Browsing by discipline "Husdjurens reproduktion"

Kirjallisuuskatsauksessa on käsitelty villi- ja kesysikojen porsaskuolleisuutta ajalla syntymästä vieroitukseen. Syntymän aikana porsaiden kuolleisuutta aiheuttavat lähinnä emakon porsimisvaikeudet, pitkittynyt porsiminen ja porsaiden hapenpuute. Syntymän ja vieroituksen välisenä aikana porsaita kuolee tavallisimmin ruhjoutumalla emakon alle tai nälkiintymällä, mutta myös rääpäleporsaat ja taudit (mm. suolitulehdus, niveltulehdus, anemia, verenmyrkytys) verottavat elävien porsaiden lukumäärää. Porsaskuolleisuuteen vaikuttavia tekijöitä ovatkin emakon porsimiskäyttäytyminen, porsimisvaikeus, pitkittynyt porsiminen ja porsaiden hapenpuute, emakon aggressiivisuus, pahnuekoko, porsimiskerta ja imetysajan pituus, sekä porsaiden synnynnäiset epämuodostumat, syntymäpaino ja syntymää edeltävä kehitys, ruumiinlämpö, syntymäjärjestys, perinataaliaika, ternimaidon saanti, ruhjoutuminen, nälkiintyminen, porsaiden rääpälöityminen, erilaiset sairaudet, raudan, seleenin ja E-vitamiinin puute, sekä raatelu ja pedot. Jokainen eloonjäänyt porsas lisää niin sikalan kuin villisikatarhankin kannattavuutta ja on osa eettisesti kestävää tuotantoa. Tutkittua tietoa villisikojen porsaskuolleisuudesta on tällä hetkellä löydettävissä todella vähän, eikä tutkittua tietoa porsaskuolleisuuden suuruudesta löydy. Asiaa on lisäksi vaikea tutkia, sillä villisikojen kuolleisuudesta ei kerätä säännöllistä tietoa eikä ole olemassa villisikatarkkailua. Villisiat elävät luonnonmukaisilla tarhoilla, joissa ne porsivat Suomen oloissa kerran vuodessa, maalis-toukokuussa. Villisikaemakon pahnuekoko on keskimäärin 3,9 porsasta. Kesyemakko synnyttää noin 11 elävää ja 1,2 kuollutta porsasta pahnueeseen ja porsimiskertoja vuodessa on noin 2,1. Kesyt porsaat vieroitetaan emostaan tavallisesti 4-5 viikon iässä (n. 7 kg painoisina). Porsaskuolleisuus ennen vieroitusta on suomalaisilla porsastuotantotiloilla keskimäärin 13-14 %. Tutkimusosan tavoitteena oli selvittää tarhattujen villisikojen porsaskuolleisuutta, sen suuruutta ja syitä, sekä kerätä tietoa pahnuekoosta, tyhjäksi jääneistä emakoista ja porsimisajankohdasta tarhaajille osoitetun kyselytutkimuksen avulla. Aineisto kerättiin Suomessa villisikaa tarhaavilta Riistankasvattajat ry:n villisikatarhoilta kevään 2006 porsimiskauden aikana. Saaduista vastauksista tehtiin kuvaileva yhteenveto, ja lisäksi aineisto tutkittiin tilastollisten merkitsevyyksien varalta (Mann-Whitney –, mediaani- ja Fisherin testit). Vastausprosentti oli 37 % (10 / 27 tarhaa). Tutkimuksessa saatiin suomalaisten tarhattujen villisikojen porsaskuolleisuudeksi 13,7 %. Porsaskuolleisuudessa oli kuitenkin suurta vaihtelua tarhojen välillä (0-52 %). Tiinehtyneille emakoille syntyi keskimäärin 3,9 elävää porsasta (todistetut pahnuekoot vaihtelivat 1-8 elävää porsasta). Kaikista villisikaemakoista tyhjäksi jäi 23,5 %, mutta tarhojen välillä oli suurta vaihtelua (tyhjiä 0-100 %). Tyhjäksi jääneiden ja tiinehtyneiden villisikaemakoiden mediaani-ikä oli molemmilla ryhmillä kaksi vuotta. Samoin minimi-ikä oli sama (1 vuotta), mutta maksimi-ikä oli tiinehtyneillä korkeampi (8 vs 4 vuotta). Porsaskuolleisuutta ajalla syntymästä vieroitukseen esiintyi kaikenikäisillä villisikaemakoilla: suurinta porsaskuolleisuus oli 3- ja 5-vuotiailla (kaikki elävänä syntyneet kuolivat), pienintä 1- ja 2-vuotiailla (16,7 ja 7,0 %). Emakoiden iän vaikutus porsaskuolleisuuteen ei kuitenkaan ollut tilastollisesti merkitsevä. Tutkimuksen villisikaemakot olivat iältään 1-8 vuotta (mediaani 2), karjut 1,5-7 vuotta (mediaani 4). Ensikoita oli n 35 % (suomalaisilla porsastuotantotiloilla n 23 %). Emakoiden iän (porsimiskerran) vaikutus elävänä syntyneiden porsaiden määrään oli tilastollisesti merkitsevä: kerran porsineet emakot synnyttivät keskimäärin pienempiä pahnueita ja niiden porsaat kuolivat nuorempina kuin kaksi tai useamman kerran porsineet emakot. Tiinehtyvyyteen porsimiskerralla ei ollut vaikutusta. Tutkimuksessa todettiin myös tarhalla olevan vaikutus pahnuekokoon, mutta ei siihen, minkä ikäisinä porsaat kuolivat. Kaiken kaikkiaan aineisto oli melko pieni, joten tutkimustuloksia voidaan pitää vain suuntaa antavina.

