Browsing by department "Systemaattisen teologian laitos"

Tutkielma käsittelee sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen kristillistä uskoa ja hengellistä kasvua. Pääasiallisena lähteenä toimii Patrick S. Chengin teos From Sin to Amazing Grace, jonka sisältöä tarkastellaan muun muassa Martti Lindqvistin, Henri Nouwenin ja Eckhart Tollen kirjallisuuden kautta. Metodina on systemaattinen analyysi. Chengin ajattelun taustalla on Kristus-keskeinen synnin ja armon käsitys, joka hänen mukaansa perustuu itäiseen ortodoksiseen traditioon. Tässä suuntauksessa perisynti käsitetään inhimillisenä epätäydellisyytenä, joka ilmenee haparointina ja erehdyksinä inhimillisen kasvuprosessin aikana. Armoa on jumalallistuminen (theosis), joka ilmenee inhimillisenä ja hengellisenä vahvistumisena ja kasvuna ja jonka päämäärä on Kristuksessa. Cheng esittelee myös rikoksen ja rangaistuksen mallin, jonka edustajaksi hän mainitsee erityisesti kirkkoisä Augustinuksen. Cheng katsoo, että tässä suuntauksessa perisynti nähdään tahallisena rikkeenä, josta seuraa syyllisyys ja joka vaatii rangaistuksen. Armo olisi siten tehdyn rikkeen juridinen sovitus. Cheng katsoo, että tällainen näkemys on riittämätön tavoittamaan synnin ja armon olemusta ja on lisäksi vahingollinen inhimilliselle kasvulle. Cheng esittelee sateenkaariteologiaansa seitsemän Kristus-mallin kautta, jotka ovat Eroottinen Kristus, Julkinen Kristus, Vapauttaja-Kristus, Rajoja rikkova Kristus, Rakastava Kristus, Yhdistävä Kristus ja Hibridi Kristus. Näiden kautta välittyvät kivun, näkyväksi tulemisen ja kohtaamisen teemat. Cheng kritisoi institutionaalista kirkkoa ja kirkon virallista oppia. Hän katsoo sen syrjivän sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä, ja aiheuttavan kipua. Henkilökohtaisella jumalasuhteella onkin Chengin ajattelussa suurempi merkitys kuin siteellä instituutioon. Cheng pitää häpeää sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen tyypillisenä kipuna, jonka perusta on identiteetissä eikä toiminnassa. Häpeästä vapautuminen on merkittävä armon kokemus ja virstanpylväs hengellisen kasvun prosessissa. Chengin teologiaa sävyttää eksistentialismin painotus. Kokemuksellisuus ja konkreettinen hengellisyys ovat oleellisia piirteitä hänen teologiassaan. Cheng pitää välttämättömänä ihmisen oikeutta toteuttaa identiteettiään ja kutsumustaan konkreettisella tavalla. Näkyväksi tuleminen itselle ja muille on hänen teologiassaan merkittävä hengellisen kasvun etappi. Chengin teologiassa on myös sosiaalinen painotus. Kohtaamisella ja yhteydellä Cheng viittaa välittömään ja pyyteettömään vastavuoroisuuteen, joka voi tapahtua niin ihmisten välillä kuin luonnossa. Hän pitää yhteisön monimuotoisuutta rikkautena ja välttämättömänä sekä yksilön että yhteisön kehittymiselle. Cheng pitää myös konkreettista solidaarisuutta tärkeämpänä kuin opillista virheettömyyttä. Chengin ajattelussa on yhteys useisiin modernin teologian suuntauksiin kuten feministiteologiaan, vapautuksen teologiaan, ihmisoikeusliikkeeseen, psykoanalyyttiseen koulukuntaan, kristilliseen antropologiaan, uskontojen väliseen dialogiin, ekoteologiaan ja viisausteologiaan. Nämä yhteydet on tarpeen nostaa esille, koska Cheng viittaa kunkin Kristus-mallin yhteydessä kyseisiin suuntauksiin ja niiden edustajiin. Näiden suuntausten summa ei kuitenkaan selitä tyhjentävästi Chengin kokonaisajattelua, joka perustuu lopulta mystiikan traditioon ja theosis-oppiin. Chengin ajattelussa on havaittavissa kehityskulku yksinäisyydestä ja kärsimyksestä konkreettisen toiminnan ja näkyväksi tulemisen kautta yhteyteen. Hänen teologiaansa sävyttää eksistentiaalinen perusvire, ja yhteys esimerkiksi sakramentteihin jää olemattomaksi. Samoin ekklesiologia on jäsentymätöntä. Cheng ei tulkitse Raamattua kirjaimellisesti, vaan tiedostaa sen historiallisen ja inhimillisen luonteen. Sen sijaan hän tulkitsee sitä symbolisesti ja kontekstuaalisesti, niin että se koskettaa nykyihmisen arkitodellisuutta. Chengin teologia perustuu maalliseen ideologiaan, jota hän pyrkii sovittamaan yhteen kristillisen teologian kanssa. Taustalla ovat sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ajava ihmisoikeusliike sekä erilaiset sateenkaariväen kulttuurit. Niistä Cheng pyrkii löytämään yhteyksiä etenkin evankeliumeihin. Chengin ajattelu perustuu lopulta armon välttämättömyyteen. Koska sukupuoli- tai seksuaali-identiteettiä ei voida Chengin mukaan muuttaa väkivallatta, tulisi se hyväksyä siunaten.

