Browsing by discipline "Comparative Literature"

Tutkimuksen kohteena on Clive Staples Lewisin (1898-1963) avaruustrilogia: Out of the Silent Planet (1938), Perelandra (1943) ja That Hideous Strength (1945). Tutkimuskysymyksenä on sen selvittäminen, mikä tekee kirjasarjan antagonisteista pahoja. Teoreettisena lähtökohtana käytetään Lewisin itse tutkimaa ja tunnustamaa luonnollisen lain traditiota, jota täydennetään kristillisellä moraalikäsityksellä. Tätä sovelletaan kirjasarjan luonnollista lakia rikkoviin hahmoihin, ja todetaan, mille näiden asema hyvinä tai pahoina hahmoina perustuu. Tarkastelu toteutetaan kirjasarjan henkilöhahmojen tutkimuksena ensimmäisestä kirjasta alkaen, ja käydään läpi näiden rikkomukset luonnollista lakia vastaan. Näin selvitetään hahmojen toiminnan ilmeiset motiivit, suhteuttaen ne sitten ilmentämiinsä hyveisiin ja paheisiin. Tutkimuksessa osoitetaan, että Lewisin avaruustrilogiassa pahojen hahmojen pahuus ei synny näiden asemasta antagonistina, vaan toistuvista rikkomuksista luonnollista lakia kohtaan. Teosten yhteiskuntakriittinen sävy varoittaa myös antagonistien edustamien ideologioiden tuomasta konkreettisesta uhasta niille oikeuksille, vapauksille ja vastuulle, jotka ihmisen asema osana länsimaalaista yhteiskuntaa sen jäsenille suo. Keskeiseksi teemaksi tutkimuksessa nousee myös pahaa tekevien protagonistien ja sivuhenkilöiden ilmentämä katumus, joka toimii kirjasarjassa synninpäästönä ja aikaansaa halun sovittaa tekonsa näin painottaen trilogian kristillistä pohjavirettä.

Tutkielmassani tarkastelen kirjoitusoppaiden välittämiä käsityksiä kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta. Luon laajan katsauksen moderniin kirjoitusopasgenreen ja siten kirjailijoiden omiin käsityksiin ammatista. Tutkimuskohteenani on viisi kirjoitusopasta: Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi. Tuttavallisia keskusteluja kaikesta siitä, mitä nuoren kirjailijan tulee tietää (1935), Stephen Kingin Kirjoittamisesta. Muistelma leipätyöstä (2000), Haruki Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (2007), Maria Peuran Antaumuksella keskeneräinen: kirjailijan korkeakoulu (2012) ja Marguerite Duras’ta käsittelevä Nimetön intohimo (2014) -haastatteluteos. Lisäksi hyödynnän kahta kokoelmateosta: yhdysvaltalaista Always Apprentices. The Believer Presents Twenty-Two Conversations Between Writers (2013) -haastatteluteosta ja suomalaista Kirjailijan työmaat (2007) -tekstikokoelmaa. Tarkastelen kirjoitusoppaiden kuvailuja kirjailijuuteen vaadittavista ominaisuuksista, kirjailijoiden motivaatiosta kirjoittaa, kirjailijan uran alkuvaiheista ja kirja-alasta. Lähestyn kirjailijan ja tekstin välistä suhdetta ja kirjoitusprosessia. Miten kirjailijat kokevat oman asemansa tekijänä ja miten kirjailijan havainnot ja kokemukset linkittyvät tekstiin? Käsittelen kirjoitustyöhön liittyviä terapeuttisia ja raskaita puolia. Paneudun persoonallisen tyylin käsitteeseen ja oppaiden vaatimuksiin sen löytämisestä. Etsin keinoja lähestyä persoonallista tyyliä. Käsittelen tiedostamattoman merkitystä kirjoitusprosessissa. Tapaustutkimuksena tarkastelen Johannes Ekholmin (s. 1984) Rakkaus niinku (2016) -romaania. Käsittelen teoksen litteroitua muotoa äärimmäiseksi vietynä havainnoinnin välineenä, teoksen sisältämiä keskusteluja lähipiirin hyödyntämisen etiikasta ja teoksen tyyliä y-sukupolven ääni -käsitteen kautta. Kirjoitusoppaissa kirjailijan yksilöllisyys ja tekijyys korostuvat. Kirjailijat rakentavat taustojensa kautta narratiivia kirjailijaksi kasvamisesta. Kirjoitusoppaiden mukaan kirjailija muotoutuu lahjakkuuden ja pitkäjänteisen työnteon yhteisvaikutuksesta. Keskeiseksi