Syventävien opintojen tutkielmanamme on Suomen Eläinlääkärilehdessä julkaistavaksi esitetty artikkeli. Pikkuporsaille ensimmäisinä elinpäivinä annettava rautalisä on nykyisissä tuotantoympäristöissä välttämätön raudanpuuteanemian ehkäisemiseksi. Käytössä on sekä suun kautta että injektiona annettavia rautavalmisteita, joista injektiovalmisteilla on monia etuja puolellaan; mm. saavutetaan korkeammat hemoglobiinitasot ja annostelu on varmempaa. Tutkimuksessamme vertasimme lihaksensisäisen ja nahanalaisen rautadekstraani-injektion vaikutusta porsaan veriarvoihin ja kasvuun sekä nahanalaisen injektion paikallista ärsyttävyyttä mittaamalla kudosreaktiota. Tutkimuksessa oli mukana 29 porsasta, joille annettiin 200 mg:n rautainjektio lihaksensisäisesti tai nahanalaisesti neljän päivän iässä, minkä jälkeen tutkittavia arvoja seurattiin kolmen viikon ajan. Tutkimuksessa ei todettu merkitseviä eroja annosteluryhmien välillä veren hemoglobiinipitoisuudessa eikä kasvussa. Seerumin rautapitoisuus nousi välittömästi annostelun jälkeen nopeammin lihaksensisäisen injektion saaneessa ryhmässä. Nahanalainen injektio aiheutti viikossa ohimenevän turvotuksen injektiokohtaan. Molemmissa ryhmissä hemoglobiiniarvot pysyivät tutkimuksen ajan anemian rajana pidetyn arvon yläpuolella.

Lisensiaattityössä käsitellään kuitupitoisen rehun vaikutusta porsimisen aikaan emakon aineenvaihduntaan, ummetukseen, nestetasapainoon ja alttiuteen sairastua PPDS:ään (post partum dysgalactia syndrome). Lisensiaattityö käsittää kirjallisuuskatsauksen ja kahdella kaupallisella rehulla suoritetun ruokintakokeen. Ruokintatutkimus suoritettiin 81 emakolla, joista IMETYS-ryhmän emakot (n=41) saivat imetysajan rehua 3,2 kg päivässä (kuitupitoisuus 3,8%) ja KUITU-ryhmän emakot (n=40) saivat kuitupitoista rehua 3,8 kg päivässä (kuitupitoisuus 7%). Rehut sisälsivät yhtä paljon energiaa ja niitä syötettiin noin neljän viikon ajan ennen porsimista ja kolme päivää porsimisen jälkeen, jolloin KUITU-ryhmän rehu vaihdettiin imetysajan rehuun. 41 emakosta otettiin verinäyte noin 85. tiineyspäivänä. Kaikista tutkimukseen osallistuneista emakoista otettiin verinäytteet päivittäin viisi päivää ennen porsimista ja viisi päivää porsimisen jälkeen. Emakoista otettiin päivittäin aamulla kaksi verinäytettä, toinen tunti ennen ruokintaa ja toinen tunti ruokinnan jälkeen. Verinäytteistä tutkittiin elimistön rasva-aineenvaihdunnasta kertovien vapaiden rasvahappojen (NEFA, non-esterified fatty acids) pitoisuus, valkuaisaineiden aineenvaihdunnasta kertova ureapitoisuus ja ravinnosta saadun energian soluunottoa lisäävän anabolisen hormonin, insuliinin, pitoisuus. Jokaisen emakon ulosteen koostumus arvioitiin päivittäin kuusiasteisen asteikon mukaan: 0= ei ulostetta; 1= uloste kuivaa, kovia papanoita; 2= kuivan ja normaalin ulosteen välimuoto; 3= normaali uloste, pehmeitä, kiinteä ulostepalloja; 4= normaalin ja märän ulosteen välimuoto, löysiä ulostepalloja; 5=hyvin märkä uloste, nestemäistä, ei säilytä pallomaista muotoa. Porsimisen aikaisen ummetuksen vakavuus määriteltiin ummetuksen keston perusteella kolmeen luokkaan: 2 vrk = lievä; 3-4 vrk = vakava; 5 vrk tai enemmän = erittäin vakava. 