Browsing by department "Department of Clinical Veterinary Sciences"

Syventävät opintoni koostuvat kahdesta Suomen eläinlääkärilehteen julkaistavaksi esitystä artikkelista. Ruoansulatuskanavan hiekkakeräymien diagnostiikka, hoito ja enneltaehkäisy hevosella - kirjallisuuskatsaus Hevosen ruoansulatuskanavaan saattaa joutua hiekkaa joko rehun mukana tai hevosen syödessä sitä tarkoituksella suoraan maasta. Hiekan kertyminen suolistoon voi aiheuttaa esimerkiksi ähkyoireita tai ripulia. Hiekka painuu raskaana materiaalina suolen ventraaliosiin ja suoranaisen limakalvoärsytyksen lisäksi se saattaa aiheuttaa divertikkelimuodostusta. Suuri hiekkamäärä voi aiheuttaa myös suolitukoksen. Paksusuolessa oleva hiekka saattaa tuntua peräsuolen kautta tunnusteltaessa. Ulosteen sisältämä hiekkamäärä korreloi huonosti suolistossa olevan hiekkamäärän kanssa. Diagnostiikassa voidaan käyttää myös vatsaontelon auskultaatiota ja ultraäänitutkimusta. Röntgentutkimuksella pystytään osoittamaan vatsaontelon etuosassa olevat hiekkakeräymät. Hiekkakeräymien hoitoon käytetään yleisesti psylliumia sisältäviä laksatiiveja. Suuret annokset magnesiumsulfaattia on myös havaittu tehokkaaksi. Ennaltaehkäisyssä on tärkeää välttää ruokintaa suoraan maasta etenkin hiekkatarhoissa, sekä estää ruoan maahan variseminen. Vaikeimpia hoidettavia ovat tarkoituksella hiekkaa syövät ja ahneet, maasta jokaisen ruoanmurusen etsivät hevoset. Ruoansulatuskanavan hiekkakeräymien röntgenlöydösten yhteys hevosen ikään, rotuun ja oireisiin Tutkimusaineistomme koostui 52:sta Yliopistollisessa eläinsairaalassa noin kolmen vuoden aikana röntgenkuvatusta hevosesta, joiden vatsaontelon alaetuosassa oli merkkejä hiekkakeräymistä. Hevosten ikä vaihteli alle puolesta vuodesta 23 vuoteen ja ne edustivat useita eri rotuja. Suurin osa varsoista oli tutkittavana kesäkuukausina, kun taas yli puolivuotiaiden hevosten hoitoontuloaika keskittyi marraskuun ja maaliskuun väliseen aikaan. Hiekkakeräymien koossa oli suurta vaihtelua. Etenkin aikuisilla suomenhevosilla nähtiin hyvin laajoja hiekkakeräymiä. Nuorilla hevosilla taas keräymien lukumäärä oli suurempi kuin aikuisilla. Keräymien pinta vaihteli hyvin tarkkarajaisesta suolen muuhun sisältöön sekoittuvaan. Suurella osalla (73%) hevosista oli ruoansulatuskanavan oireita kuten ähkyä tai ripulia. Epäspesifisiä oireita, kuten laihtumista, alentunutta suorituskykyä ja apaattisuutta esiintyi joko yksin tai yhdessä ruoansulatuskanavan oireiden kanssa 46%:lla hevosista. Vain viidellä hevosista ei ollut hiekkakeräymiin yhdistettävissä olevia oireita lainkaan. Toinen primaarisairaus löytyi 22 hevoselta, ja näistä puolella todettiin olevan hiekkaa suurehkoja määriä. Tilastollisesti merkitsevä yhteys todettiin akuuttien ähkyoireiden ja hiekan määrän sekä akuuttien ähkyoireiden ja hiekkakeräymien lukumäärän välillä.

