Browsing by department "Suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitos 2010-2017"

Pro gradu -tutkielmani aiheena on Sini Helmisen nuortenromaanisarja Väkiveriset ja ne merkitykset, joita sarja saa suomalaisesta mytologiasta. Neliosainen sarja sisältää teokset Kaarnan kätkössä (2017), Kiven sisässä (2017), Veden vallassa (2018) ja Maan povessa (2019). Jokaisella osalla on oma päähenkilönsä, joka toimii tarinansa minäkertojana. Realistisesti kuvattu, nykyaikaan sijoittuva arkitodellisuus kohtaa sarjassa fantasian, kun päähenkilöt saavat tietää olevansa väkiverisiä eli kansanperinteestä tuttujen myyttisten olentojen jälkeläisiä. Tutkielmassani vertailen Helmisen tekemiä tulkintoja myyttisistä olennoista niihin kertomuksiin, joita suomalaisesta kansanperinteestä tunnetaan, ja pohdin, mitä merkityksiä mytologian käyttö tuo romaaneihin. Apunani käytän Matti Sarmelan kokoamaa Suomen perinneatlasta (1994) sekä Risto Pulkkisen ja Stina Lindforsin Suomalaisen kansanuskon sanakirjaa (2016). Tarkastelen myyttisten elementtien mukanaan kantamia merkityksiä käymällä läpi sarjan päähenkilöiden kokemia yhteentörmäyksiä suomalaisen mytologian kanssa ja näiden kokemusten vaikutuksia heidän elämäänsä. Aluksi hahmottelen Väkiveristen asemoitumisen osaksi fantasiakirjallisuuden kenttää. Määrittelen fantasian yleisesti ja käyn lyhyesti läpi lajityypin historiaa. Hyödynnän tutkimuksessani erityisesti Farah Mendlesohnin (2008) ja Maria Nikolajevan (1988) käsitteitä. Osoitan, että Väkiveriset edustaa intrusiivista fantasiaa, jossa realistisesti kuvattuun arkitodellisuuteen tunkeutuu odottamatta fantasiaelementtejä, mikä järisyttää päähenkilöiden maailmankuvaa. Kyse on vihjatusta maailmasta, jossa fantasiaa edustava sekundaarinen maailma on olemassa rinnatusten lukijan todellisuutta muistuttavan primaarimaailman kanssa, ja fantasia tihkuu osaksi arkitodellisuutta ilman että maailmojen välillä liikkumiseen tarvitaan porttia. Tutkielmani analyysiosuudessa paneudun sarjassa esiintyviin myyttisiin hahmoihin ja niihin kietoutuviin merkityksiin. Metsänneidot ja vedenneidot edustavat Väkiverisissä aikuiseksi kasvamisen, seksuaalisen moninaisuuden ja naiseuden teemoja. Näiden olentojen avulla käydään läpi erilaisia rooleja, joita tytöille on tosielämässä tarjolla ja erilaisia tapoja toteuttaa seksuaalisuutta, sekä ulkonäköön kohdistuvia paineita ja muita tyttöjen kohtaamia vaatimuksia. Sarjan ihanteeksi nousee itsenäinen nainen, joka uskaltaa asettaa rajansa ja tehdä omat valintansa muiden odotuksista välittämättä. Peikkojen ja vuorelaisten kautta sarjassa kuvataan ulkopuolisuuden kokemusta, toiseuttamista, ennakkoluuloja ja muukalaisvihaa. Sarjan kaikki päähenkilöt ovat tavalla tai toisella erilaisia suhteessa normina pidettyyn, mutta peikkojen ja vuorelaisten kautta sarjassa pureudutaan ihmisryhmien väliseen vihanpitoon, me ja ne -ajatteluun sekä ennakkoluuloihin ja niiden voittamiseen. Väkiverisissä asetutaan voimakkaasti suvaitsevaisuuden puolelle ja kannustetaan suhtautumaan avoimesti ja uteliaasti sekä itseen että toisiin. Hiiden, näkin ja maahisten avulla käsitellään luonnon ja ihmisen ongelmallista suhdetta. Arvaamattomat hiisi ja näkki edustavat sarjassa luontoa, joka on kaunis ja lumoava, mutta myös julma ja ehdoton. Ihmisiin nämä olennot suhtautuvat halveksien. Maahisten avulla tehdään näkyväksi luonnosta vieraantuneen ihmisen tuhoava vaikutus ympäristöönsä. Väkiverisiä voikin lukea ekokriittisenä kirjallisuutena, ja sen maailmankuvassa on nähtävissä postpastoraalin piirteitä. Sarjan sävy on kuitenkin toiveikas. Se kannustaa vaalimaan luontoa ja näyttää, että yhteisymmärrys on mahdollista saavuttaa. Vaikka sarjan osilla on eri painotukset, keskeisimmät aiheet ovat niille yhteisiä. Tutkielmassani osoitan, että aikuisuuteen kasvaminen, ulkopuolisuuden kokemus ja suhde luontoon nousevat esiin sarjan jokaisessa romaanissa. Suomalaisen mytologian kautta käsitellään nuorten tosielämässäkin kohtaamia haasteita ja niistä selviämistä. Väkiveristen kirkkaimmaksi viestiksi nousee vastuun ottaminen omasta toiminnasta ja ennakkoluuloton suhtautuminen sekä itseen että muihin.

