Browsing by department "Department of Church History"

Tutkimuksessa tarkastellaan katolista kirkkoa Suomessa vuosina 1989-1998. Tutkimus alkaa paavi Johannes Paavali II:n Pohjoismaiden-vierailusta kesällä 1989 ja päättyy Suomen katolisen kirkon pitkäaikaisen piispan Paul Verschurenin eroon tehtävästään vuonna 1998. Tutkimuksen kolme pääkysymystä ovat kirkon hallinnon ja rakenteen muutokset, katolisen kirkon identiteetti Suomessa ja ekumeeniset suhteet erityisesti Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Lähteinä olen käyttänyt Helsingin katolisen hiippakunnan lehteä Fidesiä, muuta lehdistömateriaalia ja haastatteluja. Paavin-vierailulla oli merkittävät seuraukset niin Suomen katoliselle paikalliskirkolle kuin luterilaiselle kirkollekin. Vierailun myötä pieni katolinen vähemmistö tuli tunnetummaksi Suomessa. Vierailu muutti Vatikaanin käsityksiä Suomesta, millä oli kauaskantoiset vaikutukset kirkkojen ekumeenisiin suhteisiin. Pyhän Birgitan 600-vuotismuistojuhlien yhteydessä Suomen ja Ruotsin luterilaisten ja katolisten piispojen yhdessä paavin kanssa toimittama jumalanpalvelus, paavin ekumeniaa käsitellyt kiertokirje Ut unum sint ja Pohjoismaiden luterilaisten ja katolisten kirkkojen aloittamat neuvottelut kirkko- ja virkakäsityksistä olivat 1990-luvun merkittäviä ekumeenisia hetkiä, joihin paavin vierailulla oli vaikutusta. Kirkon hallinto ja rakenne olivat monelta osin jo vakiintuneet 1990-luvulle tultaessa, mutta muutamia merkittäviä muutoksia tapahtui. Kirkon jäsenmäärä kasvoi lähinnä maahanmuuton johdosta koko tutkitun ajanjakson ajan. Jäsenmäärän kasvu synnytti uusia seurakuntia ja kappeleita hiippakuntaan. Halu kappelin rakentamiseen ei aina kuitenkaan lähtenyt hiippakunnan tarpeesta vaan yksittäisten ihmisten tai liikkeiden. Esimerkiksi neokatekumenaalinen maallikkoliike rakennutti 1990-luvun alussa Ouluun kappelin, mutta hiippakunta ei ollut täysin hankkeen takana. Ongelmat kappeleiden rakentamisessa ja monet muutkin haasteet, johtuivat pitkälti kirkon taloudellisesta tilanteesta. Kirkolla ei ollut verotusoikeutta eikä jäsenten maksamat avustukset riittäneet kattamaan kuluja. Katolinen kirkko yritti 1990-luvun alkupuolella miettiä keinoja taloudellisen tilanteen parantamiseksi. Piispa Verschuren piti monessa yhteydessä myös esillä vähemmistöjen juridista asemaa koskevia ongelmia ja uskontolainsäädännön epäkohtia. Kolmas merkittävä rakenteellinen muutos kirkossa oli papiston puolalaistuminen. Katolisen kirkon identiteettiä Suomessa on vaikea erottaa omaksi kokonaisuudekseen koskien vain 1990-lukua. Olenkin pyrkinyt tarkastelemaan identiteettiä niistä haasteista käsin, joita kirkko 1990-luvulla kohtasi. Suomessa käytiin keskustelua muun muassa eronneiden tilanteesta ja naisen asemasta. Kirkko kannusti jäseniään keskusteluun ja myös piispa ja papisto olivat usein toivottujen uudistusten kannalla. Suomessa katolinen kirkko eli pienenä vähemmistönä, joten monet kirkon oppiin liittyvät kysymykset olivat haasteellisia. Esimerkiksi perhe- ja seksuaalieettiset kysymykset ja naisen asema olivat vaikeita tilanteessa, jossa suurin osa katolilaisista oli naimisissa ei-katolilaisen kanssa. Vaikka Suomessakin toivottiin muutoksia, joihinkin kirkon oppiin liittyviin kysymyksiin, Keski-Euroopasta alkanut protestiliikehdintä kirkon uudistumiseksi ei näkynyt täällä voimakkaasti. Suomessa kirkon tilanne oli hyvin erilainen kuin niissä Euroopan maissa, joissa liikehdintä sai kannatusta. Suomessa arvostettiin kirkon perinteistä liturgiaa ja pyrittiin rakentamaan yhtenäistä, identiteetiltään suomalaista katolista kirkkoa.

