Browsing by discipline "Yleinen historia"
Now showing items 41-60 of 89
-
(2017)Pro gradu -työssäni tutkin Rasā’il Ikhwān al-Ṣafā’ -nimellä tunnetussa tietosanakirjassa esitettyjä tähtitieteellisiä ja astrologisia käsityksiä sekä niiden taustoja. Rasā’il Ikhwān al-Ṣafā’ on islamilaisen maailman ensimmäinen tieteitä ja maailman rakennetta esittelevä yleistajuinen tietosanakirja, joka koostuu 52 kirjeestä. Teos on kirjoitettu pseudonyymin ”Ikhwān al-Ṣafā’” eli ”Puhtauden veljet” takaa, eikä kirjoittajien henkilöllisyydestä ole varmaa tietoa. Puhtauden veljet vaikuttivat pääasiassa Basrassa, joka sijaitsee nykyisen Irakin alueella. Myös Rasā’il Ikhwān al-Ṣafā’ -teoksen tarkka ajoitus on hämärän peitossa, mutta todennäköisesti teos on syntynyt 900-luvulla. Rasā’il oli tunnettu keskiajan arabialais-islamilaisen kulttuurin eliitin keskuudessa. Puhtauden veljet olivat esoteerisia muslimeja. Ryhmän uusplatonilaissävytteisessä ajattelussa on eklektisesti ammennettu hyvin monista eri filosofisista ja uskonnollisista lähteistä. Tähtitieteeseen ja astrologiaan liittyvissä näkemyksissä on esimerkiksi kreikkalaisia, babylonialaisia, intialaisia, hermeettisiä ja islamilaisia elementtejä. Puhtauden veljet pitävät filosofiaa tienä pelastumiselle, ja heidän yhtenä tavoitteenaan on osoittaa Jumalan ilmoituksen oikeellisuus tieteiden avulla. Veljet pyrkivätkin herättämään lukijan kiinnostuksen tieteitä kohtaan. Rasā’ilin uskonnollinen suvaitsevaisuus ja eklektinen suhtautuminen pakanoiden ajatuksia kohtaan on huomattavaa. Selvitän pro gradu -työssäni millaisia tähtitieteellisiä ja astrologisia käsityksiä Rasā’ilissä esitetään, sekä mistä eri lähteistä ja traditioista nämä näkemykset ovat peräisin. Tuon työssäni esiin Puhtauden veljien esittämän näkemyksen maailmankaikkeuden rakenteesta, taivaskehistä ja planeettaliikkeistä. Päälähteenäni käytän Rasā’il Ikhwān al-Ṣafā’ -teoksen uutta Oxfordin editiota.
-
(2016)Pro gradu -tutkielmani käsittelee naisten mielisairauksia 1800-luvun Englannissa. Käytän lähteenäni eri vuosikymmenillä vaikuttaneiden kahdeksan lääkärin tekemiä oppikirjoja ja kirjoituksia mielisairauksista. Tutkin erityisesti sitä, miten lääkärit määrittelivät ja suhtautuivat naisten mielisairauksiin ja mitä heidän diagnosoimansa sairaudet kertovat 1800-luvun englantilaisen yhteiskunnan käsityksistä terveestä ja normaalista sekä sairaasta ja epänormaalista. Tuon esille, kuinka psykiatrian alalla tapahtui 1800-luvun aikana monia merkittäviä muutoksia, joista monet liittyivät mielisairauksien diagnostisiin kysymyksiin, sairauksien ymmärtämiseen sekä hoitomuotoihin. Tutkimukseni on luonteeltaan kvalitatiivinen ja vertaileva tutkimus. Se edustaa lähestymistavaltaan historiallista kuvailevaa psykopatologiaa. Teoreettinen lähtökohta tutkimukselleni perustuu pääosin näkemykseen, että mielisairauksia on käytetty perinteisten tautiluokitusten lisäksi sosiaalisen kontrollin välineinä. Tutkimussuuntaa edustavat esimerkiksi Michel Foucault ja Andrew Scull. Tutkielmani jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osiossa tarkastelen lääkäreiden käyttämiä selitysmalleja mielisairauksien syistä. 1800-lukua voidaan pitää aivobiologian aikakautena ja biologiset tekijät nousivat suosituimmaksi mielisairauksien selitysmalliksi. Erityisesti perimää pidettiin yhtenä merkittävänä mielisairauksien aiheuttajana. Toisaalta kaikki lääkärit huomioivat myös erilaiset psykososiaaliset tekijät mielisairauksien taustalla, vaikka niille annettu painoarvo vaihtelikin. Toisessa osiossa käyn läpi sitä, miten ja millä kriteereillä lääkärit diagnosoivat ja luokittelivat naisten mielisairauksia. Yleisiä mielisairausdiagnooseja olivat mania, melankolia, monomania, hysteria ja lapsivuodemielenvikaisuus. Kaikki diagnoosit eivät kuitenkaan olleet vuosisadan lopullakaan vielä täysin yhtenäisiä, sillä lääkärit erosivat toisistaan joissakin diagnostisissa kysymyksissä. Keskeisiä tekemiäni havaintoja naisten mielisairauksista on, että ne olivat hyvin voimakkaasti yhteydessä naisten biologiseen toimintaan, kuten kuukautiskiertoon ja raskauteen, sekä toisaalta seksuaalisuuteen. Mielisairaudet ilmensivät ja kuvasivat usein yhteiskunnan arvojen kannalta jotakin epänormaalia ja epätoivottavaa. Samalla ne muodostivat vastakohdan yhteiskunnan arvoille ja käsityksille normaalista. Toisaalta mielisairaudet myös rakensivat ja vahvistivat vallitsevia käsityksiä terveydestä ja normaaliudesta. Kolmannessa osiossa tuon esille erilaisia hoitomuotoja, joita lääkärit suosittelivat potilaille. Erityisesti mielisairaalalaitos koki suuria muutoksia 1800-luvulla sen muuttuessa ainakin tavoitteiltaan pelkästä säilöntäpaikasta hoitavaksi laitokseksi. Myös hoitomenetelmät kokivat merkittäviä muutoksia kun moraaliset hoitomuodot kasvattivat suosiotaan erilaisiin pakkokeinoihin nähden. Toisaalta lääkärien kehittämät menetelmät ja mallit eivät aina päässeet toteutumaan käytännön syiden, kuten kasvavien potilasmäärien vuoksi.
