Browsing by discipline "Theoretical Philosophy"

Nykyisin tutkimusta etenkin monilla luonnontieteellisillä aloilla voidaan luonnehtia teknotieteelliseksi. Tällä viitataan dynamiikkaan, jossa erilaiset teknologiat ovat tärkeässä roolissa tutkimuksen mahdollistajina ja toisaalta näin saatu tutkimustieto ruokkii uusien teknologioiden kehitystä. Toinen, monesti teknotieteellisiin aloihin linkittyvä, nykytieteen jo pidempään jatkunut kehityssuunta on tutkimuksessa kerätyn datan merkityksen korostuminen. Laajoihin tietokantoihin kertyvää dataa yhdistellään, muokataan ja analysoidaan irrallaan siitä kontekstista, jossa se on alun perin kerätty. Tieteellisen tiedonmuodostuksen kollektiivinen luonne on datakeskeisessä teknotieteessä erityisen selvä asia. Tutkijoiden ja tutkimusryhmien välinen yhteistyö on edellytys sille, että laajoja tietokantoja voidaan muodostaa. Toisaalta tämän kollektiivisen yhteistyön koordinointi on sitä haastavampaa, mitä moninaisempia teknologisia ratkaisuja tutkimustyössä käytetään ja mitä erikoistuneempia tutkimusasetelmat ovat. Jotta tutkimustuloksia voidaan vertailla toisiinsa ja jotta niistä voidaan muodostaa laajempia kokonaisuuksia, niiden on oltava jollain tavalla vertailukelpoisia ja yhteen sovitettavissa. Tieteenfilosofisessa kirjallisuudessa tämän kaltaista yhdenmukaisuutta on kutsuttu yhteismitallisuudeksi. Yhteismitallisuutta tarvitaan niin tutkimuksen käsitteellisellä tasolla kuin sen materiaalisissa käytännöissäkin. Tietynasteinen yhteismitallisuus on edellytys sille, että tutkimusyhteisön jäsenet ylipäätään voivat kriittisesti arvioida toistensa tuloksia. Interaktiivisen objektiivisuuskäsityksen valossa tutkimusyhteisön kollektiivinen kritiikki on avainasemassa tieteellisen tiedon luotettavuuden saavuttamisessa. Tässä työssä esitetään, että standardeilla on keskeinen rooli yhteismitallisuuden tuottamisessa ja sitä kautta myös tutkimustulosten kriittisen tarkastelun mahdollistamisessa. Standardit ovat tyypillisesti teknisiä dokumentteja, joissa määritellään esimerkiksi tutkimuksessa käytettävien instrumenttien tai materiaalien ominaisuuksia sekä erilaisten kokeellisten työprosessien kulkua. Tärkeä seuraus standardien käyttöönotosta on se, että niiden myötä alkaa rakentua monenlaisia materiaalisia ja tiedollisia infrastruktuureita, kuten materiaalipankkeja ja tietokantoja. Tällaiset infrastruktuurit toimivat alustana tieteelliselle tiedonmuodostukselle: niiden puitteissa voidaan tutkia tietynlaisia kysymyksiä, mutta samalla toisenlaisia tutkimusteemoja rajautuu pois. Näin standardeilla on yhtäältä tutkimustyötä mahdollistava ja toisaalta sitä rajoittava vaikutus. Tässä työssä standardien roolia teknotieteellisessä tutkimuksessa on tutkittu konkreettisen esimerkin avulla. Tapaustutkimuksessa tarkastellaan synteettisen biologian alan merkittävintä kansainvälistä opiskelijakilpailua (iGem-kilpailu). Sen puitteissa on testattu tietynlaisia standardoinnin malleja ja kehitetty niitä edelleen. Kilpailu rakentuu niin sanotun osaperustaisen biologisen insinöörityön idealle, jossa etenkin elektroniikan alalta otettu malli standardoiduista komponenteista pyritään ottamaan käyttöön myös geeniteknologisessa tutkimuksessa. Koska synteettinen biologia, toisin kuin elektroniikka, operoi elollisen materiaalin puitteissa, ja vieläpä sellaisten ilmiöiden parissa, joita tunnetaan vielä melko huonosti, on geneettisten komponenttien standardointi osoittautunut kuitenkin varsin haastavaksi. Tapaustutkimuksen valossa näyttääkin siltä, että varsinkin aloilla, joiden tutkimus on melko varhaisessa vaiheessa, voi olla vaikeaa hahmottaa, millaisia asioita kannattaisi säädellä standardien avulla ja miten nämä standardit kannattaisi muotoilla. Edelleen, mikäli alan tutkimukseen liittyvä teknologinen kehitys on nopeaa, tulee standardien kehittämisestä haastavaa, sillä standardit eivät pysy relevantteina kovin kauaa. Standardeja kuitenkin tarvitaan, ja niiden kehittäminen ja niihin liittyvien infrastruktuurien ylläpitäminen on olennaisessa roolissa teknotieteellisen tutkimuksen mahdollistajana. Koska standardeilla ja standardoinnilla on merkittäviä tiedollisia seurauksia, ne ovat tärkeä ja mielenkiintoinen tutkimuskohde sosiaalisen epistemologian ja tieteenfilosofian näkökulmasta.

