Browsing by discipline "Administrative law"

Kunnille on annettu sosiaali- ja terveydenhuollon suunnittelusta ja valtionavustuksesta annetussa laissa (733/1992) useita vaihtoehtoja järjestää sen velvollisuudeksi osoitetut sosiaali- ja terveyspalvelut. Kuntien palvelurakenne muuttuu vähitellen ja kuntien agendalla on nykyisin vahvemmin julkisten hyvinvointipalvelujen kysynnän ja tarpeen muutosten seuraaminen. Perinteisten sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisvaihtoehtojen lisäksi palveluja tuotetaankin nykyisin esimerkiksi yksityiseltä sektorilta hankittavien ostopalvelujen ja tämän tutkimuksen keskiössä olevien palvelusetelien avulla. Palvelusetelimallissa on erotettavissa kolme toimijaa. Yhtenä toimijana on kunta eli palvelujen järjestäjä, toisena asiakas eli palvelusetelin saaja ja palvelujen ostaja, ja kolmantena yksityinen palveluntuottaja eli palvelujen tarjoaja ja suorittaja. Palvelusetelimallissa asiakas hankkii kunnan järjestämisvastuulle kuuluvan palvelun yksityiseltä palveluntuottajalta. Palvelusetelijärjestelmän piiriin, palveluseteliasiakkaaksi asiakas pääsee kunnan tarjotessa hänelle palveluseteliä hänelle myönnetyn terveydenhoidon tai sosiaalihuollon palvelun toteuttamiseksi. Vallitsevan lainsäädännön mukaan palvelusetelin tarjoaminen on kunnan päätösvallassa. Palveluseteliä myönnettäessä asiakkaan mielipide tulee sosiaali- ja terveydenhuollon palvelusetelistä annetun lain (569/2009) mukaan ottaa mahdollisuuksien mukaan huomioon, mutta viimekätisesti päätösvalta on kunnalla. Palveluseteliä koskevien lakien esitöistä selviää, että palvelusetelin tarjoamista koskeva päätös rinnastetaan muihin sosiaali- ja terveydenhuollon palvelun järjestämistä koskeviin päätöksiin. Tästä syystä esimerkiksi muutoksenhaun avaamismahdollisuutta palvelusetelin tarjoamista koskevasta päätöksestä ei palvelusetelilain lainvalmisteluvaiheessa tarkemmin tutkittu. Tässä tutkimuksessa osoitetaan, että palvelusetelin tarjoamista on kuitenkin pidettävä muista sosiaali- ja terveydenhuollon palvelun järjestämistä koskevista päätöksistä poikkeavana päätöksenä, jolla vaikutetaan asiakkaan tosiasialliseen ja oikeudelliseen asemaan niin, että julkisen vallan käyttöä koskevat kriteerit täyttyvät. Palvelusetelin tarjoaminen on hallintoviranomaisen – tässä tapauksessa kunnan tai sen lukuun toimivan – suorittama hallinnollinen toimi, joka muotoaa viranomaisen ja hallinnon asiakkaan välistä hallinto-oikeudellista oikeussuhdetta. Asiakkaan asemaan merkittävästi vaikuttavaa päätöstä palvelusetelin tarjoamisesta ei kuitenkaan ole palveluseteliä koskevan lainsäädännön valmisteluvaiheessa kuvattu olennaisilta osiltaan lähes ollenkaan. Tarkempi tutkimus osoittaa, että samalla päätökseen liittyvä oikeusturva on jäänyt vajaalle huomiolle. Tässä tutkimuksessa pyritäänkin selvittämään palvelusetelin tarjoamista koskevaan päätökseen liittyviä asiakkaan oikeusturvan keskeisiä takeita sekä ennakollisen että jälkikäteisen oikeusturvan osalta. Tutkimuksen tuloksena voidaan pitää sitä, että vastaisuudessa palvelusetelin tarjoamista koskevan päätöksen oikeudellista luonnetta on syytä selvittää ja päätökseen liittyvään oikeusturvaan kiinnittää tulevassa lainvalmistelussa huomiota.

Poliisin voimakeinojen käytöstä säädetään poliisilain (872/2011, PolL) 2:17:ssä, jonka 2 momentissa todetaan poliisilla olevan lisäksi tietyin lisäedellytyksin virantoimituksessaan oikeus hätävarjeluun siten kuin rikoslain (39/1889, RL) 4:4:ssä säädetään. Voimakeinojen käytön liioittelusta säädetään RL 4:6.3:ssa ja hätävarjelun liioittelusta puolestaan RL 4:4.2:ssa. Poliisin voimakeinojen käyttö- ja hätävarjelusäännökset tarjoavat siten lähtökohtaisesti säännöksen neljää eriluonteista tilanneolosuhdetta varten poliisin virkatoimen tarpeellisuus- ja puolustettavuusarviointia silmällä pitäen. Inhimillisen elämän sisällään pitämän loputtoman tunteiden kirjon ja ihmisiä kohtaavien ongelmien moninaisuuden valossa poliisin voimankäyttö- ja hätävarjelutilanteet ovat useimmiten näitä ongelmia vastaavalla tavalla hyvin erilaisia suhteessa toimintaympäristöön, kohdehenkilön vaarallisuuteen, tämän toiminnan motiiveihin, tämän syyntakeisuuteen (ymmärrys poliisin kanssa toimimisesta ja omien toimintansa seurauksista) sekä näistä seikoista poliisilla olevaan ennakkotietoon tai mahdollisuuksiin tiedon hankkimiseen, sivullisten turvallisuutta koskeviin näkökohtiin, poliisin voimavaroihin toimintaan osallistuvien poliisimiesten ja näiden varustuksen suhteen sekä yksittäisiin olosuhteisiin, joille on tilanteen oikeudellisessa arvioinnissa annettava erityistä painoarvoa. Näiden poliisin voimankäyttö- ja hätävarjelutilanteiden moninaisuuden seurauksena myös näitä koskevan tulkintasystematiikan on pystyttävä taipumaan tulkittavana olevan tapahtumainkulun asettamiin erityisvaatimuksiin, sillä säännökset painottavat puolustettavuusvaatimustensa (PolL 2:17.1 vs RL 4:4.1 ja PolL 2:17.2) tai toisintoimimisvaatimustensa (RL 4:6.3 vs RL 4:4.2 ja PolL 2:17.2) valossa hyvin eri tavoin sitä, kenen oikeusturvaa on tarpeen korostaa missäkin tilanteessa. Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on selvittää poliisin ja virkatoimen kohteen oikeusturvaa näissä edellä kuvatuissa moninaisissa poliisin voimakeinojen käyttö- ja hätävarjelutilanteissa. Oikeusturvan tarkastelu on painottunut voimakkaasti varsinaisten poliisin voimankäyttö- ja hätävarjelusäännösten asianosaisille tarjoamaan ennalta vaikuttavaan ja siten oikeudenloukkauksia ennalta estävään oikeussuojaan eri tilanteissa. Tosiallisessa hallintotoiminnassa, jossa osallisten henkeen tai terveyteen kohdistuvat viranomaisen toimet voivat pahimmassa tapauksessa aiheuttaa peruuttamattomia sekä henkisen kärsimyksen ja surun osalta tosiasiallisesti korvauskelvottomia muutoksia henkilön elämässä, etukäteinen tietämys niin viranomaisen kuin virkatoimen kohteen oikeuksista, velvollisuuksista sekä näiden tarjoamasta liikkumavarasta eri tilanteissa on äärimmäisen tärkeää. Oikeudenloukkausten tapahduttua oikeusturvan jälkikäteiset välineet pystyvät harvoin korjaamaan jo koettua vääryyttä. Tavoitteena tässä tutkielmassa on siten löytää ne määrittävät tekijät voimankäyttö- ja hätävarjelusäännösten väliseen tulkintasystematiikkaan, joiden avulla oikeusturva realisoituisi mahdollisimman optimaalisesti ja oikeudenmukaisesti poliisin ja virkatoimen kohteen välillä eri tilanteissa. Tutkielman 2 luvussa käsitellään työssä noudatettua tutkimusmetodia ja oikeuslähdeoppia, joka osaltaan kuvastaan myös kirjoittajan työnsä toteuttamiseksi valitsemaa tutkijanideologiaa tai -positiota. Tavoitteena on lainopillista tutkimusmetodia noudattamalla pyrkiä mahdollisimman arvo- ja kohdeneutraaliin, analyyttis-deskriptiiviseen ja tuomarinideologiaa kunnioittavaan tutkimuskysymyksen käsittelyyn. Poliisin voimakeinojen käyttö- ja hätävarjelutilanteet koskettavat mitä merkittävimmällä tavalla jokaisen perus- ja ihmisoikeutta elämään. Tästä syystä tutkielman 3 luku käsittelee sekä Suomen perustuslaissa (731/1999, PL) että Suomea velvoittavissa merkittävimmissä kansainvälisissä ihmisoikeusinstrumenteissa säädettyä jokaisen oikeutta elämään. Poliisin voimakeinojen käyttöä ohjaavien PolL:n ulkopuolisten säädösten esittämisellä tutkielman 4 luvun alussa on tarkoitus tuoda korostetusti esille poliisin voimankäytön hallinto-oikeudellista luonnetta tarkoin lakiin perustuvana toimivaltuutena, jonka käytön kohteen oikeusturvaa suojelee välittömästi asiaa koskevien tarkkarajaisten erityissäännösten lisäksi suuri joukko asian systeemikokonaisuuteen kuuluvia säädöksiä. PolL:n ulkopuolisten säädösten lisäksi luvussa käsitellään PolL 1 luvun poliisitoimintaa ohjaavat yleiset säännökset ja hallinnon oikeusperiaatteet. Yleisten poliisitoimintaa ohjaavien periaatteiden jälkeen avataan PolL 2:17–20:ssä säädettyjen varsinaisten voimakeinojen käyttösäännösten sisältö, mukaan lukien poliisin äärimmäisen ja viimesijaisen voimankäyttövälineen ampuma-aseen käytön edellytykset (PolL 2:19). Näiden säännösten käsittelystä siirrytään edelleen RL:n puolella säädeltävään poliisin voimakeinojen käytön liioitteluun, jota on tulkittava rikosoi-keudellisen anteeksiantoperusteen mukaisesti. Edellä käsitellyt säädökset ja säännökset vedetään kokoavasti yhteen luvun viimeisessä alaluvussa. Tavoitteena tässä on luoda tulkinnan apuväline ja käsitteistö, jota voisi hyödyntää poliisin voimankäyttö- ja hätävarjelutilanteiden erottamisessa toisistaan ja siten tarpeellisuus- ja puolustettavuusarvioinniltaan oikeasuhtaisen asiaan soveltuvan voimankäyttö- tai hätävarjelusäännöksen valinnassa. Tutkielman 5 luku käsittelee edellistä lukua vastaavasti pääsääntöisesti rikosoikeudellisena oikeuttamisperusteena tulkittavaa poliisin hätävarjeluoikeutta (RL 4:4.1 ja PolL 2:17.2) ja edelleen anteeksiantoperusteena tulkittavaa hätävarjelun liioittelua (RL 4:4.2 ja PolL 2:17.2). Luvun kokoava alaluku pyrkii vastaavasti määrittelemään ne keskeiset poliisin hätävarjelutilannetta luonnehtivat käsitteet, joiden avulla tällaisen tilanteen oikeudellinen hahmottaminen poliisitoiminnassa onnistuisi helpommin. Vaikka PolL 2:17.2:ssa säädetäänkin poliisille lisäedellytyksiä puolustusteon puolustettavuusarviointiin, muiden poliisin hallinto-oikeudellista voimakeinojen käyttöä ohjaavien säädösten ja säännösten ei voida katsoa samalla tavoin rajoittavan poliisillekin säädettyä oikeutta vakavissa vaaratilanteissa suojella niin omaa kuin sivullisen henkeä ja terveyttä oikeudettomalta hyökkäykseltä. Vaikka muissa luvuissa esitetyt huomiot ja tulkinnat ovat sovitettavissa kaikenlaisiin poliisin voimankäyttö- ja hätävarjelutilanteisiin, tutkielman 6 luvussa läpikäytävä oikeuskäytäntö on jouduttu muun muassa tutkielman laajuusvaatimukset huomioiden rajoittamaan pelkästään tilanteisiin, joissa poliisi on käyttänyt ampuma-asetta nimenomaisesti laukauksen ampumalla. Luvussa esitellään poliisin aseenkäyttötilanteita koskevat Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen Suomea koskevat ratkaisut sekä korkeimman oikeuden ratkaisut. Koska viimeinen korkeimman oikeuden ratkaisu 2004:75 on jo yli kymmenen vuotta vanha, poliisin aseenkäyttötilanteiden tulkintaa esitellään luvussa myös vuosien 2013–2017 aikana asioiden käsittelystä vastanneiden poliisirikosasioiden syyttäjätutkinnanjohtajien tai varsinaisten syyttäjien tekemien päätösten (20 kappaletta) valossa. Tutkielman 7 luvussa on tarkoituksena koota edellä läpikäydyistä luvuista tehtyjä havaintoja yhteen sekä näiden avulla muodostaa kokonaiskuva poliisin voimakeinojen käytön ja