Tutkielma on hevosten terveydenhuoltoa käsittelevä kirjallisuuskatsaus, jonka tarkoituksena on muodostaa pohja tallikohtaisille terveydenhuoltosuunnitelmille. Terveydenhuolto on oleellinen osa tuotantoeläinten, kuten nautojen ja sikojen terveyden hoitoa, mutta hevosten suunnitelmallinen terveydenhuoltotyö on Suomessa vielä varsin vähäistä. Kuitenkin hevoset liikkuvat nykyisin paljon ja asuvat isoissa yksiköissä, minkä vuoksi hevosten terveydenhuoltotyölle on tarvetta. Tutkielmassa on käsitelty tärkeitä terveydenhuollon osa-alueita tutkimustiedon ja hevosiin liittyvän kirjallisuuden pohjalta. Tutkielman osa-alueet ovat hevosen elinympäristö ja käyttäytyminen, ruokinta, liikunta ja kaviot, hampaat, loiset, muut tarttuvat taudit ja ympäristöperäiset taudit, hevosen terveydentilan tarkkailu sekä hevosesta luopuminen. Tutkielma käsittelee joka osa-alueen kohdalla yleisiä asioita ja niihin liittyviä ongelmia. Ongelmien ratkaisussa on hoitojen sijaan keskitytty ehkäiseviin toimenpiteisiin. Useat hevosten ongelmat ja sairaudet ovat ehkäistävissä hyvän terveydenhuoltotyön avulla. Keskeisenä ajatuksena on hevosen alkuperäisen elinympäristön huomioiminen ja soveltaminen terveydenhuollon eri osa-alueissa, mitä käsitellään kirjallisuuskatsauksen sisällä omissa pohdintaosuuksissaan sekä erillisessä kappaleessa kirjallisuuskatsauksen jälkeen. Toisia tutkielman osa-alueita on käsitelty syvällisemmin, kun taas muutama osa-alue on jätetty vähemmälle huomiolle. Hevosen käyttäytymisen ymmärtämiseksi on tärkeä tiedostaa hevosen alkuperäinen elinympäristö. Hevonen on alun perin ollut laumassa elävä vaeltaja, joka ei ole elänyt koko elämäänsä samassa ympäristössä. Tämän vaikutusta on pohdittu tutkielmassa hevosen hoitoon ja pitoon liittyvissä asioissa. Hevosen ruokinnan osalta tutkielmassa on käyty läpi lyhyesti hevosen ruuansulatuselimistön toimintaa ja hevosille sopivia rehuja. Liikunnasta ja kavioista huolehtimista sekä hampaiden huoltoa on käsitelty pintapuolisesti. Tutkielmassa on kuvattu erilaisia loishäätöstrategioita ottamatta suuremmin kantaa, mikä olisi paras. Suomessa ei ole tällä hetkellä hevosille selkeitä loishäätösuosituksia, joten yksi suositus on, että jokaiselle tallille tulisi suunnitella tallikohtaiset ulostetutkimuksiin perustuvat loislääkitysohjelmat loisten esiintymisen ja elinkiertojen sekä lääkeresistenssin mukaan. Muiden tarttuvien tautien kohdalla tutkielma on keskittynyt tauteja ehkäiseviin toimenpiteisiin. Hevosen päivittäinen terveydentilan tarkkailu on merkittävä osa hevosten terveydenhuoltoa, ja se on hevosen hoitajan jokapäiväinen tehtävä, minkä vuoksi hoitajan on tiedettävä mihin asioihin täytyy kiinnittää erityistä huomiota hevosta tarkkaillessa. Jatkossa tutkielmaa voidaan käyttää apuna tarkempien talli- ja hevoskohtaisten terveydenhuoltosuunnitelmien tekemisessä. Tutkielman pohjalta voi myös työstää yksityiskohtaisempia tiettyihin osa-alueisiin perehtyviä tutkielmia. Tällaisia osa-alueita voisivat olla esimerkiksi siittoloiden tai ravi- ja ratsutallien terveydenhuollossa huomioitavat erikoispiirteet.