Tutkimukseni käsittelee Suomen Lähetysseuran työntekijää Laura Nybergiä ja hänen lähetystyössä kohtaamiaan arjen haasteita Kiinassa. Tutkimukseni käsittää koko hänen työhistoriansa vuodet 1905–1946. Tutkimuksessani selvitin myös Nybergin terveydentilan muutosten aiheuttamia vaikutuksia hänen työhönsä ja kuinka hän itse koki sairastelunsa. Nybergin työuran aikana Hunanin lähetysalueella oli käytännössä koko ajan sotatila. Sotiminen oli erilaista Kiinassa, kuin Euroopassa, ja välillä vuodet olivat rauhallisempia. Lähetysalueen epävakaa tilanne, Nybergin sukupuoli, sekä hänen terveydentilansa vaikuttivat tutkimuksen näkökulman muodostumiseen. Lähteinä olen käyttänyt Nybergin lähettämiä kirjeitä SLS:n lähetysjohtajille. Hänen uraansa oli aiemmin tutkittu työhistoriallisesta näkökulmasta, jolloin oma tutkimukseni käsitti sen ulkopuolelle jäävät asiat. Tutkimukseni keskittyi Nybergin henkilökohtaisiin kokemuksiin lähetyskentältä. Naisen asema oli muutoksessa 1900-luvun alussa, jolloin ensimmäiset naiset lähetettiin lähetystyöhön. Nyberg oli ensimmäinen naimaton nainen Kiinassa, ja sai myös kokea maan jäykät asenteet yksinäisiä naisia kohtaan. Naislähetteihin kohdistuvat asenteet ja heitä koskevat asumisrajoitteet haastoivat Nybergiä työn alkuvuosina. Tämän lisäksi heidän haasteenaan olivat kiinalaisten naisten muuttuva asema yhteiskunnassa. Lähetystyöntekijät olivat naisliikkeen mukana muuttamassa naisten asemaa Kiinassa. Nybergillä oli ristiriitainen suhde kiinalaisiin naisiin. Sodan keskellä lähetystyöntekijät kohtasivat arjen käytännön haasteita. Vaikeutunut kommunikointi, evankeliointi, sivuasematyö sekä terveydenhuolto olivat Nybergin huolena. Lisäksi kasvava ulkomaalaisvastustus vaikutti koulutyöhön. Sota aikana Nybergin terveydentila heikkeni. Nyberg jäi toisen lähettiperheen kanssa lähetysasemalle jumiin Hunanin sisällissodan ajaksi. Sotatilanne oli traumaattinen kokemus Nybergille. Terveydentilan muutokset ja haasteet vaihtelivat Nybergin uran aikana. Hänellä oli fyysisiä ja henkisiä vaikeuksia Kiinassa. Sairaudet levisivät nopeasti sota-aikoina, sillä terveydenhuolto ei ollut kehittynyt vielä huippuunsa vuosisadan alussa. Nyberg sairasteli paljon suuren työmäärän vuoksi. Naisiin kohdistuvat työpaineet ja omistautumisen taakka aiheutti sairastumista ja henkisen voinnin laskua Nybergin arjessa. Nyberg kirjoitti paljon kuolemasta kirjeissään. Kuolema aiheiset kirjoitukset kulkivat kirjeiden mukana alkuvuosista loppuvuosiin saakka. Sairastelu ja sotatilanne, sekä vuosisadan alun herätyksellinen ilmapiiri lisäsivät hänen kirjoituksiaan kuolemasta. Haasteet lähetyskentällä olivat monimutkaisia ja päällekkäisiä. Naislähetin paineet eivät väistyneet sairastelun tieltä, eivätkä sotatilanteet vähentäneet sairastelua. Nybergin arki oli monen haasteen summa, jolloin hän turvautui rakkauteensa Jumalaa ja Kiinaa kohtaan.

