Browsing by Subject "turvallistaminen"

Tässä tutkielmassa tarkastellaan Suomen uusien, vuonna 2019 voimaanastuneiden tiedustelulakien esitöitä – ministeriöiden ja niiden yhteydessä toimivien työryhmien valmisteluasiakirjoja ja mietintöjä, hallituksen esityksiä sekä eduskunnan valiokuntien asiakirjoja – turvallistamisteorian näkökulmasta. Tiedustelulainsäädännöksikin kutsuttu lainsäädäntökokonaisuus sisälsi useampia kokonaan uusia säädöksiä sekä voimassa oleviin säädöksiin tehtäviä muutoksia. Tiedustelulait säätivät ensimmäistä kertaa kokonaisvaltaisesti sekä Suomen sotilas- ja siviilitiedusteluviranomaisten toimivallasta, tiedustelun valvonnasta että lakien vaatimasta perustuslain muutoksesta viestisalaisuuden suojan osalta. Tutkimuskysymyksinä ovat, miten turvallistamisprosessi ilmenee aineistossa, mitä asioita turvallistetaan lainsäädännön esitöissä ja millaisin keinoin turvallistaminen on toteutettu. Tutkielman viitekehyksenä toimii turvallistamisteoria, joka ei nimestään huolimatta ole yhtenäinen teoria, vaan monimuotoinen teoriaperinne. Turvallistamisteorian ytimessä on ajatus siitä, miten turvallistamispuhetta harjoittamalla voidaan nostaa erilaisia teemoja turvallisuuskysymyksiksi ja tämän kautta edesauttaa erilaisten turvallisuustoimien implementointia. Turvallisuustoimet tyypillisesti ovat aiemmista menettelyistä poikkeavia, kuten tässä tapauksessa uusi lainsäädäntö ja sen mukanaan tuomat toimivaltuudet. Aineiston analyysissa menetelmänä käytetään diskurssianalyysia. Diskurssianalyysi on osaltaan laajapohjainen lähestymistapa, jota voi käyttää hyvinkin monipuolisesti niin teksti- kuin puhemuotoisen aineiston analyysiin. Tässä tutkielmassa diskurssianalyysin käyttö rakentuu aineistosta nousevien lainsäädännön perusteiden havainnointiin – mitä perusteita havaitaan, miten ne tuodaan esiin ja miten lainsäädännön tarvetta niiden avulla perustellaan. Vastauksena tutkimuskysymyksiin havaitaan, että aineistossa on turvallistettu trendejä, joiden ei normaalisti oleteta olevan turvallisuuskysymyksiä. Tällaisia havaittuja trendejä ovat etenkin kansainvälistyminen sekä digitalisaatio. Turvallistamisen avulla on pyritty perustelemaan tiedustelulainsäädännön tarvetta Suomessa, ja aineistossa ilmenevä turvallistamisprosessi heijastelee teoriakirjallisuudessa esitettyjä ajatuksia, kuten Buzanin, Waeverin ja de Wilden hahmottelemia onnistuneen turvallistamisprosessin piirteitä. Käytännössä turvallistamisprosessi ilmenee turvallistamalla edellä mainittuja trendejä, johtamalla niistä uhkia sekä esittelemällä näiden uhkien konkreettisia esimerkkejä. Turvallistamisprosessi toteutetaan kohdistamalla puhetoimintaa yleisölle, jolle turvallisuustoimi, eli tiedustelulainsäädäntö, tulee oikeuttaa. Diskurssianalyysin myötä esiin nousevat myös aineistossa käytetyt diskursiiviset strategiat. Nämä strategiat ovat oletettuja tietoisia toimia, joiden avulla pyritään saavuttamaan jokin lopputulos eli tässä tapauksessa tiedustelulainsäädännön voimaansaattaminen. Ne siis vastaavat kysymykseen siitä, millaisin keinon turvallistaminen on toteutettu. Diskursiivisia strategioita ovat muun muassa tiedustelulainsäädännön välttämättömyytenä ja luonnollisena jatkumona esittäminen tai kansallisen turvallisuuden ja sen suojelun itseisarvona pitäminen. Tutkielman rooli akateemisella kentällä on tarjota katsaus ja analyysi tiedustelulakien perusteisiin sekä tutkimusaineistoon turvallistamisteorian näkökulmasta. Uuden lainsäädännön verrattain lyhyt voimassaoloaika, perustuslain muuttaminen, jatkuvasti muuttuva toimintaympäristö