hätävarjelun välisestä suhteesta, näiden keskeisten luonteenpiirteiden eroista poliisitoiminnassa sekä säännösten keskinäisestä tulkintasystematiikasta. Koska poliisilla on muun muassa PolL 2:17:n mukainen oikeus voimakeinojen käyttöön virkatehtävällä, tätä vastaavasti poliisin tarve turvautua sinänsä puolustettavuusarvioinniltaan poliisin kannalta armollisempaan hätävarjeluoikeuteen kaventuu. Poliisin hätävarjeluoikeutta on pidettävä systemaattisesti voimankäyttö- ja hätävarjelusäännöksiä tulkitsemalla lähinnä poliisin oikeusturvan jatkeena tilanteissa, joissa poliisilla ei ole tilanteen yllättävyyden sekä vakavan hengen tai terveyden uhkatilanteen edessä mahdollisuutta voimankäyttösäännösten edellyttämän tilannekontrollin hankkimiseen. Vaikka tutkimuskysymyksen tarkastelussa painotetaan poliisin ja virkatoimen kohteen oikeusturvan selvittämistä poliisin voimankäyttö- ja hätävarjelutilanteissa sen ennalta vaikuttavassa ja siten oikeudenloukkauksia ennalta estävässä tarkoituksessa, ihmisten väliseen vuorovaikutukseen kuuluu valitettavana tosiasiana myös poliisin voimankäyttö- ja hätävarjelutilanteissa ajoittaiset tarpeettomat ja laittomat oikeudenloukkaukset. Tästä syystä myös oikeusturvan jälkikäteiset eli oikeudenloukkauksia korjaavat ja hyvittävät takeet ovat tärkeitä tiedostaa. Jälkikäteen vaikuttavan oikeusturvan tiedostaminen voi myös osaltaan ennalta estää oikeudenloukkauksia tapahtumasta, ikään kuin rikosoikeudessa tästä vaikutuksesta käytetyn yleis- tai pelotusprevention muodossa. Tutkielman viimeinen 8 luku ennen yhteenvetoa käsittelee siten lyhyesti näitä pääsääntöisesti tilanteiden jälkeen vaikuttavia oikeudenloukkausten seurauksia korjaavia ja hyvittäviä oikeusturvan instrumentteja. Näihin oikeusturvan välineisiin kuuluvat erityisesti: (1) RL:n mukainen rangaistusvastuu rikollisesta menettelystä; (2) hallintolain (434/2003, HL) 8 a luvun mukainen hallintokantelu; (3) muun muassa esitutkintalaissa (805/2011, ETL) säädelty poliisin tekemäksi epäillyssä rikosasiassa puolueettoman menettelyn takaava erityinen esitutkinta- ja syyteharkintamenettely; (4) poliisin virkavastuu, joka puolestaan jakautuu virkarikosvastuuseen, kurinpidolliseen vastuuseen sekä vahingonkorvausvastuuseen; ja (5) varsinaiseen oikeusprosessiin liittyvät oikeudet puolustajaan, oikeudenkäyntiavustajaan sekä taloudelliseen tukeen prosessin kustannuksista.

Säätiölain 14:1 § velvoittaa viranomaisen valvomaan säätiöiden toimintaa. Lain nojalla viranomaisen eli Patentti- ja rekisterihallituksen tehtävänä on valvoa, että säätiön toiminnassa noudatetaan säätiölakia ja säätiön sääntöjen määräyksiä. Vuosikymmenet, oikeastaan koko vanhan säätiölain voimassaoloajan, säätiövalvonta perustui lähinnä ainoastaan mekaaniseen tarkastukseen. Suurimpana syynä syvällisten valvontatoimenpiteiden puuttumiselle oli viranomaisen resurssipula. Tilanne on kohentunut, kun vuonna 2014 tuli voimaan laki säätiöiden valvontamaksusta, jonka avulla on saatu lisäresursseja valvontatyöhön. Vuoden 2015 loppupuolella voimaan tullut uusi säätiölaki on myös merkittävästi mahdollistanut tehokkaamman valvonnan. Samalla on myös haettu uutta rajanvetoa viranomaisen valvontatyöhön. Tutkielmassa tarkastelen, kuinka säätiövalvonta on kehittynyt ja toiminut vanhan sekä voimassa olevan säätiölain aikana. Näkökulmana on hyvän hallinnon toteutuminen viranomaisen säätiövalvontatehtävässä. Säätiöiden valvonta toteutuu sisäisenä valvontana säätiön toimielinten toimesta. Tässä tutkielmassa keskitytään säätiöiden ulkoiseen valvontaan, viranomaisvalvontaan. Säätiöiden tilintarkastuksella on olennainen merkitys säätiöiden viranomaisvalvonnan toteuttamiseen. Asianmukainen tilintarkastuskaan ei kuitenkaan välttämättä tuo julki mahdollisia väärinkäytöksiä säätiössä, jolloin ne jäävät tulematta ilmi huolellisesta tilintarkastuksesta ja viranomaisvalvonnasta huolimatta. Tutkielmassa tuodaan esiin, että myös muilla tavoin voidaan tuoda julki väärinkäytösepäilyjä, jolloin viranomainen voi niiden johdosta ryhtyä tarvittaviin valvontatoimiin. Tutkimusote on lähtökohtaisesti lainopillinen eli asiaa pyritään systematisoimaan ja tulkitsemaan säätiö- ja hallintolain näkökulmasta. Lähdeaineistona on voimassa oleva sekä sitä edeltänyt lainsäädäntö ja niihin liittyvä valmisteluaineisto. Lähteenä on myös käytetty oikeuskirjallisuutta sekä otantaa valvontakäytännöistä. Valvontatapauksia koskevaa käytäntöä tarkastelemalla pyritään tunnistamaan ja konkretisoimaan säätiöiden toiminnassa tapahtuneita väärinkäytöksiä sekä niihin liittyviä valvonnallisia ongelmia ja valvontaa koskevia soveltamiskysymyksiä. Säätiöiden viranomaisvalvontaa on käsitelty julkisuudessa lähinnä väärinkäytösten ilmettyä. Selvitän muutamien valvontatapausten avulla, miten viranomainen on valvontatehtäväänsä toteuttanut. Nähdäkseni säätiövalvonta toteutuu voimassa olevien lakien avulla varsin hyvin hyvän hallinnon valossa, mutta hallinnon tulevaisuuden kannalta haluan kiinnittää huomion siihen, kuinka valvontatehtävässä tarvittava osaaminen ja asiantuntemus ei saisi siirtyä valtionhallinnon ulkopuolelle. Mielestäni valtionhallinnon omaa asiantuntemusta pitäisi tulevaisuudessa kehittää ja parantaa. Pitäisi pystyä säilyttämään monipuolinen osaaminen siellä, missä valvontavelvoite on.

