Browsing by discipline "Development Studies"

Valmisvaateteollisuuden toimitusketjujen ihmisoikeuksiin liittyvät epäkohdat ovat olleet kriittisen tarkastelun kohteena vuosikymmenten ajan. Sääntelyn puute, tietämättömyys omista oikeuksista, valtava työvoiman ylitarjonta ja naisten heikko asema altistavat vaateteollisuuden toimitusketjujen työntekijät haitallisille ihmisoikeusvaikutuksille. Yritysten vapaaehtoinen itsesääntely ja lukuiset valtioita sitovat ihmisoikeus- ja työlainsäädäntöön liittyvät kansainväliset instrumentit ovat osoittautuneet hampaattomiksi työntekijöiden oikeuksien suojelemisessa. Siksi monissa pohjoisen valtioissa aletaan kallistua yrityksiä sitovan ekstraterritoriaalisen ihmisoikeuksiin ja ympäristöön keskittyvän huolellisuusvelvoitesääntelyn suuntaan. Suomessa yrityksiä sitovaa huolellisuusvelvoitelakia on ajanut laaja yrityksistä ja kansalaisjärjestöistä muodostuva koalitio, joka kampanjoi Ykkösketjuun-nimellä. Kampanjan seurauksena Sanna Marinin hallitusohjelmaan saatiin kirjaus, jonka mukaan Suomessa tehdään yritysvastuulakia koskeva selvitys, tavoitteena säätää laki. Tämän tutkielman tarkoitus on syventää ymmärrystä sitovan yritysvastuulain soveltuvuudesta valmisvaateteollisuuden sosiaalisen vastuun sääntelyyn Suomessa, lakiin liittyvistä taustaoletuksista sekä odotuksista ihmisoikeushuolellisuusvelvoitteen vaikutuksista ja ulottuvuudesta. Tutkimusmetodina on laadullinen tutkimusote, joka perustuu viiteen haastatteluun ja dokumenttianalyysiin. Aineistoon kuuluvia dokumentteja ovat Sanna Marinin hallitusohjelma, oikeudellinen selvitys yritysvastuulaista, YK:n ohjaavat periaatteet sekä Ykkösketjuun-kampanjan dokumentit. Tutkimuksen teoriaosuus koostuu kahdesta akateemisesta keskustelusta, joista toinen on keskittynyt vaateteollisuuden tuotantoketjujen globalisaation syihin, seurauksiin ja logiikkaan mm. Gary Gereffin ja David Harveyn tutkimustyön pohjalta. Toinen keskustelu muodostuu toimitusketjujen sääntelyn kehittymisestä mm. Lance A. Compan, John Ruggien ja Richard Appelbaumin johdolla. Tutkimuksessa todetaan, että globaalit toimitusketjut perustuvat sääntelyn puutteeseen pohjautuviin kustannushyötyihin ja eriarvoisuuteen. Huolellisuusvelvoitelain tavoitteena on toimia painostuskeinona tuottajamaille toimeenpanna ja valvoa ihmisoikeusvelvoitteitaan. Tuottajamaiden kannustimeksi toimeenpanna ja valvoa ihmisoikeuksia oletetaan riittävän sen, että yrityksiä sitovan huolellisuusvelvoitelain seurauksena vastuullisuudesta muodostuu kilpailuvaltti. Tässä on kuitenkin ristiriita, sillä työn halpa hinta on heikon sääntelyn yksi seuraus ja halpa työvoima on etelän valtioiden suhteellinen etu.

Focus on boys and men, especially as gendered subjects, has been missing in most of the mainstream development as well as in the Gender and Development (GAD) field, even if it is widely recognized that gender equality cannot be achieved without a focus on and an active involvement of boys and men in pursuing it. Where focus has been placed on boys and men in this field, attention has been drawn on masculinities, arguing that “masculinities matter” for gender equality and development. Evidence has been offered for instance of marginalized “masculinity-threatened” men resorting to “hypermasculinity” to assert themselves as masculine in the face of poverty that precludes their role as the breadwinner – which is the cornerstone for masculine identity in Kenya as well as globally. In addition to that hypermascular behavior is claimed to exacerbate gender inequality and other development issues, it is a form of “toxic masculinity” that boys and men themselves also suffer from. This study focuses on marginalized urban adolescent men explicitly as gendered beings in the context of Mukuru Kayaba slum in Nairobi. More precisely, this study aims to provide insights of the perceptions of these boys on masculinity and gender equality as well as of their lived realities as they strive to comply with the previous in the context of poverty, and challenge their way out of it. The hypothesis of marginalized urban men resorting to hypermasculinity to assert themselves as masculine serves as a backdrop of this study and a more nuanced understanding of this phenomenon is sought for in this study. The research material of this study derived from interviews with 10 adolescent boys between the ages of 15 and 19. The study was guided by critical masculinity theory which is engaged with the social constructionist view of masculinity, and gender, as socially-produced and fluid dynamics that derive their meanings within specific social contexts. In addition to employing especially Connell's social theory on masculinity, postcolonial perspectives on masculinity and effects of current globalization are also attempted to be incorporated as the context where the boys live and construct their masculinity is all, historical, local and global at once. Central findings of the study are that hypermascular attitudes, beliefs and actions were defined as the negation of “proper” masculinity in the official narratives of the boys. However, this kind of masculinity was claimed to be the most common one among boys in the slum. Adolescents did thus appear to be more prone to resort to hypermascular behaviors than adult men in the slums of Nairobi, which highlights how a fragile life situation adolescence is. The boys do not however comply to hypermasculine behavior necessarily to assure themselves as masculine per se, but either because of pure need, and/or because they are striving for hegemonic masculine ideals such as being able to provide for girls. Hypermasculinity might however also be a more hegemonic form of masculinity among the boys in the slum than the boys were willing to let be known. In any case, the boys felt stigmatized, criticized and dehumanized by people from outside of the slum, but they also took part in the same stigmatization: the social construction of slum boys as thieves – thus hypermascular. This, in turn, appeared to allow the police to use arbitrary and excessive power against them. In conclusion, my material strongly supports the view that boys (and men) should be included in considerations and pursuits to advance gender equality. However, similarly as girls and women need better opportunities at many places, boys and men living in poverty also need opportunities. The easy way forward in GAD in addressing boys and men has been to consider the problematics of masculinities. The transformation that is required to bring about the opportunities needed by both genders however is a much bigger and more difficult issue, and something that would also bring the masculinities at the top of the global hierarchy of masculinities into question and scrutiny.