seikaksi oppaat nostavat identiteetin etsimisen ja sitä kautta persoonallisen tyylin löytämisen. Elämänkokemuksen kautta kirjailija muodostaa henkilökohtaisia käsityksiä minuudestaan ja maailmasta, joita vasten kirjoittaa. Persoonallinen tyyli kytketään kirjailijan taustaan: hänen arvomaailmaansa, henkilökohtaiseen kielenkäyttöönsä, maneereihinsa ja mieltymyksiinsä. Toisaalta persoonallisen tyylin katsotaan muotoutuvan suhteessa aikakauden ihanteisiin, kielen normeihin ja yhteiskunnallisiin ilmiöihin. Oppaiden kuvailuissa kirjoitustyö kytkeytyy kirjailijan havainnointiin. Kirjailija toimii suodattimena ulkoisten vaikutteiden ja tekstin välissä omia ja lähipiirinsä kokemuksia hyödyntäen. Tekstissä ulkoiset vaikutteet, kirjailijan omat käsitykset ja fiktiivinen todellisuus sekoittuvat toisiinsa. Oppaiden mukaan kirjoitustyö voi toimia keinona käsitellä omaa minuuttaan ja käsityksiään. Teksti tarjoaa ulkoisen työvälineen, jonka avulla ajatuksia on mahdollista jäsentää ja sisäistää uudelleen luettuna. Kirjoitustyössä tietoiset ja tiedostamattomat prosessit risteävät, kun tiedostamattomassa syntyneet havainnot joutuvat editointiprosessissa tietoisen tarkastelun kohteeksi.

Tutkielma käsittelee japanilaista futuristirunoilijaa Hirato Renkichiä (平戸廉吉, 1893–1922). Hirato tunnetaan erityisesti manifestistaan ”Nihon miraiha sengen undō – Mouvement futuriste japonais”, jota hän jakoi kadulla Tokiossa 1921. Hiratosta on olemassa hyvin vähän tutkimusta, kuten japanilaisesta avantgarderunoudesta yleensäkin. Laajemmin japanilaista kirjallisuutta käsittelevissä teksteissä Hirato mainitaan korkeintaan vain ohimennen. Hiraton tekstejä ei ole aiemmin suomennetu, ja englanninkielisiä käännöksiäkään ei löyty, paitsi Miryam Sasin käännös hänen manifestistaan ja sen yhteydessä olevasta ”Gangu” -runosta. Tähän tutkielmaan olen suomentanut muutamia Hiraton runoja sekä katkelmia hänen esseistään. Pyrin tässä tutkielmassa liittämään Hiraton runollisen tuotannon toisaalta sekä japanilaisen runouden laajempaan kontekstiin, että osaksi kansainvälistä futurismia. Selvitin erilaisista japanilaisista ja länsimaisista lähteistä modernin japanilaisen runouden kehitystä 1900-luvun alkupuolella, jotta pystyin liittämään Hiraton ja hänen tuotantonsa tähän kontekstiin osana gendaishi-runoutta ja sen kokeellista alalajia taishō-avantgardea. Samalla olen punonut tähän aikajanaan japanin yleistä modernisaatiota koskevia seikkoja. Japanissa tunnettiin tuolloin sekä italialaista että venäläistä futurismia, ja Hirato ehti myös tavata venäläisen futuristitaiteilijan David Burliukin tämän kaksivuotisen Japanin-vierailun aikana. Japanilaista futurismia pidetään siinä mielessä erityislaatuisena, että se yhdistää sekä italialaisen että venäläisen futurismin vaikutteita. Marinetti oli kuitenkin Hiratolle selkeästi tärkein futuristinen inspiroija, ja pyrin tässä työssä tuomaan esiin tapoja, joilla Hirato käyttää Marinettin taiteellisia innovaatioita hyväkseen, muokkaa niitä tarkoituksiinsa sopiviksi ja kommentoi niiden avulla sekä futurismia että japanilaista todellisuutta 1910–1920-luvulla. Yhdeksi keskeiseksi kysymykseksi nousee kysymys maantieteellisistä ja kulttuurisista etäisyyksistä: italialaisella futurismilla on vahva yhteys aikansa italialaiseen kulttuuriin ja poliittiseen todellisuuteen, ja kun tässä kontekstissa kehittyneitä keinoja käyttää japanilainen runoilija, runollisten keinojen ja niiden alla kytevien kontekstien välille syntyy säröisyyttä. Erityisen voimakkaasti tämä näkyy tavassa, millä futuristiset uudistukset ja innovaatiot kommentoivat antagonistisella otteella aiempaa taiteellista traditiota. Kutsun tätä katkosta metaesteettiseksi