Tutkielma käsittelee fenomenologisen perinteen perustajan Edmund Husserlin kognitiivisen tai tiedollisen arvostelman teoriaa vuosina 1900-1901 julkaistuissa Loogisissa tutkimuksissa ja muissa samalta Husserlin ajattelun kaudelta peräisin olevissa kirjoituksissa. Tavoitteena on esittää tarkasti ja selvässä muodossa Husserlin teorian filosofiset pääpiirteet, teorian keskeisiin väitteisiin johtavat analyysit ja niitä ohjaavat teoreettiset pyrkimykset sekä asettaa Husserlin teoria laajempaan filosofiseen kontekstiin. Työssä on kolme päälukua, joista ensimmäinen on historiallinen katsaus erilaisiin arvostelman luonnetta koskeviin käsityksiin Platonista Brentanoon. Luvun keskeisin tulos on jaottelu kahden arvostelmaa koskevan teoriaperheen tai käsityksen välillä, joihin tässä työssä viitataan platonis-aristoteelisenä ja apprehensio-myöntämis-käsityksenä, ja joiden keskeisin erottava tekijä liittyy predikaation ja myöntämisen tai kieltämisen väliseen suhteeseen yleensä perustapauksena pidetyssä kategorisessa, "S on p" -muotoisessa arvostelmassa. Platonis-aristoteelisen käsityksen mukaan myöntäminen ja kieltäminen ovat predikaation muotoja, kun taas kilpailevan käsityksen mukaan arvostelma edellyttää erillistä apprehensio- tai käsittämisaktia, johon predikoiminen sisältyy, ja arvostelmassa tällaisen käsittämisen kohteeseen suhtaudutaan hyväksyvästi tai hylkäävästi sen päälle rakentuvassa asenteessa. Luvun viimeisissä osioissa käsitellään lisäksi 1800-luvun arvostelmateorioiden keskeisiä kiistakysymyksiä ja erityisesti niiden filosofien teorioita, jotka vaikuttivat suoraan Husserlin omien käsitysten muotoutumiseen, ja joista keskeisimmät ovat Bolzano, Lotze ja Brentano. Toisessa luvussa tarkastellaan Loogisten tutkimusten laajempaa filosofista projektia, joka liittyi sen selventämiseen, mikä on logiikan peruskäsitteiden rooli tiedossa, sekä arvostelman analyysien asemaa tässä projektissa. Huomion keskipisteenä on jännite kahden Husserlin ajattelua luonnehtivan perussitoumuksen välillä, joista ensimmäinen on käsitys logiikan objektiivisuudesta ja riippumattomuudesta psykologisista ilmiöistä ja toinen taas ajatus, että filosofisten peruskäsitteiden analyysissä tietoisuuden ilmiöiden kuvailemisella on olennainen rooli. Luvussa osoitetaan, että keskeinen ajatus näiden käsitysten