Tutkielmassa tarkastellaan suhteellisuusperiaatteen vaikutusta Etelä-Suomen aluehallintoviraston rekisteröinnin varaisen perintätoiminnan harjoittajien valvontaa koskevassa seuraamusharkinnassa. Tutkielmassa selvitetään lainopillisen metodin avulla, miten suhteellisuusperiaate ohjaa ja rajoittaa aluehallintoviraston seuraamusharkintaa. Oikeusjärjestyksen systematisoinnin ja tulkinnan avulla pyritään muodostamaan käsitys niistä näkökohdista, joille aluehallintoviraston tulee seuraamusharkinnassa sovellettavan säännöksen valinnassa, tulkinnassa ja soveltamisessa antaa painoarvoa. Tutkielmassa tarkastellaan myös sitä, millainen merkitys hallinnolliselle ohjaukselle, menettelyn toistuvuudelle ja vakavuudelle sekä valvottavan korjaaville toimenpiteille on annettava seuraamusharkinnassa suhteellisuusperiaatteen vaikutuksesta. Suhteellisuusperiaatteen merkitystä tarkastellaan lisäksi hallinnollisen seuraamuksen kohdistamista, aiemman päätöksen lainvoimaisuutta ja viranomaisen päällekkäiseen toimivaltaan liittyviä toimenpiteitä koskevissa ratkaisutilanteissa. Suhteellisuusperiaatteen sisältö on muodostunut oikeuskäytännössä ja lainopissa vuosikymmenten aikana, ja nykyään se on kirjattu hallintolakiin (434/2003) osana hyvän hallinnon periaatteita. Suhteellisuusperiaate edellyttää, että viranomaisen toimet ovat oikeassa suhteessa niillä tavoiteltuun päämäärään nähden. Perintätoiminnan harjoittajien valvonnassa toimenpiteiden päämääränä on pidettävä velallisten ja toimeksiantajien taloudellisen aseman turvaamista varmistamalla, että perintätoiminnan harjoittajat menettelevät perintätoiminnassa lain mukaisesti. Viranomaisen toimenpiteiden suhteellisuus tulee arvioitavaksi toimenpiteiden asianmukaisuuden, tarpeellisuuden sekä oikean mitoituksen kannalta. Suhteellisuusperiaatteen alaan voidaan katsoa kuuluvan myös vaatimus toimenpiteiden kohtuullisuudesta yksittäistapauksessa. Suhteellisuusperiaatteella on korostunut merkitys erityisesti valvontatoiminnassa, jossa joudutaan harkitsemaan epäedullisten oikeudellisten seuraamusten kohdistamista hallinnon asiakkaaseen. Suhteellisuusperiaate edellyttää, että aluehallintovirasto valitsee käytössään olevista keinoista toimenpiteiden kohteen oikeuksia vähiten rajoittavan vaihtoehdon, jolla tavoite voidaan saada aikaan. Perintätoiminnan harjoittajien rekisteröinnistä annetun lain (411/2018) mukaisia hallinnollisia seuraamuksia ovat kehotus ja sitä tehostava uhkasakko, varoitus, osaan tai koko perintätoimintaan kohdistuva, enintään kuuden kuukauden mittainen toimintakielto ja sitä tehostava uhkasakko sekä rekisteristä poistaminen. Siltä osin kuin toimenpiteiden tavoite on saavutettavissa hallinnollisen ohjauksen avulla, ei hallinnollisiin seuraamuksiin voida pääsääntöisesti ryhtyä. Aluehallintoviraston on käytettävä keinovalikoimaansa asteittain, siirtyen lievemmistä vaihtoehdoista ankarampiin, jos aiemmilla toimenpiteillä ei ole ollut tarvittavaa vaikutusta perintätoiminnan harjoittajan menettelyihin. Suhteellisuusperiaate edellyttää toisaalta ankarampiin toimenpiteisiin ryhtymistä, ellei perintätoiminnan harjoittaja ole korjannut toiminnassaan ilmenneitä puutteita lievempien keinojen avulla, sillä toimenpiteet eivät saa olla myöskään alimitoitettuja. Seuraamusharkinnassa tulee ottaa huomioon muun ohella teon moitittavuus, johon erityisesti menettelyn vakavuudella, toistuvuudella sekä korjaavilla toimenpiteillä on vaikutusta. Suhteellisuusperiaate edellyttää, että elinkeinovapautta rajoittavia säännöksiä tulkitaan supistavasti. Elinkeinovapauteen puuttuvia toimenpiteitä ei voida myöskään lähtökohtaisesti pitää tarpeellisina ja välttämättöminä, ellei toimenpiteiden kohteelle ole annettu ensin mahdollisuutta korjata toiminnassaan ilmenneitä puutteita. Määräaikaisen toimintakiellon ja rekisteristä poistamisen edellytykset ovat suhteellisuusvaatimuksen myötä korkeat. Tutkielmassa todetusti suhteellisuusperiaate voi edellyttää seuraamusharkinnassa myös säännöksen sanamuodon ylittävää tulkintaa, jos lopputulosta olisi muutoin pidettävä toimenpiteiden kohteen kannalta suhteettoman ankarana.

