Browsing by discipline "Socialpolitik"

Ihmiskauppa on kansainvälisen rikollisuuden yksi suurimpia osa-alueita. Täyttääkseen ihmiskaupan tunnusmerkit ei kuitenkaan vaadita rajojen ylittämistä tai kansainvälistä ulottuvuutta vaan ihmiskauppaa tapahtuu maan rajojen sisällä ja myös maan kansalaisiin kohdistuen. Ihmiskauppa voi olla seksuaalisen hyväksikäytön muodossa tapahtuvaa, työperäistä hyväksikäyttöä tai elinkauppaa. Suomi on todistetusti ihmiskaupan kauttakulku- ja kohdemaa. Ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmä perustettiin Suomessa vuonna 2006. Auttamisjärjestelmästä vastaava viranomainen on vastaanottokeskus. Vajaan kymmenen vuoden aikana järjestelmää ja sitä säätelevää lainsäädäntöä on kehitetty ja kehittämistyötä tehdään edelleen jatkuvasti. Tämä tutkimus pyrkii luomaan mahdollisimman laajaa kuvaa auttamisjärjestelmän kehityksestä. Kehitystä voidaan mitata esimerkiksi auttamisjärjestelmän asiakasmäärien kehityksen kautta, auttamisjärjestelmään ohjaavien tahojen yhteistyön kehittymisen kautta tai auttamisjärjestelmää ohjaavan lainsäädännön kehittymisenä. Aineisto koostuu pääosin Suomen kansallisen ihmiskaupparaportoijan vuosikertomuksista 2010, 2011 ja 2012. Kansallisena ihmiskaupparaportoijana toimii vähemmistövaltuutettu. Vuosiraportit käsittelevät ihmiskauppa-aihetta laajasti sillä mukana on niin viranomaisilta, palvelujen tuottajilta kuin järjestökentältä saatua tietoa. Kansallisella ihmiskaupparaportoijalla on oikeus saada myös salassapidettävää tietoa, joten raporttiaineisto on laaja kuvaus Suomen ihmiskauppatilanteesta. Aineisto on analysoitu temaattisen sisällönanalyysin keinoin. Aineiston perusteella voidaan todeta, että Suomen ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmä on kehittynyt hyvään suuntaan muutaman viime vuosien aikana. Asiakasmäärät ovat kasvaneet mikä ei viittaa ihmiskauppatapausten lisääntymiseen vaan siihen, että ihmiskaupan uhreja osataan ohjata auttamisjärjestelmään entistä paremmin. Auttamisjärjestelmän päätösten ennustettavuus ja läpinäkyvyys ovat myös kehittyneet. Uhrilähtöisessä auttamisessa on kuitenkin vielä kehitettävää. Ihmiskaupan uhrien tulisi saada apua vaikka olisi vain epäilys uhriutumisesta eli avun ei tulisi olla yhteydessä siihen täyttääkö tapaus selkeästi ihmiskaupparikoksen tunnusmerkit. Ihmiskaupan uhrien auttamista käsittelevän lain sijoittuminen lain kansainvälistä suojelua hakevan vastaanotosta alle ei ole toimiva ratkaisu. Ihmiskaupan uhrit tulee erottaa turvapaikanhakijoista koska nämä ovat kaksi erilaista ihmisryhmää joilla on erilaiset avuntarpeet. Se, että ihmiskaupan uhrit rinnastetaan turvapaikanhakijoihin heikentää jo maassa asuvien ihmiskaupan uhrien tunnistamista ja ihmiskaupan uhreille suunnattujen palvelujen laatua. Ihmiskaupan uhrien auttamisesta tulisi säätää erillinen laki. Jotta ihmiskaupan uhreja osattaisiin auttaa entistä paremmin, ihmiskaupan uhrien ääni olisi saatava kuuluviin tutkimuksessa ja lainvalmistyössä. Lisäksi kolmannen sektorin tekevä auttamistyö on otettava paremmin mukaan auttamisjärjestelmään. Suomi tarvitsee myös kansallisen ihmiskauppakoordinaattorin, jotta ihmiskaupan uhrien auttamistyö saadaan järjestettyä mahdollisimman tehokkaalla ja uhrilähtöisellä tavalla päällekkäisyydet ja puutteet poistamalla. Myös kansainvälistä yhteistyötä ihmiskaupan uhrien auttamisessa on kehitettävä.