Tämä työ käsittelee Puolangan kirkkoherran Jussi Järvilehdon kommunismia ja kristinuskoa käsitelleitä kirjoituksia vuosina 1959-1960 sekä niiden vastaanottoa. Järvilehto kirjoitti kyseisenä aikana kaksi "poliittista paimenkirjettä" seurakuntalaisilleen sekä yhden aihetta käsitelleen kirjasen. Kaikissa niissä kirkkoherra katsoi, ettei kristityn tule kannattaa SKDL:ää. Tutkimuksessa kysytään miksi eteläpohjalaistaustainen Järvilehto kirjoitti nämä kirjoitukset. Tutkimuksessa kartoitetaan sitä (ongelma)kokonaisuutta, johon Järvilehdon kirjoitukset olivat vastaus. Moni porvari nukkui yönsä 1950-luvun lopulla huonosti. Kaikkien ennusmerkkien vastaisesti SKDL oli saanut vaalivoiton vuoden 1958 eduskuntavaaleissa. Tämä herätti myös tieteellistä mielenkiintoa. Nousevan yhteiskuntatieteen, erityisesti pian muotitieteeksi muodostuvan sosiologian piirissä kommunismi jaettiin korpi- ja teollisuuskommunismiksi. Termi "korpikommunismi" vakiintui Itä- ja Pohjois-Suomen luonnehtimaan Itä- ja Pohjois-Suomen kommunismia. Puolanka kuului SKDL:n ja Maalaisliiton kannatuksen ydinalueisiin. Vuoden 1960 kunnallisvaaleissa moni kuntalainen pelkäsi, mutta vähintään yhtä moni myös toivoi, että SKDL kipuaisi kunnan valtapuolueeksi. Tässä poliittisesti kiperässä tilanteessa seurakunnan kirkkoherra kirjoitti poliittiset paimenkirjeensä, joissa ohjeisti seurakuntalaisiaan välttämään SKDL:n kannattamista. Jussi Järvilehdon kirjoitukset herättivät keskustelua pitkin vuotta 1960 etenkin kirkollisessa Kotimaassa ja SKDL:n valtakunnallisessa äänenkannattajassa Kansan Uutisissa sekä Oulussa ilmestyvässä Kansan Tahdossa. Lisäksi Eila Jokelan artikkeli tammikuun 1960 Suomen Kuvalehdessä herätti vilkkaan keskustelun kristinsuskosta ja kommunismista, johon myös kirkkoherra Järvilehto osallistui. SKDL:n ja SKP:n Kainuun piirijärjestöjen ja Puolangan osastojen asiakirjoissa jäljet Järvilehdon kirjoituksista sen sijaan osoittautuivat vähäisemmiksi. Jussi Järvilehto oli maalaisliittolainen, alkiolaisesta köyhän asiaa ajaneesta porvarillisesta radikalismista sekä eteläpohjalaisesta yhteiskunnallisesti aktiivisesta ja antikommunistisesta herännäisyydestä vaikutteita saanut pappi. Tutkimuksessa katsotaan, että kun koko maassa kommunismin kannatus oli 1950-luvun lopulla nousussa ja Puolangalla käytiin kiivasta kamppailua SKDL:n ja Maalaisliiton välillä, olisi Järvilehdon tausta huomioiden ollut pikemminkin pieni ihme, jos kirkkoherra olisi tyytynyt seuraamaan tapahtumien kulkua sivusta.

Työni käsittelee Englannin kirkon, roomalaiskatolisen kirkon ja vapaakirkkojen puolelta lähinnä metodistien suhtautumista elokuviin 1930-luvun Britanniassa. Lähteinä on käytetty sanomalehtiä: useita maallisia sanomalehtiarkisto British Newspaper Archivesta ja kahta kirkollista sanomalehteä, The Church Timesia ja The Tabletia. Elokuvissa käynti oli 1930-luvun massakulttuuria. Elokuvateatterit houkuttelivat väkeä vuosi vuodelta enemmän läpi koko vuosikymmenen. Joka vuosi elokuvissa käytiin satoja miljoonia kertoja. Elokuvissa käynti oli koko kansan huvia, mutta halpuutensa takia hyvin suosittua alemmissa sosiaaliluokissa. Suhteellisen uuden viihdemuodon suosittuus sai kirkot useiden kansalaisjärjestöjen ohella määrittelemään asemansa siihen nähden. Erityisesti Hollywood-elokuvia pidettiin usein moraalittomina ja niiden vaikutuksesta ihmisiin oltiin huolissaan. Roomalaiskatolinen kirkko Britanniassa esimerkiksi otti osaa kansainväliseen katolisen kirkon ristiretkeen moraalittomia elokuvia vastaan. Britannian sosiaalinen ilmasto oli muuttunut ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Vapaa-ajan merkitys kasvoi. Sunnuntaita ei kirkon aktiivisten jäsentenkään kohdalla haluttu enää välttämättä viettää kirkossa. Kirkot olivat noteeranneet kirkossa ja pyhäkoulussa kävijöiden vähentymisen. Toiset näkivät sunnuntaisin auki olevissa elokuvateattereissa syypään kävijöiden laskuun. Elokuvateatterien sunnuntaiaukiolokysymyksestä muodostui selvä kiistakysymys vuosikymmenen alussa. Vaikka Hollywood-elokuvaa pidettiin moraalittomana ja uhkaavana, elokuvia itsessään ei pidetty vaarallisina. Ne nähtiin pikemminkin loistavina opetus- ja propagandavälineinä. Kirkkojen välillä perustettiin useita elokuvajärjestöjä kehittämään elokuva käyttöä kirkon työssä ja kuvaamaan omia elokuvia. Kirkot jopa valjastivat elokuvat houkuttelemaan ihmisiä kirkkoihin. Kirkot suhtautuivat elokuviin 1930-luvulla toisaalta huolestuneesti, toisaalta toiveikkaasti.