sekä keskustelu mahdollisista uusista tulevista tiedusteluvaltuuksista luovat relevanssia tutkimukselle. Jatkotutkimustarpeena onkin syytä syventyä tulevaisuudessa tarkemmin etenkin mahdollisten uusien lailla säädettävien tiedusteluvaltuuksien perusteluihin sekä mahdollisen jatkumon havainnoimiseen. Ennen kaikkea tutkielma osaltaan valaisee, miten Suomessa on lainsäädännöllä lähestytty sitä dilemmaa, mikä syntyy, kun turvallisuustoimia tarvitaan yhteiskunnan suojelemiseen, mutta samalla tulee huomioida näiden toimien mahdolliset negatiiviset vaikutukset perus- ja ihmisoikeuksien kannalta.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan Euroopan unionin osallistumista unionin ulkopuolelta ja erityisesti Euroopan ulkopuolelta saapuvien siirtolaisten turvallistamiseen vuosien 2015 ja 2019 välillä. Työn tavoitteena on selvittää, osallistuuko Euroopan unioni siirtolaisten turvallistamiseen ja jos osallistuu niin millaisin keinoin. Turvallistamisen käsite perustuu tässä tutkielmassa jälkikööpenhaminalaisen tai sosiologisen turvallistamisen teorian käsitykseen turvallistamisesta. Turvallistaminen nähdään prosessina, jossa jostakin politiikan kysymyksestä erilaisten diskursiivisten ja ei-diskursiivisten turvallistamistoimien avulla tehdään turvallisuuskysymys, joka vaatii välitöntä reagointia. Turvallistamistoimia tekeviä turvallistajia voi olla useita, mutta tässä tutkielmassa keskitytään Euroopan unioniin turvallistajana. Tutkimusongelman ratkaisemiseksi tutkimuksessa tarkasteltiin vuonna 2016 julkaistua Euroopan unionin ulko- ja turvallisuuspoliittista globaalistrategiaa sekä vuonna 2015 julkaistua siirtolaispoliittista Euroopan muuttoliikeagendaa sekä niiden seuranta- ja toimeenpanoraportteja vuosilta 2016-2019. Aineistoa analysoitiin kriittisen diskurssianalyysin keinoin turvallistamistoimen eri osa-alueita kartoittavan analyysikehikon avulla. Euroopan unioni osallistuu siirtolaisten turvallistamiseen globaalistrategiassa ja muuttoliikeagendassa sekä niiden toimeenpano- ja seurantaraporteissa rakentamalla siirtolaisista kuvaa uhkana Euroopan unionin kansalaisille sekä unionille itselleen. Euroopan unioni rakentaa globaalistrategian ja muuttoliikeagendan avulla todellisuutta, jossa siirtolaisten hallitsematon saapuminen Eurooppaan uhkaa paitsi kansalaisia mahdollisen terrorismin muodossa, myös Euroopan unionia itsessään menetetyn uskottavuuden ja yhteisten sääntöjen rapautumisen muodossa. EU korostaa tarvetta hallita siirtolaisia ja heidän saapumistaan sekä Euroopan unionin rajalla ja sisällä että unionin rajojen ulkopuolella. Aineistossa oli havaittavissa myös vastakkaisia diskursseja. Euroopan unioni korosti monin paikoin turvapaikan tarjoamisen tärkeyttä sitä tarvitseville sekä työperäisten siirtolaisten arvoa unionin taloudelle. Tässä tutkielmassa saadut tulokset ovat monin paikoin samansuuntaisia kuin muissa Euroopan unionin siirtolaisiin kohdistamia turvallisuustoimia tarkastelleissa tutkimuksissa. Euroopan unioni osallistuu siirtolaisisten turvallistamiseen sekä diskursiivisten että ei-diskursiivisten turvallistamistoimien avulla. Diskursiiviset toimet ilmenevät mm. puheena Eurooppaan saapuvien siirtolaisten hallitsemattomuudesta ja uhkaavuudesta sekä korostamalla siirtolaisten määrää ja mahdollisia siteitä terrorismiin. Ei-diskursiivisia toimia ovat muun muassa Eurooppaan saapuvien siirtolaisten tarkka rekisteröinti ja näiden rekisterien jakaminen eri viranomaisten kesken sekä yhteistyö sotilasliitto Naton ja kolmansien maiden kanssa siirtolaisten hallitsemiseksi.