Julkisella hankinnalla tarkoitetaan sellaisia tavara-, palvelu- ja rakennusurakkahankintoja, joiden tekijänä on julkisyhteisö, kuten valtio tai kunta. Tässä tutkimuksessa tarkastelun kohteeksi on valittu kuntien hankinnat. Hankinnat muodostavat merkittävän osan kuntien menoista ja niiden osuus on ollut jatkuvassa kasvussa. Julkisilla hankinnoilla on merkitystä myös koko kansantalouden kannalta, sillä ne muodostavat noin 15 % bruttokansantuotteesta eikä niiden merkitys rajoitu ainoastaan kansalliselle tasolle, vaan ne vaikuttavat koko Euroopan unionin tasolla (noin 18 % bruttokansantuotteesta). Julkisia hankintoja koskevaa kansallista lainsäädäntöä on ollut suhteellisen lyhyen aikaa. Ensimmäinen hankintalaki tuli voimaan vasta vuonna 1992 ja oli laajuudeltaan melko suppea, sisältäen vain 18 pykälää. Lakiin on tehty useita päivityksiä vuosien 1997–2005 aikana ja laajempi kokonaisuudistus vuonna 2007. Vuoden 2007 hankintalaissa säännöksiä oli jo melko paljon enemmän, yhteensä 110 pykälää. Monia säännöksiä siirrettiin tuolloin asetuksesta lain tasolle ja lisäksi sääntely laajentui esimerkiksi hankintamenettelyjen ja pakollisten poissulkemisperusteiden suhteen. Suomen liittymisellä Euroopan unionin jäseneksi vuoden 1995 alusta on myös ollut oma vaikutuksensa hankintalainsäädäntöömme. Euroopan unionin tasolla sääntelyinstrumentiksi on valittu direktiivit, jotka implementoinnin myötä ovat tulleet osaksi kansallista lainsäädäntöä. Uusimmat hankintadirektiivit on julkaistu 28.3.2014 Euroopan unionin virallisessa lehdessä. Hankintaprosessi on korostetun kaksivaiheinen. Ensimmäisessä vaiheessa tarkastetaan tarjoajien soveltuvuus ennalta asetettujen vähimmäisedellytysten avulla. Vähimmäisedellytykset voivat liittyä esimerkiksi tarjoajan taloudelliseen ja rahoitukselliseen tilanteeseen. Esimerkkinä taloudelliselle ja rahoitukselliselle tilanteelle asetettavasta vaatimuksesta on vähimmäisliikevaihto. Hankintalaissa on lueteltu esimerkinomaisesti lista asiakirjoja, joilla tarjoajaa voidaan pyytää osoittamaan oma taloudellinen ja rahoituksellinen tilanteensa. Lisäksi hankintayksikön suostumuksella myös vaihtoehtoisia selvityksiä on mahdollista esittää ja niiden esittämiseen tulisi hankintayksiköissä lähtökohtaisesti suhtautua joustavasti. Lisäksi tarjousasikirjojen täydentäminen on tietyin edellytyksin mahdollista. Mikäli tarjoajan omat resurssit ja ominaisuudet eivät riitä asetettujen soveltuvuusehtojen täyttymiseen, on mahdollista hyödyntää alihankintaa tai tehdä tarjous esimerkiksi yhteenliittymänä. Toisessa vaiheessa suoritetaan varsinainen tarjousten vertailu. Tarjousten vertailussa ei tulisi enää käyttää soveltuvuusehtoina olleita kriteereitä. EU-kynnysarvon ylittävissä hankinnoissa tämä on kokonaan kielletty. Kansallisissa hankinnoissa sovelletaan poikkeusta, jonka mukaan vähimmäisedellytykset ylittäviltä osin on mahdollista antaa tarjoajalle tarjousvertailuvaiheessa lisäpisteitä. Tutkimuskysymyksinä tarkastellaan mitä tarjoajan taloudellisella ja rahoituksellisella tilanteella tarkoitetaan, miten tarjoajien taloudellista ja rahoituksellista tilannetta koskevaa soveltuvuusehtoa säädellään nykyisessä kansallisessa hankintalainsäädännössä ja mitä muutoksia uusi hankintadirektiivi mahdollisesti tuo nykyiseen sääntelyyn verrattuna. Tarjoajan taloudellista ja rahoituksellista tilannetta koskevat säännökset on siirretty asetuksen tasolta lakiin vuoden 2007 hankintalain kokonaisuudistuksen yhteydessä. Tutkimustyön tuloksena voidaan sanoa, että tarjoajan taloudellista ja rahoituksellista tilannetta koskevilla vähimmäisvaatimuksilla pyritään ennen kaikkea varmistamaan tarjoajan kyky suoriutua hankinnan toteuttamisesta. Soveltuvuusehtojen asettaminen ei ole pakollista, vaan on täysin hankintayksikön omassa harkinnassa. Mikäli soveltuvuusehtoja asetetaan, tulee niiden olla oikeassa suhteessa hankinnan laatuun ja laajuuteen nähden eikä ketään tarjoajaa saa syrjiä. Vaikka hankintayksikön harkintavalta soveltuvuusehtojen asettamisessa on laaja, se ei kuitenkaan ole rajoittamaton. Harkintavaltaa rajoittavat ennen kaikkea juuri suhteellisuus- ja yhdenvertaisuusperiaatteet. Uuden hankintadirektiivin mukaan tarjoajien taloudellista ja rahoituksellista tilaa koskevien vaatimusten asettamiseen ei näyttäisi tulevan olennaisia muutoksia. Liikevaihtovaatimuksen asettamista koskien säädetään, että liikevaihtovaatimuksia saa asettaa vain erityisestä syystä ja tuolloinkin maksimitasoksi on asetettu kaksi kertaa hankinnan ennakoitu arvo.

Tutkimuksen tavoitteena on ollut tarkastella niitä vaatimuksia, joita eurooppaoikeus on asettanut hallintolainkäytölle koskien hallintoprosessin kestoa ja asian viivästymiseen liittyviä asianosaisen oikeussuojakeinoja. Tutkimuksen tarkoituksena on ollut kartoittaa asianosaisen käytettävissä olevat preventiiviset oikeussuojakeinot hallintoprosessin viivästyessä hallintotuomioistuimessa. Tutkimus on toteutettu lainopin tutkimuksena. Lainopillisella tulkinnalla ja systematisoinnilla on pyritty selvittämään, onko hallintoprosessin asianosaisella käytössään sellaisia tehokkaita oikeussuojakeinoja, jotka ensisijaisesti korjaavat tilanteen, jos oikeudenkäynti hallintoasiassa on viivästynyt tai uhkaa viivästyä hallintotuomioistuimessa. Tutkimuksessa ilmeni, että asian käsittelyn viivästyminen hallintotuomioistuimessa vaikuttaisi olevan havaittavissa jo ennakolta. Oikeusjärjestyksestämme on myös löydettävissä vaatimus tehokkaasta ennakollisesta oikeussuojakeinosta oikeudenkäynnin kohtuuttomia viivytyksiä vastaan. Puhuttaessa preventiivisestä, prosessin viivästymisen ehkäisevästä tai prosessin kestäessä katkaisevasta oikeussuojakeinosta, tulee tehokkaan oikeussuojakeinon mahdollistaa viivästymisestä tehdyn perustellun väitteen käsittely sellaisen tahon toimesta, jolla on valtuus tutkia väite ja tarvittaessa väitteen perusteella saada asiaa käsittelevä tuomioistuin jouduttamaan asian käsittelyä niin, että aiemmin uhannut tai alkanut oikeudenkäynnin viivästyminen saadaan tosiasiassa estettyä tai keskeytettyä. Suomalaisessa hallintoprosessissa on omaksuttu oikeussuojakeinona viivästymisen jälkikäteinen hyvittäminen. Tutkimuksessa ilmeni, että nykymuotoisen hallintoprosessin asianosaisella ei ole käytössään tehokkaita preventiivisiä oikeussuojakeinoja hallintoprosessin viivästymistä vastaan. Tulevaisuudessa hallintoprosessin uudistaminen sekä säännös asian käsittelystä kiireellisenä ja ennen muita tuomioistuimessa vireillä olevia asioita näyttäisivät kuitenkin korjaavan tilanteen. Niin sanotun viivästysvalituksen tai viivästyskantelun säätämistä osaksi hallintolainkäyttöä lienee kuitenkin myös syytä harkita. Ylemmälle tuomioistuimelle tehtävä valitus tai kantelu takaisi viivästyksen synnyn ja syiden ulkopuolisen tarkastelun, toisin kuin pääasiaa käsittelevälle tuomioistuimelle tehtävä pyyntö tai vaatimus asian kiireellisestä käsittelystä.

