Browsing by department "Peruseläinlääketieteen laitos"

Suomalaiset munintakanankasvatusmuodot tulevat muuttumaan, kun Euroopan Unionin alueella astuu voimaan varustelemattomien häkkien käyttökielto vuonna 2012. Vaihtoehtoiset tuotantomenetelmät, kuten luomutuotanto, altistavat munintakanoja useammille loisinfektioille kuin nykyinen häkkikasvatus. Tämä opinnäytetyö on osa tutkimushanketta "Luonnonmukainen munantuotanto: eläinten hyvinvoinnin ja elintarviketurvallisuuden hallinta". Työssä etsittiin keväällä 2004 luomukanaloista kerätyistä ulostenäytteistä kanojen sisäloisten (Ascaridia galli-, Heterakis gallinarum-, Capillaria spp.- ja Syngamus tracheae) munia, sekä Eimeria spp.- että Histomonas meleagridis-loisia, jotka identifioitiin ja laskettiin. Kanapunkin (Dermanyssus gallinae) esiintyvyyttä tutkittiin punkkiansojen avulla. Tämän opinnäytetyön tarkoitus on kirjallisuuskatsauksen osalta esitellä suomalaisissa kanoissa esiintyviä parasiitteja ja luomukasvatuksessa loisten esiintyvyyteen vaikuttavia riskitekijöitä. Lisäksi poikkileikkaustutkimuksen avulla selvitetään sisäloisten ja kanapunkin esiintymistä suomalaisissa luomukanaloissa. Tutkimukseen osallistui 17 luomumunintakanalaa. Tiloilta kerättiin näytteenottosuunnitelman mukaisesti ulostenäytteitä sisäloistutkimukseen. Näytteet olivat vähintään viiden kanan yhteisnäytteitä, koska yksittäisten lintujen loistilannetta ei selvitetty. Kanapunkit pyydystettiin kanalan rakenteisiin kiinnitettävillä punkkiansoilla. Laboratoriossa ulostenäytteet tutkittiin kvantitatiivisella flotaatiomenetelmällä ja punkkien määrä arvioitiin silmämääräisesti. Kirjallisuuskatsauksen perusteella voidaan päätellä, että loiset aiheuttavat kanoille kliinisiä oireita ja alentavat niiden tuottavuutta. Voidaan olettaa, että häkkituotannosta luopuminen lisää loisten esiintymistä Suomen kanaloissa. Tutkituilta tiloilta löydettiin kaikkiaan neljää eri sisäloislajia, joista A. galli todettiin 50 %:ssa, H. gallinarum 30 %:ssa, Capillaria spp. 40 %:ssa ja Eimeria spp. kaikissa kanaloissa. Kanapunkkia esiintyi 70 %:ssa tiloista. Tutkimustulokset ovat samansuuntaisia kuin esimerkiksi Tanskassa ja Ruotsissa tehdyissä tutkimuksissa. Jotta kanat saataisiin edelleen tuottamaan hyvin ja pysymään kliinisesti terveinä, tuottajien tulee oppia hallitsemaan loisinfektioita. Erityisen haastavaa se tulee olemaan luomutuotannossa, jossa eläinten lääkintä pyritään saamaan minimiin.