repeämäksi, koska kyse on nimenomaan poeettisten keinojen metatasolla tapahtuvasta katkoksesta, jossa vieras ja kaukainen kulttuurinen myllerrys tunkeutuu japanilaiseen runouteen, ja toisaalta taishō-japanin todellisuus muuttaa kansainvälisen futurismin kokonaiskuvaa metaesteettisen repeämän manifestaatioiden kautta. Hiratolla oli 1920-luvulla torjuttavanaan sekä japanilaisen taiteen pitkä traditio, että muutaman edellisen vuosikymmenen aikana toteutettu monella tapaa länsimaistava modernisaatio. Pyrin tässä tutkielmassa osoittamaan, miten Hirato futuristien keinojen valikoivalla ja niitä muokkaavalla käytöllä kommentoi kriittisesti myös tapahtunutta modernisaatiota, erityisesti liittyen uuteen, utilitaristiseen kirjoituskäsitykseen. Toisaalta, vaikka Hirato osoitti skeptisyyttä tapahtuneen modernisaation hedelmiä kohtaan, hän toivotti tervetulleeksi teknisen kehityksen ja kaupungistumisen. Käsitellessään runoissaan teknologiaa ja ihmistä Hiraton ajattelu saa transhumanistisia piirteitä. Modernia elämää Hirato haluaa lopulta tarkastella musiikkina. Tämä musiikillinen maailmankokemus muistuttaa huomattavasti saman ajan kokeellisten säveltäjien, kuten Luigi Russolon ajatuksia. Ympäröivän todellisuuden musiikillinen vastaanottaminen muodostuu Hiraton ajattelussa uudenlaiseksi, transsendenssiin tähtääväksi maailmassa olemisen tavaksi.

Sovellan tutkielmassani modernin kertomusteorian käsityksiä ja teoriaa markkinointiviestinnän tarkasteluun. Teoriapohjani rakentuu intermediaalisuuden tutkimukselle sen eri muodoissa. Taustalla ovat erityisesti viestinnän tutkijan Henry Jenkinsin tutkimus transmedia-tarinankerronnasta, kirjallisuustieteilijä Linda Hutcheonin työ adaptaation teorian parissa ja Marie-Laure Ryanin kerronnan ja intermediaalisuuden tutkimus. Aineistona on kolme transmedia-tarinankerronnallista markkinointikampanjaa: itävaltalaisen energiajuomavalmistajan vuonna 2012 järjestämä avaruussukellusprojekti Red Bull Stratos, Batman- elokuvan The Dark Knight markkinointikampanja Why So Serious? vuosilta 2007-2008, sekä Audin markkinointikampanja The Art of the Heist vuodelta 2006. Käsittelen aineistoja monissa eri kanavissa esitettävinä kertomuksina. Tutkin, miten tavoitteellisesti rakennetaan kuluttajaa osallistavaa tarinankerrontaa, miten sitä luetaan, minkälaiset kertomukset kenties helpommin ovat transmedioitavissa ja sitä, miten kuluttajan rooli intermediaalisena lukijana määrittää markkinointitoimenpiteiden luonnetta. Tutkielmani tieteellinen merkitys syntyy markkinointiviestinnän ja narratologian ristiaallokossa. Markkinoinnin kertomukset eivät ole vain viestintää, vaan koko ajan suuremmaksi kasvava osa kulttuuriamme. Tutkielmani ensisijainen tarkoitus on tarjota narratologista käsitteistöä sisältötuotannon apuvälineeksi osoittaa, minkälaisista kertomuksellisista tekijöistä aineistoni markkinointitoimenpiteet koostuvat ja mikä näissä on kuluttajia kiinnostavaa. Toisaalta haluan nostaa kirjallisuustieteen piiristä esiin käyttökelpoisia menetelmiä, joilla voidaan tutkia kaikkialla ympärillämme olevia digitaalisia sisältöjä. Päädyn toteamaan, että esimerkiksi adaptaation teoria antaa työkaluja siihen, millä tavoin kertomuksia voidaan soveltaen viedä toiseen mediaan. Ymmärrys media-alustoista ja kerronnan tyypeistä mahdollistavat laadukkaan sisältötuotannon, jossa resursseja hukataan mahdollisimman vähän tehottomiin intermediaalisiin toimenpiteisiin. Sisältötuotannon apuvälineiden ulottaminen niihin tapoihin, joilla voidaan tarkastella sisällön muotoa ja vastaanottamista, laventaa ymmärrystä merkityksen muodostumisen tasolla siinä pisteessä, jossa lukija itse asiassa kohtaa tekstin.

