Browsing by discipline "Gammaltestamentlig exegetik"

Tarkastelen tässä tutkielmassa Vanhan testamentin profeettakirjallisuudessa esiintyviä metaforia, jotka liittyvät heprean kielen sanoihin bĕtûlâ ’nuori naimakelpoinen nainen, neitsyt’, zānâ ’harjoittaa haureutta’ tai nāʾap ’tehdä aviorikos’ tai niiden johdannaisiin ja tutkin miten nämä kielikuvat on käännetty Angolassa puhuttaville kwanyaman, lucazin ja umbundun kielille 1960- ja 1970-luvuilla julkaistuissa raamatunkäännöksissä. Analyysia varten käytän kirjallisten lähteiden lisäksi kyseisten kielten puhujilta keräämääni haastatteluaineistoa. Vertailuaineistona käytän suomen-, englannin- ja portugalinkielisiä raamatunkäännöksiä sekä yli viidenkymmenen vuoden takaa että viimeisten vuosikymmenten ajalta. Kielelliset metaforat liittyvät kognitiivisen kielitieteen piirissä syntyneen metaforateorian mukaan laajempiin käsitteellisiin metaforiin. Metaforan käyttö perustuu lähinnä sen synnyttämään kokonaismielteeseen. Kielikuvaa voidaan tarkoituksellisestikin käyttää monimerkityksisenä. Vanhan testamentin profeettakirjallisuuden useiden kaupunkia tai kansaa kuvaavien naiskielikuvien (naimaikäinen neito ja tytär, uskoton aviovaimo, äiti ja huora) taustalla vaikuttaa käsitteellinen metafora kaupungin personifioitumisesta naishahmoksi. Erikielisten ja eri aikoina laadittujen raamatunkäännösten metaforien käännösten analyysissä nousivat esiin sanasanaiset lähtö- tai tulokielen rakennetta seuraavat käännösstrategiat (aineistooni kuuluvissa ennen 1970-lukua laadituissa käännöksissä) sekä merkityslähtöiset käännösstrategiat (aineistooni kuuluvissa vuosituhannen vaihteessa syntyneissä modernissa käännöksissä), joita seuraten metafora usein muokattiin vertaukseksi ja/tai sen merkitystä selitettiin. Tarkastelemieni angolalaisten bantukielten raamatunkäännökset ovat sanasanaisia käännöksiä lähes aina myös tutkimuskohteenani olevien metaforien kohdalla. Omaa kieltään hyvin lukevat haastateltavani eivät yleensä ensi lukemalta mieltäneet metaforia kielikuviksi vaan lukivat ne kirjaimellisessa merkityksessä. Metaforien kääntämisessä on tärkeää huomioida sekä lähtö- että tulokieleen liittyviä sosiokulttuurisia konteksteja. Tarkastelemieni metaforien merkityskenttä liittyy perhesuhteisiin, ja siksi vertailin Vanhan testamentin tekstien kuvaamaa patriarkaaliseksi luokiteltua perhekäsitystä ja angolalaisten kwanyama-, lucazi- ja umbundukulttuurien samoin patriarkaalista hierarkista perhekäsitystä. Kyseisissä lähtö- ja tulokulttuureissa on paljon samankaltaisuuksia, mikä ei kuitenkaan sinällään riitä avaamaan tarkastelun alla olevien metaforien merkityksiä sanasanaisissa käännöksissä. Kielikuvien kääntämiseksi kääntäjien on pureuduttava paitsi lähtötekstin myös tulotekstin kontekstiin sekä käytävä omaa kognitiivista prosessiaan metaforiin liittyvien mielikuvien ja merkitysten hahmottamiseksi.