Tutkielmassa tarkastellaan Venäjästä luotuja uhkakuvia Suomen uhkakuvapolitiikassa kylmän sodan jälkeisinä vuosina. Tarkasteluajanjaksona on Neuvostoliiton viimeiset hetket niin kutsutun Janajevin vallankaappausyrityksen jälkeen elokuusta 1991 päättyen vuoden 1994 loppuun. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiseen Venäjään liitettyjä uhkakuvia peilataan suhteessa kylmän sodan jälkeiseen turvallisuuspoliittiseen murrokseen ja turvallisuuskäsitysten laajenemiseen. Tarkoituksena on täydentää osittain uudella aineistolla kylmän sodan jälkeisen uhkakuvapolitiikan tutkimusta, joka on painottunut 90-luvun jälkimmäiselle puoliskolle. Uhkakuvien luomista käsitellään politiikan tutkimuksessa käytetyn ja kylmän sodan jälkeiselle ajalle ominaisen laajan turvallisuuskäsityksen sekä Kööpenhaminan koulukunnan turvallistamisen teorian kautta. Teoreettisessa viitekehyksessä sekä käsitteistössä nojataan vahvasti Jarno Limnéllin uhkakuvapolitiikkaa käsittelevään väitöskirjaan. Tutkielman rakenteessa näkyvä temaattinen uhkakuvien jaottelu pohjautuu koulukunnan turvallisuuden eri ulottuvuuksiin. Aineistona uhkakuvien tarkastelussa on käytetty Esko Ahon hallituksen ministereiden sekä presidenttien Koivisto ja Ahtisaari ulko- ja turvallisuuspoliittisia puheita. Puheita täydentävät valtioneuvoston selonteot. Lisäksi tutkielmassa hyödynnetään ulkoministeriön arkistomateriaalia, joka avaa julkisuuden ulkopuolelle jäänyttä tilannekuvan luomista Venäjästä ja siitä kumpuavista riskeistä. Uhkakuvat Venäjästä kytkeytyivät yleiseen epävarmuuteen tulevasta ja sen sisäisestä kehityskulusta. Venäjän ensimmäiset vuodet näyttäytyivät sisäisenä valtakamppailuna Jeltsinin uudistuspolitiikan ja opposition välillä, eikä valtion luisumista sisällissotaan voitu poissulkea. Tähän epävarmuuteen kytkeytyivät Venäjän vaikeat suhteet Baltian maihin koskien neuvostojoukkojen kotiuttamista sekä venäläisvähemmistön kohtelua Baltiassa. Lisäksi Suomea epäilytti venäläisessä politiikassa esiin noussut isovenäläinen kansallismielisyys. Turvallisuuden eri ulottuvuuksia tarkastellessa siirtymisprosessi kohti laajentuneen turvallisuuden käsitystä oli jo alkanut tutkielman tarkasteluajankohdan aikana. Suursodan uhka oli kaikkien tarkastelussa olleiden päättäjien mukaan kylmän sodan myötä väistynyt ja tilalle olivat tulleet uudenlaiset uhkakuvat. Vaikka sotilaallisia uhkakuvia Venäjästä luotiin yhä esimerkiksi Kuolan niemimaasta, Suomen lähialueille sijoitettujen venäläisjoukkojen tai ydinaseistuksen säilömisen muodossa, nostettiin ympäristöllisiä sekä sosiaalistaloudellisia uhkakuvia yhä enemmän esille. Hallituksen avainministerit kuvasivat venäläisydinvoimaloiden heikkoa tilaa suurimpana uhkatekijänä Suomelle. Ydinvoimaloihin liittyviä riskejä tarkasteltiin myös julkisuuden ulkopuolella runsaasti, mikä selviää ulkoministeriön teettämien selvitysten