Browsing by department "Maailman kulttuurien laitos 2010-2017"

Helsingin juutalaisessa yhteiskoulussa on jo sadan vuoden ajan pyritty vahvistamaan oppilaiden juutalaista identiteettiä samalla, kun he kasvavat suomalaisessa peruskoulussa suomalaisen yhteiskunnan jäseninä. Yksi merkittävä osa tätä identiteetin vahvistamista on koulussa annettava juutalaisen uskonnon opetus. Sitä ei käytännössä juuri opeteta muissa peruskouluissa. Uskonnon oppiaine on Suomessa muodoltaan tunnustuksetonta oman uskonnon opetusta. Opetushallituksen vahvistamat opetussuunnitelman perusteet on laadittu yhteensä yli kymmenen uskonnon osalta, joista yksi on juutalainen uskonto. Tämä tutkimus liittyy keskusteluun oman uskonnon opetuksesta erityisesti vähemmistöuskontojen näkökulmasta. Tutkimuksessa tarkastellaan juutalaisen uskonnon opetuksen tavoitteita ja sisältöjä. Opetussuunnitelmia ja kirjallista oppimateriaalia analysoimalla selvitetään, millaista kuvaa opetuksessa välitetään juutalaisesta uskonnosta. Lisäksi tarkastellaan, miten uskontotunneilla annettava opetus vastaa opetussuunnitelman perusteita ja tunnustuksettoman oman uskonnon opetuksen mallia. Kirjallisen tutkimusaineiston antamaa kuvaa täydennetään havainnoimalla opetusta koulussa ja haastattelemalla uskonnon opettajia ja opetukseen osallistuvia juutalaisen seurakunnan työntekijöitä. Aineistoa analysoidaan sisällönanalyysin metodilla opetussuunnitelman sisältöalueiden mukaisesti. Havaitaan, että suurin osa opetuksesta käsittelee juutalaisuutta oman kalenterin osoittaman vuodenkierron mukaan. Kalenterijuhlien yhteydessä opetuksessa perehdytään niiden raamatulliseen perustaan, juhlien viettotapoihin ja niihin liittyvien perinteiden merkitykseen. Myös elämänkaarijuhlia ja juutalaista kotia käsitellään, mutta vähemmän kuin kalenterijuhlia. Juutalaisen etiikan perusteiden opetus tapahtuu muiden aiheiden käsittelyn lomassa. Analyysi osoittaa, että juutalaisen uskonnon opetusta Juutalaisessa koulussa voidaan kuvata ”yleisjuutalaisuuden” opetukseksi, niin laajasti ja monipuolisesti sen sisällä käsitellään juutalaisuuden ilmiöitä. Oman uskonnon monimuotoisuuden käsittely saattaa kuitenkin jäädä liian vähäiseksi, kun otetaan huomioon, että oppilaiden perheiden edustama juutalaisuus on viime vuosikymmeninä monimuotoistunut etenkin maahanmuuton seurauksena. Juutalaisen uskonnon opetus on osa Juutalaisen koulun juutalaiskasvatusta, jota oppilaalle annetaan koulun opetussuunnitelman mukaan ”juutalaisen identiteetin vahvistamiseksi”. Juutalaiskasvatus läpäisee koulun kaiken toiminnan ja oppiaineet. Tämä juutalaiskasvatus nojaa pelkkää uskonnonopetusta vahvemmin suomenjuutalaisten perinteiseen modernin ortodoksian itäeurooppalaiseen aškenasitraditioon. Koulun tiivis yhteys Helsingin juutalaiseen seurakuntaan asettaa joissakin tilanteissa haasteita sekä uskonnon monimuotoiselle näkymiselle että tunnustuksettomuuden toteutumiselle. Tutkimuksen tuloksia voidaan hyödyntää juutalaisen uskonnonopetuksen kehittämisessä sekä opetussuunnitelman että oppimateriaalin kohdalla. Myös valmisteilla olevat uudet juutalaisen uskonnon oppikirjat vastaavat toivottavasti tässä aineistossa esiin nousseisiin haasteisiin.