Tutkimuksessa selvitettiin Suomessa naudan utaretulehdusta aiheuttavan Staphylococcus aureus bakteerin faagiherkkyyttä nautaspesifisille faageille. Pyrittiin löytämään yksittäiset faagit sekä faagien yhdistelmät, jotka kykenivät hajottamaan mahdollisimman monta tutkituista bakteerikannoista. Lisäksi tutkittiin faagiparille yhteisten herkkien bakteerikantojen määrä. Tutkimus perustuu 364:än Staphylococcus aureus-bakteerikantaan, jotka oli eristetty maitonäytteistä Valion Länsi-Suomen aluelaboratorioissa. Bakteerikannat tutkittiin Staphylococcus aureus-bakteerin faagityypitysmenetelmällä, käytetyt faagikonsentraatioit olivat RTD ja 100 x RTD. Jokaisesta bakteerikannasta valmistettiin kaksi maljaa istuttamalla kyseinen bakteeri tasaisena mattona ravintoagarmaljan pinnalle. Toisen maljan pinnalle lisättiin tippa jokaista faagisuspensiota faagikonsentraatioilla RTD. Toinen malja käsiteltiin vastaavasti faagisuspensioilla, joiden konsentraatiot olivat 100 x RTD. Inkuboinnin jälkeen maljoilta tarkasteltiin faagien aiheuttamia bakteerikasvus ton hajotusreaktioita. Bakteerikanta määritettiin faagille herkäksi, jos faagi aiheutti vähintään miltei yhtenäisen hajotusreaktion tai voimakkaan epäselvän reaktion. Herkkien bakteerikantojen lukumäärä faagikonsentraatioilla RTD oli 109 (29.9 %) ja faagikonsentraatioilla 100 x RTD 279 (76.6 %). Bakteerikannat olivat herkimpiä faagiryhmän IV faageille 107, 102 ja 117 kummallakin faagikonsentraatiolla. Yhdistämälläfaagit 107, 102, 117, 116, 53, 29, 6 ja 42E faagikonsentrastioilla RTD saatiin hajotettua kaikki faagikonsentraatioille RTD herkät bakteerikannat. Faagikonsentraatioille 100 x RTD herkät bakteerikannat hajosivat vasta yhdistämällä kaikki faagit. Faagiparille yhteisten herkkien bakteerikantojen seurannassa selvisi, että saman faagiryhmän faagit hajottivat samoja bakteerikantoja. Suomessa on aiemminkin todettu naudan utaretulehdusta aiheuttavien Staphylococcus aureus-bakteerikantojen herkkyys faagiryhmän IV faageille. Yleisesti on myös havaittu kyseisen bakteerin eri bakteerikantojen jakautuminen ryhmiin faagiherkkyyden perusteella. Tutkielman kirjallisuusosassa käsitellään Staphylococcus aureus-bakteeria sen aiheuttamaa utaretulehdusta ja sen faagityypitystä. Lisäksi siinä käsitellään yleisesti bakteriofaageja sekä faagityypitystä.

Tutkielman kirjallisuusosassa on määritelty kirjallisuuskatsauksen ja lainsäädännön perusteella, mitä oikeuslääketiede on eläinlääketieteessä. Tekstissä on selvitetty mm. termit oikeuslääketiede, oikeuslääkintä ja näitä eläinlääketieteessä vastaava oikeuseläinlääketiede, sekä oikeuseläinlääketieteelliset todistukset ja lausunnot. Edelleen tutkielmassa on käsitelty oikeuslääkinnän eri käytännön osa-alueita eläinlääketieteessä, selvitetty eläinlääkärin salassapitovelvollisuutta, esteellisyyttä, etiikkaa, kollegiaalisuutta ja vastuuta, sekä eläinlääkäreiden kirjoittamien todistusten ja lausuntojen muodollisia ja laadullisia vaatimuksia. Käytännön tutkimusosassa on kartoitettu sekä määrällisesti että laadullisesti tapauksia, joissa eläinlääkärit ovat joutuneet antamaan oikeuseläinlääketieteellisiä todistuksia ja lausuntoja vakuutusyhtiöille ja tuomioistuimille viimeisten 5-10 vuoden aikana. Eläinlääkärit kirjoittavat oikeuseläinlääketieteellisiä todistuksia ja lausuntoja lähinnä kuolemansyyn selvittämiseen, polveutumistutkimuksiin ja tunnistamiseen, vakuutukseen, eläinvahinkojen selvittelyyn ja korvauksiin sekä eläinsuojeluun liittyvissä tilanteissa. Lisäksi harvemmin esim. rikokset muuta