Tutkimus on kuvaus Koulutuksella työammattiin – yksilölliset polut työelämään -projektin 2003–2005 samannimisistä ohjaavan työllisyyskoulutuksen kursseista. Kurssit olivat Helsingin työvoimatoimiston, Uudenmaan TE-keskuksen ja Euroopan sosiaalirahaston yhteisesti rahoittama koulutusmalli ja kokeilu puuttua Helsingin kaupungin kasvavaan rakennetyöttömyyteen. Tutkielman tavoitteena on selvittää miten kokeilumalli toimi rakennetyöttömyyden purkajana ja miten koulutuskokeilun eri osapuolet: hallinnoijat, kouluttajat ja kurssilaiset kokivat ohjaavan työllisyyskoulutuksen. Tutkimuksen alkuperäisenä tilaajana oli Helsingin kaupunki ja se on tehty osana Helsingin työllisyysohjelmaa 2004–2006. Tutkimuksen taustoituksessa on hahmotettu työelämän muutosta 1990-luvun alun laman jälkeen sekä ammattitaidon ja jouston merkitystä 2000-luvun alun työmarkkinoilla. Tutkimusta varten haastateltiin 34 Koulutuksella työammattiin – yksilölliset polut työelämään -kurssin osallistujaa, neljä kouluttajaa, kaksi Helsingin työvoimatoimiston virkailijaa ja projektin projektipäällikkö. Lisäksi osallistuvalla havainnoinnilla seurattiin kahden eri koulutuksen tuottajan oppilaitoksissa kolme kahden kuukauden pituista koulutusjaksoa. Tutkimus on kvalitatiivinen yhteiskuntapolitiikan tapaustutkimus. Aineisto tuotettiin puolistrukturoiduilla teemahaastatteluina ja kurssien osallistuvalla havainnoinnilla kevään ja syksyn 2005 aikana. Syksyllä 2006 tehtiin seurantakysely haastatelluille kurssilaisille. Aineiston analyysissa on käytetty grounded teorian pohjalta tapausanalyysin aikasarja ja toistuva havainnointi analyysien menetelmiä. Tutkimustulosten mukaan vain noin kolmannes kurssilaisista pääsee Koulutuksella työammattiin – yksilölliset polut työelämään -kurssin kautta suoraan ammatillisen koulutuspolun alkuun kiinni. Kolmannes ohjautuu koulutuksen jälkeen muiden työllistymistä tukevien työllisyystoimenpiteiden piiriin ja noin kolmannes jää odottamaan ja hakemaan mahdollisesti myöhemmin avautuvaa koulutus- tai työpaikkaa. Koulutuksen mahdollisuus pureutua rakennetyöttömyyteen on sitä tehokkaampi, mitä tarkemmilla kriteereillä kurssilaiset on valikoitu mukaan. Tutkimuksessa ehdotetaan koulutusten kehittämistä pienemmille segmenteille, jolloin yhden kohderyhmän ammatillinen uudelleen ohjaus työvoimapula-aloille pystytään toteuttamaan täsmällisemmin. Myös prosessissa voimakkaasti mukana olevat työnantajat olisi hyvä jatkossa huomioida paremmin. Keskeisinä lähteinä ovat Sennett (2002; 2004; 2006;2008), Beck (1986; 2000), Castells & Himanen (2001), Räisänen (1998) ja Julkunen ym. (2004), Kortteinen (1987), sekä Hämäläinen (1992), Kloosterman (2009), Myrskylä (2009a; 2009b; 2010), Kortteinen & Tuomikoski (1998), Leinikki (2009) ja Vähätalo (2001) tutkimukset.

