Browsing by discipline "Church Sociology"

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on vastannut maahanmuuton myötä syntyneeseen yhteiskunnalliseen muutokseen muun muassa kehittämällä pääkaupunkiseudun eli Espoon, Helsingin ja Vantaan seurakuntayhtymien vieraskielisen seurakuntatyön. Tässä tutkielmassa tutkitaan sitä, kuinka pääkaupunkiseudun vieraskielinen seurakuntatyö integroituu seurakuntiin. Aihe on tärkeä, koska vieraskielisen seurakuntatyön ei haluta eristäytyvän muusta seurakuntatyöstä ja -elämästä. Tutkimuksessa selvitetään, mitä vieraskielinen seurakuntatyö on, mitkä ovat sen tavoitteet, miten vieraskielinen seurakuntatyö asemoituu kotipesäseurakuntiin ja pidetäänkö suomenkieliseen seurakuntatyöhön yhteyksiä. Lisäksi selvitetään kuinka jäsenyyteen ja seurakuntavaikuttamiseen suhtaudutaan vieraskielisessä seurakuntatyössä. Tutkimus on laadullinen aineistolähtöinen sisällönanalyysi ja sen aineisto koostuu pääkaupunkiseudun vieraskielisen seurakuntatyön pappien haastatteluista (5kpl), Helsingin ja Vantaan seurakuntayhtymien kansainvälisen työ sihteerien haastatteluista (2kpl) sekä Espoon monikulttuurisuustyön sihteerin haastattelusta (1kpl). Haastattelut toteutettiin teemahaastatteluina. Lisäksi aineistoon kuuluu Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tuottamia strategioita ja mietintöjä, erilaisia kokouspöytäkirjoja liittyen vieraskielisen seurakuntatyön järjestäytymiseen ja muuta materiaalia, jota haastateltavat antoivat tutkijalle. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä käytetään John Berryn akkulturaatiomallia, jonka avulla tarkastellaan integraation toteutumista. Tulosten mukaan vieraskielistä seurakuntatyötä järjestetään arabiaksi, englanniksi, kiinaksi, viroksi ja venäjäksi. Toimintaa koordinoi ja kehittää vieraskielisen seurakuntatyön neuvottelukunta. Pääkaupunkiseudun vieraskielinen seurakuntatyö järjestäytyy siten, että kullekin kielelle on määrätty kotipesäseurakuntansa. Poikkeuksena tästä englanninkielinen seurakuntatyö on sijoitettu Espoon seurakuntayhtymän virastoon. Vieraskielistä seurakuntatyötä tehdään ekumeenisista lähtökohdista käsin ja ekumeniassa onnistuminen nähdään tärkeäksi, jotta kirkossa voidaan vastata monikulttuurisen ja -arvoisen kansan tarpeisiin. Vieraskielisen seurakuntatyön tavoitteena on tarjota vieraskielisille hengellinen koti, jossa he voivat toimia omalla äidinkielellään. Lisäksi vieraskielisen seurakuntatyön tavoitteena on osallistua yhteiskunnalliseen kotouttamiseen ja integroida vieraskielisiä myös evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Tärkeänä nähdään myös vieraskielisten ohjaaminen oman tunnuskuntansa seurakuntaan. Vieraskielisessä seurakuntatyössä kannustetaan kirkon jäsenyyteen. Työtä tehdään kuitenkin aina yksilön omia toiveita ja vakaumusta kunnioittaen ja työhön voi osallistua myös kuulumatta kirkkoon. Jäsenyyskysymystä mutkistaa se, että vieraskieliseen seurakuntatyöhön osallistutaan ympäri pääkaupunkiseutua, jolloin seurakuntarajat usein ylittyvät. Tutkimuksessa havaitaan, että vieraskielisten ryhmien välillä on eroja siinä, kuinka suuri osa toimintaan osallistujista on kirkon jäseniä. Tähän vaikuttaa vieraskielisen oma uskonnollinen tausta. Tuloksista selviää, että vieraskieliset ovat hyvin kiinnostuneita vaikuttamaan oman vieraskielisen jumalanpalvelusyhteisönsä asioihin ja osallistuvat yhteisössä toteutettuun vapaaehtoistyöhön. Tutkimuksessa selvisi John Berry akkulturaatiomallia apuna käyttäen, että viron- ja venäjänkielinen seurakuntatyö voidaan nähdä seurakuntiin integroituneeksi. On todennäköistä, että integroitumista edistää etenkin virolaisten ja venäläisten hyvä suomen kielitaito, joka helpottaa yhteyksien luomista seurakuntaan. Toisen ryhmän luovat separoituneet arabian- ja kiinankielinen seurakuntatyö. Suurin eristäytymiseen johtava tekijä on näiden vieraskielisten huono suomen kielitaito ja työmuotojen tuoreus verrattuna viron- ja venäjänkieliseen toimintaan. Lisäksi kiinankielisten toiveet seurakuntatyötä kohtaan voivat olla erilaisia kuin suomenkielinen seurakuntatyö tarjoaa ja toisaalta arabiankielistä integraatiota vaikeuttaa kysymys jäsenyydestä. Englanninkielinen seurakuntatyö on tutkimuksen mukaan sekä integroitunutta että assimiloitunutta. Assimilaatiossa valtaväestöön sulautuminen nähdään oman kulttuurillisen identiteetin tai tapojen ylläpitämistä tärkeämmäksi. Integraatiossa tulee esille kysymys mihin englanninkielinen seurakuntatyö integroituu, kun sillä ei ole omaa kotiseurakuntaa. Onkin parempi todeta, että englanninkielinen seurakuntatyö on yleisesti paikallisseurakuntiin integroivaa.

Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää Luther-säätiön Lähetyshiippakunnassa toimivien jäsenten sitoutumista liikkeeseen ja heidän valintamotiivejaan. Tutkimuksessa kuvataan jäsenten uskonnollista taustaa, kristillisiä arvoja, osallistumista Lähetyshiippakuntaan, herätysliikkeisiin ja ev. lut. kirkkoon sekä osallistumisaktiivisuuden muutoksia. Tutkimus esittelee kannustimet, jotka ovat motivoineet Lähetyshiippakunnan valintaan ja sitoutumiseen. Väljänä viitekehyksenä on käytetty rationaalisen valinnan teoriaa, kääntymisen teoriaa ja resurssimobilisaatioteoriaa. Tutkimusaineisto (N=152) kerättiin keväällä 2014. Miehiä ja naisia on lähes yhtä paljon kaikista ikäryhmistä. Tutkimusmenetelmä on kvantitatiivinen. Kyselylomakkeessa on 43 kysymystä. Kyselyssä on myös avoimia kysymyksiä, joiden kautta saatiin laadullista aineistoa. Vastaajat ovat aktiivisia Lähetyshiippakunnan toimintaan osallistujia ja liikkeeseen vahvasti sitoutuneita. Maallistuminen, luopuminen luterilaisesta tunnustuksesta ja naispappeus ovat syynä siihen, että kyselyyn osallistuneet ovat pettyneet ev. lut. kirkon toimintaan. Jäsenet ovat löytäneet Lähetyshiippakunnasta kaipaamansa kodinomaisen ja luotettavan yhteisön, jossa pidetään kiinni kristillisistä periaatteista. Lähetyshiippakunnan jäsenten pääasialliset motiivit toimintaan sitoutumiselle voidaan jakaa neljään ryhmään: Oikeaoppisuus ja raamatullisuus, ev.lut. kirkkoon pettyminen, ystävyys ja sosiaaliset suhteet sekä seurakuntayhteys ja kodinomaisuus. Miehen julistama puhdasoppinen Sana ja ehtoollinen ovat yhteisön toiminnan keskiössä. Yhteyksiä muihin liikkeisiin ja kirkkoon pidetään kuitenkin yllä, vaikka niihin osallistuminen on vähentynyt viime vuosina sanoman sisällön ohentumisen vuoksi. Lähetyshiippakunnassa samanmielisten muodostama tiivis jumalanpalvelusyhteisö tarjoaa varmuuden ja kokemuksen luterilaisen tradition muuttumattomista periaatteista. Pelastuksen varmistaminen ja perinteisen evankeliumin kuuleminen olivat kannustimia, jotka motivoivat liikkeeseen kiinnittymiseen. Korkea moraali ja Raamatun aktiivinen lukeminen oli vastaajille yleistä. Liikkeessä on havaittavissa fundamentalistisia piirteitä, mutta toiminta on maltillista ja monet haluavat pysyä kirkossa jännitteistä huolimatta. Yli puolet jäsenistä epäili, että tietyt erimielisyydet kirkon kanssa saattavat kuitenkin johtaa kirkosta eroamiseen. Jäsenet näkivät liikkeen tulevaisuuden valoisana ja jäsenmäärän kasvavana. Liike haluaa tarjota luterilaisen tunnutuksen mukaista opetusta ja samoin ajattelevien yhteyttä. Kaikilla jäsenillä on luterilaisuuden ydinkohtien ja Raamatun arvovallan puolustamisen tehtävä sekularisaatiota vastaan. Lähetyshiippakunta on rationaalinen valinta niille, joiden uskonnollinen arvomaailma on säilynyt ennallaan yhteiskunnan ja kirkon muutoksessa. Liike pyrkii täyttämään kirkon tehtävän puhdasoppisen sanan julistamisessa ja käyttää näin symbolista valtaa uskonnollisella kentällä.