Tutkimuksen aiheena on suomen ja viron välikielimuoto virolaisessa draamasarjassa.Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, onko suomen ja viron välikielimuotoa olemassa, ja miten reseptiivinen monikielisyys näkyy sarjan kielessä. Tutkimuksen teoreettiset lähtökohdat ovat reseptiivisessä monikielisyydessä sekä koodien yhdistymisessä. Tutkimuksen aineisto koostuu fiktiivisen virolaisen Kalevipojad-draamasarjan suomalaisten ja virolaisten käymistä dialogeista, joissa esiintyy suomea, viroa sekä niiden välikielimuotoa. Aineiston kieltä tarkastellaan välikielen, kvasi-suomen, pulmasanojen sekä ymmärtämisen näkökulmasta. Välikielimuotoa sekä kvasi-suomea analysoidaan yksityiskohtaisesti sana sanalta vertaillen suomen ja viron sanastollisia, äänteellisiä ja rakenteellisia yhteneväisyyksiä sekä eroja. Lopuksi aineiston kielessä esiintyvät yleisimmät piirteet kootaan ja niitä vertaillaan aiempaan tutkimukseen. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että suomen ja viron välikielimuoto on olemassa. Välikieli osoittautuu toimivaksi kielimuodoksi kommunikointitilanteissa, joissa on läsnä kaksi toisilleen läheistä sukukieltä. On kuitenkin mahdollista, että välikielimuotoja on useampia, minkä vuoksi lisää tutkimusta aiheesta tarvitaan. Välikieltä ei ole kuitenkaan kaikki keskustelu, jossa suomi ja viro sekoittuvat. Tutkimustulokset mukailevat suurilta osin aiempien tutkimusten tuloksia. Sarjan välikielelle tyypillisiä piirteitä ovat suomelle ja virolle samankaltaisen sanaston sekä kielenainesten sekoittuminen toisiinsa. Vaikka tutkimuksen aineisto on fiktiivisestä televisiosarjasta, sen kielelliset piirteet ovat osin jopa täysin samoja kuin mitä aiemmissa tutkimuksissa on havaittu. Tulos kertoo siitä, että on olemassa joitakin välikielelle tyypillisiä piirteitä puhujan iästä tai taustasta riippumatta.