Eläinlääkäri voi paitsi luovuttaa lääkkeitä potilaan omistajalle, myös määrätä tutkimalleen potilaalle lääkkeitä apteekin kautta toimitettavaksi. Tutkimuksemme tavoitteena oli selvittää mitä lääkkeitä eläinlääkärit määräävät eläimille apteekkien kautta. Keräsimme tietoja toimitetuista eläinlääkemääräyksistä kaikkien Yliopiston Apteekkien (17 kpl) reseptipäiväkirjoista. Haimme kaikki lääkemääräykset eläimille yhden kuukauden ajalta, huhtikuulta 2001. Kirjasimme eläinlajin, määrätyn lääkkeen nimen, vahvuuden ja toimitetun määrän, hoitojakson pituuden sekä indikaation. Lähemmän tarkastelun kohteena olivat mikrobilääkkeet ja ihmisille rekisteröidyt lääkevalmisteet. Apteekkien koko kuukauden reseptuurista keskimäärin 1 % (0,01–17 %) koski eläimille määrättyjä lääkkeitä. Yhteensä toimitettiin 2719 eläinlääkemääräystä, joista suurin osa koirille ja kissoille. Peroraaliset mikrobilääkkeet olivat yleisimmin määrättyjä lääkkeitä (38 %). Niistä 17 % oli ihmisille rekisteröityjä lääkevalmisteita. Peroraalisista mikrobilääkkeistä eniten määrättyjä olivat beetalaktaamit, trimetopriimi-sulfonamidit ja makrolidi-linkosamidit. Fluorokinoloneja määrättiin vain muutamassa tapauksessa. Hoitojaksojen pituudet vaihtelivat suuresti, keskimääräinen kuurin pituus oli 10 päivää paitsi kissoille määrätyissä makrolidi-linkosamidi -ryhmän lääkkeissä joissa keskimääräinen kuurin pituus oli 20 päivää. Indikaatioihin perustuvaa tarkastelua ei voitu tehdä koska ainoastaan 37 % lääkemääräyksistä sisälsi tietoa käyttöaiheesta. Ihmisille rekisteröidyistä valmisteista eniten määrättyjä olivat insuliinit, kortisoni, mikrobilääkkeet ja eräät sydänlääkkeet sekä ruoansulatuskanavan vaivoihin käytettävät lääkkeet. Laissa olevan kaskadisäännöksen mukaan eläimelle saa määrätä ihmislääkettä vain jos sopivaa eläinlääkettä ei ole saatavana. Tutkimuksemme perusteella eläimille määrätään ihmislääkettä usein myös tilanteissa, joissa vastaavaa eläinlääkettä olisi saatavana. Ihmislääkkeen käyttö saattaa joskus selittyä sopivammalla pakkauskoolla tai vahvuudella mutta erityisesti uudempia mikrobilääkkeitä on varottava käyttämästä lemmikkieläimille ilman selkeää perustelua. Koska mikrobilääkeresistenssi on kasvava ongelma, täytyy antibioottien käyttöä jatkuvasti seurata ja suosituksia päivittää jotta tilanteet, joissa mikrobilääkkeiden käyttö on erityisen runsasta tai perusteetonta, saadaan kuriin. Myös ihmisille rekisteröityjä laajakirjoisia mikrobilääkkeitä olisi eläinlääkinnässä syytä välttää resistenssin leviämisen estämiseksi. Yleisesti ottaen ihmislääkkeitä käytettäessä tulisi muistaa lajien väliset erot ja miettiä tarkkaan sopiiko ihmislääke kyseiselle eläimelle.