Käsillä olevan tutkimuksen tavoitteena on selvittää Origenes Aleksandrialaisen (n. 185-254) käsitystä kristinuskon pyhien kirjoitusten jumalallisuudesta. Tutkimuskysymyksenä on, missä mielessä vanhan ja uuden liiton pyhät kirjoitukset ovat Origeneen ajattelussa Jumalan sanaa. Origeneen käsitys kirjoitusten jumalallisuudesta käy ymmärrettäväksi siitä dikotomisesta peruslähtökohdasta käsin, joka hallitsee koko hänen teologista ajatteluaan. Aleksandrialainen tekee selvän erottelun jumalallisen ja inhimillisen, ikuisen ja ajallisen sekä intelligiibelin ja sensiibelin välille. Siten hänen mukaansa myös kirjoituksissa on yhtäältä hengellinen ja jumalallinen sisältö, toisaalta myös kirjaimellinen ja historiallinen ulottuvuus. Origeneen teologiassa kaiken raamatuntutkimuksen lähtökohtana on käsitys kirjoitusten kirjaimellisesta ja historiallisesta ulottuvuudesta. Aleksandrialainen näkee kirjoitusten litteran analogisena Kristuksen inkarnatorisen, inhimillisen luonnon kanssa. Samalla tavoin kuin Jumalan ikuinen Poika, Kristus-Logos omaksui ihmisruumiin, samoin Jumalan Logos, persoonallinen Sana on myös kirjoituksissa omaksunut näkyvän, aistein havaittavan muodon. Näin hän on tehnyt voidakseen tulla konkreettisessa maailmassa elävien ihmisten luo, heidän luettavakseen ja siten myös heidän pelastuksekseen. Origeneen mukaan sekä vanhan että uuden liiton pyhät kirjoitukset ovat pienintä yksityiskohtaa myöten Pyhän Hengen inspiroimat. Siksi kaikki kirjoitusten tekstit ovat täynnä samaa jumalallista Sanaa, Ihmisen Poikaa. Tämä Jumalan Sanan läsnäolo kirjoituksissa on kuitenkin kätkettyä. Jumalan hengelliset mysteerit ylittävät inhimillisen kielen ilmaisukyvyn ja sen vuoksi tavalliset sanat voivat ainoastaan viitata niihin tai olla merkkejä niistä. Sen vuoksi keskeisintä raamatuntutkimuksessa tai kirjoitusten käytössä ei ole jäädä katselemaan raamatullisen tekstin ulkoista, inhimillistä muotoa. Tavoittaakseen kirjoitusten varsinaisen olemuksen lukijan on päästävä ikään kuin kirjoitusten litteran tuolle puolen, niiden hengellisen sisällön katselemiseen. Jotta lukija voi konkreettisen tekstin äärellä tavoittaa kirjoitusten varsinaisen ja hengellisen sisällön, häneltä vaaditaan hengellistä näkökykyä. Tämä näkökyky taas on suhteessa lukijan henkilökohtaiseen edistyneisyyteen hänen spirituaalisessa prosessissaan kohti jumalallista alkuperäänsä. Origeneen mukaan yksinkertaiselle kristitylle riittää rakennukseksi pelkkä kirjoitusten kirjaimellinen merkitys, kun taas pidemmälle edistyneelle tekstistä aukeaa syvempi, moraalinen merkitys. Kypsä kristitty voi puolestaan nähdä kirjoituksista Jumalan ikuiset salaisuudet ja Kristuksessa olevan pelastuksen mysteerin. Ilman omaa hengellistä edistymistä ihminen ei kirjoitusten äärelläkään voi tavoittaa niiden varsinaista sisältöä; vain hengellinen ihminen voi nähdä tekstiin sisältyvän ja Hengen inspiroiman Jumalan ikuisen Sanan. Toisaalta juuri pyhät kirjoitukset vaikuttavat lukijaansa ja nostavat hänet kirjaimen tuolle puolen, varsinaisen sisältönsä katselemiseen. Ihminen, joka tällä tavoin pääsee ikään kuin ulos ruumiillisista aisteistaan kirjoitusten sisällön hengelliseen näkemiseen, saavuttaa luotuisuutensa ikuisen päämäärän, osallisuuden todelliseen elämään Jumalan yhteydessä. Tällaisen jumalallistumisen myötä ihmisestä itsestään tulee Jumalan Sanan kantaja. Tämä kirjoitusten äärellä tapahtuva hengellinen prosessi tulee täyttymykseensä viimeistään eskatologisessa konsummaatiossa, jolloin sensiibeli maailma katoaa muuttuen hengelliseksi. Silloin myös kirjoitusten konkreettinen muoto menettää merkityksensä. Jumala voidaan nähdä kasvoista kasvoihin, ilman välittäjänä toimivaa katoavaa ihmiskieltä tai kirjoitettua sanaa. Edellä esitetyllä tavalla Origeneen sananteologian dikotominen luonne käy ymmärrettäväksi hänen kristologiastaan käsin, mutta toisaalta se selittyy myös hänen ajattelunsa hellenistisestä virittyneisyydestä käsin. Yhtäältä Origenes kristittynä teologina pitäytyy käsitykseen, jonka mukaan sekä Jeesuksen Kristuksen persoonalla että pyhillä kirjoituksilla on tietty dyofysiittinen luonne, jolla