Tämä työ käsittelee Suomessa tapahtunutta sosiaalipoliittista muutosta kristillisten toimijoiden näkökulmasta, kun keskioluen myynti siirrettiin Alkosta ruokakauppoihin ja huoltoasemille. Se kuvaa sitä, miten eri kristilliset toimijat reagoivat muutokseen kun alkoholin käyttö kasvoi merkittävästi lyhyen ajan sisällä. Tutkimus käsittelee muutosta kolmen eritasoisen kristillisen toimijan näkökulmasta. Tutkimuksessa tutustutaan kirkolliskokouksen pöytäkirjoihin, tarkastellaan uuden kristillisen puolueen syntyä ja havainnoidaan kristillisen päihdejärjestön suhtautumista lakimuutokseen ja sen seurauksiin. Tämä tieto yhdistetään yleiseen historialliseen tietoon Suomen alkoholipolitiikasta ja päihteiden käytössä tapahtuneista muutoksista. Keskeiseksi teemaksi nousee toimijoiden kyky ennakoida muutosta ja käsitellä sitä. 1960-luvulla kirjallisuudessa, kuvataiteessa ja musiikissa rikottiin rajoja ja käsiteltiin tabuiksi koettuja aiheita kuten uskontoa, seksuaalisuutta, Suomen sotia ja sekä yhteiskunnan ja kirkon ylläpitämiä perinteisiä arvoja. Sekä yhteiskuntaan että kirkkoon sisältäpäin kohdistuva arvostelu nousi erityisesti uuspietistiseksi ja viidenneksi liikkeeksi kutsutun evankelioivan herätyskristillisen liikehdinnän keskuudesta. Tämä aiheutti voimakkaita jännitteitä kristillisten toimijoiden keskuudessa. Samaan aikaan Suomen alkoholipolitiikassa tapahtui yksi merkittävimmistä ja vaikeimmin selitettävistä käänteistä; uuden keskiolutlain voimaantulo. Uusi keskiolutlaki lisäsi alkoholin kulutusta kaksivaiheisesti: vuonna 1969 oluen kulutus nousi 125 prosenttia, jonka lisäksi väkevien juomien kulutus nousi 90 prosenttia vuosina 1969 1974. Tämä näkyi kaikkien kristillisten toimijoiden päivittäisessä työkentässä. Keskiolutlain voimaantuloa arvosteltiin voimakkaasti kristillisissä piireissä, erityisesti niin sanotun viidesläisen liikehdinnän toimesta. Muutokseen reagoitiin kuitenkin kaikkialla hyvin hitaasti, vaikka alkoholin käytöstä aiheutuneet haitat olivat nopeasti havaittavissa. Tutkimus osoittaa, etteivät kristilliset toimijat osanneet ennakoida alkoholin aiheuttamia ongelmia. Keskiolutlain voimaantulo merkitsi kuitenkin kaikille oman toimintansa uudelleenjärjestämistä ja sai aikaan uusia työmuotoja liikkeitä kristillisten piirien keskuudessa, joista osa toimii aktiivisena vielä tänäkin päivänä.

Yhteiskunnan vähäosaisista huolehtiminen oli perinteisesti kuulunut kirkon tehtäviin. Vuonna 1865 Suomessa kuitenkin annettiin kunnallisasetus, jonka myötä kunta ja seurakunta erotettiin toisistaan, ja yhteiskunnalliset tehtävät, köyhäinhoito mukaan lukien, siirtyivät seurakunnilta kuntien vastuulle. Tämä työ selvittää seurakuntien roolia maalaispitäjien köyhäinhoitotoiminnassa vuoden 1865 jälkeen. Aihetta tarkastellaan arkistolähteiden valossa yhden esimerkkipitäjän, Etelä-Savossa sijaitsevan Heinäveden, kautta. Tutkimuksessa selvitetään, mitä oli sairaiden ja vammaisten hoito Heinävedellä vuosina 1865–1879. Miten sairaita ja vammaisia hoidettiin, mikä oli seurakunnan ja kunnan rooli maalaispitäjän huoltotoiminnassa, ja millaista muutosta köyhäinhoidossa tapahtui? Työssä tarkastellaan myös sitä, mitä sairauksia maalaispitäjässä 1800-luvun jälkipuoliskolla esiintyi, ja miten niitä yritettiin parantaa. Heinävedellä kunta saatiin perustettua vasta vuonna 1869, ja seurakunta huolehti sairaista ja vammaisista vielä vuodet 1865–1869, kun nälkävuodet aiheuttivat pitäjän köyhäinhoidolle suuren rasituksen. Kunnallishallinnon toimeenpanon jälkeen vastuu köyhäinhoidosta siirtyi nopeasti kunnalle, ja seurakunnan rooli hätää kärsivien auttamisessa väheni, mutta ei kuitenkaan lakannut kokonaan. 