Suomessa on meneillään kuntauudistukset joiden ohella on tavoitteena uudistaa kuntien sosiaali- ja terveyspalveluiden tuottaminen. Tutkimukseni aineistonkeruu on tehty aikana, jolloin vallalla oli yleinen käsitys siitä, että Suomi jakautuu viiteen sote-piiriin. Tämän jälkeen tilanne on muuttunut ja edelleen jäänyt ilman päätöstä meneillään olevan hallituskauden aikana. Tällä seikalla ei ole merkitystä tutkimustuloksiini. Kirkon rakennemuutokset, vähenevät verotulot ja huoli yhteiskunnallisen aseman säilymisestä ovat saaneet kirkon ryhtymään selvitystoimiin tilateen päivittämiseksi. Kirkkohallitus on teettänyt tutkimuksen, minkälaisia mahdollisuuksia seurakunnilla olisi lisätä kuntayhteistyötä ja toimia sote-palveluiden tuottajina. Tutkielmani keskittyy tarkastelemaan, miten kirkon perheneuvontakeskuksien palveluksessa olevat perheneuvojat kokevat perheneuvonnan nykytilanteen ja minkälaisia tulevaisuuden näkymiä heillä on. Tulevaisuuden näkymiä peilataan perheneuvontakeskuksien toimintaan yhteistyössä kuntasektorin kanssa ostopalvelusopimusten pohjalta ja tilanteeseen, jossa rahoitus on vain seurakunnan verotulojen varassa. Tutkimukseni tarkastelee, miten perheneuvojat suhtautuvat toimintansa mahdolliseen kaupallistumiseen ja mitä mahdollisuuksia rahoituksen hankkimiseksi on olemassa. Tein aineiston hankinnan haastattelemalla kymmentä perheneuvojaa kuudessa perheneuvontakeskuksessa Etelä-Suomessa. Käytin tutkielmassani kvalitatiivista tutkimusmetodia, jossa suoritin haastattelut puolistrukturoidulla teemahaastattelulla. Aineiston analyysin suoritin sisällönanalyysillä. Perheneuvojista kahdeksalla oli teologin pohjakoulutus ja pappisvihkimys ja kahdella psykologin koulutus. Haastateltavista miehiä oli kolme. Keski-ikä oli 54 vuotta. Tutkielmani osoittaa, miten suurta roolia arvot esittävät perheneuvojien suhtautumisessa mahdollisiin tulevaisuuden muutoksiin, ja miten arvomaailman on muututtava, jotta perheneuvontakeskukset voisivat seurata muuttuvaa ympäristöä. Tutkielmani kertoo miten erilaisissa tilanteissa perheneuvontakeskukset ovat suhteessa ostopalvelusopimuksiin. Analyysissäni tarkastelin tuloksia ryhmittämällä tutkimustulokset SWOT-analyysin tapaan vahvuuksiin, heikkouksiin, mahdollisuuksiin ja uhkiin. Perheneuvojien näkemykset ja kokemukset koostuvat näin ollen vahvuuksista ja heikkouksisista. Tulevaisuuden näkymät esiintyvät joko mahdollisuuksina tai uhkina. Vahvuuksia ovat muun muassa perheneuvojien korkea ammattitaito ja korkea asiakastyytyväisyys. Heikkouksia ovat arvopohjapainotteinen päätöksenteko ja kustannustietoisuuden puute. Mahdollisuuksia ovat vahvuuksien lisäksi valtakunnallisesti kattava organisaatio. Perheneuvojat näkevät uhkina muun muassa liiallisen maallistumisen, perinteisen identiteetin murenemisen liiketaloudellisten voimien vaikutuksesta ja edelleen perinteisen korkean asiakkaiden tietosuojan heikkenemisen. Uhkaksi koetaan myös toiminnan voimakas supistuminen tai kokonaan lakkauttaminen. Viimeksi mainittujen uhkien taustalla ovat kirkon rakennemuutokset ja vähenevä kirkon jäsenyys, joka vaikuttaa verotuloihin.