kuin eläinsuojelulainsäädäntöä vastaan sekä eläinten kaupankäyntiin liittyvät tilanteet vaativat oikeuseläinlääketieteellisiä todistuksia. Kaikkiaan eläinlääkärit kirjoittivat esim. vuonna 1999 ainakin n. 57 100 kpl erilaisia oikeuseläinlääketieteellisiä todistuksia, lausuntoja ja dokumentteja. Käytännön eläinlääkärintyössä on paljon tilanteita ja tehtäviä, joissa ammatinharjoittaja joutuu tekemisiin oikeuseläinlääketieteellisten näkökulmien kanssa, vaikka eläinlääkäreiden kirjoittamista eläinlääkärintodistuksista ja lausunnoista vain pieni osa kulkeutuu tuomioistuimiin. Suomalaisessa eläinlääkärikoulutuksessa oikeuseläinlääketiedettä ei opeteta omana oppiaineenaan eikä jonkin tietyn laitoksen alaisena, vaan opetus tapahtuu integroidusti eri aineiden yhteydessä ilman nimellistä mainintaa. Eläinlääkäreiden antamat todistukset ja lausunnot ovat laadultaan hyvin vaihtelevia. Koulutuksessa tulisikin selkeästi opettaa mm. todistusten kirjoittamista, eläinsuojelutapauksiin liittyviä toimintamalleja ja oikeustapauksiin liittyviä juridiikan perustietoja eläinlääkäriopiskelijoille, sekä jatkokoulutuksessa jo valmistuneille eläinlääkäreille.

Reovirukset kuuluvat Reoviridae -heimoon ja Orhtoreovirus –sukuun. Ensimmäiset reovirukset löydettiin ihmisen hengitysteistä ja suolistosta, mutta niiden merkitystä taudinaiheuttajana ei tunnettu. Tästä syystä ne nimettiin sanoilla "respiratory enteric orphan". Sanojen alkukirjaimista muodostuu nimi "reo". Lintujen reoviruksia on löydetty useista lintulajeista. Ne voivat olla mukana aiheuttamassa sairauksia, mutta niitä löytyy yleisesti myös kliinisesti täysin terveistä yksilöstä. Reovirukset aiheuttavat siipikarjalle kinnerjänteen tulehdusta (artriitti) sekä jännetupin tulehdusta (tenosynoviitti). Reovirukset ovat taloudellisesti merkittävä virusryhmä niiden aihettamien tuotantotappioiden vuoksi. Tutkielman tarkoituksena oli perustaa elintarviketurvallisuusvirasto Eviran eläintautivirologian tutkimusyksikköön diagnostinen menetelmä lintujen reovirusten osoittamiseksi. Aihe tuli ajankohtaiseksi, kun teuraslinjoilla havaittiin broilereita, joiden kinnernivelet olivat tulehtuneet ja vihertävät. Monilla todettiin myös akillesjänteen repeämä. Tulehdusoireet muistuttivat paljolti kirjallisuudessa kuvattua artriittia ja tenosynoviittia. Tautia ei ole aiemmin varmuudella todettu siipikarjalla Suomessa. Menetelmäksi valittiin RT-PCR (reverse transcriptase polymerase chain reaction) sen herkkyyden ja nopeuden vuoksi. Lisäksi menetelmän etuna on se, ettei se edellytä elävän viruksen löytymistä, vaan viruksen genomin läsnäolo riittää positiiviseen diagnoosiin. Työssä kokeiltiin myös real time RT-PCR:n toimivuutta. Kolmea eri reoviruskantaa käytettiin menetelmän kehityksessä kontrollikantoina. Tutkielman tuloksena luotiin RT-PCR –menetelmä reovirusten toteamiseksi. Näytemateriaalina oli 37 broilerin ja kahden kalkkunan tulehtuneet jänteet ja jännetupet. Niistä eristettiin totaaliRNA ja tehtiin RT-PCR yhdellä tai useammalla kolmesta eri reoviruksille spesifistä alukeparista. Lisäksi jännenäytteitä käytettiin solulinjojen infektioon mahdollisten virusten kasvattamiseksi. Jännenäytteistä reoviruksia ei todettu PCR:llä eikä soluviljelyssä. Se ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, että tulehdus ei olisi reovirksen aiheuttama. Jos reovirus on tulehduksen aiheuttaja, sitä ei löytynyt näytteistä todennäköisesti tulehduksen kroonistumisen vuoksi. Tulehduksen alkuvaiheessa otetuista näytteistä virusta saattaisi löytyä paremmin.