Tässä työssä tutkitaan, millaista kuvaa rakennetaan kaunokirjallisuudesta kolmessa yhdeksännen luokan äidinkielen 1990-luvun oppikirjassa ja yhdessä nykyajan käytössä olevassa oppikirjassa vuodelta 2015. Aineistona olevat oppikirjat: Kielikuvia 2 (1996), Äidinkieli 9 (1996), Sanavalmis 3 (1997) ja Särmä 9 (2015). Oppikirjoista tarkastellaan kirjallisuushistorian ja Kalevalan osuutta. Työssä pääpaino on kirjallisuuskatkelmien tehtävänannoissa, mutta jonkin verran katsotaan myös kirjallisuuskatkelmia ja oppikirjatekstiä. Työn tarkoituksena on tutkia jokaista oppikirjaa erikseen ja vertailla millaisia eroja tuottaa kahdenkymmenen vuoden kaari, kun 1990-luvun oppikirjoja verrataan nykyaikaa edustavaan oppikirjaan. Oppikirjoja luetaan suhteessa ilmestymisaikana voimassa olevaan opetussuunnitelmaan, jolloin työ on luonteeltaan soveltavaa kirjallisuudentutkimusta.Työtä taustoitetaan viime vuosikymmenten kirjallisuudenopetuksen historialla. Tutkimuksessa tarkastellaan, miten oppikirjat jäsentävät kirjallisuushistoriaa, millaisia lähestymistapoja (tausta, teksti, lukija) oppikirjat käyttävät tehtävissään ja millaisia painotuseroja on löydettävissä: missä määrin painottuvat tieto ja elämys. 1990-luvun oppikirjoissa korostuvat kansallisen linjan mukaisesti merkkimiesten elämäkerralliset tiedot, mutta kirjallisuushistoria saattaa hahmottua myös teeman mukaisena tekstien historiana. Nykyajan oppikirja esittelee historiaa tyylisuuntien kautta ja korostaa tyylisuuntien eurooppalaisia lähtökohtia. Lähestymistavoissa korostuvat nykykirjassa käsitteiden käyttö ja analyyttisyys, kun 1990-luvun oppikirjoissa lukijan tehtävä on verrata tekstin maailmaa havaintoihinsa usein suomalaisena olosta.

Tutkimukseni kohdeteos on Sirpa Puskalan kuvitettu saturomaani Pikkuruu Mustanmusta (1999). Teos on eräänlainen kasvukertomus, joka käsittelee lastenkirjallisuuden vaikeaa aihetta, vanhemman kuolemaa lapsen näkökulmasta. Teoksessa on Kati Liukkosen mustavalkokuvitus. Koska kyseessä on kuvitettu kirja, tarkastelen teosta sanan ja kuvan vuorovaikutuksen näkökulmasta. Kuvitetussa kirjassa verbaalinen ja visuaalinen merkkijärjestelmä luo yhdessä teoksen kokonaisuuden. Pikkuruu Mustanmustan päähenkilö on peikon hahmoon etäännytetty lapsi, ja teoksen sivuhahmot ovat inhimillistettyjä puhuvia eläimiä ja yliluonnollisia uskomusolentoja, jotka toimivat peikkojen ystävinä ja auttajina. Tarkastelen tutkielmassani, kuinka peikkoja ja sadun maailman muita hahmoja esitetään sanallisen henkilökuvauksen keinoin ja kuvituksessa. Tutkin, millaisia hahmot ovat litteyden ja pyöreyden sekä staattisuuden ja dynaamisuuden kannalta. Teoksen hahmot ovat sadun tradition mukaisesti litteitä, ja dynaamisuutta on vain päähenkilössä sisäisen kehityksen mielessä. Analysoin myös, millaisilla keinoilla kuvituskuviin luodaan liikevaikutelmia. Teoksen miljöötä on luontoympäristö: peikkojen kotisuo, metsä ja meren ranta. Tarkastelen, kuinka miljöötä kuvataan ja millaisia merkityksiä ympäristö saa kertomuksessa. Havainnoin luonnonkuvaukseen liittyviä tilavaikutelmia ja hahmon suhdetta ympäristöönsä. Pikkuruun vaellus metsän halki liittyy metaforisesti itsenäistymisprosessiin. Vaikean aiheen, vanhemman kuoleman käsittelyä lähestyn tarkastelemalla kuolemakäsityksiä ja sitä, millaisia lohdullisia tulkintavaihtoehtoja kuoleman kohtaamiselle esitetään. Kuvituskuvien ja sanallisen kerronnan epäsymmetrinen aukkoisuus korostaa lukijan roolia merkitysten muodostajana. Kuva toimii kerronnan lähteenä suhteessa tekstiin. Kuvitetussa kirjassa merkitystä luodaan sanallisella ja kuvallisella ilmaisulla sekä rytmiin vaikuttavilla taittoratkaisuilla.

