Browsing by Subject "1900-luku"

Ann-Elise Hannikainen (1946–2012) loi lyhyen, mutta näkyvän uran säveltäjänä ja pianistina etupäässä Espanjassa 1970- ja 1980-luvuilla. Hänen tuotantoonsa kuuluu muun muassa pianokonsertto, orkesteriteoksia sekä instrumentaalimusiikkia. Hannikainen on kuitenkin unohdettu niin suomalaisessa kuin espanjalaisessakin historiankirjoituksessa. Tämän vuoksi tässä tutkielmassa selvitetään 1) millaisen elämän Ann-Elise Hannikainen eli ja millaisen uran hän loi, 2) millaista musiikkia hän sävelsi ja 3) millaisen vastaanoton hänen teoksensa saivat. Rekonstruoitaessa Hannikaisen elämäntarinaa ja tarkasteltaessa hänen teostensa saamaa vastaanottoa tutkielma on historiallinen biografinen tutkimus. Kulttuurihistorioitsija Maarit Leskelä-Kärjen kuvaamaa lähestymistapaa mukaillen tutkielmassa pyritään pääsemään lähelle Hannikaista ja ymmärtämään häntä tai ainakin tekemään häntä ja hänen elämäntyötään ymmärrettäväksi. Tutkielman kontekstuaalisena näkökulmana toimii Hannikaisen suhde opettajaansa säveltäjä Ernesto Halffteriin (1905–1989). Tutkielman musiikkianalyyttisessä osassa tarkastellaan Hannikaisen pianoteoksen Tema con XI Variazioni sävelmateriaalin käyttöä ja sen suhdetta suomalaiseen uusklassismiin. Hannikaisen muuta sävellystuotantoa tarkastellaan deskription tasolla osana hänen elämänkaartaan. Tutkimusaineisto koostuu pääasiassa Ann-Elise Hannikaisen laajasta jäämistöstä, joka sisältää muun muassa Hannikaisen sävellystuotannon käsikirjoituksina, laajan kirjeenvaihdon sekä huomattavan lehtileikekokoelman. Lisäksi tutkielmaa varten on tehty aineistonkeruumatka Espanjaan paikallisten Hannikaisen tunteneiden ihmisten haastattelemiseksi ja espanjalaisiin arkistolähteisiin tutustumiseksi. Tutkimuskohteen tuntemattomuuden vuoksi on pidetty tärkeänä mahdollisimman monipuolisen ja laajan tutkimusaineiston kokoamista. Ann-Elise Hannikainen opiskeli Sibelius-Akatemiassa 1967–1972 tullakseen konserttipianistiksi. Sairastuminen nivelreumaan esti kuitenkin haaveen pianistinurasta. Vuonna 1972 Hannikainen muutti Madridiin, jonne hänen isänsä Heikki Hannikainen (1915–1989) oli nimitetty suurlähettilääksi. Madridissa Hannikainen tutustui säveltäjä Manuel de Fallan (1876–1946) oppilaaseen, säveltäjä Ernesto Halffteriin, joka otti Hannikaisen sävellysoppilaakseen. Halffterin oppilaana Hannikaisen säveltäjänura urkeni nopeasti. Hän sai teoksiaan esille Espanjassa, ja niin paikallinen kuin suomalainenkin lehdistö kirjoitti hänestä useita haastatteluita. Hannikaisen uran tähtihetkiä olivat muun muassa Pianokonserton kantaesitys Helsingin juhlaviikoilla 1976 sekä orkesteriteos Anerfálicaksen esitys Madridissa Teatro Realissa 1977. Pianokonsertolta odotettiin Suomessa paljon, mutta kriitikot pettyivät sen perinteiseen sävelkieleen. Espanjassa Hannikaiseen suhtauduttiin myönteisemmin ja hänen teoksiaan kehuttiin lähes poikkeuksetta ilmaisuvoimaisiksi ja soitinnukseltaan värikkäiksi. Ernesto Halffterin oppilaana Ann-Elise Hannikainen löysi oman sävelkielensä, jonka tunnusmerkkejä ovat vapaatonaalinen harmoniakäsitys, improvisatorinen muotokieli ja selkeä melodisuus. Viimeksi mainittu näkyy Hannikaisen teoksissa erityisesti rakkauden ikkunoiksi kutsuttavissa lyyris-tonaalisissa taitteissa, jotka avaavat hetkeksi musiikillisesta ympäristöstään täysin poikkeavan näkymän. Menestyksekkään 1970-luvun jälkeen Hannikainen jatkoi säveltämistä koko 1980-luvun. Hän ei kuitenkaan saanut enää teoksiaan esille samalla tavalla kuin aiemmin. Tämä on selitettävissä Hannikaisen uraan olennaisesti vaikuttaneen Ernesto Halffterin vanhenemisella sekä sillä, että Hannikainen oli kyvytön tai haluton luomaan ja hyödyntämään omia suhdeverkostojaan. Ernesto Halffterin kuoltua 1989 Ann-Elise Hannikainen lopetti käytännössä säveltämisen ja palasi Suomeen toipumatta koskaan rakkaan maestronsa kuolemasta.