Syrjäytyminen on ilmiö, joka 1990-luvun puolivälistä lähtien on näkynyt paljon paitsi julkisessa keskustelussa myös poliittisen päätöksenteon asialistalla. Huolimatta siitä, kuinka vahvoja mielikuvia syrjäytyminen sanana synnyttää, sille ei ole olemassa yksinoikeutettua, ajallisesti muuttumatonta määritelmää. Konstruktionistisen lähestymistavan mukaisesti tässä tutkielmassa nähdään, että syrjäytymisen määritelmät ovat aina sosiaalisesti rakentuneita ja riippuvaisia kulttuurisesta kontekstistaan. Myös se, että syrjäytyminen ilmiönä mielletään yhteiskunnalliseksi ongelmaksi, on sosiaalisen määrittelyprosessin tulos. Syrjäytymisen päätyminen poliittisen päätöksenteon asialistalle tarkoittaa kuitenkin sitä, että tietyt syrjäytymisen tulkinnat pääsevät määrittelyprosessissa muita hallitsevampaan asemaan ja valikoituvat perustaksi toimenpiteille, joita poliittis-hallinnollisissa ohjelmissa päätetään ottaa käyttöön syrjäytymisen estämiseksi. Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan syrjäytymisen tulkintoja, jotka ovat päätyneet ohjaamaan Suomen kansallista syrjäytymisen ehkäisyyn ja torjuntaan tähtäävää politiikkaa vuosina 1995–2011. Tutkimus kiinnittyy konstruktionistiseen teoreettis-metodologiseen viitekehykseen ja tutkimusanalyysin metodisena lähestymistapana käytetään kriittistä diskurssianalyysia. Tutkimuksen aineisto muodostuu vuosien 1995–2011 hallitusohjelmista sekä syrjäytymisen torjuntaan tähtäävistä, eri hallinnonalojen välisistä toimintasuunnitelmista, strategioista ja toimenpideohjelmista vuosilta 1999–2011. Koska etenkin jäljempänä mainittuihin asiakirjoihin on vaikuttanut vuodesta 2000 lähtien merkittävällä tavalla Euroopan unionin jäsenmaiden tiivistynyt yhteistyö köyhyyden ja syrjäytymisen torjunnassa, tutkielmassa esitellään myös unionin yhteisiä tavoitteita ja linjauksia sosiaalisen suojelun alueella. Diskurssianalyyttisen tarkastelun ja tulkinnan kautta tutkimusaineistosta erotellaan neljä erilaista syrjäytymisdiskurssia: 1) syrjäytyminen huono-osaisuutena, 2) syrjäytyminen resurssien vajauksena, 3) syrjäytyminen yksilöllisinä riskeinä ja 4) syrjäytyminen osallisuuden puutteena. Diskurssit nähdään tutkielmassa pelkistettyinä kuvauksina erilaisista näkökulmista ja painotuksista, joita syrjäytymisen virallistulkinnoista on erotettavissa. Diskursseissa esiintyy myös päällekkäisyyttä ja jaettuja piirteitä. Niissä kaikissa esimerkiksi jaetaan käsitys syrjäytymisen prosessinomaisuudesta ja korostetaan työmarkkinoille integroitumisen merkitystä syrjäytymisen torjuntaan tähtäävässä politiikassa. Diskurssit poikkeavat toisistaan sen mukaan, millaisena ongelmana syrjäytyminen niiden mukaan näyttäytyy ja kenelle kuuluu vastuu sen torjunnasta. Huono-osaisuuden diskurssissa painotetaan voimakkaimmin syrjäytymisen rakenteellisia syitä ja korostetaan yhteiskunnan merkitystä syrjäytymisen ehkäisyssä ja torjunnassa. Resurssien vajauksen diskurssissa resurssien puuttumiselle nähdään olevan sekä yksilöllisiä että yhteiskunnallisia syitä, joten resurssivajeiden paikkailua ei haluta jättää ainoastaan yksilön vastuulle. Yhteiskunnan nähdään olevan resurssivajausten täydentämisestä vähintään osavastuussa ja syrjäytymisen torjunta ymmärretäänkin resurssien mahdollisimman onnistuneena kontrollointina. Yksilöllisten riskien diskurssissa syrjäytymisriskien nähdään kytkeytyvän yksilöllisiin elintapa- ja elämäntapavalintoihin. Yhteiskunnan tehtäväksi nähdään tukea yksilöiden työkykyä, työllistettävyyttä ja elämänhallintaa, joiden katsotaan vähentävän syrjäytymisriskien toteutumista. Osallisuuden puuttumisen diskurssissa ongelmana nähdään se, ettei jokin yksilö tai ryhmä ole osallinen yhteiskunnan toimintoihin – siis osallistu niihin samalla tavoin kuin ei-syrjäytynyt enemmistö. Osallisuuden edistäminen nähdään tässä diskurssissa sekä yksilöä että yhteiskuntaa velvoittavana tavoitteena. Tämän tutkielman johtopäätös on, että Suomen kansallisissa, syrjäytymistä koskevissa virallistulkinnoissa painotus on 1990-luvulta 2010-luvulle tultaessa siirtynyt yhteiskuntaa ja sen rakenteita painottavista näkökulmista syrjäytymisen yksilöllisiä syitä korostavien tulkintojen suuntaan. Huomion kohdistaminen yksilötasolle ja syrjäytymistulkintojen kiinnittyminen palkkatyönormiin tarkoittaa syrjäytymisen torjuntaan tähtäävän politiikan kannalta sitä, että työmarkkinoille integroitumista aletaan pitää niin vahvana imperatiivina, että se oikeuttaa jopa yksilöiden itsensä kannalta tarpeettomia ja tahdonvastaisia toimia syrjäytymiskierteiden ehkäisemiseksi ja katkaisemiseksi.