Lämpösokkiproteiinit (HSP) ovat solun sisäisiä proteiineja, jotka jaotellaan perheisiin niiden molekyylipainon perusteella. Yksi parhaiten tunnetuista HSP- perheistä on 70 kDa:n lämpösokkiproteiinit, joista HSP73 on solussa jatkuvasti ilmentyvä ja HSP72 indusoituva muoto, jonka pitoisuus solun sisällä kasvaa stressiä aiheuttavissa tilanteissa. Vaikka HSP72 on solun sisäinen proteiini, sitä on löydetty myös seerumista sekä stressaantuneilta että stressaantumattomilta yksilöiltä. Tämän työn tarkoituksena oli selvittää sikojen teurastusta edeltävän stressin, teurastuksessa usein havaittavan täysimahaisuuden ja seerumin HSP72- pitoisuuden yhteyttä sekä selvittää mahdollisuutta käyttää seerumin HSP72-pitoisuutta sian stressi-indikaattorina. Lisäksi tavoitteena oli kartoittaa yksilöiden välistä seerumin HSP72-pitoisuuden vaihtelua. Näytteet otettiin 80 siasta Koiviston teurastamolla Mellilässä. Siat tulivat viideltä eri tilalta. Jaoin siat kolmeen ryhmään (ryhmä 1, 2 ja 3) sikojen ennen teurastusta teurastamon navetassa viettämän ajan ja kuljetusajan perusteella. Ryhmään 1 (n=39) kuuluvat siat saapuivat teurastamolle teurastusta edeltävänä päivänä noin 19 tuntia ennen teurastusajankohtaa ja niiden kuljetusaika kotitilalta teurastamolle oli kaksi tuntia. Ryhmään 2 (n=23) ja ryhmään 3 (n=18) kuuluvat siat saapuivat teurastamolle samana päivänä kun teurastus tapahtui. Ryhmään 2 kuuluneiden sikojen kuljetusaika oli 25 minuutista 1 ½ tuntiin ja ne olivat teurastamon navetassa 45 minuuttia ennen teurastusta. Ryhmään 3 kuuluneiden sikojen kuljetusaika oli noin 2 ½ tuntia ja ne olivat teurastamon navetassa 10- 15 minuuttia ennen teurastusta. Kokeeseen kuuluvat siat olivat tekemisissä teurastamon navetassa vain omalta tilalta tulleiden sikojen kanssa. Siat tainnutettiin hiilidioksiditainnutuksella 2-4 sian ryhmissä, jonka jälkeen siat pistettiin välittömästi. Verinäytteet otettiin pistoverestä. Siat ohjattiin tainnutuskuoppaan menevään häkkiin ajolevyn avulla. Seerumin HSP72 määritettiin immunologisesti. Näytteistä mitattiin myös veren laktaatti pitoisuus ja seerumin kortisolipitoisuus. Kaikkien sikojen seerumin HSP72- pitoisuuksien keskiarvo on 5,9 ± 7,4 ng/ml. Työssä saatujen tulosten perusteella seerumin HSP72 ei korreloi akuutin stressin indikaattoreina käytettävien laktaatin tai kortisolin kanssa eri kuljetusryhmissä eikä myöskään koko eläinmateriaalissa. Myöskään sikojen täysimahaisuudella ei ollut yhteyttä seerumin korkeaan ( >5 ng/ml) HSP72- pitoisuuteen missään kuljetusryhmässä. Ryhmän 1 ja ryhmän 3 välillä on tilastollisesti merkitsevä ero HSP72- pitoisuuksissa (P<0,05), HSP72- pitoisuuden ollessa korkeampi ryhmässä 3. Myös ryhmän 2 ja ryhmän 3 välillä on tilastollisesti merkitsevä ero HSP72- pitoisuuden suhteen (P<0,05), HSP72- pitoisuuden ollessa korkeampi ryhmässä 3. Ryhmien 1 ja 2 välillä ei ole tilastollista eroa HSP72- pitoisuudessa. Tässä työssä saatujen tulosten perusteella seerumin HSP72 ei sellaisenaan sovellu kroonisen stressin indikaattoriksi vaan vaatii lisätutkimuksia, joissa samanaikaisesti mitataan kroonista stressiä esimerkiksi sikojen käyttäytymistä tutkimalla. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään stressiä ja sen aiheuttamia fysiologisia muutoksia koko eläimen tasolla sekä solutason stressiä ja erityisesti molekyylipainoltaan 70 kDa:n lämpösokkiproteiinien roolia solutason stressivasteessa. Lopuksi käsitellään teurastusta edeltävän stressin yhteyttä sianlihan laatuun.