Kodittomuuteen astuminen on käsite, joka merkitsee buddhalaisuudessa luostariyhteisöön liittymistä. Näin kodin avulla määritellään maallikoiden ja hengelliselle elämälle omistautuneiden, maallisen ja hengellisen ero. Nainen on liitetty perinteisesti kotiin, koti symboloi naista, ja hengelliset pyrkimykset ovat olleet naisille paljolti saavuttamattomissa. Naiseus nähdään osaltaan äitiyden kautta, äitiyden merkityskentät koskettavat jokaista naista. Tutkin, millaisia aineksia Machig Lapdrönin (Ma gcig Lab sgron) elämäkerta antaa naisharjoittajan identiteetin muodostamiseen, ja millaisena naiseus, äitiys ja feminiininen kuvautuu elämäkerrassa. Machig Lapdrön (1055 - 1153) on yksi kaikkein arvostetuimmista naisista tiibetinbuddhalaisuuden piirissä. Hänen elämäkertansa eli namtharinsa on poikkeuksellinen siinä, että elämäkerrassa yhdistyvät harjoittajuus ja fyysinen äitiys ja perhe-elämä. Namthar on hagiografia, pyhän elämäkerta, ja sen tarkoitus on kertoa nimenomaan hengellisestä polusta ja valaistumisesta. Se pyrkii antamaan lukijalle tietoa sekä innoitusta omalle harjoituspolulle. Tutkin Machig Lapdrönin tiibetinkielisen namtharin kolmea englanninkielistä käännöstä. Käytän teemoittelua namtharin tutkimisessa. Teemat ovat valikoituneet, yhdistyneet ja muovautuneet teorian ja aineiston yhteisvaikutuksesta. Tarkastelemiani teemoja ovat marginaalisuus, hierarkia, rajan hallinta, naiseuden sisätila ja salaisuus. Nämä liittyvät toisiinsa ja ovat osittain päällekkäisiä tai sisäkkäisiä. Naiseuteen liittyvät käsitykset sinetöityvät dākineissa ja Suuressa äidissä Yum Chenmossa, ja heijastuvat takaisin naisiin luoden assosiaatioita, merkityksiä ja naisten aseman kannalta positiivisia ja negatiivisia seurauksia eri tasoilla ja eri yhteyksissä. Namthar ylistää Machig Lapdrönia ja tämän elämäntyötä. Naiseuden osalta tämä johtaa pyrkimykseen kieltää hänen naiseutensa, ja etsiä miehistä identiteettiä. Fyysinen äitiys näyttäytyy namtharissa ristiriitaisena ja ongelmallisena, samalla kun naiseuden kuvista kunnioittavin on Suuren äidin, Yum Chenmon hahmo. Yum Chenmon asema namtharissa on yllättävän merkittävä.

Tässä tutkielmassa tarkastelen japanin kielen sanakoron osaamista ja omaksumista suomalaisten japanin opiskelijoiden keskuudessa sekä kehitän harjoittelumenetelmän sen opettamiseksi. Validoin kehittämäni menetelmän toimivuuden empiirisellä opetuskokeella. Sanakorko on japanin kielen prosodiaan liittyvä ilmiö. Kullakin japanin sanalla on sille ominainen äänenkorkeuden vaihtelun kaava ja tällä vaihtelulla on sanojen merkityksiä erottava distinktiivinen funktio. Japanin sanakorko on osoittautunut aiemman tutkimuksen nojalla hyvin vaikeaksi omaksuttavaksi jopa pitkälle edistyneille japanin oppijoille, ja se on myös ollut suurelta osin resistantti aiemmin tutkittuja harjoitusmenetelmiä kohtaan. Esitän ja vastaan kolmeen tutkimuskysymykseen joilla pyrin kartoittamaan sanakoron osaamista, omaksumista ja harjoitusmenetelmien kenttää: Kysymys 1: Millainen voisi olla harjoitusmenetelmä, jossa yhdistyvät olemassa olevat tutkimustulokset ja teoria, niin että sen voisi perustellusti olettaa olevan toimiva ja tehokas? Vastaan kysymykseen teoreettisella tarkastelulla: identifioimalla aiemman tutkimuksen ja teoriataustan nojalla syitä, miksi sanakorko teettää oppijoille vaikeuksia ja kehittelemällä uutta harjoitusmenetelmää siten, että se tarjoaisi uskottavan vastalääkkeen näihin vaikeuksiin. Tuloksena kehitän menetelmän, jonka erityispiirteinä ovat 1) semanttisen prosessoinnin aktivonti foneettisen prosessoinnin lisäksi 2) korkea foneettinen vaihtelevuus 3) proseduraalisen muistin aktivointi 4) aikavälikertauksen hyödyntäminen. Erityispiirteiltään tällainen harjoitusmenetelmä on ensimmäinen laatuaan. Kysymys 2: Kuinka hyvin suomalaiset japanin oppijat osaavat sanakorkoja? Mitkä tekijät vaikuttavat osaamisen tasoon? Vastaan kysymykseen mittamalla sanakorkoa testaavalla kokeella suomalaisten japanin opiskelijoiden (n = 48) osaamista. Vertailukohdan saamiseksi testaan samalla kokeella myös koehenkilöitä (n = 43) joilla ei ole kosketuspintaa japaniin. Merkittävä tulos on, että japania osaamaton ryhmä pystyy prosessoimaan sanakoron arvaamista paremmin, mutta suurin osa japanin oppijoista ei ole merkittävästi tätä "perustasoa" parempia prosessoimaan sanakorkoa. Vasta hyvin pitkälle japania opiskelleet oppijat (JLPT N2 tai korkeampi taso) erottuvat testituloksiltaan