Tutkimuskohteena on amerikkalaisen Sara Paretskyn V.I. Warshawski- dekkarisarjan talousrikosromaanit erityisesti niiden julkisuus- ja journalismikuvan sekä vallankäytön osalta painottuen alkuaikojen tuotantoon. Journalismi ymmärretään toisaalta todellisuussuhteena ja toisaalta samalla etenkin yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen tuotteena. Julkisuuden ja tiedotusvälineiden esittäminen kaunokirjallisuudessa ilmenee paitsi journalismina sinänsä myös julkisuuden ja tiedotusvälineiden vaikutuksena. Tämä liittyy myös kirjojen henkilöiden ammatteihin, ammattietiikkaan ja toimintamahdollisuuksiin. Kyse voi olla myös tekstienvälisyydestä eli tekstistä, joka puhuu toisesta tekstistä. Yhteiskunnallisia tai muita ongelmia Paretsky kuvaa tavallaan myös dekkarin muodossa. Paretskyn V.I. Warshawski-rikoskirjojen keskeistä aihepiiriä ovat talousrikokset ja etenkin yhteiskunnan eliittien epäeettinen toiminta. Viihdekirjallisuudeksi mielletyn dekkarin tiedollinen ja yhteiskunnallinen motiivi voi näkyä siten, että murhan tai talousrikoksen kautta voi ongelmallistaa ja nostaa julkisuuteen eettisiä ja yhteiskunnallisia aiheita ja toimintamalleja. Paretskyn luoma juristietsivä toimii Chicagossa, joka esiintyy dekkarien kautta niin politiikan, talouden ja muun julkisen alueen kuin yksityiselämän kautta. Toisaalta esimerkiksi Paretskyn V.I. Warshawski-dekkareiden taloudellisten rakenteiden kuvaus esimerkiksi on varsin monisyistä, ja sitä selittävät niin yksilölliset kuin yhteiskun¬nalliset, esimerkiksi organisaatiorikollisuus eivätkä laittoman, epäeettisen ja toivottavan rajat ole kovinkaan selviä. Sara Paretskyn V.I. Warshawski -rikosromaanit perustuvat usein paitsi hänen omiin kokemuksiinsa liike-elämästä esimerkiksi usein tarkkoihin ennakkotutkimuksiin ja lähdeaineiston keräämiseen, vaikka esimerkiksi Tappavaa myrkkyä -teoksen kserksiini-kemikaali ja sen terveysvaikutukset ovat kuvitteellisia. Näin syntyy monesti kärjistetty, joskin suurelta osin myös uskottava todellisuuskuva, vaikka sillä ei olisikaan tarkkaa vastinetta todellisuudessa. Uutisaineiston valikoinnissa käyvät ilmi etsivän ja toimittajan väliset intressi- ja arvoristiriidat, vaikka yhtymäkohtia ilmenee ja etsivä saatetaan sekoittaa toimittajiin. Paretskyn rikosromaaneissa etsivä- ja toimittajahahmot ovat osin myös varsin tyyliteltyjä ja osin siis stereotyyppisiä, mutta samalla eläviä ja myös ristiriitaisia persoonallisuuksia. Etsivän ja toimittajan suhteet nähdään läheisinä mutta myös kuin vastavuoroisena pelinä tai vaihtokauppana. Esimerkiksi Surmanloukku -teoksessa toimittajat ja yleisö suhtautuvat päähenkilöä ja minä-kertojaa kiihkeämmin mediatapahtumien dramatiikkaan ja shokeeraaviin piirteisiin. Toimittajien, yleisön ja usein myös poliisin sensaatiohakuisia reaktioita kuvataan laajalti, mutta ne myös vaihtelevat tilanteittain ja tapauksittain. Toisaalta osin ihannoidaan monesti moniselitteistä tekniikkaa mutta myös kritisoidaan teknis-taloudellisen yhteiskunnan olemusta. Paretskyn V.I. Warshawski -dekkareissa julkisuus on joillekin pelastus ja joillekin taakka. Tiedon ja vallan kytkennät ja yhteispeli näyttäytyvät keskeisinä teemoina. Tieto ja raha eivät muutu yksiselitteisesti vallaksi, mutta niillä on vaihtosuhteensa. Julkisuus tai siihen vetoaminen vaikuttaa, mutta toisaalta vallankäyttö on monikerroksisempaa.

