Browsing by department "Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos 2010-2017"

I min pro gradu-avhandling forskar jag hur olika skribenter skriver om musikens påverkan på oss, ifall man kan säga att musiken uttrycker emotioner, filmmusik och dess funktioner och till slut ifall man kan behandla filmmusik ur ett filosofiskt perspektiv. Målet är att bevisa att filmmusik tål närmare filosofisk granskning och att den kan ses som ett likvärdigt element av filmen, som lika viktig som bilden. Jag går först igenom klassiska filosofer och deras syn på musiken och dess påverkan på oss för att jag anser att en förståelse för hur gamla frågorna inom musikfilosofi är, är väsentlig för förståelsen av den nuvarande diskussionen inom ämnet. Efter det behandlar jag musiken och dess koppling till emotionerna. Till näst går jag igenom en mera konstorienterad syn på hur musiken påverkar oss, för att sedan presentera den äldre delen av min forskning, nämligen filmteoretiska synsätt på filmmusikens funktion. Till slut behandlar jag nyare texter om filmmusiken, där det finns en mera filosofisk syn, och skribenterna analyserar specifika filmer och musiken i dem. Jag använder texter från väldigt olika områden, från såväl filosofisk som filmteoretisk bakgrund. Jag presenterar de centrala ideerna i texterna och redogör jag för innehållet och betydelsen i dem. Jag jämför de olika texterna med varandra och försöker koppla ihop tankarna i dem. Slutsatsen av min pro gradu-avhandling är att synen på att musiken påverkar oss väldigt kraftigt har varit rätt likadan länge, sedan antikens tid (redan Platon ansåg musiken ha en väldigt stark påverkan på oss), men synen på vad filmmusiken gör och hur den gör det samt kanske uppskattningen av filmmusiken har undergått en stark förändring. Synen på musikens roll (särskilt i film) har länge varit att den hypnotiserar oss och hämtar filmen närmare oss som åskådare. Den nyare synen är att man vill emancipera filmmusiken till en likvärdig del av filmupplevelsen, kanske ibland t.o.m. viktigare än bilden i kontexten av att skapa den filmatiska världen eller en viss sorts stämning. Slutsatsen av min pro gradu-avhandling är att filmmusiken absolut är värd närmare filosofisk granskning (åtminstone viss sorts filmmusik).

1640-luvulla Britteinsaarilla kuohui poliittisesti, mikä heijastui myös ajan painotoimintaan. Monet historioitsijat ovat katalogien ja kirjakokoelmien pohjalta tulkinneet, että Englannin sisällissota ja sitä edeltäneet tapahtumat olivat kasvavan painotoiminnan aikaa. Tätä kasvua on tulkittu monella tapaa: se on nähty yhteiskunnallisen epävakauden osoituksena, julkisen sfäärin syntymisen signaalina ja osoituksena siitä, että edeltävien vuosikymmenien sensuuri romahti sisällissodan ja sitä edeltäneiden tapahtumien myötä. Tutkielmassani analysoin painotuotannon kasvun uskottavuutta käyttäen apunani kirjahistorian piirissä esitettyjä kriittisiä näkemyksiä. Erityisesti käsittelen painotuotteiden selviytymisen ja teosten materiaalisen ulottuvuuden mahdollista vaikutusta siihen, mitä kasvavan teosmäärän takana tapahtuu. 1640-luvulla monilla painotuotteilla oli korkeampi todennäköisyys selviytyä nykypäivän kokoelmiin kuin aiempina vuosikymmeninä. Lisäksi kaikkiin painotuotteisiin tarvittiin paperia, jonka tarjonta ei monien tutkijoiden mielestä ollut 1600-luvulla kysyntään joustavasti reagoivaa. Kvantitatiivisen analyysin perusteella edes teosten selviytymisasteessa tapahtuvan muutoksen huomioiminen teosmäärän kasvun kannalta skeptisillä oletuksilla ei muuta käsitystä siitä, että sisällissodan aikana teosten määrä kasvaa erityisesti tiettyinä vuosina. Toisaalta paperiarkkeihin perustuva analyysi ei näytä kasvua sisällissodan aikana, ja tarkempi analyysi paljastaa suurempien painotuotteiden määrän vähenevän. Tulokseni korostavat sisällissodan vaikutusta painotuotteiden ja tiedon tuotantoon. Rajalliset materiaaliset resurssit priorisoitiin tyydyttämään tarvetta uutisille ja pamfleteille, ja suuremmat painotuotteet jäivät taka-alalle. Sisällissodan poliittisen merkityksen lisäksi tällä tuloksella on arvoa varhaismodernin talouden ymmärtämiselle. Viime vuosina edellytykset ottaa teosten selviytyminen ja materiaaliset aspektit kvantitatiivisessa analyysissa huomioon ovat parantuneet merkittävästi. Helsingin yliopiston Computational History -ryhmä on työskennellyt tehdäkseen varhaismodernit Britteinsaaret kattavasta ESTC:stä (English Short Title Catalogue) tutkimukseen soveltuvan aineiston. Käytän tätä koneluettavaa ja ohjelmointikielillä käsiteltävää ESTC:tä työni pääasiallisena lähteenä. Vaikka ESTC:tä pystyy periaatteessa analysoimaan kuten mitä tahansa muutakin dataa, on se sekä konventioiltaan että syntyprosessiltaan haastava aineisto. Lisäksi kvantitatiivinen analyysi vaatii sellaisia valintoja ja oletuksia, joihin sisältyy paljon epävarmuutta. Merkittävä osa työtäni onkin kysymys siitä, miten data-analyyttisia metodeja voi soveltaa historiallisen aineiston tutkimiseen.