Tutkimuksen tehtävänä on tarkastella suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa ruoka-avun asiakkaan näkökulmasta. Tutkimustehtävä jakautuu kolmeen tutkimuskysymykseen: 1. Mitä eri yhteiskunnan toimijoita asiakkaiden kertomuksissa esiintyy? 2. Millaisia kokemuksia asiakkaalla on näistä toimijoista ja millaisena hän näkee näiden väliset suhteet? 3. Miten asiakas suhtautuu eri toimijoiden toimintaan hyvinvoinnin tuottajina? Tutkimuksen tarkoituksena on tuottaa virallista tietoa täydentävää ja horjuttavaa niin sanottua toista tietoa tuomalla ruoka-avun asiakkaan ääni mukaan aiheesta tehtyyn tutkimukseen. Aineiston muodostavat viiden ruoka-avun asiakkaan PCI-menetelmää mukaillen kerätyt haastattelut. Haastattelut on pelkistetty 89 tekstikatkelmaksi eli mikrokertomukseksi, jotka on analysoitu käyttämällä A. J. Greimasin aktanttimallia. Asiakkaiden kertomuksia tarkastellaan suhteessa Sakari Hännisen ja Jouko Karjalaisen kuvaamaan toimeentulon spiraaliin ja diversion eli poiskäännyttämisen eri muotoihin. Ruoka-avun asiakkaiden kertomuksissa esiintyvät toimijat mukailevat osittain toimeentulon spiraalin rakenteita ja jakoa yksityiseen, julkiseen ja kolmanteen sektoriin, mutta täydentävät niitä tuomalla esiin neljännen sektorin toimijat eli henkilökohtaiset tukiverkot sekä yksilötoimijat, ihmiset tunteineen, sairauksineen ja ominaisuuksineen. Työmarkkinat ovat ruoka-avun asiakkaiden kertomuksissa ihmisten ensisijainen toimeentulon lähde, jota työttömyys ja työkyvyttömyys uhkaavat. Julkisen sektorin toimijat tukevat työmarkkinoilta pudonneita varsinkin lyhytkestoisissa ja tavanomaisiksi luokitelluissa tilanteissa. Pitkäkestoisissa ja kasaantuvissa ongelmissa ihmiset näyttävät kuitenkin putoavan julkisen sektorin turvaverkkojen läpi epävirallisen avun piiriin, usein julkisen sektorin järjestelmään sisältyvän poiskäännyttämisen logiikan vauhdittamina. Kolmannen sektorin toimijoiden tarjoama ruoka-apu paikkaa virallisen järjestelmän aukkoja ja toimii viimesijaisena apua yksilöiden vaikeissa tilanteissa. Toisin kuin toimeentulon spiraalin mallissa, ruoka-pankki ei kuitenkaan ole diversion päätepiste, vaan poiskäännyttämisen ja autetuksi tulemisen kokemukset kertautuvat myös epävirallisen avun piirissä. Ruoka-avun asiakkaat sitoutuvat pohjoismaisen hyvinvointivaltion universalistiseen eetokseen ja velvoittavat julkisen sektorin laajaan vastuuseen kansalaisten hyvinvoinnista. Markkinatoimijoiden sen sijaan katsotaan olevan yhteiskuntavastuun ulottumattomissa, ja valtion tehtävänä on paikata markkinoiden suhdannevaihteluiden vaikutuksia. Kristillisten järjestöjen harjoittaman ruoka-avun suhteen asiakkaat esittävät kolmenlaisia tulkintoja: Lähimmäisenrakkauden ja kristillisen auttamisperinteen katsotaan velvoittavan avustusorganisaatiot auttamistyöhön, uskonnollisten toimijoiden odotetaan ruoka-avun sijaan keskittyä hengelliseen tehtävään tai vastuun auttamisesta ajatellaan kuuluvan julkiselle sektorille, mutta heikossa asemassa olevien näkökulmasta epävirallinen apu on vallitsevassa tilanteessa tärkeää.