perustasoa harjaantuneempina. Kysymys 3: Onko kysymyksen 1 kontekstissa kehitetty harjoitusmenetelmä toimiva? Oppivatko suomalaiset oppijat sen avulla japanin sanakorkoa? Vastaan kysymykseen opettamalla sanakorkoa japania opiskeleville koehenkilöille (n = 37) 14 vuorokauden ajan käyttämällä kehittämääni harjoitusmenetelmää ja mittaamalla heidän osaamisensa esi- ja jälkitestillä. Merkittävä tulos on, että koehenkilöiden tulokset yksinkertaisissa minimiparivalinta- ja ääntämistehtävissä paranevat harjoittelujakson aikana, mutta tulokset automatisoitua osaamista mittaavassa uudelleenkerrontatehtävässä, jossa koehenkilöt eivät voi keskittää tarkkaavaisuuttaan kielen muodollisiin ominaisuuksiin, eivät parane lainkaan. Tutkimustulosteni pohjalta osoitan, että vaikka japanin sanakorko teettää vaikeuksia oppijoille, sen prosessoiminen onnistuu vähäisissä määrin myös japania tuntemattomille suomalaisille. Toisaalta tätä korkeamman tason saavuttaminen on harvinaista kieltä opiskelevillekin. Osoitan myös, että kehittämäni harjoitusmenetelmä harjaannuttaa oppijoita jo 14 vuorokaudessa. Toisaalta, oppimistulokset eivät siirry osaksi automatisoitua kielitaitoa, eikä voida olettaa että kokeessa käytetyllä asetelmalla saavutettaisiin tuloksia, joissa oppijat voisivat heti käyttää sanakorkoa luonnollisissa kommunikaatiotilanteissa. Arvioin, että vaaditaan ajallisesti paljon pidempi harjoittelujakso tällaisen automaation saavuttamiseksi. Tulokset antavat myös vihjeitä siitä, että oppijoilla on kahdentyyppisiä prosessointiongelmia: foneettisia ja leksikaalisia, ja että harjoitusmenetelmän kehittäminen lisäämällä keskitettyä foneettista harjoittelua ja semanttista vaihtelevuutta saattaisi parantaa tuloksia.

English Abstract In the graduation thesis I examine the vocabulary descending from Proto-Indo-European *dʰi̯éh₂- *dʰéi̯h₂- *dʰíh₂-, with a view to the morphology and semantics of the descent vocabulary in Sanskrit, Old Greek and Old Norse. In addition to the undisputed vocabulary descending from *dʰi̯éh₂- *dʰéi̯h₂- *dʰíh₂-, Sanskrit word dhíṣṇya- (m.) ‘altar’, fireplace, ‘hypostasis for twin god Nā́satyā’ is brought up for closer investigation, particularly in terms of noun’s root reconstruction and semantic interpretation. In traditional etymologies (Pokorny, Mayrhofer, Frisk), the reconstruction of the noun dhíṣṇya to the root *dʰḗh₁- (Pokorny I:259) is poorly argued. In addition, the prevalent reconstruction includes inconsistencies in the treatment of root ablaut and suffix morphology. Vedic scholars have disagreed about the semantic value and interpretation of the noun in Rigveda. The thesis argues that the current reconstruction of the Sanskrit dhíṣṇya to the root *dʰḗh₁- by Pokorny, Mayrhofer, Frisk (and Grassmann), is incorrect. Instead, the morphology is based on the root dʰéi̭h₂ > *dʰíh₂ with a rare suffix -sni̭o that can be identified form Indo-Iranian, Baltic and Slavic languages. In the new reconstruction, dhíṣṇya is derived from the /0-grade root *dʰíh₂ (Pokorny I:243). By the updated root reconstruction, the semantics and context of the word dhíṣṇya becomes clarified in Vedic poetry and aligned with the etymologically correlating vocabulary in Homeric and Old Norse diction. Overall, the phraseology and narrative in the three Indo-European poetic traditions are in support of common etymology for the Sanskrit dhíṣṇya, Old Norse dís, and (the -i̭é- grade derivative) Homeric sēma. In the second and third part of the thesis, I seek to demonstrate by means of comparative poetics the consistent phraseological treatment of vocabulary inherited from the root *dʰi̯éh₂- *dʰéi̯h₂- *dʰíh₂ in the three mentioned poetry traditions. Being orally transmitted, the poetry traditions relied on fixed keywords and key phrases as memorizing technique and in conveying the tradition’s core ideology expressed in the diction. The part focusing on textual comparison applies Gregory Nagy’s reductive method for identifying these key keywords from the diction. The concurrent semantic registers of the key vocabulary are discussed for they are essential for understanding the subtle semantics of the vocabulary. From the conducted investigation it can be concluded that the vocabulary descending from the root *dʰi̯éh₂- *dʰéi̯h₂- *dʰíh₂- conveyed two clearly delimited meanings in all three poetic traditions in scope: - The vocabulary produced by the root *dʰi̯éh₂- *dʰéi̯h₂- *dʰíh₂- was applied to describe the acquisition and memorizing technique of oral poetry as well as its situational presentation and transmission among the band of poets. - The vocabulary produced by the root *dʰi̯éh₂- *dʰéi̯h₂- *dʰíh₂- was applied to describe the consecrated spaces, buildings and objects associated to the Indo-European ancestor cult, such as fire-altars, graves, and surrounding buildings. In addition, the noun denoted anthropomorphic spirit that was thought to guard these consecrated spaces, buildings and altars. Resulting from the morphological examination of the vocabulary and from the comparative study of the traditions of diction in scope, the following vocabulary and phraseology could be reconstructed to descent from Proto-Indo-European: Nouns produced by the /0-ablaut *dʰíh₂-: - *dʰíh₂-sni̯o Ved. dhíṣṇya; *dʰih₂-sé-no Ved. dhiṣáṇā; *dʰíh₂-sn̥- ON dís, (pl. dísir) Compounds and phrases: - [*dʰíh₂-sni̯o *séd-os / *dʰih₂-séno *séd-os / *dʰíh₂-sn̥ *séd-lo] [*stéh₂-]: Ved. dhíṣṇya-sadas / dhiṣáṇā-sádas … upa√sthā-; ON á (stallhelgum) stað … i dísarsal - [*dʰíh₂-sni̯o / *dʰíh₂-sn̥ *ḱoph₂-ó] [*stéh₂-]: Ved. dhíṣṇya- śapha-… práti√sthā-; ON Loga dís at lopti hof; ON *dísar-hof… (í þeim stað) … stóðu. - [*dʰi̯éh₂- *dʰéi̯h₂- *dʰíh₂-] [*ph₂tḗr] [*men-]: Hom. σῆμα… Πατρόκλοιο ... μνῆμ᾽ ἔμμεναι; Ved. cákṣuṣaḥ pitā́ mánasā hí dhīro; ON (dísa)blota ... svá at föðurleifð hafi (ok) ǫll muni orð. The reconstructions are summarized in the concluding chapter V of the thesis. The phraseology from the diction in support of the reconstruction is collected with source references in Appendix 2.

Postsekulaari on noussut 2000-luvulla eri tieteenaloilla merkittäväksi tavaksi käsitteellistää tämän hetken uskonnollisuuteen ja uskontojen tutkimukseen sekä uskonnon ja yhteiskunnan suhteeseen liittyviä ilmiöitä. Keskustelu postsekulaarista paikantuu osaksi sekularisaatioteoriaan kriittisesti suhtautuvan tutkimuksen kenttää. Tutkielman hypoteesi on, että laajasta käytöstä huolimatta käsitteen määritelmästä ei uskontososiologisesti orientoituneessa tutkimuksessa vallitse yksimielisyyttä ja teorianmuodostuksen kenttää vaivaa jäsentymättömyys. Tutkielmassa selvitetään, miten postsekulaari määritellään uskontososiologisessa tutkimuksessa ja millä tavoin postsekulaaria käytetään täydentämään tai kritisoimaan sekularisaatioteoriaa. Analysoitava aineisto koostuu ajankohtaisesta uskontososiologisesti orientoituneesta tutkimuksesta. Analysoitavina ovat Jürgen Habermasin, Michele Dillonin, Kim Knottin, Justin Beaumontin ja Sarah Bracken postsekulaaritekstit. Lisäksi tarkastellaan Åbo Akademin huippuyksikön Post-Secular Society and Religious Landscape in Finland -tutkimusprojektin pääjulkaisuja. Tutkielmassa aineisto analysoidaan systemaattisesti neljän kysymyksen kautta: miten postsekulaarin käsite määritellään, mikä on sen suhde lähikäsitteisiin, miten käsite suhteutetaan sekularisaatioteoriaan sekä miten sen relevanssi perustellaan. Tuloksena esitetään, että uskontososiologinen postsekulaarikeskustelu on jaettavissa viiteen näkökulmaan: 1) postsekulaari sekulaarien toimijoiden itseymmärryksen muutoksena, 2) postsekulaari uskontojen sekularisoitumisena, 3) postsekulaari uskontojen kasvavana julkisuutena, 4) postsekulaari uskonnon ja sekulaarin välisenä sumentumisena ja 5) postsekulaari modernina uskonnollisuuden muotona. Analyysin perusteella todetaan, että uskontososiologisessa postsekulaarikeskustelussa pyritään kohti aiempaa empiirisesti selitysvoimaisempaa postsekulaarin määritelmää, mutta myös empiirisessä postsekulaaritutkimuksessa on kaikuja normatiivisista näkemyksistä, eikä eroa tehdä riittävän selväksi. Lisäksi postsekulaari nähdään analysoidussa tutkimuksessa lähtökohtaisesti toivottavana kehityksenä ja kriittiset huomiot postsekulaarista koskevat lähes yksinomaan käsitteen käyttökelpoisuutta. Tutkielmassa osoitetaankin, että tyypillinen tapa jäsentää postsekulaarikeskustelua jaottelemalla se normatiivisesti ja empiirisesti orientoituneeseen tutkimukseen on riittämätön. Postsekulaarikeskustelussa nostetaan esiin tärkeitä kysymyksiä uskonnon roolista nyky-yhteiskunnassa ja tieteellisessä tutkimuksessa sekä uskonnon ja sekulaarin välisistä rajoista. Käsitteen laajalle versovat merkitykset ja epätarkka määrittely tekevät kuitenkin niin käsitteen teoreettisen selitysvoiman kuin analyyttisen käyttöarvonkin kyseenalaiseksi.

