Browsing by department "Department of Clinical Production Animal Medicine"

Siemennys aiheuttaa normaaleille tammoille nopeasti ohimenevän fysiologisen tulehdusreaktion. Joillakin tammoilla fysiologinen tulehdusreaktio jää persistoivaksi, itsepintaiseksi. Näillä tammoilla on useimmiten puutteita kohdun mekaanisessa puhdistautumisessa, jolloin kohdunkaulan avautuminen tai kohdun myometriumin supistukset jäävät puutteellisiksi. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, mitä vaikutuksia kohdun tulehdusreaktioon tai tamman tiinehtymiseen on sillä, että kohdunkaulan kautta tapahtuvaa puhdistautumista vaikeutetaan keinotekoisesti. Työn kokeellinen osuus tehtiin Ypäjällä kesällä 2007. Kokeessa käytettiin 29 genitaalisesti normaalia tammaa. Tammat jaettiin neljään ryhmään ja niitä seurattiin viiden kiimakierron ajan. Ensimmäisessä, kolmannessa ja viidennessä kiimassa kultakin tammalta otettiin kohtubiopsia ja kohtutupponäyte. Toinen ja viides kiima olivat käsittelykiimoja. Käsittelyssä A kohdunkaula suljettiin 25 tunnin ajaksi kohtukatetrin avulla. Käsittelyssä B kohdunkaula suljettiin kuudeksi tunniksi, jonka jälkeen kohtunestettä laskettiin ulos ja katetri suljettiin uudelleen 19 tunnin ajaksi. Käsittelyssä C tammat vain siemennettiin ja kohdun annettiin tyhjentyä vapaasti (kontrollikäsittely). 25 tuntia siemennyksestä käsittelyissä A ja B kohtunestettä laskettiin ulos katetrin kautta ja kohtu huuhdeltiin, käsittelyssä C kohtunestettä kerättiin tamponiin ja kohtu huuhdeltiin. Kohtuneste viljeltiin ja siitä laskettiin polymorfonukleaariset leukosyytit. Lisäksi kohtuun kertyvän nesteen määrää seurattiin ultraäänitutkimuksilla. Tutkimus suoritettiin cross-over-kokeena, jossa ryhmät 1 ja 2 sekä 3 ja 4 toimivat toisilleen kontrolleina kiimoissa 2 ja 4. Toisessa kiimassa neutrofiilien konsentraatio oli suurin käsittelyn A (katetri 25 tuntia) saaneiden tammojen kohtunesteissä. Neljännessä kiimassa oli samoin, mutta neutrofiilikonsentraatiot olivat huomattavasti korkeammat kuin toisessa kiimassa. Kohdun nestekertymät olivat toisessa kiimassa suurimmat käsittelyn A (katetri 25 tuntia) saaneilla tammoilla. Näiden tammojen nestekertymät olivat suurimpia myös neljännessä kiimassa kontrollikäsittelyn (käsittely C) jälkeen. Neutrofiilikonsentraatiolla tai kohdun nestekertymillä ei tässä tutkimuksessa havaittu yhteyttä tiinehtymiseen. Kaikkien tammojen yhteenlasketut tiineysprosentit olivat 48 toisessa kiimassa ja 16 neljännessä kiimassa. Tutkimus osoitti, että puutteellisella kohdunkaulan kautta tapahtuvalla puhdistautumisella on suuri vaikutus tulehdusreaktion voimakkuuteen ja kestoon. Lisäksi kokeessa havaittiin, että kaikki kohdunkaulan kautta tapahtuvat käsittelyt vaikuttivat tulehdusreaktioon, eikä kaksi kiimakiertoa riittänyt palauttamaan kohdun toimintaa normaaliksi.