Tarkastelen tässä tutkielmassa, miten Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden 2014 mukaisissa kahdeksannen luokan äidinkielen ja kirjallisuuden oppikirjoissa on lähestytty kielitiedon oppimista ja opetusta, ja integroitu kieliopin ja kielitiedon sisältöjä osaksi oppiaineen muita sisältöjä. Kiinnitän tutkielmassani huomiota myös siihen, miten kieliopin oppimisesta on pyritty tekemään motivoivaa ja mielekästä. Tutkielman aineistona on kolmen eri äidinkieli ja kirjallisuus -oppiaineen oppikirjasarjan kahdeksannen luokan oppikirjaa: Kärki 8, Satakieli 8 ja Särmä 8. Aineisto on rajattu kieliopin sisältöjen kannalta keskeisiin lukuihin, ja tarkastelu keskittyy oppikirjojen opetusteksteihin ja tehtäviin. Aineistoa tutkitaan sisällönanalyysin menetelmällä, ja luonteeltaan tutkimus on laadullista. Oppikirjojen sisältöjen analysoimisessa hyödynnän myös perusopetuksen opetussuunnitelman kieliopin ja kielitiedon kannalta keskeisiä sisältöjä ja tavoitteita, ja tarkastelen, miten ne on otettu oppikirjoissa huomioon. Tutkimusta on taustoitettu näkemyksillä kieliopin ja kielitiedon opetuksesta sekä käsityksillä pedagogisesta ja funktionaalisesta kieliopista. Tutkimuksen analyysin perusteella voidaan huomata, että oppikirjojen eri osa-alueissa lähestytään ja integroidaan kieliopin ja kielitiedon sisältöjä eri tavoilla. Kielen osa-alueissa korostuu kieliopin prototyyppinen tarkastelu, ja tehtävillä on keskeinen rooli kieliopin sisältöjen yhdistämisessä laajempiin kokonaisuuksiin, vaikka määrällisesti mekaanisia tehtäviä on selvästi enemmän. Kirjoittamisen ja Median osuuksissa kielen ja kieliopin keinot kytketään osaksi tekstilajien tarkastelua. Tutkimieni oppikirjojen yhteisenä teemana on vaikuttaminen, mutta oppikirjojen eri osa-alueiden välille ei luoda kovin vahvaa yhteyttä sen suhteen, miten jo aiemmin opittuja kieliopin sisältöjä voisi niissä hyödyntää. Kieliopin ja kielitiedon käsittelytavoissa onkin nähtävissä opetussuunnitelman tavoitteita ja sisältöjä, mutta samalla niihin vaikuttaa myös äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen traditio.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Tutkielmassa tarkastellaan kielteisten imperatiivilauseiden käyttöä Juha T. Hakalan Uudessa graduoppaassa. Aineistosta selvitellään kielteisten imperatiivien määrää, niissä käytettyjen verbien prosesseja ja sitä, millaisessa tekstiasemassa ne esiintyvät. Aineistona on yksi graduntekijöille suunnattu opaskirja ja siinä käytetyt imperatiivilauseet. Niistä huomion kohteena ovat erityisesti kielteisessä imperatiivimuodossa esiintyvät verbit ja niiden tekstikonteksti. Opaskirjan tekstissä on käytetty 511 imperatiivilausetta ja niistä 80 on kielteisiä, mikä on 15,7 %. Kielteisten imperatiivien osuus on huomattavasti suurempi kuin esimerkiksi arkikeskusteluissa. Niiden käyttö eroaa selvästi myös myönteisistä imperatiiveista. Verbien tarkastelussa käytetään apuna Hallidayn systeemis-funktionaalisen kieliopin verbien kuvaamisen mallia, jossa verbejä kuvataan prosesseina. Tekstiaseman tarkastelussa hyödynnän toimintasarjan käsitettä. Tutkin, minkälaisissa toimintasarjoissa kielteiset imperatiivilauseet esiintyvät. Kielteisissä imperatiivilauseissa esiintyvät verbit ovat keskittyneet mentaalisten prosessien ohjailuun. Mentaalisista verbeistä painottuvat kognitiiviset ja emotionaaliset prosessit. Lisäksi kielteisellä imperatiivilauseella on taipumus esiintyä tietynlaisessa tekstikontekstissa niin, että sitä edeltää jokin siihen viittaava osa, johon imperatiivi on reaktio, ja sen perässä on vielä asiaa kommentoiva jakso. Tällaisella toimintasarjalla rakennetaan annetulle direktiiville vakuuttavuutta ja ennakoidaan mahdollisia vastaväitteitä. Kielteisten imperatiivilauseiden funktio opastekstin ohjailun keinona vaikuttaa liittyvän vuorovaikutukseen ja toimivan tuttavallisen sävyn rakentajana.

