Browsing by discipline "Uuden testamentin eksegetiikka"

Tutkielman tavoitteena on selvittää, millaista uskonnollista toimijuutta Paavali edustaa ja millaista toimijuutta hän suosittelee Korintin seurakuntaan. Näitä tarkastellaan tutkimalla Paavalin ekstaattista uskonnollista kokemusta, taivasmatkaa (2.Kor.12:1–4), ja Paavalin ohjeita Korintin seurakunnalle glossolaliasta seurakunnan kokoontumisissa (1.Kor.14). Tekstejä tarkastellaan Winkelmanin kehittämän maagis-uskonnollisten toimijoiden sosiaalisten roolien mallin avulla. Mallissa hyödynnetään kognitiivista näkökulmaa muuttuneista tajunnantiloista. Ekstaasi on muuttunut tajunnantila, jossa ihminen näkee näkyjä ja kokee hallusinaatioita. Ekstaattiset uskonnolliset kokemukset ovat kokemuksia, jotka ihminen kokee ekstaasissa ja joille hän antaa uskonnollisen merkityksen. Glossolalia puolestaan ilmenee usein possessiotranssissa, jossa henkilö kokee olevansa henkiolennon vallassa. Tutkielma osoittaa, että Paavali hyödyntää ekstaasi- ja transsitiloja. Paavalin oma uskonnollinen toimijuus vastaa Winkelmanin mallista eniten shamaaneja. Hänellä on ekstaattisia kokemuksia ja hän on saanut ilmestyksiä. Hänet on valittu tehtäväänsä ilmestyksessä. Hänen ilmestyksensä eivät palvele yhteisöä vaan hänen yksilöllistä toimintaansa: ne ohjaavat häntä apostolin tehtävässä. Paavali ei siis hyödynnä ekstaasitiloja seurakuntien kokoontumisissa. Myös Korintin seurakunnan toimijat hyödyntävät ekstaasi- ja transsitiloja. Paavalin mielestä Korintin seurakunnan tulee integroitua sisäisesti, mutta seurakunnan yhteisten kokoontumisten tulee olla sellaisia, että ne ovat myös ulkopuolisten ymmärrykselle sopivia. Uskonnollisuudessa korinttilaisten tulee keskittyä kollektiivisuuteen: siihen, mikä rakentaa seurakuntaa. Korintissa tulee Paavalin mielestä hyödyntää tulkitsemattoman glossolalian sijaan profetointia ja tulkittua glossolaliaa. Nämä vastaavat Winkelmanin mallissa meedioiden roolia. Paavalin suositus uskonnollisesta toimijuudesta Korintin seurakunnalle on kuitenkin jännitteinen: näitä meedion rooliin kuuluvia tehtäviä tulisi toteuttaa osittain shamaanin roolista käsin. Paavali edellyttää, että kielilläpuhuva hallitsee itseään ja tajunnantilojaan. Meedioiden roolissa transsit ovat spontaaneja ja hallitsemattomia. Shamaanin roolissa henkilö pystyy hallitsemaan itseään ja tajuntaansa.

Tutkimusaiheeni on Paavalin miehinen puolustautuminen hänen kirjeissään Korintin seura-kunnalle. Korinttiin lähetetyn kirjeenvaihdon luennasta ilmenee, että Paavali on joutunut voimakkaan arvostelun kohteeksi. Hänen miehisyyttään on mitätöity monin tavoin. Tällaisessa tilanteessa Paavali turvautuu järeään puolustautumiseen. Paavalin niin sanottu ristinpuhe ilmenee juuri tässä tilanteessa; Korinttiin lähetetyssä ensimmäisessä kirjeessä ristinpuhe kuuluu kirjeen alussa, kun Paavali arvostelee inhimillistä viisautta, toisessa kirjeessä ristinpuhe liittyy Paava-lin kerskailuun vaikeuksillaan ja rangaistulla kehollaan. Paavali nostaa esiin mielikuvan ris-tiinnaulitusta Kristuksesta suurimpana mahdollisena kunniana, ja samastaa myös omat koet-telemuksensa ja kärsimyksensä Kristuksen kärsimyksiin. Kyseessä on siis kirjeenvaihto Korinttiin, Rooman valtaamaan kreikkalaiseen kaupunkiin. Tapahtuvan kontekstina on täten ajan kreikkalais-roomalainen, miehisyydelle korkeat vaati-mukset asettava kulttuuri. Tuonkin tutkielmassani laajasti esiin ajan käsityksiä arvostettavasta miehisyydestä. Kysymys on tämä: Kun Paavalin miehinen puolustautuminen perustui ajan kunniakäsitykseen nähden häpeällisten esimerkkien varaan (ristiinnaulitseminen, fyysisesti rangaistuksi tuleminen, kärsimys), niin miten kuulija pystyi vastaanottamaan sen kulttuurissa, jossa korostettiin miehistä kompetenssia, voimaa ja koskemattomuutta? Oliko Paavalin tapa puhua jotain aivan uutta, vai oliko ajassa jotain sellaista, mikä teki hänen julistuksestaan vä-hemmän vastakulttuurista kuin mitä ensivaikutelma antaisi ymmärtää? Ilmenee, että ajan kulttuurissa virtaili vaikutteita, jotka näyttivät suuntaa Paavalin ristinpu-heelle. Mies, joka asetti itsensä alttiiksi kärsimykselle ja kuolemalle muiden puolesta, oli ajassa ihailtu miehinen malli. Tällaisena Paavali haluaa sekä Kristuksen että itsensä esittää. Myös kyynisestä perinteestä nouseva stoalaisuus toi murtumia perinteiseen käsitykseen kos-kemattomasta miehisyydestä. Silti Paavalin miehisen puolustautumisen rakentuminen perin-teisesti häpeällisinä pidettyjen seikkojen varaan saavuttaa ajassaan ennenkuulumattomat mit-tasuhteet.