Prostaglandiinit ovat hormoninkaltaisia yhdisteitä, jotka osallistuvat välittäjinä hyvin moniin elimistön fysiologisiin toimintoihin. PGF2α:n vaikutukset kohdistuvat lisääntymistoimintoihin, ja sen pääasiallinen tehtävä on luteolyysin aiheuttaminen useilla eri lajeilla. PGF2α muodostuu muiden prostaglandiinien tavoin monityydyttymättömistä rasvahapoista niin kutsutun arakidonihappokaskadin kautta. PGF2α erittyy synteesin yhteydessä kohdusta paikalliseen verenkiertoon, mistä se naudalla kulkeutuu suoraan munasarjaan venoarteriaalista reittiä pitkin. Kiimakierron lopulla luteolyysiin johtava PGF2α:n vapautuminen tapahtuu useina erillisinä pulsseina. Muissa kiimakierron vaiheissa eritys on vähäisempää eikä pulsseja havaita. PGF2α:lla on lyhyt puoliintumisaika, ja se metaboloidaan systeemisessä verenkierrossa nopeasti lyhyemmiksi yhdisteiksi. Tämä asettaa omat vaatimuksensa näytteenotolle ja analysoinnille. Kirjallisuusosassa kuvataan tarkemmin PGF2α:n eritystä, vaikutuksia, metaboliaa ja analysointia naudalla. Tutkimusosassa pyrimme selvittämään, onko kloprostenoli- ja GnRH-käsittelyllä aiheutettu lyhyt kiimakierto seurausta ennenaikaisesta PGF2α:n vapautumisesta, ja muistuttaako tämä mahdollinen PGF2α-eritys luonnollisen, spontaanin luteolyysin aikaista PGF2α-eritystä. Aiemmissa tutkimuksissa on havaittu, että lyhyitä kiimakiertoja esiintyy sykloivilla naudoilla silloin, kun kiima indusoidaan kloprostenolilla kiimakierron päivänä 7 - 10 ja ovulaatio indusoidaan GnRH:lla joko samanaikaisesti tai 24 tuntia myöhemmin. Tutkimuksessa oli mukana 24 hiehoa, 12 koe- ja 12 kontrolliryhmässä. Kuudelle eläimelle kummassakin ryhmässä annettiin kloprostenoli-injektio 6. päivänä ovulaatiosta ja toisille kuudelle 7. päivänä ovulaatiosta. Koeryhmien 12 hieholle annettiin GnRH-injektio 24 tuntia kloprostenoli-injektion jälkeen. Seitsemällä koeryhmän hieholla todettiin lyhyt, 8 - 12 päivän mittainen kiimakierto. Muilla hiehoilla, lopuilla koeryhmän ja kaikilla kontrolliryhmän eläimillä, kiimakierrot olivat normaalin pituiset (17 - 22 vrk). Lyhyen kiimakierron hiehoilla havaittiin merkitsevää PGF2α-eritystä useina pulsseina, ja eritykseen liittyi progesteronipitoisuuden lasku. Muilla hiehoilla kyseisiä muutoksia ei todettu. Tutkimus osoittaa, että ennenaikainen PGF2α:n vapautuminen aiheuttaa luteolyysin myös silloin, kun lyhyt kiimakierto on seurausta 24 tunnin välein annetuista kloprostenoli- ja GnRH-injektioista. Lyhyissä kiimakierroissa PGF2α-eritys muistuttaa luonnollisen luteolyysin aikaista eritystä, vain ajankohta on eri.

Kirjallisuuskatsaus käsittelee laktaatin normaalikinetiikkaa elimistössä, laktaatin kertymistä eri patologisissa tiloissa, laktaatin määrityksen kliinistä käyttöä ja anestesian vaikutusta laktaattipitoisuuteen eri eläinlajeilla ja ihmisellä. Tutkimus suoritettiin kuudella koe-eläimeksi kasvatetulla, täysikasvuisella, terveellä beaglella, joilla jokaisella tehtiin kuusi erilaista käsittelyä satunnaisessa järjestyksessä. Käsittelyt olivat 1) isofluraani, 2) isofluraani ja kipustimulus, 3) propofoli, 4) propofoli ja