Tämän pro gradu -tutkielman aiheena on Qumranin liikkeen pappeus. Aihetta tarkastellaan kahden Qumranin liikkeeseen yhdistetyn tekstin, Yhdyskuntasäännön ja Damaskon kirjan pohjalta. Tutkielman ensisijainen tavoite on selvittää, millaisen kuvan nämä kaksi tekstiä antavat Qumranin liikkeen pappeudesta ja vertailla, onko käsityksissä joitakin eroja. Millaista oli toimia pappina liikkeessä, joka ei osallistunut temppelikulttiin? Millaisia tehtäviä papit liikkeessä hoitivat ja millainen asema heillä oli suhteessa muihin liikkeen jäseniin? Miten teksteissä käsitellään pappeutta? Lisäksi pohditaan pappeuden merkitystä Qumranin liikkeelle. Aihetta lähestytään erottelemalla tutkielman lähdeteksteistä papeille annettuja tehtäviä ja papeista käytettyjä nimityksiä. Papeille annettuja tehtäviä analysoimalla tutkielmassa hahmotellaan pappien rooli kummankin tekstin taustayhteisössä. Lisäksi tarkastellaan, miten ja millaisissa yhteyksissä papillisia nimityksiä käytetään eli miten papeista teksteissä puhutaan. Qumranin liikkeessä papeilla ei ollut samanlaista asemaa ja roolia kuin Toisen temppelin juutalaisuudessa yleensä. Tämä johtui siitä, että Qumranin liikkeellä ei ollut temppeliä, jossa papit olisivat voineet suorittaa heille tavanomaisia tehtäviä, eivätkä he myöskään osallistuneet temppelikulttiin Jerusalemissa. Damaskon kirjassa ja Yhdyskuntasäännössä papeilla on hieman toisistaan poikkeavia tehtäviä ja myös heidän asemansa on erilainen. Erot viittaavat siihen, että tekstien kuvaamat taustayhteisöt ovat olleet rakenteeltaan erilaisia myös pappeuden suhteen. Yhdyskuntasäännön kuvaamassa yhteisössä papeilla oli huomaamattomampi rooli ja he vastasivat lähinnä yhteisön viettämien seremonioiden johtamisesta, kun taas yhteisön asioista päätettiin yhdessä niin pappien kuin maallikoiden kesken. Damaskon kirjassa sen sijaan pappeus on määritelty selkeämmin ja papeilla oli enemmän valtaa. Tapa, jolla teksteissä puhutaan pappeudesta, on kuitenkin samantyyppinen. Papillisia nimityksiä käytetään teksteissä korostamaan samoja teologisia ja ideologisia piirteitä, mikä vahvistaa käsitystä siitä, että Damaskon kirja ja Yhdyskuntasääntö ovat syntyneet eroavaisuuksistaan huolimatta saman liikkeen piirissä.

Tutkielmassa tarkastellaan Pentateukin pääsiäislainsäädännön kehitystä Exoduksen kirjassa (23:15 & 18; 34:18 & 25), Deuteronomiumissa (16:1–8, 16), Leviticuksessa (23:5–8) sekä Numerissa (28:16–25). Pääsiäispyhän ajankohtaan kietoutuvat niin pesah kuin happamattoman leivän juhlakin. Tässä tutkimuksessa pyritään vastaamaan kysymykseen: ”Minkälaisena näyttäytyy pääsiäisen kehityksen kaari näiden tekstien kautta?”. Vaikka kaikki tämän tutkimuksen lait ovat selvästi parallleelisia toisilleen – ne alkavat juhlan ajankohdan määrittelyllä ja ovat genreltään (määrääviä) lakitekstejä – on niissä kuitenkin eroja, joita saadaan tarkasteluun tekstien vertailun avulla. Liitonkirjan samaan aikaan vietettävä juhla ei sisällä lainkaan mainintaa pesahista ja Deuteronomiumin laissa taas vältetään nimeämästä happamattoman leivän juhlaa. Exoduksen 34. luvun laki puolestaan sekoittaa hyvin hienovaraisesti Deuteronomiumin pesahin piirteitä Liitonkirjan happamattoman leivän juhlaan. Tutkimuksessa esitellään myös erilaisia ratkaisuja, joita esitetty kahden pääsiäiseksi ”yhdistyvän” juhlan tai pyhän mahdollisista alkuperistä. Lisäksi tutkielmassa pohditaan motiiveja niille muutoksille, joita tekstissä on, sekä sivutaan kysymystä siitä, ovatko muutokset olleet tahallisia vai tahattomia. Suurena motivaationa Deuteronomiumissa on pyrkimys kultin keskittämiseen, joka huokuu myös sen juhlalainsäädännössä. Leviticuksen ja Numerin pääsiäislait muodostavat kuvastimen, johon