Tämä pro gradu -tutkielma tarjoaa suomenkielisen käännöksen apokryfiselle Papyrus Oxyrhynchus 840 -evankeliumifragmentille (P.Oxy. 840). Käännös on tehty tätä tutkielmaa varten laaditusta käsikirjoitustekstin editiosta, joka on koottu aiempia P.Oxy. 840:n editioita hyödyntäen. Käännös on varustettu kommenteilla. P.Oxy. 840 sisältää kaksi osittain säilynyttä perikooppia, joista kumpaakaan ei tunneta muista lähteistä. Niistä ensimmäinen on varoituspuhe pahantekijöille koituvasta rangaistuksesta. Toisessa perikoopissa Pelastajaksi kutsuttu Jeesus-hahmo saapuu opetuslapsineen temppeliin, jossa fariseus-ylipappi tulee huomauttamaan, etteivät he ole puhdistautuneet oikein ennen temppeliin tuloa. Tästä muodostuu kiistakeskustelu, jossa ylipappi kuvaa vaaditun puhtausrituaalin. Pelastaja vastaa voi-huudoilla, joilla toteaa ylipapin rituaalin tuovan vain ulkoisen puhtauden eikä sisäistä. Käännöksen jälkeen tutkielmassa verrataan P.Oxy. 840:tä kanonisiin evankeliumeihin ja tehdään arvio siitä, mitkä niistä ovat toimineet lähteinä P.Oxy. 840:lle. Tekstissä on viitteitä Matteuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumien hyödyntämiseen. Näistä on saatu temppelikertomukselle kertomusyhteys ja rakenne, joita mukaillen on laadittu uusi evankeliumikertomus. Alun varoituspuheessa on viitteitä Matteuksen ja Luukkaan evankeliumien hyödyntämisestä. Evankeliumeita on todennäköisimmin hyödynnetty kirjoitusta laadittaessa muistinvaraisesti tarkoituksena saada aikaan niitä läheisesti muistuttava teksti. Tutkielmassa rajoitutaan kanonisten vaikutteiden tarkasteluun, mutta on ilmeistä, että P.Oxy. 840:n laatimisessa on hyödynnetty muutakin kuin kanonisista evankeliumeista peräisin olevaa materiaalia. P.Oxy. 840:n sisällöstä nousee esiin neljä piirrettä, jotka antavat viitteitä sen kirjoittajan teologisesta ajattelusta ja tekstin sosiaalisesta kontekstista: σωτήρ-sanan yksinomainen käyttö, synoptisista evankeliumeista saatu käsitys kuoleman jälkeen olevasta rangaistuksesta. Johanneksen evankeliumin hyödyntäminen sekä Raamatun kuvausta laajempi tuntemus juutalaisista puhtauskäytännöistä.