kipustimulus, 5) kontrolli ja 6) kontrolli ja kipustimulus. Kaikissa käsittelyissä koirat saivat esilääkityksenä dexmedetomidiinia annoksella10 mg/kg im. Kipustimuluksena käytettiin tassun kastamista jääveteen. Anestesian induktio tapahtui propofolilla vasteen mukaan ja anestesian pituus oli yksi tunti. Koirat saivat 100% happea koko anestesian ajan. Koirat ekstuboitiin nielemisrefleksin palautuessa. Kontrollikäsittelyissä koirat hengittivät huoneilmaa. Verinäytteet plasman laktaatin, pH:n, verikaasujen, kaliumin ja adrenaliinin määrittämiseksi otettiin reisivaltimokatetrin kautta ennen anestesian induktiota, anestesian aikana ja sen jälkeisenä kolmen tunnin seuranta-aikana. Tutkimuksen yhteydessä tutkittiin myös muita asioita, joita ei ole käsitelty tässä työssä. Plasman laktaattipitoisuus pysyi normaalirajoissa (0,9-1,9 mmol/l) kaikissa käsittelyissä. Kipustimulus ei aiheuttanut eroa laktaattipitoisuuksiin. Laktaattipitoisuus oli anestesian aikana merkitsevästi alempi propofoli- kuin isofluraanikäsittelyssä tai kontrolleilla. Isofluraanikäsittelyssä laktaattipitoisuus anestesian aikana oli merkitsevästi alempi kuin kontrolleilla. Tämän arvellaan johtuvan anestesian aikaisen hypoventilaation aiheuttamasta respiratorisesta asidoosista, mikä oli voimakkainta propofolianestesiassa. Hyperkapnia voi suoraan stimuloida sydämen toimintaa parantaen kudosperfuusiota, tai alhainen pH lisää laktaatin metaboliaa kudoksissa tai sen siirtymistä punasoluihin, jolloin se ei ole mitattavissa plasmasta. Heräämisvaiheessa laktaattipitoisuus oli korkeampi anestesiakäsittelyissä kontrolleihin verrattuna. Laktaattipitoisuuden nousu saattoi tulla esiin vasta tässä vaiheessa, kun perfuusio parani, tai pH-muutoksen seurauksena. Tutkimuksessa testattiin myös erään kirjallisuuslähteen hypoteesin perusteella adrenaliini-, kalium- ja laktaattipitoisuuden välistä riippuvuutta, mutta näiden välillä ei saatu esiin tilastollista korrelaatiota.

Egyptin valtion ja Suomen ulkoministeriön (FINNIDA) välinen maatalouden yhteistyöprojekti EFARP käynnistyi 1989. Projektin lopullisena tavoitteena oli Suezin kanavan varrella sijaitsevan Ismailian alueen pienimuotoisen maataloustoiminnan kehittäminen. Projektin toisen vaiheen aliprojektin 2 (Käytännön tarpeita palvelevien tutkimusohjelmien suunnittelu ja toteutus) komponentti 4 (Eläinten tuotannon, lisääntymisen ja terveyden parantaminen) sisälsi tavoitteita, joiden johdosta Ismailian alueelle päätettiin rakentaa projektin ja alueen tarpeita palveleva karjantarkkailujärjestelmä. Karjantarkkailujärjestelmä suunniteltiin yhdessä paikallisten viranomaisten kanssa. Se sisältää eläinkohtaisen korttijärjestelmän sekä keskitetyn tietojärjestelmän (ohjelmisto ja tietokanta). Projektin henkilöstön kanssa tehdyn määrittelyn pohjalta suunniteltiin ja toteutettiin tietojärjestelmä Ismailian karjantarkkailun tarpeisiin. Ohjelmisto kehitettiin Inprisen (ent. Borland) Delphi2- ja Delphi4-sovelluskehittimillä, QReport-raportointimodulilla ja InstallShield-asennustyökalulla. Ohjelmiston lopullinen tuotantoversio valmistui syksyllä 2000.