Eroahdistus on yleinen koirien käytösongelma ja vakava hyvinvointiongelma. Eroahdistus kuvaillaan vakavaksi ahdistukseksi, joka ilmenee, kun koira joutuu eroon kiintymyksen kohteestaan, tyypillisesti omistajastaan. Eroahdistuksen aiheuttama kärsimys voi olla päivittäistä ja jatkua jopa vuosien ajan. Koiran kokeman ahdistuksen lisäksi eroahdistus voi aiheuttaa koiran eteenpäin sijoittamisen tai lopettamisen. Eroahdistuksen hoitaminen toimivin menetelmin on tärkeää, ja tämän takia aiheeseen on tarpeellista perehtyä. Nykypäivänä eroahdistuksen hoito koostuu pääasiassa käytöshoidosta ja tämän tueksi otettavasta lääkehoidosta. Lisäksi voidaan käyttää muita apukeinoja, muun muassa DAP-feromonia. Monissa tutkimuksissa eroahdistuneille koirille on annettu tilanteesta riippumatta samanlaiset hoito-ohjelmat. Eroahdistusta suositellaan kuitenkin hoidettavan yksilötasolla koira, omistaja ja ympäristö huomioon ottaen. Diagnosointi ja lähtötilanteen kartoitus ovat tärkeässä osassa eroahdistuksen hoitoa, jotta varmistutaan hoidettavan oikeaa ongelmaa ja jotta koiran edistymistä hoidon aikana voidaan seurata. Omistajan on myös sitouduttava hoitoon, sillä eroahdistus ei parane hetkessä. Käytöshoidon on todettu olevan yksinäänkin käytettynä toimiva hoitotapa. Käytöshoidon toimintaohjeet voidaan jakaa karkeasti ottaen kiintymyksen kohteen tärkeyden vähentämiseen, vaihtoehtoisen tuen tarjoamiseen omistajan poissa-olon ajaksi, järjestelmälliseen totuttamiseen, rutiineihin kotoa lähtiessä ja kotiin palatessa ja rankaisemisen välttämiseen. Tutkimuksissa hoito-ohjelmat ovat usein muistuttaneet toisiaan, mutta yksittäisten toimintaohjeiden tehokkuuksia ei ole vielä tutkittu. Koirien eroahdistuksen hoitoon on hyväksytty kaksi eläinlääkevalmistetta: klomipramiinia sisältävä Clomicalm®-valmiste ja fluoksetiinia sisältävä Reconcile®-valmiste. Lääkehoitoa käytetään käytöshoidon tukena, ja lääkehoito vaikuttaa edistävän eroahdistusoireiden lieventymistä ainakin ensimmäisten hoitokuukausien aikana. Lääkitykset aiheuttavat kuitenkin sivuvaikutuksia, eivätkä kaikki omistajat halua lääkehoitoa. Muina apukeinoina eroahdistuksen hoitoon on ehdotettu DAP-feromonin tai painepuvun käyttämistä, liikunnan lisäämistä ja toisen koiran hankkimista. DAP-feromonilla on yksittäisessä tutkimuksessa todettu olevan klomipramiinia vastaava tehoa eroahdistuksen oireiden lieventämisessä. Muiden apukeinojen osalta tutkimustieto on liian vähäistä tehon arvioimiseksi. Toisen koiran hankkimisen ei kuitenkaan nykytiedon perusteella oleta edistävän eroahdistuneen koiran toipumista. Hoitovasteen seuraaminen tapahtuu koiran käytöstä ja sen muutosta seuraamalla. Tutkimuksissa yli puolet hoidetuista koirista on edistynyt ensimmäisten kahden kuukauden kuluessa. Täydellisen parantumisen saavuttaminen kolmessa kuukaudessa on kuitenkin haastavaa. Mikäli edistymistä ei todeta lainkaan ensimmäisen hoitokuukauden kuluessa, on tarpeen varmistaa diagnoosin paikkansa pitävyys, hoito-ohjelma ja hoito-ohjelman noudattaminen. Tämän kirjallisuuskatsauksen kokoamaa tietoa voidaan hyödyntää eläinlääketieteessä eroahdistuneita koiria hoidettaessa. Kirjallisuuskatsauksen sisältämä pohdinta avaa epävarman tiedon alueita ja nostaa esille käytettävässä hoidossa olevia ongelmakohtia.

Målet med denna licentiatavhandling var att utveckla metoder med vilka man kan mäta stressnivån hos suggor med hjälp av kortisolhalten och hjärtfrekvensen. Suggor utsätts för olika typer av stress och stressen är en naturlig förutsättning för inlärning samt utveckling. Stressen ger sig uttryck i olika fysiologiska förändringar, bland annat en förändring i kortisolhalten och hjärtfrekvensen. Det har konstaterats suggor som hålls fixerade i bur ofta lider mer av fysiologisk stress än suggor som hålls i box. Försöket utfördes i Foulum Research Center i Foulum, Danmark under sommaren 2015. I den här undersökningen tog vi reda på hur 14 dräktiga suggor reagerade på olika stressmoment. Suggorna förflyttades från boxar till grisningsburar respektive nya grisningsboxar, och kortisolhalten och hjärtfrekvensen mättes före, under och efter flytten. Dessutom utfördes ett grisskriktest 2–4 dagar efter grisningen där suggans hjärtfrekvens mättes i samband med den egna griskultingens skri. Kortisolhalten mättes med salivprov medan hjärtfrekvensen mättes med ett pulsbälte. Resultaten visar att till skillnad från tidigare försök sjönk kortisolhalten akut vid förflyttningen av suggorna till en ny miljö. Dock steg hjärtpulsen som väntat och skiljde sig signifikant från vilopulsen upp till 30 minuter efter flytten, men det fanns ingen tydlig korrelation mellan medelpuls och kortisol. Vid jämförelser av den långsiktiga kortisolhalten konstaterades suggornas kortisol ha en dygnsrytm, där koncentrationen var högre på morgonen än på kvällen. Vid ungefär hälften av mätningstillfällena visade sig kortisolhalten vara lägre hos suggor i burar, vilket kan tyda på kronisk stress, och man kan därmed påstå att omgivningen påverkar kortisolkoncentrationen. I grisskriktestet visade sig omgivningen tendera att ha en inverkan på suggans reaktion i samband med tre av fem skrik, eftersom pulsen var högre hos suggor i box. Beaktade man suggans reaktion under grisskriktestet konstaterades det att under två skrik av fem hade beteendet ett samband med hjärtfrekvensen. Kortisol och hjärtfrekvensen konstaterades variera under olika stressmoment suggorna utsattes för, såsom miljöombyte och en griskultings skri. Det finns möjligheter att vidareutveckla dessa metoder för att mäta stressnivån och välmående hos suggor, men det finns många variabler man bör beakta, exempelvis ålder, antal grisningar och individuella skillnader.

Tutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksesta ja tutkimusosasta. Tutkimusosassa hyödynnettiin ELL Laura Hännisen osin julkaisemattoman tutkimuksen materiaalia. Riittävä ja laadukas uni on välttämätöntä kaikille eläimille. Uni jaetaan kotieläimillä tavallisesti kahteen luokkaan: NREM- ja REM -uneen. Erityisesti REM-unta pidetään tärkeänä nuoren eläimen kehittyville aivoille. Suurimmalla osalla nisäkäslajeista kasvavat yksilöt nukkuvatkin REM-unta suhteessa enemmän kuin aikuiset lajitoverit. Naudat nukkuvat vähän, mikä on tyypillistä kasvinsyöjille. Nukkuminen tapahtuu lyhyissä jaksoissa, mikä puolestaan on tyypillistä saalielämille. Aikuisten nautojen kokonaisunimäärä on noin neljä tuntia vuorokaudessa. REM–unta siitä on noin 17 prosenttia. Kolmen kuukauden ikäisillä vasikoilla unta on keskimäärin 6 tuntia vuorokaudessa REM–unen osuuden ollessa siitä noin 45 prosenttia. Tärkein REM–unen ulkoinen merkki naudoilla on niskan ja kaulan lihasten rentoutuminen. Tällöin nauta nukkuu maaten kaulan nojatessa esimerkiksi maata tai omaa kylkeä vasten. NREM–unessa pää on tavallisesti ylhäällä niskan tukemana. NREM–unta nauta voi nukkua myös märehtiessään. Vasikat lepäävät luonnontilaisissa oloissa samanikäisten lajitoverien seurassa pienissä ryhmissä. Tuotanto-olosuhteissa vasikoita kasvatetaan yleisesti vieroituksesta 8 viikon ikään yksittäiskarsinoissa. Sosiaalisten kontaktien puute heikentää laumaeläimen hyvinvointia. Tilan puute karsinoissa puolestaan voi rajoittaa vasikan lepoasentoja ja vaikuttaa unen määrään ja laatuun. Toisaalta lajitoverit samassa karsinassa voivat häiritä toistensa unta ja tehdä siitä katkonaisempaa varsinkin, jos tilaa ei ole riittävästi. Tutkimuksessa käytettiin Kanadassa vuonna 1998 kerättyä videoaineistoa. Tutkimustilalla kasvatettiin kolmen kuukauden ikäisiä vasikoita joko pareittain (n=12) tai yksin (n=12) muuten samanlaisissa olosuhteissa. Vasikoiden aktiivisuus ja vireystila yhden vuorokauden ajalta rekisteröitiin videolta tietokoneohjelmalla. Uni tunnistettiin lepoasentojen perusteella käyttäen Suomessa elektrofysiologisten unimittausten avulla kehitettyä menetelmää. Menetelmän mukaan vasikat nukkuvat REM–unta niska rentona ja NREM–unta pää ylhäällä niskan tukemana. Käyttäytymisistä laskettiin jaksojen vuorokausikohtaiset kestot, lukumäärät ja kokonaiskestot ja tulokset analysoitiin tilastollisella sekamallilla. Lajitoverin seurassa vasikat makasivat vähemmän, mutta käyttivät suuremman osan makaamisesta nukkumiseen. NREM–unijaksot olivat pidempiä pareittain kasvatetuilla vasikoilla. Lajitoverin seuralla ei ollut vaikutusta kokonaisunen määrään, unen katkonaisuuteen tai NREM- ja REM-unien kokonaismääriin. Tulosten perusteella vasikat olivat aktiivisempia lajitoverin seurassa kuin kasvatettaessa yksin. Lajitoverin fyysisen kontaktin seurauksena syntyvä turvallisuuden tunne voi olla syynä parikasvatettujen vasikoiden pidempiin NREM–unijaksoihin. Kyseisten löydösten perusteella lajitoverin seura edistäisi vasikoiden hyvinvointia, mikä voi näkyä mahdollisesti myös esimerkiksi vasikoiden kasvussa.