1. Pietarin kirjeessä on enemmän lainauksia juutalaisten pyhistä kirjoituksista kuin missään muussa Uuden testamentin (UT) kirjoituksessa suhteessa tekstin pituuteen. Tässä tutkielmassa tarkastelen niitä lainauksia, jotka ovat yhteisiä Roomalaiskirjeen tai 1. Klemensin kirjeen kanssa. Lainausten tarkemman analysoinnin kautta vastaan kahteen tutkimuskysymykseen: 1) Mikä on 1. Piet:n kirjoittajan käyttämä LXX:n lähdeteksti ja kuinka tarkka lainaus on? Ovatko Roomalaiskirje ja 1. Klemensin kirje olleet kirjallisia innoittajia tai peräti lainausten Vorlageja 1. Piet:n kirjoittajalle? 2) Mihin tarkoitukseen lainausta on sovellettu? Mikä on sen tehtävä, ja miten se on sijoitettu uuteen tekstiin. Tämän takia tarkastelen lainausten laajempaa tekstikontekstia, varsinkin sellaista, jolla on yhtäläisyyksiä Roomalaiskirjeen tai 1. Klemensin kirjeen kanssa. Tarkastelen useita eri 1. Pietarin kirjeen tekstijaksoja (1. Piet: 2:4–10; 2:21–25; 3:8–12; 4:7–11; 5:1–5). Näitä vertailen taas juutalaisten pyhien kirjoitusten (Ex. 19:5–6; Ps. 33[34]:13–17; 117[118]:22; San. 3:34, 10:12; Jes. 8:14; 28:16; 43:20–21; 53: 4–7, 9; Hoos. 1–2), Roomalaiskirjeen (Room. 9:25–26, 33; 12:6–8, 10, 13–17) ja 1. Klemensin kirjeen (1. Klem. 1:3–2:1; 16:3–14; 22:2–7; 30:2–3; 49:5) kanssa. Käytän teksteissä seuraavia tekstieditioita: Nestle-Aland (28), Die Apostolischen Väter (1992), Göttingen (Septuaginta), Septuaginta (Rahlfs), Biblia Hebraica Stuttgartiensia ja Qumranin käsikirjoitukset. Sovellan tutkielmassa intertekstuaalisuuden käsitettä. Intertekstuaalisuus tarkoittaa tekstien välistä yhteyttä, eli tekstienvälisyyttä, jossa myöhempi teksti perustuu enemmän tai vähemmän toiseen aikaisempaan tekstiin. Määrittelen intertekstuaalisuudeksi 1. Pietarin kirjeessä sekä pyhien kirjoitusten lainaukset että myös muun kirjallisen riippuvuuden Roomalaiskirjeestä ja 1. Klemensin kirjeestä. Tarkastelen kirjallista riippuvuutta seuraavien kriteerien kautta. Kirjallinen riippuvuus on sitä todennäköisempää, jos vertailtavissa teksteissä esiintyy 1) yhtäläisiä sanoja tai teemoja, varsinkin harvinaisia ilmaisuja on merkittävä määrä, 2) yhdistelmä useita paralleelisia ja varsinkin laajoja tekstijaksoja sekä 3) lainauksen alkuperäisen merkityksen muuttumista uudessa tekstikontekstissa. Tutkimuskysymysten takia hyödynnän myös tekstikritiikkiä sekä UT:n että LXX:n kirjoituksiin niiden omien lainalaisuuksien mukaan. Aikaisemman tutkimuksen vanha koulukunta edustaa näkemystä, jonka mukaan 1. Pietarin kirjeen ja Roomalaiskirjeen välinen kirjallinen riippuvuus havaitaan useiden samankaltaisuuksien, kuten yhteisten lainausten kautta. Uusi koulukunta väittää taas, ettei edellä mainittujen kirjeiden välillä ole kirjallista riippuvuutta. Vaikka kirjeiden välillä on samankaltaisuuksia, niin tekstuaalinen evidenssi ei riitä tätä todistamaan. Samankaltaisuudet perustuvat ennemmin varhaiskristilliseen traditioon tai todistuskokoelmaan. Aikaisempi tutkimus on jakautunut myös 1. Klemensin kirjeen ja 1. Pietarin kirjeen välisestä kirjallisesta riippuvuudesta seuraaviin näkemyksiin: 1) Klemens on riippuvainen 1. Pietarin kirjeestä tai 2) kirjeiden väliset samankaltaisuudet ovat peräisin vain yhteisestä Rooman seurakunnan traditiosta. Tekstianalyysin avulla olen päätynyt seuraaviin johtopäätöksiin: 1) 1. Pietarin kirjeen ja Roomalaiskirjeen välinen kirjallinen riippuvuus näyttää todennäköiseltä kirjallisen riippuvuuden kriteerien valossa. 2) Lisäksi kirjallinen riippuvuus 1. Pietarin kirjeen ja 1. Klemensin kirjeen välillä on todennäköisesti päinvastaista, mitä aikaisemmin on esitetty. 1 Klemensin kirje vaikuttaa olevan 1. Piet:n kirjoittajan Vorlage. 1. Pietarin kirjeen ja Roomalaiskirjeen kirjalliseen riippuvuuteen liittyvä tuleva keskustelu tulisi käydä metodologisella tasolla, joka ottaa kantaa intertekstuaalisuuteen ja kirjallisen riippuvuuden kriteereihin. Päätelmäni, jonka mukaan 1. Klemensin kirje on ollut 1. Piet:n kirjoittajan Vorlage, eikä päinvastoin, vaatii taas lisää tarkastelua. Tekstien välillä on vielä useampia samankaltaisuuksia, joita ei ole käsitelty. Lisäksi 1. Piet:n kirjoittaja on käyttänyt lainauksia rohkaisuina ja kehotuksina kärsiville kristityille. Tekstin tasolla lainausten tehtävät voidaan taas jakaa 1) oman väitteen perusteluihin ja 2) oman tekstin täydentäjiin.