perusteella. Muita ympäristöön liittyviä turvallisuusriskejä olivat ydinjätteen käsittely ja sen säilöminen. Lisäksi päättäjät olivat huolissaan Eurooppaa jakavasta sosiaalisesta ja taloudellisesta kuilusta. Kuilun voitiin nähdä synnyttävän tulevaisuudessa uhkia esimerkiksi hallitsemattomana maahanmuuttona tai rikollisuutena, vaikka näiden erittely jäi varsin vähäiselle huomiolle kokonaisuudessaan. Poliittisten päättäjien puheista oli havaittavissa tietoisuus turvallisuuskentän laajentumisesta ja toisaalta sen jakamattomuudesta. Sitä kuvastivat ennen kaikkea viittaukset itse politiikan tutkimuksen käsitteistöön. Uhkakuvat nähtiin myös laajempana kuin Suomea koskettavana, useimmin maanosaa koskettavina uhkina. Tämä näkyi etenkin ympäristöllisiä uhkia sekä taloudellista ja sosiaalista kuilua käsittelevissä puheissa. Näiden torjumiseksi päättäjät viittasivat puheissaan eurooppalaisen yhteistyön syventämisen tarpeellisuuteen. Viittaukset koko maanosan tulevaisuutta käsittelevistä kysymyksistä liittyivät todennäköisesti Suomen jäsenyysprosessiin Euroopan yhteisössä ja myöhemmin unionissa. Lisäksi yhä kohdennetumpi uhkakuvien maalaaminen Venäjästä kertoi paitsi kylmän sodan jälkeisestä uudesta ulko- ja turvallisuuspoliittisesta linjasta, mutta myös Suomen tarpeesta harjoittaa lähialuepolitiikkaa. Usein selonteoissa tai päättäjien puheissa mainitut uhkakuvat ja niiden eskaloituminen olivat kytköksissä siihen, mihin suuntaan Venäjä oli kehittymässä. Siksi Suomi halusi kantaa huolensa ja vastuunsa Venäjän tukemisessa demokratian ja markkinatalouden tielle, osaksi syvempää eurooppalaista yhteistyötä. Toisaalta Venäjään liittyvä uhkakuvakeskeisyys kertoi myös siitä, että Suomen geopoliittiset realiteetit eivät olleet muuttuneet ja Venäjä nähtiin yhä ainakin sotilaallisena suurvaltana, johon Suomi myös kylmän sodan päätyttyä turvallisuuspolitiikkansa perusti.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Perun ja Ecuadorin välistä aluekiistaa on kutsuttu läntisen maailman pitkäkestoisimmaksi kansainväliseksi konfliktiksi. Kiista juontaa juurensa 1800-luvulle, ja aseellisia konflikteja maiden välillä oli vuosina 1941, 1981 ja 1995. Vuonna 1998 valtiot allekirjoittivat rauhansopimuksen, ja 1999 raja-alue määritettiin ja merkittiin. Konfliktia ja rauhanprosessia on tutkittu paljon, mutta rauhansopimuksen jälkeistä aikaa vähän. Ecuadorin ja Perun välisissä suhteissa alkoi uusi ajanjakso vuonna 2007, kun toimintansa aloitti Gabinete Binacional, jossa presidentit tapaavat vuosittain yhteistyön kehittämisen merkeissä. Tässä työssä tutkitaan, millaisia diskursseja turvallisuudesta ja identiteeteistä Ecuadorin ja Perun valtionjohdossa vuosina 2007–2017 käytetään. Työn teoreettinen viitekehys on konstruktivistisen Kööpenhaminan koulukunnan turvallistamisen teoria. Teorian mukaan puheakteilla turvallistetaan asioita, ja eksistentiaalisen