-
(2016)Pro gradu -tutkielmassa tutkitaan Yhdysvaltain toisen presidentin John Adamsin keskeisessä elämäkertakirjallisuudessa tapahtuneita historiografisia muutoksia ja Adamsin 1950-luvulta alkanutta arvostuksen nousua aluksi historioitsijoiden, mutta 2000-luvulla myös suuren yleisön keskuudessa. Merkittäviä tekijöitä tässä nousussa ovat olleet paitsi se, että Massachusetts Historical Society toi valtaosan Adamsin papereista ja kirjeenvaihdosta julkisuuteen vasta 1950-luvulla, myös se, että 1990-luvulta lähtien sellaiset tunnetut historioitsijat kuin Joseph J. Ellis ja David McCullough ovat alkaneet esittää Adamsin aiempaa myönteisemmässä valossa ja entistä tärkeämpänä toimijana Yhdysvaltain perustamisvaiheessa. Erityisen tärkeä merkitys Adamsin popularisoijana on ollut McCulloughin vuonna 2001 ilmestyneellä Pulitzer-palkitulla elämäkerralla John Adams ja sen pohjalta tehdyllä palkitulla samannimisellä TV-sarjalla. Tutkielma perehtyy myös historioitsijoiden ja elämäkertojen kirjoittajien Adamsin presidenttikaudesta antamaan kuvaan ja arvioihin, jotka ovat Adamsin kohdalla poikkeuksellisen ristiriitaisia, sekä Adamsin ympärille rakentuneeseen historiapolitiikkaan, jonka viimeisimpiä ilmentymiä ovat vaatimukset pystyttää hänelle muistomerkki pääkaupunki Washington, D.C.:hen. Tätä tutkielmaa varten on käyty läpi paitsi Adamsin tärkeimmät elämäkerrat, myös lehdistöä ja Yhdysvalloissa suosittuja presidenttien suuruusarviointeja eli rankingeja. Tutkimus sijoittuu menetelmällisesti elämäkertatutkimuksen ja historiografian välimaastoon ja hyödyntää molempien teorianmuodostusta. Sekä elämäkerta että historiografia ovat olleet akateemisten historiantutkijoiden pitkään jossain määrin hyljeksimiä tutkimushaaroja, mutta tämä tutkimus lähtee siitä, että kumpikin näistä on tärkeä. Biografia on keskeinen yleisen historiakuvan muovaaja, ja historiallisen tutkimuksen oman historiallisen luonteen tunnustaminen on ensiarvoisen tärkeää. Tämän tutkimuksen kannalta keskeistä elämäkerran lajia eli yhdysvaltalaista presidenttielämäkertaa biografian muotona ei ole juuri tutkittu. Presidentti-instituution ja elämäkerran muuttuvien roolien vuoksi aihepiiri tarjoaa kuitenkin mielenkiintoisen ikkunan Yhdysvaltain historiaan.
-
(2016)Pro gradu-tutkielmani kohteeni on vuosina 1435-1440 kirjeitse latinaksi käyty akateeminen väittely, joka tunnetaan Scipio-Caesar polemiikkina. Siinä renessanssihumanistit Poggio Bracciolini, Guarino Veronese, Ciriaco d'Ancona ja Pietro del Monte asettivat Gaius Julius Caesarin ja Scipio Africanus vanhemman vastakkain ja arvioivat heidän keskinäistä paremmuuttaan niin saavutustensa kuin hyveidensäkin puolesta. Scipio ja Caesar olivat antiikin Rooman tunnetuimpia ja kiistellympiä valtiomiehiä ja esiintyivät merkittävässä osassa myöhäiskeskiajan Italialaisten humanistien kirjallisuutta. Tutkin polemiikin keskustelun historiallisia ja poliittisia puolia ja argumentoin, että tässä tapauksessa kirjallinen vastakkainkainasettelu näiden kahden valtiomiehen välillä oli renessanssihumanistien tapa tarkastella eroja aikansa Italian poliittisissa ideologioissa, eritoten klassisen rebulikanismin ja monarkismin välillä. Lähden todentamaan väitettäni tarkastelemalla tapaa, jolla Caesar ja Scipio on kuvattu kirjeissä suhteessa näihin ideologioihin. Lisäksi analysoin, miten kirjeissä tehtävällä historiallisella tulkinnalla luodaan toisistaan poikkeavaa kuvaa kunkin valtiomiehen hyveellisestä tai paheellisesta toiminnasta ja miten tämä suhteutuu kirjoitusajankohdan poliittiseen tilanteeseen. Rooman historia nähdään kaikkien osapuolien mukaan ihailtavana, mutta Poggio ja del Monte noudattavat Firenzen tasavallan ideologista linjaa määrittelemällä, että vapaudelle ja taiteille suotuisin historiallinen hetki oli nimenomaan Rooman tasavallan aika ja Scipio urhein sitä puolustanut sankari. Caesar taas edusti polemiikissa paitsi tyrannian uhkaavia ominaisuuksia tasavallalle, myös Guarinolle ja Ciriacolle esikuvallisia luonteenpiirteitä monarkeille ja keisarien valtaoikeuksia.
-
(2017)Tutkin pro gradu -työssäni Ruotsin kuninkaan Kaarle XVI Kustaan ensimmäistä virallista valtiovierailua Suomeen vuonna 1974, presidentti Urho Kekkosen isännöimänä. Valtiovierailuihin liittyen on tehty niukasti aikaisempaa tutkimusta. Vuoden 1974 valtiovierailu oli merkityksellinen monessa mielessä: vierailu sijoittui aikaan, jolloin Suomi pyrki kohti läntistä integraatiota ja Kekkonen oli virkakautensa huipulla. Suomi oli kehittynyt suurin harppauksin ja otti kiinni muita pohjoismaita. Yhteystyö Ruotsiin oli tiivistä kaikilla yhteiskunnan aloilla. Ruotsin kuningas oli vasta 28-vuotias astuessaan virkaan ja hänen valtaoikeutensa oli riisuttu lähinnä symboliseksi. Edellinen kuningas oli käynyt virallisella vierailulla viimeksi vuonna 1952 Suomen ollessa vielä kehittymätön. Valtiovierailulla oli tärkeä merkitys suhteiden vaalimisessa. Ensimmäinen tutkimuskysymykseni on, mitä valtiovierailun ohjelma käytännössä sisälsi ja minkälaisia teemoja valtionpäämiesten puheet sisälsivät. Toisessa tutkimuskysymyksessä pohdin, miten aikalainen suomalainen ja ruotsalainen lehdistö suhtautui vierailuun ja minkälaisia eroja kirjoittelussa on nähtävissä. Tässä kohdassa kiinnitän huomiota myös kansan reaktioihin. Kolmanneksi pohdin vierailun kulttuurista ja poliittista merkitystä. Lähtöoletuksena on, että Suomen ja Ruotsin välit muuttuivat tasavertaisimmiksi, ja että presidentin ja Kuninkaan ero kokemuksessa ja valtiosäännöissä muutti vierailun dynamiikkaa. Lähteinä käytän perinteisen historiakirjoituksen tavoin arkistolähteitä, lehtiartikkeleita ja painettua kirjallisuutta. Tutkielman viitekehys on Suomen harjoittamassa ulkopolitiikassa kylmän sodan keskellä ja Suomen asemasta idän ja lännen välissä. Taustaluvussa käsitellään Suomen vierailuvaihdon perinteitä ja valtiovierailujen merkitystä etenkin 1970-luvun Suomessa. Lisäksi käsittelen Urho kekkosta ja Kaarle XVI Kustaata valtion päämiehinä ja heidän tapaansa hoitaa virkaansa. Tuon myös esille Suomen ja Ruotsin ristiriitaiset suhteet valtiovierailun alla. Ensimmäisessä käsittelyluvussa käyn läpi valtiovierailun ohjelmaa ja puheita. Pohdin, mikä oli vierailun käyntikohteiden tarkoitus Suomen ja Ruotsi- suhteiden kannalta. Valtionpäämiesten puheista etsin pääteemat. Toisessa käsittelyluvussa käyn läpi seikkaperäisesti suomalaisen ja ruotsalaisen lehdistön kirjoittelua. Vertailen lehtiä toisiinsa ja pyrin löytämään sävyeroja ja yleistyksiä. Lehdiksi on valittu erilaisia lehtiä, puolueettomia ja eri puolueiden äänenkannattajia. Viimeisessä käsittelyluvussa pohdin valtiovierailun merkitystä Suomen ja Ruotsin kulttuurisen ja henkisen yhteyden vaalimisessa. Taustalla pohdin Suomen ja Ruotsin historiaa esimerkiksi yhteisen kielen suhteen. Kirjoitan myös vierailun merkityksestä Suomen profiilin kohottajana peilaten vierailua suomettumiskeskusteluun ja läntisen integraation pyrkimyksiin. Lopussa tutkin, oliko vierailulla poliittista merkitystä tutkimalla valtiovierailun ulkoministerien asialistaa ja puheita. Johtopäätöksenä vierailun ohjelma korosti Suomen ja Ruotsin erityispiirteitä ja ainutlaatuisia suhteita. Ohjelma oli rakennettu vahvistamaan maiden välistä henkistä yhteyttä. Ohjelma sisälsi viralliselle vierailulle perinteiset vierailukohteet ja rituaalit. Ohjelma korosti myös Suomen ylpeydenaiheita teollisuuden, kulttuurin ja koulutuksen saralla. Valtionpäämiesten puheissa korostui Suomen liennytyspolitiikka, Suomen ja Ruotsin laaja yhteystyö ja samankaltaisuuden korostaminen. Suomalaisten lehtien kirjoittelu oli positiivista ja kuningasmielistä. Ruotsin lehdistön kirjoittelu oli enemmän piikittelevää mutta silti pääosin positiivista. Lehdet kirjoittivat, että kansalaisia oli sankoin joukon seuraamassa vierailua ja että vastaanotto oli lämmin. Valtiovierailu toimi myös profiilin kohottamisena Suomelle suomettumissyytteiden keskellä. Lisäksi positiivinen julkisuus oli tervetullutta Suomen isännöidessä seuraavan vuonna ETYK-kongressia ja Kekkosen ottaessa aktiivisen roolin liennytyspolitiikassa. Vierailu muistutti Suomen olevan osa pohjoismaista kokonaisuutta ja läntinen arvoiltaan. Hyvät suhteet demokratian ja hyvinvoinnin mallimaahan Ruotsiin nähtiin varmasti positiivisena asiana lännessä. Vierailuvaihto tiivistyi vuoden 1974 jälkeen, ja vierailu oli jatkumoa menestyksekkäille valtiovierailuille Ruotsin kuninkaiden toimesta.