In the era of globalisation, uneven development among regions facilitates and fuels the flow of capital to cheap-labour developing countries. Simultaneously, labour from the global South is swarming into the well-paid global North. The influx of immigrant labour plays a unique role in the informal sectors and is the cause of the boom of the ethnic economy in the receiving countries. At the same time, the debate on exploitation of these immigrants in developed countries like Finland is ongoing. This essay uses in-depth interviews and participatory observation to examine the reasons shaping the gap between the local labour legislation and actual practice. It further seeks to investigate the factors that facilitate the exploitation of immigrant workers as well as potential obstacles to defending their rights, using the example of Chinese immigrant labour. After three months of intensive interactions with Chinese victims of labour exploitation and project workers from the Chinese Victim Support project, this thesis concludes that Chinese immigrant labour’s weak bargaining power in the local labour market is conditioned by the institutional legal set-up, the exclusiveness of the dual labour market and immigrant labour’s dependency on the ethnic economy as well as ineffective Trade Union support. This essay will further outline potential areas of improvement for external institutions, e.g. authorities, Trade Unions and NGOs to monitor the implementation of Collective Agreements and to incorporate immigrant workers into the available labour protection system. These factors lead to a low-wage competition among ethnic Chinese economy and further facilitate the vicious circle of co-ethnic exploitation. The improvement of the situation requires more efficient cooperation and regulation between all the institutional forces, enhanced regulations as well as awareness raising among the victims themselves.

The research focuses on the migratory experiences of Colombian and Ecuadorian women in Spain. Large numbers of labour migrants from Colombia and Ecuador arrived to Spain during the late 1990s and early 2000s and over a half of them were women. These women migrated largely alone and they were employed at first mainly as domestic servants or in the low paid health care and service sectors. The purpose of this research is to study women’s employment evolution and to connect their personal interpretations about labour migration to previous academic research. The overrepresentation of women in some migration flows from the global South has been explained in academic research especially by changes in the global labour market, which have increased women’s employment possibilities in the informal sector. This research looks at women’s global migration within a threefold theoretical framework: It combines an analysis about the available niched sources of employment for migrant women in the countries of destination in relation to the recolonization of migration. The research also uses the life-course perspective for the study of the personal experiences of Colombian and Ecuadorian women. The research was carried out by using a qualitative research methodology. Personal in-depth interviews with fourteen migrant women living in Spain provided the key material used for the research. Its focus was to find out, 1) how migrant women interpret their role in the global labour markets, 2) how their experiences on migration relate with the achievement of personal goals, and 3) how their work careers have changed and evolved during long-term migration. This research shows that migrant women do not perceive themselves as victims of an unequal global labour market. They understand their own role in it as a means to achieve the goals they set for migration. The main result of the research is that the experiences of Colombian and Ecuadorian on migration, and their aspirations to move on professionally to other sources of employment, are largely dependent on whether their migratory goals are set in Spain or in their countries of origin.