1870-luvulla papit vielä ikään kuin paikkasivat kunnallisen köyhäinhoidon aukkoja ja ilmoittivat avuntarpeesta edelleen muille viranomaisille. Seurakunnan edustus kunnalliselimissä myös pysyi vahvana koko 1870-luvun ajan. Heinävedellä sairaita ja vammaisia huollettiin ruotuhoidossa ja elätteellä, ja lisäksi tarvitseville jaettiin avustuksia rahana ja viljana. Köyhäinhoidon kulut maksettiin vaivaishoitokassasta, jonka pääasiallinen tulonlähde oli väestöltä kannettu köyhäinhoitovero. Vuosina 1865–1879 köyhäinhoidon tarve kasvoi Heinävedellä jatkuvasti, mihin osaltaan vaikuttivat 1860-luvun nälkävuodet. Kasvaneeseen köyhäinhoidon tarpeeseen pyrittiin vastaamaan korottamalla köyhäinhoitoveroja. Heinäveden asukkaiden terveydestä huolehtiminen kuului alueen piirilääkärin vastuulle, mutta käytännössä lääkärin toiminta sairaiden hyväksi jäi melko vaatimattomaksi piirin laajan maantieteellisen alueen ja suuren väestömäärän vuoksi. Suurimman uhan väestön terveydelle tutkitulla ajanjaksolla muodostivat erilaiset tartuntataudit, kuten punatauti, isorokko ja hinkuyskä. 1870-luvun jälkipuoliskolla terveyspalvelut alkoivat Heinävedellä vähitellen kehittyä esimerkiksi kätilön palkkaamisen ja apteekkilaatikon perustamisen kautta. Tutkimuksessa esiin nousseet tulokset kuvaavat Heinäveden pitäjää ja seurakuntaa, mutta niiden perusteella voidaan kenties hahmotella yleisiä suuntaviivoja itäisen Suomen maalaispitäjien sairaiden ja vammaisten huoltamisesta.

Joulukuussa 1987 Israelin miehittämillä Gazan kaistaleella ja Länsirannalla puhkesi intifada (arab. vavahtelu, järistys), eli palestiinalaisten kansannousu. Kivin ja polttopulloin aseistautuneet palestiinalaiset osoittivat mieltään vaatien Israelin miehityksen lopettamista. Mellakat yltyivät verisiksi yhteenotoiksi palestiinalaisten sekä aseistettujen israelilaissotilaiden ja -poliisien välillä, mikä aiheutti kansainvälistä paheksuntaa Israelin voimankäyttöä ja miehityspolitiikkaa kohtaan. Selvitän tutkimuksessa, millaisia olivat suomalaisten päivälehtien ensireaktiot palestiinalaisten kansannousuun. Tutkin erityisesti sitä, kumman konfliktin osapuolen kannalle lehdet asettuivat uutisoinnissaan. Havainnoin samalla lehtien uutisoinnin mahdollisia puoluepoliittisia sidonnaisuuksia, suurvaltapolitiikan ja -suhteiden merkitystä uutisointiin sekä sitä, miten lehdet huomioivat konfliktin uskonnollis-poliittisen ulottuvuuden. Ensireaktioita tutkiessani rajaan tutkimukseni kuukauden päähän kansannousun alkamisesta, eli ajanjaksolle 8.12.1987–8.1.1988. Käytän lähteenä tutkimusajankohtana Suomessa ilmestyneitä sanomalehtiä. Aineisto käsittää Helsingin Sanomat, Hufvudstadsbladetin, Kansan Uutiset, Tiedonantajan sekä Uuden Suomen. Tarkastelemalla viittä keskenään erilaisen puoluesidonnaisen historian omaavaa lehteä, rakentuu kattava kuva siitä, millaista palestiinalaisten kansannoususta uutisointi oli suomalaisissa päivälehdissä. Ensimmäisinä palestiinalaisten kansannoususta uutisoivat Helsingin Sanomat ja Hufvudstadsbladet. Kaikki muut lehdet paitsi Uusi Suomi uutisoivat levottomuuksista lähes päivittäin. Lehdet käyttivät lähteinään samoja kansainvälisiä uutistoimistoja. Lisäksi Helsingin Sanomilla ja Hufvudstadsbladetilla oli omia toimittajia raportoimassa paikan päältä. Helsingin Sanomat, Kansan Uutiset sekä Tiedonantaja asettuivat uutisoinnissaan tarkastelemaan tapahtumia palestiinalaisnäkökulmasta. Palestiinalaisten puolelle asettuminen näkyi lehtien käyttämässä uutiskielessä sekä -kuvissa. Lehdet korostivat palestiinalaismielenosoittajien nuorta ikää sekä sorrettua ja alisteista asemaa. Lehdet pitivät kansannousu-tematiikkaa näkyvästi esillä uutisoinnissaan. Varauksettomimmin palestiinalaisten puolelle asettuivat Kansan Uutiset ja Tiedonantaja, joiden vasemmistolaisen poliittisen taustan huomioiden puolenvalinta oli luonnollinen. Helsingin Sanomien puolenvalinta oli