The thesis investigates what the classical book Rites of Zhou, the guiding book of construction and bureaucracy in the Western Zhou dynasty, wrote about cities. The topic is relevant because in understanding Chinese cities, there is a lack of attention on the richness of Chinese history and its own tradition in contrast to the rapid and massive urbanization phenomena seen in the country. The aim of the thesis is to understand the political considerations of cities in early China, specifically the literature rich Western Zhou dynasty which was considered as the paradigm for later regimes throughout China’s history. By studying the built environment and way of organization in the beginning of Western Zhou dynasty according to Rites of Zhou, the political traditions and roots of Chinese cities is to be explored. Above all, the cities in the Rites of Zhou are political entities, which were the centers of politics and device to implement king’s will, organizing and controlling the whole kingdom.

This thesis approaches a mass media campaign against urban rudeness as a form of public deliberation. The goal is to examine the structuring role of politics of difference and modern media on a person’s participation in public sphere. The theoretical framework is based on Jurgen Habermas’s normative concept of public sphere, and on the revisions brought to it so that it better accommodated issues of difference and that it responded to the evolutions in the field of media and communication. The media campaign chosen for study used the internet extensively. The public had a substantial input in producing the content. None the least, the initiators envisaged the campaign as a space of regrouping and retaliation for a particular category of urban inhabitants. By using an analysis method based on the discourse-historical approach, the stories of encounter with the 'urban rude' are examined as discursive practices intended to warrant a particular version of the relations between Bucharest’s groups of dwellers. Through these practices are justified systems of classification and practices of division. The findings point to particular groups being constructed in terms of deviations from the norms. These groups’ presence in the urban public space and in the public sphere is relegated. A privately owned media organization’s interest exacerbated differentiation and had a major impact on the qualities of public deliberation. Despite their potential to enhance democratic validity of the concept of the public sphere in what difference is concerned, use of modern interactive media and the formation of counter-discursive arenas resulted in anti democratic and anti egalitarian outcomes.

This thesis studies the negative labeling of a neighborhood or territorial stigmatization in a residential suburb of Helsinki called Mellunmäki. The purpose of this thesis is to find out whether a territorial stigma features in local residents accounts of the area. The theoretical framework for this thesis is drawn from Loic Wacquant’s idea of a territorial stigma. Wacquant proposes that a negative label or a stigma easily becomes a self-fulfilling prophecy, when the residents of stigmatized areas begin to look for ways of distancing from their neighbors and begin to blame neighbors for the area’s alleged hardships. Another theoretical tool to better study the topic in the Finnish context is drawn from previous research on media depictions of Finnish residential suburbs or lähiös through recent decades. The data has been collected by semi-structured interviews. The residents of Mellunmäki have been interviewed in depth about their experiences and opinions on Mellunmäki. Only by understanding the experiences on an individual level can we say something concrete about the wider phenomenon of territorial stigma. By comparing the collected data, themes have been constructed of the phenomenon. The analysis of these themes provide findings as follows. A stigmatizing discourse is found in Mellunmäki through a distinction between Old and New Mellunmäki. New Mellunmäki is used in local discourse to denote areas of social housing within Mellunmäki. These areas are looked down upon by homeowners in Old Mellunmäki and seen as concentrations of unemployed and immigrants. The lived social realities between new and old areas are marked by a symbolic distancing from neighbors. Mellunmäki was also reported to suffer from a wider stigma of East Helsinki. The bad reputation of East Helsinki was seen as easily affiliated to a rather unknown neighborhood of Mellunmäki. Amongst others, a strong need arises from this thesis for further research on the effects of territorial stigma on neighbor relations.