Tässä etnografisessa tapaustutkimuksessa tutkitaan, miten lähetysjärjestö One Way Missionin kristillinen identiteetti ilmenee järjestön intialaisten työntekijöiden käsityksissä muodostamastaan yhteisöstä sekä maallisen ja hengellisen auttamistyön luonteesta ja merkityksistä. Tutkimuksen kautta pyritään saamaan syvällistä ymmärrystä kristillisen avustustyön todellisuudesta Intian sosiopoliittisessa kontekstissa. Tutkimuksen kohteeksi valikoitui järjestön intialaisten työntekijöiden näkemykset, koska kokonaisvaltaisen ymmärryksen saaminen uskonnon ja kehityksen välisestä suhteesta vaatii paikallisen näkökulman huomioimista. Laadullisen tapaustutkimuksen tutkimusaineisto kerättiin etnografisia menetelmiä käyttäen Intiassa, Andhra Pradeshin osavaltiossa sijaitsevassa One Way Missionin työkeskuksessa kahden kuukauden pituisen kenttätyön aikana talvella 2012–2013. Aineistona on 21 lähetysjärjestön intialaisen työntekijän haastattelua, joita täydennettiin osallistuvaan havainnointiin perustuvien muistiinpanojen avulla. Aineiston analyysimenetelmänä käytettiin laadullista aineistolähtöistä sisällönanalyysiä. Analyysin kautta saatuja tuloksia pohditaan uskontoa ja kehitystä ja niiden välistä suhdetta sekä uskonnollisia järjestöjä ja evankelikaalista lähetystyötä sekä siihen liittyvää kokonaisvaltaista holistista kehitysnäkemystä käsittelevän kirjallisuuden valossa. Tutkimustulokset osoittavat, että kristinusko ilmenee One Way Missionin intialaisten työntekijöiden käsityksissä kolmella eri tavalla: yhteisöllisyyden luojana lähetysjärjestön järjestökulttuurissa, holistisena apukäsityksenä sekä avustustyön merkityksellisyyden lähteenä. Järjestön työntekijät kokevat organisaation johtajien toimintatavat välittäväksi johtajuudeksi ja työntekijöiden keskinäiset sekä työntekijöiden ja avunsaajien väliset suhteet tasa-arvoisiksi. Lisäksi järjestö on monelle työntekijälle työpaikan lisäksi myös seurakunta. Holistinen eli kokonaisvaltainen apukäsitys tulee ilmi avun hengellisen ja maallisen ulottuvuuden yhdistämisenä. Evankeliointi koetaan tärkeänä osana päivittäistä työtä ja myös maallinen apu koetaan evankelioivana toimintana. Käsitys hyvästä elämästä ja toivottavasta muutoksesta liitetään erottamattomasti käsitykseen siitä, mikä on moraalisesti oikea tapa elää suhteessa Jumalaan ja toisiin ihmisin. Järjestö pyrkii aktiivisesti levittämään omaa uskoaan, mutta usko ei vaikuta syrjivästi yhteistyökumppaneiden tai avunsaajien valintaan. Kristinusko ilmenee työntekijöiden käsityksissä myös avustustyön merkityksellisyyden lähteenä. Sekä hengellinen, että maallinen työ tulkitaan uskon kautta Jumalan johdatukseksi ja koko järjestön olemassaolo Jumalan ihmeeksi. Toisaalta vastauksissa painotetaan myös avun vastavuoroisuutta. Työntekijät kokevat itsensä sekä avun kohteiksi, että avun antajiksi. One Way Mission on samaan aikaan lähetysjärjestö, avustusjärjestö ja seurakunta, mikä osoittaa uskonnollisten järjestöjen kategorisoinnin vaikeuden. Järjestö ei ole omaksunut vallitsevaa kehitysdiskurssia osaksi omaa apukäsitystään ja poikkeaa tässä monista muista tutkimuksissa esiin nousseista lähetysjärjestöistä. Tutkimuksen tulokset vahvistavat teoriakirjallisuudessa hahmoteltua holistisen kehityksen käsitettä, jolla viitataan kristilliseen tapaan ymmärtää sekä köyhyys, että tarvittavat avun muodot kokonaisvaltaisesti. Kristillinen näkemys ei erota toisistaan maallista ja hengellistä elämää. Lisäksi toivottava muutos ja hyvä elämä liitetään erottamattomasti ajatukseen moraalisesta oikein elämisestä. Holistisen avun tavoitteena on yksilöiden tasolla tapahtuva sisäinen muutos välittävien ihmissuhteiden kautta.

Tässä Pro gradu –tutkielmassa tarkastellaan kuubalaisia maahanmuuttajia Suomessa, heidän integraatiotaan ja akkulturaatiotaan Suomeen sekä selviytymistään suomalaisessa yhteiskunnassa. Lisäksi tarkastellaan heidän transnationaalisia siteitä lähtömaahansa sekä kuubalaisen muuttoliikkeen ja kehityksen välistä suhdetta. Kuubalaisten maastamuuton on arvioitu olevan noin 12-15 prosenttia maan väestöstä, ja se sisältää monia eri muuttoaaltoja. 