60 emakon päivittäinen vedenkulutus mitattiin ryhminä 8 vedenkulutusta mittaavan laskurin avulla. Laskurien lukemat luettiin päivittäin ja lukemat jaettiin ryhmän eläinten lukumäärän mukaan, jolloin pystyttiin arvioimaan emakkokohtainen päivittäinen vedenkulutus. Tutkimuksessa todettiin molempien ruokintaryhmien emakoiden muuttuvan porsimisen aikaan katabolisiksi ja käyttävän energialähteenään elimistön rasvakudoksia. Ulosteen koostumuksessa havaittiin merkittäviä muutoksia tarkkailujaksona sekä ruokintaryhmän sisällä että välillä. Ulosteen koostumus muuttui porsimisen jälkeen kuivemmaksi ja palautui päivien kuluessa kohti normaalia koostumusta. Koko arviointijakson ajan IMETYS-ryhmän uloste oli kuivempaa keskiarvon ollessa 1,27 ± 1,1. KUITU-ryhmän ulosteen koostumuksen numeerinen keskiarvo oli 2,17 ± 1,3 (P < 0,001). IMETYS-ryhmässä 19% emakoista kärsi vakavasta ummetuksesta, KUITU-ryhmässä vain 5%. KUITU-ryhmän emakoiden keskimääräinen vedenkulutus oli 29,8 ± 4,9 l/vrk ja IMETYS-ryhmän 20,2 ± 3,3 l/vrk (P < 0,05). Kuitupitoisen rehun todettiin parantavan suoliston toimintaa ja ehkäisevän ummetusta ja alentavan siten PPDS:n riskiä. Lisäksi kuitupitoinen rehu lisäsi vedenkulutusta, mikä voi lisätä maidontuotantoa. Emakon aineenvaihdunnan ollessa porsimisen aikaan joka tapauksessa katabolinen tarvetta PPDS:n riskiä kasvattavaan voimakkaaseen ruokintaan ennen porsimista ei ole.

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää sian kausilisääntymisen endokrinologista perustaa. Haluttiin nähdä villi- ja kesysian erot ja yhtäläisyydet niiden melatoniinin erityksessä ja vuorokauden- ja vuodenaikaan sidotuissa rytmeissä. Kausilisääntymisen syiden ymmärtämisellä pyritään syyshedelmättömyysongelman parempaan hallintaa. Tutkimus toteutettiin neljänä erinäyttenottokertana: keväällä, kesällä, syksyllä ja talvella. Yhteensa 20 kesysiasta ja 20 villisiasta otettiin 48 tunnin ajan verinäyteitä kahden tunnin välein. Siat pidettiin luonnon valaistuksessa näytteenoton ajan. Näytteistä määritettiin melatoniini Buhlman melatoniini-RIA-menetelmällä. Tuloksissa villi- ja kesysiolla melatoniinin erityksessä ei ollut eroa. Erot olivat suuremmat yksilöiden kuin rotujen välillä. Molemmilla roduilla näkyy selkeä vuorokaudenaikainen melatoniinirytmi. Melatoniinipitoisuus nousee pimeänä aikana ja on perustasolla valoisana aikana. Toisin kuin aiemmin on oletettu sika näyttäisi melatoniinin suhteen käyttäytyvän samoin kuin selkeä lyhyen päivän kausilisääntyjä lammas. Niinpä sikataloudelle ongelmallinen kausilisääntyminen on sialle fysiologista. Yksilöiden välisestä vaihtelusta johtuen on mahdollista, että tietyt yksilöt ovat herkempiä kausilisääntymiselle, jolloin ympäristön merkitys ongelman esilletulossa korostuu.