-
(2017)Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen yhdysvaltalaisten upseerien ja brittiläisten virkamiesten vaimojen teoksia, joissa naiset kuvaavat elämäänsä 1800-luvun lopulla Yhdysvaltojen lännessä ja Iso-Britannian Intiassa. Tutkin tekstejä postkolonialistisesta näkökulmasta ja tarkastelen, millaisia kolonialistisia diskursseja kirjoittajat teksteissään toistavat ja tuottavat. Kysyn, miten kirjoittajat kuvaavat vieraan kulttuurin ympäristöä ja ihmisiä, sekä miten heidän oma roolinsa naisena rakentuu suhteessa imperiumiin teksteissä. Pohjaan tarkasteluni Millsin analyysiin kolonialismista ja naisten matkakertomuksista sekä sukupuolen merkityksestä naiskirjoittajia rajoittavana tai mahdollistavana tekijänä. Hyödynnän myös Prattin ja Bhabhan teorioita. Tutkielmani lähteinä minulla on neljän naisen kirjoittamat teokset, jotka on julkaistu 1900-luvun alussa. Teokset ovat noin 300–400 sivuisia muistelmia tai matkakertomuksia. Valitsin lähteet kahden eri tutkijan, McInnisin ja Procidan, laatimien laajojen bibliografioiden pohjalta. Tarkastelustani käy ilmi, että kirjoittajat sekä Yhdysvalloissa että Intiassa kiinnittävät ympäristöä kuvaillessaan huomiota samoihin asioihin: lämpötilaan, eläimiin ja maisemiin. Yhdysvaltalaisnaisten teksteissä näkyy ajatus villistä lännestä, joka oikeuttaa valkoisen väestön lännessä olemista. Brittinaisten luontokuvailuissa näkyy erityisesti pittoreskin ihanne ja Intian staattisuuden korostaminen. Amerikkalaisnaiset kuvaavat alkuperäisasukkaita lähes yksiselitteisen kielteisesti ja inhoten. Brittinaisten diskurssit ovat ristiriitaisia ja monisyisiä; heidän kuvailunsa paikallisista ovat sekä positiivisia että negatiivisia. Heidän teksteissään näkyy kolonialistisen vallan häilyvyys ja neuvottelu vallasta. Transnationaalisia eroja naisten kuvauksissa voi selittää se, että brittinaiset olivat teosten mukaan enemmän henkilökohtaisesti tekemisissä paikallisväestön kanssa kuin amerikkalaisnaiset. Kaikki naiset korostavat omaa tarpeellisuuttaan ja osallisuuttaan imperiumissa. Amerikkalaisnaisilla korostuu päättäväisen armeijanaisen ihanne ja imperialistisen maskuliinisuuden korostaminen. Brittinaiset korostavat osallisuuttaan miestensä työssä ja imperialistisessa projektissa. Kaikki kirjoittajat kritisoivat imperiumia jollain tapaa, mutta enemmän teksteissä korostuu imperialistisen vallan korostaminen ja oikeutus. Tarkasteluni osoittaa, että naisilla on julkaistujen teostensa kautta aktiivinen rooli imperialistisina toimijoina. Kolonialistiset diskurssit, joille tyypillistä on vieraan kulttuurin toiseuttaminen, alistaminen, yhtenäistäminen tai kärjistäminen, näkyvät kaikissa teoksissa. Teosten kirjoittajat nostavat esille samanlaisia asioita molemmilla puolilla maailmaa, vaikka teksteissä on myös yksilöllisiä ja transnationaalisia eroja.
-
(2017)Pro gradu-tutkielmani käsittelee Francis Baconin ystävyyssuhteita Essexin jaarlin Robert Devereux’n ja Buckinghamin herttuan George Villiersin kanssa. Tutkin suhteita kirjeenvaihdon ja Baconin esseiden kautta vuosien 1591—1626 välillä. Tutkimuksessani pyrin hahmottamaan yksityisen ja yleisen ystävyyden risteävyyttä kyseisenä ajanjaksona. Ystävyys ei ole ollut historiantutkimuksessa yleisesti suosittu tutkimuskohde. Siihen on helposti suhtauduttu anakronisesti ja se on nähty muuttumattomana ilmiönä. Kyseenalaistan tutkimuksessani tämän käsityksen ja kuvaan esimodernin ystävyyden luonnetta valitsemieni henkilösuhteiden avulla. Tutkimukseni perustuu James Speddingin 1880-luvulla kokoamaan Francis Baconin kirjekokoelmaan. Analysoin kirjeitä huomioiden aikakauden retoriset konventiot ja kohteliaisuuskulttuurin. Hyödynnän tutkielmassani myös paljon aihepiiristä tehtyä tutkimuskirjallisuutta ja pyrin ottamaan siihen tutkimuksessani kantaa. Osoitan ystävyys- ja patronus-klientti -suhteiden rajan häilyvyyden 1600-luvun vaihteen Englannin hovikulttuurissa. Kirjeenvaihdon avulla kuvaan Baconin suhteen Essexin olleen neuvonanto- ja klienttisuhde. Lähdeaineiston perusteella heidän välillään ei voida nähdä olleen yksityistä ystävyyttä. Buckinghamin ja Baconin suhde jakautuu tutkimukseni mukaan eri vaiheisiin: neuvonanto-, klientti- ja ystävyyssuhteeseen. Osoitan heidän suhteessaan olleen monia eri puolia, ja sen että keväällä 1617 Baconin asema suhteessa Villiersiin muuttui neuvonantajasta klientiksi. Vuoden 1617 tapahtumat käänsivät suhteen painopisteen entistä enemmän omistautumista vaatineeksi patronus-klientti -suhteeksi. Baconin uran loputtua 1621 osoitan, että klienttisuhde vaihtui ystävyydeksi. Tätä väitettä perustelen heidän kirjeenvaihdossaan tapahtuneilla muutoksilla tuona aikana. Tuon esille ystävyyden luonteen, joka rikkoo aiempia tulkintoja esimodernista ystävyydestä ja klienttisuhteesta. Esitän esimodernin ystävyyden olleen aiemmin luultua enemmän poliittiseen vaikuttamiseen kietoutunutta. Osoitan myös ystävyyssuhteiden saavan modernille ystävyydelle tyypillisiä piirteitä intiimiydessä ja sielunsukulaisuudessa. Tutkin suhteissa Baconin kiinnittymistä ystäviinsä hyödyntäen psykohistorioitsija Heinz Kohutin teoriaa itseyden sulautumisesta toiseen. Tutkielmani asettaa ystävyys- ja klienttisuhteiden kautta esimodernin ihmiskuvan uuteen tarkasteluun. Klientti- ja ystävyyssuhteiden rajojen häilyvyys ja suhteissa ilmenevät erilaiset kiinnittymistavat peilaavat laajempaa yhteiskunnallista ja lajityypillistä kehitystä. Tässä on nähtävissä kehitys, jossa vähitellen siirrytään sukutaustaan ja rooliin pohjautuvasta maailmasta yksilöön ja persoonaan nojaavaan maailmaan.