on edelleen soteriologinen motivaatio. Niin kuin Jeesuksen inhimillisessä ruumiissa Jumalan ikuinen Sana oli läsnä todellisesti mutta toisaalta ruumiillisilta silmiltä kätkettynä, samalla tavoin jumalallinen Sana on läsnä myös kirjoitusten litterassa todellisesti, joskin vain hengellisen näkökyvyn tavoitettavana. Lisäksi, niin Kristuksen kuin kirjoitustenkin olemuksessa Aleksandrialainen näkee keskeisenä nimenomaan jumalallisen ja ikuisen Sanan, sensiibelin ja korporeaalisen ulottuvuuden puolestaan jäädessä sinänsä tärkeään mutta kuitenkin alempaan välittäjän asemaan. Toisaalta Aleksandrialaisen teologiassa on myös selvä yhteys uusplatoniseen ajatteluun. Tästä lähtökohdasta hän ajattelee, että näkyvät ja ajalliset asiat voivat olla vain kuvaa näkymättömästä ja ikuisesta todellisuudesta. Itsessään nämä katoavat asiat ovat olemukseltaan jumalallista alkuperäänsä alempaa. Mainitut kaksi tasoa eivät kuitenkaan ole täysin erossa toisistaan, vaan tällaisen viittaus- ja partisipaatiosuhteen myötä niiden välillä vallitsee tietty jatkuvuus: jumalallinen on paitsi intelligiibelissä todellisuudessa, se on myös läsnä sensiibelissä heijastuksessaan. Näin Origenes voi sekä kristillisestä että filosofisesta taustastaan käsin perustella näkemystään, jonka mukaan pyhien kirjoitusten jumalallinen sisältö voi olla läsnä tekstien kirjamellisessa ja historiallisessa merkityksessä. Tämän Sanan tavoittaminen hengellisessä näkemisessä riippuu siitä, miten pitkälle lukija on päässyt hengellisessä nousussaan kohti ikuista päämääräänsä, jumalallisuutta. Mitä enemmän ihminen on kirjoitusten kautta tekemisissä Jumalan sanojen kanssa, sitä lähemmäs hän pääsee omaa jumalallista alkuperäänsä. Sitä selvemmin hän myös voi nähdä ikuisen todellisuuden, ensin immanentissa heijastuksessaan, lopulta kasvoista kasvoihin.

Tämän tutkimuksen tehtävänä on selvittää, millaisia uskonnollisia argumentteja Homoillan jälkeen Helsingin Sanomissa julkaistuissa mielipidekirjoituksissa esitettiin ja käytettiin, kun otettiin kantaa homoseksuaalisuuteen liittyviin kysymyksiin joko myönteisessä tai kielteisessä sävyssä. Tutkimuksessa on kiinnitetty erityistä huomiota niihin argumentteihin, joilla homoseksuaalisuutta pyritään joko kritisoimaan tai puolustamaan. Uskonnollisilla argumenteilla tarkoitetaan Raamattuun, kristilliseen oppiin ja perinteeseen sekä kristilliseen etiikkaan liittyviä näkemyksiä, joiden avulla mielipidekirjoittajat perustelevat suhtautumistaan homoseksuaalisuuteen. Tutkimusaineistona on Yleisradion Ajankohtaisen Kakkosen järjestämän Homoillan jälkeen julkaistut mielipidekirjoitukset Helsingin Sanomien Mielipide-osastolla. Mielipidekirjoitukset julkaistiin 15.10.–9.11 välisenä aikana. Tutkimusaineistona on 32 mielipidekirjoitusta. Tutkielman kahdessa pääluvussa tarkastellaan kahta teemaa, jotka nousivat ensisijaisesti esille aineistoista. Ensimmäisessä pääluvussa tarkastellaan homoseksuaalisuuden ymmärtämistä syntinä ja sen perustelua Raamatulla. Lisäksi ensimmäisessä pääluvussa tarkastellaan edellä mainitun näkemyksen kritiikkiä eli ajatusta, että homoseksuaalisuutta ei tulisi pitää syntinä. Toisessa pääluvussa tarkastellaan samaa sukupuolta olevien parisuhdetta koskevia, puolesta tai vastaan esitettyjä argumentteja. Tällöin yksi keskeinen kysymys on, tuleeko homoseksuaalisuus nähdä ihmisen biologisena ominaisuutena ja toisaalta luomisessa annettuna lahjana vai ei. Johtopäätöksissä esitetään, että keskeiset eroavaisuudet puolesta ja vastaan esitetyissä argumenteissa on raamatuntulkinta ja perimmäinen olemus. Raamatun tulkintatapoja on kolme: Perinteinen tulkintatapa, jossa homoseksuaaliset teot nähdään syntinä. Ydinsanomaa korostava tulkintatapa, jossa homoseksuaalisuutta ei nähdä syntinä. Tällöin myönnetään, että Raamatussa on homoseksuaalisia tekoja tuomitsevia kohtia. Raamatun keskeinen sanoma rakkaudesta tulkitaan kuitenkin olevan ristiriidassa sen kanssa, että homoseksuaalisuus nähdään syntinä, joten tulkintatavassa päädytään korostamaan Raamatun ydinsanomaa. Modernissa tulkintatavassa korostetaan, että modernia homoseksuaalisuus käsitystä ei pitäisi