Tutkimus käsitteli sian suolistosta eristettyjen maitohappobakteerien probioottiominaisuuksia. Tutkittavia osa-alueita olivat kyky sietää happamuutta ja sappea sekä antimikrobiset ominaisuudet. Lisäksi tutkimukseen kuului testikantojen 16S rRNA –geenien sekvensointi. Sekvensointi suoritettiin jokaisesta kannasta 16S rRNA-alueen PCR-tuotteista kahdellatoista eri alukkeella. Lactobacillus crispatus oli testikantojen joukossa vallitseva laji. Lisäksi mukana oli yksi Lactobacillus mucosae –kanta. Happamuuden sietoa testattiin pH-tasoilla 2 ja 4. Kontrolliliemen pH oli 6,2. Bakteerit sietivät hyvin pH-arvoa 4, mutta pH-arvossa 2 havaittiin selvä elinkyvyn heikkeneminen. Syitä laktobasillien huonoon kykyyn sietää happamuutta on ainakin kaksi: happamuus sinänsä sekä laktobasillien kasvuliemeensä tuottamien orgaanisten happojen dissosioitumisasteen muuttuminen happamassa ympäristössä. Jälkimmäisen syyn vaikutusta testattiin tekemällä yhdestä testikannasta rinnakkaisviljelmä, josta kasvuliemi poistettiin. Sapen sietokokeessa kontrolliviljelmien kasvua verrattiin kasvuun alustoilla, jotka sisälsivät 0,3 % kuivattua naudan sappea. Sappi ei aiheuttanut yhdellekään testikannalle merkittävää kasvunestoa, vaan pikemminkin näytti stimuloivan monien kantojen kasvua. Antimikrobisia ominaisuuksia etsittiin testikantojen kasvuliemistä. Kasvuliemiä, joista solut oli suodatettu pois, lisättiin E. coli -viljelmiin, ja viljelmien kasvua mitattiin 2 vrk:n ajan. Alhaisen pH:n inhiboiva vaikutus E. coli -bakteerin kasvuun tunnetaan, joten kokeessa käytettiin pH-kontrolleja. Yleisesti ottaen vaikutti siltä, että testikannoilla oli alhaisesta pH:sta riippumattomia antimikrobisia ominaisuuksia. Rinnakkaisnäytteiden niukan määrän vuoksi tieteellisesti päteviä johtopäätöksiä ei kuitenkaan voitu tehdä.