Tässä syventävien opintojen tutkielmassa tarkastellaan mielipidettä käsittelevien opetustekstien kokonaistunnelman rakentumista 8. luokan äidinkielen ja kirjallisuuden oppikirjoissa. Aineistona on kolmen kustantajan painetut ja digitaaliset oppikirjat: Kärki 8, Satakieli 8 ja Särmä 8. Oppikirjoista aineistoksi on rajattu luvut, joissa käsitellään pääasiallisesti kirjoittamalla ilmaistua mielipidettä ja sen muodostamista ja jotka temaattisesti vastaavat toisiaan. Tutkielmassa käsitellään sitä, miten mielipidettä käsittelevä opetusteksti rakentuu äidinkielen ja kirjallisuuden 8. luokan oppikirjoissa ja millainen ambienssi eli kokonaistunnelma mielipidettä käsittelevistä opetusteksteistä välittyy. Lisäksi tutkielmassa pohditaan, miten painettujen oppikirjojen ja digitaalisten oppikirjojen opetustekstit eroavat toisistaan. Tarkastelun kohteena ovat opetustekstit ja niistä välittyvät merkitykset. Digitaalisista oppikirjoista tarkastellaan lisäksi tehtävänantoja osana opetustekstistä välittyvän kokonaistunnelman analysointia, sillä ne hahmottuvat digitaalisissa oppikirjoissa opetustekstin osaksi. Tutkielman teoreettisena lähtökohtana sovelletaan kognitiivista kielitiedettä ja erityisesti kognitiivista poetiikkaa. Tutkielman näkökulma kohdistuu opetustekstien kielellisten piirteiden analysointiin kokonaistunnelman luojina, ja samalla tarkkaillaan ambienssi-käsitteen soveltuvuutta suomenkielisen tietokirjallisuuden analysointiin. Analyysissa kiinnitetään erityisesti huomiota lause- ja virkerakenteisiin, kuvio/tausta-jakoon sekä semanttisiin rooleihin. Samalla pohditaan sitä, miten opetustekstiin rakennetaan toimijuutta ja miten toimijuuden rakentuminen vaihtelee painetuissa ja digitaalisissa oppikirjoissa. Havaintojen perusteella voidaan todeta, että opetustekstien syntaktisen tason samankaltaisuus ei tarkoita, että teksteistä välittyvät ambienssit olisivat samanlaisia. Kaikissa tarkasteltavissa opetusteksteissä esiintyy muun muassa oppikirjagenrelle tyypillisiä kopula-, nollapersoona- ja passiivirakenteita, ja lisäksi tekstien toimijoihin viitataan oppikirjoissa pitkälti yleisen tason nimityksillä, kuten käsitteillä kirjoittaja, lukija ja puhuja. Tarkasteltavissa opetusteksteissä korostuvat kuitenkin erilaiset piirteet, ja ambienssi muodostuu näin ennen kaikkea sanavalinnoista välittyvistä merkityksistä. Oppikirjoissa korostetaan erilaisia mielipiteen ilmaisuun liittyviä näkökulmia käsitteiden määrittelyillä, oletetun lukijan kuvaamisella ja tekstien laajuudella. Puolestaan painettujen ja digitaalisten oppikirjojen opetustekstit ovat pitkälti yhteneväiset. Ero muodostuu siitä, kuinka toimijuutta rakennetaan digitaalisissa oppikirjoissa hypertekstuaalisuudella, käsitteiden määritelmillä, tehtävänannoilla ja oppijoiden etsimillä esimerkeillä. Tutkielmassa tarkastellaan yksittäisiä opetustekstejä ja tehtävänantoja, ja toisenlainen tutkimusote saattaisi muodostaa ambienssin tulkinnasta hyvin erilaisen. Aineiston suppeuden ja ambienssi-käsitteen luonteen vuoksi laajoja yleistyksiä kirjasarjoista ei ole mahdollista tehdä.