Tutkielma on kirjallisuuskatsaus, jonka tarkoituksena on luoda ohjeita siittolan terveydenhuoltosuunnitelman tekemiseen. Hevostaloudessa terveydenhuolto on hyvin alkeellista verrattuna muihin tuotantoeläimiin kuten siipikarjaan, sikoihin ja nautoihin. Siittoloissa käy vakituisten asukkaiden lisäksi vierailulla runsaasti tarttuville taudeille ja erilaisille stressitekijöille alttiita hevosryhmiä, joten suunnitelmallinen terveydenhuolto olisi tärkeää. Terveydenhuollossa olisi hyvä huomioida hevosten hyvinvointinäkökohdat tavanomaisen tautisuojauksen lisäksi. Huolellinen terveydenhuoltosuunnitelma parantaa työn laatua ja siten saadaan mahdollisesti parempia tiineystuloksia. Tutkielmassa on käsitelty hevosten terveydenhuoltoa siittolan näkökulmasta ja hevosten perusterveydenhuolto on jätetty marginaaliseksi osaksi. Lukijan odotetaan tietävän perusteet siittolan toiminnasta sekä hevosten perusterveydenhuollosta. Tarttuvien ja ympäristöperäisten tautien kohdalla on keskitytty nimenomaan siittolaa uhkaaviin tauteihin. Taudinpurkauksen varalle tehtävän valmiussuunnitelman osiossa on keskitytty keinosiemennystoiminnan riskeihin ja torjuntaan sekä mahdollisen taudinpurkauksen hallintaan ja pysäyttämiseen. Hevosten tulo- ja lähtötarkastukset ovat keskeisessä osassa tautisuojausta, ja tässä osuudessa on keskitytty oriin ja tamman tulotarkastukseen. Laaduntarkkailuosuudessa käydään läpi hevosten elinympäristön riskejä, niin fyysisiä kuin psyykkisiäkin. Laaduntarkkailuun kuuluu myös siemennystoiminnan ja tiineyden sekä varsomisen ajan tyypilliset riskikohdat ja niiden suunnittelu. Sperman keruu ja sen tutkiminen käydään läpi tässä osuudessa. Tamman alkututkimus ja siemennysten suunnittelu käydään läpi. Sperman käsittelyn ja siemennysten hygieniaan on paneuduttu. Tiineyden ja varsomisen tyypillisimmät ongelmat ja niihin varautuminen on käyty läpi. Hyvinvoinnin ongelmia on useita siittolaympäristössä. Varsinkin oriit elävät hyvin usein ilman sosiaalisia kontakteja, joiden puuttumista on pohdittu. Myös tammojen runsas määrä ja vaihtuvuus luovat haasteita niin tilojen kuin stressinhallinnan kannalta. Myös vieroitusta ja sen haasteita ja ongelmia on käyty läpi.

Ensimmäinen spermatogonioiden siirto tehtiin hiirillä vuonna 1994. Luovuttajan kiveksistä eristettyjä spermatogonioita siirrettiin mikroinjektiotekniikalla vastaanottajan siementiehyisiin, missä ne läpikävivät spermatogeneesin. Samana vuonna onnistuttiin tuottamaan vastaanottajan siittiöillä jälkeläinen, jolla oli luovuttajan genotyyppi. Lajinsisäisiä spermatogonioiden siirtoja on tehty hiirten lisäksi myös rotilla, vuohilla, sioilla, naudoilla, apinoilla sekä ihmisillä. Suuremmilla nisäkkäillä siirrot on tehty ruiskuttamalla spermatogoniot ultraääniohjauksessa rete testikseen. Helsingin yliopiston Saaren klinikalla tehdyssä tutkimuksessa saatiin onnistuneesti aikaiseksi lajinsisäinen spermatogonioiden siirto ja täydellinen luovuttajalähtöinen spermatogeneesi sialla. Lisäksi yhden vastaanottajakarjun ejakulaatissa oli luovuttajalähtöisiä eläviä siittiöitä. Tutkimuksessa käytettiin vastaanottajina synnynnäisesti steriilejä karjuja, joilla oli perinnöllinen puolihäntäsiittiövika. Karjuille annettiin ennen siirtoa sytotoksista busulfaania endogeenisen siittiötuotannon lopettamiseksi. Tämän tutkimuksen pohjalta voisi päätellä, että puolihäntäsiittiövikaisella karjulla kehityshäiriö tapahtuu nimenomaan itusolulinjassa kivesten tukisolujen toimiessa normaalisti. Tähän johtopäätökseen täytyy kuitenkin suhtautua pienellä varauksella, sillä ei pystytä osoittamaan, että siirretyssä solususpensiossa olisi ollut pelkästään spermatogonioita, eikä lainkaan luovuttajan sertolin soluja. Spermatogoniatutkimuksista voi olla tulevaisuudessa merkittävää hyötyä useilla tutkimusaloilla. Spermatogonioiden eristys ja siirto tarjoaa uusia menetelmiä analysoida itusolujen kehitystä ja spermatogonioita voitaisiin mahdollisesti käyttää kantasolututkimuksissa alkioiden sijaan. Spermatogonioita pakastamalla myöhempää takaisinsiirtoa varten voitaisiin turvata syöpäpotilaiden fertiliteetti syöpähoitojen jälkeen. Lisäksi spermatogonioiden avulla voidaan siirtää transgeenejä itusolulinjaan. Eri eläinlajien välisistä siirroista voisi olla tulevaisuudessa käytännön hyötyä uhanalaisten eläinlajien säilymisen turvaamiseksi sekä tutkittaessa geneettistä eroavaisuutta eri eläinlajien välillä.