Tässä työssä tutkittiin lampaiden ruuansulatuskanavan loisten esiintymistä Suomessa. Loisten esiintymistiedoista on hyötyä lampaiden terveydenhuollon parissa työskenteleville ihmisille. Loisten aiheuttamat vahingot lampaille vaihtelevat johtuen loislajista ja loisten lukumäärästä, sekä lampaan omista ominaisuuksista. Yleensä loissairaudet vaivaavat nuoria eläimiä, sillä iän myötä lampaiden vastustuskyky eri loislajeja vastaan kehittyy. Loiset voivat vaikuttaa lampaiden taloudelliseen tuotokseen muun muassa hidastuneen kasvun tai huonon villanlaadun kautta. Loislääkityksiin on syytä Suomessakin kiinnittää huomiota, sillä lääkitykset ovat tärkein resistenttien loiskantojen syntymiseen vaikuttava tekijä. Lampailla oletettiin esiintyvän paljon ruuansulatuskanavan loisia. Tutkittuja ulostenäytteitä oli 262 kappaletta, joista 182 kpl oli karitsoista eli alle vuoden ikäisistä eläimistä ja 70 kpl aikuisista lampaista. Näytteitä oli 24:ltä eri tilalta ja ne otettiin teurastuksen yhteydessä syksyllä 2004 (202 kpl) ja keväällä 2005 (60kpl). Näytteet tutkittiin modifioidulla McMaster-menetelmällä. Menetelmä on kvantitatiivinen ja perustuu loisen munan kellumiseen nesteessä, jonka ominaispaino on suurempi kuin loisenmunan paino. Loiset eroteltiin kuuteen eri ryhmään seuraavasti (kokonaisesiintyvyys prosentit näkyvissä): Moniezia 8,0 % (eli lampailla Moniezia expansa), kokkidit 80,9 % (sis. kaikki löydetyt Eimeria-lajit), Strongyloides 47,7 % (sis. Strongyloides-tyyppiset munat, joista lampailla esiintyy S. papillosus), Nematodirus 10,7 % (eli Nematodirus spp.), "Trichostrongylus" 47,3 % (sis. Trichostrongyloidea- ja Strongyloidea-yläheimojen loiset lukuun ottamatta Nematodirus-suvun loisia) ja muut ryhmän 1,1 % (sis. kaikki ne loiset joita ei pystytty sijoittamaan edellä mainittuihin ryhmiin). Tutkimuksessa ei todettu yhtään tilaa, jolla ei olisi ollut loisia. Yksittäisiä eläimiä, joilla ei havaittu loisia oli 7,6 %. Kokkidit olivat yleisin loisryhmä karitsoilla (98,4 %). Myös aikuisilla lampailla oli eniten kokkideja (54,3 %) tosin "Trichostrongyluksia" (54,3 %) oli vastaava määrä. Verrattaessa loisten esiintymistä aikuisilla lampailla ja karitsoilla havaittiin odotetusti loisten olevan huomattavasti yleisempiä karitsoilla. Ryhmien "Trichostrongylus" (aikuisilla 54,3 %, karitsoilla 62,3 %) ja muut (aikuisilla 1,4 %, karitsoilla 1,6 % ) kohdalla erot eivät olleet yhtä suuria kuin muilla ryhmillä. Syksyn ja kevään näytteiden vertailu tehtiin karitsoilla, koska keväällä ei saatu aikuisten eläinten näytteitä. Loisia esiintyi keväällä odotetusti vähemmän kuin syksyllä. Loistartuntojen voimakkuudet vaihtelivat ja yksittäisillä kliinisesti terveillä eläimillä oli voimakkaitakin tartuntoja. Tilojen loistilanteen selvittäminen loishäätölääkityksiä suunniteltaessa olisikin tarpeellista. Näin voidaan suunnitella ja suunnata lääkityksiä paremmin eri eläinryhmille, jolloin turhia lääkityksiä voidaan välttää.

Tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen ja kokeellisen osuuden. Suomessa noin puolet lihaksi kasvatettavista sonneista elää suurimman osan elämästään ryhmäkarsinoissa betonirakolattialla. Betonirakolattialla on kuitenkin todettu olevan haitallisia vaikutuksia muun muassa sonnien makuukäyttäytymiseen ja jalkaterveyteen. Jalkavikojen yleisyys ja huono makuumukavuus heikentävät merkittävästi sonnien hyvinvointia betonipohjaisissa lämminkasvattamoissa. On mahdollista, että jalkavioista aiheutuva kipu ja muutokset makuukäyttäytymisessä heikentävät sonnien päiväkasvua ja siten alentavat sonnien kasvatuksen kannattavuutta. Eräs ratkaisu sonnien hyvinvoinnin edistämiseksi lämminkasvattamoissa on betonirakolattiakarsinoiden makuualueelle asennettava rakolattian rakojen mukaan rei'itetty kuminen pehmike. Kumimaton on todettu vähentävän ihovaurioiden esiintymistä sonnien etupolvissa ja mahdollistavan normaalit makuuliikkeet, kun taas vaikutukset esimerkiksi kintereiden kuntoon ja makuuliikkeisiin käytettyyn aikaan eivät ole yksiselitteisiä. Aiemmat tutkimustulokset eivät ole suoraan yleistettävissä suomalaisiin kasvatusoloihin, sillä tutkimuksissa kasvatusryhmien koot ovat olleet pääsääntöisesti huomattavasti pienempiä kuin Suomessa yleinen 15-20 sonnin kasvatusryhmän koko. Myöskään tutkimuksissa sonnia kohden varatun karsinapinta-alan suuruus ei vastaa Suomessa käytössä olevia suhteellisen syviä karsinoita, jotka mahdollistavat ruokinta- ja makuualueen erottelun. Tutkimusosion tavoitteena oli selvittää betonirakolattiakarsinoiden makuualueelle asennetun rei'itetyn kumimaton vaikutuksia lihasonnien jalkaterveyteen, makuukäyttäytymiseen sekä päiväkasvuun. Aiempien tutkimustulosten perusteella odotusarvona oli, että kumimatolla on positiivisia vaikutuksia näihin tekijöihin. Tutkimuksessa oli mukana 240 sonnia, joista puolet kasvatettiin kumimattopäällysteisissä karsinoissa, ja puolet