Nivelrikkoa sairastavien koirien lääkkeellisenä hoitona käytetään usein tulehduskipulääkkeitä (NSAID). Näiden yleisesti tunnettuja haittavaikutuksia ovat muun muassa ruuansulatuskanavan limakalvovauriot, munuais- ja maksavauriot sekä vaikutukset veren hyytymiseen. Haittavaikutukset johtuvat pääsääntöisesti tulehduskipulääkkeiden aiheuttamasta syklo-oksygenaasientsyymi-1:n (COX-1:n) inhibitiosta. Uudemmat tulehduskipulääkkeet, joiden vaikutus välittyy lähinnä estämällä COX-2-entsyymiä, ovatkin vaikutusmekanisminsa takia turvallisempia käyttää. Koirilla yleisesti käytetty NSAID karprofeeni on spesifisempi COX-2- kuin COX-1-estäjä, lisäksi sillä on muita vähemmän tunnettuja vaikutusmekanismeja. Tästä johtuen sen haittavaikutuksia pidetään kliinisesti vähäisinä. Markkinoilla on myös runsaasti erilaisia ravintolisiä ja muita valmisteita, joita syötetään mm. nivelrikkoa sairastaville koirille. Tarkoituksena oli tutkia karprofeenin, vihersimpukkauutetta sisältävän ravintolisän ja homotoksikologisen valmisteen haittavaikutuksia koirilla. Kirjallisuuskatsaus keskittyy lähinnä karprofeenin vaikutusmekanismeihin ja haittavaikutuksiin sekä haittavaikutusten diagnostiikkaan. Tutkimme karprofeenin, vihersimpukkauutteen ja homotoksikologisen valmisteen haittavaikutuksia 40 nivelrikkoa sairastavalla koiralla satunnaistetussa kaksoissokkotutkimuksessa kontrolliryhmään verrattuna. Koirat jaettiin neljään ryhmään, ja niille annettiin joko karpropfeenia, ravintolisää, homotoksikologista valmistetta tai plaseboa päivittäin kahden kuukauden ajan. Lääkitykset aloitettiin ensimmäisen käynnin yhteydessä, minkä jälkeen koirat kävivät kahdesti kontrollikäynneillä neljän viikon välein. Jokaisen käynnin yhteydessä koirilta otettiin laskimoverinäyte, josta tutkittiin seerumin alaniiniaminotransferaasin (ALAT) ja alkaalisen fosfataasin (AFOS) aktiivisuudet sekä kokonaisproteiinin, albumiinin, urean ja kreatiniinin pitoisuudet. Virtsanäytteistä määritettiin munuaisvaurioita kuvaavat GGTn (gammaglutamyylitransferaasi) AFOSin ja proteiinin pitoisuudet suhteessa kreatiniinin määrään. Tutkimuksessa todettiin tilastollisesti merkitsevä ero karprofeeni- ja kontrolliryhmän välillä seerumin kokonaisproteiini- ja albumiinipitoisuuksissa. Karprofeeniryhmällä näissä parametreissa havaittiin lisäksi muutosta ajan suhteen: pitoisuuksien keskiarvot olivat toisella ja kolmannella käyntikerralla ensimmäisellä käyntikerralla mitattuja alhaisemmat. Koska muissa, munuais- ja maksavaurioita kuvaavissa parametreissa ei havaittu muutoksia, voidaan olettaa, että kokonaisproteiini- ja albumiinipitoisuuksien aleneminen johtuu lääkkeen aiheuttamasta ruuansulatuskanavan limakalvon läpäisevyyden muutoksesta. Koska seerumin kokonaisproteiini- ja albumiinipitoisuudet eivät kuitenkaan yleisesti ottaen poikenneet viitearvoista, löydöksellä ei liene kliinistä merkitystä koirien vointiin ja terveydentilaan. Ravintolisä- ja homotoksikologisen valmisteen ryhmän tuloksissa ei todettu tilastollisesti merkitseviä eroja kontrolliryhmään nähden, eli tutkimuksessamme niiden ei todettu aiheuttavan haittavaikutuksia koirille.