1990-luvulta tähän päivään saakka on ollut massiivisen maastamuuton aikaa pois Kuubasta, sekä laillisesti että laittomasta. Uusi kuubalainen maastamuuttoliike on melko massiivinen: arviolta 25 000 kuubalaista lähtee nyt Kuubasta joka vuosi. Kuubasta lähdön syyt liittyvät usein kommunismista ja niukoista taloudellisista resursseista 'pakenemiseen', mutta toki muitakin syitä löytyy. Monet maasta lähtevät etsivät parempaa elämää ja monet haluavat myös auttaa perhettään Kuubassa lähettämällä heille rahaa ulkomailta. Kuubalaiset tulevat vieraaseen ja erilaiseen ympäristöön ja kieliympäristöön Suomeen saapuessaan ja jättävät usein perheensä, ystävänsä, oman yhteisönsä ja vanhan elämänsä lopullisesti taakseen. Elämä on monin tavoin ikään kuin aloitettava alusta Suomessa: on opittava uusi kieli, luotava uudet sosiaaliset verkostot, löydettävä uusi perhe ja uudet ystävät, on opittava uudet tavat käyttäytyä ja kommunikoida, on yritettävä hankkia toimeentulo ja asunto ja on kamppailtava asemastaan ulkomaalaisena uudessa yhteiskunnassa sekä ymmärrettävä vieraan maan arvoja ja tapoja. Tässä tutkielmassa tutkitaan sitä, miten maahanmuuttajat selviävät tästä kulttuurin muutoksesta ja onnistuvat integroitumaan ja pärjäämään Suomessa niillä usein vähäisillä resursseilla, joita heillä on Suomeen saapuessaan. Tutkielmassa kartoitetaan siis kuubalaisten maahanmuuttajien onnistuneen integraation edellytyksiä ja esteitä sekä maahanmuuttajien akkulturaatiota ja heidän sopeutumistaan uhkaavia ja sitä edistäviä tekijöitä. Lisäksi tutkitaan sitä, mitä sopeutumisen malleja ja keinoja ihmiset käyttävät ylittäessään kulttuurirajoja sekä mitkä ovat heidän selviämisstrategiansa ja voimavaransa, jotka vievät heitä eteenpäin. Integraation ja akkulturaation lisäksi tutkielmassa tutkitaan maahanmuuttajien transnationaalisia siteitä ja niiden roolia sopeutumisprosessissa. Niiden tutkiminen on tärkeää, sillä maahanmuuttaja ei vain jätä lähtömaataan totaalisesti taakseen ja aloita sopeutumista uuteen maahan, vaan oma maa, kieli, kulttuuri ja muistot sekä lähtömaahan jääneet sukulaiset ja ihmissuhteet seuraavat monin tavoin mukana ja myös vaikuttavat sopeutumisprosessiin uudessa maassa. Tämän lisäksi tutkielmassa pohditaan myös kuubalaisen muuttoliikkeen ja kehityksen välistä suhdetta. Tutkielmassa tarkastellaan mm. sellaisia mahdollisesti Kuuban yhteiskunnan kehitykseen sekä kuubalaisten elintasoon vaikuttavia maastamuuttoon liittyviä asioita kuten rahalähetykset, sosiaaliset lähetykset, aivovuoto sekä mahdollinen paluumuutto takaisin ja sen myötä erilaisten taloudellisten ja sosiaalisten resurssien tuominen lähtömaahan. Tutkimus on laadullinen ja tutkimusmetodeina on käytetty syvähaastattelua ja teemahaastattelua. Tutkimuksessa on haastateltu kahdeksaa kuubalaista maahanmuuttajaa Helsingissä. Tutkimuksessa on haastateltu vain Suomessa jo vähintään kymmenen vuotta asuneita kuubalaisia ja Suomeen jo jollakin tasolla integroituneita maahanmuuttajia. Tutkimuskysymys ei näin ollen ole niinkään se, ovatko kuubalaiset maahanmuuttajat integroituneet Suomeen vai eivät, vaan ennemminkin se, miten heidän integroitumisensa on ollut mahdollista, mikä sitä on edesauttanut ja millaisia sopeutumiskeinoja he ovat käyttäneet. Haastatteluaineiston analyysitapoina on käytetty teemoittelua ja sisällönanalyysia. Tutkimuksen mukaan kuubalainen pärjää Suomessa parhaiten luopumalla osittain kuubalaisuudestaan ja oppimalla käyttäytymään kuten suomalainen, sekä oppimalla suomen kielen, kulttuurin ja yhteiskunnan toimintamekanismit. Tämän lisäksi erityisesti työn löytyminen, suhteet suomalaisiin sekä suomalaisen yhteiskunnan tuki ovat tärkeitä tekijöitä maahanmuuttajien selviytymisessä ja sopeutumisessa, omien maanmiesten avun ja vertaistuen merkitystä unohtamatta. Tässä kaikessa maahanmuuttajaa auttaa erityisesti oma motivaatio ja halu oppia ja vastaanottaa uutta sekä hyvä ja optimistinen asenne. Lähestulkoon kaikki tutkimuksen haastateltavat ajattelevat, että he ovat edelleen kuubalaisia. Tästä huolimatta he tuntevat, että he ovat muuttuneet monin tavoin maahanmuuton ja Suomessa asumisen myötä. He ovat edelleenkin juuriltaan ja ytimeltään kuubalaisia, mutta heidän käyttäytymisensä ja tapansa ovat muuttuneet suomalaisemmiksi. Transnationaaliset siteet ovat tutkimuksen mukaan läsnä jokaisen maahanmuuttajan elämässä, ja vaikka näillä siteillä onkin taipumusta muuttua ajan ja integraation myötä, niillä on erilaisia merkittäviä vaikutuksia puolin ja toisin, sekä maahanmuuttajille itselleen, Kuubaan jääneille ihmisille että mahdollisesti koko Kuuban yhteiskunnalle. Tutkimuksen mukaan maastamuuttajat pystyvät ulkomailta käsin jollakin tasolla vaikuttamaan muutokseen ja kehitykseen Kuubassa transnationaalisten suhteidensa kautta, kun he toimivat kuubalaisten ikkunana ulkomaailmaan ja vaikuttavat heidän käsityksiinsä ja ajatteluunsa transnationaalisten sosiaalisten lähetysten kautta. Tällä tavoin kuubalaisten maastamuutto ja muuttoliike voi transnationaalisten suhteiden ja lähetysten kautta toimia myös muutoksen käynnistäjänä ja kehityksen edistäjänä Kuubassa.