päällystämättömissä betonirakolattiakarsinoissa noin 6 kuukauden iästä 18-19 kuukauden teurasikään asti. Kuusi sonneista kuoli tai lopetettiin ennen teurasikää. Päiväkasvujen vertailuun saatiin tiedot yhteensä 78 kumimatolla eläneestä sonnista. Sonneja tarkkailtiin kahden kuukauden välein kasvatuskauden ajan. Mitattavia tekijöitä olivat sonnien makuullemenoon käyttämä aika, epänormaalien makuullemenojen ja ylösnousujen määrä, karsinan kumimattopäällysteisellä alueella ja vastaavalla alueella betonikarsinoissa oleskelevien sonnien määrä, etupolvien ja kintereiden ihovauriot ja turvotus sekä sonnien päiväkasvu. Lattiatyypin ja iän vaikutusta etupolvien ja kintereiden kuntoon sekä päiväkasvuun analysoitiin käyttäen lineaarista sekamallia. Makuullemenoparametreja analysoitiin muuttujien mediaaniarvojen avulla käyttäen Mann-Whitney-U-testiä. Betonirakolattiakarsinoissa sonnien mediaani makuullemenoaika oli pidempi kuin karsinoissa, joissa oli kumimattopäällysteinen makuualue (p < 0,05). Betonikarsinoissa esiintyi enemmän epätyypillisiä makuullemenoja ja ylösnousuja kuin kumimattokarsinoissa (p < 0,05). Sonnit vaikuttivat suosivan kumimattoa oleskelualueenaan. Sonnien etupolvien ja kintereiden keskimääräinen kunto pysyi kumimattokarsinoissa parempana kuin betonikarsinoissa (p < 0,05), tosin erot kintereiden kunnossa karsinatyyppien välillä tasoittuivat teurasikäisillä sonneilla. Päiväkasvuissa ei havaittu eroa karsinatyyppien välillä. Kumimattopäällyste betonirakolattiakarsinoissa edistää sonnien hyvinvointia vaikuttamalla positiivisesti niiden makuukäyttäytymiseen ja jalkaterveyteen. Näin ollen se on varteenotettava vaihtoehto sonnien kasvatusolosuhteiden parantamiseksi suomalaisissa lämminkasvattamoissa.

Terveen ja sairaan lypsylehmän käyttäytyminen poikkeaa toisistaan. Sairauden aiheuttamat muutokset käyttäytymisessä ovat hyvin organisoidun sopeuttavan vasteen seurauksia, joilla tähdätään elimistön taistelukyvyn parantamiseen. Lievän utaretulehduksen vaikutuksia lypsylehmän normaaliin lepo- ja syömiskäyttäytymiseen selvittävälle tutkimukselle on tarvetta, koska vastaavanlaista tutkimusta ei ole aiemmin tehty. Kirjallisuuskatsauksessa selvitettiin, millaista on terveen lehmän käyttäytyminen, ja mitkä käyttäytymistarpeet ovat sille itselleen tärkeimpiä. Lisäksi tutkittiin, mitä sairauskäyttäytyminen on, mikä on sen merkitys ja mitä tekijöitä sairauskäyttäytymisen taustalta löytyy. Katsauksessa tutustuttiin myös tarkemmin lehmän lepomukavuuteen vaikuttaviin tekijöihin, sillä miellyttävä makuualusta on erityisen tärkeä sairaalle lehmälle, jonka levontarve on kasvanut. Utaretulehduksen aiheuttamia muutoksia elimistössä ja käyttäytymisessä selvitettiin yleisellä tasolla. Nykytiedon mukaisia käsityksiä sairaskäyttäytymisen taustoista ja merkityksestä on syytä koota yhteen, sillä käytännön tasolla on välttämätöntä ymmärtää, kuinka sairauskäyttäytymisen estyminen vaikuttaa yksilön paranemisennusteeseen. Kokeellisessa osassa tutkittiin, aiheuttaako lievä utaretulehdus koelehmille sairaskäyttäytymistä (vähentynyttä syömistä, juomista ja märehtimistä sekä lisääntynyttä makaamista). Lisäksi tarkasteltiin, vähentääkö mahdolliset tulehdusmuutokset utareessa tartutetun utareneljänneksen puoleisella kyljellä makaamista sekä piteneekö kinnerten välinen etäisyys (hock-to-hock –indeksi) tulehduksen eri vaiheissa. Neljälle lehmälle tartutettiin utaretulehdus koagulaasinegatiivisiin stafylokokkeihin kuuluvilla S. simulans – tai S. epidermidis –kannoilla (kummallakin 2 lehmää). Tartutus tehtiin kaksoissokkomenetelmällä. Yksi neljännes toimi jokaisella eläimellä sen omana terveenä kontrollina. Eläinten käyttäytymistä videoitiin 24 tunnin ajan vuorokaudessa ennen tartutusta, tartutuspäivänä sekä 1, 3 ja 5 vuorokautta tartutuksen jälkeen. Tilastot tehtiin SPSS 15.0 -ohjelmalla ja tilastollisen merkitsevyyden rajaksi asetettiin p < 0,05. Utaretulehduksen tartutuksen jälkeisenä tarkkailuaikana lehmien märehtiminen väheni (p < 0,05), märehtimisjaksot lyhenivät (p < 0,05) ja niiden lukumäärä kasvoi (p < 0,02). Lehmien seisominen lisääntyi (p < 0,05) ja makaaminen väheni (p < 0,05) (myös makaaminen sairaan utareneljänneksen puoleisella kyljellä (p < 0,03)). Lehmät viettivät vähemmän aikaa ruokintapöydässä (p < 0,004), ja käynnit ruokintapöydässä lyhenivät (p < 0,05) ja lisääntyivät (p < 0,04). Toisin kuin kokeen alussa oletettiin, utaretulehdus ei vaikuttanut lehmien syömis- ja juomiskäyttäytymiseen eikä kinnerten väliseen etäisyyteen. Lievä utaretulehdus aiheuttaa muutoksia lypsylehmän käyttäytymiseen. Sairaalle eläimelle tärkeä lepoaika lyhenee, joten myös lievien utaretulehdusten tehokas havaitseminen on eläimen hyvinvoinnin ja paranemisen kannalta tärkeää. Kinnerten välistä etäisyyttä ei kuitenkaan tämän tutkimuksen perusteella voida käyttää apuvälineenä lievien utaretulehdusten havaitsemiseen.