Tiedustelutoiminnan valvonnasta annetulla lailla (121/2019) perustettiin Suomeen tiedusteluvalvontavaltuutetun toimi. Valtuutetun tehtävänä on harjoittaa tiedustelutoiminnan laillisuusvalvontaa sekä valvoa suojelupoliisin muuta toimintaa. Tutkielmassa selvitetään valtuutetun toimivallan laajuutta ja sitä, miten valtuutetulle annetut toimivaltuudet vastaavat perus- ja ihmisoikeuksien tiedustelutoiminnan valvonnalle asettamiin vaatimuksiin. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan tiedusteluvalvontavaltuutetun ja eduskunnan tiedusteluvalvontavaliokunnan välistä työnjakoa ja suhdetta tiedustelutoiminnan ulkoisessa valvonnassa. Tutkielman menetelmä on lainopillinen ja siinä selvitetään voimassa olevan oikeuden sisältöä. Tutkielmassa hyödynnetään myös vertailevan oikeustieteen metodologiaa vertaamalla Suomen tiedustelutoiminnan ulkoisen valvonnan järjestämistä siihen, miten se on toteutettu Suomen vertailumaissa. Lähdeaineistona käytetään kirjallisuuden ja aikaisempien tutkimusten lisäksi erityisesti tiedustelutoiminnan valvonnasta annetun lain valmisteluaineistoa. Keskeisessä asemassa ovat myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen sekä EU-tuomioistuimen ratkaisukäytännöt erityisesti siltä osin, kun tutkielmassa pyritään selvittämään kansainvälisen ihmisoikeuskäytännön tiedustelutoiminnalle asettamia vaatimuksia. Uusien tiedustelulakien mukaiset pitkälle perusoikeuksiin puuttumisen mahdollistavat tiedusteluviranomaisten toimivaltuudet edellyttävät sitä, että samanaikaisesti huolehditaan tiedustelutoiminnan kattavasta ja tehokkaasta valvonnasta. Perus- ja ihmisoikeutena turvattuun yksityiselämän suojaan ja erityisesti luottamuksellisen viestin suojaan puuttuvan toiminnan tehokas ja uskottava valvonta edellyttää, että valvovalla taholla on käytössään riittävän laajat toimivaltuudet. Tiedusteluun liittyvien tiedonhankintakeinojen käytön tehokas valvonta on välttämätöntä myös yksilön oikeusturvan takaamiseksi. Tiedustelutoiminta ei voi myöskään nauttia kansalaisten luottamusta, mikäli tiedustelumenetelmien käytön lainmukaisuutta ei kyetä riippumattoman tahon toimesta riittävän tarkasti ja kattavasti valvomaan. Suomessa tiedusteluvalvontavaltuutetulle on annettu varsin laajat toimivaltuudet valvoa tiedustelutoimintaa ja puuttua siinä havaitsemiinsa epäkohtiin ja lainvastaisuuksiin. Tiedustelutoiminnan valvonnasta annetun lain eduskuntakäsittelyssä toimivaltuuksia vielä laajennettiin lain alkuperäisestä hallituksen esityksestä. Aukottoman ja tehokkaan valvonnan varmistamiseksi voidaan onnistuneina ratkaisuina nähdä erityisesti valtuutetun valvonnan ulottaminen koskemaan koko suojelupoliisin toimintaa sekä puheoikeuden antaminen valtuutetulle käsiteltäessä tiedustelumenetelmää koskevaa lupa-asiaa tuomioistuimessa. Myös vertailumaihin nähden valtuutetulle on annettu kattavat toimivaltuudet. Valtuutetun toimivallan laajuuden voidaankin katsoa noudattelevan vähintäänkin yleistä eurooppalaista tasoa. Kansainväliset ihmisoikeusvelvoitteet edellyttävät tiedustelutoiminnan riittävän tehokkaan ja uskottavan valvonnan kansallista järjestämistä. Erityisesti oikeuskäytännöstä nousee vaatimus siitä, että laillisuusvalvonnan ja parlamentaarisen valvonnan muodostaman kokonaisuuden tulee olla kattava ja yhtenäinen. Toiseksi korostuu valvontaelimen riippumattomuus ja itsenäisyys. Tehokas valvonta edellyttää myös, että valvovalla taholla on pääsy kaikkiin dokumentteihin ja aineistoihin. Toimivaltuuksien on oltava muiltakin osin riittävän laajat. Uskottava ulkoinen valvonta voidaankin nähdä valvovan tahon riippumattomuuden ja tehokkuuden summana. Suomessa ei ole säädetty valtuutetulle oikeutta määrätä maksettavaksi vahingonkorvausta tai hyvitystä lainvastaiseksi katsomansa tiedustelumenetelmän käytön kohteelle, vaikka Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön nojalla tälle olisi ollut perusteita. Suomessa voidaan kuitenkin ihmisoikeusvelvoitteiden tiedustelun valvonnalle asettamien vaatimusten katsoa täyttyvän kokonaisuutena arvioiden riittävällä tavalla. Tiedusteluvalvontavaliokunnan ja tiedusteluvalvontavaltuutetun suhteen keskiössä on toimivan, kattavan ja tehokkaan tiedustelutoiminnan valvontakokonaisuuden luominen kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden edellyttämällä tavalla. Parlamentaarisen ja laillisuusvalvonnan raja on jossain määrin häilyvä johtuen pitkälti siitä, että ensiksi mainittu on jo itsessään vaikeasti määriteltävä tai rajattava kokonaisuus. Siinä missä valtuutetun intressissä on tiedustelumenetelmien käytön lainmukaisuus, keskittyy valiokunta operatiivisen tason sijaan tiedustelutoiminnan ja sen valvonnan kokonaisuuden arviointiin. Valiokunnan toiminnassa korostuvat myös tiedustelutoiminnan tarkoituksenmukaisuuteen liittyvät seikat valtuutettua enemmän. Siinä missä valtuutetun harjoittama laillisuusvalvonta tähtää ensisijaisesti oikeusturvan toteutumiseen ja lainsäädännön noudattamiseen tiedustelutoiminnassa, liittyy parlamentaarisen valvonnan tarkoitusperiin vielä ulkoista laillisuusvalvontaa vahvemmin hyväksyttävyyden luominen itse tiedustelutoiminnalle. Lopullinen arviointi parlamentaarisen valvonnan ja laillisuusvalvonnan välisestä dynamiikasta ja valvontamuotojen rajapinnoista jää tulevaisuuteen, kun valvontaelinten toiminnasta saadaan käytännön havaintoja.