Exoduksen ja Deuteronomiumin lakeja heijastellaan. Lisäksi tarkastelen myös niiden keskinäisiä eroja. Tässä tutkielmassa suhtaudutaan kriittisesti juhlia koskevan lainsäädännön käyttöön kulloisenkin ajan elämäntavan indikaattoreina ja uskontohistorian kantajina sellaisenaan. Tekstit saattavat kaikua mennyttä maailmaa, mutta ovat kuitenkin niin lyhyitä ja useita kerrostumia sisältäviä, että varmojen johtopäätösten tekeminen on hyvin vaikeaa. Tutkimuksessa pyrin kohdistamaan siihen, mitä teksti kertoo sen ”nykyisessä” muodossaan ja nykyisellä paikallaan Pentateukissa. Vaikka Pentateukin kokoonpano on ollut melko vakiintunut jo toisen temppelin ajalta asti, on silti mahdollista tehdä jonkin verran vertailua pääsiäislainsäädännöstä masoreettisen tekstin, Septuagintan ja Samarialaisen Pentateukin välillä. Pääsiäinen rakentaa kansallista identiteettiä viittaamalla Egyptistä lähtemiseen samalla kun siihen liittyy ehdottomia määräyksiä muun muassa uhrikultista ja rituaalisesta puhtaudesta. Happamattomalla leivällä ja kiellolla uhrata hapatetta sisältävää alttarilla on lopulta melko paljon tekemistä toistensa kanssa. Vaikka tekstien antama kuva pääsiäisestä on välillä jopa ristiriitainen, täydentävät ne myös toisiaan merkittävällä tavalla. Tämä ohjaa lukijaa löytämään juhlapyhän, jolla on syviä uskonnonhistoriallisia merkityksiä. Tämän juhlapyhän ydin on moninainen.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan kahta Qumranin luolista Kuolleen meren läheltä löydettyä fragmentaarista käsikirjoitusta. Käsikirjoitukset tunnetaan nimillä 4Q510 ja 4Q511, 4Qshira-b ja Viisauden opettajan laulut. Käsikirjoitukset on rinnastettu toisiinsa niiden sisältämän rinnakkaiskohdan takia. Tästä syystä ne on usein luokiteltu saman teoksen käsikirjoituksiksi. Tutkielman tutkimuskysymys on tarkastella käsikirjoitusten 4Q511 tekstin sisällön luokittelua suojelurukoukseksi ja tekstin rituaalista funktiota. Käsikirjoitus 4510 toimii tutkimuskysymyksen puitteissa vertailumateriaalina. Näiden kahden teeman tarkastelu on haastavaa tekstin fragmentaarisuuden vuoksi. Käsikirjoituksen 4Q511 luokittelusta suojelurukoukseksi ja rituaalisesta kontekstista on käyty keskustelua tutkimuksessa. Tutkielman tarkastelu rajataan käsikirjoitusten 15 suureen tekstifragmenttiin. Fragmenteista 13 kuuluu käsikirjoitukseen 4Q511 ja kaksi käsikirjoitukseen 4Q510. Fragmenttien tekstissä on säilynyt hyvin pieni osa alkuperäisen käsikirjoituksen sisällöstä. Tutkielmassa käsikirjoituksia tarkastellaan tekstianalyysin työkalujen avulla. Tarkastelun kehyksen muodostaa tekstistä julkaistu materiaalinen rekonstruktio. Rekonstruktio on muuttanut tekstiin kohdistuvaa tutkimusta, koska se vahvisti useille tekstin isoista fragmenteista niiden keskinäisen järjestyksen. Järjestys perustuu käsikirjoitusten nahassa havaittaviin tuhojälkiin ja siihen, miten tuhojälkien etäisyydet vaihtelevat käärössä. Käsikirjoituksen 4Q511 tekstin rituaalinen funktio vaikuttaa tarkastelun perusteella mahdolliselta. Tekstin sisältö on yhtenäistä ja henkien torjumiseen keskittyvä sisältö on yhdenmukaista ja pääosin vailla ristiriitoja. Tekstin luokittelu suojelurukoukseksi sopii tekstin sisältöön paremmin kuin sen luokittelu manaukseksi. Näiden kahden lajin rajat ovat kuitenkin vaikeasti määriteltävissä. Tekstin luokittelu suojelurukoukseksi oli ei ollut ongelmatonta käsikirjoituksen tekstin sisällön ja luokittelun määrittelyn takia. Asian tarkastelu edellyttää muiden samaan kategoriaan luokiteltujen tekstin tarkastelua. Kaikkien suojelurukoukseksi luokiteltujen tekstien tarkastelu on syytä tehdä ensin niiden omista lähtökohdista käsin. Vasta sitten on perusteltua lähteä vertailemaan tekstejä toisiinsa.