Poikimahalvauksena vakavammassa muodossa ilmenevä hypokalsemia altistaa usealle yleiselle sairaustilalle lypsylehmällä. Suurin yksittäinen hypokalsemialle altistava tekijä on puute magnesiumista, jota tulee olla riittävästi rehussa. Magnesium on edellytys lisäkilpirauhashormonin eritykselle, ja herkistää munuaista ja luustoa reagoimaan lisäkilpirauhashormonin vaikutukselle, minkä seurauksena luustosta vapautuu ja munuaisista takaisinimeytyy enemmän kalsiumia verenkiertoon. Lisäksi munuaiset muodostavat lisäkilpirauhashormonin vaikutuksen seurauksena kalsitriolia, jonka vaikutuksesta ruuansulatuskanavasta imeytyy enemmän kalsiumia. Magnesium on solunsisäinen kivennäisaine, eikä seerumin pitoisuus kerro luotettavasti solunsisäisestä vajeesta, sillä suuri solunsisäinen määrä puskuroi muutokset solunulkoisessa nesteessä. On havaittu, ettei seerumin pitoisuus ole hyvä mittari koko elimistön magnesiumstatuksesta. Puutos havaitaan vasta ääritilanteessa, heikentyneestä maidontuotoksesta, poikimahalvauksista ja muista sairauksista, tai suorittamalla kuormitustesti, joka kertoo paljonko magnesiumia pidätetään elimistön tarpeisiin. Poikimahalvaushoidossa kalsiuminfuusion sydänvaikutukset ovat vakavat. Magnesium suojaa sydäntä estämällä liiallisen kalsiumin kertymistä sydänlihassoluihin, hidastamalla tahdistusta, vähentämällä spontaania depolarisaatiota ja vähentämällä stressin adrenergistä vaikutusta. Se estää sydänlihaksen liiallista supistumista ja sarkoplasmaattisen kalvoston ylitäyttymisen, estäen kalsiumaallot, kammiotakykardiat, sydämen pysähtymisen ja äkkikuoleman. Ainoastaan magnesiumia annostellessa, yli 5-kertaiset pitoisuudet aiheuttavat pääsääntöisesti vakavia neuromuskulaarisia ja kardiovaskulaarisia haittoja. Ainoastaan magnesiumia annostellessa 2-4-kertaisiin pitoisuuksiin liittyy konsensuksena alentuneet jänneheijasteet, ja katsauksesta riippuen lihasheikkoutta, hypotensiota, väsymystä, vähentynyt kohdun tonus, ja ihon punastumista. Kalsiumglukonaatti vastavaikuttaa magnesiumin vaikutuksia, joten kalsiuminfuusion yhteydessä edellä kuvatut magnesiumvaikutukset vähenevät suhteessa kalsiumin pitoisuuteen. Munuaisilla on suuri kyky erittää liiallista magnesiumia, ja seerumin taso on usein jo kahden tunnin kuluessa normalisoitunut. Myös ternimaitoon erittyy merkittävä määrä magnesiumia. Kun otetaan huomioon kalsiuminfuusion voimakkaat kardiovaskulaarivaikutukset ja sydänpysähdyksen riski; ja toisaalta magnesiumin suojaavat vaikutukset, keskeinen rooli kalsiumaineenvaihdunnassa, suuri turvamarginaali ja nopea eritys; on selvää, että magnesiumia tulee annostella kalsiuminfuusion yhteydessä. Solunulkoisen nesteen magnesiumpitoisuuden kaksinkertaistaminen on tässä yhteydessä turvallista. Kliiniset havainnot poikimahalvauslehmästä vastasi pääosin yleistä käsitystä: seerumin kalsium oli alhainen, magnesium oli normaali tai yli viiterajan, sydän- ja pötsiäänet olivat vaimeat, rektaali- ja pintalämpötila olivat alhaisia. Rektaalilämpötilan keskiarvo oli kuitenkin 38,5 astetta. Hoidon seurauksena lehmä tärisi usein, sydän- ja pötsiäänet voimistuivat, rytmihäiriöitä oli vähän tai kohtalaisesti. Korkeamman kuntoluokan lehmä nousi heikommin. Kun arvioi poikimahalvauslehmän solunsisäistä magnesiumstatusta, tulisi mahdollisesti kiinnittää huomiota magnesiumin ja kalsiumin suhteeseen, suhteessa kalsiumpitoisuuteen. Mikäli magnesiumpitoisuuden suhde kalsiumpitoisuuteen ei nouse yhtä suureksi kuin olisi fysiologisesti odotetettavissa kyseisessä kalsiumpitoisuudessa, saattaa se viitata solujensisäiseen magnesiumpuutteeseen. Mahdollisesti suun kautta annetut valmisteet voivat vääristää edellämainittua arviota.