Tutkielman tarkoituksena on selvittää tupakoinnin sosiaalista ja kulttuurista paikkaa nuorisoasteen ammattiin opiskelevien elämässä. Tutkielmassa tarkastellaan miten tupakointi näkyy ammattiin opiskelevien arjessa ja minkälainen on heitä ympäröivä tupakointikulttuuri. Tutkielmassa myös kartoitetaan niitä syitä, jotka saavat ammattiin opiskelevat ensin aloittamaan tupakoinnin ja myöhemmin pitävät heitä siinä kiinni. Tutkimuksen taustalla ovat sosioekonomiset terveyserot. Ammattiin opiskelevista tupakoi päivittäin 40 prosenttia, kun lukiolaisista päivittäin tupakoivia on 12 prosenttia. Ammattiin opiskelevien elämäntavat näyttävät myös muilta osin jokseenkin eriytyneen lukiolaisten elämäntavoista. Erot elämäntavoissa heijastelevat tulevaa terveyttä ja johtavat tulevaisuudessa mahdollisesti sosioekonomisten terveyserojen suurenemiseen. Etenkin ammatillisen koulutuksen suosion noustessa väestöryhmien välisten terveyserojen kaventaminen tulee entistä tärkeämmäksi. Tutkimuksen aineistona käytetään viittä noin tunnin pituista fokusryhmähaastattelua, jotka järjestettiin syksyn 2009 ja kevään 2010 aikana kolmella paikkakunnalla Länsi-, Itä- ja Etelä-Suomessa. Aineiston analyysimenetelmänä on mukailtu teema-analyysi, jossa noudatetaan fokusryhmähaastattelun analysoimisohjeita. Aineistosta nousevan tulkinnan perusteella tupakointi on tärkeässä roolissa monien ammattiin opiskelevien arjessa. Vaikka tupakointia rajoitetaan ammatillisissa oppilaitoksissa yhä enenevissä määrin, nykytilanne tuntuu vielä olevan se, että oppilaitosten tupakointikulttuuri on paikoitellen hyvinkin voimakas. Tupakointiin ei juuri puututa ja opettajat esimerkiksi tupakoivat oppilaiden nähden tai jopa heidän kanssaan. Aineiston perusteella tupakointi on monille ammattiin opiskeleville olennainen osa koulupäivää, vapaa-ajalla tupakoidaan vähemmän. Aineistossa tupakoinnin aloittamisen ja jatkamisen syinä korostuvat sosiaaliset käytännöt. Lopettaminen on vaikeaa, koska tupakoinnista on tullut keskeinen osa arkea ja yhteistä olemista kavereiden kanssa. Se mielletään tavaksi, joka saa positiivisia merkityksiä. Fyysinen riippuvuus tupakasta sen sijaan pääsääntöisesti halutaan kieltää.