Yhdysvalloissa 1900-luvun taitteessa monet yliopistot valitsivat opiskelijansa sukupuolen perusteella. Naisten korkeakoulutuksen yleistyminen 1800-luvun lopulla pakotti koulutuksen asiantuntijat pohtimaan, millaista sivistystä nuorille naisille ja miehille tulisi korkeakouluissa tarjota. Lopputuloksena olivat usein sukupuolen mukaan jaotellut yliopistot, joista käsittelen tässä tutkimuksessa vain miesopiskelijoille avointa Harvardin yliopistoa sekä sen yhteydessä toiminutta naisyliopistoa Radcliffe Collegea. Tutkin näiden yliopistojen kautta sukupuoleen koulutuksessa liitettyjä merkityksiä. Analysoin tutkimuksessani niitä tapoja, joilla koulutuksen asiantuntijat liittivät yhteen naisten ja miesten kehojen biologiset ominaisuudet sekä yhteiskunnalliset velvollisuudet osana yliopistojen välittämää sivistystä sekä yhdysvaltalaista rodullista kehitystä. Tutkin myös, kuinka opiskelijat tuottivat asiantuntijoiden käsityksistä poikkeavia sukupuolitettuja merkityksiä oman opiskelukokemuksensa myötä ja kuinka tämä suhtautui asiantuntijoiden artikuloimaan ja tätä kautta koulutuksen käytäntöjä muokanneeseen ihanteiden tasoon. Tutkimuskysymykseni ovat: miksi sukupuoli oli merkityksellinen käsite koulutuksen tavoitteiden määrittelyssä 1900-luvun taitteen Yhdysvalloissa? Millä tavoin Harvardin ja Radcliffen yliopistoissa opiskelevat nuoret miehet ja naiset tuottivat performatiivisesti rakentuvaa sukupuoli-identiteettiä? Miksi ja miten yliopistokoulutus ja siihen liitetyt merkitykset valjastettiin osaksi kansakunnan palvelemisen narratiivia? Miten sukupuolen, rodun ja luokan intersektiota rakennettiin koulutuksen diskursseissa? Tärkeimmät alkuperäislähdeaineistoni koostuvat kahdesta osasta. Ensimmäisen osan muodostavat Harvardin ja Radcliffen yliopistoissa toimineiden koulutuksen asiantuntijoiden laatimat puheet ja esseet koulutuksen sukupuoleen sidotuista tavoitteista noin vuosilta 1899–1911. Toinen osa koostuu näiden kahden yliopiston opiskelijoiden laatimista vuosikirjoista vuosilta 1899 sekä 1911–1914. Näin huomioin lähdeaineistossa sekä asiantuntijoiden että opiskelijoiden näkökulman. Esitän tutkimuksessani, että rodullisen kehityksen ja sivistyksen liittäminen sukupuoleen muodosti moniulotteisen ja monimutkaisen kulttuurisen merkityskokonaisuuden, joka tuki etenkin valkoista ja yläluokkaista valtaa. Yliopistoissa rakennettu sivistys oli lähtökohtaisesti sukupuolittunutta, sillä yliopistokoulutuksen tehtävänä pidettiin ihanteellisten naisten ja miesten kasvattamista yhdysvaltalaisen kansakunnan palvelukseen. Kuitenkin naisopiskelijoille yliopistoelämän tarjoamat mahdollisuudet antoivat tilaa sukupuolitettujen velvollisuuksien rajojen siirtämiseen sekä rikkomiseen. Näin ollen läsnä oli myös opiskelijoiden vastarinta ja toimijuus pelkän kasvatuksen kohteena olemisen sijaan.