Tutkielman kohteena ovat kehitysluotot, jotka olivat osa Suomen julkista kehitysapua vuosien 1972-1991 välillä. Luotot olivat niin sanottuja pehmeitä luottoja. Niiden tuli täyttää Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD:n (Organisation for Economic Cooperation and Development) kehitysapukomitea DAC:n (Development Assistance Committee) vuonna 1965 laatimat ehdot, jotta niitä voitiin käyttää julkisen kehitysavun muotona. Matalan korkoprosentin, kuoletusten vapaavuosien, pitkän maksuajan ja korko- ja kuoletuserien jaksotuksen avulla saatiin laskettua luottojen tärkein ehto eli lahja-aste, jonka tuli olla yli 25 % luoton laskennallisesta osuudesta. Tutkielmassa tarkastellaan, mitä syitä tai motiiveja kehitysluottojen käyttöönoton taustalla oli, miten ne toteutuivat kehitysavun välineenä ja miksi niistä luovuttiin. Tutkimusmenetelmänä olen käyttänyt historiallista lähdekritiikkiä ja teoreettisena viitekehyksenä professori Juhani Koposen tulkintakehikkoa kehitysyhteistyön developmentalismista ja instrumentalismista. Suomen kehityspolitiikan linjaukset ja periaatteet alkoivat rakentua vasta 1960-luvulla. Sitä ennen maalla oli ollut vain vähän suhteita kehitysmaihin. YK-jäsenyys ja sen myötä omaksutut tavoitteet kehitysmaille annettavasta avusta loivat paineita kehitysavun määrärahojen nostamiselle. Ulkoministeriön virkamiesten ensisijaiseksi huoleksi nousi pienen, tuontivetoisen maan oman maksutaseen tasapaino. Ratkaisu tähän oli kehitysluottojen käyttöönotto. Niiden avulla määrärahoja voitiin nostaa ilman merkittävää haitallista vaikutusta Suomen maksutaseelle. Samalla vientiä voitiin kasvattaa, koska luotot sidottiin pääasiassa 80 prosenttisesti suomalaisten tuotteiden tai palvelusten ostoon ja toiveena oli uusien kaupallisten suhteiden muodostaminen kehitysmaiden kanssa. Myös Suomen poliittista positiota alettiin rakentaa kehitysyhteistyön avulla, päämääränä mielikuva maailmalla kansainvälisestä – ja erityisesti puolueettomasta pohjoismaisesta – toimijasta. Kehitysluottoja myönnettiin yhteensä kahteenkymmeneen eri maahan – osalle paljon, osalle vain yksittäisiä luottoja. Sopimusten ehtojen periaatteena oli myöntää luottoja taloudellista kehitystä edistävien pääomahyödykkeiden ja investointipalvelusten hankintaan. Vaikka luottojen vastaanottajamaat voidaan jaotella ryhmiin luototuksen erityispiirteiden mukaan, yhteistä niille oli Suomen yrityselämän kiinnostus päästä kehitysluottojen kautta niiden markkinoille sekä tiettyjen yritysten ja teollisuudenalojen osuus kehitysluottohankintojen tarjoajina ja toimittajina. Ensimmäinen periaatepäätös luottojen anteeksiantamisesta tai lahja-avuksi muuttamisesta tehtiin vuonna 1979. Päätös perustui YK:n kauppa- ja kehitysneuvoston (UNCTAD) vuonna 1978 hyväksymään päätöslauselmaan, jonka mukaan avunantajamaiden tulisi tarjota velkahuojennuksia köyhimmille kehitysmaille ja erityisesti vähiten kehittyneille maille. Kehitysluottojen käyttö osana kehitysapua jatkui 1990-luvun taitteeseen vastaanottajamaiden huonosta taloustilanteesta huolimatta. Lähes kaikki kehitysluotot on tähän mennessä annettu anteeksi tai muutettu lahja-avuksi pääosin Pariisin klubin mahdollistamin järjestelyin. Vain kolmella maalla on vielä kehitysluottovelkaa Suomelle. Luottojen käyttö kehitysapuinstrumenttina epäonnistui monelta osin ja siksi niiden käytöstä luovuttiin. Suomalaisia tuotteita vietiin kehitysmaihin kehitysluottojen avulla ilman, että järjestelmällisesti olisi arvioitu niiden sopivuus vastaanottajamaan tarpeisiin ja oloihin. Suomalaiset teollisuustuotteet olisivat vaatineet enemmän perehdytystä käytön alkuvaiheissa ja jatkossa käytön ja kunnossapidon riittävää, jotta niistä olisi saatu suurin hyöty vastaanottajille. Kilpailun puute piti hinnat korkeina. Epäonnistuneiden tapausten rinnalla oli toki onnistumisiakin. Eniten kehitysluotoista hyötyivät sopimusten puitteissa kauppoja tehneet suomalaisyritykset.