Tutkimuksen tehtävänä oli selvittää, miten eri yhteisöt ovat suhtautuneet avioliittoihin, jotka Suomen Lähetysseuran naislähetit ovat solmineet ulkomaalaisen kanssa sekä mitä merkitystä suhtautumisella on ollut näille naisille. Keskeisinä tarkasteltavina yhteisöinä olivat Suomen Lähetysseuran johto, lähettiyhteisöt, työalueiden paikalliset yhteisöt sekä molempien aviopuolisoiden perheet ja suvut. Tutkimuksen ajanjaksoksi rajattiin vuodet 1946-1998, jotta olisi mahdollista tarkastella myös sitä, miten suhtautuminen on muuttunut. Aineiston keruussa ja analysoinnissa käytettiin laadullisia menetelmiä. Lähteet muodostuivat Lähetysseuran johtokunnan ja lähettien kokousten pöytäkirjoista, lähettien ohjeista ja säännöistä, Suomen Lähetyssanomien vuosikerroista sekä avioituneiden naislähettien haastatteluista ja heidän kirjoittamistaan esseistä. Tutkimuksen kohderyhmään kuului 49 avioliiton solminutta naislähettiä, joista tutkimukseen osallistui 26. Aineiston analyysia kehystivät ryhmärajojen, toiseuden ja sosiaalisen etäisyyden käsitteet. Suomen Lähetysseuran johdon suhtautuminen avioitumiseen näyttää muuttuneen eniten tutkimusjakson aikana. Muutos näkyy selkeimmin avioliiton solmineiden lähettien työsuhdejärjestelyissä. Lähetyssanomissa on korostettu uskon merkitystä kulttuuristen erojen ylittäjänä, ja artikkelit ovat olleet myönteisiä. Myös paikallisen yhteisön suhtautuminen on ollut koko tutkimusjakson ajan pääosin positiivista. Erityisesti afrikkalaisten yhteisöjen suhtautuminen on koettu 1990-luvulla hyvin myönteiseksi. Sen sijaan lähettiyhteisöt ja perheet ovat vastustaneet osaa avioliitoista 1960-luvulta 1990-luvulle asti. Näissä yhteisöissä suhtautuminen yksittäisiin avioliittoihin on kuitenkin saattanut muuttua ajan myötä. Eron yhteisöjen välillä voidaan tulkita johtuvan muun muassa siitä, miten läheinen suhde yhteisöillä on ollut avioituviin naislähetteihin. Ryhmärajoilla on myös ollut suuri merkitys naislähettien avioituessa ulkomaalaisen kanssa. Tutkimuksen perusteella naisten aviopuolisot voidaan jakaa kahteen ryhmään: paikallisiin sekälähetystyöntekijöihin ja muihin länsimaalaisiin. Suomalaisissa yhteisöissä paikalliset on usein nähty ulkoryhmän jäseninä, kun taas länsimaalaisten on katsottu kuuluvan sisäryhmään. Kuitenkin kirkkokunta on synnyttänyt ryhmärajoja myös länsimaalaisten keskuudessa. Erityisesti avioliitot, jotka naislähetit ovat solmineet paikallisen kanssa, näyttävät hämärtäneen ryhmärajoja. Yhteisöt ovat suhtautuneet avioliiton solmimiseen eri tavoin riippuen siitä, mikä on ollut niiden asema ryhmähierarkiassa. Jos ryhmän jäsenen on katsottu avioituneen hierarkkisesti alempaan ryhmään kuuluvan kanssa, suhtautuminen on usein ollut negatiivista. Sen sijaan "ylöspäin" avioituminen on nähty merkkinä ryhmäsuhteiden tasavertaistumisesta, mihin on suhtauduttu positiivisesti.

Tutkielmassani lähestyin uskontoa osana hoivaa ja hyvinvointipalveluja ikääntyneiden palveluasumisen kontekstissa, sen asiakkaiden omasta näkökulmasta. Tutkimustehtävänäni oli tarkastella ikääntyneiden palveluasumisen uskonnollista palvelutarjontaa ja sen asiakkaiden kokemuksia uskonnosta siellä. Tutkimusotteeni on laadullinen ja aineistolähtöinen. Aineiston muodostivat kymmenen (10) asiakashaastattelua, jotka tein kunnallisessa palveluasumisessa sekä uskonnollisen organisaation tuottamassa yksityisessä palveluasumisessa pääkaupunkiseudulla marraskuussa 2013 – maaliskuussa 2014. Aineistoa täydensivät kaksi (2) palveluasumisen järjestäjän näkökulman esille tuovaa haastattelua, sekä havainnointini palveluasumisen ympäristössä. Aineiston analysoin laadullisen sisällönanalyysin välinein. Palveluasumisen uskontoon liittyvä ilmapiiri ei ollut leimallisesti erottava tekijä yksiköiden välillä. Tämä ilmapiiri perustui demokraattisen yhteiskunnan arvoihin kuten asiakkaiden autonomiaan ja yksilöllisyyteen sekä suvaitsevaisuuteen. Uskonnollinen monimuotoisuus näyttäytyi tiedostettuna ja hyväksyttynä eri elämäntyylien sekä uskonnollisten mieltymysten ja asenteiden lukuisuutena, jotka ankkuroituvat osaksi refleksiivistä identiteettiä. Ympäristössä saattoi periaatteista huolimatta syntyä kuitenkin myös haasteita sekä uskonnollisuuden ilmaisemiselle että yksityisenä aiheena näyttäytyvän uskonnon puheeksi ottamiselle. Uskonnollinen palvelutarjonta muodostui palveluasumisen henkilökunnan, uskonnollisten yhteisöjen ja asiakkaiden itsensä toteuttamasta toiminnasta. Myös viestimien rooli palvelutarjonnassa oli tärkeä. Suomen evankelis-luterilainen kirkko näyttäytyi