Tässä pro gradu -tutkielmassa selvitän, kuinka Raamatun evankeliumien suhde Rooman valtakuntaan näkyy niiden kuvauksessa Pontius Pilatuksesta. Lähestyn tutkimuskysymystä narratiivi- ja redaktiokritiikin näkökulmasta. Lisäksi arvioin eri tutkijoiden näkemyksiä asiaan. Keskeisen aseman tutkielmassani saa imperiumikritiikin arviointi. Tyypillisesti imperiumikritiikissä Raamatun teksteistä etsitään viittauksia Rooman imperiumiin. Nämä viittaukset voivat olla sekä suoria että piilotettuja. Imperiumikritiikin näkökulma tavallisesti on se, että Raamatun tekstit ovat vastakulttuurisia tekstejä, jotka haastoivat Rooman valtakunnassa vallitsevat arvot. Imperiumikritiikin näkökulmasta Pontius Pilatus on mielenkiintoinen tutkimuskohde, sillä hän esiintyy kaikissa evankeliumeissa Jeesuksen tuomitsijana. Lisäksi roomalaisena maaherrana hän edustaa selvästi Rooman valtaa. Niinpä mikäli Rooman valtakunnan arvostelu kuului evankeliumin tarkoituksiin, Jeesuksen oikeudenkäynti Pilatuksen edessä tarjosi siihen erinomaisen mahdollisuuden. Tutkielmassa keskitynkin erityisesti Jeesuksen oikeudenkäyntiin, sillä siinä Pilatus esiintyy merkittävimmässä roolissa. Toisaalta Jeesus ja Pilatus eivät ole oikeudenkäynnin ainoat henkilöt, vaan merkittävän roolin saavat myös eräät juutalaiset ryhmät ja väkijoukko. Evankelistat korostavatkin esimerkiksi juutalaisten ylipappien osuutta Jeesuksen tuomitsemisessa, jos juutalaisen väkijoukon kokoonpano vaihteleekin hieman evankeliumien välillä. Tästä syystä kiinnitän tutkielmassani huomiota myös siihen, kuinka evankeliumit suhtautuvat niissä esiintyviin juutalaisiin. Tässä tutkielmassa päädyn siihen johtopäätökseen, ettei yksikään evankeliumi edusta anti-imperialismia. Johanneksen evankeliumin jyrkkä dualismi avaa kyllä mahdollisuuden ymmärtää, että myös Rooman valtakunta kuuluu pimeyden ja valheen alle, jos se ei tunnista Jeesuksen totuutta. Tästä huolimatta Rooma ei nouse erityiseksi teemaksi missään kohtaa evankeliumia. Markuksen ja Matteuksen evankeliumit puolestaan vaikuttavat ensisijaisesti korostavan oikeudenkäyntiin osallistuneiden juutalaisten syyllisyyttä Jeesuksen kuolemaan samalla, kun Pilatuksen vastuu Jeesuksen tuomitsemisesta jää vähemmälle huomiolle. Luukkaan evankeliumi taas edustaa myönteisintä asennetta niin juutalaisia kuin roomalaisiakin kohtaan. Evankeliumi välttää syyllisyyden teemaa ja korostaa Jumalan suunnitelman toteutumista Jeesuksen kuolemassa. Yleisesti ottaen totean, että evankeliumien ensisijainen konteksti on juutalainen. Evankeliumien kirjoittajien yhteisöt pyrkivät määrittelemään omaa suhdettaan muuhun juutalaisuuteen ja muihin juutalaisiin ryhmiin. Evankeliumeissa näkyykin turhautuminen siihen, etteivät kaikki juutalaiset ole tunnustaneet Jeesuksen messiaanisuutta. Sen sijaan Rooman valtakunta jää vähälle huomiolle, mutta evankelistojen asenne näyttää lähtökohtaisesti olleen myönteinen tai ainakin neutraali. Tämä näkyy myös siinä, että Pilatus jää evankeliumien kuvauksessa varjoihin. Evankelistat kuvaavat vain vähän Pilatuksen ajatuksia ja tavoitteita. Niinpä evankeliumien Pilatus-kuvaukset ovat hyvin alttiilta tulkinnoille, siinä missä evankeliumeissa esiintyvien juutalaisten tavoitteet ovat varsin ilmeiset.