puolestaan poikkeuksellisempi ja siinä oli nähtävissä suomettumisen vaikutus. Hufvudstadsbladet pyrki lehdistä puolueettomimpaan uutisointiin tarkastelemalla levottomuuksia molempien osapuolten näkökulmasta asiallisesti sekä monipuolisesti. Pyrkimys puolueettomuuteen näkyi siinä, ettei lehti käyttänyt levottomuuksista kansannousu-termiä, eikä pyrkinyt kielellisin tai kuvallisin keinoin vaikuttamaan lukijoihin kuten Helsingin Sanomat, Kansan Uutiset tai Tiedonantaja. Uusi Suomi uutisoi kansannoususta vähiten ja pintapuolisimmin, eikä valinnut puolta tai puolueettomuutta yhtä selkeästi kuin muut lehdet. Suomettumisella sekä tutkimusajankohtana vallinneilla sisä- ja ulkopoliittisilla muutoksilla oli vaikutusta myös Uuden Suomen puolenvalintaan. Suomalaisissa päivälehdissä käsiteltiin laajasti kansannousun taustoja sekä spekuloitiin tilanteen ratkaisumahdollisuuksia. Lisäksi lehdet seurasivat tiiviisti Israelin osakseen saamaa kansainvälistä arvostelua sekä miehityspolitiikan kritisointia. Lehtien valitsema kanta vaikutti siihen, miten näitä teemoja lähestyttiin. Valittu kanta vaikutti myös siihen, kuinka PLO:n kannanotoista uutisoitiin. Helsingin Sanomat, Hufvudstadsbladet sekä Kansan Uutiset huomioivat konfliktin uskonnollis-poliittisen ulottuvuuden uutisoinnissaan. Helsingin Sanomat ja Hufvudstadsbladet katsoivat, että islamilainen fundamentalismi vaikutti kurjuudessa eläneiden palestiinalaisten radikalisoitumiseen. Kansan Uutisten mukaan levottomuuksilla ei ollut mitään tekemistä islamilaisen fundamentalismin kanssa. Suurvaltapolitiikka ja -suhteet vaikuttivat sekä lehtien uutisointiin että siihen, millaisessa ilmapiirissä uutiset julkaistiin. Sekä Neuvostoliiton että Yhdysvaltojen uutisoitiin arvostelleen Israelia ja Yhdysvalloilla nähtiin keskeinen rooli konfliktin ratkaisun kannalta. Suomen suhde Neuvostoliittoon vaikutti suomalaisten päivälehtien suurvaltapoliittisesta konfliktista uutisointiin.

Tutkin gradussani näkövammaisten lasten koskettelukirjojen historiaa Suomessa aina niiden valmistamisen aloitusvuodesta 1984 vuoteen 2014 asti. Näkövammaisten lasten koskettelukirjoilla tarkoitetaan sellaisia erityiskirjoja, jotka on valmistettu pienille näkövammaisille lapsille siten, että niihin eläytyminen onnistuisi mahdollisimman hyvin näkövammasta huolimatta. Kertomuksia on usein elävöitetty esimerkiksi mahdollisimman aidon tuntuisin materiaalein, lisäämässä kirjoihin äänielementtejä tai tuoksuja tai varustamalla kirjat äänitteellä. Työni sijoittuu tutkimuksellisesti kirjahistoriaan ja hyödyntää lisäksi lukijatutkimuksen metodeja. Lähdeaineistonani toimivat Celian koskettelukirjoista kokoaman asiakirja- ja leikearkiston lisäksi lukijoiden koskettelukirjoista kirjoittamat palautteet kolmenkymmenen vuoden ajalta. Ensimmäisessä pääluvussa kuvailen yleisesti koskettelukirjojen erityispiirteitä ja niiden valmistamista. Toisessa pääluvussa käsittelen koskettelukirjojen vaiheita vuodesta 1984 vuoteen 1999. Koskettelukirjojen valmistaminen alkoi Fredrika Wetterhoffin käsiteollisuusopettajaoppilaitoksessa vuonna 1984. Alusta pitäen Näkövammaisten kirjastolla oli tärkeä rooli koskettelukirjojen valmistamisessa ohjeistamisessa ja asiantuntemuksen tarjoamisessa. 