This thesis focuses on examining American culture in the early twenty-first century via its popular culture depiction of German culture in the 1940s. Film is used as a means to represent, recreate, and reaffirm cultural values; it provides evidence of deeply rooted beliefs and preferences. Representations on screen reflect present realities, rather than historical fact. By showing history in a certain light, we are actually showing ourselves in a certain light. In this thesis I use the categories of witness, accomplice, and perpetrator to examine three Hollywood films from 2008 and 2009 depicting German women during the Holocaust: The Reader, The Boy in the Striped Pajamas, and Inglourious Basterds. I identify these archetypes as they are displayed in the films and analyze the way that history is used to reflect contemporary values, focusing on the gendered aspect of war guilt. The way that female characters are depicted in these three films says something about the prevailing expectations for women in early twenty-first century American culture, namely that they lack the agency that being responsible or guilty requires. Guilt implies full agency. If a person does not have agency, they are not guilty but instead either complicit or another victim of the real guilty party. By denying women agency, we excuse them from guilt. Prevailing beliefs about the eternal masculine and feminine are maintained when we choose to ignore the nuances of history, opting instead to reiterate simplistic binaries that satisfy audience demands.

Tutkimuksessa tarkastellaan vieraskielisyyden ja vierasmaalaisuuden esitystapoja japanilaisessa sarjakuvassa. Tarkoitus on selvittää, kuinka vierasmaalaisten hahmojen puhuma japani eroaa japanilaisten hahmojen puhumasta japanista. Tutkimus on kiinnostunut erityisesti kirjoitusmerkkien osuudesta tähän. Lisäksi kartoitetaan esitystapojen mahdollisia muutoksia sarjakuvan sisällä sekä vieraskielisyyden ilmaisua sarjakuvassa ylipäänsä. Tarkastelussa hyödynnetään japanin kirjoitusmerkkejä käsitelleen Wesley Robertsonin indeksiteoriaa. Indeksikaalisuudessa kielelliset variantit voivat yhdistyä sosiaaliseen merkitykseen, jolloin varianttia voidaan käyttää luomaan sen ensisijaisen merkityksen ulkopuolisia sosiaalisesti merkittäviä vaikutuksia kohteestaan. Indeksikaalisuuden kohdalla tutkimus keskittyy erityisesti kirjoitusmerkkeihin. Japanin kirjoitusjärjestelmä käsittää kolmenlaiset kirjoitusmerkit – kanjit, hiraganat ja katakanat – sekä latinalaiset aakkoset. Kunkin merkkijärjestelmän väitetään herättävän lukijassaan erilaisia mielleyhtymiä pohjaten niiden historiaan, ulkonäköön ja kieliopillisiin tehtäviin. Kirjoitusmerkkien mielleyhtymien vaikutus mielikuviin vierasmaalaisista hahmoista on myös pohdinnan kohteena. Tutkimus on laadullinen analyysi, ja sen aineisto koostuu kolmesta sarjakuvasta. Sarjakuvien valintakriteerinä oli vierasmaalaisen hahmon tai hahmojen kanssa pidempiaikaisessa kontaktissa oleva japanilainen päähenkilö. Tästä lähtökohdasta kielen järjestelmällinen vertailu japanilaisten ja vierasmaalaisten hahmojen välillä onnistuu ilman pelkoa siitä, että kielelliset erot jäisivät yksittäistapaukseksi. Lisäksi hahmojen välisten suhteiden ja kielen kehityksen vaikutukset kielen esitystapaan ovat näin helpommin havaittavissa. Tutkimuksen yhteydessä tehtiin myös japanilaisille suunnattu kysely selvittämään japanilaisten kirjoitusmerkkien käyttöä ja niihin liittyviä mielikuvia. Kyselyn tulokset yhdessä lähdekirjallisuuden kanssa toimivat pohjana tutkimuksen aineistosta tehdyille päätelmille. Tulokset kirjoitusmerkkien