Tämä pro gradu käsittelee ”riemuvuoden eskatologiaa”, tarkoitan erilaisia lopun aikoihin liittyviä tulkintoja, jotka on johdettu Leviticuksen ”riemuvuosilaista” ja sen kytköksistä muihin heprealaisten kirjoitusten osiin ja kokonaisuuksiin. Riemuvuosilaissa (Lev 25–27) esiintyvät heprealaiset erityissanat jovel ja deroor, ja riemuvuosilakiin kohdistuvat selkeät temaattiset kytkökset kuten laskentakaava ovat valitsemiani indikaattoreita, joiden avulla etsin RE:a. Aineistoon kuului aiheen kannalta keskeistä materiaalia seuraavista kirjaryhmistä: Heprealainen Raamattu (HR) eli Toora, Profeetat ja Kirjoitukset, muut varhaiset heprealaiset tekstit, Kuolleenmeren kirjakääröt ja Uusi testamentti (UT). Kronologinen takaraja on n. toisen temppelin ajan loppu eli 70 jaa. ja eskatologian eri suuntiin kasvavan luonteen mukaisesti käsittelin aihetta kirjaryhmä kerrallaan varhaisimmasta uusimpaan. Tutkimusmenetelmä oli vertaileva tekstitutkimus David J. A. Clinesin ensimmäisen kategorian mukaisesti keskittyen siihen, mitä tekstiaineisto itse sanoo. Tekstien löydetyissä ja säilyneissä muodoissa riemuvuosi ei ole vain juhla tai elämän eri osa-alueita koskettava kokonaisvaltainen laki, vaan eskatologinen kertomus, joka koskettaa Israelia ja kaikkia kansoja ja koko luomakuntaa. Eskatologia rakentuu aina edellisten tekstien päälle, ja uudet kirjoittajat tuovat kirjojen välillä kasvavaan eskatologiaan omia näkökulmia. Eri ryhmien ”käsialat” saattavat näkyä. Tutkielmassani historialliset, teologiset ja kirjalliset näkökulmat ovat kaikki tärkeitä, ja fokus on ison kertomuksen isoissa opeissa. Tavoite oli tehdä asiallinen ja hyödyllinen katsaus aiheeseen, joka on ajankohtainen ja keskeinen esimerkiksi juutalaisuuden ja kristinuskon ymmärtämiselle. Riemuvuoden eskatologian keskus on Israelin Jumalan ja ihmisten välisissä suhteissa. Perustekijöitä ovat 1) Egyptin orjuudesta vapauttamiseen ikään kuin vastaaminen riemuvuosilailla; 2) Kuuliaisuuden siunauksen, tottelemattomuuden kirouksen ja maahan paluuseen liittyvä laiminlyötyjen maan sapattilepojen hyvittäminen autioitumisella sekä jumalattomuuden rangaistuksen tunnustaminen; 3) Leviticuksen riemuvuosilain, juhlakalenterin JHWH:n kolmen tapaamisen ja erämaavaelluksen ja laskentakaavan yhtymä- kohdat. Eksiilin aikana ja sen jälkeen syntyi paljon aiheelle relevantteja tekstejä (Jes, Dan), joista myöhemmät tekstit paljon ammentavat. Luomakunta asetetaan kiastisesti ennalleen. Kahden juhlatapaamisen eskatologian täyttymys tapahtui UT:n mukaan Jeesuksen uhrikuoleman ja ylösnousemuksen, sekä Pyhän Hengen vuodattamisen kautta. UT:ssa odotetaan HR:n tavoin kolmannen juhlan täyttymystä. Sitä ennen Jeesus lähetti opetuslapset julistamaan evankeliumia kaikkeen maailmaan, kun he ensin saivat Pyhän Hengen voimaksi todistaa. Ajan myötä heräsi myös haasteita juutalaisten ja kristittyjen suhteille.