Tutkimuksessa tarkastellaan Jaakobin kirjeessä kuvattuja sairaan voitelua ja syntien tunnustamista rituaaleina. Tämän pohjalta selvitetään yksittäisten toimijoiden ja yhteisön rooleja, rituaalien vaikuttavuutta sekä niiden suhdetta toisiinsa. Sairaan voitelu -rituaalissa rituaalin osia ovat vanhinten kutsuminen, öljyllä voitelu ja rukoilu Herran nimessä. Syntien tunnustamisrituaalissa ne vastaavasti ovat syntien tunnustaminen ja rukoilu. Näitä osia ei voi erottaa toisistaan ja ne toistuvat aina rituaalia suoritettaessa. Stanley Tambiahin määritelmän valossa sekä sairaan voitelu että syntien tunnustaminen voidaan käsittää rituaaleiksi. Lawsonin ja McCauleyn kognitiivisen rituaaliteorian pohjalta sairaan voitelu -rituaali on eräänlainen erityisagentti- ja erityisinstrumenttirituaalin sekamuoto. Vanhimmille suunnattu kehotus rituaalin suorittamiseen ilmentää yli-inhimillisen agentin liittymistä rituaalissa vanhimpiin erityisagenttirituaalikuvauksen mukaisesti. Yli-inhimillinen agentti voi liittyä rituaaliin myös toimintojen – rukouksen ja öljyllä voitelun – kautta, mikä ilmentää erityisinstrumenttirituaalikuvausta. Sen pohjalta rituaali voidaan toistaa eikä sen suorittajilta vaadita erityistä virkaan tai tehtävään vihkimistä. Rituaalin voi siis suorittaa kuka tahansa. Syntien tunnustaminen käsitetään ensisijaisesti erityisinstrumenttirituaalina, jolloin yli-inhimillinen agentti liittyy rituaalissa toimintoihin – syntien tunnustamiseen ja rukoiluun. Mary Douglasin ruumis-metaforan kautta sairaus voidaan käsittää sekä yksilön että sosiaalisen ruumiin epätasapainona, koska sairaus on ainakin tilapäisesti vienyt yksilön eroon yhteisöstä. Puhtaus-saastaisuus-näkökulma tulee erityisesti ymmärrettäväksi, kun sairaus käsitetään epäpuhtautena mahdollisen synnin aiheuttaman sairauden tapauksessa. Rituaalit olivat ensisijaisesti keino parantua. Syntien tunnustamisrituaali toimi mahdollisesti myös välineenä – kalliin signaalin teorian mukaisena kalliina signaalina – yhteisön normien mukaan elävien kristittyjen erottamisessa yhteisöön vähemmän sitoutuneista jäsenistä. Lisäksi se saattoi olla rituaaliin liittyvien roolien myötä myös keino ratkaista ristiriitoja yhteisössä tasa-arvoisten kristittyjen välillä. Rituaalien vaikuttavuus – paraneminen – voidaan käsittää yli-inhimillisen agentin liittymisellä rituaaliin Lawsonin ja McCauleyn kognitiivisen rituaaliteorian pohjalta. Lisäksi niiden vaikuttavuutta voidaan selittää rituaaliparantamisen erityispiirteiden ja plasebovaikutuksen pohjalta. Lauseet ”uskon rukous parantaa sairaan” ja ”koska vanhurskaan rukous vaikuttaa” ilmentävät myös rituaalien vaikuttavuutta Jaakobin kirjeen sisällön perusteella. Myös anteeksiantamuksella oli mahdollisesti paranemista edistävä vaikutus. Sairaan voitelu- ja syntien tunnustamisrituaalit olivat osa antiikin yhteisön rituaalikokonaisuutta. Ne voidaan suorittaa toisistaan riippumatta. Ne voivat toisaalta liittyä myös toisiinsa, jolloin synnit tunnustettiin vanhimmille sairaan voitelun yhteydessä. Toisaalta henkilö on voinut pyytää syntien tunnustamisen yhteydessä myös sairaan voitelun suorittamista.

