kansalaisuuden maailman oikeutuksissa tuomittiin poliisin voimankäyttö väkivallattomia elokapinalaisia kohtaan ja sekä puolustettiin että vastustettiin Elokapinan mielenosoitusoikeutta. Moni kansalaisuuden maailman oikeutus perustui erityisesti laillisuuteen, ja iso osa kiistasta liittyi siihen, oliko poliisi tai Elokapina toiminut laillisesti ja oikeusvaltion ihanteiden mukaisesti. Teollisuuden maailmaan vetoamalla kritisoitiin poliisin toimia sumutustapauksessa taktisesti huonoina ratkaisuina. Syyskapinan aikaan Elokapinan häiriötä ja suurta julkisuutta saaneita mielenilmauksia kritisoitiin myös taktisesti huonona tapana saavuttaa muutosta ilmastopolitiikassa. Ekologian maailman oikeutukseen vetosi eniten Elokapina niin sumutustapauksen kuin Syyskapinankin aikana. Ekologian maailman oikeutukset liittyivät suurimmalta osin liikkeen vaatimuksiin hallitukselle eivätkä niinkään kiistoihin poliisin voimankäytöstä tai Elokapinan mielenosoituksista. Tutkielmassani osoitan, että Elokapinan julkisuus Helsingin Sanomissa on polarisoitunut, mutta kallistuu negatiivisen puolelle ja erityisesti häiriötä aiheuttavien mielenosoitusten paheksumiseen. Elokapina on saanut suomalaisessa julkisuudessa aikaan enemmän keskustelua mielenosoituksen oikeutuksesta ja poliisin toimintavaltuuksista kuin ilmastopoliittista kysymyksistä.

Tutkielma tutkii Suomen monikulttuurisuuspolitiikkaa ja vähemmistöjen poliittisia osallistumismahdollisuuksia. Monikulttuurisuuspolitiikalla tarkoitetaan kaikkia julkisen vallan keinoja, joilla pyritään huomioimaan yhteiskunnan monimuotoisuutta. Sen merkitys on korostunut, mikäli vähemmistöt eivät pääse yhdenvertaisesti osallistumaan politiikan rakentamiseen. Suomessa vähemmistöjä on pyritty kuulemaan etenkin kansalaisyhteiskunnan kautta. Tutkielman aineisto koostuu 12 puolistrukturoidusta vähemmistöä edustavan tahon johtotason henkilön haastattelusta. Aineistoon sisällytettiin ruotsinkielisiä, saamelaisia, romaneja, venäläisiä ja venäjänkielisiä, virolaisia ja vironkielisiä, somalinkielisiä, juutalaisia, tataareja, karjalaisia ja viittomakielisiä edustaneita tahoja. Analyysi toteutettiin laadullisella sisällönanalyysilla ja analyysista nousi yhdeksän teemaa: 1. monikulttuurisuuden ilmenemismuodot, 2. monikulttuurisuus politiikassa, 3. lainsäädäntö monikulttuurisuuspolitiikan taustalla, 4. yhteiskunnallinen ilmapiiri ja asenteet, 5. symbolit ja valta-asetelma, 6. edustuksellisuus, 7. sanoitetut vaikutusmahdollisuudet, 8. todelliset vaikutusmahdollisuudet ja 9. Suomen monikulttuurisuuspolitiikka kansainvälisessä kehyksessä. Keskeisenä tuloksena havaittiin, että lainsäädännön ja poliittisten ohjelmien perusteella, Suomen monikulttuurisuuspolitiikka on korkealaatuista. Sanoitettu politiikka kuitenkin eroaa toteutetusta. Tämä siten selittää arjessa havaittuja vähemmistöjen kohtaamia haasteita. Tutkimuksessa lisäksi havaittiin, että vähemmistöjen poliittinen edustuksellisuus oli heikkoa etenkin valtakunnan politiikassa. Vähemmistöjä kuultiin edustavien tahojen kautta, mutta kuulemisten vaikutus vaihteli. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että Suomen monikulttuurisuuspolitiikassa on kehitettävää erityisesti sen toteutukseen liittyen. Lisäksi vähemmistöjen alhainen edustuksellisuus sekä kokemukset siitä, ettei kuulemisilla ole aina vaikutusta, asettavat kyseenalaiseksi Suomen edustuksellisen demokratian yhdenvertaisuuden. Jatkotutkimus olisi tärkeää etenkin toteutukseen liittyvien haasteiden ja vähemmistöjen osallistumismahdollisuuksia rajoittavien tekijöiden tunnistamiseksi.