Tutkielma käsittelee sukupuolirooleja ja poliittisia teemoja joita ilmenee 1960-luvun yhdysvaltalaisissa supersankarisarjakuvissa. Tutkielmassa alkuperäisaineistona käytän kahden yhdysvaltalaisen sarjakuvajulkaisijan, Marvelin ja DC:n, sarjakuvia. Nämä sarjakuvat ovat Journey into Mystery, Strange Tales, Tales of Suspense, The Avengers, Action Comics, Batman, Detective Comics, Superman’s Girl Friend Lois Lane, Wonder Woman, ja World’s Finest. Sarjakuvien tulkitsemisen apuna käytän joitakin kulttuurintutkimuksen ja sukupuolentutkimuksen teorioita. Näistä tärkeimmät tutkielman sisällön kannalta ovat käsitteet sukupuolesta, feminiinisyydestä ja maskuliinisuudesta. Esittelen lyhyesti sarjakuvateollisuuden historian Yhdysvalloissa noin 1930-luvulta 1960-luvulle, jonka jälkeen tulkitsen alkuperäisainestoani. Supersankarisarjakuvissa esiintyy lähinnä valkoihoisia, keskiluokkaisia amerikkalaisia sankareita, jotka taistelivat rikollisuutta ja kommunismia vastaan. Suurimmaksi osaksi tarinat esittävät perinteisiä sukupuolirooleja ja länsimaisia arvoja. Kommunismi on tarinoissa paha, ja vain amerikkalaiset sankarit pystyvät tehokkaasti vastustamaan sen uhkaa. Latinalaisen Amerikan kansat ja kaikki alkuperäiskansat delegoidaan toissijaiseen asemaan, ja heidän ei anneta päättää asioistaan itse. Amerikkalaisten supersankareiden puuttuminen muiden maiden asioihin esitetään kiistatta hyvänä asiana. Suurin osa hahmoista on valkoihoisia, ja kaikki ei-valkoihoiset hahmot ovat usein stereotyyppisiä ja yksiulotteisia hahmoja. Maskuliinisuus liittyy erottamattomasti isänmaallisuuteen ja valmiuteen puolustaa länsimaisia arvoja ja demokratiaa. Feminiinisyys sitoutuu vahvasti avioliittoon, perheyksikköön ja huolenpitoon. Vaikka kaikki hahmot voivatkin saada feminiinisiä ja maskuliinisia ominaisuuksia, naishahmot saavat harvoin olla yhtä vahvoja ja kykeneviä kuin heidän miespuoliset kollegansa. Naispuoliset supersankarit joutuvat usein kamppailemaan feminiinisten ominaisuuksiensa kanssa. Mieshahmot taas kamppailevat vahvistaakseen jatkuvasti omia maskuliinisia ominaisuuksiaan, ja torjuakseen feminiiniset vaikutukset. Miesten homososiaaliset suhteet asetetaan etusijalle miesten ja naisten välisiin suhteisiin nähden, koska mieshenkilöiden on rajoitettava feminiinistä vaikutusta elämässään. Miespuoliset supersankarit kammoavat erityisesti avioliittoa. Tästä huolimatta kuvatut suhteet ovat heteronormatiivisia, ja kustantajat eivät halua esittää homoseksuaalisuutta. Kertomuksissa vahvistetaankin konservatiivisia arvoja, ja supersankarit ovat yhteiskunnan auktoriteettien kanssa samalla puolella.