Pro gradu -tutkielmani tavoitteena on tarkastella sitä, minkälaisen mallin Matteuksen evankeliumissa esiintyvät kaksitoista opetuslasta antavat Jeesuksen seuraamisesta. Lähtökohtana on ajatus siitä, että Matteuksen evankeliumin tekijä on toimitus- ja kirjoitustyössään muokannut opetuslapsia omien näkemystensä mukaiseen suuntaan. Lähestyn tutkimuskysymystäni kolmesta näkökulmasta. Redaktiokritiin avulla pyrin selvittämään, miten Matteus on muokannut tarkasteltavia opetuslapsihahmoja. Narraatiokritiikin avulla tarkastelen sitä, minkälaisen mallin kukin opetuslapsi esittää Jeesuksen seuraamisesta Matteuksen kertomuksen kokonaisuudessa. Sosiaalisen identiteetin näkökulmasta pyrin selvittämään, minkälaisina prototyyppeinä, esimerkkeinä tai stereotyyppeinä tarkasteltavat hahmot esiintyvät. Lähdeaineistonani käytän sellaisia Matteuksen evankeliumin tekstipätkiä, joissa yksittäiset hahmot kahdentoista opetuslapsen joukosta nousevat esille. Näin siksi, että kaikki kahdentoista opetuslapsen joukkoon kuuluvat hahmot eivät nouse henkilökohtaisessa roolissa esille Matteuksen evankeliumissa. Käsittelen koko kahdentoista opetuslapsen ryhmää taustaluvuissa sekä yksittäisiä opetuslapsia käsittelevien kappaleiden yhteydessä. Tutkimukseni taustalla on Urlich Luzin näkemys Jeesuksen opetuslapsista läpikuultavina hahmoina. Luzin mukaan Matteus esittää opetuslasten avulla oman näkemyksensä siitä, minkälaisia Jeesuksen opetuslasten tulisi olla. Lähdeaineiston analyysi osoittaa, että Matteuksen esittämät kaksitoista opetuslasta antavat pääaisassa samanlaisen mallin Jeesuksen seuraamisesta. Opetuslapset ovat hyviä puolia korostavissa ominaisuuksissaan ihanteellisia, mutta erehtyväisyyttä korostavissa ominaisuuksissa inhimillisiä Jeesuksen seuraajia. Poikkeuksena on Juudas Iskariot, joka ei anna esimerkkiä ihanteellisesta opetuslapsesta. Kaikkien kahdentoista opetuslapsen joukosta nousevan henkilöhahmon voidaan kuitenkin sanoa pyrkivän sosiaalisen identiteetin vahvistamiseen. Opetuslapset näyttäytyvät pääasiassa Jeesuksen seuraajien sisäryhmän ihanteellisimpina edustajina. Opetuslapset ovat kuitenkin monimuotoinen ryhmä, sillä ensinnäkin kukaan heistä ei anna kuvaa täydellisestä Jeesuksen seuraamisesta ja toiseksi he kaikki tuovat oman vivahteensa Jeesuksen seuraamisen malliin.

Tässä pro gradu -tutkielmassa selvitetään syitä filosofi-teologi Origenes Aleksandrialaisen (n. 185–254 jaa.) allegoriselle raamatuntulkinnalle. Tutkimuksessa selvitetään, löytyykö Origeneen allegorisen tulkinnan periaatteille ja erityispiirteille selittäviä tekijöitä hänen luomiskäsityksestään ja/tai aleksandrialaisesta perinteestä. Tutkimuskysymys on kaksiosainen. Ensimmäisessä osassa selvitetään Origeneen käsitystä luomisen syvemmästä merkityksestä, jotta hänen käsityksensä ihmisen olemassaolon luonteesta selviää. Sen oletetaan olevan sidoksissa hänen allegoriseen raamatuntulkintaansa. Tätä varten tehdään tekstianalyysi Homiliae in Genesim 1:stä, missä Origenes esittää allegorisen tulkintansa Ensimmäisen Mooseksen kirjan aloittavasta luomiskertomuksesta. Tutkimuskysymyksen toisessa osassa tarkastellaan Origeneen allegorisen raamatuntulkinnan juuria, perusteita ja erityispiirteitä. Perusteilla tarkoitetaan allegorista tulkintaa selittäviä lähtökohtia. Näihin luetaan: ontologiset käsitykset ajattelussa ja Raamatun kirjoitusten ymmärtämisessä (näkyvä/näkymätön, tasot) Origeneen näkemys Raamatusta ”ohjekirjana”, Kristuksen ymmärtäminen kirjoitusten ruumiina (Sana) ja hengellisen merkityksen avaajana (Sana/Logos), Mooseksen lain hengellinen tulkinta ja käsitys kielen jumalallisesta alkuperästä. Nimien etymologian jäljittämistä tutkitaan erityispiirteenä, samoin kuin homonyymisten ilmausten tarkkailua. Tutkimuskysymyksen toisessa osassa tarkasteltavia asioita peilataan tutkimuskysymyksen ensimmäisessä osassa selvinneeseen Origeneen käsitykseen ihmisen olemassaolon luonteesta ja etsitään syitä perinteestä. Tutkimuskysymyksen ensimmäisessä osassa selviää, että Platonin Timaios, Filon Aleksandrialaisen kahden luomisen käsitys, Johanneksen evankeliumin prologi ja Paavalin kirjoitukset (2. Kor. 4:16) ovat vaikuttaneet Origeneen tulkintaan luomiskertomuksesta ja käsitykseen ihmisen olemassaolon luonteesta. Antiikin malliin Origenes rinnastaa makrokosmoksen mikrokosmokseen. 