Pro gradu –työssäni tutkin taiteilija Miranda Julyn ensimmäistä romaania The First Bad Man (2015, suom. Avokämmen, 2016). Miranda Julyn taiteesta ja kirjallisuudesta on vähän akateemista tutkimusta, vaikkakin July on taiteilijana saavuttanut jo vakiintuneen aseman, etenkin anglo-amerikkalaisessa kontekstissa. Julyn taidetta leimaa soliptisuus, huumori ja abstraktius. Samat piirteet leimaavat tutkielmani kohdeteosta. Kriitikot ovat usein olleet hämmentyneitä Julyn teosten äärellä ja ovat päätyneet lokeroimaan Julyn omaan ”selittämättömään” kategoriaansa. Tutkielmani tavoite on liittää Julyn ensimmäinen romaani feministisen kirjallisuudentutkimuksen perinteeseen selvittämällä mikä yhdistää teoksen kolmannen aallon feminismin agendoihin. Lähden tutkielmassani liikkeelle teoksen ilmeisimmistä piirteistä, huvittavuudesta, huumorista ja kummallisuudesta. Väitän, että teos tietoisesti parodioi erilaisia terapian ja itsehoidon muotoja. Tekemällä näin, teos kyseenalaistaa ihmisten viehtymyksen lukea asioihin enemmän merkityksiä kuin niissä onkaan. Lisäksi teos kyseenalaistaa lukijan tarpeen ehjälle ja kokonaiselle tarinalle. Väitän, että teos pakottaa lukijan ottamaan kirjaimellisesti kaiken, mitä tarinamaailmassa tapahtuu. Tämän teos toteuttaa lajityyppinsä kautta, jonka määrittelen Kimberly Ann Wellsin jalanjäljissä maagiseksi feminismiksi. Wells on määritellyt maagisen feminismin kirjallisuudenlajiksi, joka käyttää maagisen realismin konventioita kommentoidakseen sukupuolten välistä epätasa-arvoa. Wellsin mukaan maaginen feminismi pystyy uudelleenmäärittelemään sen, minkä ymmärrämme normaaliksi. Näin maaginen feminismi pystyy myös esittämään voimaantuneita naishahmoja, jotka käyttävät positiivisena voimavarana sellaisia feminiinisiä piirteitä, jotka patriarkaatin viitekehyksessä on yleensä nähty negatiivisessa valossa. Wells on tutkinut maagisen feminismin stereotyyppisenä hahmona noitaa, joka on perinteinen eksentrinen patriarkaatin halveksuma hahmo. Omassa tutkielmassani lisään tähän hahmogalleriaan myyttisen trickster-hahmon, jota on tavattu kertomusperinteessä kautta aikojen. Trickster on myös hahmo, joka liittää teoksen feministiseen tutkimukseen, sillä queer-teoria on ottanut muotoaan muuttavan tricksterin maskotikseen ja vertauskuvakseen joustavuudesta etenkin sukupuoli- ja seksuaali-identiteettien saralla. Tulkitsen tricksteriksi teoksen päähenkilön, jolla ei ole yhtä pysyvää sukupuolta. Lisäksi osoitan, että tricksteriys ei ole läsnä teoksessa ainoastaan henkilöhahmojen tasolla, vaan teos noudattelee kerrontansa puolesta Jean Rosier Smithin kehittelmää trickster-estetiikkaa. Trickster-estetiikka vastustaa yhtä tulkintaa, ja luomalla tekstiin aukkoisuutta, leikinlaskua ja näkökulmien moninaisuutta se haastaa lukijan omat kulttuurisesti ja sosiaalisesti muodostuneet lähtökohdat tulkinnoille. Yhdistän trickster-estetiikan pragmatistifilosofi Richard Rortyn teoriaan liberaalista ironiasta. Rortyn mukaan todellisuutemme on jatkuvasti muuttuva sen mukaan, miten ja millaisia kuvauksia todellisuudesta tuotetaan. Rorty puhuu ns. lopullisista sanastoista, joita kyseenalaistamalla ironistit voivat muuttaa tapoja, joilla ymmärrämme todellisuuden. Tulkitsen, että teoksen päähenkilö on tällainen ironisti. Hän yrittää läpi teoksen löytää tapoja, joilla kuvailla