Tämä syventävien opintojen projekti on tehty osana maa- ja metsätaloustieteellisen tiedekunnan kotieläintieteen laitoksen lypsylehmien puna-apilaruokintatutkimusprojektia. Työ jakautuu kirjallisuuskatsaukseen ja kokeelliseen osaan. Kirjallisuuskatsauksessa kootaan ja vertaillaan märehtijöiden rehukasveista mitattuja kasviestrogeenipitoisuuksia, sekä selvitetään erilaisten ympäristötekijöiden vaikutusta kasviestrogeenien (KE) pitoisuuksiin. Kokeellisessa osuudessa tutkittiin valkuaislisän määrän ja laadun vaikutusta plasman isoflavonipitoisuuksiin. Tavoitteena oli selvittää aiheuttaako eri valkuaistäydennys merkittävää eroa lehmien plasman isoflavonipitoisuuksissa. Tutkimushypoteesina oli, että valkuaistiivisteen määrän ja laadun vaihtelut vaikuttavat plasman isoflavonipitoisuuksiin. Puna-apilasäilörehun ja valkuaistiivisteiden sisältämien kasviestrogeenien sekä koelehmien plasman KE-pitoisuus mitattiin nestekromatokrafisesti (HPLC = High-Performance Liquid Chromatography). Koe-eläiminä oli 6 Viikin koe-tilan ayrshire lehmää. Kasviestrogeenit (KE) ovat kasveissa esiintyviä väriaineita, jotka kuuluvat isoflavoni- ja kumariiniryhmiin. Nimensä mukaisesti kasviestrogeeneillä voi olla elimistössä luontaisen estradiolin kaltaisia vaikutuksia, minkä vuoksi niiden liiallinen saanti voi aiheuttaa erilaisia lisääntymishäiriöitä. Tunnetuimpia kasviestrogeeneja ovat isoflavoneihin kuuluvat genisteiini, biokaniini A, formononetiini ja daitseiini sekä kumariiniaineisiin kuuluva kumesteroli. Kasviestrogeenien todellinen estrogeeninen teho vaihtelee näiden aineiden rakenteen, metabolian ja toisaalta eläinlajin mukaan. Märehtijöistä lampaat ovat huomattavasti nautoja herkempiä kasviestrogeenien lisääntymishäiriöitä aiheuttaville vaikutuksille. Koska kasviestrogeenien aiheuttamia lisääntymishäiriöitä on raportoitu myös Suomessa ja muualla Pohjoismaissa, halusimme selvittää Suomen oloissa käytettävien rehukasvien kasviestrogeenipitoisuuksia ja siihen vaikuttavia tekijöitä, sekä tutkia kasviestrogeenien imeytymistä lehmien plasman isoflavonipitoisuuksien avulla. Suomalaisista rehukasveista puna-apila sisältää eniten kasviestrogeeneja. Puna-apilan isoflavonipitoisuus vaihteli eri tutkimuksissa välillä 0,15-2,5% kuiva-aineesta ja formononetiini-pitoisuus välillä 0,22-0,8% kuiva-aineesta. Muista laidun- ja nurmikasveista mm. koiranheinä, sinimailanen ja nurminata voivat sisältää pienempiä määriä estrogeenisesti vaikuttavia aineita. Muista Suomessa käytössä olevista rehukasveista isoflavoneja sisältävät soija ja valkoapila. Timotei, vuohenherne ja rypsi ovat kasvilajeja, joissa estrogeenisesti vaikuttavia aineita ei juuri ole. Kasvilajin lisäksi myös kasvilajike ja viljelyolosuhteet, kuten sää ja muut abioottiset tekijät vaikuttavat rehun isoflavonipitoisuuksiin ja koostumukseen. Mm. kylmien öiden tiedetään nostavan kasvien isoflavonipitoisuutta. Isoflavonipitoisuudet vaihtelevat myös kasvien kasvuvaiheen ja kasvin osan mukaan. Isoflavonipitoisuudet ovat esim. puna-apilassa korkeimmillaan kevään nuoressa kasvustossa ja syksyn odelmikossa. Eniten kasviestrogeeneja on keskimäärin puna-apilan lehdissä, kun taas soijassa suurimmat pitoisuudet ovat itse pavussa. Rehukasvien isoflavonipitoisuutta voidaan myös muokata erilaisilla säilöntämenetelmillä. Kuivauksen tiedetään pienentävän rehun isoflavonipitoisuutta jopa 75%, kun taas säilöntäaineista riippuen säilörehun isoflavonipitoisuus voi jopa suurentua tuorerehuun verrattuna. Tässä tutkimuksessa lehmien merkittävin ravinnon kasviestrogeenilähde oli säilörehun sisältämä formononetiini (0,44% kuiva-aineesta). Myös säilörehun biokaniini A:n pitoisuus oli huomattava (0,31% kuiva-aineesta). Biokaniini A:n esiintyminen