yhteensovittamisen kannalta Loogisissa tutkimuksissa on Husserlin teoria merkityksistä ideaalisina aktilajeina, joiden instansseja yksittäiset intentionaaliset aktit kuten arvostelmat ovat. Luvun lopussa tarkastellaan lisäksi Husserlin intentionaalisuusteorian yleisiä piirteitä erityisesti suhteessa Brentanon aiempaan teoriaan. Kolmas luku on työn temaattinen ydin, jossa keskitytään nimenomaisesti Husserlin analyyseihin arvostelman luonteesta, rakenteesta ja suhteista objekteihin maailmassa. Luvussa tarkastellaan neljää toisiinsa läheisesti kytkeytyvää Husserlin teorian piirrettä, joita arvioidaan suhteessa Brentanon teoriaan ja ensimmäisessä luvussa esitettyyn historialliseen jaotteluun. Ensimmäinen näistä on väite, ettei arvostelmaan sisälly erotettavissa olevaa kokemusta, jossa sen kohde ainoastaan käsitettäisiin. Toinen on, ettei suoraviivainen arvostelman tekeminen ole sellaista myöntämistä, joka edellyttää edeltävää harkintaa ja kohdistuu harkinnan kohteena olevaan väitteeseen. Kolmas väite on, ettei Brentanon kuvailema pelkkä jonkin kohteen tietoinen esittäminen tai mieltäminen ole perustavampi tai rakenteellisesti yksinkertaisempi intentionaalinen aktityyppi kuin arvostelma, vaan jälkimmäisen "modifikaatio". Neljäs Husserlin teorian pääpiirre on monitahoinen käsitys arvostelmista "propositionaalisina akteina", jotka instantioivat ideaalisia propositioita ja suuntautuvat intentionaalisesti asiaintiloihin maailmassa tavalla, joka Husserlin yksinkertaisimpana pitämässä tapauksessa rakentuu havaintokokemuksen pohjalle jäsentämällä havainnon sisällön subjekti-predikaatti-muodossa. Tutkielman keskeinen johtopäätös ensimmäisessä luvussa esitetyn jaottelun näkökulmasta on, että Husserlin arvostelmateoriaa voidaan oiketutetusti pitää kriittisesti uudelleenmuotoiltuna versiona platonis-aristoteelisestä käsityksestä, jossa kuitenkin huomioidaan apprehensio-myöntämis-käsityksen keskeiset käsitteelliset erottelut ja sisällytetään teoriaan erityistapauksina ne ilmiöt, joihin jälkimmäinen käsitys keskittyi. Erityisesti Husserlin teoriaa voidaan pitää sellaisen aristoteelisen perinteen jatkajana, jossa predikaation kaltaisten ajattelun loogisten rakenteiden ajatellaan olevan läheisessä suhteessa havaintokokemukseen ja tavallaan kasvavan tällaisen kokemuksen rakenteista.