-
(2014)Pureudun tutkielmassani kysymykseen, miksi aateliset ja porvarit kävivät oikeudellisia kaksintaisteluita Saksan Frankenin alueella 1400-luvulla. Oikeudellista kaksintaistelua käytettiin epäselvissä oikeustapauksissa selvittämään, kumpi kiistakysymyksessä oli oikeassa. Aikaisemman tutkimuksen mukaan oikeudellinen kaksintaistelu on ollut 1400-luvulla häviävä oikeuskäytäntö, joka kuului tiiviisti keskiaikaiseen kulttuuriin eikä selviytynyt uudelle ajalle. Keskiajan oikeudellisia kaksintaisteluita on tutkittu Saksan alueella paljon 1800-luvun lopulla, mutta niitä on aina käsitelty suhteessa 1800-luvun omaan kaksintaisteluperinteeseen, kunniakaksintaisteluun. Kaksintaisteluista on tehty valitettavan vähän nykyaikaista tai kattavaa tutkimusta Saksan tai eritoten Frankenin alueelta. Käsittelen tutkimuksessani Frankenin alueella olevia keisarillisia vapaakaupunkeja, erityisesti Würzburgia, Nürnbergiä ja Schwäbisch-Hallia. Käytän lähteinäni edellä mainittujen kaupunkien kaksintaisteluita säädelleitä oikeussäädöksiä, kaupunkikronikoita, kuninkaiden päätöksiä Frankenin alueelta ja aateliston elämänkertoja. Tarkastelen lähteitäni seuraavanlaisten tutkimuskysymysten kautta: Mitä kunnian ja oikeuden elementtejä oikeudellisissa kaksintaisteluissa oli? Miten porvarien ja ritarien kaksintaistelut erosivat toisistaan? Miten ruhtinaat tai viranomaiset pyrkivät kontrolloimaan oikeudellisia kaksintaisteluita? Tutkin myös, miksi traditio oli niin harvinainen ja muuttuivatko oikeudelliset kaksintaistelut olennaisesti 1400-luvulla ja 1500-luvun alussa. Tulen työssäni osoittamaan, että oikeudellisia kaksintaisteluita käytiin 1400-luvulla omaisuusrikoksista, viroista ja kunniakysymyksistä. Omaisuusrikokset olivat pääasiassa ryöstöjä, joissa oikeudellinen kaksintaistelu oli ainoa tapa osoittaa rikoksen tapahtuneen. Viroista käydyt kaksintaistelut olivat puolestaan miekkailuopettajien kamppailuja miekkailutaidon osoittamisesta. Kaksintaisteluita saatettiin perustella kunniakysymyksillä, mutta niiden käytännön seuraukset eivät välttämättä liittyneet kunniaan. Oikeudellinen kaksintaistelu ei ollut säätyrajaukseltaan selkeä; niin porvari kuin aatelinen saattoivat haastaa samaa luokkaa edustavan henkilön oikeudelliseen kaksintaisteluun. Häviäminen ei merkinnyt automaattisesti kuolemaa. Kaksintaistelua valvoneet ruhtinaat ja kehävahdit pyrkivät varmistamaan, että kiistan osapuolet selviäisivät konfliktista hengissä. Valtaapitävien omat intressit saattoivat liittyä haluun kontrolloida kaksintaisteluita. Oikeudellisen kaksintaistelun voittaja saattoi saada rahapalkkion, ja häviäjä menettää kunniansa, muttei läheskään aina. Oikeudellinen kaksintaistelu oli 1400-luvulla ja 1500-luvun alussa todella harvinainen tapa ratkaista oikeus- ja kunniakysymyksiä, tutkitulla ajanjaksolla käytiin ainoastaan kymmenkunta oikeudellista kaksintaistelua. Oikeudellinen kaksintaistelu ei ollut enää 1400-luvulla tavanomainen tapa käydä oikeutta, vaan monessa määrin vanhentunut ja poikkeuksellinen tapa.
-
Onnettomat eukot ja pahan kätyrit : Noituus ja noitakuvaukset 1500–1600-lukujen vaihteen Englannissa (2016)Tutkin pro gradussani englantilaista noituutta ja noituuskäsityksiä 1500–1600-lukujen vaihteessa. Tutkimuksessa selvitän, millainen oli uuden ajan alun englantilainen noita ja minkälaisia käsityksiä uuden ajan alun englantilaisilla oli noidista ja näiden toiminnasta. Lähdemateriaalini sisältää lakitekstejä, oppineiden kirjoittamia noituustutkielma 1500-luvulta sekä 1600-luvun alussa julkaistuja noituuspamfletteja. Näiden perusteella analysoin sekä oppineiden, että tavallisten ihmisten suhtautumista noituuteen. Noituus oli 1500- ja 1600-luvuilla rikos, josta rangaistuksena oli monissa tapauksissa kuolema. Tutkimuksessa havaitaan, että noituusoikeudenkäynneissä yhdistyivät oppineiden, kuten esimerkiksi teologien ja tuomareiden, sekä tavallisen kansan käsitykset noidista. Oppineiden noituuskäsitys perustui demonologiaan eli oppiin pahoista hengistä ja niiden toiminnasta. Heidän käsityksensä mukaan noituudessa oli kyse noidan ja paholaisen välisestä liitosta, jossa noita antaa paholaiselle sielunsa vastineeksi taikavoimista. Tämän katsottiin olevan petos Jumalaa kohtaan, ja sen vuoksi siitä piti langettaa kuolemanrangaistus. Kaikki oppineet eivät kuitenkaan uskoneet noituuteen tai noitien olemassaoloon. Näiden skeptikkojen mielestä noidat olivat onnettomia olentoja, joilla ei voinut olla kykyä suorittaa yliluonnollisia tekoja. Tutkimuksessa havaitaan myös, että tavallisen kansan käsitys noidista ja noituudesta poikkesi osittain oppineiden käsityksistä. Noidilta kysyttiin apua vaikeissa tilanteissa, kuten sairauksien parantamisessa tai kadonneen omaisuuden etsimisessä, eikä sitä pidetty vääränä tai harhaoppisena käytöksenä. Noitia myös pelättiin, sillä heidän uskottiin käyttävän taikavoimiaan muiden ihmisten tai näiden omaisuuden vahingoittamiseen. Tutkimus osoittaa, ettei noituus ollut varsinaisesti sidoksissa sukupuoleen. Vaikka Englannissa noituudesta tuomituista suurin osa oli naisia, oli miehiä sekä noituudesta syytettyjen että tuomittujen joukossa. Myöskään oletetun noidan ulkonäöllä ei varsinaisesti ollut vaikutusta noituussyytöksiin, mutta niissä lähteissä, joissa noitien ulkonäkö mainittiin, kuvattiin se lähes poikkeuksetta epämiellyttäväksi tai omituiseksi. Monilla noituudesta syytetyillä oli pitkän ajan kuluessa muodostunut maine noitina, ja heillä saattoi olla myös perhekytköksiä muihin noituudesta syytettyihin. Tutkimustuloksista voi päätellä, että noituus koettiin 1500–1600-lukujen vaihteen Englannissa todellisena uhkana ihmisten hyvinvoinnille, omaisuudelle ja koko valtakunnan turvallisuudelle. Noituuteen uskottiin niin oppineiden kuin tavallisenkin kansan keskuudessa, vaikka käsitys siitä, mitä noituus varsinaisesti oli, saattoikin vaihdella erilaisista taustoista tulevien ihmisten välillä.