palauttaa raamatunteksteihin. Sen sijaan homoseksuaalisuus nähdään modernina käsitteenä, joka on merkittävästi erilainen kuin Raamatun kirjoittamisen ajan käsitys homoseksuaalisuudesta. Samaa sukupuolta olevien parisuhdetta koskevassa keskustelussa samaa sukupuolta olevien siunaamista ja parisuhdetta vastustavat ajattelevat homoseksuaalisuuden olevan luonnonvastaista. Ajatus perustuu siihen, että Raamattuun ja biologiaan. Tätä perusteella sillä, että Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi, joten tällöin nähdään, että Jumala loi ihmisen heteroseksuaaliksi. Lisäksi näkemystä perustellaan sillä, että kaksi samaa sukupuolta olevaa eivät pysty lisääntymään luonnollisesti. Parisuhdetta ja siunausta puolustavat sen sijaan ajattelevat, että Jumala on luomisessa lahjoittanut mahdollisuuden rakastaa toista ihmistä. Tällöin ei ole merkitystä sillä, mikä toisen ihmisen sukupuoli on. Parisuhdetta ja siunausta puolustavat myös ajattelevat, että jos samaa sukupuolta olevien asemaa ei tunnusteta, se aiheuttaa sen, että homoseksuaalit joutuvat elämään näkymättömänä, joka ei ole tasa-arvoista ja joka rasittaa homoseksuaalien itsetuntoa. Kirkkoa kuvataan tällöin syrjivänä.

Tutkimuksen tehtävänä on analysoida pitkän linjan katolisen ekumeenikon Hans Küngin uusinta uskontoteologista projektia. Sen perusajatuksen voi tiivistää seuraavasti: Uskonnoille on saatava yhteinen perusetiikka globaalin rauhan tavoittamiseksi. Lähdemateriaali koostuu Küngin 1980-luvulla alkaneen uskontoteologisen kauden tuotannosta. Tutkimusmetodina käytetään argumentatiivisesti painottunutta systemaattista analyysiä. Tarkoituksena on analysoida ja punnita premissejä, joilla Küng perustelee maailmaneetos-projektin tarpeellisuuden. Kolme käsitettä nousevat esiin: uskonto, maailmanrauha ja moraali. Nämä argumentit muodostavat samalla kontekstin, jossa Küngin teologiset perusprinsiipit tulevat esille. Küng käyttää sekä pragmatistista että filosofis-teologista metodia maailmaneetos-projektin perustelemisessa. Argumentatiivisen luonteensa vuoksi tutkielman ominaispiirre on keskustelevuus. Keskustelevuuteen liittyen tutkielmassa painottuu kriittinen näkökulma. Kokonaisanalyysissä hyödynnetään laajalti maailmaneetos-projektiin liittyvää kirjallisuutta ja varteenotettavia puheenvuoroja. Alussa esitellään Uskontojen maailmanparlamentin maailmaneetoksen julistus. Tämän asiakirjaan kohdistuvat kommenttipuheenvuorot muodostavat kontekstin, jonka piirissä Küngin projektiin liittyvää keskustelua usein käydään. Luvussa 2 käsitellään maailmaneetos-projektin ensimmäistä argumenttia, joka voidaan tiivistää seuraavasti: uskonto on välttämätön moraalin lähtökohta. Küngin pragmatistinen argumentti uskonnon puolesta on se, että uskonnot ovat käytännössä osoittautuneet parhaiksi moraalin vaalijoiksi. Küngin filosofis-teologinen argumentti puolestaan muodostuu väitteestä, että uskonto on myös teoreettisessa tarkastelussa ainoa kestävä vaihtoehto moraalin perustelemiselle. Küng perustaa jälkimmäisen argumentaationsa Kant-kritiikkiin. Kantin moraaliteorian tarkempi analyysi kuitenkin paljastaa, että maailmaneetos-projektin teologinen ansatsi on pikemminkin Kantin autonomiakäsitykselle analoginen. Luvussa 3 käsitellään toista argumenttia, joka kuvastuu olettamuksessa: maailmaneetos-projektin varsinainen päämäärä on maailmanrauha. Tällainen piirre viittaa reaalipolitiikkaan globaalissa mittakaavassa. Niistä muodostuu maailmaneetos-projektin pragmatistinen metodi tämän argumentin kohdalla. Maailmanrauha-argumenttia voidaan kuitenkin kritisoida sekä pragmatistiselta että filosofis-teologiselta kannalta. Tästä johtuen Küng itsekin viime kädessä hylkää pragmatismin ja nojaa filosofis-teologiseen argumentaatioon. Sen mukaan maailmanrauha ei voi olla ylin päämäärä, vaan moraali. Luvussa 4 moraalin keskeisyys maailmaneetos-projektissa tulee eksplisiittisesti ilmi. Vaikka Küng kritisoi pragmatistisen argumentaation turvin perinteisiä uskontoteologisia positioita epärealistismista,hän kuitenkin itse esittää filosofis-teologisen mallin totuuskriteeriksi kaikille uskonnoille. Tämän kriteerin eettinen osa on olennaisin ja Küng kutsuu sitä nimellä humanum. Tarkemmassa analyysissa humanum osoittautuu peruskantilaiseksi moraaliksi. Humanum on maailmaneetos-projektia strukturoiva filosofis-teologinen keskipiste. Tästä johtuen maailmaneetos-projekti altistuu kuitenkin uskontorealistiselle kritiikille: sen voidaan nähdä ajavan valistukseen perustuvaa klassista moraali-imperialismia vastoin uskontojen omaa itseymmärrystä. Tämä onkin projektin suurin ongelmakohta ainakin eettiseltä kannalta. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että uskonnon rooli on maailmaneetos-projektissä korkeintaan moraalin käytännöllisenä motivaattorina. Maailmanrauha on sinänsä hyvä päämäärä, mutta vain siksi ja sikäli kuin se on sopusoinnussa Küngin humanistisen moraali-ihanteen kanssa. Küngin argumentaatio on pragmatistista ja hän vetoaa maailmaneetos-projektin argumentoinnissaan realismiin sekä poliittisella että uskontoteologisella tasolla. Tosiasiassa maailmaneetos-projektin voidaan nähdä perustuvan pragmatismin kanssa ristiriidassa oleviin ja siten myös epärealistisiin piilotavoitteisiin uskontojen moraalin länsimaistamisesta.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan suomalaisen rahapelaamisen yleishyödyllisyyden suhdetta hyvään tahtoon. Suomen lainsäädännössä Veikkaukselle, Raha-automaattiyhdistykselle ja FinTotolle on määrätty yksinoikeus rahapelien toimeenpanoon. Suomalaisen rahapelaamisen tuotoilla rahoitetaan monia yleishyödyllisiä järjestöjä ja toimintoja. Tämä on antanut suomalaisille rahapeliyhtiöille maineen hyväntahtoisina auttajina. Kuitenkaan rahapelaamisen itsensä maine ei ole ollut ajan saatossa täysin puhdas, vaan pelaamista on pidetty jopa syntinä. Tämän tutkimuksen tarkoitus on vastata tutkimuskysymykseen, miten hyvä tahto ilmenee suomalaisen rahapelaamisen yleishyödyllisessä luonteessa ja rahapeliyhtiöiden yhteiskuntavastuussa. Tutkimuksessa tarkoitan hyvä tahto -termillä hyveellistä toimintaa, jonka päämääränä on edistää toisen hyvinvointia. Määrittelen hyvän tahdon tässä tutkimuksessa kahden käsitteen avulla, joista ensimmäinen on altruismi ja toinen on vastuullisuus. Näiden lisäksi tarkastelen rahapelaamista eri uskontojen näkökulmasta, saadakseni selville, miksi rahapelaamista on pidetty syntisenä toimintana. Tutkimusmetodina käytän systemaattista analyysiä. Tutkimuksessani käyn läpi rahapelaamiseen ja altruismiin liittyvää tutkimusta ja analysoin, missä kohden näillä käsitteillä on yhteisiä piirteitä. Tutkimukseni taustakirjallisuus liittyy kolmeen käsitteeseen, rahapelaamiseen, vastuullisuuteen ja altruismiin. Näiden käsitteiden lisäksi olen käyttänyt apuna kirjallisuutta, joka kertoo rahapelaamisen ja uskonnon suhteesta eri aikoina. Ensimmäinen pääluku käsittelee rahapelaamisen ja uskonnon välistä suhdetta, ja selvitän siinä, mitä perusteita on ollut pitää rahapelaamista syntisenä ja holhoamista vaativana toimintana. Toisessa pääluvussa siirryn käsittelemään moraaliväitettä, jonka mukaan rahapelaaminen on hyväntekeväisyyttä. Tarkastelen suomalaisen rahapelijärjestelmän tapaa kerätä varoja yleishyödyllisiin tarkoituksiin ja altruismin käsitteen avulla pyrin etsimään tästä tavasta hyväntahtoisuutta. Kolmannessa pääluvussa analysoin rahapelaamista vastuu-käsitteen avulla. Selvitän, miten rahapeliyhtiöiden yhteiskuntavastuu ja vastuullisuusohjelmat ilmentävät hyväntahtoisuutta. Rahapelaamista ei enää nykyään pidetä ainoastaan syntisenä toimintana, kuten kristinusko aiemmin rahapelaamisen tuomitsi. Suomalaisen rahapelaamisen yleishyödyllisyys edistää yhteistä hyvää, mutta aiheuttaa samalla pahoinvointia niille, jotka toimivat suurina rahoittajina suhteessa omiin resursseihinsa. Vastuullisuuden korostaminen rahapeliyhtiöissä on keskittynyt korostamaan yksilön vastuuta omista valinnoistaan ja rahapeliyhtiön vastuuksi on tullut rakentaa turvallisempi rahapeliympäristö. Vastuullisuuden ongelmallisuus tulee kuitenkin esille, kun sitä peilaa Levinasin määritelmään aidosta vastuusta Toiseudesta. Rahapeliyhtiöiden vastuu kuluttajasta jää helposti ulkokohtaiseksi, jolloin Levinasin aito vastuu ei toteudu.