1980-luvun loppupuolelta alkaen myös muut oppilaitokset alkoivat valmistaa koskettelukirjoja Näkövammaisten kirjaston kokoelmiin. Kolmannessa pääluvussa käsittelen vuodet 2000-2014, jolloin koskettelukirjatoiminta kansainvälistyi ja vapaaehtoisten merkitys koskettelukirjojen valmistajina kasvoi. Neljännessä pääluvussa siirrän näkökulman koskettelukirjojen lukijoihin ja heidän koskettelukirjoista kirjoittamiinsa palautteisiin. Palautteet luovat sillan menneestä tulevaan, sillä ne ovat tärkeä aineisto koskettelukirjoja kehitettäessä. Tutkielmani keskeisimpiä aiheita ovat koskettelukirjojen aseman vakiintuminen osana näkövammaisten lasten lukemista ja lukutaidon opettelua, koskettelukirjojen kansainvälistyminen (ja Suomen rooli siinä) sekä koskettelukirjojen merkitys lukijoille – ja lukijoiden merkitys niiden kehittymiselle. Nämä kolme teemaa muodostavat tutkielmani tärkeimmät painopisteet. Lisäksi tutkielmani on myös ensimmäinen laaja kronologinen kokonaisesitys koskettelukirjojen historiasta Suomessa, ja sellaisena luo toivottavasti myös pohjan aiheesta tulevaisuudessa tehtävälle jatkotutkimukselle.

Tämän tutkielman tehtävänä on selvittää, millä tavoin 1700-luvun suomalaisen yhteiskunnan kokemus köyhyydestä sosiaalisena ilmiönä esiintyy Elias Laguksen suomentamassa vuonna 1790 julkaistussa Sionin Wirret -virsikirjassa. Lähdeaineistoksi on rajattu kirjahistoriallisen työskentelyn pohjalta Elias Laguksen vuoden 1790 suomennos. Tutkimustehtävän selvittämiseen käytetään yhdistellen ja toisiaan täydentävästi sosiaalihistoriallista ja teologianhistoriallisesti painottunutta kirkkohistoriallista tutkimusmenetelmää. Köyhyyden käsitettä käytetään tässä tutkielmassa laajassa historiallisessa merkityksessä, joka ei rajoittu vain taloudelliseen varallisuuteen liittyviin seikkoihin. Köyhyyden kokemusta käsitellään nälän, sairauden sekä asumisen ja toimeentulon teemojen kautta. Köyhyyttä lähestytään myös virsitekstien "köyhyyteen" liittämien arvojen ja asenteiden sekä köyhyyden uskonnollisen merkityksen kautta. Elias Laguksen suomentamat Sionin Wirsien sisältävät liittymäkohtia 1700-luvun köyhien ihmisten elämään. Virsiteksteistä löytyy useita viittauksia nälkäkatastrofin uhkaan. Nälkä saa myös erityisen uskonnollisen merkityksen. Sairaus yhdistetään kuolemaan virsiteksteissä. Kuolemaa pidetään elämän luonnollisena päätepisteenä eikä enää kauhistuttavana turmiovaltana. Sairauden maallisiin hoitokeinoihin suhtaudutaan epäilevästi. Sairaus käsitetään pietistiseen tapaan Jumalan rakkaudelliseksi kuritukseksi uskoville. Sairastuneen ihmisen kokema ruumiillinen heikkous ja yksinäisyys tulevat vahvasti esiin virsiteksteissä. Köyhyyttä kuvataan virsiteksteissä pysyväksi tilaksi, josta ei ole pois pääsyä. Köyhyys yhdistetään alastomuuteen, rumuuteen, omaisuuden menettämiseen, fyysisesti vammautuneisiin, murheellisuuteen ja kerjäämiseen. Uskonnollisena ihanteena köyhyys yhdistetään yksinkertaisuuteen. Köyhyyden kokemusta arvostetaan uskonnollisesti vanhan katolisen perinteen mukaisesti. Lähimmäisenrakkauden tekojen tarpeellisuutta ja moraalista oikeutusta perustellaan virsiteksteissä pietistisen kehitysoptimistisen ajattelun avulla. Synnin ei katsota hallitsevan uskovaa, joka voi uskon voimalla täyttää lain vaatimukset. Virsiteksteissä on epäsuorasti ilmaistua sosiaalista kritiikkiä, joka kuvastaa sääty-yhteiskunnan sisäisiä jännitteitä. Säätyasemaan, oppineisuuteen ja omaisuuteen suhtaudutaan kielteisesti ja vähättelevästi. Yläluokkaista elämäntapaa arvosteleva ylellisyyskritiikki yhdistyy kärsimystiikkaan 1600- luvun hartauskirjallisuuden tapaan. Pietismille ominaisesti virsiteksteissä korostetaan "maailmasta" erottautuvan uskovien muodostaman pikkuseurakunnan asemaa. Uskovien "Jeesuksen seura" on tarkoitettu ensisijaisesti köyhille syntisille eikä korkea-arvoisille. Sosiaalisen eron merkitystä vähätellään ja sen kumoutumisesta esitetään toiveita. Rikkauden ja köyhyyden katsotaan olevan toisarvoista sielun pelastuksen kannalta. Uskovan ihanteena pidetään tyytymistä omaan paikkaansa yhteiskunnassa. Pyrkimyksiin nousta säätyhierarkiassa suhtaudutaan torjuvasti. Herrnhutilaisen anti-intellektualismin mukaisesti yksilön uskonnollista kokemusta pidetään arvokkaampana kuin rationaalista teologianharjoittamista tai muuta oppineisuutta.