normista poikkeavaa seksuaalisuuttaan, sukupuoltansa ja rakkauselämäänsä. Richard Rortyn ajattelun juuret ovat antiessentialistisia. Osoitan, että maagisen feminismin ja trickster-estetiikan sekä ironian avulla kohdeteokseni voi uskottavasti kuvata erilaisia sukupuolen ja seksuaalisuuden muotoja, jotka usein varsinkin naishahmoja tulkittaessa, on patologisoitu. Tulkintani tueksi peilaan teoksen teemoja Judith Butlerin ajatuksiin sukupuolen performatiivisuudesta sekä J. Jack Halberstamin teoriaan naismaskuliinisuuksista ja gagafeminismistä. Halberstamin mukaan vain heittäytymällä gagaksi, ts. hulluksi, voidaan haastaa essentiaalisia normeja tarjoava patriarkaatti. Loppupäätelmäni on, että näiden teemojen tasolla sekä kerronnallisien aukkojen kautta teos toimii tarinana, joka haastaa käsityksemme lukea kirjallisuutta. Teos ei tarjoa konventionaalista tarinan kaavaa, henkilöiden kasvukertomusta eikä katarttista loppua. Näin ollen se seisoo toteemisena kysymysmerkkinä sille, miksi haluamme etsiä myös kirjoista yhtä kaavaa, millä tarinan tulisi tapahtua. Näin Julyn teoksen voidaan katsoa edustavan kolmannen aallon feminististä kirjallisuutta, joka nojaa näkökulmien, teorioiden ja totuuksien moninaisuuteen.

Tutkielmani käsittelee luonnon esiintymistä Herman Melvillen romaanissa Typee (1846). Luonnon käsite laajenee työssäni merkitsemään tapahtumamiljöötä kokonaisuutena sen yksittäisten osien lisäksi. Tutkielman tavoite on selvittää millä tavoin luonto tulee Typeessä esitetyksi ja miten se palvelee teoksen kokonaismerkityksiä. Hyödynnän työssäni ekokritiikin tyypillisiä lähestymistapoja kuten maisemakuvausta sekä pastoraalin- ja erämaan käsitteitä. Pohdin myös miten luontokuvaus toimii osana Typeen eri kirjallisia lajityyppejä. Aloitan tutkimukseni kartoittamalla taustaa Melvillen luontokuvaukselle tarkastelemalla 1800-luvun alkupuolen Yhdysvaltojen kirjallista ja aatteellista ilmapiiriä. Pyrin sijoittamaan Melvillen luontokuvauksen aikansa romanttiseen traditioon ja etsimään hänen tuotantonsa yhteyksiä transsendentalistiseen luontokirjallisuuteen. Aloitan tarkemman analyysini Typeestä tarkastelemalla miten luontokuvaus toimii osana sen matkakertomustyylistä kerrontaa. Tämän jälkeen liitän romaanin saari-aiheen laajempaan kirjalliseen ja filosofiseen kontekstiin ja tarkastelen mitä mahdollisia symbolisia elementtejä saaren miljöö- ja luontokuvaus sisältää. Jatkan työtäni tarkastelemalla miten Typeen tapahtumaympäristönä toimivasta saaresta rakentuu konstruoitu pastoraali-idylli, joka muodostaa jyrkän vastakohdan länsimaiselle sivilisaatiolle. Tutkin myös miten romantisoidun ympäristön asukkaat ja heidän kulttuurinsa tulevat kuvatuksi sekä miten Melville käyttää tätä kuvausta käsitellessään tosiasiassa länsimaista ihmistä. Tutkimukseni osoittaa, että Typeen miljöönä toimiva saari on todenmukainen ympäristö, mutta samalla myös mielikuvituksellinen paikka, joka tarjoaa puitteet filosofiselle ajatusleikille. Typeen kertoja kuvailee ympäristöään ja sen asukkaita dokumentaarisen tarkasti, mutta hänen pääasiallisena tarkoituksenaan on käsitellä omaa kulttuuriaan. 1800-luvun romantiikan ja transsendentalistisen kirjallisuuden tavoin Melville kuvaa syrjäisen seudun luonnonmaisemineen sekä asukkaineen vahvasti ihannoiden. Typeen esittämä suhde ihmisen ja luonnon välillä jää kuitenkin ratkaisemattomasti ristiriitaiseksi. Työssäni käy ilmi, että Typeen kertoja Tommo kokee ympäröivän luonnon idyllinä, mutta myös vaarallisena ja pelottavana erämaana. Lisäksi tutkielmani esittää syitä miksi ja millä tavoin Typeen kuvaus eksoottisesta luonnonkansasta jää pinnallisen yksipuoliseksi.