-
(2014)Tutkin Pro Gradu -työssäni valdolaisten oppineisuutta sekä kokonaisuutena että erityisesti katolilaisten kirjoittajien näkökulmasta noin vuosien 1170 - 1210 välisenä aikana. Vastaan kysymyksiin siitä millaisen kuvan lähteiden pohjalta saa valdolaisten oppineisuudesta ja toisaalta millaisia motiiveja katolilaisten kirjoittajien taustalla vaikuttaa, kun he kuvaavat valdolaisia oppimattomina. Aihe on kiinnostava, koska valdolaisten oppineisuutta ei ole tutkittu liikkeen varhaisten vuosien osalta kokonaisuutena. Toisaalta tutkimukseni lähtökohtana on kiinnostava ristiriita katolilaisten kirjoittajien teksteissä. Samoissa teksteissä, joissa katolilaiset kirjoittavat valdolaisten olevan oppimattomia, he myös kertovat kuinka valdolaiset opiskelivat Raamatun tekstejä ja käyttivät niitä saarnaustoimintansa tukena. Tutkimukseni pääasiallinen aineisto on katolilaisten oppineiden valdolaisia koskevat aikalaiskuvaukset, joissa mainitsemani ristiriita esiintyy. Näistä tärkeimpiä ovat Alanus ab Insulin ja Bernandus de Fontcauden kerettiläisvastaiset tutkielmat sekä Gualteri Mapesin kronikka. Lisäksi käytän vertailevana materiaalinen valdolaisten omia tekstejä sekä katolisen kirkon virallista kantaa edustavia kanonista lakia ja paavi Innocentius III:n kirjeitä. Valdolaisista voidaan sanoa heidän olleen sekä oppineita että oppimattomia ensimmäisinä vuosikymmeninään. Maallikko-oppineisuuden tutkimuksessa termi oppineisuus voidaan käsittää laajasta näkökulmasta, jolloin otetaan huomioon myös kristinuskon tuntemus muuten kuin itse tekstejä lukemalla. Maallikot oppivat kristinuskon sisältöjä yhteisöllisesti esimerkiksi tarinoiden ja liturgian kautta. Tämä oli katolilaisesta näkökulmasta riittävää uskonnonharjoittamisen tarpeisiin, muttei aktiiviseen toimintaan kuten saarnaukseen ja opettamiseen. Valdolaiset olivat kuitenkin maallikoihin ja jopa osaan papistosta verrattuna oppineita, sillä he tunsivat laajasti Raamatun tekstejä ja mahdollisesti myös kirkkoisiä. Katolilaiset kuitenkin esittävät, etteivät he ymmärtäneet oppimaansa tai ymmärsivät sen väärin, koska opiskelivat itsenäisesti. Sosiaaliselta taustaltaan ensimmäiset valdolaiset lienee olleen kaupunkilaisia maallikoita, vaikka lähteiden mukaan heidän joukossaan on kuitenkin ollut myös papistoa. Katolilaisten näkökulmasta tämä valdolaisten maallikkotausta teki heidän saarnaustoiminnastaan ongelmallista erityisesti, koska he eivät totelleet papiston antamia saarnauskieltoja. Lisäksi valdolaiset toimivat kansankielellä, josta kertoo heidän teettämänsä Raamatun käännökset. Katolilaisten oppineiden ajattelussa sekä latinantaidottomuus että maallikkostatus liittyivät hyvin läheisesti oppimattomuuteen, ja niitä koskevat termit, illitteratus ja laicus, viittaavat myös oppimattomuuteen. Valdolaisten joukossa oli kuitenkin myös aikalaisiin verrattuna erittäin oppineita henkilöitä, jotka kykenivät jopa kirjoittamaan latinaksi laajoja tutkielmia samaan tapaan kuin oppineet kirjoittivat valdolaisia vastaan. Nämä tekstit kuitenkin edustivat valdolaisten oppineisuuden huippua, jonka takia niistä ei voida vetää yleistyksiä koko liikkeeseen.
-
(2016)Pro-gradu tutkielmassani tarkastelen anglo-irlantilaisen papin ja kirjailijan Jonathan Swiftin poliittisia satiireja 1720-luvulta. Hänen uransa poliittisten pamflettien kirjoittajana alkoi Englannissa 1600-luvun lopulla ja palatessaan Irlantiin Pyhän Patrickin katedraalin kirkkoherraksi vuonna 1713 hän oli hyvinkin tunnettu satiireistaan ja pamfleteistaan. Irlannissa 1720-luvulla Swift osallistui aktiivisesti julkiseen keskusteluun anglo-irlantilaisten oikeuksista ja vapauksista, kritisioiden Englantia ja Ison-Britannian parlamenttia anglo-irlantilaisten oikeuksien polkemisesta. Erityisesti kauppa ja talous muodostivat merkittävän osan kyseistä keskustelua. Swiftin 1720-luvulla kirjoittamista pamfleteista merkittävä osa kytkeytyykin keskusteluun Irlannin taloudesta ja sen kehittämisestä. Ensisijaisina lähteinäni tutkielmassani käytän Jonathan Swiftiin 1720-luvulla kirjoittamia pamfletteja, joista merkittävä osa on koottu John Nicholsin 1801 toimittamaan kokoelmaan Jonathan Swiftin kirjoituksista. Pamflettien tukena käytän tutkielmassani Harold Williamsin toimittamaa Jonathan Swiftin kirjeenvaihtoa. Monipuolisemman kuvan luomiseksi 1720-luvun julkisesta keskustelusta olen tutkielmassani nostanut esiin myös joitakin muita merkittäviä pamfletteja. Irlannin englantilaisen hallinnon näkökulmaa olen nostanut tutkielmassani esiin käytttämällä Irlannin priimaksena toimineen englantilaisen Hugh Boulterin kirjeenvaihtoa. Tutkielmassani esitän, että Jonathan Swift oli merkittävässä asemassa 1720-luvun julkisessa keskustelussa. Hänen pamflettinsa osoittavat, että Englannin vastainen ajattelu nousi keskeiseksi teemaksi 1700-luvun talouspoliittisessa keskustelussa Irlannissa. Englannin vastainen kirjoittelu ja ajattelu 1720-luvulla Irlannissa pakotti Ison-Britannian hallintokoneiston muuttamaan politiikkaansa Irlannin suhteen.