Tutkielmassa tarkastellaan 1 Samuelin kirjan tekstiä (MT) kirjallisuudentutkimuksen käsittein. Tutkimuskysymys kohdistuu lukujen 10 ja 19 kuvauksiin kuninkaan joutumisesta hurmostilaan. Tutkielmassa selvitetään, millä tavalla kyseiset tapahtumakohdat liittyvät 1 Samuelin kirjan kertomukseen. Tekstiä lähestytään juutalaisena kertomakirjallisuutena, jossa päähenkilöinä toimivat kansanjohtajat ja kuninkaat. Myös Jumalan roolia tarkastellaan kaunokirjallisena henkilöhahmona. Tarkastelun näkökulma on rajattu kerronnan analyysiin. Tutkimuksessa on aikaisemmin havaittu tekstin kaunokirjalliset piirteet, jotka näkyvät muun muassa Saulin ”traagisessa” tarinassa. Tutkielmassa sovellettava fiktiologinen tarkastelutapa ottaa huomioon kuvitteellisen kertojan roolin kertomusta rakentavana tekijänä. Aiemmin on puhuttu kaikkitietävästä kertojasta, jonka näkökulma hallitsee kertomusta. Olennainen ero kuvitteellisen kertomuksen ja esimerkiksi historiankirjoituksen välillä koskee kertojan kykyä kuvata henkilöhahmojen sisäistä elämää. Kertomuksen rakentumista tarkastellaankin kiinnittämällä huomiota kertojan näkökulmaan henkilöhahmojen rakentumisessa. Kertojan käsitys Jumalasta piirtyy esiin kirjan alkuluvuissa muodostaen fiktion näkökulmasta sisäisen, jumalallisen viitekehyksen. Tähän viitekehykseen kuuluu profeetallinen toiminta, joka tässä kertomuksessa kulminoituu Samuelin henkilöhahmoon. Samuelilla on rooli Israelin ensimmäisten kuninkaiden, Saulin ja Daavidin valinnassa. Saulin joutuminen profeetalliseen hurmostilaan 10:10-16 tapahtuu Samuelin ennustuksen mukaisesti, ja liittyy olennaisesti Saulin hallitsijaksi valitsemiseen. Kertoja paljastaa, kuinka Samuelin ennusmerkki toteutuu, ja Saulista tulee ”toinen mies”. Kansa ei käsitä, mitä on tapahtunut, tai miksi Saul esiintyy profeettajoukon kanssa. Lukija sen sijaan tietää, mistä on kysymys. Kuninkaan toinen esiintyminen hurmostilassa liittyy tapahtumien sarjaan, jossa Daavid joutuu Saulin vihan kohteeksi. Estääkseen Saulia pääsemästä käsiksi Daavidiin, hänet johdetaan profeetalliseen hurmostilaan kohdassa 19:18-24. Lukijalle ei jää epäselväksi, ketkä juonen takana ovat. Samuel profeettoineen ja Jumalan henki edustavat kertomuksen suvereenia, arvaamatonta voimaa. Tarkkaa lukijaa tapahtumat eivät kuitenkaan pääse yllättämään. Saul on todella muuttunut mies. Tapahtumakohtia, ja niiden yhteyttä toisiinsa, on kuitenkin vaikea ymmärtää ilman kuvitteellisen kertomuksen ja sen sisäisen viitekehyksen hahmottamista. Tutkielman tavoitteena on hahmottaa, teoreettiseen viitekehykseen nojaten, myös muinaista tapaa luoda rikasta uskonnollista ja profeetallista kertomakirjallisuutta. Fiktion käsitteen käyttäminen tutkielmassa määritellyssä lajityypillisessä (ei-referentiaalinen kertomus) mielessä avaa mahdollisuuden tarkastella Vanhan testamentin kirjoituksia laajemminkin erityislaatuisina osoituksina muinaisen kirjailijan/kirjailijoiden kaunokirjallisusta kyvyistä. Samalla tehdään palvelus myös historiantutkimukselle.