Valtiolla ei ole yleistä velvollisuutta vastaanottaa muita kuin oman maansa kansalaisia. Kuitenkin kansainvälisessä pakolaisten oikeusasemaa koskevassa yleissopimuksessa on tunnustettu pakolaisten oikeusasema sopimukseen sitoutuneissa valtioissa. Pakolaissopimus ei turvaa yleistä oikeutta turvapaikkaan, mutta se määrittelee sopimuksen mukaisesti pakolaiseksi katsottaville henkilöille tiettyjä oikeuksia ja velvollisuuksia. Tutkimuksen aiheena on kansainvälistä suojelua saaneen henkilön oikeus perheenyhdistämiseen ja perheenyhdistämisen edellytyksenä oleva toimeentulovaatimus. Aiheen taustalla on valtion taloudellisen intressin ja oleskelulupaa perheenyhdistämisen perusteella hakevan välillä vallitseva eturistiriita. Tutkimuksessa keskitytään valtion etua toteuttamaan säädettyihin viime aikaisiin ulkomaalaislain muutoksiin ja niiden vaikutuksiin. Perheenyhdistämisen edellytyksenä olevaa toimeentulovaatimusta tarkastellaan pakolaisoikeuden kontekstissa, tarkemmin kansainvälistä suojelua saaneiden henkilöiden näkökulmasta. Tutkielman pääasiallisina lähteinä käytetään sekä kansallista lainsäädäntöä että kansainvälisen tason normistoa ja Euroopan unionin oikeutta Euroopan unionin tuomioistuimen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöä on hyödynnetty, vaikka pääpaino on kotimaisessa oikeuskäytännössä. Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytännöllä on merkittävä rooli alempien tuomioistuinten ja Maahanmuuttoviraston ratkaisutoiminnassa. Tästä johtuen KHO:n ratkaisukäytäntö on tärkeää huomioida oikeussäännösten sisältöä tarkasteltaessa. Tutkielman aluksi selvennetään pakolaisoikeuden historiallista kehitystä ja merkitystä Suomessa. Pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden määristä on kerrottu hieman tilastotietoa. Tämän jälkeen toisessa luvussa käydään läpi ulkomaalaisoikeudessa keskeisesti vaikuttavaa perus- ja ihmisoikeusääntelyä. Luvussa kolme käsitellään yleisellä tasolla perheenyhdistämistä ja perheenyhdistämisdirektiivin vaikutusta perheenyhdistämistä koskevaan sääntelyyn. Tässä yhteydessä käsitellään myös lainsäädännössä tapahtuneita muutoksia ja niiden vaikutusta toimeentuloedellytyksen soveltamispiirin laajentumiseen. Tutkielman neljännessä luvussa pureudutaan konkreettisemmalla tasolla turvatun toimeentulon arvioimiseen ja oikeustapausten avulla toimeentuloedellytykseen liittyvään soveltamiskäytäntöön. Yhteenvedossa tehdään johtopäätökset tutkielmassa käsitellyistä lainmuutoksista ja oikeuskäytännön luomista ratkaisusäännöistä. Ulkomaalaislakiin vuonna 2016 tehtyjen muutosten johdosta kansainvälistä suojelua saaneen henkilön mahdollisuus perheenyhdistämiseen tulee vaikeutumaan. Tutkimuksen perusteella on selvää, että toimeentuloedellytyksen soveltaminen tarkoittaa käytännössä perheenyhdistämisen estymistä suuressa osassa tapauksia, joissa kyse on kansainvälistä suojelua saaneen perheenjäsenestä. Toimeentuloedellytyksen soveltaminen vaatii kaavamaisen lainsoveltamisen sijaan tapauskohtaista kokonaisharkintaa, jonka tuloksena päätös voi toki olla hakijan kannalta kielteinenkin. Olennaista on kuitenkin, että ratkaisu on aineellisesti oikea muodollisen oikeellisuuden lisäksi.