Globalisaatio on tuonut muutoksia Suomen kevyen musiikin teollisuuteen ja musiikkielämään. Globalisaation myötä levy- yhtiöiden rakenteet ja toimintatavat ovat muuttuneet. Monikansallisten levy-yhtiöiden levittäytyminen Suomeen on mahdollistanut myös suomalaisen musiikin viennin ulkomaille. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan globalisaatioteorioiden kautta globalisaation aiheuttamia muutoksia Suomessa ja suomalaisessa musiikkiteollisuudessa. Tutkimusaineisto koostuu suomalaisen musiikkialan ammattilaisten haastatteluista. Kaikki haastateltavat ovat musiikin vientiä menestyksekkäästi harrastavien yritysten ammattitaitoisimpia edustajia. Haastattelut on tehty avoimen ja teemahaastattelun välimuotona. Keskeiset tutkimuskysymykset ovat, mitkä ovat olleet avaintekijät Suomen musiikkiviennin onnistumiselle 2000-luvulla sekä, miten globalisaatio on edesauttanut näitä tärkeitä muutoksia musiikkiteollisuudessa sekä ihmisten toiminta- ja ajattelutavassa. Haastatteluista käy ilmi, että Suomen musiikin ammattilaisten asenteet musiikkivientiä kohtaan ovat muuttuneet 2000-luvulla ensimmäisten vientimenestyksien myötä. Vielä 1990-luvulla musiikkialan ammattilaisten keskuudessa vallitseva varova suhtautuminen musiikin vientiin on muuttunut. Kun vielä 1990-luvulla tehtiin musiikkia lähinnä suomalasille markkinoille, tähtäävät yritykset nykyään myös tosissaan ulkomaan markkinoille. Musiikkiviennin mahdollisuudet on todistettu vientimenestyksien myötä. Informaatioteknologiaan pohjautuva globaali verkosto on synnyttänyt ennennäkemättömät taloudelliset markkinat ja rahallisesti Suomen kevyen musiikin vienti on kasvanut. Verkostoituminen on tuonut uusia mahdollisuuksia yrityksille menestyä ulkomailla. Se on muuttanut yritysten sisäistä organisaatiota sekä suhdetta kuluttajiin ja musiikin välittäjiin. Taloudellinen kansainvälistyminen ja verkostoituminen ovat molemmat kiistatta vaikuttaneet yritysten toimintatapoihin ja liiketoimintastrategioihin. Globaalien ja monikansallisten yritysten rantautuminen Suomeen kiristi ensin kilpailua ja kehitti musiikkialaa kansainvälisemmäksi laajentaen tarjontaa ja tarjoten musiikin tekijöille ja myyjille uusia vaihtoehtoja. Samalla monikansalliset levy-yhtiöt vaikuttivat Suomessa tuotetun musiikin tyyliin ja tuotantotapaan. Tutkimus osoittaa, että uusiin mahdollisuuksiin pärjätä globaaleilla musiikkimarkkinoilla on vaikuttanut myös kevyttä musiikkia eniten kuluttavan ja tekevän ikäluokan tottuminen uudentyyppisiin ja runsaisiin kansainvälisiin kontakteihin sekä heidän kielitaitonsa oleellinen parantuminen. Vietävien tuotteitten laatu on parantunut huomattavasti 2000-luvulla ja suomalainen kevytmusiikki on kansainvälisellä tasolla laadullisesti kilpailukykyistä. Tärkeimpiä menestystekijöitä ovat tutkimuksen mukaan olleet yhtyeiden innovatiivisuus ja visiot yhdistettynä taitavaan säveltäjään ja hyvään soittotaitoon. Musiikkikoulutus ja omaperäisyys ovat olleet kansainvälisillä markkinoilla kilpailevien suomalaisyhtyeiden valtteja. Verkostotalouden mukanaan tuoma useiden kulttuurien kohtaaminen on auttanut uuden identiteetin haussa. Uusi teknologia on mahdollistanut informaation ja musiikin leviämisen maailmanlaajuisesti aivan eri tavalla kun aikaisemmin. Mediakentän uudistuminen Suomessa oli merkittävä muutos. Tukiorganisaatioiden perustamisella on myös ollut merkittävä rooli Suomen musiikkiviennin onnistumiselle. Tutkimustulokset osoittavat että, suomalaisen kevyen musiikin vienti on kehittynyt valtavasti ja laajaan menestykseen 2000-luvulla ulkomailla ovat nousseet muun muassa artistit Darude, Bomfunk Mc:s, Apocalyptica, HIM, The Rasmus, Nightwish ja Children of Bodom.