Romaanin kannet ja nykyään yhä useammin kansipaperit sekä niiden liepeet ovat tärkeä osa kirjamarkkinointia. Kansilla luodaan ensivaikutelma romaanista ja ohjataan lukijan odotuksia niin sen genrestä, tyylistä kuin aiheista. Tutkielma tarkastelee vuoden 2014 esikoisromaanien kansia ja niiden mahdollisia kansipapereita. Kansista tutkitaan mainoksen tunnusmerkkejä ja toisaalta sitä, millaisen kuvan kannet luovat mainostamastaan tuotteesta. Esikoiskirjailijat ovat kustantamoille uusia panostuksen kohteita: kirjayleisölle tuntemattoman uuden kirjailijan markkinoinnissa kansillakin on olennainen tehtävä. Tarkastelun pohjana on ranskalaisen Gérard Genetten käsitteistö kansitekstien anatomiasta. Toisaalta mainosmaisia tekstiosuuksia tarkastellaan Pauli Saukkosen luoman tekstilajikäsityksen avulla. Erilaisten kielenainesten hierarkkiset yhdistelmät muodostavat eri tekstilajeja: Saukkosen mukaan mainokset ovat arvottavia, ohjailevia, kuvailevia, konkretisoivia, staattisia ja tiivistäviä. Genetten käsite parateksti merkitsee tekstiä, joka on läheisessä yhteydessä kaunokirjalliseen tekstiin. Genetten käsitteistön tuella tutkielmassa hahmotellaan nykypäivän kansitekstien rakennetta. Kansitekstien osia ovat lainaus romaanista, juoni- tai henkilökuvaus, kustantajan kirjallisuuskritiikkiä muistuttava arvio romaanista sekä kirjailijan esittely. Myös visuaaliset piirteet voivat sisältää paratekstuaalisia ominaisuuksia, eli vaikuttaa teoksen vastaanottoon ja mielikuviin siitä. Käytetty typografinen ilme sisältää omia merkityksiään ja esimerkiksi konnotaatioita tiettyihin genreihin. Siksi kansitekstien ohella tutkielmassa tarkastellaan myös kansien visuaalista ilmettä ja kansitypografiaa. Kannen ilme ja kirjan nimen kirjasintyyppivalinnat vastaavat useimmiten romaanin genreä ja kirjoitustyyliä. Kansitekstit ovat monessa mielessä kaavamaisia: kannet sisältävät useimmat eri tekstikategorioista ja eri tekstit erotellaan toisistaan joko typografisin keinoin tai sijoittamalla ne eri kansille, eli esimerkiksi kansipaperin liepeisiin. Tekstien sijoittelussa kokeilut suuntautuvat erityisesti takakannen pelkistämiseen: monissa romaaneissa liepeisiin sijoitetaan kaikkein informatiivisimmat osiot. Toisaalta informaation tarjoaminen ei ole kansitekstien tärkein tehtävä, vaan lukijoiden houkuttelu muilla tavoin. Kansien tekstikategoriat täyttävät kukin hieman eri tehtäviä: juonikuvaukset konkretisoivat romaania ja sen maailmaa, esittelevät teoksen hahmoja, tapahtumia tai paikkoja. Osuudet, joissa kustantaja arvioi teosta tai tekee toteamuksia sen olemuksesta, ovat usein yleistäviä ja abstrakteja. On tyypillistä, että tässä arvioivassa osuudessa teoksen tematiikka yhdistetään myös universaaleihin ihmiselämän kysymyksiin, oli romaanin aihe kuinka arkipäiväinen tahansa. Romaanin mainos muodostuu sekä visuaalisista aspekteista että eri tehtäviä toteuttavista tekstiosuuksista. Olennainen osa kirjan markkinointia on nykyään myös kirjailija: hänet esitellään kansissa useimmiten kuvan kera.