Työn tarkoituksena on selvittää, miten varhaisessa juutalaisuudessa on ymmärretty tekojen ja pelastuksen välinen yhteys, ja osana sitä, mikä on ei-juutalaisten rooli pelastuksen kannalta. Pelastus määritellään Jumalan aikaansaamaksi myönteiseksi muutokseksi, joka tapahtuu jostakin huonommasta johonkin parempaan, ja voi liittyä sekä tämän- että tuonpuoleiseen elämään. Aineistona käytetään seuraavia tekstejä: Tobitin kirja, 1.-4. makkabilaiskirjat, Henokin kirja, Kahdentoista patriarkan testamentit, Abrahamin testamentti, Sibyllan oraakkelit, Salomon psalmit, Toinen Barukin kirja ja Qumranin Yhdyskuntasääntö (1QS). Tarkasteltavana on juutalainen ajattelu ajanjaksolla n. 300 eKr. - 70 jKr. Aineiston valinta perustellaan, ja siinä käytetään kirjallisuuden lisäksi apuna pelastussanojen esiintymisfrekvenssejä. Työn pääosa muodostuu siten, että kustakin kirjasta etsitään ja järjestetään pelastusta koskevat kohdat. Tätä tarkastelua täydennetään kirjallisuuden tiedoilla siten, että kustakin tekstistä on yksi luku, jossa kirjan pelastusta koskevat ajatukset käydään läpi. Lisäksi tarkastellaan myös kirjoitusten taustalla vaikuttaneita ryhmittymiä, apokalyptiikkaa ja messiashahmoa. Löydetty materiaali järjestetään edelleen johtopäätöksiksi. Työ sisältää joitakin suomeksi julkaisemattomien kirjoitusten kohtia, jotka tekijä on kääntänyt alkukielestä. Teoista ja pelastuksesta nousevat esille seuraavat asiat. Tooran noudattaminen on keskeisellä sijalla varhaisessa juutalaisuudessa, mutta ei vastaa tyhjentävästi tekojen vaatimukseen. Pelastus voi seurata lain määräysten noudattamisesta, mutta asiasta on erilaisia painotuksia ja tulkintoja. Lakia voidaan ymmärtää eri tavoin, eikä kaikkia määräyksiä pidetä välttämättä sitovina. Elinympäristökin sanelee lain noudattamiselle omat reunaehtonsa. Varhaisen juutalaisuuden keskuspaikkana on Jerusalemin temppeli, jossa harjoitettuun temppelikulttiin osallistuminen tekee osalliseksi myös pelastuksesta. Temppelikultti saattaa kuitenkin olla mahdotonta harjoittaa, tai jotkut ryhmät katsovat sen saastuneen. Tällöin tilalle nousee muita tekoja, joilla on pelastava vaikutus. Teot, jotka ovat jo aiemmin kuuluneet hurskauselämään, saavat nyt paljon suuremman painoarvon. Almujen antaminen pelastaa ja varjelee, samoin paasto ja nöyrtyminen. Juhlien ja sapatin vietto korvaa temppelin puuttumista, mutta sapattimääräysten sitovuus sota-aikana joudutaan arvioimaan. Keskeisiä säädöksiä pelastuksen kannalta ovat myös ruokamääräykset, siveys ja avioliitto omaan kansaan tai sukuun kuuluvan kanssa. Oikean asian puolesta sodittaessa Jumala voi pelastaa viholliselta ja antaa voittoja omissa sotatoimissa, mutta tappioiden jälkeen pelastusajatukset suuntautuvat täydeltä tuholta välttymiseen tai eskatologiseen pelastukseen. Kärsimys tuottaa sovinnon Jumalan kanssa. Joissakin teksteissä marttyyrien veri tuottaa sovituksen koko kansalle, ja vastarintaan kehotetaankin nousemaan empimättä. Myös ennenaikaisen kuoleman katsotaan pelastavan niin, ettei kuolemanjälkeistä rangaistusta enää tule. Rukous on monissa kohdissa keskeinen teko, joka vaikuttaa pelastumiseen sekä maanpäällisessä että kuolemanjälkeisessä elämässä, ja sekä toisten että rukoilijan omalta osalta. Tuonpuoleiseen kohtaloon vaikuttavat teot punnitaan kuoleman jälkeen. Myös itse kuolintapahtuman lempeys tai julmuus riippuu