Tutkielmassa tarkastellaan oikeusturvan toteutumista alaikäisen turvapaikanhakijan kohdalla tilanteessa, jossa alaikäiseen turvapaikanhakijaan kohdistetaan ulkomaalaislain mukaisia turvaamistoimia. Ulkomaalaislain 7 luvun mukaisista turvaamistoimista käsittelyn kohteena on 122 §:ssä säännelty lapsen säilöönotto ja 120 b §:n mukainen lapsen asumisvelvollisuus. Turvapaikanhakijalapsen oikeusturvaa tarkastellaan aineellisesta näkökulmasta eli tarkastelun keskiössä on hahmottaa sitä, miten turvapaikanhakijalapselle kuuluvat perus- ja ihmisoikeudet toteutuvat säilöönoton ja toisaalta asumisvelvollisuuden yhteydessä. Turvapaikkaoikeudellinen sääntelyjärjestelmä on monikenttäinen ja laaja. Tutkielman pituudesta johtuvista käytännöllisistä syistä johtuen on osa instrumenteista rajattu käsittelyn ulkopuolelle ja tarkasteluun nostettu muutama perustavanlaatuinen oikeuksien sääntelylähde. Tutkielmassa turvapaikanhakijalapsen oikeudet on johdettu lapsen oikeuksien sopimuksesta (LOS), Euroopan ihmisoikeussopimuksesta (EIS) sekä kansallisesta perustuslaista (PL). Tutkielman metodina on lainoppi eli oikeusdogmaattinen metodi. Ulkomaalaislain turvaamistoimet erityisesti lapsiin kohdistettuina ovat jännitteisessä suhteessa yksilölle turvattuihin perus- ja ihmisoikeuksiin nähden. Tutkielman kannalta relevantit turvaamistoimet – lapsen säilöön ottaminen ja lapsen asumisvelvollisuus – merkitsevät kiristyneitä ja alati jännittyviä suhteita perus- ja ihmisoikeusinstrumentteihin. Molemmat turvaamistoimet pitävät sisällään lapsen vapauden riistämisen. Nykylainsäädännön mukaiset lapsen säilöön ottaminen (UlkL 122 §) ja lapsen asumisvelvollisuus (UlkL 120 b §) eivät kuitenkaan suoranaisesti ole vastoin perus- ja ihmisoikeusinstrumenteissa säädettyä. Vapaudenmenetyksen laillisuudelle on instrumenteista löydettävissä perusteet. Tästä huolimatta kansallisen turvaamistoimilainsäädännön kehittäminen etenkin turvapaikanhakijalasten osalta olisi suotavaa jo senkin vuoksi, että voidaan varautua myös mahdollisesti tulevaisuudessa tapahtuviin turvapaikanhakijakriiseihin ja niiden aiheuttamiin kipupisteisiin kansallisessa turvaamistoimijärjestelmässä. Lapsen säilöön ottaminen ja asumisvelvollisuuteen asettaminen eivät myöskään nähdäkseni ole lapsen edun mukaisia toimenpiteitä. Lasta koskevan turvaamistoimilainsäädännön kehittäminen olisikin Suomessa tarpeen.

Valtion suvereniteetin mukaan valtiolla on lähtökohtaisesti oikeus päättää siitä, kuka saa tulla sen alueelle ja oleskella siellä. Valtion perusteena ulkomaalaisen maahantulon estämiselle voi olla esimerkiksi yleinen turvallisuus ja järjestys tai taloudelliset syyt. Taloudellisten syiden taustalla toimii etenkin ulkomaalaislaissa asetettu toimeentuloedellytys. Valtion suvereniteetti maahantulon estämisessä ei ole kuitenkaan ehdoton. Sitä rajoittavat erityisesti useat kansainväliset ihmisoikeussopimukset sekä EU-oikeus. Valtiolla voi siten olla velvollisuus jättää tavallisesti vaatimansa toimeentuloedellytys soveltamatta, jos se olisi ulkomaalaisen perhe-elämän suojan tai lapsen edun vastaista. Tutkielmassa arvioidaan ulkomaalaislain toimeentuloedellytyksen suhdetta lapsen etuun ja oikeuksiin perheenyhdistämisen tilanteissa. Tutkielmassa arvioidaan tilannetta erityisesti heinäkuussa 2016 voimaan tulleen ulkomaalaislain muutoksen osalta, jolloin toimeentuloedellytys laajennettiin koskemaan tietyin poikkeuksin myös kansainvälistä ja tilapäistä suojelua saavien perheenyhdistämistä. Lakimuutos perustuu Euroopan neuvoston perheenyhdistämisdirektiiviin 2003/86/EY. Suomi on implementoinut direktiivin jo vuonna 2006, mutta tällöin ei vielä otettu käyttöön direktiivin sallimia, nyt käyttöönotettuja perheenyhdistämisen tiukennuksia. Tutkielman metodi on lainoppi ja sen tehtävänä on siten tehdä tulkintakannanottoja voimassa olevan oikeuden sisällöstä. Tutkielmassa on hyödynnetty myös oikeusvertailun metodia, kun Suomen oikeustilaa on verrattu Ruotsiin ja Norjaan. Tutkielman lähteinä on käytetty perinteisiä sekä kotimaisia että kansainvälisiä lainopin lähteitä, eli oikeuskirjallisuutta, oikeuskäytäntöä ja lainvalmisteluaineistoa. Tutkielman ensimmäisenä tutkimuskysymyksenä on tarkasteltu sitä, millaiset kriteerit Suomen lainsäädännössä ja oikeuskäytännössä asetetaan, jotta toimeentuloedellytyksestä voidaan poiketa lapsen edun perusteella. Toisena kysymyksenä on tarkasteltu sitä, missä määrin Suomen oikeustila viimeisimmän lakimuutoksen jälkeen vastaa sen kansainvälisiä velvoitteita. Tässä tarkastelussa on huomioitu Yhdistyneiden kansakuntien yleissopimus lapsen oikeuksista eli lapsen oikeuksien sopimus, Euroopan ihmisoikeussopimus sekä Euroopan unionin oikeus. Tarkastelun keskiössä on pidetty lapsen etua ja oikeuksia. Lapsen oikeuksien sopimuksen lisäksi tutkielman tarkasteluun on valittu EIS, sillä perhe-elämän suojaa koskeva EIS 8 artikla on merkittävä lasten oikeus perheenyhdistämisasioissa. EIT on lisäksi antanut perheenyhdistämistä ja toimeentuloedellytystä koskevia ratkaisuja sekä tehnyt myös suoria viittauksia lapsen oikeuksien sopimukseen ja sen tulkintakäytäntöön. EIT on siten enenevässä määrin antanut lapsen oikeuksien sopimukselle merkitystä EIS 8 artiklan arvioinnissa. Viimeisimmän lakimuutoksen EU-perusteisuuden vuoksi Suomen oikeustilaa on arvioitu myös direktiivin lapsen edun kannalta merkityksellisen tulkinnan valossa. Tutkielman ensimmäisen tutkimuskysymyksen osalta havaittiin, että kynnys toimeentuloedellytyksestä poikkeamiselle lapsen edun perusteella on kansallisesti asetettu verrattain korkealle. Jotta toimeentuloedellytyksestä voidaan poiketa, edellytetään käytännössä erityisiä olosuhteita, kuten lapsen pitkäaikaista sairautta tai vammaa. Toisen tutkimuskysymyksen osalta vaikuttaa siltä, että Suomen oikeustila ei täysin vastaa sen kansainvälisiä velvoitteita. Ongelmia näyttää olevan erityisesti lapsen oikeuksien sopimuksen suhteen, mutta kyseenalaista on myös sääntelyn yhteensopivuus EIT:n asettaman toimeentuloedellytyksen kohtuullisuusvaatimuksen sekä EUT:n perheenyhdistämisdirektiiviä koskevan tulkinnan kanssa. Tutkielman loppupuolella esitetään myös de lege ferenda -kannanottoja siitä, miten tässä yhteydessä lapsen etu ja oikeudet voitaisiin huomioida tulevaisuudessa.