uhkakuvan luomisen kautta tapahtuu turvallistamisen prosessi, joka voi johtaa erityislaatuisiin vastatoimiin – jopa sotaan. Rauhanprosessi nähdään tässä teoriassa turvallistamisen purkamisena, jolloin ongelman turvallistaminen puretaan puheaktein. Tutkimuksen analyysi pohjautuu Lene Hansenin turvallistamisen purkamisen malleihin, jotka ovat stabilisaatio, korvaaminen, reartikulaatio ja hiljentäminen. Lisäksi analyysissa hyödynnetään Alexander Wendtin teoriaa kollektiivisten identiteettien syntymisestä sekä Bahar Rumelilin teoriaa ontologisesta ja fyysisestä turvallisuudesta. Analyysissa tutkitaan Ecuadorin ja Perun presidenttien virallisia puheita kansakunnalle ja vuosittaisten Gabinete Binacional -tapaamisten yhteydessä pidettyjä puheita ja solmittuja sopimuksia. Aineistoja tutkitaan hyödyntäen teoreettista viitekehystä, diskurssianalyysia ja puheaktiteoriaa. Analyysi osoittaa, että Perun ja Ecuadorin presidenttien diskursseissa vuosina 2007–2017 ei ole jäljellä valtionvälisten suhteiden turvallistamista. Muihin uhkiin liittyen turvallistamisen liikkeitä löytyy niin Perun ja Ecuadorin valtiojohdon puheissa kansalle kuin Gabinete Binacional -tapaamistenkin yhteydessä. Valtiotapaamisten yhteydessä presidentit määrittelevät myös yhteisiä turvallisuusuhkia, ja puheiden keskiössä on diskurssi valtioiden välisestä samankaltaisuudesta ja onnistuneesta yhteistyöstä. Ecuadorilaisessa kansallisessa turvallisuusdiskurssissa suurin uhka löytyy valtion ulkopuolelta, perulaisessa diskurssissa valtion sisältä. Kollektiivisten identiteettien kaikkia päämuuttujia löytyy Ecuadorin ja Perun presidenttien puheista valtiotapaamisten yhteydessä. Tutkimus osoittaa, että kiistassa turvallistettu amazonilaisuus on edelleen vuosina 2007–2017 tärkeä osa Ecuadorin valtiojohdon identiteettidiskurssia. Perun vaatimukset kiistassa perustuivat suvereniteettiin ja rajan määrittämiseen vuoden 1942 Rion sopimuksen mukaisesti. Vuoden 1998 sopimus noudatti monilta osin näitä vaatimuksia, joten ratkaisu ei haastanut perulaista identiteettiä merkittävästi. Jäljelle jäi entisen vihollisen muuntaminen ystäväksi, ja tutkimus osoittaa tämän reartikuloivan diskurssin olemassaolon. Turvallistamisen purkaminen on tapahtunut etenkin reartikulaationa molemmissa maissa ja Ecuadorissa joissain määrin myös korvaamisena. 20 vuotta rauhansopimuksen jälkeen konfliktin uusiutuminen vaikuttaa hyvin epätodennäköiseltä. Tulokset antavat osviittaa siitä, että valtionvälisissä suhteissa on tapahtunut muutos ainakin hobbeslaisesta lockelaiseen anarkian kulttuuriin ja vuosien 2007–2017 aikana ehkä jopa kantilaiseen anarkian kulttuuriin. Ecuadorin ja Perun rauhanneuvotteluiden onnistunut prosessi ja rauhansopimuksen eri osat kuten myös Gabinete Binacional -yhteistyön malli antavat arvokasta tietoa rauhan- ja konfliktintutkimuksen teorioiden soveltamiseen ja kehittämiseen.