maanpäällisistä teoista. Pelastusodotukset kohdistuvat joissakin teksteissä Messiaaseen, joka kuvataan osittain eri tavoin ja eri henkilöinäkin. Yleinen käsitys on daavidilainen sotaisa hahmo. Joissakin kirjoituksissa kuvataan universaali henkimaailma, joka vaikuttaa niin juutalaisten kuin muihinkin kansoihin kuuluvien ihmisten tekojen taustalla. Ohjeita annetaan siitä, mikä tekee oikeat teot ylipäätään mahdollisiksi tehdä. Paitsi että järki on avuksi, niin hyvän tekeminen ja sydämen täyttyminen rakkaudella pelastavat vihasta ja saavat toimimaan oikein. Ei-juutalaiset voidaan nähdä pahoina valloittajina, mutta syynä heidän raakuuksilleen ovat sittenkin oman kansan synnit. Juutalaisten kohtalo toimii muille kansoille varoituksena ja esimerkkinä. Joissakin teksteissä uskalletaan rinnastaa juutalaisten ja ei-juutalaisten pelastus melko pitkällekin, joissakin taas on jyrkempi rajanveto. Sibyllan oraakkeleissa on suoranaisia määräyksiä muille kansoille. Ajattelutavassa on eroja eri juutalaisten ryhmien välillä. Jotkut käsitykset pelastuksesta ovat yhdistettävissä sadokilaiseen temppelipapistoon, makkabilaisiin, essealaisiin, Qumranin yhteisöön, fariseuksiin tai vähemmän tunnettuihin ryhmiin, sen mukaan kuin tekstejä voidaan yhdistää näihin.

Pro gradu – tutkielmani tarkoituksena on tehdä katsaus juutalaisten pyhien kirjoitusten tulkintatraditioihin. Lähtökohtana tutkimukselle toimii Jesajan kirjan luvun 40 jae 3: ”Ääni huutaa erämaassa: valmistakaa Herralle tie, tehkää suoriksi meidän Jumalamme polut”. Kyseinen jae on osoittautunut varsin merkitykselliseksi, minkä vuoksi sitä on lainattu ja tulkittu myöhemmissä kirjoituksissa. Luvussa 2 analysoidaan ensin jaetta Jes. 40:3 sen alkuperäisessä historiallisessa kontekstissaan. Tämän jälkeen siirrytään analysoimaan kyseisen jakeen käyttöä myöhemmissä tekstilähteissä. Luvussa 3 analysoidaan Qumranin Yhdyskuntasäännön käsikirjoituksen 1QS palstoja VIII sekä IX. Palstalla VIII masoreettisen tekstimuodon mukaista jaetta Jes.40:3 lainataan sekä suorasti että epäsuorasti. Palstalla IX esiintyy samaisesta jakeesta vielä parafraasi eli selittävä lainaus. Kysymys ei kuitenkaan ole vain pyhien kirjoitusten lainaamisesta, vaan mukana on lisäksi niiden tulkintaa. Qumranin yhteisö on jakeen Jes. 40:3 avulla perustellut vetäytymistänsä ja toimintaansa erämaassa. Lisäksi jae on ymmärretty profetiaksi, joka koski yhteisöä itseään ja jota se on kirjaimellisesti lähtenyt toteuttamaan. Luvussa 4 analysoidaan Uuden testamentin synoptitisia evankeliumeja, jotka kaikki myös osaltansa lainaavat Septuagintan mukaisesti samaista Jesajan kirjan kohtaa. Lainausten käyttötarkoitus muistuttaa hyvin pitkälti samaa, mitä tavataan Yhdyskuntasäännössäkin. Synoptiset evankeliumit kuitenkin ymmärtävät jakeen Jes. 40:3 tarkoittavan Johannes Kastajaa ja perustelevat sen avulla tämän saarna- ja kastetoimintaa erämaassa. Luvussa 5 tarkastellaan vielä erikseen mainitsemani Jesaja-sitaatin käyttöä Johanneksen evankeliumissa. Luvussa 6 esitetään lopulliset johtopäätökset. Edellä mainittujen tekstilähteiden yksityiskohtainen analysointi osoittaa, että myöhemmät tulkitsijat ovat irrottaneet jakeen Jes. 40:3 sen alkuperäisestä eksiiliin liittyvästä kontekstista. Uudenlaisissa olosuhteissa vanha teksti herää jälleen eloon ja saa uusia merkityksiä tulkitsijoiden omista lähtökohdista käsin.