Ennen ensimmäistä maailmansotaa Suomesta lähti Pohjois-Amerikkaan siirtolaisiksi noin 300 000 henkilöä, huomattava määrä suhtautettuna aikansa väkilukuun. Nämä siirtolaiset kirjoittivat ahkerasti kirjeitä läheisilleen Suomeen, ja samalla rakensivat kirjeissään kuvauksia Suomesta ja Yhdysvalloista. Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan näiden 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa Suomesta Yhdysvaltoihin muuttaneiden siirtolaisten kirjoittamia kirjeitä. Tutkielman tarkoituksena on selvittää millaisia kuvauksia kirjeet muodostivat Suomesta ja Yhdysvalloista, tarkastella näiden kuvausten ympärillä vaikuttavia tulkintarepertuaareja, ja eritellä keinoja, joilla kyseisiä tulkintarepertuaareja faktuaalistetaan, eli millä tavoin niistä tuotetaan yleisesti hyväksyttyä totuutta. Tutkielman teoreettisena ja metodologisena pohjana toimivat diskurssianalyysi ja diskursiivinen psykologia. Näiden lisäksi analyysin keskiössä ovat diskursiiviseen psykologiaan läheisesti liittyvät faktuaalistamisen keinot ja faktuaalistamisstrategiat, sekä tulkintarepertuaarin käsite. Tutkielman aineistona toimii 168 Yhdysvalloista Suomeen lähetettyä siirtolaiskirjettä vuosilta 1894–1917. Kirjeiden kirjoittajina on yhteensä 20 henkilöä, mutta pääasiassa analyysi keskittyy aktiivisimpien kirjoittajaryhmien kirjeisiin, jotka kattavat aineistosta suurimman osan, yhteensä 144 kirjettä. Kirjeissä Suomi näyttäytyy idealistisena menneisyyden kotina, jonne paluu ei kuitenkaan ole taloudellisesti järkevää. Positiivisempi kuva Suomesta muotoutuu Suomeen jääneiden sukulaisten kautta, ja heidän avullaan Suomi myös määritellään kodiksi. Kuvaus Yhdysvalloista muotoutuu kaksijakoiseksi. Yhdysvallat nähdään varsinkin taloudellisten mahdollisuuksien täyttämänä tulevaisuutena, mutta samalla siirtolaiset joutuvat kärsimään Yhdysvaltain kontekstissa heikoista palkoista ja kielitaidottomuuden tuottamista ongelmista. Näiden lisäksi Yhdysvallat näyttäytyy kirjeissä sekä seikkailuna, että arkisena todellisuutena. Kuvausten ympärillä vaikuttaa yhteensä seitsemän voimakasta tulkintarepertuaaria: Suomi menneisyytenä, arki-, perhekeskeinen, kohtalo-, toivo paremmasta tulevaisuudesta, taloudellinen, ja työn arvostamisen -repertuaarit. Näistä repertuaareista Suomi menneisyytenä -repertuaari toimii Suomi-kuvan sisällä, kuvauksiin Yhdysvalloista taas yhdistyvät toivo paremmasta tulevaisuudesta -repertuaari, arkirepertuaari ja työn arvostamisen -repertuaari. Perhekeskeinen repertuaari, kohtalorepertuaari ja taloudellinen repertuaari puolestaan yhdistyvät kuvauksiin sekä Suomesta että Yhdysvalloista. Näiden tulkintarepertuaarien faktuaalistamisessa käytettiin useita erilaisia diskurssianalyysin parissa esitettyjä strategioita ja keinoja, joista keskeisimpiä olivat asiantuntijuusstrategia, vaihtoehdottomuusstrategia ja itse todettuun vetoamisen strategia, sekä ääri-ilmaisut, kategorian oikeutus ja systemaattinen epämääräisyys. Siirtolaiskirjeitä ja siirtolaisuutta on tutkittu runsaasti, mutta kirjeiden analysoimisessa ei ole aiemmin varsinaisesti hyödynnetty diskurssianalyysiä, eikä varsinkaan tulkintarepertuaareja. Näin ollen tutkielma tarjoaa tuoreen näkökulman tutkittuun aiheeseen. Vertailuja muihin vastaaviin tutkimuksiin kirjeiden tulkintarepertuaareista ei ole kuitenkaan mahdollista tehdä niiden puuttuessa, mutta kaikuja vastaavista tulkintarepertuaareista on havaittavissa myös muualla, esimerkiksi ruotsalaisissa ja englantilaisissa siirtolaiskirjeissä.