Tämän tutkielman lähtökohtana toimii lähetystyön ja kehitysavun välinen yhteys. Lähetysjärjestöt ovat aina harjoittaneet käytännön toimintaa sanallisen evankeliumin julistamisen ohella. Nykyään ne vastaanottavat tähän tarkoitukseen valtion kehitysyhteistyön rahoitusta. Kehitysmaatutkimuksen näkökulmasta on tärkeää pohtia, onko lähetysjärjestöjen harjoittama käytännöllinen toiminta kehitysapua vai uskonnollista toimintaa. Tutkielmassa paneudutaan aiheeseen tarkastelemalla Suomen Lähetysseuraa (SLS), joka on yksi maamme suurimmista lähetysjärjestöistä ja Ulkoministeriön virallinen kumppanuusjärjestö. Tutkielmassa tarkastellaan, kuinka SLS ymmärtää harjoittamansa työn luonteen. Pyrkiikö se erottamaan uskonnollisen toiminnan ja kehitystyön toisistaan. Tutkielmassa tarkastellaan, miten järjestö esittää itsensä uskonnolliselle ja sekulaarille yleisölleen ja rakentaa yhtenäistä järjestöidentiteettiä. Työssä tarkastellaan SLS:aa kielenkäyttäjänä. Aineistona toimivat järjestön keskeiset tekstit vuodesta 2003, mistä lähtien se on toiminut Ulkoministeriön virallisena kumppanuusjärjestönä. Aineisto sisältää tekstejä, jotka on kohdennettu uskonnolliselle ja sekulaarille yleisölle ja käsittelevät järjestön itseymmärrystä. Aineisto järjestettiin ensin systemaattisesti sisällön analyysin tarjoamilla keinoilla; siitä luotiin analyysirunko, joka auttoi löytämään materiaalista keskeisiä teemoja. Varsinainen analyysi toteutettiin retoriikan analyysistä nousevien käsitteiden avulla. Keskeisiä ovat uuden retoriikan edustajan merkittävän edustajan Chaïm Perelmanin ajatukset yleisön merkityksestä sekä puheen monimerkityksellisyydestä. Uusi retoriikka on niiden keinojen tutkimista, joita puhuja käyttää vaikuttaakseen yleisöönsä. Erittäin tärkeää tutkielman aiheen kannalta on ajatus siitä, että puhujan (tai tekstin laatijan) on otettava huomioon yleisönsä arvot. Myös itse puhujaa tulee tarkastella yleisönä. Tutkielmassa tarkastellaankin, millaisilla retorisilla keinoilla SLS yhdistää sekulaarin kehitysapujärjestelmän taholta nousevia arvoja uskonnolliseen puoleensa. Miten kehitysyhteistyötä tekevä lähetysjärjestö rakentaa identiteettiään? Analyysi osoittaa, ettei teksteissä rakenneta eroa uskonnollisen ja kehitysyhteistyöluontoisen toiminnan välille, vaan jälkimmäinen integroidaan osaksi uskonnollista toimintaa. Järjestön kehitysyhteistyö rakentuu sekulaarin kehitysdiskurssin keskeisten arvojen ympärille, mutta näihin liitetään uskonnollisia merkityksiä. SLS:n identiteetin muodostuminen on prosessi, jota luonnehtii eri lähtökohdista nousevien arvojen yhdistäminen sekä erilaisten yleisöjen puhutteleminen. SLS painottaa työnsä kokonaisvaltaisuutta. Kokonaisvaltaisen lähetystyön voi kuitenkin nähdä olevan ristiriidassa Ulkoministeriön asettaman vaatimuksen kanssa, jonka mukaan kehitysyhteistyö on pidettävä erillään uskonnollisesta toiminnasta. SLS pitääkin aktiivisesti yllä mahdollisuutta tulkita eri tavoin toimintamuotojensa välistä suhdetta ja kokonaisvaltaista lähetystyötä. Kokonaisvaltaisuus on keskeisessä asemassa järjestön identiteetin rakentumisessa. Analyysi kuitenkin osoittaa, että kokonaisvaltaisuudella on SLS:n teksteissä monia merkityksiä. Käsitteen tärkeys ja yhdistävä voima liittyvät osittain juuri sen monimerkityksisyyteen. Järjestön on kyettävä puhuttelemaan sekulaaria sekä uskonnollista yleisöä ja huomioimaan näiden arvolähtökohdat. Käsite toimiikin siltana näiden kahden järjestöön vaikuttavan puhetavan välillä. Kokonaisvaltaisuus myös mahdollistaa kehitysyhteistyön liittämisen osaksi SLS:n uskonnollista toimintaa. Tällä tavalla se toimii keinona, jonka avulla järjestö voi ylläpitää yhtenäistä identiteettiään.