Porsasboosteri on naudan ternimaitoa sisältävä ravintolisävalmiste, joka on tarkoitettu vastasyntyneen porsaan lisäravinnoksi tilanteissa, joissa ternimaidon saanti on vaikeutunut. Tämän kokeen tarkoitus oli testata valmisteen toimivuutta ja kustannushyötyä käytännön tilaolosuhteissa. Kenttäkokeen I-vaiheessa kaikki Porsasboosteriryhmän porsaat (n=423) saivat yhden annoksen porsasboosteripastaa 12 h kuluessa syntymästä. Alle 1200g painavat porsaat saivat uuden annoksen 12 h kuluessa ensimmäisestä annoksesta. Kontrolliryhmän porsaat (n=471) eivät saaneet lisäravinteita. Porsasboosteriryhmän kuolleisuus oli 3,4% matalampi (10,4 %) kuin kontrolliryhmässä (13,8 %). Porsasboosteriryhmän porsaskohtainen kasvu syntymästä vieroitukseen oli 5,96 kg. Tämä oli 140 g (2,3%) vähemmän kuin kontrolliryhmässä (6,1 kg). Kenttäkokeen II-vaiheessa vain Porsasboosteriryhmän (n=129) alle 1200g painavat tai muuten elinvoimaisuudeltaan heikot porsaat saivat annoksen Porsasboosteripastaa 12 h kuluttua syntymästä. Annos uusittiin 12 h kuluessa ensimmäisestä annoksesta. Porsasboosteripahnueiden normaalikokoiset porsaat sekä kontrollipahnueiden porsaat (n=126) eivät saaneet lisäravinteita. Porsasboosteriryhmän kuolleisuus oli korkeampi (13,9 %) kuin kontrolliryhmässä (8,7 %). Porsasboosteriryhmän porsaskohtainen kasvu syntymästä vieroitukseen oli 7,02 kg. Tämä oli 60 g (0,85%) enemmän kuin kontrolliryhmässä (6,96 kg). Tulosten perustella voidaan todeta, että Porsasboosteripastalla oli I-vaiheen kokeessa kuolleisuutta alentava vaikutus. II-vaiheen kokeessa Porsasboosterilla näytti olleen jonkin verran kasvua parantava vaikutus. Jos lasketaan tuloksellista hyötyä ja käytetään yksikkönä vieroitettua porsasta, saadaan 3,4 % alhaisemmalla kuolleisuudella vieroitettua noin 0,3-0,4 porsasta enemmän per pahnue. Porsaan hinta välityksessä on noin 50 €. Näin laskettuna 0,3-0,4 vieroitettua porsasta enemmän tekee voittoa 15-20 € pahnuetta kohden. Porsasboosterin hinta ohjeen mukaan käytettynä on n. 0,4-0,5 € porsasta kohden; käytännössä pahnuekohtainen kustannus voisi olla luokkaa 1,5-3 € (Porsasboosteri kolmelle-kuudelle heikoimmalle porsaalle). Laskelmista voidaan päätellä, että Porsasboosterin käyttö on taloudellisesti kannattavaa.

Koirien yleisin iho-ongelma on pyoderma, jonka pääasiallisin aiheuttajabakteeri on S.intermedius. S.intermediusta on eristetty koirien iholta, karvoista ja limakalvoilta. Limakalvot ovat S.intermediuksen pääasiallisin reservuaaripaikka, josta sen uskotaan leviävän iholle ja karvapeitteelle koiran nuollessa itseään. Kefalosporiinit ovat bakterisidisia β-laktaamiryhmän antibiootteja. Kefalosporiinien suositusannos pyoderman hoitoon on 15-30 mg/kg BID. Kuuria tulisi jatkaa oireiden häviämisen jälkeen vielä 7-14 vrk ajan. Kirjallisuuskatsauksessa perehdytään stafylokokkien esiintyvyyteen terveillä ja pyodermaa sairastavilla koirilla. Tutkimuksissa on havaittu pyodermaa sairastavien koirien limakalvoilla, peräaukon- ja vatsan alueella lisääntyneitä määriä S.intermediusta terveisiin koiriin verrattuna. Tutkimusosuudessa seurattiin kefaleksiinin vaikutusta viiden pinnallista pyodermaa sairastavan koiran iholla ja limakalvoilla olevan S.intermediuksen frekvenssiin. Koirat olivat neljä viikkoa kefaleksiinikuurilla. Kefaleksiini tehosi hyvin, mutta kahden viikon kuluttua kuurin loppumisesta S.intermediuksen frekvenssit nousivat lähtötilanteeseen.