Aikaisemmat tutkimukset koiran kroonisesta pyodermasta ovat käsitelleet S. intermediuksen ekologiaa, virulenssitekijöitä (Ihrke et al. 1978, Fehrer et al. 1988, Loyd et al. 1991, Wegener & Pedersen 1992, Allaker et al. 1991, 1992, 1993), lymfosyyttien toimintaa (Day 1994), neutrofiilien toimintaa (Latimer et al. 1983), tulehdusvälittäjäaineita (Lloyd 1990), koirien rokottamista stafylokokkiantigeeneille (DeBoer et al. 1990a, 1990b) sekä stafylokokkiylihekkyyden vaikutusta pyoderman uusimiseen (Scott et al. 1978, Wisselink et al.1988). Kyseiset tutkimukset eivät kuitenkaan löytäneet mahdollista immunologista syytä sairauden kroonisuuteen. Koirien T-lymfosyyttien toimintaa eri sairauksissa on tutkittu vähän. Yksittäisten syvää pyodermaa sairastavien koirien T-lymfosyyttien toiminnassa on havaittu puutteita (Miller 1991). On myös epäilty, että T-lymfosyyttien kiinnittyminen iholle olisi sairailla koirilla vajavaista (Day1994). Kyseinen tutkija on myös epäillyt, että vain osa T-soluista toimisi vajavaisesti. B-solujen toiminta on ollut tutkituilla koirilla normaalia ja B-soluthan vaativat T-solujen erittämiä sytokiineja toimiakseen normaalisti. Eri T-lymfosyyttityyppien tutkiminen on koiralla tällä hetkellä kuitenkin vaikeaa, koska tyyppispesifiset reagenssit puuttuvat. Syventävien opintojen projektissa tutkittiin IgG-luokan vasta-ainetasoja terveillä ja furunkuloosia sairastavilla koirilla. Tutkimuksessa vertailtiin suoraan levyiltä mitattuja absorbansseja, jotka oli korjattu vertailukelpoisiksi jakamalla ne kunkin levyn positiivisen vertailuseerumin absorbanssiarvolla. Furunkuloosikoirien IgG-vasta-aineet S.intermedius-bakteeria vastaan olivat seIvästi kohonneet. ELISA- ja immunoblot-testit antoivat tästä varsin yhtäpitäviä tuloksia. Tutkielmassa käytetyt otokset olivat kuitenkin pieniä ja ei-satunnaisia, joten tulosten yleistettävyys on vähäinen. Koska aiempia tutkimustuloksia S.intermedius- vasta-aineista ja niiden mittaamisesta furunkuloosia sairastavilta koirilta ei ole julkaistu, on tulos silti mielenkiintoinen ja merkityksellinen ja antaa aiheen laajempiin jatkotutkimuksiin. Tutkimuksen tulokset viittaavat siihen, että furunkuloosia sairastavan koirien S.intermedius- spesiffnen IgG-vasta-ainetaso on kohonnut furunkuloosia sairastamattomien koirien vasta-ainetasoihin verrattuna. Furunkuloosia sairastavien koirien IgG-välitteisessä immuniteetissa ei siis tässä tutkimuksessa havaittu puutteita. Syy, miksi toiset koirat sairastuvat furunkuloosiin ja toiset eivät, ei tämän tutkimuksen löydösten perusteella näyttäisi olevan vasta-ainevälitteisessä immuniteetissa. Korkeat vasta-ainetasot sairaalla koiralla saattavat jopa pahentaa koiran kliinisiä oireita ja osaltaan vaikuttaa kroonisen tulehdusreaktion ylläpitoon. Terveiltä koirilta ei tässä tutkimuksessa löydetty S. intermedius-vasta-aineita. (Lyhennetty osasta "Johtopäätökset", koska tiivistelmää ei ollut.)