Tässä pro gradu -työssä tarkastellaan kehitysavun ehdollistamista ja omistajuutta Suomen kehityspolitiikassa sekä Suomen ja Nicaraguan välisessä kehitysyhteistyössä. Kehitysyhteistyö on muuttunut paljon koko sen olemassaolon ajan. 2000-luvulla useissa kansainvälisissä kokouksissa on pyritty avun tuloksellisuuden parantamiseen, avulle asetettujen ehtojen vähentämiseen, avunantajien toimintojen yhdenmukaistamiseen sekä vastaanottajamaan kansallisen omistajuuden vahvistamiseen. Nicaraguassa näitä periaatteita kokeiltiin 2000-luvun alussa ja niiden raportoitiin onnistuneen. Vuodesta 2007 eteenpäin avunantajayhteisön ja Nicaraguan välit ovat kuitenkin huonontuneet johtuen puutteista demokratiassa ja ihmisoikeustilanteessa. Joidenkin mukaan Nicaraguan nykyinen presidentti Daniel Ortega, kuljettaa maata kohti diktatuuria ja polkee ihmisoikeuksia. Viimeisten vuosien aikana monet perinteiset avunantajat ovat päättäneet lopettaa kehitysyhteistyön Nicaraguassa, muun muassa kaikki Pohjoismaat, Alankomaat ja Saksa ovat lähteneet maasta. Myös Suomi teki keväällä 2012 päätöksen lopettaa hallitustenvälinen kehitysapu Nicaraguan kanssa. Tässä tutkielmassa tarkastellaan ajanjaksoa vuosien 2007-2012 välillä. Kiinnostuksen kohteena on, miten Suomen kehityspolitiikka on muuttunut eri hallitusten ja kehitysministerien aikana. Erityisessä tarkastelussa on omistajuuden ja ehdollistamisen käsitteiden käyttö kehityspolitiikassa sekä Nicaraguan tapauksessa. Tarkasteltavan ajanjakson aikana sekä Suomessa että Nicaraguassa on koettu muutoksia kehitysapuun ja –politiikkaan liittyen. Nykyisen kehitysapukeskustelun ja kehityspolitiikan keskeisimpiä kysymyksiä on avun tuloksellisuus, johon pyritään muun muassa kansallisen omistajuuden vahvistamisella ja ulkopuolelta asetettujen ehtojen vähentämisellä. Joidenkin mielestä omistajuuden korostaminen on vain retoriikkaa ja todellisuudessa se vain lisää ulkopuolisten toimijoiden puuttumista maiden sisäisiin asioihin. Toisaalta taas tiettyjä ehtoja, joita omistajuuteen liittyy, kuten hyvää hallintoa ja demokratiaa, perustellaan sillä, että myös vastaanottajamaat ovat niihin kansainvälisin sopimuksin sitoutuneet. Työssä käytettävä metodi on retoriikka-analyysi. Teoreettisena viitekehyksenä toimii kehityksen ymmärtäminen interventiona ja osana developmentalistista kompleksia. Työssä myös esitellään omistajuuden ja ehdollistamisen teoreettista jäsentelyä ja määrittelyä. Tutkielmassa tarkastellaan millaisilla retorisilla keinoilla kehitysyhteistyötä ja siitä tehtyjä päätöksiä perustellaan. Käytettävä aineisto koostuu Suomen kehityspoliittisista ohjelmista, Nicaraguan kehitysyhteistyötä arvioivista evaluointiraporteista ja entisen ulkomaankauppa- ja kehitysministerin Paavo Väyrysen ja nykyisen kehitysministerin Heidi Hautalan puheista sekä sanomalehtiartikkeleista. Tutkimuskysymyksinä ovat, miten aineistossa on käsitelty mahdollista ristiriitaa ehdollisuuden ja omistajuuden välillä ja miten sitä on pyritty selittämään? Miten Suomen kehitysavun muutoksia ja tehtyjä päätöksiä on perusteltu? Millaisia retorisia keinoja teksteissä on käytetty yleisön vakuuttamiseksi? Nämä teemat pyritään liittämään Nicaraguan tapaukseen. Miten hyvää hallintoa ja demokratiaa voidaan vaatia maalta, jossa kehitysyhteistyön tavoitteena on vahvistaa näitä periaatteita? Aihe on erittäin ajankohtainen niin Nicaraguan tapaustutkimuksen kuin laajemminkin kehitysapukeskustelun kannalta. Tästä työstä saatujen tulosten pohjalta voidaan päätellä, että Suomen kehityspolitiikka ja myös siitä puhuminen julkisuudessa on muuttunut vuosien 2007-2012 välillä. Väyrysen ollessa ministerinä, korostettiin enemmän suomalaista lisäarvoa ja esimerkiksi metsäsektorin yhteistyötä sekä ympäristön kestävää kehitystä. Hautalan puheessa korostuvat avun vastaanottajamaiden omistajuus sekä kansalaisyhteiskunnan tärkeä rooli. Suomalaisten arvojen korostaminen ja kehitysavun antamisen perustelu kansalaisille on myös vahvasti mukana tarkastellussa aineistossa. Omistajuuden ja ehdollistamisen ristiriitaa perustellaan sillä, että ehdot perustuvat kansainvälisiin sopimuksiin, jotka myös avun vastaanottajamaat ovat hyväksyneet. Omistajuuden käsite esiintyy nykyään kehitysapukeskustelussa enemmän kuin aiemmin. Konstruktivistisesta näkökulmasta tämän voidaan ajatella olevan hyvä asia, mutta toisaalta vaarana on että omistajuuden korostaminen jää vain retoriikan tasolle, eikä käsitteen ongelmia tai merkityseroja oteta tarpeeksi huomioon.