The study approaches two modern novels using the conceptual frame of Lacanian psychoanalysis, especially the Lacanian notion of subject. The novels can be described as subversive “Bildungsromans” (development novels) highly influenced by psychoanalytic thought. Anaïs Nin’s (1903—1977) “poetic novel” House of Incest (1936) is a story of sexual and artistic awakening while Hélène Cixous’s (b. 1937) first novel Dedans (1969) depicts the growth of a little girl whose father dies. Both are first novels and first person narratives. Concentrating in the narrator’s internal life the novels writings break with the realistic conventions of narrative, bringing forth the themes of anguish, alienation from the world and escape into the prison like realm of the self. The study follows roughly the Lacanian process of becoming a subject. Each chapter opens up with a quick introduction to the Lacanian concepts used in the following part that analyses the novels. The study can thus also be used as a brief introduction to Lacanian theory in finnish. The psychoanalytic narrative/story of the birth of the subject and the novels stories can be seen as mirroring each other. The method of the study is thus based on a dialogue between the theoretical concepts and the analyses. Novels are being approached as texts that break with the Cartesian notion of an autonomous subject making room for a dialectics of self and other, for a movement in which the “I” builds an identity mirroring itself with others. While both of the novels recount the birth of a character called I, they also have a first person narrator apart from the character “I”. Having constituted the self’s identity, the narrator finds from inside of the self also an other or “you” – this discovery is the final clue to the coffin of the autonomous self. From the Lacanian perspective man’s great Other is the order of language, Symbolic, which constitutes the individual, the speaking subject. Using this perspective the novels are interpreted as describing the process of becoming a subject of the Symbolic; subjected to Symbolic order. This “birth process” happens in particular in the Imaginary register, where the self’s identity is built. In the Imaginary or Mirror phase the “I” mirrors himself with different others (e.g. with his mirror image and the family members, the surrounding others) learning to see his body and his selfhood both as familiar and strange, other. In the Imaginary phase the novels’ characters are also trying to deal with the opposite realm of the Symcolic, the Real. The Lacanian Real is not the reality “before words” but a reality left over from the Symbolic, aside of it but constituted by the Symbolic, to be deducted only from within it. In the novels the Real is experienced as a womblike state where the self is immersed in the other’s body. The process of coming a subject of the Symbolic is depicted also as a process of renouncing the “dream of the womb”, which, if realized, could only mean the non-existence of the subject, i.e. death. The study concentrates on analysing the novels’ writing, where meanings are constantly changing: “I” becomes you, the father becomes a mother, inside becomes outside. This technique enables also the deconstruction of certain opposing notions in the novels. The Lacanian point of view exposes language as a constantly moving universe where the subject has no more stability than the momentary meanings language creates. The self’s identity depicted in the novels is a Lacanian fixed identity, whose growth is necessary but opposes the flux imminent to the Symbolic. The anguish experienced in the novels, in the “house of incest” or “inside”, is due to clinging on the unchanging “I”. However, the writing of the novels shows how the meaning of the “I” changes constantly and the fixity thus becomes movement. This way House of Incest and Dedans, despite their pessimistic stories, manage to create an image of a new, moving subject.