uskonnollisista yhteisöistä laajimpana uskonnollisen toiminnan järjestäjänä järjestäessään yksityisten asiakastapaamisten ohella säännöllistä ryhmätoimintaa asiakkaille palveluasumisessa ja sen ulkopuolella. Tietoa toiminnasta oli saatavilla hyvin ja toiminta pääosin arvostettua. Uskonnolliseen toimintaan osallistumisen motiiveissa vaihtelivat sosiaaliset, henkiset ja hengelliset tarpeet, usein yhteen kietoutuneina. Muiden uskonnollisten yhteisöjen kohdalla korostuivat henkilökohtaiset ja yksityisinä näyttäytyvät suhteet yhteisöön. Uskontoon liittyvien kysymysten puheeksi ottaminen koettiin haasteellisena. Toimintaan osallistumisen lisäksi myös keskusteluun kaivattiin tukea. Keskustelu uskonnollisuudesta paikantui läheisiksi koettuihin ihmissuhteisiin, jotka eivät noudattaneet formaaliin ja informaaliin hoivaan liittyviä rajoja. Uskonnollisuuteen liittyvän tuen saamisessa pohdintaa herättivät siihen tarvittavat resurssit. Luottamus ja mahdollisuudet uskonnollisen tuen saamiseen kohdistuivat ammatilliseen ja vertaistukeen Ikääntymiseen liitetyt haasteet, kuten toimintakyvyn ja oma-aloitteisuuden heikkeneminen, sosiaalisen verkoston oheneminen ja jaksamiseen liittyvät vaikeudet haastoivat uskonnollisen palvelutarjonnan monipuolista hyödyntämistä uskonnollisen elämän hoitamisessa. Tärkeäksi tekijäksi uskonnon hyvinvointiin liittyvien ulottuvuuksien hyödyntämiselle palveluasumisen kaltaisissa hyvinvointipalveluissa näyttäytyy uskontoon liittyvien käsitysten refleksiivinen ja kriittinen tarkastelu sekä ikääntyneiden toimijuuden ja sen rakentumisen huomioiminen.

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on pitkään oltu huolestuneita laskevista jumalanpalveluskävijöiden määrästä. Samaan aikaan, kun kirkon pääjumalanpalvelusosallistujien määrä on jatkanut laskuaan 2010-luvulla, etenkin pääkaupunkiseudulla on syntynyt uusia korkean osallistujamäärän erityismessuja, jotka vetävät puoleensa myös nuoria aikuisia. Valon messu on yksi näistä uusista erityismessuista ja tämän tutkimuksen kohde. Tutkimuksen aikana Valon messua toteutettiin neljässä eri kirkkorakennuksessa kolmen seurakunnan alueella Helsingissä ja Vantaalla. Kaikki neljä Valon messun yhteisöä olivat mukana tässä tutkimuksessa. Tutkimuksen tehtävänä oli selvittää, miksi Valon messun toteuttajat ovat valinneet Valon messun toteuttamiseen osallistumisen ja millaisia merkityksiä he antavat Valon messulle ja siinä toimimiselle. Toteuttajilla tarkoitan sekä työntekijöitä että messun suunnitteluun ja toteuttamiseen osallistuneita seurakuntalaisia. Tutkimus on toteutettu aineistolähtöisesti. Aineistona toimi neljä seurakuntalaisista muodostettua ryhmäkeskustelua ja neljä Valon messusta vastaavien työntekijöiden haastattelua. Lisäksi tutkimuksessa hyödynnettiin osallistuvaa havainnointia. Ryhmäkeskustelijoita oli yhteensä 17 ja haastateltuja työntekijöitä neljä. Aineisto kerättiin syksyn 2013 ja kevään 2014 aikana ja se analysoitiin käyttämällä laadullista sisällönanalyysiä. Analyysin pohjalta tulokset jakautuivat kahteen pääluokkaan: messun rakenteellisiin merkityksiin sekä messun yhteisöllisiin merkityksiin. Rakenteelliset merkitykset liittyivät messun yksinkertaisuuteen ja ymmärrettävyyteen, mutta samalla myös notkeuteen ja monipuolisuuteen. Haastatteluissa korostui Valon messun matalakynnyksellisyys. Se tarkoitti haastateltaville ennen kaikkea messuun tulemisen, siellä olemisen ja osallistumisen helpottamista henkilökohtaisella kutsumisella, messuun saattamisella sekä messussa opastamisella. Valon messu koettiin arkisena ja kodinomaisena perheväen yhdessäolona, jolloin sosiaalisilla suhteilla oli tärkeä merkitys. Työntekijöiden tilananto ja yhteistyö seurakuntalaisten kanssa mahdollistivat toteuttajien kokemuksen ”oman paikan” löytämisestä, vaikutusmahdollisuuksista ja messun omistajuudesta. Sekä rakenteelliset että yhteisölliset seikat mahdollistivat valintojen tekemisen messun sisällä. Messun yhteinen tuottaminen oli haastateltaville tärkeämpää kuin lopullisen, valmiin ja viimeistellyn lopputuloksen aikaansaaminen. Tutkimustulokset ohjaavat pohtimaan, kannattaako kirkossa keskittyä yksilöllisten palveluiden tuottamiseen vai erilaisten yhteisöjen synnyttämisen ja ylläpitämisen kehittämiseen sekä yhteisöllisen osallistumisen tukemiseen. Tällöin messuyhteisö toimii keskeisenä resurssina perinteisten institutionaalisten resurssien ohella. Lisäksi haastattelujen pohjalta on hyvä pohtia kuinka seurakunnan eri toimintamuotoja voisi linkittää toisiinsa yhteisen jumalanpalveluksen kautta.