-
(2014)Thomas Abbt (1738 1766) was a Prussian philosopher, who made the promotion of patriotism and citizenship the central objective of his scholarly career. By examining Abbt s two essential works, Vom Tode für das Vaterland (1761) and Vom Verdienste (1765), I demonstrate that Abbt was a writer who utilised a rhetoric of liberty, usually associated with republicanism, in defence of monarchy. The advancement of common good and citizenship in a society which allows the pursuit of merit for all its citizens was a priority for Abbt. During the Seven Years War (1756 1763) Abbt presented patriotic sacrifice as the highest form of meritorious action. According to Abbt, fighting for the fatherland is a noble civic duty in monarchy as well. Death in defence of the fatherland ought to be seen as an honourable thing, and the fear of death must be conquered with patriotic passion. Abbt sees soldier s merit as something that can be achieved by anyone regardless of rank. When Abbt wrote of meritorious action on a general level in his later work, he defined merit as the unselfish pursuit of common good. Man must live in society and respect order, for only then can he achieve perfection. Fatherland, according to Abbt, is a community that gives purpose to an individual s life. Patriotism is thus valuable in itself, but it also has worthy consequences. Abbt does not define fatherland in terms of ethnicity nor does he equate it solely with a person s land of birth. Rather, Abbt thinks that a person should serve as his fatherland a country that respects his freedom. Abbt believes that the Prussia of Frederick the Great, an absolute ruler, can be a fatherland respectful of liberty. Such an entity has the right to demand self-sacrifice in war from its residents, Abbt argues. Abbt thus rejects the view held by Montesquieu, who had argued that patriotism is a virtue associated solely with republics. Abbt s patriotism combines a republican style rhetoric of liberty with enlightened absolutism. While defending Prussia as his fatherland Abbt simultaneously criticised those writers, who advocated imperial patriotism, that is, the brand of patriotism associated with the Holy Roman Empire as a whole. Abbt s understanding of the duties of a king was formed in relation to the charismatic ruler of Prussia, Frederick the Great. Abbt sees the virtuous king both as the objective and as a means to an end in promoting the common good. According to Abbt, absolute power does not necessarily suppress freedom; on the contrary, it grants the absolute ruler an opportunity to perform great deeds in the name of the common good. Through his personal example the ideal king inspires his subjects to sacrifice. Fatherland s glory is unified with the glory of the monarch. According to Abbt, the residents of a kingdom can be subjects and citizens simultaneously, for he believes that under the right circumstances all subjects can become worthy of the title of citizen, regardless of rank. Abbt considers the creation of a public sphere for the citizens to be of vital importance. The creation of a public sphere not only contributes to the learning of the citizens, but it also promotes patriotism among them. War is a condition that enables the development of citizenship in a monarchy. War is thus not only a menace, but also an opportunity for something better.
-
(2011)Tutkimus käsittelee keskiajan suurinta harhaoppia katarismia Toulousin hiippakunnassa 1200-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Tarkempi tutkimusalue on Lauragaisin maaseutu Toulousin ja Carcassonnen välissä. Alue oli Etelä-Ranskan katarismin sydänaluetta. Tutkimus käy läpi katarismin historian vuosina 1200 1245. Tuolloin se muuttui julkisesti siedetystä uskosta salassa harjoitettavaksi harhaopiksi. Erityisessä tarkkailussa ovat Lauragaisin kylät ja niiden asukkaiden suhde katarismiin. Tutkimus selvittää miten kiellettyihin kataarien tapaamisiin osallistuttiin Lauragaisissa ja kuinka suuri osa alueen väestöstä uskoi katarismiin. Tutkimus pohjautuu pitkälti Bernard de Caux n vuosien 1245 1246 inkvisition kuulustelujen rekisteriin, joka sisältää 5 471 lauragaisilaisen inkvisitiotunnustusen. Tarkempaan tarkasteluun on valittu seitsemän kylää ja niiden 1 069 inkvisitiotunnustusta. Niiden sisältämät tiedot on syötetty tutkimuksen apuna toimivaan relaatiotietokantaan. Kylien asukkaiden kuulusteluja on verrattu keskenään tietokannan avulla. Kuulustelujen perusteella on rekonstruoitu kataarien tapaamisia vuosina 1195 1245. Lisäksi tutkitaan tarkemmin katarismin toiminnan kannalta tärkeitä mekanismeja Saint-Martin-Lalanden kylässä. Tutkimuksen mukaan katarismi vetosi kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluneisiin ihmisiin. Sukusiteillä ja Lauragaisin kylien asukkaiden keskinäisellä solidaarisuudella oli suuri merkitys katarismin säilymisessä, kun harhaoppi yritettiin tukahduttaa. Inkvisitiot onnistuivat murtamaan kylien sisäisen solidaarisuuden 1240-luvulla. Tutkimuksen keskeisin tulos on arvion esittäminen katarismiin uskoneiden maallikoiden lukumäärästä. Noin kymmenesosa Lauragaisin aikuisväestöstä oli aktiivisia kataariuskovia. Jopa kaksi viidesosaa alueen asukkaista oli jossain elämänsä vaiheessa osallistunut kataarien kiellettyihin uskonnollisiin tilaisuuksiin. Katarismiin uskoneiden ja siihen kosketuksissa olleiden ihmisten määrä on keskeinen tieto, kun arvioidaan katolisen kirkon harhaopin vastaisia toimia. Katarismin tuhoamiseksi julistettiin 20 vuotta kestänyt ristiretki. Inkvisitiolta kului sen jälkeen vielä 90 vuotta katarismin tuhoamiseen. Katarismi oli merkittävä harhaoppi, koska se vetosi kiellettynäkin huomattavaan osaan Lauragaisin väestöstä.
-
(2016)Tutkielma tarkastelee Saksan ja Ison-Britannian välistä laivastosopimusta vuonna 1935 ja siitä kirjoitettuja lehtiartikkeleita neljässä lehdessä kevät-kesällä 1935. Sopimus kirjoitetiin kesäkuussa 1935. Se avaa myös sitä poliittista prosessia ja taustaa jonka seurauksena laivastosopimus luotiin ja sen lopullisia seurauksia. Tarkoituksena on etsiä vastaus kuinka Suomen, Ruotsin ja Yhdysvaltojen suurimmat lehdet suhtautuivat Saksan ja Ison-Britannian väliseen laivastosopimukseen ja sitä edeltäneisiin neuvotteluihin? Tähän kysymykseen liittyen selvitetään myös se nähtiinkö laivastosopimus oikeutettuna missään tutkimusalueen lehdissä. Lisäksi tutkimus etsii vastatusta esittikö lehdistö uhkakuvia Saksan laivaston kasvattamisesta laivastosopimuksen avulla? Koska kyseessä on pohjimmiltaan lehdistötutkimus, tutkitaan myös kuinka uutisten aihepiiri valittiin ja rakennettiin lehdissä. Keskeisenä lähteenä ovat maiden suurimmat sanomalehdet. Suomea edustaa Helsingin Sanomat ja Hufvudstadsbladet. Ruotsia edustaa Dagens Nyheter ja Yhdysvaltoja The New York Times. Lehdet on valittu niiden levikin, suosion ja poliittisten linjaerojen takia. The New York Times edustaa ensimmäisen maailmansodan perintöä, mutta Saksan laivaston kasvattamisella ei sille lopulta ollut suurta merkitystä. Suomen lehdistöstä Helsingin Sanomat edustaa taustaltaan lievää saksalaismielisyyttä. Tämä ei kuitenkaan näkynyt lehden aihetta käsitelleessä kirjoittelussa. Hufvudstadsbladetin esittää ennen virallisia neuvotteluja runsaasti uhkakuvia, mutta siirtyy pian neutraaliin kirjoitteluun. Dagens Nyheter oli sen sijaan 1930-luvun aikana lieventänyt poliittista kantaansa suhtautumisessa Saksaan. Laivastosopimus nähdään kaikissa lehdissä merkittävänä. Sen uutisointi kuitenkin jakautuu, painottuen pääasiassa kesäkuulle 1935, jolloin neuvottelut käytiin. Lehdet olivat aikaisin keväällä 1935 esittäneet Saksan vaatimuksen 35 % suhteesta Ison-Britannian laivastoon nähden. Laivastosopimuksen lopullinen rakenne ja arviot Saksan tulevasta laivaston aseesta kiinnostivat siksi kaikkia lehtiä suuresti. Yleinen suhtauttaminen laivastosopimukseen muuttui neuvottelujen edetessä. Ennen virallisia neuvotteluja esitetyt uhkakuvat liittyivät Saksan vaikutusvallan kasvuun ja tekniseen ylivoimaan. Kirjoittelu kuitenkin rauhoittui neuvottelujen edetessä. Etenkin Saksan varustelun hillitsemistä pidettiin onnistumisena. Uutiset laivastosopimusta käsitelleille kirjoituksille muodostettiin eri tavoin lehdissä. Myös uutisten taustakaupunki vaihteli. Suurin vaihteluun selittyy siitä mistä aihetta käsitelleitä uutisia esitettiin. Tutkimuksen perusteella Helsingin Sanomat turvautui lähteissään ulkomaankirjeenvaihtajaisiinsa, sekä uutistoimistoihin. Hufvudstadsbladet rakensi uutisensa samalla tavoin korostaen kuitenkin uutistoimistojen käyttöä. The New York Times käytti erityisesti langattoman välityksellä saatuja tietoja ja kirjeenvaihtajaansa. Dagens Nyheter käytti erityisesti uutistoimistoja, ei kirjeenvaihtajaa. Lehdet tukeutuivat usein samoihin taustalähteisiin. Työn apuna on käytetty myös artikkeleiden taulukointia havainnollistamaan uutisoinnin muotoutumista.