Pro gradu -tutkimus käsittelee suomalaisen metsätalouden moniulotteisuutta ja kestävään metsätalouteen kohdistettujen vastakkaisten tulkintatapojen kirjoa. Metsiin liitetään monenlaisia merkityksiä ja niitä on tulkittu eri aikoina useilla eri tavoilla. Tutkimuksen kohde on kansallinen metsäohjelma (KMO), joka on ulottunut vuoteen 2010 asti. Metsäohjelmaa alettiin valmistella helmikuussa 1998. Metsäohjelmassa on pyritty sovittamaan yhteen aikaisempia metsäohjelmia enemmän erilaisia arvoja ja päämääriä. Kansallisen metsäohjelman sisällön laajuuden vuoksi tutkimuksessa on ollut välttämätöntä rajata tutkimusalue. Metsäohjelman tarkoituksena on ollut huomioida metsien käytön taloudellinen, ekologinen, sosiaalinen ja kulttuurinen kestävyys. Kestävän kehityksen ajatus sisältyy siten olennaisesti ohjelmaan. Kansallisen metsäohjelman valmistelussa ja teossa on ollut mukana toimijoita erilaisista organisaatioista ja heillä kaikilla on erilaiset näkemykset ja tulkinnat metsätalouteen liittyvistä kysymyksistä. Tutkimuksessa perehdytään siihen, miten kansallisen metsäohjelman toimijat konstruoivat kestävää metsätaloutta nykyään. Tutkimuksessa tarkastellaan siis niitä käsityksiä, joita toimijat liittävät kestävään metsätalouteen. Tutkimuksessa selvitetään, miten ja millä toimenpiteillä kestävää metsätaloutta edistetään toimijoiden mukaan parhaiten, ja missä asioissa ollaan samaa mieltä ja eri mieltä. Tutkimuksessa pyritään myös antamaan metsäpoliittisesti relevantteja suosituksia toimijoiden erilaisten näkemysten pohjalta. Tutkimuksen aineistonkeruumenetelmänä on käytetty teemahaastatteluja. Toimijoiden haastattelut tehtiin toukokuussa 2005. Metsäohjelman valmisteluun ja sen seurantaan osallistuneiden henkilöiden suuren määrän vuoksi tutkimuksessa päätettiin keskittyä haastattelemaan vain itse metsäohjelman valmisteluun ja tekoon osallistuneita henkilöitä. Haastateltaviksi valittiin henkilöitä, jotka olivat mukana kansallisen metsäohjelman valmistelun eri työryhmissä. Haastateltavat pyrittiin valitsemaan mahdollisimman monipuolisesti niin, että mukaan tuli myös erilaisten organisaatioiden edustajia. Asiantuntijahaastatteluita kertyi yhteensä 14. Kaikki haastateltavat olivat metsä- ja ympäristöalan asiantuntijoita ja useimmiten johtotehtävissä. Haastateltavista 3 oli naisia ja 11 miehiä. Aineistoa on jäsennetty viiden laajan tulkintakehyksen kautta. Tässä apuna on ollut kehysanalyysi, jota on käytetty tutkimuksessa sekä tutkimusmenetelmänä että osana teoreettista viitekehystä. Tutkimuksen tavoitteena ei ole kuitenkaan ollut eritellä yksittäisten toimijoiden erilaisia kehyksiä, vaan löytää laajoja tulkintakehyksiä, joiden sisällä kestävästä metsätaloudesta puhutaan. Tutkimuksen lähestymistapa on konstruktivistinen, jota on pyritty soveltamaan kestävästä metsätaloudesta käytyyn keskusteluun. Perustellessaan kantaansa eri tulkintakehyksissä metsätalouden ja metsäteollisuuden toimijat vetoavat puheessaan lähinnä puuntuotannosta saataviin taloudellisiin hyötyihin sekä teollisuuden puuraaka-aineen saannin turvaamiseen. Luontotoimijat perustelevat näkemyksiään vetoamalla enimmäkseen metsien monimuotoisuuteen sekä lajiston uhanalaistumiseen. Metsätoimijoista metsänomistajia ja metsäammattilaisia edustavat toimijat taas perustelevat näkemyksiään paikallisten toimeentulon, työllisyyden sekä alueellisen kestävyyden näkökohdilla. Lisäksi haastateltavissa on ollut myös puolueettomia kannanottoja esittäviä toimijoita, jotka lähestyvät kestävää metsätaloutta sekä hyödynnettävyyden että hyvinvoinnin näkökulmasta. Tutkimuksen mukaan metsänkäyttömenetelmät, puunkäytön lisääminen, Etelä-Suomen luonnonsuojelualueiden perustamiset ja Natura-alueet sekä se, mihin maaseudun metsiin perustuvan elinkeinotoiminnan pitäisi perustua, ovat tekijöitä, jotka aiheuttavat eniten kitkaa toimijoiden välillä. Toimijoiden tulkinnoista löytyy eniten eroja näissä tekijöissä. Samaa mieltä taas toimijat ovat yleisesti siitä, että kaikkia kestävyyden puolia on edistettävä. Teollisuuden kasvavan puuntarpeen myöntävät kyllä kaikki toimijat, mutta ratkaisua ongelmaan haetaan vain erilaisin keinoin. Pohjois-Suomen luonnonsuojelutilanteen näkevät kaikki hyvänä. Myös Metso-ohjelma saa kannatusta kaikkien toimijoiden osalta paitsi yhden luontotoimijan, joka pitää sitä riittämättömänä keinona edistää Etelä-Suomen metsien monimuotoisuutta. Johtopäätöksissä pyritään antamaan metsäpoliittisia suosituksia, joiden avulla kestävää metsätaloutta voisi kehittää. Tutkimuksessa ehdotetaan, että metsäpolitiikan toimijoiden kokoonpanoa on muutettava tasapuolisemmaksi sekä edistettävä osapuolien vahvaa yhteistyötä. Metsäsektorille kaivataan asennemuutosta. Uudistuksia tarvitaan myös metsäpolitiikan rakenteisiin. Metsäpolitiikkaa suositellaan kehitettävän niin, että se tukee metsien jatkuvaa kasvatusta. Metsäpolitiikan tukitoimenpiteitä taas kehotetaan suunnattavan enemmän jatkojalostuksen puolelle. Myös metsäteollisuussektoria kehotetaan uudistumaan ja satsaaman biotalouteen.