Tarkastelen tutkielmassani Jerzy Grotowskin Laboratorioteatteria (1959-1969), sen keskeisiä piirteitä ja erityisesti siihen liittyvää näyttelijäntyön päivittäistä harjoitetta ja näyttelijäntyön perusteita avaavaa tutkimuksellista otetta.Tutkin, miten tämä teatterillinen ja tutkimuksellinen käytäntö on siirtynyt eteenpäin Pohjoismaissa kolmen teatterintekijän, ’perillisen’, Eugenio Barban, Ingemar Lindhin ja Sören Larssonin kautta. Mitkä piirteet nousevat laboratorioteattereita yhdistäviksi ja määrittäviksi piirteiksi? Miten käytäntö elää ja kehittyy erillisenä kirjoitetusta perinnöstä? Keskeiseksi perintöä siirtäväksi piirteeksi nousee elävä, kokemuksellinen yhteys Laboratorioteatterissa kehittyneeseen käytäntöön, näyttelijäntyön päivittäiseen fyysisen harjoitteeseen. Harjoite sisältää useita elementtejä: kehollisen ilmaisun kehittymisen, näyttelijäntyön perusteiden tutkimisen ja taiteellisesti kiinnostavan materiaalin etsimisen ja työstämisen taiteellisesti esitettävään muotoon. Laboratorioteattereiden pyrkimyksenä on luoda kokemuksellista, taiteelliseen työhön liittyvää näyttelijäntyön perustaa. Fyysinen harjoite on myös näyttelijäntyön ja laajemmin kehollisen ilmaisun lainalaisuuksien taiteellista tutkimusta. Perilliset ovat kehittäneet harjoitteita ja taiteellista tutkimusta eteenpäin teatteritaiteen ja teatterimaaliman marginaalissa. Käytäntöön sitoutunut pitäkäaikanen työskentely ja taiteellinen tutkimus ovat luoneet ryhmäkulttuuria ja yhteisöllisyyttä, jolla on eettinen ulottuvuus. Muita keskeisiä laboratorioteattereiden työskentelyyn ja fyysiseen harjoitteeseen liittyviä teemoja ovat kehon kognitiivinen ulottuvuus, esiekspressiivinen ilmaisuntaso, kehomieli -yhteyden vahvistaminen psykofyysisten harjoitteiden avulla, sekä harjoitteitteet itsen projektina.

Tässä psykobiografis-taidehistoriallisessa tutkielmassa kohtaan Suomen rakastetuimpiin ja kuuluisimpiin kuuluvan taideteoksen Haavoittunut enkeli vuodelta 1903 sekä sen tekijän, kuvataiteilija Hugo Gerhard Simbergin (1873–1917) uutta etsivällä mielellä löytöretkeillen hänen omaleimaisen taiteilijuutensa ja tematiikkansa alkulähteille. Fokusoidun teoksen kiehtovan originelliin, mysteerinomaiseksi miellettyyn enkeliyteen ja sen jäljittämiseen detaljeja myöten nostaen analyysiin Simbergin varhaistuotannon merkittävät teokset, Haavoittuneen enkelin esiäidiksi osoittautuvat vuoden 1895 pienoisakvarelli Satu I sekä vuoden 1897 pienoisakvarelli Tuuli puhaltaa. Näin tavoitteenani on avartaa Simberg-tutkimuksen näköalaa siitä, miten vuonna 1903 valmistuneen Haavoittuneen enkelin tematiikan merkittävät, toistuvat jäljet detaljeineen yltävät pitkälle jo Simbergin varhaistaiteilijuuteen, hänen elämänsä käännekohtaan vuoteen 1895 Ruoveden ensimmäisen kauteen luonnon lumossa Axel Gallénin yksityisopissa, alkajaisiin Simbergin omaleimaiselle taiteilijantielle symbolismiin. Arkistotyön tuloksena paljastuu jopa symbolisesti sanoen aivan konkreettinen Simbergin omaleimaisen taiteilijuuden alkulähde paikkakunnalta, Haavoittuneen enkelin esiäidin Sadun I todellisen maiseman