Tutkielma käsittelee Yhdysvaltain etelärajan takaa tulevan siirtolaisuuden hallintaa sekä laittomien siirtolaisten tuottamista Yhdysvaltain siirtolaispolitiikan kontekstissa. Tutkielmassa tarkastellaan sitä, miten on päädytty tilanteeseen, jossa yli 11 miljoonaa ihmistä elää laittomana siirtolaisena Yhdysvalloissa. Siirtolaisperinne on tärkeä osa Yhdysvaltain historiaa, mutta toisaalta huoli uusien tulokkaiden vaikutuksista yhteiskuntaan on kasvanut erityisesti 1900-luvun loppupuolelta alkaen. Tämä huoli on keskittynyt yhä enemmän paperittomiin eli niin kutsuttuihin laittomiin siirtolaisiin. Ongelmaan on pyritty vastaamaan siirtolaispolitiikkaa kiristämällä, mikä on näkynyt erityisesti Yhdysvaltain ja Meksikon välisen rajanvalvonnan merkittävänä kasvattamisena. Samana aikana laittomien siirtolaisten määrä Yhdysvalloissa on kuitenkin moninkertaistunut. Tutkielmassa käydään läpi Yhdysvaltain siirtolaispolitiikan historiaa ja selvitetään miten nykypäivän kontrollimekanismit ovat syntyneet. Tutkielmassa perehdytään erityisesti Meksikon rajan takaa tulevan siirtolaisuuden kontrolliin ja niihin mekanismeihin, joilla Meksikosta ja Latinalaisesta Amerikasta tulevaa 'laitonta' siirtolaisuutta tuotetaan. Yhdysvaltain siirtolaisuuden kontrolli liitetään laajempaan länsimaissa vallitsevaan trendiin, jossa rikkaat maat pyrkivät kontrolloimaan kehitysmaista tulevaa siirtolaisuutta. Teoreettisena viitekehyksenä toimii konstruktivistinen näkökulma siirtolaispolitiikkaan. Tämän näkökulman pohjalta siirtolaispolitiikan käytäntöjen nähdään sekä heijastelevan että osaltaan uusintavan siirtolaispolitiikassa yleisesti esitettyjä uhkakuvia ja käsityksiä. Osana konstruktivistista kehikkoa siirtolaisuuden hallintaa tarkastellaan Michel Foucault’n biopolitiikka- ja hallintamentaliteetti –käsitteiden avulla. Hallintamentaliteetin kautta siirtolaispolitiikan käytäntöjä tarkastellaan poliittisten rationaliteettien eli politiikan perusteluiden ilmentyminä. Biopolitiikan kautta tarkastellaan sitä, miten lainsäädännön avulla pyritään erottelemaan yksilöitä hallinnon näkökulmasta 'epäilyttäviin' ja 'normaaleihin'. Lisäksi siirtolaisuuden hallintapyrkimyksiä tarkastellaan osana kansallisen identiteetin rakennusprosessia. Tutkimusmenetelmänä toimii teoreettisen viitekehykseen nojaava Foucault’n inspiroima politiikkatutkimus. Aineistona on käytetty Yhdysvaltain siirtolaispolitiikkaan ja sen käytäntöihin sekä erityisesti laittomaan siirtolaisuuteen liittyvää dokumentaatiota: virallisia selontekoja ja julkilausumia, ulkopuolisten tahojen kuten ihmisoikeusjärjestöjen ja tutkimusinstituuttien selvityksiä sekä lisäksi aiheeseen liittyvää tutkimuskirjallisuutta. Tutkimustuloksina todetaan, että laittoman siirtolaisuuden ilmiö on pitkälti seurausta siirtolaisuutta synnyttävien rakenteellisten tekijöiden ja kontrollitoimien välisestä ristiriidasta. Yhdysvalloissa rakenteellisina tekijöinä toimivat historialliset siirtotyöläisohjelmat sekä näiden jatkumona kehittynyt riippuvaisuus laittomien siirtolaisten työvoimasta. Kontrollitoimina vaikuttavat vanhentunut viisumijärjestelmä sekä voimakas rajavalvontapolitiikka, joka ei ole onnistunut vähentämään laitonta siirtolaisuutta. Toimimatonta politiikkaa kuitenkin jatketaan sekä poliittisista että taloudellisista syistä. Tutkielmassa esitetään, että ristiriita siirtolaisten kansakunnan perinteen ja uusien turvallisuushaasteiden välillä on pyritty osittain ratkaisemaan vetämällä selkeä raja laillisen ja laittoman siirtolaisuuden välille. Lailliset siirtolaiset ovat tässä diskurssissa tervetulleita; laittomat siirtolaiset puolestaan niitä, jotka uhkaavat Yhdysvaltain taloutta, turvallisuutta ja kulttuurisia arvoja. Kontrollipolitiikan keskittyminen etelärajalle liittää mielikuvan laittomista siirtolaisista vahvasti juuri meksikolaisiin ja muihin latinalaisamerikkalaisiin.