Tieteen rajoja arvioiva akateeminen tutkimus on muuttunut viimeisten vuosikymmenten aikana. Tutkielma osoittaa, että keinot tieteen erottamiseksi sen haastajista, kyseenalaistajista, matkijoista ja väärinkäyttäjistä uudistuivat erityisesti tieteenfilosofian naturalistisen käänteen yhteydessä. Tieteen ja näennäistieteen rajanveto-ongelman tutkimus oli pitkään yksi vaikutusvaltaisimmista tieteen rajoja arvioivista tutkimussuuntauksista. Rajanveto-ongelmaa tutkivien tieteenfilosofien tavoitteena oli löytää yleispätevä tieteen standardi ja muotoilla sen perusteella rajanvetokriteeri tai kriteerijoukko. Naturalismin valtavirtaistuttua 1970–80-luvuilla tieteenfilosofit alkoivat kuitenkin suhtautua uudella tavalla normatiiviseen tutkimukseen. Yhä useammat omaksuivat tieteen normatiivisuuden instrumentalistisen tulkinnan: normatiivisuus on riippuvaista kulloisenkin tiedonmuodostusprosessin lähtökohdista ja tavoitteista, joten myös tiedonmuodostuksen arvioinnin tulee olla tapauskohtaista. Tämä muutos johti siihen, että perinteinen rajanveto-ongelma ei enää kiinnostanut tieteenfilosofeja entiseen tapaan. Tieteenfilosofiassa ja tieteentutkimuksen eri aloilla on sittemmin ilmestynyt uusia normatiivisia tutkimussuuntauksia, joissa arvioidaan tieteen rajoja toisenlaisista näkökulmista kuin naturalistista käännettä edeltäneessä rajanveto-ongelman tutkimuksessa. Näissä suuntauksissa on arvioitu esimerkiksi sitä, miten aidot tieteelliset kiistat voitaisiin erottaa julkisuuteen luoduista näennäiskiistoista, ja sitä, miten erottaa tiedolliset asiantuntijat niistä, joiden näkemyksiin ei tulisi luottaa. Tutkielmassa esitellään viisi uutta suuntausta ja verrataan niitä perinteiseen rajanveto-ongelman tutkimukseen. Muutokset normatiivisen tieteenfilosofian lähtökohdissa ovat aiheuttaneet sen, että viimeaikainen tieteen rajoja arvioiva tutkimus on aiempaa monipuolisempaa, erikoistuneempaa, empiirisesti yksityiskohtaisempaa ja selvemmin yhteiskunnallisesti motivoitunutta. Tutkimuksen tavoite on kuitenkin pysynyt ennallaan: erottaa tiede sellaisista väitteistä ja tahoista, joita ei kannata ottaa tosissaan. Tässä pro gradu -tutkielmassa esitetään, että tieteenfilosofien tulee ottaa ahkerasti osaa tieteen rajoja arvioivaan tutkimukseen. Akateeminen kiinnostus tieteen rajankäyntejä kohtaan ei ole ainakaan vähenemässä, ja ilmastonmuutoksen kaltaisten uhkien vuoksi yhteiskunnallinen tarve niitä arvioivalle tutkimukselle saattaa olla jopa aiempaa polttavampi. Tieteen rajoja täytyy pystyä arvioimaan useasta eri näkökulmasta, koska niitä koettelevat haasteet vaihtuvat ja muuttavat muotoaan. Nykyisenlaisen akateemisen tutkimuksen työnjaon vallitessa tieteenfilosofeilla saattaa olla parhaat lähtökohdat tutkia tieteen rajoja monipuolisesti ja kokonaisvaltaisesti. Läheinen yhteistyö empiirisen tieteentutkimuksen kanssa on kuitenkin välttämätöntä.

Tutkielma käsittelee analyyttisen perinteen edustajan David Chalmersin 1994 esittelemää tietoisuuden ”vaikeaa ongelmaa” ja sen perustavia intuitioita. Chalmersin mukaan tietoisuuden suhteen reduktionistiset teoriat eivät kykene selittämään, miksi tietoisuuden funktioihin ja prosesseihin liittyy lisäksi kokemuksellinen tietoisuus. Chalmersin mukaan kokemuksellisuus on intuitiivisesti kiistämätön ja episteemisesti ensisijainen. Tälle ja joillekin muille intuitioille Chalmers rakentaa realistisen tietoisuuden teoriansa, jota hän kutsuu ominaisuusdualismiksi. Tätä Chalmersin ainakin vielä 2000-luvun alussa kannattamaa kantaa vastaan asetan illusionismiksi nimetyn kannan, jonka mukaan tietoisuus on illuusio. Tämä on