mielleyhtymistä ja vierasmaalaisten hahmojen japanin esitystavoista ovat yhtenäisiä aikaisemman tutkimuksen kanssa. Yleisimpiin vierasmaalaisten japanin esitystapoihin kuuluivat rikkonainen japani ja kielivirheet, katakanan esiintyminen epätavanomaisessa muodossa sekä kieliopillisten partikkelien puuttuminen. Vieraskielisyyden ilmaisuun taas käytettiin katakanaa ja vieraiden kielten omia kirjoitusjärjestelmiä, joskin vierasmaalaisten hahmojen äidinkieltä esitettiin myös vailla indeksointia. Muutokset esitystavoissa liittyivät hahmojen puhumaan kieleen, kielitaitoon ja sen kehitykseen, näkökulman vaihteluihin sekä luettavuuteen. Mielleyhtymien tapauksessa katakana yhdistettiin yleisimmin ulkomaalaisiin, koneisiin, vaikeuteen, huonoon japaniin ja intonaation puuttumiseen, latinalaiset aakkoset taas kansainväliseen toimintaan ja koristeellisuuteen. Kanjit liitettiin arkaaisuuteen ja oppineisuuteen, hiragana puolestaan lapsiin, oppimattomuuteen ja naisellisuuteen. Täten tutkimus vahvistaa vierasmaalaisten japanin ja vieraskielisyyden indeksoinnin sekä kirjoitusmerkkeihin aiemmin liitetyt mielleyhtymät. Esiin nousee myös huoli vierasmaalaisten hahmojen indeksoimisen potentiaalisesta vahingollisuudesta katakanaan liitettyjen etäännyttävien ominaisuuksien takia.

Tutkielmassa tarkastellaan yhtä Tsutsumi chûnagon monogatari -kertomuskokoelman kertomuksista, ”Mushi mezuru himegimiä” (noin vuodelta 1200). Tutkielma selvittää kertomuksen parodisiksi luonnehdittavia elementtejä ja niiden suhdetta parodian/intertekstuaalisuuden kohteena oleviin teksteihin. Tutkielma jäljittää jälleensyntymiseen ja käärmeisiin liittyvää episteemistä kehitystä, erityisesti toimijuuden näkökulmasta. Lisäksi tutkimus selvittää kertomuksen suhtautumista sukupuoleen, koska aiempi tutkimus on olettanut naiseuteen ja sukupuolirooleihin liittyvien teemojen olevan keskeisiä tarinassa. Tutkimuksen metodina käytetään lähiluvun varianttia, jossa otetaan huomioon itse tekstin lisäksi myös historiallinen konteksti. Lähiluku on valikoitunut metodiksi, koska se tarjoaa parhaat mahdollisuudet tutkia aihetta kokonaisuutena ja useasta näkökulmasta, antaen mahdollisuuksia myös uudenlaisille tulkinnoille. Tutkielma paikallistaa tarinasta parodisina pidettäviä intertekstuaalisia viittauksia erityisesti useisiin Genji monogatarin kappaleisiin. Viittauksia paikallistetaan myös muihin teoksiin, kuten Taketori monogatariin ja Ôkagamiin sekä välillisesti Mohe zhiguaniin, eikä kaikki intertekstuaalisuus ole luonteeltaan parodista. Parodia on useissa tapauksissa tyyliltään hanten (”inversio”) -tyyppistä. Tarinassa on lisäksi havaittavissa erityinen, kaksinkertainen parodian muoto, jossa yksittäisiä, allusiivisia ilmauksia sijoitetaan tekstin joukkoon tienviitoiksi. Tienviitat ohjaavat lukijan ajatukset parodian kohteena olevaan tekstiin, jota parodioidaan klassisemmalla hanten-metodilla. Hanten-inversion tarkoitus tarinassa vaikuttaa liittyvän sen yleisempään inversiotematiikkaan. Tarinassa esiintyvä kohtaus, jossa päähenkilö saa lahjaksi tekokäärmeen, tuo mieleen fudoki- ja setsuwa-tarinoista tutun metaforisen yhteyden käärmeen ja (miehisen) seksuaalisuuden välillä. Päähenkilö kuitenkin pitää käärmettä mahdollisena tuttavuutena edellisestä elämästä, mikä ilmentää episteemistä kehitystä, jossa käärmeet on aiemmin nähty arvaamattomien jumaluuksien ilmenemismuotoina, mutta ajan kuluessa on omaksuttu näkemys, jossa ihminen voi kertyneen karman seurauksena syntyä esimerkiksi käärmeen kehoon. Tutkimus huomioi sen, että keskiaikainen japanilainen maailmankuva ei erottanut kehoa ja mieltä eikä biologista (sex) ja sosiaalista (gender) sukupuolta toisistaan ja osoittaa siten, että aiemmat tulkinnat, joissa tarina tulkitaan nuoren naisen seksuaalisen heräämisen allegoriaksi, ovat anakronistisia. Tutkimuksen keskeinen tulos on, että sukupuoli ei ole tarinan keskeinen teema, vaikka mies/nainen -jaottelu on yksi tarinassa esiintyvistä binäärisistä jaotteluista. Sen sijaan jaottelut ovat keino havainnollistaa kaiken ykseyttä, joka on kytköksissä hongaku-teoriaan (teoria synnynnäisestä valaistumisesta). Päähenkilö kirjoittaa katakana-kirjoitusmerkeillä, ja analyysi osoittaa sen kytkeytyvän katakana-merkistön syntyhistorian valossa kirjoittamisen kalligrafiseen ulottuvuuteen siten, että kirjoitusmerkit ja sivellin nakertavat musteella paperiin reikiä toukan tai hyönteisen lailla. Tarinassa voidaan havaita Kokin wakashûn asettamien esteettisten ihanteiden käänteistämistä, mikä liittyy pohjimmiltaan tapaan, jolla teos tuo useiden eri merkitysten tasoilla esiin kaiken olevaisen illusorisen luonteen.

Tarkastelen työssäni sitä tapaa, jolla japanilainen Sankei-sanomalehti käsitteli vuoden 2015 eurooppalaista pakolaiskriisiä syyskuussa 2015. Analysoin sen uutisartikkeleita käyttäen Machinin ja Mayrin (2012) määrittelemää kriittisen diskurssianalyysin metodia. Esittelen kaksi mahdollista hypoteettisista ideologista narratiivia tutkielmani kahden ensimmäisen osan aikana. Ensimmäisen narratiivin esittelen melko lyhykäisesti tutkielmani johdannossa, koska se on suhteellisen yksiselitteinen. Se pohjautuu London School of Economics and Political Sciencen tutkimusryhmän tekemään tutkimukseen, jossa havaittiin, että eurooppalaisten sanomalehtien uutisoinnissa oli havaittavissa narratiivinen kehys, jonka kautta aihetta käsiteltiin vaihtelevasti, painottaen vuoroin humanitarismin ja vuoroin pakolaisten tuomien turvallisuusuhkien näkökulmia. Kyseinen näkökulman vaihtelu on käsitettävissä myös pakolaisten toiseuttamisena käyttäen erilaisia näkökulmia: joko painottaen heidän uhkaavuuttaan tai haavoittuvaisuuttaan. Esittelen toisessa osassa Francis Fukuyaman kuuluisan (mutta varsinaiselta sisällöltään usein puutteellisesti tunnetun) teoksen The End of History and the Last Man (1992), jossa hän esittelee teoriansa “thymoksesta” mallina yhdelle ihmisen psykologisista perusvieteistä. Fukuyama esittää teoksessaan, että thymos on ihmisen sielun kolmas osa, josta kumpuaa esimerkiksi tarve saada kunnioitusta toisilta ihmisiltä ja ihmisryhmiltä. Fukuyaman mukaan thymos on merkittävä motivoiva tekijä ihmisten ja ihmisyhteisöjen poliittisessa toiminnassa kautta historian. Teoksessaan Identity: The Demand for Dignity and the Politics of Resentment (2018) hän laajentaa aikaisemmassa teoksessaan esittämiään ajatuksia ja soveltaa niitä selittämään kansallispopulistien viime vuosina tapahtunutta nousua. Fukuyaman filosofiaan pohjautuen esittelen proposition kansallispopulistisesta ”thymoottisesta” narratiivista, jota tuen siteeraamalla muita tutkijoita, jotka ovat viime vuosina kirjoittaneet aiheesta, kuten Roger Eatwellia, Matthew Goodwinia ja Michael Lindiä. Kansallispopulistisissa thymoottiisissa narratiiveissa idealisoidaan kansoja, kansallisia yhteisöjä ja etnisiä ryhmiä, jotka puolustavat omaa kunniaansa ja omia rajojaan raivokkaasti – joskus jopa väkivaltaisesti. Sille ominainen pimeä puoli on taipumus nähdä eri ryhmien väliset ristiriidat nollasummapelinä, jossa kompromissien tekeminen on hyvin vaikeaa. Tutkielmani kolmannessa osassa perehdyn lopulta 24:ään Sankein uutisartikkeliin käyttäen kriittistä diskurssianalyysiä. Keskityn erityisesti siihen, miten kolmea ideologisesti