Tammalla on anatomiselta rakenteeltaan diffuusi istukka, jossa ravitsemuskalvon eli allantokorionin pintaa peittävät makrovilluskeräymien muodostamat mikrokotyledonit työntyvät endometriumin taskumaisten poimujen muodostamiin mikrokarunkkeleihin muodostaen mikroplasentomeja. Tamman istukka kasvaa ja muotoutuu tiineyden edetessä. Alkeellisten makrovillusten kehittyminen alkaa 45. tiineysvuorokautena. Primaarisessa laskostumisessa nämä mikrokotyledonien esiasteina toimivat makrovillukset työntyvät endometriumin poimuihin. Histologisessa tarkastelussa nähdään trofoblastisolujen ja kohdun epiteelisolujen kiinnittyminen toisiinsa mikrovillusten avulla. Sekundaarinen laskostuminen monimutkaistaa istukan liittymäkohtaa 100. tiineysvuorokautena ja mikrokotyledonit ovat hyvin kehittyneet 150. tiineysvuorokautena. Istukan kehittymiseen ja toimintaan vaikuttavat useat eri tekijät, kuten emän ja kohdun koko, emän ravitsemus, endometriumin rappeumamuutokset, kaksostiineys ja hormonipuutokset. Tiineydenaikainen hormonituotanto eroaa tamman kohdalla muista nisäkkäistä. Ensimmäinen estrogeenipitoisuuden nousu nähdään 33. -39. tiineysvuorokautena tamman munasarjatuotannon toimesta. Sikiö ja istukka vastaavat estrogeenituotannosta pääosin 80. tiineysvuorokauden jälkeen ja estrogeenien huippupitoisuudet nähdään 7. – 8. tiineyskuukautena. Sikiön sukupuolirauhaset tuottavat kolesterolista pregnenolonin kautta dehydroepiandrosteronia (DHA), joka perinteisessä estrogeenintuotantoreitissä muunnetaan fenoliestrogeeneiksi istukassa. Kolesterolista riippumattomassa vaihtoehtoisessa reitissä sikiön sukupuolirauhaset tuottavat tammalle ainutlaatuisten estrogeenien, equiliinin ja equileniinin, esiasteita, jotka muutetaan istukassa näiksi tyydyttymättömiksi estrogeeneiksi. Tamman munasarjojen primaarinen keltarauhanen ja sekundaariset keltarauhaset vastaavat progesteronituotannosta alkutiineydessä. Istukalla on yksinomainen rooli progesteronin tuottajana tiineysvuorokaudesta 70 – 100 lähtien. Tamman plasman progesteronipitoisuus laskee tiineyden edetessä päinvastoin kuin muilla nisäkkäillä ja nousee vasta hieman ennen varsomista. Tamman endometriumissa nähdään gonadotropiinia (eCG) tuottavat kohtukupit tiineysvuorokausina 40 – 120. Suonikalvon trofoblastisolut tunkeutuvat endometriumin epiteelin läpi stroomaan ja kehittyvät kuppisoluiksi. Munasarjat tuottavat estrogeeneja eCG:n stimuloimana. Sekundaariset follikkelit ovuloituvat tai luteinisoituvat eCG:n LH-vaikutuksesta. Infektiivinen istukkatulehdus on syy useisiin abortteihin tiineyden aikana. Bakteerit ovat olleet monissa tutkimuksissa tärkeimpiä istukasta eristettyjä mikrobeja. Bakteerilajien yleisyyteen vaikuttavat maantieteellinen sijainti ja ajankohta. Istukkatulehdukset jaetaan askendoiviin ja ei-askendoiviin infektioihin. Askendoivassa infektiossa patogeeni pääsee kohtuun kohdunkaulan kautta. Verivälitteinen infektio ja endometriitin seurauksena syntyvä istukkatulehdus ovat esimerkkejä ei-askendoivista infektioista. Tammalla voidaan havaita emätinvuotoa tai ennenaikaista maidon erittämistä kliinisinä oireina, mutta abortteja voidaan nähdä myös ilman edeltäviä merkkejä. Istukkatulehduksen diagnosoinnissa voidaan käyttää apuna transrektaalista ultraäänitutkimusta. Kohdun ja istukan yhteenliittymän ulkonäkö ja paksuus voi paljastaa istukkatulehduksen. Helppo ja nopea tapa on mitata seerumin amyloidi A-pitoisuus emältä. Istukkatulehdustammoilla pitoisuus on kohonnut. Tutkimuksien mukaan tehokas lääkeaineyhdistelmä istukkatulehduksen hoidossa on trimetopriimisulfa, tulehduskipulääke ja altrenogesti. Näiden yhteiskäytöllä on lisätty elävänä syntyvien varsojen lukumäärää.