Tämä tutkimus käsittelee kohua, joka alkoi sisäministeri Päivi Räsäsen Kansanlähetyspäivillä pitämästä puheesta heinäkuussa 2013. Tiedotusvälineet tarttuivat tapahtuman jälkeen virkkeeseen, jossa Räsänen pohti, onko Raamattu joskus asetettava lain edelle. Tutkimustehtäväni on selvittää, miten puhetta käsiteltiin suomalaisissa sanomalehdissä. Tutkin ensinnäkin sitä, ketkä puhetta kommentoivat ja miten keskustelu eteni. Toiseksi tarkastelen sitä, millaisia sisältöjä media tuotti Räsäsen puheesta. Aineistooni kuuluu neljätoista Suomessa ilmestyvää suomenkielistä sanomalehteä ja verkkouutispalvelua sekä Suomen Tietotoimisto. Analyysimenetelmäni on aineistolähtöinen laadullinen sisällönanalyysi. Tutkimukseni kontekstia kuvaan esittelemällä tutkimuskirjallisuutta uskonnon asemasta 2010-luvun länsimaisissa yhteiskunnissa. Lisäksi valotan uskonnon suhdetta puoluepolitiikkaan ja mediaan. Tutkimusaineistossa Räsäsen ajatuksiin ottavat kantaa poliitikot, kirkon edustajat, kansalaiset ja media itse. Poliitikot tuomitsivat Räsäsen ajatuksen lain rikkomisesta lähes yksimielisesti ja vaativat Räsästä kantamaan vastuun puheistaan. Kirkon edustajat sanoutuivat irti Räsäsen puheesta kommentoimalla Räsäsen raamattunäkemystä, teologisia painotuksia, eettisiä kantoja ja asemaa suhteessa kirkkoon. Media raportoi puheesta seuranneista kirkosta eroamisista. Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittajan Seppo Simolan ja Räsäsen sananvaihto tiivisti kirkon liberaalin ja konservatiivisen siiven linjaerot. Kansan ääni kuului monipuolisimmin lehtien julkaisemissa mielipidekirjoituksissa. Median vaikutus kohussa näkyi karkeasti jaoteltuna kahdella tasolla: Puhetta ja siihen liittyviä teemoja kommentoitiin ensinnäkin suoraan lehtien pääkirjoituksissa ja muissa toimitusten mielipiteellisissä teksteissä. Toiseksi tiedotusvälineet määrittelivät koko tapausta koskeneen keskustelun kulun. Tarkastelin Päivi Räsäsen puheesta virinnyttä mediakeskustelua myös yhteiskuntatieteellisen moraalipaniikin käsitteen avulla. Moraalipaniikkien on määritelty sisältävän viisi kriteeriä, joilla yhteiskunta reagoi sitä kohtaavaan yhteiseen uhkaan. Nämä kriteerit – huoli, vihamielisyys, suhteettomuus, leimahtavuus ja yksimielisyys – olivat nähtävissä siinä, miten yhteiskunnan eri osapuolet suhtautuivat konservatiiviseen kristilliseen puheeseen. Julkinen keskustelu puheesta toi esiin uskonnon, politiikan ja median liikkeessä olevat valta-asetelmat. Aineistossani poliitikot määrittelivät uskonnon paikan, mutta lopullinen valta oli medialla, joka tarjosi julkisen tilan niin politiikalle kuin uskonnollekin. Moraalipaniikin piirteet osoittivat, että keskustelulle uskonnon paikasta on tarvetta suomalaisessa yhteiskunnassa. Kohussa oli piirteitä sekä sekulaarille että jälkisekulaarille yhteiskunnalle ominaisesta itseymmärryksestä. Tutkimus osoittaa, että samalla, kun yhteiskunta sanoutuu näennäisesti irti yhteisestä moraalista, se etsii suvaitsevaisuudesta itselleen yhteistä pyhää.