Tutkielmassa käsitellään suomen ja ranskan kuvaannollisia fraseemeja, joissa esiintyvät substantiivit kissa, koira, chat ja chien. Tutkimus tarjoaa uutta tietoa, jota opiskelijat ja kääntäjät voivat hyödyntää. Teoreettisen osuuden tavoitteena on määritellä fraseemi, tarkastella sen piirteitä ja luokitella tutkittavat fraseemit tyypeittäin. Aineiston analyysin tavoitteena on selvittää tutkittavien fraseemien merkitykset, esittää käännösvastineita kohdekielessä sekä tarkastella, minkälaisiin piirteisiin suomen ja ranskan kissa- ja koira-fraseemit viittaavat. Tutkimus on sekä kvalitatiivinen että kvantitatiivinen. Kvalitatiivisessa osuudessa selitetään merkityksiä ja esitetään käännösvastineita. Kvantitatiivisessa osuudessa taas analysoidaan käännösvastineet ekvivalenssiasteittain. Lähdekielen fraseemien ja niiden käännösvastineiden välistä vastaavuutta tarkastellaan neljän ekvivalenssiasteen pohjalta (1: täysekvivalenssi, 2: osaekvivalenssi, 3: funktionaalinen ekvivalenssi, 4: korvike-ekvivalenssi). Tutkimusaineisto on kerätty neljästä yksikielisestä sanakirjasta. Aineisto koostuu 126 kissa-, koira-, chat- ja chien-fraseemista variantteineen. Se on jaoteltu kahteen pääluokkaan (lauseke- ja lausefraseemeihin) ja edelleen pienempiin alaluokkiin. Jotkin fraseemit ovat monimerkityksisiä, siksi aineistossa esiintyy enemmän merkityksiä (139) kuin fraseemeja. Teoreettisessa osuudessa tarkastellaan fraseemin (tai lähikäsitteiden) määritelmiä ja kuvauksia. Siinä annetaan myös fraseemin määritelmä tämän tutkimuksen kannalta, jolloin fraseemin olennaisiksi piirteiksi nousevat polyleksikaalisuus, (epä)kompositionaalisuus, leksikaalinen tai morfosyntaktinen kiteytyminen sekä leksikaalistuminen. Kyseiset piirteet selitetään. Myös fraseemin valinnaisia piirteitä tarkastellaan, jolloin käy ilmi muun muassa, että fraseemi ei aina ole metaforinen. Tutkimushypoteesina oli se, että kissa ja koira ovat yleisiä kotieläimiä sekä Suomessa että Ranskassa, joten suomen ja ranskan välillä on paljon vastaavia kissa- ja koira-fraseemeja, ja että kummankin kielen kissa- ja koira-fraseemit viittaavat samanlaisiin piirteisiin. Tämä hypoteesi toteutui vain osittain: 16 %:lla suomen kissa-fraseemeista on ranskankielinen kissa-vastine, 15,5 %:lla ranskan kissa-fraseemeista on suomenkielinen kissa-vastine, 41 %:lla suomen koira-fraseemeista on ranskankielinen koira-vastine, 31,5 %:lla ranskan koira-fraseemeista on suomenkielinen koira-vastine. Sen sijaan kummassakin kielessä kissa ja koira yleisesti assosioidaan kuvaannollisesti samanlaisiin piirteisiin – muutamista eroavaisuuksista huolimatta.