Voimakkaat kiimaoireet saattavat vaikuttaa kilpailevan tamman valmennukseen ja kilpailutuloksiin negatiivisesti. Häiritseviä kiimaoireita ovat mm. keskittymisongelmat, hännän heilutus, ääntely, tottelemattomuus, toistuva virtsaaminen sekä aggressiivisuus ja potkiminen. Kiimankaltaista käyttäytymistä saattaa esiintyä virtsateiden ja sukuelinten infektioissa ja jalkojen tai selän kiputiloissa. Liian voimakkaasta käsittelystä aiheutuva alistuva käyttäytyminen muistuttaa hyvin paljon kiimakäyttäytymistä ja saattaa häiritä kiimojen havaitsemista. Tällä hetkellä häiritsevän kiimakäyttäytymisen vähentämiseen on käytössä seuraavia menetelmiä: hormoniterapiat, yrttejä sisältävät lisäravinteet, nonsteroidaaliset tulehduskipulääkkeet, akupunktio, kohdunsisäiset vieraat esineet (eri materiaaleista valmistetut kuulat tai silmukat), tiinehdyttäminen ja kirurgia. Ihanteellinen menetelmä olisi turvallinen, tehokas, helppokäyttöinen ja hinnaltaan edullinen. Vaikutus tulisi olla myös kumottavissa. Hormoniterapioista vain progesteronia ja altrenogestia voidaan pitää käyttökelpoisina kiimaoireiden estossa tammoilla. Progesteronia voidaan antaa päivittäisinä injektioina tai intravaginaalisen kierukan muodossa. Altrenogestia taas voidaan antaa suun kautta. Kortikosteroideilla voidaan estää kiimaoireiden esiintymistä, mutta niiden pitkäaikaiskäytöllä on yleisesti tunnettuja sivuvaikutuksia. Yrttejä sisältävien lisäravinteiden ja akupunktion tehosta ei ole näyttöä. Ovariektomia on peruuttamaton toimenpide ja kohdunsisäisen kuulan teho on tällä hetkellä vain kohtalainen eikä kuulan vaikutusmekanismeja ole tutkittu. Kokeellisessa osuudessa tutkittiin kohtuun asetettavan halkaisijaltaan 20 mm olevan kevyen muovikuulan vaikutusmekanismeja. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää kuulan vaikutusta ovulaatioväliin, luteaalivaiheen pituuteen, plasman progesteroni- ja prostaglandiinipitoisuuksiin sekä kohdun kontraktiotiheyteen. Kohdun kontraktioita tutkittiin transrektaalisen ultraäänitutkimuksen videoinnin avulla. Tutkimuksessa oli loppuun asti mukana 24 tammaa. Kolme tammaa suljettiin pois tulosten tarkastelusta, koska yhdellä havaittiin kohdussa nestekeräytymää jo ennen kuulan asettamista ja kahdella muulla kuula poistui kohdusta itsestään pian asettamisen jälkeen. Ovulaatioväli piteni 75 %:lla tammoista ja aiheutui luteaalivaiheen pidentymisestä. Progesteroni-pitoisuudet pysyivät näillä tammoilla kauemmin korkeana ja eikä korkeita, tiheitä prostaglandiinipiikkejä ei esiintynyt toisin kuin kontrolliryhmällä. Kohdun kontraktiotiheyden keskiarvo oli kontrolliryhmässä, jossa ei havaittu pidentyneitä luteaalivaiheita, 1,06 ± 0,23; kuularyhmän tammoilla, joilla luteaalivaihe pidentyi, 1,86±0,53 ja kuularyhmän tammoilla, joilla luteaalivaiheen ei havaittu pidentyneen, 0,77 ± 0,46. Kohdun kontraktiotiheyksissä ei havaittu tilastollisesti merkitsevää eroa ryhmien välillä, mutta kuulan havaittiin liikkuvan enemmän tammoilla, joilla havaittiin pidentynyt luteaalivaihe. Kohdun kontraktioiden arvioimista häiritsevät tutkittavana olevan tamman liikkuminen, ympärillä olevien suoliston osien peristaltiikka ja hengitysliikkeet. Suuremmalla otoskoolla olisi saatettu saada aikaan eroja ryhmien välillä. Kohdunsisäistä kuulaa voidaan käyttää kiimaoireiden estossa, mutta kuula toimii vain noin 40–75 %:lla hoidettavista tammoista. Kohdunsisäisen kuulan vaikutusmekanismeja on tutkittu vain vähän. Vaikutusmekanismit tuntemalla voitaisiin kuulan tehoa kiimaoireiden poistamisessa mahdollisesti parantaa.