Pro gradu -tutkielmassani tutkin 1920-luvulla julkaistujen ja tapahtumaympäristöltään Helsinkiin sijoittuvien kaunokirjallisten teosten kuvauksia uskonnollisuudesta ja hengellisyydestä. Tavoitteenani on selvittää, missä määrin uskonnollisuutta kuvataan tutkitussa kaunokirjallisuudessa, millaisia teoksissa esiintyvät kuvaukset ovat ja millaisena pääkaupungin hengellisyys näyttäytyy kaunokirjallisuuden kuvauksissa. Pyrin huomioimaan erityisesti vuosikymmenen yhteiskunnallisten muutosten, evankelis-luterilaiseen kirkkoon liittyneen keskustelun sekä kaupunkiympäristön mahdollisen vaikutuksen kaunokirjallisuuden kuvauksiin. Tutkimukseni lähteiksi valikoituivat ne 1920-luvulla julkaistut ja Helsinkiin sijoittuvat teokset, joissa esiintyi kuvauksia uskonnosta ja hengellisyydestä. Nämä kolme kriteeriä täyttäviä kaunokirjallisia teoksia löytyi 18 kappaletta. Tärkeimmiksi lähteiksi nousseissa seitsemässä teoksessa viittaukset uskontoon ja hengellisyyteen olivat johdonmukaisesti osa romaanin juonta ja yleistä viitekehystä. Hyödynnän tutkimuksessani historiallisen menetelmän lisäksi eksegetiikan, kirjallisuustutkimuksen ja yhteiskuntatieteiden teorioita. Tutkittujen lähdeteosten uskonnollisuuden kuvaukset voi jaotella uskonnon institutionaalisia muotoja, yksilön henkilökohtaista uskonnollisuutta sekä näistä toisen tai molempien kritiikkiä käsitteleviksi. Uskonto näkyi arjessa ja kaupunkikuvassa kirkkorakennusten ja raamattuviittausten kautta papiston kuvausten jäädessä vähemmälle. Yksilön henkilökohtainen uskonnollisuus korostui 1920-luvun kirjallisuudessa ja individualistinen hengellinen liikehdintä suuntautui kohti pienempiä uskonnollisia liikkeitä evankelis-luterilaisen kirkon sijaan. Sosialismista ammentavaa uskontokritiikkiä sisältäneet teokset painottuivat julkaisuajankohdaltaan vuosikymmenen alkupuolelle ja 1920-luvun loppupuolella evankelis-luterilaisen valtionkirkon kritiikkiä esiintyi uuden uskonnonmuodon vaatimusten yhteydessä. Kirjailijan yhteiskunnallisella ja sosiaalisella taustalla vaikutti olleen yhteys lähdeteosten sisältämiin uskonnollisten ja yhteiskunnallisten teemojen kuvauksiin. Lähdekirjallisuudessa pääkaupungin uskonnollisuudelle oli tyypillistä uskontojen ja aatteiden monimuotoisuus, jonka kaupungin luomat kohtaamis- ja kokoontumispaikat mahdollistivat. Tutkimus avaa kaupunkiuskonnollisuuden erityispiirteitä kaunokirjallisissa kuvauksissa ja antaa viitteitä taideteosten ja kirjallisuuden kuvausten vaikutuksesta historiankuvaamme. Jatkotutkimuksessa 1930-luvulla julkaistun kirjallisuuden ottaminen mukaan avaisi uusia historiallisia ja yhteiskunnallisia tarkastelunkohteita yhtä lailla kuin esimerkiksi vertailu tapahtumaympäristöltään maaseudulle sijoittuviin teoksiin.