Kirjallisuuskatsauksessa käydään lävitse koiran lonkkaniveldysplasian tutkimusmenetelmiä. Lonkkanivelen dysplasia eli kasvuhäiriö on monimutkainen sairaus, joka koskettaa sekä ihmistä että useimpia kotieläinlajeja. Vaikka tautia on pyritty kontrolloimaan puhdasrotuisilla koirilla erilaisten valikoivien jalostusohjelmien kautta, on lonkkaniveldysplasia silti yksi yleisimmistä ortopedisistä sairauksista koiralla. Lonkkanivelen löysyyden uskotaan olevan merkittävä degeneratiivisen nivelsairauden syntyyn vaikuttava tekijä. Lonkkanivelen löysyyttä voidaan testata palpatorisesti, mutta dysplasiadiagnoosin varmistamiseksi on lonkat tutkittava röntgenologisesti. Tätä varten on kehitetty useita eri menetelmiä, joilla kaikilla on omat hyvät ja huonot puolensa. Perinteisen kuvantamismenetelmän etuja ovat helppo toteutettavuus ja tunnettuus, heikkoutena sen sijaan arvioinnin subjektiivisuus. Norbergin kulman mittaamisella on lähinnä tieteellisestä mielenkiintoa ja dorsal acetabular rim- eli DAR-tekniikka on käyttökelpoisin harkittaessa lonkkanivelkirurgiaa. Stressikuvilla, kuten PennHIP-tekniikalla, pyritään objektiiviseen arvioon lonkkanivelen löysyydestä. Heikkoutena on kuitenkin suhteellisen hankala toteutus ja lonkkanivelen löysyyden ja lonkkadysplasian suhteen arvioiminen. Tutkimuksessa vertailtiin perinteistä (FCI) ja PennHIP-menetelmää kuvaustekniikkoina ja tulosten osalta. Tutkimukseen osallistui yhteensä 137 koiraa, joista rottweilereita oli 74 ja kultaisia noutajia 62. Röntgentutkimusta varten koirat rauhoitettiin käyttämällä yhtä kuudesta eri rauhoitusaineyhdistelmästä (medetomidiiniin tai dexmedetomidiiniin yhdistettiin buprenorfiini, butorfanoli tai diatsepaami). Sedaation laatu arvosteltiin asteikolla yhdestä viiteen. Koirat kuvattiin sekä perinteisellä että PennHIP-menetelmällä lonkkadysplasian toteamiseksi. Perinteisellä menetelmällä otetut kuvat lähetettiin arvioitavaksi Suomen Kennelliittoon ja PennHIP-kuvat Yhdysvaltoihin (PennHIP Administrative Center, Pennsylvania, USA). Suomen Kennelliitossa kuvat arvosteltiin FCI:n (Federation Cynologique Internationale) asteikon mukaan, jolloin tulokset olivat A, B, C, D tai E molemmille lonkille erikseen jossa A on terve ja E sairain. PennHIP-tulokset olivat yksiköttömiä distraktioindeksi-arvoja nollan ja ykkösen väliltä, jossa nolla on tervein ja ykkönen sairain. Tulokset käsiteltiin tilastollisesti studentin T-testillä. Numeroiksi muunnettujen Suomen Kennelliiton tulosten (A=1, B=2 ja E=5) keskiarvo koko aineistossa oli 2,37. Rottweilereiden keskiarvo (2,19) oli tilastollisesti merkittävästi parempi kuin kultaisten noutajien (2,59). Sukupuolten välillä ei ollut eroja. PennHIP-tulosten mediaani oli 0,44. Rottweilereiden PennHIP-tulosten keskiarvo (0,429) oli tilastollisesti merkittävästi parempi kuin kultaisten noutajien (0,498). SKL ja PennHIP-tulosten välillä oli kohtalainen positiivinen korrelaatio. PennHIP-tuloksen ja koiran painon välillä havaittiin kohtalainen negatiivinen korrelaatio, sen sijaan sedaation laadun ja painon välillä ei ollut korrelaatiota. PennHIP-tekniikkaan täytyy lisensoitua maksullisella kurssilla. Sen lisäksi kuvia täytyy ottaa useita ja kuvausvaiheessa kiinnipitäjiä tarvitaan enemmän, jolloin säteilyrasitus tulee suuremmaksi ja aikaa kuluu enemmän kuin perinteisessä menetelmässä. Toisaalta perinteinen kuvaustapa ei välttämättä tuo esiin lonkkanivelen passiivista löysyyttä, joka voi olla merkittävä nivelrikolle altistava tekijä.