Ripuli yleisimpiä varsojen sairauksista ja jopa 80 % varsoista sairastaa ainakin yhden ripulin alle puolen vuoden ikäisenä. Ripulia aiheuttavat virukset, bakteerit, alkueläimet ja loiset. Rotavirus on yleisin ripulivarsoilta eristettävä patogeeni. Seuraavaksi yleisimpiä ovat Cryptosporidium spp, coronavirus, Clostridium spp ja Salmonella spp. Vakavimpia ja eniten kuolemaan johtavia tartuntoja aiheuttaa Clostridium –suvun bakteerit, erityisesti C. perfringens tyyppi C. Patogeenien vakavuus vaihtelee ja ne voivat esiintyä myös sekainfektioina ja aiheuttaa epidemioita. Patogeenien lisäksi useat ei-infektiiviset tekijät aiheuttavat ripulia. Varsan altistaa ripulille esimerkiksi liian vähäinen hyvänlaatuisen ternimaidon saanti ja siten liian matala veren vasta-ainepitoisuus (IgG), huono varsomis- ja tallihygienia, nuori ikä ja kontaktit vanhempiin varsoihin. Ripuli-infektiolta suojaa parhaiten riittävä veren IgG-pitoisuus ja hyvä talli- ja hoitohygienia. Oireena ripulissa on aiheuttajapatogeenistä riippumatta vetinen uloste, jonka hoitamattomana johtaa varsan kuivumiseen ja pahimmillaan kuolemaan. Ripulista seuraa usein metabolinen asidoosi ja suolivaurion seurauksena varsoille kehittyy herkästi bakteremia tai spesis. Ripulidiagnoosi perustuu oireisiin ja tarkempaan patogeenikohtaiseen tunnistukseen voidaan käyttää ulosteviljelyä, ELISA-testejä, PCR:ää, elektronimikroskopointia sekä patogeenikohtaisia pikatestejä. Monissa tapauksissa ripulin aiheuttajaa jää kuitenkin tunnistamatta. Perushoitona ripulissa on dehydraation korjaus ja nestetasapainon ylläpito nesteyttämällä joko suun kautta tai suonensisäisesti. Vakavimmissa ripulitapauksissa sairaalahoito on usein välttämätöntä. Vastasyntyneille varsoille on suositeltavaa aloittaa laajakirjoinen antibioottisuoja (penisilliini, gentamysiini, metronidatsoli) bakteremian ja sepsiksen estämiseksi. Vakavasti sairaille varsoille kehittyy herkästi oireettomia mahahaavoja, joten ennaltaehkäisevää mahansuojalääkitystä (sukralfaatti) suositellaan. Paranemisennusteessa ei ole havaittu eroa patogeenien välillä pelkissä ripulitapauksissa. Tapausselostuksessa käsitellään yhden siitostallin varsaripuliongelmaa. Kahden vuoden aikana syntyneistä varsoista 7/12 sairastui ensimmäisen elinviikon aikana voimakkaaseen vetiseen ripuliin. Varsat olivat tehohoidossa Yliopistollisessa Hevossairaalassa. 4/7 varsasta oli osittainen vasta-aineiden puutos ja 3/7 oli lisäksi sepsis. Kaikki varsat vastasivat nopeasti hoitoon ja toipuivat. Todennäköisin aiheuttaja oli rotavirus, mutta sitä ei pystytty osoittamaan. Tutkielma on kirjallisuuskatsaus, jonka on tarkoitus olla kattava katsaus varsojen infektiivisiin ripuleihin. Siihen on koottu tutkimusten ja kirjallisuuden perusteella tietoa varsojen yleisimmistä ripulipatogeeneistä, niiden etiologiasta, oireista, diagnostiikasta, hoidosta sekä ennusteesta. Vaikka ripulit ovat yleisiä, niiden aiheuttajien yleisyys ja etiologia ovat osittain epäselviä ja niistä tarvittaisiin lisää tutkimusta. Suurin osa tutkimuksista on tehty ulkomailla pienellä otoksella, joten kaikki tulokset eivät ole suoraan johdettavissa Suomeen.