Tutkielmassa tarkastellaan, miten taide, politiikka ja huvi sekoittuivat helsinkiläisten työväen kuorojen ja soittokuntien sekä kisälli- ja propagandistiryhmien toiminnassa vuosina 1918–1939. Tämän lisäksi tutkitaan myös sitä, miten selkeästi työväen musiikkitoiminta eriytyi porvaristosta sisällissodan jälkeen. Lopuksi pohditaan työväenkulttuurista esitettyjen eri määritelmien pohjalta, oliko helsinkiläisellä työväestöllä oma erillinen musiikkikulttuurinsa maailmansotien välisenä aikana. Pääasiallisina lähteinä tutkielmassa on käytetty helsinkiläisten työväen kuorojen, soittokuntien ja nuorisojärjestöjen arkistomateriaaleja sekä Etsivän Keskuspoliisin aineistoa työväestön harrastuksista ja kommunistisesta nuorisoliikkeestä. Tutkielmassa käy ilmi, että useimpien helsinkiläisten kuorojen ja soittokuntien toiminnassa musiikin taiteellisuus ja sivistävä tehtävä korostuivat politiikkaa enemmän. Aatteelliset kappaleet jäivät valtaosalla muun ohjelmiston varjoon, ryhmien johtajina toimi myös porvareita ja ryhmät saivat myös kaupungilta tukea toimintaansa. Helsingissä toimi myös muutamia kommunistisia kuoroja, jotka toiminnallaan halusivat tukea luokkataistelua ja ajautuivat siksi välillä riitoihin maltillisempien ryhmien kanssa. Viranomaiset kuitenkin lakkauttivat nämä kuorot 1930-luvun taitteessa. Kuorojen ja soittokuntien pitäytyessä pääosin maltillisella linjalla jäi aatteellinen musiikkitoiminta pitkälti nuorison huoleksi. Aatteellinen lauluryhmätoiminta kukoisti 1920-luvulla työväenliikkeen molemmilla suunnilla helsinkiläisen työläisnuorison keskuudessa, ja monella nuoriso-osastolla olikin oma lauluryhmä. 1930-luvun puolivälissä vasemmistolainen lauluryhmätoiminta sulautui sosiaalidemokraattiseen viranomaisten lakkautettua kommunistiset nuorisoyhdistykset. Myös perinteinen aatteellinen joukkolaulu piti pintansa erityisesti nuorison parissa vielä 1920–1930-luvuillakin, jolloin se muuten alkoi menettää laajempaa suosiotaan. Taiteen ja politiikan lisäksi musiikkiryhmät huolehtivat myös yleisönsä viihdyttämisestä, ennen kaikkea järjestämällä tansseja. Jazzvillityksen leviäminen myös työväestön pariin haitarijazzin muodossa 1920-luvun puolimaissa ajoi monet soittokunnat katastrofin partaalle, sillä tanssisoitto oli niiden tärkein tulonlähde. Erityisesti sivistyshaluisten kuorojen ja soittokuntien parissa paheksuttiin syntistä jazzia, mutta käytännön pakosta myös niiden iltamiin ja tanssiaisiin jouduttiin tilaamaan jazzyhtyeitä. Työväen musiikkiharrastukseen kuului ajanjaksolla sekä kisällilaulun kaltaisia täysin omintakeisia piirteitä että porvaristolta vaikutteita saaneita musiikkimuotoja, kuten kuorolaulua ja torvisoittoa. Järjestäytynyt musiikkitoiminta tapahtui pääosin oman yhteiskuntaluokan piirissä, mutta mitään täydellistä kuilua ylempiin luokkiin nähden ei ollut havaittavissa. Tutkielman johtopäätöksenä on, että mikäli erilliskulttuurin osoittajana pidetään jo pelkkää oman luokan parissa toimimista, oli helsinkiläistyöläisillä selvästi oma musiikkikulttuurinsa maailmansotien välisellä ajalla. Siihen kuului sekä työväen itsensä kehittämiä että muilta lainaamia muotoja. Kysymys tämän musiikkikulttuurin omaleimaisuudesta jakaa mielipiteitä huomattavasti enemmän.