Tutkimukseni tarkastelee maahanmuuttajia ja turvapaikanhakijoita, jotka ovat liittyneet Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja, jotka ovat tätä ennen olleet joko uskonnottomia tai muslimeja. Selvitän maahanmuuttajien kääntymis- ja liittymissyitä sekä niiden vaikutusta maahanmuuttajien elämään. Pohdin myös, mitä ovat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vetovoimatekijät maahanmuuttajien näkökulmasta verrattuna muihin kristillisiin kirkkoihin ja seurakuntiin Suomessa. Tutkimukseni teoreettisena taustana käytän Lewis R. Rambon uskonnollista kääntymistä kuvaavaa teoriaa sekä rationaalisen valinnan teoriaa, joka kuvaa ihmisen hyötyajattelua ja kustannusten laskemista. Tutkimukseni on toteutettu kvalitatiivisella tutkimusotteella, ja koostuu kymmenestä yksilöhaastattelusta. Informanttien lähtömaat painottuvat Lähi-Itään ja Kiinaan sekä entisen Neuvostoliiton alueelle. Heistä suurin osa asui haastatteluhetkellä pääkaupunkiseudulla. Analyysimenetelmänä käytän aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Analyysini jakaantuu kolmeen eri osioon, joita ovat liittymisen taustatekijät, liittymissyyt sekä liittymisen aiheuttamat muutokset maahanmuuttajien elämässä. Liittymisen taustatekijöissä painottuvat tyytymättömyys aiempaa uskonnollista maailmankuvaa kohtaan, avoimuus uusille vaikutteille, elämäntilanteen tuoma epävarmuus sekä Suomen avoin uskonnollinen ilmapiiri. Informanttien liittymissyistä tärkeimpiä ovat sosiaaliset tekijät, kuten ystävien kutsu ja heidän luterilaisessa kirkossa kohtaamansa ystävällisyys. Kulttuurisista tekijöistä tärkeää on mahdollisuus oman äidinkielen käyttämiseen. Tiedolliset syyt eli kristinuskon sanoma sekä uskonnolliset kokemukset, kuten kokemus rauhasta ja ilosta, ovat myös merkittäviä. Syyt ovat osin päällekkäisiä ja osin seuraavat toisiaan, jonka takia on hankala sanoa, mitkä syyt lopulta ovat liittymisen kannalta merkittävimpiä. Liittymisen aiheuttamista muutoksista yleisimpiä ovat toiminnalliset muutokset, kuten seurakunnissa käyminen sekä Raamatun lukeminen. Sosiaaliset muutokset ovat myös yleisiä, kuten läheisten tuki tai toisaalta, läheisten toimesta tapahtunut välien katkaisu. Sisäiset muutokset, kuten sisäisen rauhan ja toivon kokemukset sekä rakkaudellisemman asenteen omaksuminen muita kohtaan, mainitaan myös useasti. Tutkimuksen lopussa tarkastelen tutkimuskysymyksiäni aineistoni, teorioiden ja muiden lähteiden valossa. Pohdin informanttieni taustan merkitystä, informanttien Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon tutustumiseen ja liittymiseen liittyviä seikkoja, rationaalisen valinnan osuutta sekä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vetovoimatekijöitä. Totean, että epävarmat tulevaisuudennäkymät ovat saattaneet vaikuttaa positiivisesti informanttien haluun tutustua ja liittyä uskonnolliseen yhteisöön, jossa he ovat kohdanneet avoimuutta ja välittämistä. Informantit ovat hyötyneet liittymisestä, mutta osa on myös joutunut tekemään merkittäviä uhrauksia. Liittymisen motiivien vilpillisyys ei tunnukaan uskottavalta. Tutkimukseni ei pyri olemaan tilastollisesti yleistettävissä, vaan tarkastelemaan ja kuvaamaan yksittäisten henkilöiden uskonnollisuutta ja sen muutosta. Yksittäisten henkilöiden kokemusten tarkastelun kautta ymmärrys tutkimukseni kohteena olevasta ilmiöstä kuitenkin lisääntyy.