Tutkimus koostuu kahdesta osasta: ensimmäinen osa käsittelee sukkulamatojen esiintyvyyttä strutsilla Etelä-Afrikassa ja Suomessa, toinen antiparasitääristen lääkkeiden käyttöä näillä linnuilla. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää strutsilla esiintyvän patogeenisen sukkulamadon esiintyvyyttä molemmissa maissa. Kummassakaan maassa ei ole tehty vastaavaa tutkimusta aikaisemmin. Tutkimus tehtiin Etelä-Afrikassa heinä-elokuussa 2003 ja Suomessa keväällä 2005. Etelä-Afrikassa ulostenäytteitä kerättiin strutsien tärkeimmän kasvatusalueen (Oudtshoorn) strutsiteurastamolta yhteensä 210 kappaletta. Näytteet tutkittiin Pretorian Yliopiston eläinlääketieteellisen tiedekunnan parasitologian laitoksella. Suomessa näytteitä tutkittiin yhtä tilaa lukuun ottamatta kaikilta tuotantoon aktiivisesti osallistuvilta tiloilta, yhteensä 118 näytettä. Näytteet analysoitiin Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisessä tiedekunnassa patologian ja parasitologian osastolla. Etelä-Afrikassa tutkituissa ulostenäytteissä sukkulamatojen munia löytyi yhtä tilaa lukuun ottamatta kaikilta tiloilta. Tutkimukseen osallistui 14 tilaa ja jokaiselta tilalta kerättiin 15 näytettä. Tutkituista tiloista nematodien suhteen positiivisia oli 92,9 %. Nematodien munia löytyi 60,5 prosentissa aineiston 210 havainnosta. Suomessa mukana olleita tiloja oli yhteensä 10. Nematodien munien suhteen positiivisten näytteiden osuus oli 14,3 %. Tiloista positiivisia oli puolet. Antiparasitääristen lääkkeiden käyttöä tutkivassa osuudessa aineistona käytettiin esitietolomakkeista saatuja tietoja. Lomakkeessa kysyttiin mm. miten usein loishäätölääkkeitä annetaan ja mitä lääkettä käytetään, sekä millaisissa ryhmissä ja tiloissa lintuja pidetään. Loishäätökäytäntöjen havaittiin olevan hyvin erilaisia näiden kahden maiden välillä. Etelä-Afrikassa loishäätöjä annettiin rutiinisti kaikilla tutkimukseen osallistuneilla tiloilla, kaikille linnuille kolmen kuukauden iästä alkaen. Yhtä tilaa (1/14) lukuun ottamatta kaikilla tiloilla käytettiin vähintään kahta eri vaikuttavaa lääkeainetta. Käytetyimmät lääkeaineet olivat pratsikvanteli ja levamisoli. Suomessa vain kaksi tilaa kymmenestä käytti loishäätölääkityksiä.

Yhdeksän ratsuhevosta suoritti viisi kertaa juoksumatolla kilpailurasitustestin kuumassa ja kosteassa kahden viikonvälein. Kilpailurasitustestin jälkeen hevosille annettiin nenä-nieluletkun kautta glukoosi-elektrolyyttiliuosta javiimeisellä kerralla pelkkää vettä. Vuorokauden kuluttua kilpailurasitustestin alusta hevoset suorittivat vakioidun rasitustestin, jossa seurattiin hevosten palautumista kilpailurasitustestistä. Rasituksessa syntyi paljon ylimääräistä lämpöä, joka poistetaan elimistöstä pääasiassa hikoilemalla. Hien mukana hevoset menettävät runsaasti nesteitä ja elektrolyyttejä. Nesteiden menetyksen arvioimiseksi hevosten paino mitattiinennen ja jälkeen rasitustestien. Niiden rektaalilämpö mitattiin ja hevosilta otettiin verinäytteitä rasitustestin aikana ja sen jälkeen. Plasmasta määritettiin plasmanmäärä, kokonaisproteiinit ja osmolaalisuus. Lisäksi siitä mitattiin natriumin, kloridin, kaliumin, kalsiumin, magnesiumin, aldosteronin ja argiini-vasopressiinin pitoisuudet. Hevosten painon palautuminen oli nopeampaa kokeen edetessä. Lisäksi hevosten plasmamäärä lisääntyi, plasmanosmolaalisuus laski, natriumin ja kloridin menetysrasitustestin aikana väheni ja kloridipitoisuus palautui nopeammin rasituskertojen lisääntyessä. Muutokset johtuvat hevosten sopeutumisesta kuumaan ja kosteaan ilmastoon. Glukoosi-elektrolyyttiliuoksen antaminen nopeutti hevosten palautumista rasituksen aiheuttamasta neste- ja elektrolyyttihukasta paremmin kuin pelkän veden antaminen. Viidennen kilpailurasitustestin jälkeen, jolloin hevosille annettiin vettä nenä-nieluletkun kautta, painon palautuminen oli huomattavasti hitaampaa, kun sitä verrataan muihin testikertoihin.