Chalmersin luokittelussa A-tyypin materialistinen, myös eliminativistiseksi sanottu näkemys. Suuntauksen tunnetuin edustaja on Daniel Dennett, jonka Chalmersin ja muiden realistien filosofiaan kohdistama kritiikki täyttää merkittävän osan tutkielmasta. Tutkielma on metodiltaan lähdekirjallisuuden vertaileva ja kriittinen tutkimus. Lähdemateriaalina käytän erityisesti Chalmersin ja Dennettin artikkeleita ja muita kirjoituksia 90-luvulta nykypäivään, lisäksi muita pääasiassa saman ajanjakson keskeisiä kirjoituksia. Luvussa 1 esittelen Chalmersin lähtökohdan ja keskeiset antagonistit, luvussa 2 esittelen materialistisen näkemyksen ja sen ongelmat. Luvuissa 3 ja 4 käyn läpi Chalmersin ratkaisuyrityksen. Luvussa 5 luetteloin intuitiot, joiden varaan Chalmersin ratkaisuyritys rakentuu, ja luvut 6–8 käsittelevät illusionismia ja erityisesti kritiikkiä, jonka Dennett kohdistaa realistiseen näkemykseen. Luvuissa 9 ja 10 teen yhteenvedon em. kritiikistä ja esitän joitakin loppupäätelmiä. Totean, että Chalmersin ominaisuusdualismi perustuu kestämättömässä määrin perustelemattomille intuitioille. Esitän, että vaikea ongelma on luultavasti näennäisongelma, joka perustuu kognitiivisten prosessien introspektiiviseen läpinäkymättömyyteen, ja lisäksi että – varsinkin dualistien käyttämät – käsitteet kuten ”tietoisuus”, ”kvalia” ja ”millaista-on-olla” ovat liian epämääräisiä tieteelliseen tutkimukseen. Lopuksi spekuloin, että tietoisuus on ehkä aikanaan selitettävissä yhdistelmänä ennakoivan prosessoinnin teoriaa, introspektiivista läpinäkymättö-myyttä ja mahdollisesti hermoverkkotutkimuksesta saatavia malleja.

Tutkielman tavoitteena on tuoda esiin totuuden käsitteen määrittelyyn liittyvä ongelmallisuus. Tutkielma esittelee totuuden käsitteeseen liittyvän, absolutismin ja relativismin välisen ristiriidan, viitaten Simon Blackburnin teokseen “Truth – A Guide (for the perplexed)”. Blackburnin esiintuoma totuuden määrittelyyn liittyvä, absolutistin ja relativistin välinen, ongelma on johdanto ja lähtökohta syvemmälle aiheen käsittelylle. Aihetta käsitellään tutkielmassa laajamittaisemmin Friedrich Nietzschen filosofiaan peilaillen. Työssä tuodaan myös esiin kuinka Nietzschen käsitystä totuudesta kritisoidaan usein tuntematta hänen filosofiansa olemusta riittävän hyvin. Työssä tuodaan esiin Michael Allen Gillespien ja Tracy B. Strongin toimittaman teoksen “Nietzsche’s New Seas” kautta, kuinka oleellista Nietzschen filosofiaa tutkiessa on ymmärtää hänen filosofinen tyylilajinsa osana kyseisen filosofian sisältöä. Tarkemmin asiaan paneudutaan Gillespien ja Strongin teoksen aloittavan Karsten Harriesin artikkelin “The Philsoopher at Sea” kautta. Harriesin ajattelua seuraten esitetään perinteisen akateemisen filosofisen suuntauksen riittämättömyys Nietzschen tulkinnassa. Työssä esitellään myös lukuisien Nietzschen alkuperäisteosten kautta hänen käsitystään siitä, mihin länsimainen totuuden käsitys pohjautuu ja tuon käsityksen ongelmia hänen näkökulmastaan. Tutkielma esittelee Nietzschen filosofiaan liittyvän traagisen ymmärryksen ulottuvuuden, jonka osoitetaan olevan erottamaton osa hänen filosofiaansa. Lisäksi esitellään Nietzschen näkemys kuinka länsimainen kulttuuri on ajautunut ongelmiin Jumalan kuoleman ja nihilismin kautta. Nietzschen filosofialle annetaan työn lopussa positiivinen säväys osoittamalla hänen ennustaneen länsimaisen kulttuurin selviytymistä ongelmistaan uuden filosofien sukupolven myötä. Teoreettisena pohjana tutkielmassa mukaillaan tutkimuskirjallisuuden johdosta mannermaista filosofista suuntausta metafilosofian osa-alueella.