lähtökohta Ruovedellä sijaitsevalta Runebergin lähteeltä. Tuolla alkaneen omaleimaisen taiteilijatien huipentumana Haavoittunut enkeli ilmestyy alkuperäisaineiston valossa vahvasti itsekriittisen, mutta toivorikkaan Simbergin omana mieliteoksena, jonka tematiikka enkeliyden merkityksineen kehittyi lähes vuosikymmenen kohti täydellisempää, mielekästä lopputulemaa. Tässä fokus on kehityksen alkulähteillä elämäkerrallisesti Simbergin merkittävissä, käänteentekevissä vuosissa 1895 ja 1897 Ruoveden aikakaudella näin psykobiografisin ääriviivoin hahmottaen. Temaattisesti sanoen fokus on tämän ajan varhaistuotannon enkelitematiikan käännepisteistä soljuen itse Haavoittuneen enkelin detaljisessa teosanalyysissa enkeliyden johdattamana niin taidehistorian, psykologian kuin teologiankin kohtaamispisteessä. Tämä on alustus oppia tuntemaan Simbergin luoma enkeliys kokonaisvaltaisemmin. Kiteyttävästi kysyen, miten Simbergin omaleimainen Haavoittunut enkeli on kehittynyt saaden ensimmäisiä jälkiään, tematiikkansa esiäitejä, jo vuosilta 1895 ja 1897 varhaistaiteilijuudessa Ruovedellä? Mihin jäljittyy detaljeja myöten merkityksineen tämän pitkään kehittyneen Simbergin mielimaalauksen omaleimainen mysteerinen enkeliys – yhdessä poikien kanssa matkaa tekevä siipeensä saanut näyttävä ilmestys? Arkistolähtöisesti korostuu teosten rinnalle mittavasti jäljelle jääneiden alkuperäislähteiden, Simbergin ja hänen lähipiirinsä kirjeenvaihdon, muistiinpanojen, lukuisten luonnosten ja valokuvien kirjo Kansallisgallerian kokoelmista yksityisarkistoihin avaten ensisijaisesti Haavoittuneen enkelin tekijän elämää ja mentaliteettia. Punon kokonaisuutta aiemmasta Simberg-tutkimuksesta laajempaan taidehistorialliseen kehykseen etenkin varhaisrenessanssin enkeliyden merkkiteoksiin Leonardo da Vincilta Francesco Botticiniin teoretisoiden teologian rinnastuvia enkelimerkityksiä. Keskeisesti Suomen kaksi tunnetuimpaa enkeliä, toistensa aikalaiset, kohtaavat ensi kertaa. Immi Hellénin Enkeli taluttaa (”Maan korwessa kulkewi – –”) alun perin kristillisenä runona vuodelta 1884 ja suosittuna hymninä jo vuonna 1901 näyttää alkuperäiskuvalöytöineen omaleimaista tietä Simbergin kummalle enkelille nimenomaan Simbergin aikalaisena. Simbergin enkelin vahvimmat jäljet johtavat näin oikukkaasti, mutta moni-ilmeisesti suojelusenkeliyden apokryfisille alkujuurille sekä arkkienkeliyteen Rafaelin, Gabrielin, Mikaelin ja Luciferin jäljille. Näin Haavoittunut enkeli ilmestyy Simbergin pitkäaikaisen, sisukkaan toivontäyteisen työn tuloksena: omaleimaisesti ympäröivästä elämästä, kulttuuriperinnön jäljistä mielikuvituksen kautta yllätyksellisin kääntein se johdattuu harmoniseksi, yliluonnollisen ja luonnollisen atmosfäärissä väreileväksi, taiteelliseksi kiteymäksi. Simbergin mystifioitu haavoittunut enkeli-ilmestys osoittautuu paradoksisesti vahvaksi, moninaiseksi enkeliydeltään, jonka kautta tämä kansainvälisestikin kiehtova, mutta samaten Simbergille niin henkilökohtainen teos kiteytyy monitulkintaisuuden suovaksi symboliksi elämänmatkasta toivon siivittämänä yhä eteenpäin.