Kilpailusuorituksessa vinttikoirille kertyy runsaasti maitohappoa lihaksiin, mikä vaikeuttaa lihasten supistumista ja siten alentaa koiran suorituskykyä. Maitohappo on kuitenkin myös tärkeä energianlähde rasituksen (oksidatiiviset lihassolut) ja palautumisvaiheen aikana (oksidatiiviset- ja glykolyyttiset lihassolut). Fysiologisessa pH:ssa maitohappo on 99 %:sti dissosioituneena laktaattianioniksi ja protoniksi. Koska vain dissosioitumaton maitohappo voi diffundoitua ulos lihassolusta, tarvitaan erityinen kuljettajamekanismi siirtämään maitohappoa lihassolun solukalvon lävitse. Nisäkkäillä on löydetty kaksi eri maitohapon kuljettajaproteiinia: MCT (monokarboksylaattikuljettaja) ja Band-3 (anioninvaihtajamekanismi). Ihmisellä kuljettajaproteiinit vastaavat 50-90 %: sti laktaatin kuljetuksesta lihassoluissa. Punasoluissa MCT:n osuus laktaatin kuljetuksesta on > 90 %. Monokarboksylaattikuljettajia on löydetty tähän mennessä yhdeksän kappaletta, jotka on nimetty löytämisjärjestyksessä (MCT1- MCT9). Monokarboksylaattikuljettajilla on kudos- ja eläinlajispesifisiä ominaisuuksia. Punasoluissa monokarboksylaattikuljettajana ihmisellä, hamsterilla, sialla, naudalla ja porolla toimii MCT1, hevosella MCT2. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli karakterisoida koirien punasolujen monokarboksylaattikuljettaja ja selvittää vaikuttaako harjoittelu vinttikoirien punasolujen MCT:n aktiivisuuteen. Lisäksi mitattiin rasituksen jälkeen laktaatin jakautumista veressä plasman ja punasolujen välillä. Tutkimuksessa oli mukana kahdeksan vinttikoiraa, viisi borzoita ja kolme whippettiä. Koirien MCT:n todettiin immunologisesti olevan MCT1. Western blottingissa MCT1 proteiini oli jakautunut kolmeen fraktioon, joiden molekyylipainot olivat n. 100 kDa, n. 70 kDa ja n. 45 kDa. Pienin fraktio oli molekyylipainoltaan kirjallisuudessa raportoidun MCT:n suuruinen, 70 kDa fraktio oli mahdollisesti dimeeri ja suurin fraktio oli kooltaan samansuuruinen kuin kirjallisuudessa kuvattu MCT-chaperonikompleksi. Koirien lepo- ja kilpailukauden verinäytteistä tutkittiin laktaatin kuljetusaktiivisuus punasoluihin radioaktiivisen laktaatin avulla. Harjoituskauden jälkeen laktaatin kokonaiskuljetusaktiivisuus ja MCT:n aktiivisuus olivat merkitsevästi alentuneet (p < 0,01). Diffuusion ja anioninvaihtajamekanismin osuuksissa ei todettu merkitseviä muutoksia. Rasituksen jälkeisissä verinäytteissä laktaatista oli punasoluissa keskimäärin n. 46 %, plasman sisältämän laktaatin ja solujen sisältämän laktaatin suhteen ollessa 0,93. Veren ja plasman laktaattipitoisuuksien välillä todettiin olevan positiivinen korrelaatio samoin kuin myös veren laktaattipitoisuuden ja vinttikoirien juokseman matkan välillä. Koska tässä tutkimuksessa saadut tulokset harjoittelun vaikutuksesta punasolujen laktaatin kuljetusaktiivisuuteen poikkeavat aikaisemmin rekikoirilla suoritetun tutkimuksen tuloksista, tulisi vastaavanlainen tutkimus suorittaa uudestaan ottaen samalla huomioon mahdolliset vuodenaikaisvaihtelut hormonien erityksessä.