Tutkielmassani tarkastelen sitä, mitä sukupuoli ja identiteetti ovat, mitä sukupuoli-identiteetti merkitsee osana ihmisen identiteettiä ja mitä eettisiä ongelmia seuraa, kun eri osapuolet määrittelevät yksilön sukupuoli-identiteetin eri tavoin. Tutkimuskysymyksenä on selvittää, mistä puhutaan, kun halutaan määritellä yksilön sukupuoli, ja miksi tästä tulkinnasta vallitsee erimielisyyksiä, jotka voivat johtaa moraaliseen konfliktiin yksilön ja häntä ympäröivän yhteisön välillä. Ratkaisuksi sukupuoli-identiteetin määrittelyä seuraavaan konfliktiin esitän hyväksyvää kohtaamista ja sukupuolen hahmottamista sosiaalisen konstruktion kautta syntyneenä identiteettikategoriana. Tutkimusmenetelmänä hyödynnän systemaattista analyysia. Toisessa pääluvussa erittelen sukupuolen käsitteeseen sisältyviä monia ulottuuksia. Keskeisessä osassa erittelyä on Judith Butlerin teoria sukupuolen performatiivisesta luonteesta. Kolmannessa pääluvussa määrittelen identiteettiä sekä sukupuoli-identiteettiä pitkälti kehityspsykologian näkökulmasta. Neljännessä pääluvussa esittelen hyväksyvän kohtaamisen teoriaa Jaana Hallamaan ja Risto Saarisen esittelemien mallien mukaisesti. Sukupuolen hahmottaminen identiteettikategoriana selittää, miten kuva sukupuolesta syntyy yksilön itsemäärittelyn ja yhteisön antaman sosiaalisen tunnustamisen vuorovaikutuksena. Mikäli vuorovaikutus ei toteudu odotetusti, syntyy osapuolten välille konflikti. Määrittelyä koskeva konfliktin ratkeaa sillä, että sen osapuolet tunnustavat sukupuolen luonteeseen liittyvä konstruktiivisuuden, jolta puutuu määritelmän totuusarvon määrittelevä essentialistinen luonne, sekä tunnustavat yksilön kokonaisvaltaisen toimijuuden sukupuoliidentiteetin takana.

Tässä tutkielmassa analysoin ihmisen ja eläimen kimeereistä käytyä eettistä keskustelua systemaattisella analyysillä. Kimeerillä tarkoitetaan geneettisesti erilaisten eliöiden muodostamaa yksilöä. Eettistä keskustelua on käyty ihmisen ja eläimen geeneistä tehtyjen kimeerisolujen käyttämisestä terapeuttisiin tutkimuksiin, mutta myös tarunomaisesta ihmis-eläinolennosta, joka voidaan ehkä tulevaisuudessa luoda geeniteknologisesti. Tämän tutkimuksen tehtävänä on analysoida keskustelussa esitetyistä argumenteista moraalifilosofisia taustatekijöitä. Lähteinä käytän Human Fertilization Embryology Authority:n tutkimuksessa julkaistuja ja BBC:n journalistitoimituksen julkaisemia argumentteja. Kimeereitä käsittelevän tutkimuskirjallisuuden läpikäynti luvussa 2 paljastaa kimeereistä käytettyjen käsitteiden ja tutkimustulosten esittämisen monitahoisuuden. Lainsäädännön tarkastelu osoittaa, että niissä maissa, missä normistoa on säädetty, ihmisen ja eläimen perintötekijöistä koostuvia kimeerisiä soluja ihmisen aikaansaamiseksi saa kasvattaa enintään kaksi viikkoa. Jaottelen kimeereistä lausuttuja argumentteja puolustaviin ja vastustaviin luvuissa 3 ja 4. Tunnistan puolustavista argumenteista teemoja, joita ovat tutkimuksen vapaus, elämän kunnioittaminen ja vetoaminen uskontoon tai eettisyyteen. Kimeerejä vastustavien argumenttien teemoiksi tunnistan geeniteknologian vastustamisen arvostamalla perinteitä ja eri eläinlajeja luonnossa sekä pelon oikeuksien loukkaamisesta ja pahan aiheuttamisesta. Argumenttien taustalla vaikuttavan moraaliteorian nimeäminen riippuu näkökulmasta. Puolustavien argumenttien taustalta paljastuu erityisesti naturalistiseen, utilitaristiseen ja vastustavien kantilaiseen moraalifilosofiaan perustuvia näkemyksiä. Argumentoijia yhdistää intressi oikeudenmukaiseen elämän kukoistukseen ja hyveellisyyteen erityisesti yksittäisinä toimijoina. Argumenteista paljastuu, että vastakkaisen osapuolen näkemystä huomioidaan siten, että ehdotetaan pragmaattista ratkaisua. Tutkijoiden käymä keskustelu kimeereistä keskittyy selventämään persoonan, identiteetin ja ihmisarvon käsitteitä niiden soveltamiseksi alkioon, kuvitteelliseen kimeeriolentoon ja niiden moraaliseen asemaan. Alkiosolujen elämällä voi olla useita päämääriä, kuten auttaminen terapeuttisesti