Tämä tutkielma käsittelee James R. Newmanin ydinaseita koskevaa kirjoittelua vuosina 1954-1962. Newman työskenteli Yhdysvaltain atomilainsäädännön parissa ja toimi myöhemmin Scientific Americanin kirja-arvostelijana. Hän profiloitui tiukkana ydinaseiden vastustajana ja kirjoitti aiheesta useita lukijakirjeitä The Washington Postiin. Pääasiallisena lähteenä tutkimuksessa on käytetty Newmanin sanomalehtiin lähettämistä kirjeistä koottua teosta The Rule of Folly. Tämän lisäksi lähteinä on käytetty muita hänen kirjoituksiaan. Tutkimuskirjallisuudesta tärkeimpinä Sharon Ghamari-Tabrizin The Worlds of Herman Kahn sekä Kenneth Rosen One Nation Underground. Newman oli omana aikanaan merkittävä henkilö, josta ei kuitenkaan ole tutkimusta juurikaan saatavilla. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on analysoida hänen ydinaseisiin liittyvää kirjoitteluaan teemoittain. Newmanin alkujaan valoisa näkemys ydinvoiman ja -teknologian mahdollisuuksista korvautui vuosien vieriessä pessimismillä. Hän näki maailmanrauhan tiellä seisovan monenlaisia vihollisia, jotka ammensivat voimansa kylmän sodan vastakkainasetteluista. Näitä vihollisia vastaan hän hyökkäsi kirjeissään rajusti pyrkien herättelemään ihmisiä näkemään ydinvarustelun vaarat.

Tämä tutkielma käsittelee vähälle huomiolle jääneen venäläisen kirjallisuuden professorin Iosif Mandelstamin ja Uusi Suometar-lehden välillä v. 1908 käytyä konfliktia, johon myöhemmin yhtyivät myös muut suomalaisen lehdistön isommat ja pienemmät toimijat. Kohu on syntynyt siitä, että Mandelstam oli arvostellut Hufvudstadsbladetissa jyrkin sanoin Uusi Suometar-lehden ja vanhasuomalaisten puolueen Venäjän-politiikkaa Suomen asemalle vahingolliseksi. Sen seurauksena vanhasuomalaisia tukeneet ylioppilaat järjestivät helmikuun alussa useita mielenosoituksia Mandelstamin luennoilla vaatien tämän eroa. Tutkielman aihe oli valittu sen takia, että Mandelstamin persoona ja uran käänteet Suomessa ovat jääneet vielä vähemmälle huomiolle kuin hänen tieteelliset saavutuksensa. Esimerkiksi ensimmäinen kattava kirjallisuustieteellinen analyysi Nikolai Gogolin kirjallisesta tyylistä on päässyt lähes unohtumaan jopa slavistien keskuudessa. Lehdistöskandaali, joka oli erityisen laaja ja joka levittäytyi nopeasti koko Suomeen, oli sen verran tärkeä, että sitä käsiteltiin rajan molemmin puolin melkein puolen vuoden ajan. Siitäkin huolimatta suomalais-venäläisiin kulttuurisuhteisiin erikoistuva venäjänkielinen kirjallisuudentutkimus ei käsittele tätä tapausta lainkaan tai mainitsee sen ohimennen. Tämän tutkielman tarkoitus on täyttää tämä aukko. Tutkielmassa analysoidaan suomen-, ruotsin- ja venäjänkielisen lehdistön kirjoittamia materiaaleja Mandelstamista, niiden retoriikkaa, sananvalintoja ja ilmaisukeinoja peilaten senhetkistä poliittista tilannetta. Lisäksi tutkielmassa pohdiskellaan syitä, miksi Mandelstamiin kohdistunut lehdistökritiikki oli poikkeuksellisen laajaa ja jyrkkää. Pääasiallisena aineistona toimii Kansalliskirjaston digitaalinen lehdistökokoelma. Analysoitavan aineiston koostamiseksi täytyi ensin käydä läpi yli 1300 julkaisua eri lehdissä ja poimia niistä kaikkein olennaisimmat otokset. Aiheesta ei ole aikaisempaa tutkimusta, minkä takia ensin piti rajata lähteet selkeästi ja valita lähestymistapa itsenäisesti. Tutkimuksen perusteella voidaan sanoa, että Mandelstamiin kohdistuneen kritiikin syyt piilevät muun muassa siinä, että hän kannatti ruotsinkielisen vähemmistön poliittisia näkemyksiä kuulumatta itse valtaväestöön, ja Mandelstamin ulkomaalaisessa ja varsinkin juutalaisessa taustassa. Sen lisäksi vastustajien mielestä Mandelstam ei tuntenut riittävästi Suomen sisäistä poliittista tilannetta. Lehdistömateriaalien analyysin perusteella voidaan todeta, että Mandelstamista on tullut eräänlaisen vihakampanjan uhri siitäkin huolimatta, että hän kannatti aktiivisesti Suomen itsenäistymistä ja irrottamista Venäjästä.