Niveltulehdus on monisyysairaus, joka heikentää sikojen hyvinvointia. Niveltulehdus on yleisin osaruhohylkäysten aiheuttaja teurastamoilla Suomessa. Puolet hylkäyksistä johtuu niveltulehduksista. Niveltulehdusten esiintyvyys on lisääntynyt huomattavasti teurastamoilla. Nivel hylätään Lihantarkastuksessa, jos siinä havaitaan akuutti tai krooninen serofibrinoosi tai fibrinopurulentti niveltulehdus, krooninen seroosi niveltulehdus, nivelrikko tai osteokondroosimuutoksia Niveltulehdus voi olla mikrobien aiheuttama eli tartunnallinen tai ei-tartunnallinen. Tulehdustyyppiä on vaikea erottaa kliinisesti toisistaan. Lihasioilla tartunnallisia niveltulehduksia aiheuttavat pääasiassa Erysipelothrix rhusiopathiae, Streptococcus spp, Haemophilus parasuis, Arcanobacterium pyogenes, Fusobacterium necrophorum ja mykoplasmat, viimeisistä erityisesti Mycoplasma hyosynoviae. Noin kahdessa kolmasosassa tulehtuneista nivelistä ei löydetä bakteerikasvua viljelyssä. Yleisimpiä ovat ei-tartunnalliset niveltulehdukset, joista tavallisin on osteokondroosi. Osteokondroosi ei aiheuta aina kliinisiä oireita ja oireet saattavat ilmetä vasta myöhemmällä iällä. Osteokondroosille altistavat mm. trauma, iskemia, perinnölliset tekijät ja nopea kasvu. Useiden ympäristötekijöiden on raportoitu vaikuttavan lihasikojen teuraslaatuun. Ympäristötekijöiden vaikutus eri sairauksien esiintyvyyteen vaihtelee. Porsas- ja välikasvatuksen olosuhteiden vaikutusta lihasikojen sairastavuuteen on tutkittu hyvin vähän. Tämän tutkimuksen tarkoitus oli kuvata yhdistelmäsikaloiden olosuhteita, hoitokäytäntöjä ja tuotannonhallintaa ja tutkia niiden mahdollista yhteyttä teurassikojen nivelhylkäyksiin. Tutkimustilat valittiin LSO:n asiakkaista (yhdistelmäsikaloista). Nivelhylkäysprosenttien todettiin vaihtelevan tilojen välillä. Tapaustiloiksi valittiin 24 tilaa, joilla oli teurastamon listan korkein niveltulehdusprosentti ja kontrollitiloiksi 25 tilaa, joilla oli alhaisin niveltulehdusprosentti. Keskimääräinen niveltulehdusprosentti tapaustiloilla oli 5,7 % (keskihajonta 1,3, vaihteluväli 3,7–12,4 %) ja kontrollitiloilla 2,0 % (keskihajonta 0,6, vaihteluväli 0,3–2,8 %). Tiedot kerättiin kesän 2002 aikana haastatteluilla, olosuhdemittauksilla ja havainnoilla yhden tilakäynnin aikana. Aineisto testattiin tilastollisesti kolmessa eri ryhmässä: porsitus-, välikasvatus- ja liha-sikaosasto. Tuotantoympäristö, olosuhteet ja tuotannonhallinta eivät olleet kaikilla tiloilla optimaalisia. Yleisesti eläinten hyvinvoinnista huolehdittiin hyvin. Pienen otoskoon vuoksi joidenkin muuttujien vaikutusta ei mahdollisesti saatu esiin tilastollisessa käsittelyssä. Useimpien sairauksien mikrobilääkevalinnat ja lääkekuurin pituudet vastasivat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta hyvin mikrobilääkkeiden käyttösuosituksia. Hoitotiheys oli huolestuttavan alhainen monessa sairaudessa. Porsaiden kastrointi-iän kasvaessa, tilan riski kuulua korkean nivelhylkäyksen ryhmään pieneni. Imettävien emakoiden, alle viikon ikäisten porsaiden ja lihasikojen korkeat oiresummat lisäsivät monimuuttujamallissa tilan riskiä olla korkean nivelhylkäyksen ryhmässä. Eri sairaudet saattavat toimia toisilleen altistavina tekijöinä tai niillä saattaa olla samoja altistavia tekijöitä. Suuri välikasvatusosaston osastokoko lisäsi monimuuttujamallissa tilan riskiä olla korkean nivelhylkäyksen ryhmässä. Sairaskarsina lihasikalassa lisäsi monimuuttujamallissa tilan riskiä olla korkean nivelhylkäyksen ryhmässä, mutta se saattoi olla merkki yrityksestä vähentää jo havaittua ongelmaa. Sairaskarsinat olivat pääasiassa puutteellisia, minkä vuoksi sairaskarsinasta ei ehkä ollutkaan hyötyä. Likaisten ja märkien karsinoiden suuri osuus ja karsinoiden desinfiointi lihasikalassa lisäsivät monimuuttujamallissa tilan riskiä olla korkean nivelhylkäyksen ryhmässä. Karsinoiden desinfiointi saattoi olla yritys vähentää korkeaa sairastavuutta. Ennen desinfiointia tehty karsinan pesu ja/tai mekaaninen puhdistus saattoi olla huonosti tehty, jolloin desinfioinnista ei ollut hyötyä.