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani miten amerikkalainen kuvittaja ja lastenkirjailija Arnold Stark Lobel (1933–1987) kuvaa kuvin ja sanoin kahta sammakkoystävää helppolukuisessa Frog and Toad -sarjassa: Frog and Toad Are Friends (1970), Frog and Toad Together (1972), Frog and Toad All Year (1976) ja Days With Frog and Toad (1979). Tarkastelen työssäni Frog ja Toad hahmojen kuvausta kuvakirjallisuutena, sillä kuvin ja sanoin kerrotulla on ilmeisen keskeinen rooli henkilöhahmon kuvauksessa. Käsittelyosani taustana on Maria Nikolajevan ja Carole Scottin (2001) esiin tuoma kuvia ja sanoja eri määrissä sisältävien lastenkuvakirjojen typologia. Kimmokkeena työlleni on heidän esittämänsä havainto kuvan ja sanan välisestä suhteesta Frog and Toad -kirjojen kerronnassa. Heidän mukaansa kerronnan pääpaino on sanallisissa, etenkin dialogisissa osuuksissa. Kuvat toistavat sanoin kerrottua, ja ne keskittyvät lähikuvin henkilöhahmon kuvaukseen. He kysyvät, vaikuttaako sanallista osuutta painottavaan kerrontaan se, että Frog and Toad -kirjat on tehty helppolukuisiksi. Frog and Toad nousevat esimerkiksi kirjoista, joissa kuvin ja sanoin kerrottu on toisen ilmaisua toistavaa ja kuvat ovat niissä koristeena. Kirjojen kerronta sijoittuu typologian keskivaiheille. Oletan työssäni, että kuvien rooli henkilöhahmon kuvaajina on aktiivisempi kuin koristeellinen. Pidän huomion arvoisena Shannonin (1989) ja Stantonin (2005) esiin tuomaa ajatusta Lobelista kekseliäänä helppolukuisten tarinoiden tekijänä. Työni viitekehyksenä on Maria Nikolajevan (2002 ja 2005) näkemys lastenkirjallisuudesta omanlaisena fiktiona ja taiteena. Nikolajevan osin kertomusteoriaan pohjautuvana ajatuksena on, että kirjailijat käyttävät kirjoissaan erilaisia taidekeinoja kuvatessaan henkilöhahmoja mimeettisen lukutavan omaavalle implisiittiselle lapsilukijalle. Tämä vaikuttaa siihen, että pienemmille lapsille suunnatussa kirjallisuudessa on taipumuksena kuvata henkilöhahmot ulkoisen kuvauksen avulla, jolloin hahmot ovat läpinäkymättömiä. Ulkoisen kuvauksen rinnalla käytetään myös muita kuvauksen tapoja. Nikolajevan viitekehyksessä painotus on pääsääntöisesti siinä, miten henkilöhahmoista kerrotaan. Käsittelyosani alussa valotan Arnold Lobelin elämää, hänen paneutumistaan työhönsä kuvittajana, lastenkirjailijana ja helppolukuisten kirjojen tekijänä. Esittelen Frog and Toad hahmot kuvaamalla niille ominaisia piirteitä (Shannon 1989). Sovellan teosanalyysissäni Nikolajevan ja Scottin (2001) lisäksi Nodelmanin (1988) ja Shannonin (1989) huomioita Frog and Toad -hahmojen kuvauksesta kuvin ja sanoin. Täydennän näitä muiden tutkimusten perusteella (Bertils 2003; Nikolajeva 2002, 2005). Tarkastelussani nousevat esiin seuraavat huomiot: 1) Kansien rooli ulkoisen kuvauksen keinona on keskeinen. Kannesta saadaan heti käsitys henkilöhahmo ulkomuodosta, toiminnasta, ilmeistä ja eleistä. Hahmot myös nimetään kansissa ja tuodaan esiin koko kirjasarjaa ylläpitävä ystävyyden teemaa. 2) Tarinoiden kerronnan yleispiirteenä on helppokuluisuus, joka koostuu pääosin lyhyistä lauseista, lähikuvista ja dialogista. Kerronnassa pääosassa olevan ulkoisen kuvauksen rinnalla tarinoissa kuvataan myös helppolukuisesti hahmon sisäistä maailmaa. 3) Kuvat ja sanat valottavat kekseliäästi hahmojen ominaisuuksia kuten Frog kertomisen taitoa ja Toadin kykyä unelmoida. 