Since the late twentieth century, culture has entered the domain of urban development. This thesis studies a case study of the West Kowloon Cultural District (WKCD) in Hong Kong, which is the most controversial urban project since the handover. This project has been planned for over 15 years and undergone several years of negotiations on its meaning of culture, district design, development approach and mode of participation. Specifically, the purpose of this study is: firstly, I study the planning process of the WKCD from 1998 to 2013; secondly, I analyse the major stakeholders’ roles and interests; thirdly, I discuss the negotiations on the symbolic, material, and political dimensions of culture in the case of the WKCD; fourthly, I compare the practices in the WKCD with the general practices in land policy, urban planning policy and cultural policy, and find out the unusual practices in the WKCD; fifthly, I discuss my findings and analyse the relationship between culture and urban development in culture-led urban development in the post-colonial context in Hong Kong. The theoretical framework is built on Sharon Zukin’s concept of culture (1995). Zukin suggests that, culture has three dimensions: symbolic meaning, material consequence, and political values. In order to understand the dynamics and negotiations of a culture-led urban development, I identify the key issues in planning process and relevant policy areas based on the three dimensions. The data was collected from primary sources including the documents from the Legislative Council, the government, private developers, the WKCDA and the newspapers. Documentary research and thematic analysis are adopted. Three themes are identified on the basis of the theoretical framework and the collected data. They are: (1) symbolic dimension: meaning of culture; (2) material dimension: production of space; (3) political dimension: power of vision. Key findings are presented as follows. The WKCD project was originally planned in a public-private partnership with a single package approach. The original district plan was featured by an iconic Canopy-shaped architecture. However, due to the different level of opportunity for participation and the improper public consultation, the project received widespread opposition and suspended in early 2006. Later the government re-started the project in a statutory-body development approach, and established the West Kowloon Cultural District Authority (WKCDA) to implement the planning. It allowed more channels for public participation and finally the construction started in 2013. For the stakeholders’ interests, different stakeholders (the government, developers, the arts and culture sector, and the Legislative Council) all have specific interests. There were no clear-cut interests uniting the stakeholders. Some members formed alliance across sectors to defend their interests. Regarding the symbolic dimension of culture, different stakeholders negotiated the interpretation of culture to influence the planning. The negotiation on the material consequences are analysed through discussing the production of space: the district plan has changed from 'iconic plan' to 'a place for everyone', and the development approach has changed from public-private partnership approach to statutory-body development approach. The political dimension refers to power of vision; the government and developers legitimated their political and economic claims through controlling the way of participation. Through analysing the unusual practices in land policy, urban planning policy and cultural policy, I find two important issues to understand the relationship between culture and urban development in culture-led urban development in this case. Firstly, the provision of land subsidy aimed at privatisation of cultural facilities; secondly, planning of space and framing of culture are inextricably intertwined in culture-led urban development. It is unavoidable to frame the culture to shape the space, or through shaping the space, in culture-led urban development.