tai lisääntyminen. Kaikilla eliöillä on oikeus hyvään elämään tulla kohdelluksi eettisesti arvokkaasti. Johtopäätöksinä luvussa 5 esitän, että tämän tutkimuksen perusteella keskustelijoita yhdistää intressi säilyttää ihmisen geeniperimä ehyenä ja haluttomuus luoda eläimen ja ihmisen mytologisen minotaurin kaltaista kimeeriolentoa, koska siihen ei olla valmiita eettisesti eikä teknologisesti. Keskustelijoita erottaa suhtautuminen geeniteknologiaan. Kummankin osapuolen argumenteissa kannatetaan hyvinvoinnin lisäämistä ja riskienhallintaa. Työ osoittaa, että puolustavien ja vastustavien argumenttien taustalta voidaan löytää yhteisiä taustatekijöitä, kuten uskomuksia, asenne hyvään ja oikeaan, intressi lisätä hyvinvointia ja arvo elämän kunnioittamisesta.

Tässä tutkielmassa tavoitteena oli selvittää asiakirjassa The Evangelical Roman Catholic Dialogue on Mission 1977–1984 (ERCDOM) esiintyvää ilmoituskäsitystä. ERCDOM keskittyy lähetysteologian hahmottelun ympärille. Dialogin tärkein motiivi oli selvittää yhteisen todistamisen mahdollisuutta ja edistää ymmärrystä lähetystyön luonteesta. Asiakirjassa ei tavoiteltu ekumeenista yhteyttä, vaan se on luonteeltaan opintoraportti käydystä keskustelusta. ERCDOM:sta suurin osa liittyy ilmoituskäsityksen ympärille. Asiakirjan mukaan ilmoituskäsityksellä on selkeä yhteys lähetysteologian määrittelemiseen ERCDOM:ssa tätä perusteltiin vetoamalla siihen, että lopulta kysymys on auktoriteetista; mikä on Jumalan ilmoituksen auktoriteetti suhteessa ihmisiin, ja kenellä on oikeus tulkita ja opettaa Raamattua. ERCDOM:ssa näkemyserot evankelikaalien ja roomalaiskatolilaisten välillä näkyivät selvimmin kysymyksissä koskien magisteriumia ja kirkon traditiota. Oleellinen havainto oli se, että sekä evankelikaalit että katolilaiset korostivat seurakuntayhteyttä oikean esiymmärryksen takaajana ja oikeana raamatuntulkintaympäristönä.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Jeesuksen Kristuksen ristin merkitystä nigerialaisen pastorin ja teologin Enoch Adejare Adeboyen teologiassa. Adeboye toimii noin kahteensataan maahan levinneen Redeemed Christian Church of God -kirkon (RCCG) johtajana. Kyseisen kirkon opetus nojaa vahvasti Adeboyen teologiaan. RCCG luokitellaan helluntailaiseksi AIC-kirkoksi (African Independent/Initiated Church) sen edustaessa helluntailaistyylistä karismaattista kristinuskoa. Tutkimuksen metodina on systemaattinen analyysi ja lähdeaineistona useita E. A. Adeboyen kirjoittamia teoksia. Lähdeaineiston avulla tutkielmassa tarkastellaan Jeesuksen Kristuksen ristin näkökulmasta erityisesti Adeboyen soteriologista ja kristologista ajattelua. Tämä tutkielma osoittaa, että Adeboyen teologisen näkemyksen mukaan Jumala antaa Jeesuksen Kristuksen kuolla ja nousta kuolleista lahjana ihmisille. Motiivi lahjan antamiselle on Jumalan rakkaus ihmisiä kohtaan. Ihmisen pelastuminen edellyttää Adeboyen mukaan ihmiseltä kääntymystä ja uskoa, uudestisyntymistä, katumusta sekä synnitöntä elämäntapaa. Tutkielmassa huomataan, että Adeboyen pelastuskäsitys on holistinen: Jeesuksen Kristuksen pelastustyön katsotaan ulottuvan iankaikkisuuden ohella jo tämän maailman elämään. Holistisuus ilmenee esimerkiksi uskona siihen, että Jeesuksen nimissä voidaan parantaa sairaita ja karkottaa pahoja henkiä sekä menestyksenteologisina korostuksina. Adeboyen teologiaa verrataan myös Lutherin ristin teologiaan ja näiden todetaan edustavan varsin erilaisia näkemyksiä. Adeboyen pyrkii ristiin nojaten perustelemaan, miksi ihmisten ei tarvitse kärsiä tässä elämässä eikä tuonpuoleisessa, kun taas Luther päinvastoin selittää kärsimyksen todellisuutta ristin avulla ja ajattelee kärsimyksen päättyvän vasta iankaikkisuudessa. Tutkielma osoittaa, että Adeboyen teologiasta löytyy myös pneumatologisia korostuksia ja että Adeboyen teologiassa on havaittavissa yhteyksiä laajemmin sekä afrikkalaiseen että helluntailaiseen teologiaan: Adeboyen teologiset korostukset ovat monilta osin tyypillisiä karismaattis-helluntailaisille AIC-kirkoille.