Millainen on asukkaiden mielestä hyvä kadunnimi? Tätä kysymystä selvitän tutkimuksessani, josta on jo julkaistu artikkeli Kurvinpussi vai Torikatu? Kouvolalaisten mielipiteitä kadunnimistä (2005) Terhi Ainialan toimittamassa teoksessa Kaupungin nimet: kymmenen kirjoitusta kaupunkinimistöstä. Artikkeli toimii tutkimuksen pohjana, mutta kyselylomakkeiden täyttäneiden kouvolalaisten määrä on uudemmassa tutkimuksessa huomattavasti suurempi, 569. Lisäksi olen haastatellut ammatikseen kadunnimiä käyttäviä pelastustyöntekijöitä, poliiseja, taksiautoilijoita sekä postinjakajia. Tavoitteenani on kerätä nimistönsuunnittelun avuksi tietoa nimenkäyttäjien kadunnimistä esittämistään mielipiteistä: millainen kadunnimi on toimiva ja miellyttävä kaupunkiympäristössä, mitä ominaisuuksia nimissä arvostetaan ja mitä ei. Pyrin saamaan selville, mitä mieltä asukkaat ylipäätään ovat hyvistä ja huonoista kadunnimistä, mutta mielenkiintoista on myös selvittää, mitä he ajattelevat nimenomaan oman kotikaupunkinsa, Kouvolan, nimistöstä. Valintatehtävien ohella yksi tapa selvittää tätä on kysyä mielipidettä oman kotikadun nimestä, johon asukas on jo ehtinyt luoda ehkä pitkänkin suhteen, hyvässä tai pahassa. Pyrin myös vertailemaan eriikäisten asukkaiden mielipiteiden eroja. Tutkimusryhmäni on vertailuun otollinen, sillä ikäryhmät jakautuivat aika selkeästi kahtia: kävin keräämässä tutkimusaineistoa Kouvolan eri oppilaitoksissa noin 16–18-vuotiailta opiskelijoilta ja muut vastaajat olivat pääosin selkeästi iäkkäämpiä työikäisiä tai eläkkeellä olevia. Myös aihepiirinimien käsittely nousee tutkimuksessa keskeiseksi. Toivon tutkimuksellani saavan arvokasta tietoa lisäksi siitä, millaiset nimet ammatikseen kadunnimiä käyttävien mielestä toimivat ja millaiset puolestaan aiheuttavat ongelmia ja sekaannuksia. Tutkimuksen suosikkinimeksi nousseessa Omenakujassa kiteytyvät liki kaikki ne kadunnimen hyvät piirteet, joita asukkaat arvostavat. Nimi on lyhyt ja selkeä, kuten asukkaiden muutkin suosikkinimet (esim. Torikatu, Kevätkuja). Omenakujan perusosa kuja on tervetullutta vaihtelua lukuisten katu- ja tie-loppuisten kadunnimien rinnalle, mutta se ilmaisee kuitenkin selkeästi, että on kysymys kadusta. Nimi on toiveiden mukaan kirjoitusasultaan suomalainen ja sointuva eikä siinä ole vierasperäisiä äänteitä. Kadunnimestä pystyy helposti muodostamaan mielikuvan, joten se ei ole ”tuulesta temmattu”. Koska nimi on helppo ymmärtää, osoitettaan ei tarvitse moneen kertaan toistella. Jos katu vielä sijaitsisi omakotialueella, jossa kasvaisi omenapuita, olisi se toiveiden mukaisesti ympäristöön sopiva. Mikäli Omenakuja kertoisi vaikkapa paikalla olleesta omenatarhasta, olisi siinä mukana myös historian havinaa. Luontoaiheiset kadunnimet ovat yleensäkin asukkaiden mieleen, joten Omenakuja toteuttaa tämänkin toiveen. Nimen perusteella ei voine muodostaa vääriä assosiaatioita, sillä jokainen lapsikin tietää, mikä omena on. Omenakuja on monen toiveen mukaan myös sopivan neutraali ja asiallinen - siitä on vaikea keksiä mitään tyhmää. Niin ikään Omenakuja soveltuu aihepiinimeksi. Asukkaat ja etenkin ammatikseen kadunnimiä käyttävät suhtautuivat kyselyssäni myönteisesti ryhmänimiin muun muassa niiden opastavuuden vuoksi. Nimi olisikin osoitenimenä toivottu: moni asuisi mielellään veikeällä Omenakuja-nimisellä kadulla.