-
(2014)Tutkimus käsittelee brittiläisen sukellusvenelaivueen toimintaa Itämerellä 1914-1918. Sukellusveneet toimivat Itämerellä osana Venäjän Itämeren laivastoa ja sen komentajan alaisuudessa. Tutkimuksessa selvitetään sukellusveneiden lähettämiseen johtaneita syitä ja tapahtumia. Pro gradussa käsitellään laivueen toimintaa sodassa ja arvioidaan sen merkitystä Itämeren merisotaan. Tutkimuksen pääasiallinen lähdeaineisto koostuu brittiläisen sukellusvenelaivueen alusten päälliköiden raporteista, Ison-Britannian amiraliteetin esikuntapapereista sekä yksityisestä kirjeenvaihdosta. Laajaan primäärilähteistöön tukeutuen luodaan yksityiskohtainen selvitys sukellusveneiden toiminnasta ja niiden merkityksestä. Brittiläiset sukellusvenemiehet onnistuivat upottamaan useita saksalaisia sotalaivoja. Sotaa käytiin myös kauppalaivoja vastaan. Kauppasodassa brittien tavoitteena oli hankaloittaa ruotsalaisen rautamalmin kuljetuksia Saksaan. Tässä tehtävässä britit onnistuivat hyvin. Saksalaiset joutuivat ottamaan Itämerellä käyttöön saattuejärjestelmän, jolla pyrittiin minimoimaan brittisukellusveneiden aiheuttamat vahingot. Itämeren laivaston johdon haluttomuus käyttää brittisukellusveneitä hyökkäyksellisiin toimiin johti siihen, että vuosina 1914-1915 saavutettua sotamenestystä ei pystytty seuraavina vuosina uusimaan. Toimintaa hankaloitti myös Venäjän vallankumous, joka monimutkaisti brittien asemaa laivaston sisällä. Brittien onnistui pysyä pääosin erossa vallankumouksen aiheuttamista ongelmista. Brittiläiset sukellusveneupseerit joutuivat tyytymään puolustukselliseen rooliin vaikka pyrkivät pikemminkin avaamaan uutta merisotarintamaa Saksaa vastaan. Brittiläisen sukellusvenelaivueen toiminta ei muuttanut merkittävästi Itämeren merisodan luonnetta. Sen määrittelivät pitkälti maantiede ja käytössä olleet asejärjestelmät. Merisota Itämerellä olikin pääosin miinasotaa.
-
(2012)Tutkimus käsittelee Englannissa 1200-luvulla pohjoismaalaisiin kauppamerenkulkijoihin kohdistettuja kiinniottoja ja takavarikkoja, tarkastellen niiden syitä ja suhdetta olemassaolleisiin oikeusraameihin. Tutkimuksen päälähteinä käytetään lupakirjamateriaalia ja kiinniottoja koskevaa kirjeenvaihtoa, joka on säilynyt pohjoismaisissa lähde-editioissa. Toisen lähderyhmän muodostavat aikakauden oikeudelliset tekstit kuten kuninkaan valtaa rajoittamaan tarkoitettu Magna Carta. Tutkimuksen teoriatausta nojaa keskiajan meri-, talous- ja oikeushistoriaa käsitteleviin teoksiin. Aineistoa analysoimalla esitetään pohjoismaalaisia merenkulkijoita Englannissa koskeneet oikeudelliset puitteet erityisesti suhteessa heidän vapaaseen liikkumiseensa ja kaupankäyntiinsä Henrik III:n valtakunnassa rauhan aikana. Tässä oikeudellisessa sääntelyssä perinteinen englantilainen tapaoikeus näyttäytyy ehkä hieman yllättäen varsin vähäisessä roolissa. Oikeudellisesti merkittävimpiä kaupankäyntiä säänteleviä aineistoja näyttävät olleen annetut lupakirjat ja Magna Cartan § 41. Huolimatta lainsäädännön pyrkimyksestä vapauttaa kauppa kruunun otteesta, kauppaluvat ja kiinniotot niiden puuttuessa osoittavat keskushallinnon pyrkineen sääntelemään taloudellisesti hyödyllistä ja poliittisesti latautunutta ulkomaankauppaa voimakaasti. Näitä raameja vasten tarkastellaan laivojen kiinniottoja ja lastien takavarikkoja, jotka jakautuvat karkeasti kuninkaan määräämiin ja ilman hänen käskyään suoritettuihin. Tutkimus osoittaa kruunun määräämien pohjoismaalaisten laivojen kiinniottojen liittyneen tavallisesti englantilaisten kauppiaiden saatavien perimiseen tai kolmatta osapuolta vastaan käytävästä sodasta seuranneisiin väärinkäsityksiin. Tutkimustulokset todistavat näiden väärinkäsitysten johtuneen tyypillisesti joko keskushallinnon ja paikallishallinnon välisestä heikosta tiedonkulusta tai paikallisten virkamiesten ammattitaidottomuudesta. Vilpillisessä mielessä suoritettuja kiinniottoja tutkimuksessa ei paljastunut ja silloinkin kun pohjoismaalaisia laivoja otettiin sodan aikana kiinni perusteetta, ei ole todisteita kruunun virkamiesten väärinkäytöksistä. Ilman kruunun käskyä tehdyissäkin kiinniotoissa syyksi paljastui tavallisesti lupakirjakäytäntö ja olemassaolleen kaupankäyntisopimuksen puuttuminen.