4) Kuvakirjoille tyypilliset episodiset juonet kertovat ystävyydestä. Ne syventävät kumulatiivisesti henkilöhahmojen kuvausta, sillä kerronnan aika on kuvakirjoissa lyhyt. Kahden erilaisen sammakkoystävän välinen suhde on pääjuonen keskeinen polttoaine. 5) Tarinat leikittelevät kuvakirjalle tyypillisellä rajankäynnillä kuvattaessa ihmistä ja eläinhahmoa toiselle ominaisin piirtein (Nodelman 1988). 6) Tuon työssäni esiin, että kuvat eivät ole pelkästään koristeellisia, toisen ilmaisua toistavia. Niillä on myös oma aktiivinen ja kertova roolinsa henkilöhahmojen kuvauksessa.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Suomessa tehtävässä arkeologisessa tutkimuksessa on yhä käytössä Helmer Salmon vuonna 1956 julkaisema hevosenkenkäsolkien typologia. Tämä tutkielma käsittelee ongelmia, joihin modernissa arkeologisessa tutkimuksessa on törmätty, kun Salmon typologiaa ei ole lähdetty uudistamaan. Sen lisäksi pyritään tarkastelemaan myös sitä, mitä uutta tietoa hevosenkenkäsoljet voivat meille kertoa. Tutkimuksen keskeisenä lähdemateriaalina toimivat Euran Luistarin, Köyliön Vanhankartanon C, Halikon Rikalanmäen ja Tampereen Vilusenharjun rautakautisten kalmistojen kaivauskertomukset ja muu kirjallinen materiaali. Tässä tutkielmassa käytettyjen esimerkkikalmistojen hevosenkenkäsolkilöytöjen vertailu paljastaa, että Helmer Salmon typologiassa käytettyjä solkityyppejä on yhdistetty niin, että se vaikeuttaa kalmistojen välistä vertailua. Samalla tutkimus tuo myös esille, että soljen koko ei ole niin tiukasti sidoksissa vainajan sukupuoleen, kuin aikaisempien tutkimusten perusteella on ajateltu. Tämän tutkielman perusteella suurikokoisia hevosenkenkäsolkia on esiintynyt myös naisten viikinkiaikaisissa haudoissa ja toisaalta myös miesten ristiretkiaikaisista haudoista on löydetty pienikokoisia hevosenkenkäsolkia. Solkityyppien esiintymisessä on havaittavissa myös kalmistokohtaisia eroavaisuuksia. Tämän voi katsoa osoittavan, että käyttäjän henkilökohtainen mieltymys on vaikuttanut solkityypin valintaan. Lisäksi tutkimus tuo myös lisätietoa solkityyppien mahdollisista kulkureiteistä Itämeren piirissä, sekä alueella tehdystä hevosenkenkäsolkitutkimuksesta. Tutkimukseni vahvistaa ajatusta siitä, että uuden hevosenkenkäsolkitypologian laatiminen Suomessa olisi suositeltavaa, jotta eri kalmistoista tehtyjen hevosenkenkäsolkilöytöjen vertailu olisi mahdollista ilman sekaantumisen vaaraa. Tutkimukseni tuo myös esille, että hevosenkenkäsolkia ei voi tiukasti rajata miesten käyttämiin suurikokoisiin solkiin ja naisten käyttämiin pienikokoisiin solkiin, vaan raja käytettyjen solkien koon välillä on häilyvämpi. Jo yhden solkityypin sisältä voi löytyä sekä suurikokoisia, että pienikokoisia solkia, minkä seurauksena soljen koon merkitys on monimuotoisempi, kuin vain sen tyyppiin tai käyttäjän sukupuoleen liittyvä.

Tämän tutkimuksen tavoitteena on muotoilla uusi nuottieditotyyppi, joka yhdistää käytännöllisyyden, tieteellisen editoriaalisen työskentelyn läpinäkyvyyden sekä taustoittaa teoksen historiaa ja siihen liittyvää kulttuurihistoriaa nykyisiä editiomalleja laajemmin. Tutkimuksen kysymys kuuluu: millainen on historiallisesti taustoitettu editio ja minkälaisia haasteita sellaisen laatimiseen liittyy. Lisäksi pohditaan, millaisissa tapauksissa historiallisesti taustoitettu editointitapa on tarpeellinen ja perusteltu. Esimerkkinä tästä laadin tutkimuksessani historiallisesti taustoitetun edition Louis Spohrin teoksesta Notturno op. 34. 