1. Moos. 1:1:n taivas kuvaa allegorisesti tulkittuna ”meidän mieltämme” (Filonille mieltä), joka on ajan ulkopuolella. Ihmisen ikuinen ja ruumiiton sisin (1. Moos. 1:26; sisäinen ihminen) on Jumalan kuvan (Kristus; Sana/Logos) mukaan tehty ja ruumiillinen ihminen on maasta muovattu (1. Moos. 2:7; ulkoinen ihminen). Origeneen tulkitsemana luomiskertomuksen hengellisellä tasolla ohjeistetaan, kuinka ihmisen tulisi pyrkiä Jumalan tahdon mukaisiin asioihin ja pois ruumiillisten asioiden vallasta. Tavoitteena on tulla Sanan/Logoksen kaltaiseksi ja päästä takaisin 1. Moos. 1:1:ssä kuvattuun jumalalliseen ja hengelliseen alkuperään. Yhdistettynä Origeneen muihin kirjoituksiin tämän katsotaan tarkoittavan ennalleenpalauttamista (apokatastasis). Tutkimuskysymyksen toisessa osassa selviää, että luomiskäsitys selittää Origeneen allegorista tulkintaa. Hän katsoo kirjoitusten opastavan (Sanan/Logoksen avaamana) sielua hyveeseen ja sielun täydellistymiseen, sekä nousemaan kirjaimellisesta ymmärryksestä hengelliseen. Origeneen allegorinen tulkinta pääsiäisen vietto-ohjeista (2. Moos. 12:1–51) De paschassa todentaa tämän. Hän tulkitsee Filonin tavoin pääsiäisen symboloivan sielun ylitystä pois ruumiillisesta maailmasta. Tutkimuksessa tämä yhdistetään luomisen syvempään merkitykseen eli ennalleenpalauttamiseen. Pääsiäisenvietto-ohjeet kuvaavat myös kirjaimellista lukutapaa (pääsiäislammas [Sana] raakana) ja hengellistä lukutapaa (pääsiäislammas [Sana] paistettuna), joista jälkimmäinen on tavoiteltavaa (ei pohjaudu Filonin näkemyksiin). Symbolien tulkinnassa havaitaan yhtäläisyyksiä Filoniin. Origeneen käsitys kirjoitusten näkymättömästä tasosta pohjautuu ontologisiin käsityksiin ja perinteeseen nojaavaan käsitykseen kirjoituksiin kätketyistä jumalallisista totuuksista (Egyptin papit, Salomo, Mooses, juutalainen ja platonistinen filosofia). Käsitys Mooseksen lain hengellisestä tulkinnasta pohjautuu tähän perinteeseen ja Paavalin kirjoituksiin. Nimien etymologian jäljittäminen kirjoitusten hengellisen merkityksen selvittämiseksi (Filonin vaikutus) ja jumalallisten nimien äänneasun säilyttämiseen pyrkiminen pohjautuu käsitykseen, jonka mukaan kielen ja nimien alkuperä on jumalallinen (Egyptin vaikutus, Platon, Filon). Luomiskäsitys selittää homonyymisten ilmausten tarkkailun, sillä kirjoitusten hengellisen merkityksen oikein ymmärtämiseksi on selvitettävä, viitataanko niillä ikuiseen vai aistein havaittavaan, sisäiseen vai ulkoiseen ihmiseen.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan sosiaalisen identiteetin muotoutumista Uuden testamentin pastoraalikirjeissä, eli Ensimmäisessä kirjeessä Timoteukselle, Toisessa kirjeessä Timoteukselle sekä Kirjeessä Titukselle. Tarkastelussa hyödynnetään sosiaalitieteellistä sosiaalisen identiteetin näkökulmaa, joka jakautuu sosiaalisen identiteetin teoriaan ja itsekategorisointiteoriaan. Sosiaalinen identiteetti muotoutuu pastoraalikirjeissä kahtalaisesti: suhteessa vastustajiin vastaamalla heidän opetuksensa sisältöihin kirjoittajan muotoileman teologian avulla, sekä ennen kaikkea itsemäärittelyn avulla luomalla selvät käyttäytymisnormit, joita noudattamalla terveen opin mukainen usko tulee näkyväksi. Sosiaalinen identiteetti muotoutuu aina suhteessa muihin, eli niin kutsuttuun ulkoryhmään. Pastoraalikirjeiden kuvaamat vastustajat eivät edusta varsinaisesti mitään toisella vuosisadalla tunnettua yhtenäistä joukkoa, vaan he ovat todennäköisimmin yhteisön sisältä nousevia yksittäisiä poikkeuksia, joiden ajattelussa on nähtävissä kirjoittajan näkökulmasta poikkeavaa tulkintaa paavalilaisesta