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan kvantitatiivista ja notiivista spesiestä, niin kuin suomalainen kielitieteilijä Paavo Siro (1909 – 1996) on ne esille tuonut 1950-luvun kielitieteellisessä keskustelussa. Spesieksellä tarkoitetaan tässä työssä kategoriaa, jolla tehdään ero määräisen ja epämääräisen välille. Määräisyydestä ja epämääräisyydestä käytetään myös nimityksiä definiittinen ja indefiniittinen. Monissa ns. “artikkelikielissä” spesies on oma kieliopillinen kategoriansa, mutta suomen kielessä sillä ei ole omaa kieliopillista tehtävää. Suomen kielessä spesieksen ilmaiseminen on jakautunut monen eri kieliopillisen kategorian tehtäväksi. Tutkielmassa esitellään ja tarkastellaan Siron esille tuomia kvantitatiivisen ja notiivisen spesieksen käsitteitä. Siron mukaan subjekti toisaalta tarkoittaa laadultaan joko määräistä tai epämääräistä joukkoa ja toisaalta viittaa joko tunnettuun tai tuntemattomaan tarkoitteeseen. Määräisyyden definiittisyyttä Siro nimittää kvantitatiiviseksi spesiekseksi ja tuttuusominaisuutta notiiviseksi spesiekseksi. Kvantitatiivinen spesies ilmenee subjektin sijanvaihtelun myötä, eli nominatiivisubjekti tarkoittaa määräistä ja partitiivisubjekti epämääräistä joukkoa. Notiivisen spesieksen taas osoittaa sanajärjestys tai painotus. Näillä määrityksillä Siro on muodostanut nelikentän, joka muodostuu seuraavista pareista: notiivisesti määräinen – kvantitatiivisesti määräinen, notiivisesti epämääräinen – kvantitatiivisesti epämääräinen, notiivisesti määräinen – kvantitatiivisesti epämääräinen, kvantitatiivisesti määräinen – notiivisesti epämääräinen. Aluksi työssä käsitellään Siron teoriaa ja nelikenttämallia ja otetaan esille sen kritiikkiä kielitieteellisessä keskustelussa. Tarkasteltavana on myös teorian kannalta keskeisiä käsitteitä: jaollisuus, osittuvuus, referenssi, spesifisyys, avoimet ja sulkeiset viittaukset, notiivisuus, kvantitatiivinen definiittisyys, subjektin totaalisuus ja tarkenteet. Lopuksi työssä tarkastellaan Siron teoriaa empiirisen aineiston avulla. Aineistona on Olli Nuutisen teos Kommentteja kahteen elämään sekä litteroitu puhekielinen aineisto Helsingin yliopiston keskusteluntutkimuksen arkistoista. Aineistosta on poimittu eksistentiaalilauseiden monikolliset ja jaolliset subjektit ja niiden kautta kokeillaan Paavo Siron teorian käyttökelpoisuutta. Aineistoa on käytetty myös spesiesteorian keskeisten käsitteiden ilmentämiseen. Aineistosta löytyy joitakin prototyyppisiä esimerkkejä, jotka näyttäisivät sopivan Siron teoriaan, mutta enimmäkseen esimerkit poikkeavat teoriasta. Analyysi osoittaa, että Paavo Siron nelikenttäteoria on symmetrinen ja looginen, mutta ehkä enemmänkin teoriassa kuin käytännössä. Aineiston avulla huomataan, että on paljon poikkeuksia ja kysymystä herättäviä esimerkkejä, jotka eivät suoraan sijoitu nelikenttämalliin. Teoriaa on vaikea soveltaa käytäntöön, koska Siron yksinkertaistetut esimerkkilauseet eivät löydä kovin monta vastinetta aineistossa. Analyysin perusteella voidaan todeta, että spesiekset näyttävät muodostavan jatkumoita, jotka menevät osittain päällekkäin, ja niinpä lauseiden analyysiin sopisi paremminkin koordinaatistohahmotelma. Kvantitatiivisen ja notiivisen spesieksen käsitteitä ei kuitenkaan pitäisi hylätä, vaan niitä voi pohtia sekä erillisinä että yhteisvaikutteisina ilmiöinä.