rehussa näyttäisi kuitenkin olevan merkityksetön sen pötsimetabolian vuoksi. Tätä tukee myös koelehmien plasman biokaniini A:n pitoisuus 0 ÔÅ≠g/ml. Rehun formononetiini sen sijaan metaboloituu märehtijöiden elimistössä pääasiassa tehokkaaksi equoliksi ja osittain O-DMA:ksi (= O-desmetyyliangolensiini). Puna-apilan suuri formononetiini-pitoisuus näkyikin lehmien plasmanäytteissä suurena equolipitoisuutena. Koe-lehmien plasman equolin pitoisuus vaihteli välillä 7-7,9, O-DMA:n välillä 0,1-0,9 ja formononetiinin välillä 0,01-0,04 µg/ml. Puna-apilasäilörehun kokonaisisoflavonipitoisuus vaihteli tutkimuksessamme välillä 0,73-0,91% kuiva-aineesta. Sekä rehujen että plasman pitoisuudet ovat samaa suuruusluokkaa kirjallisuudessa esiintyvien vastaavien tutkimustulosten kanssa. Tämän tutkimuksen perusteella valkuaistiivisteiden kasviestrogeenipitoisuudet olivat pieniä, eikä valkuaisrehuruokinnan laadun tai määrän vaihtelut aiheuttaneet tilastollisesti merkitsevää eroa lypsylehmien plasman isoflavonipitoisuuksissa. Syynä tähän on todennäköisesti ruokintakokeessa lehmille syötetyn puna-apilasäilörehun moninkertainen isoflavonipitoisuus valkuaistiivisteisiin nähden.

Tutkimuksen tavoitteena oli tarkastella mikrobilääkkeiden käyttöön liittyviä kustannuksia porsastuotannossa ja pohtia sikaloiden mikrobilääkehoidoista mahdollisesti aiheutuvaa resistenssiongelmaa. Aineistona käytettiin Helsingin yliopiston Mätsälässä sijaitsevan Saaren tuotantoeläinyksikön hoitoalueeseen kuuluvien viiden porsastuotantosikalan ja kahden muualla Etelä-Suomessa sijaitsevan porsastuotantosikalan lääkitystietoja ja porsastuotannon tietoja kolmen vuoden ajalta retrospektiivisesti. Kaikkien tutkimuksessa olleiden seitsemän sikalan mikrobilääkehoitotiedot koottiin tilakohtaisesti vuosilta 2006 – 2008. Kerättyjen lääkitys- ja tuotantotietojen sekä vakioitujen lääke- ja porsashintojen perusteella voitiin laskea tilakohtaiset vuotuiset lääkemenot per emakko ja pahnuekohtaisesti porsastuotannosta saatava bruttotulo ja kuolleisuudesta johtuva tulonmenetys. Tutkimus osoitti, että vuotuiset mikrobilääkehoitokustannukset sikalan keskimääräistä emakkolukua kohden vaihtelevat moninkertaisesti eri sikaloiden välillä. Mikrobilääkehoitojen kulut emakkoa kohti vuodessa oli Saaren alueen pienissä sikaloissa noin viisi euroa (keskiarvon vaihteluväli 3,45 – 6,13), kahdessa isossa yksikössä kulutus oli selvästi suurempi (keskiarvon vaihteluväli 14,68 – 38,17). Molemmissa isoissa sikaloissa porsastuotannon pahnuekohtaisen bruttotulon keskiarvo oli korkeampi (keskiarvo 510,84 €) pieniin Saaren alueen sikaloihin verrattuna (keskiarvo 465,67 €) ja pahnuekohtainen tulonmenetys oli keskimäärin pienempi (keskiarvo 68,50 €) Saaren alueen sikaloihin verrattuna (keskiarvo 79,90 €). Porsastuotannon bruttotulo ei huomioi mitään tuotantoon liittyviä menoja. Tulonmenetyksen osuus bruttotuloista vaihteli tilakohtaisesti 12 %:sta 23 %:iin mediaanin ollessa 15 %. Pienestä aineistosta johtuen saatuja seitsemän tilan tuloksia ei suoraan voida yleistää, vaan lisätutkimuksia tarvitaan. Tuloksia voitaneen kuitenkin pitää suuntaa antavina ja sitä humaanilääketieteessä olevaa käsitystä tukevina, että mikrobilääkeresistenssillä on kannattavuutta heikentäviä vaikutuksia. Näin ollen erityisesti nykytilanteessa, jossa sikatalouden kannattavuus on heikko, olisikin taloudellisesti perusteltua seurata resistenssin kehittymistä ja pyrkiä estämään sen leviäminen sikaloissa. Lääkityskustannusten lisäksi olisi huomioitava tuottajien oma turvallisuus liittyen mikrobilääkkeiden annosteluun eläimille. Lisäksi olisi kiinnitettävä huomiota niihin hoitokäytäntöihin, jotka voivat vaikuttaa resistenssiongelman syntyyn ja laajuuteen.