kristillisyydestä. Sosiaalisen identiteetin rakentuminen suhteessa vastustajiin ilmenee erityisesti niissä tekstikohdissa, joissa kirjeiden kirjoittaja vastaa vastustajien opetukseen muotoilemalla omaa teologiaansa tukeutuen Vanhan testamentin teksteihin. Poleemisen retoriikan avulla vastustajista luodaan negatiivinen kuva. Pastoraalikirjeissä ilmitulevan itsekategorisoinnin perusteella terveen opin mukainen kristitty sitoutuu Jumalaa kunnioittavaan asenteeseen, josta kumpuavat hyvät teot. Seurakunnan järjestys pohjautuu kreikkalais-roomalaisen yhteiskunnan perhemalliin, jonka perusteella myös seurakunnassa vallitsee tarkka hierarkia. Oikean käytöksen merkitys on identiteetin ilmenemisen kannalta oleellista, minkä vuoksi pastoraalikirjeet sisältävät paljon seurakunnalle annettavia normeja. Normit linkittyvät vahvasti kreikkalais-roomalaisen yhteiskunnan ihanteisiin. Sisäryhmän sosiaalista identiteettiä ylläpidetään prototyyppisen johtajan avulla, joka pastoraalikirjeissä on kirjeiden kuvaama Paavali. Sosiaalisen identiteetin näkökulman soveltaminen pastoraalikirjeisiin avaa tuoreen näkökulman siihen, millä tavalla kirjeet tuovat ilmi toisen vuosisadan alun kristittyjen itseymmärrystä. Paavalilaisesta perinnöstä oli toisella vuosisadalla olemassa monenlaisia tulkintoja, joista pastoraalikirjeet edustavat poikkeuksellisen yhteiskuntamyönteistä tulkintaa. Pastoraalikirjeiden tarkoituksena on pyrkiä kohti sosiaalista harmoniaa, ja näin vahvistaa yhteisöä sekä vakiinnuttaa kristillisen yhteisön asema osaksi kreikkalais-roomalaista yhteiskuntaa.

Pro gradu –tutkielmani tarkoituksena on tutkia 1) vallitsiko alkuseurakunnissa samanlaiset sosiaaliset suhteet ja rakenteet kuin ympäröivän kulttuurin huonekunnissa ja 2) Oliko alkuseurakunta vastakulttuurinen reaktio vallitsevalle paterfamilias-asetelmalle. Lähteinäni käytän tutkimuksessani synoptisia evankeliumeja. Olen valinnut tarkasteltavat tekstikohdat kolmen kriteerin mukaan: 1) Niissä käytetään perheterminologiaa. 2) Tekstissä viitataan Jeesuksen ja hänen seuraajiensa sosiaalisiin suhteisiin. 3) Tekstin sisältämät Jeesuksen sanat on perinteisesti tulkittu huonekuntavastaisiksi. Tutkimusmenetelminä käytin kirjallisuus- ja redaktiokriittistä lähestymistapaa. Tämän luo pohjan käsiteltävien tekstien läpikäymiselle, joissa tarkasteltavina olleita teemoja vertasin antiikin Välimeren alueen huonekuntarakenteisiin. Tekstikohdissa, joissa esille nousi kysymys, oliko alkuseurakunta vastakulttuurinen reaktio paterfamiliakselle tärkeäksi näkökulmaksi nousee kunnian ja häpeän –malli. Käsitellyissä tekstikohdissa Jeesuksen seuraajiin ja heidän välisiin suhteisiinsa viitataan perheterminologiaa käyttäen. Perheenpään asema osoitetaan usein Jumalalle, jonka alaisina seurakunnan jäsenet muodostivat perheyhteisön. Toiseen seurakunnan jäseneen veljellisesti suhtautuminen saattoi tuottaa ongelmia tilanteissa, joissa seurakunnan jäsenet tulivat erilaisista sosiaalisista taustoista. Sosiaalisen statuksen tuomaan kunnioitukseen tottunut henkilö ei välttämättä saanut totuttua arvonantoa, joka hänelle kuului. Korkeamman sosiaalisen statuksen omaava jäsen ei välttämättä ole pystynyt suhtautumaan heikommasta sosiaalisesta asemasta tulevaan henkilöön veljenään. Seurakunnissa näytetään pyrkineen tasa-arvoiseen suhtautumiseen seurakuntalaisten kesken mutta se ei aina ole toteutunut. Arvonimet tuli osoittaa seurakunnassa Jumalalle ja Kristukselle. Käsittelemäni tekstikohdat, jotka sisältävät kuvauksia irtaantumisesta omasta huonekunnasta ei mielestäni pidä sisällään ajatusta siitä, että teksteillä pyritään vastustamaan vallitsevaa huonekunta-asetelmaa. Jeesuksen seuraajaehdokkaat ovat saattaneet joutua tilanteen eteen, jossa heidän tuli valita, mikä oli heidän elämässään etusijalla. Perinteisten vastuiden toteuttamisesta omalle huonekunnalle tuli mahdollisesti rajoitettua mutta tekstien tarkoitus ei ole ollut vastustaa käskyä kunnioittaa vanhempiaan.