relevanttia osapuolta käsitellään niissä: (1) itse pakolaisia, (2) pakolaisia lähinnä uhkina käsitteleviä kansallispopulistisia osapuolia kuten Unkarin valtiota sekä (3) Saksan, Ranskan ja EU:n huippupoliitikkoja, jotka painottivat Euroopan humanitaarisia velvollisuuksia kriisin aikana. Tulin tutkielmassani siihen tulokseen, että Sankein artikkeleista löytämäni narratiivi sopii yksi yhteen parhaiten London School of Economics and Political Sciencen tutkimuksen löytämään narratiiviseen kehikkoon – ja erityisesti sen siihen ääripäähän, joka maalaa pakolaiset uhkaavasti toiseutettuina. Siihen kuvaan ”uhkaavina toisina” kuuluu luonnehdinta pakolaisista eräänlaisena ”tulvana” ja ilmiön esittäminen ensisijaisesti ongelmana. Vaikka kriisin kansallispopulistisia osapuolia käsitellään artikkeleissa suhteellisen neutraalisti, on heidän toimintaansa ihailevia äänenpainoja havaittavissa niukalti, eikä heidän harjoittamiaan kovia otteita suuremmin kaunistella. Lisäksi artikkeleissa käytetään Iso-Britannian ja Ranskan kansallispopulistisista liikkeistä kielteisiä nimityksiä, jotka ovat yleisiä eurooppalaisessa valtavirtamediassa. Jos artikkeleista on ylipäätään erotettavissa selkeän positiivisesti esitetty osapuoli, on se humanitarismia painottava, Saksan johtama rintama.

Tutkielma on laadullinen haastattelututkimus, jossa kysytään, mitä uskonnottomuus merkitsee uskonnottomaksi identifioituville urbaaneille milleniaaleille Helsingissä. Tutkimuskysymyksiä on kolme. Ensimmäiseksi selvitetään, kuinka uskonnottomat jäsentävät uskonnottomuuttaan, toisia ihmisiä sekä suomalaista yhteiskuntaa. Tämän jälkeen tarkastellaan sitä, missä määrin uskonnottomien runsaslukuisuus urbaanien milleniaalien keskuudessa näkyy uskonnottomuuden laadullisena normalisoitumisena uskonnottomien kuvauksissa. Samalla kysytään, onko aineistosta löydettävissä muita mahdollisia uskonnottomuutta keskeisesti määrittäviä tekijöitä. Tutkielmassa on hyödynnetty Kirkon tutkimuskeskuksen Gallup Ecclesiastica -kyselyn kysymyksiä vuodelta 2015, sekä kyselyn pohjalta tehtyä Teemu Tairan, Kimmo Ketolan ja Jussi Sohlbergin tutkimusartikkelin käsikirjoitusta. Aineisto koostuu yhdeksän uskonnottomaksi identifioituvan henkilön yksilöhaastattelusta. Haastateltavat ovat syntyneet vuosien 1983 ja 1991 välisenä aikana. Haastatteluissa sovellettiin kognitiivista haastattelulajia. Sisällönanalyyttisesti toteutetussa analyysissä liikutaan normalisaation, identiteettikategorian, yksilöllistymisen ja sukupolven käsitteiden ympärillä. Uskonnottomuus näyttäytyy moninaisena kategoriana, joka merkityksellistyy useina määreinä. Uskonnottomuus hahmottuu uskonnottomien ajattelussa erityisesti yksilön sisäisen merkityksellisyyden kautta. Uskonnot, erityisesti evankelis-luterilainen kirkko, halutaan pitää etäällä omasta elämästä. Toisaalta ajoittainen läheisyys uskonnon ja kirkon kanssa ovat uskonnottomalle mahdollisia asioita. Uskonto hahmottuu ’toisena’, ulkopuolisena ja jäykkänä kategoriana, jonka ei nähdä olevan tarpeeksi yksilöllinen, joustava tai liberaali. Suomalaisuus nähdään etäisenä, vanhanaikaisena ja tunkkaisena kategoriana. Perimmäisinä johtopäätöksinä voi sanoa uskonnottomuuden muotojen olevan varsin normalisoituneita urbaaneilla milleniaaleilla. Identiteettikategoriana uskonnottomuus kuitenkin vaikuttaa olevan normalisoitunut vain joissain tapauksissa. Yksilöllisyys on sen normaalin aseman lisäksi keskeinen urbaania uskonnottomuutta määrittävä piirre. Uskonnottomuus näyttääkin toimivan haastatelluille urbaaneille milleniaaleille yhdenlaisena tapana tuottaa, ylläpitää sekä ilmaista omaa yksilöllisyyttä.