-
(2016)Tutkimuksen kohteena on psyykkisten häiriöiden luokitteluun tarkoitetun yhdysvaltalaisen diagnostiikkamanuaali Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders:n kolmas painos (DSM-III). Vuonna 1980 julkaistu manuaali päätti symbolisesti psykoanalyyttisen valtakauden Yhdysvalloissa ja pyrki siirtämään tieteenalaa selkeästi osaksi muuta lääketiedettä aikana, jolloin tieteenala eli kriisikautta ulkoisten paineiden ja sisäisen sekasorron vuoksi. DSM-III:n työryhmän johtaja Robert L. Spitzerin johdolla annettiin kuva manuaalista, joka nojaisi psykoanalyysin pitkän valtakauden jälkeen empiiriseen tutkimusdataan ja biologispohjaisen tieteenteon perinteeseen. Tarkastelen tutkimuksessa tieteenalan reaktiota manuaalin tuomaan isoon ja aatteellisesti yksipuoliseen muutokseen kahden alan tunnetuimman kausijulkaisun avulla: The American Journal of Psychiatry ja The Archives of General Psychiatry. Kummassakin lehdessä keskityn vain Letters to the Editor –palstaan, joka voidaan nähdä kausijulkaisuissa eräänlaisena mielipiteiden keskustelukenttänä. Seuraamalla, taustoittamalla ja analysoimalla palstan kirjoituksia pystyn hahmottamaan kattavan kuvan 1980-luvun alun kriittisistä reaktioista. Tutkielma nojaa Letters to the Editor –palstan lisäksi runsaaseen alkuperäiskirjallisuuteen, joka koostuu pääasiassa artikkeleista tutkielman kahdesta päälehdestä. Metodinani on vertaileva kvalitatiivinen tutkimusmenetelmä, ja etsin kirjoitusten tavoitteita lähiluvun tekstianalyysimenetelmiä hyödyntäen. Katson molempien lehtien Letters to the Editor –palstan avulla, mitkä manuaalia koskevat aiheet nousivat esiin. Kysyn alkuperäislähteiden valossa, miksi DSM-III herätti aikanaan keskustelua tiedeyhteisön sisällä ja mitä keskustelu mahdollisesti kertoo meille itse DSM-III manuaalin uudesta luonteesta. Palstan aikalaiskirjoitukset voivat näin raottaa meille arvokkaita näkökulmia DSM–manuaaleihin kohdistuvaan kokonaiskeskusteluun. Tutkimus osoittaa, ettei tiedeyhteisö ottanut manuaalia annettuna vaan suhtautui myös kriittisesti sen uudistuksiin. Lähdeaineistosta nousseiden kirjoitusten mukaan manuaalilla koettiin olevan poliittisia tavoitteita, manuaalin työstämismalli koettiin mielivaltaiseksi ja uuden manuaalin linjaukset herättivät huolta tieteenalan sisällä sen vaikutuksesta alan tieteellisyyteen. DSM-III näyttääkin olleen ennen kaikkea vastaus sen oman ajan haasteisiin ja sen taustalla vaikutti American Psychiatric Association:sta asti voimakas halu asemoida psykiatria muun lääketieteen viitekehykseen. Tutkielma nostaa esiin myös uuden kysymyksen DSM-III:n tieteenfilosofisesta taustasta ja psykiatrian tutkijakunnan kanssa muodostuneesta ristiriidasta koskien manuaalin tieteellisiä ihanteita.
-
(2010)Pro gradu -tutkielmani käsittelee pompejilaisessa yksityistalossa ollutta puutarhaa, jota kiertää pylväskäytävä tai useampia. Tätä tilaa kutsutaan peristyylipuutarhaksi. Peristyyli oli tärkeä osa roomalaisen ja siis myös pompejilaisen talon julkista osaa. Se oli avoin vierailijoille, siksi voidaan olettaa, että peristyylipuutarhalla olisi haluttu esittää omaa vaurautta ja sosiaalista asemaa. Työni keskittyy siihen, miten talon asukkaan varallisuus ja sosiaalinen asema näkyvät peristyylipuutarhassa. Tutkin myös, mitä muuta peristyyli viestii omistajastaan. Tutkimukseni liitteenä on lista Pompejin yksityistalojen peristyyleistä ja niiden tiedoista. Niitä vertailemalla analysoin sitä, millainen tila peristyylipuutarha on ollut. Aineistona tutkielmassani ovat konkreettisesti Pompejin yksityistalojen peristyylipuutarhat ja niiden rakenteet sekä arkeologiset löydöt. Peristyylipuutarhoja on 168 kappaletta. Lisäksi seinämaalaukset ja piirtokirjoitukset välittävät tietoa niin peristyylistä kuin sen omistajasta. Tiedot peristyyleistä olen kerännyt tutkimuskirjallisuudesta löytyneistä luetteloista, joissa on tietoa Pompejin taloista ja puutarhoista. Murto-osassa peristyylipuutarhoista olen käynyt ja kerännyt niistä tietoa työhöni. Huomioin antiikin kirjallisen tradition, sen käsitellessä aihettani. Ensimmäisenä käsittelen peristyylipuutarhaa arkkitehtuurin kannalta. Tutkin, mihin peristyyli on sijoitettu pompejilaisessa talossa ja millaisia arkkitehtonisia ratkaisuja tilassa on käytetty. Peristyyli on usein talon ovelta avautuvalla näköakselilla, joka leikkaa läpi talon tärkeimpien julkisten tilojen. Ne ovat atrium eli eteishalli, tablinum eli vastaanottohuone ja peristyylipuutarha. Aina peristyyli ei ole tällä akselilla. Joissain taloissa peristyyli voi olla atriumin tai tablinumin paikalla. Pompejin peristyyleissä on pylväskäytäviä yhdestä neljään. Usein puutarhaosa on erotettu pylväskäytävistä aidalla. Seuraavaksi tutkin peristyylipuutarhasta löytyneitä rakenteita, irtaimistoa, kasveja ja istutuksia. Tarkastelen näiden yleisyyttä ja sitä, mitä ne kertovat peristyylin käyttötarkoituksesta. Puutarhoissa on ollut vesikouruja, kaivoja, altaita, suihkulähteitä, vesisäiliöitä ja niiden suuaukkojen renkaita. Kiinteitä rakennelmia ovat tricliniumit eli oleskelu- ja ruokailuryhmät, kotijumalien pyhäköt, alttarit, nissit ja katokset. Irtaimia löytöjä on peristyyleissä monenlaisia. Yleisimpiä ovat pöydät, aurinkokellot, lamput, amforat ja erilaiset astiat sekä ruukut. Kasveja on huomioitu vähän Pompejin kaivauksissa, mutta peristyylipuutarhoista on löytynyt merkkejä puista ja pensaista sekä säännöllisistä ja epäsäännöllisistä istutuksista. Viimeisenä käsittelen peristyylipuutarhan koristelua, ja minkälaisen kuvan se välittää talon omistajasta. Puutarhoissa oli veistoksia ja seinämaalauksia. Molemmissa käsitellään luontoaiheita, jotka ovat helposti liitettävissä puutarhaan. Suosittuja ovat myös mytologiset aiheet. Veistoskoristelussa selkeästi yleisin on viinin jumala Dionysos ja häneen liittyvät hahmot. Myös muita jumaluuksia esiintyy kuten Venus. Se ja Dionysos liitettiin antiikissa luontoon ja puutarhaan. Peristyylipuutarha oli monipuolinen tila, jossa eri elämänalueet kohtasivat toisensa. Peristyyleissä voitiin työskennellä. Puutarhaosa saattoi olla hyötykäytössä esimerkiksi kasvimaana. Peristyylissä tai sen ympäristössä oleskeltiin, juhlittiin ja viihdytettiin vieraita, siksi siellä esitettiin omaa varakkuutta runsaalla veistoskoristelulla, altailla ja suihkulähteillä. Jo laaja pinta-alainen peristyyli oli osoitus vauraudesta. Aina ei haluttu näyttää varakkuutta, vaan joskus koristeellinen peristyyli oli syrjässä talon ovelta avautuvalta näköakselilta. Uskonto oli osa peristyyliä, vaikka uskonnon harjoittamiseen liittyvät rakenteet sijoitettiin yleensä talon muihin tiloihin. Uskonto ja mytologia ovat kuitenkin vahvasti läsnä peristyylien koristelussa. Selkeitä poliittisia viittauksia peristyylipuutarhoissa on vähän, mutta roomalaisia piirteitä niissä voidaan havaita. Roomalaiset vaikutteet peristyylin koristelussa ja arkkitehtuurissa viestittävät mahdollisesti talon omistajan roomalaismielisyydestä. Roomalaiset piirteet ovat myös olleet trendejä aikakauden peristyyleissä.
Now showing items 41-60 of 89