Tutkimuksessa luodaan katsaus erilaisiin nuottikäsikirjoituksen editointiteorioihin. Tutkimuksessa pohditaan myös Urtext- ja kriittinen editio -käsitteitä historiallisessa ja kaupallisessa kontekstissa. Kyseessä on musiikkifilologinen tapaustutkimus, jonka keskeisenä kysymyksenasetteluna on selvittää, millaisessa kulttuurihistoriallisessa ajassa Spohrin teos Notturno syntyi, kuinka janitsaarisoittimet siirtyivät Turkista eurooppalaisiin orkestereihin, miten teos suhteutuu säveltäjänsä kokonaistuotantoon ja millaista soitinyhtyeperinnettä Notturno edustaa. Teoksen syntyajankohdan kulttuurihistoriaan perehdytään säveltäjän elämänkerran kautta. Käsikirjoituk-seen merkityt, jo käytöstä poistuneet soittimet esitellään, sekä niille valitaan perustellusti modernit vastineet. Janitsaarien Mehter-soittokunnan historiaan pureudutaan mm. eurooppalaisten aikalaislähteiden kautta. Vastaavasti myös eurooppalaiseen harmoniemusik-traditioon luodaan katsaus. Näin saadaan tarkka kuva siitä, millaisessa ympäristössä Spohrin Notturno on syntynyt, ja kuinka teos linkittyy konsertoivan puhallinmusiikin perinteeseen ja sitä kautta Euroopan hovien elämään 1800-luvulla ja sitä ennen. Tutkimuksen pääaineistona on Nürnbergissä sijaitsevan Germanisches Nationalmuseumin käsikirjoitus HS 107 024, Louis Spohrin omakätinen käsikirjoitus teokseen Notturno op. 34. Tutkimuksen lopputulos on uusi, moderni musiikkiteksti (so. nuottieditio) kyseisestä teoksesta sekä kommentaari epäjohdonmukaisuuksista ja virheistä käsikirjoituksessa. Nämä on läpinäkyvästi korjattu uuteen musiikkitekstiin modernien ja tässä tutkielmassa edelleen kehitettyjen editioperiaatteiden mukaisesti. Tekstiosion lisäksi tutkielmaan kuluu kaksi laajaa liitettä: 
 LIITE 1: uusi nuottiteksti Louis Spohrin Notturnosta LIITE 2: faksimilekopio säveltäjän käsikirjoituksesta

Tutkielmassa tarkastellaan demokratian merkityksiä dokumenttiteatteriesityksestä Yhdestoista hetki (2019) luettuna. Tutkielmassa analysoidaan esitysanalyysin keinoin, miten demokratiaa kuvataan ja tuotetaan esityksessä. Dokumenttiteatteri on poliittisen teatterin muoto, joka hyödyntää esitysteksteissään historiallista materiaalia kuten haastatteluja tai asiakirjoja ja muuta dokumentaatiota. Yhdestoista hetki kuvaa ja tuottaa näyttämölle myös tunnelmia ja vaikutelmia aineistoon liittyen. Esitys hyödyntää tragedian ja komedian keinoja sekä draamanjälkeisen nykyteatterin estetiikkaa. Tutkielman yhtenä keskeisenä kiinnostuksen kohteena on esityksen tragedialuonne ja se, miten nykyistä demokratiaa on mahdollista lähestyä tragedian ominaisuuksien läpi nähtynä. Esityksen tunnelmassa on läsnä odotus siitä, että ollaan lähestyvän tuhon partaalla. Esityksestä luettuna näitä tragedian mahdollisuuksia sisältyy siihen, miten kansalaiset ja päättäjät näkevät suhteensa demokratian ihanteeseen ja toteuttamiseen, sekä uusliberalistisen talouspolitiikan suhteessa luonnonvaroihin. Suhde näihin on hybriksen kaltainen. Tämä asenne johtaa kohtalokkaaseen erehdykseen hamartiaan, jonka seurauksena hyvinvointivaltion rakenteita puretaan, yhteiskuntarauha on vaarassa ja luonto alistetaan talouskasvun välineeksi. Näistä seuraa vääjäämätön loppu, katharsis, joka ilmaisee meille kokemuksellisena tietona sen, mihin vallalla olevat yhteiskunnalliset kehityskaaret ovat kulkemassa. Esitys ei kuitenkaan suhtaudu demokratia-aiheeseen pessimistisesti. Analyysin mukaan esitys ehdottaa solidaarisuutta, ylikansallista vastuunkatoa ja taidetta keinoiksi elvyttää demokratiaa ja uudistaa sitä.