Tämä tutkielma pyrkii selvittämään Joseph Ratzingerin/paavi Benedictus XVI:n (16.4.1927 – ) käsityksiä kristinuskon ja kulttuurien suhteista relativismin, sekularismin ja suvaitsevaisuuden näkökulmista. Tutkimuskysymyksenä on: Säilyykö kristinusko eripuraisten kulttuurien keskellä? Tutkimukseni ensimmäinen lähde on Joseph Ratzingerin Without Roots The West, Relativism, Christianity, Islam (2004). Kirja koostuu Joseph Ratzingerin ja Marcello Peran kirjeenvaihdosta. Molemmat ovat huolissaan lännen spirituaalisesta, kulttuurisesta ja poliittisesta huonovointisuudesta. Kirjan tendenssinä on saada ihmiset ymmärtämään, millainen olisi tulevaisuuden kulttuuri, joka on hylännyt moraalinsa ja kulttuurihistoriansa. Kirjoittajat toivovat, että länsi ottaisi vastaan mieluummin spirituaalisen kuin poliittisen uudistumisen. Toinen lähde on Joseph Ratzingerin Truth and Tolerance Christian World Religions Belief and World Religions (2004). Ratzinger pohtii kirjassaan kristinuskon suhdetta maailmanuskontoihin. Hän haluaa vastata kysymykseen: Onko kristinusko suvaitsematon kun se väittää, että pelastus on mahdollista vain Kristuksen kautta? Kolmas lähde tässä tutkielmassa on Joseph Ratzingerin Introduction to Christianity (2000). Hän tuo kirjassaan esiin katolisen kirkon modernin tulkinnan kristinuskon perusteista. Tukimusmetodina on systemaattinen analyysi. Keskeiset käsitteet selvitetään termi- ja argumentatioanalyysillä. Argumentaatioanalyysin väitteet ovat eksplisiittisiä ja implisiittisiä ja ne kumpuavat Raamatusta, traditiosta, kokemuksesta ja järjestä. Tässä tutkielmassa pyritään myös selvittämään, muodostavatko kyseiset väitteet johdonmukaisen kokonaisuuden. Edellytysten analyysi on kuin kulmakivi, koska katolisen kirkon dogmit määrittelevät voimakkaasti Ratzingerin teologisia ja filosofisia pohdintoja. Johdannon jälkeen toinen pääluku käsittelee kulttuurirelativismia, joka on Ratzingerin mielestä nykyään kristinuskon keskeinen ongelma. Luvussa käsitellään esimerkiksi Euroopan arvopohjan murenemista, relativismin eri muotoja, kulttuurien suhdetta kristinuskoon ja ihmisarvon merkitystä. Kolmannessa pääluvussa tarkastellaan sekularismin käsitettä. Ratzinger toteaa, että sekularismin voittokulku musertaa pyhän ihanteen elämästä. Kansalaisuskonto ja ei-kristityt uskonnot ovat tarkastelun kohteina. Luvussa pohditaan Euroopan protestanttisten maiden suhtautumista sekularismiin. Lopuksi mietitään, miksi kristinuskoa voidaan sanoa jopa hampaattomaksi? Neljännessä pääluvussa aiheena on suvaitsevaisuus, joka nivoutuu tiiviisti aiempiin päälukuihin. Aluksi pohditaan kristillistä suvaitsevaisuutta, joka edellyttää kykyä ja halua aitoon ja tasapuoliseen dialogiin. Luvussa käsitellään myös Ratzingerin Regensburgin puhetta, joka tulkittiin suvaitsemattomaksi ja aiheutti laajoja väkivaltaisuuksia. Luvussa esitellään myös eksklusivismia, inklusivismia ja pluralismia, joiden ansiosta voidaan analysoida uskontojen uskontoteologista ajattelua. Tutkimustulokseksi kiteytyy, että klassinen kristinusko voi säilyä Ratzingerin mielestä eripuraisten kulttuurien keskellä käytännönviisaiden, edistyksellisten ja nöyrien ihmisten ansiosta, jotka jaksavat uskoa rakkauteen. Ratzingerin pohdintojen mukaan kristityn tulee kypsyä aikuisessa uskossa ja ohjata Kristuksen laumaa kohti katolista kirkkoa.