Tutkielmani käsittelee työn merkitystä ja merkityksellisyyttä, ja kohteena ovat helsinkiläiset pitkäaikaistyöttömät, jotka toimivat kuntouttavan työtoiminnan piirissä vanhusten kotihoidon tukiryhmässä. Pyrin tutkielmassani selvittämään, mikä tekee vanhusten auttamistyöstä tekijälleen merkityksellistä kuntouttavassa työtoiminnassa, jossa osallistujat eivät saa palkkaa, heillä ei ole varsinaista työsuhdetta eikä työn jatkuvuudestakaan ole takeita. Pääosa aikaisemmasta työn merkityksellisyyden tutkimuksesta on tehty normaalissa palkkatyössä, usein asiantuntijatehtävissä toimivien keskuudessa. Tutkielmani tuo siten mielenkiintoisen lisän työn merkitystä ja merkityksellisyyttä koskevaan keskusteluun. Tutkielmani nojaa sosiaalisen konstruktionismin ajatteluun, jonka mukaan todellisuus ja myös työn merkitys ja merkityksellisyys rakentuvat puheen ja sosiaalisen kanssakäymisen kautta. Aineiston olen kerännyt haastattelemalla kymmentä vanhusten kotihoidon tukiryhmissä työskentelevää pitkäaikaistyötöntä. Haastattelumetodiksi valitsin narratiiviset teemahaastattelut, jotka tein ns. arvostavan haastattelun (AI) hengessä. Tämän haastattelumetodin tavoitteena oli painottaa onnistumisen kokemuksia ja työn positiivisia merkityksiä. Narratiivisella haastattelulla pyrin saamaan kokonaiskuvan kunkin haastateltavan taustasta ja työ- ja työttömyysurasta. Analysoin aineiston narratiivisena analyysina laatimalla ensimmäisessä vaiheessa koko haastattelumateriaalista neljä mallitarinaa (Raunon, Päivin, Veijon ja Annan tarinat). Mallitarinoita erotteli selvimmin orientoituminen kuntouttavaan työtoimintaan. Varsinkin maahanmuuttajataustaisen Annan tavoitteet poikkesivat kolmesta muusta. Seuraavassa vaiheessa pyrin nostamaan näistä narratiiveista kuntouttavan työtoiminnan vanhuspalvelutyöhön liittyviä merkityksiä ja työn merkityksellisyyttä. Kaikki neljä haastattelujen pohjalta muodostunutta narratiivihenkilöä korostivat vanhusten auttamisen tärkeyttä, vanhusten kiitollisuutta ja arjen jäsentymistä kuntouttavan työtoiminnan keskeisinä työhön liittyvinä merkityksellisyyden tuojina. Tärkeimmät onnistumisen kokemukset liittyivät selviytymiseen hankalissa tilanteissa vanhusten kanssa. Muut asiat, jotka tekivät tämän kuntouttavan työtoiminnan merkitykselliseksi, liittyivät sosiaalisiin suhteisiin, itsensä toteuttamiseen, uusien asioiden oppimiseen ja jonkinlaiseen sosiaaliseen nousuun pitkäaikaistyöttömien luokasta vanhustyöntekijäksi. Työssäkäyvän status oli tärkeä, vaikka työ olikin kuntouttavaa työtoimintaa, mikä näkyi myös työn mitoituksessa. Se pyrittiin räätälöimään kunkin kunnon ja jaksamisen mukaan. Kaiken kaikkiaan tutkimuksen tulokset olivat yllättävän samanlaisia kuin mitä on saatu esim. tutkittaessa asiantuntijatehtävissä toimivia henkilöitä. Positiivisesta tutkimusotteesta huolimatta haastateltavat kertoivat jonkin verran myös kielteisiä asioita, jotka liittyivät ennen kaikkea työn jatkuvuuden epävarmuuteen ja sitä kautta pelkoon menettää oma arjen hallinta ja siihen, että työstä ei maksettu palkkaa, vaikka osallistujat kokivat sen arvokkaaksi ja tärkeäksi. Keskeisenä johtopäätöksenä on, että työn merkityksellisyys ei näyttäisi riippuvan siitä, onko työ ns. hyvää työtä arvioituna. palkkatyön kriteereillä, vaan tärkeintä on kokemus siitä, että on aidosti hyödyllinen ja auttaa Merkityksellisyyden kokemus näyttäisi syntyvän ennen kaikkea siitä, että henkilö kokee olevansa tärkeä – tässä tapauksessa näille asiakkaana olevilla vanhuksille. Kuntouttavan työtoiminnan malli näyttää toimivan hyvin, kun tarkastellaan, millä antaumuksella osallistujat puhuivat asiakkaina olevista vanhuksista ja paneutuivat edesauttamaan heidän hyvinvointiaan.