Browsing by discipline "Yleinen kirjallisuustiede"

The study approaches two modern novels using the conceptual frame of Lacanian psychoanalysis, especially the Lacanian notion of subject. The novels can be described as subversive “Bildungsromans” (development novels) highly influenced by psychoanalytic thought. Anaïs Nin’s (1903—1977) “poetic novel” House of Incest (1936) is a story of sexual and artistic awakening while Hélène Cixous’s (b. 1937) first novel Dedans (1969) depicts the growth of a little girl whose father dies. Both are first novels and first person narratives. Concentrating in the narrator’s internal life the novels writings break with the realistic conventions of narrative, bringing forth the themes of anguish, alienation from the world and escape into the prison like realm of the self. The study follows roughly the Lacanian process of becoming a subject. Each chapter opens up with a quick introduction to the Lacanian concepts used in the following part that analyses the novels. The study can thus also be used as a brief introduction to Lacanian theory in finnish. The psychoanalytic narrative/story of the birth of the subject and the novels stories can be seen as mirroring each other. The method of the study is thus based on a dialogue between the theoretical concepts and the analyses. Novels are being approached as texts that break with the Cartesian notion of an autonomous subject making room for a dialectics of self and other, for a movement in which the “I” builds an identity mirroring itself with others. While both of the novels recount the birth of a character called I, they also have a first person narrator apart from the character “I”. Having constituted the self’s identity, the narrator finds from inside of the self also an other or “you” – this discovery is the final clue to the coffin of the autonomous self. From the Lacanian perspective man’s great Other is the order of language, Symbolic, which constitutes the individual, the speaking subject. Using this perspective the novels are interpreted as describing the process of becoming a subject of the Symbolic; subjected to Symbolic order. This “birth process” happens in particular in the Imaginary register, where the self’s identity is built. In the Imaginary or Mirror phase the “I” mirrors himself with different others (e.g. with his mirror image and the family members, the surrounding others) learning to see his body and his selfhood both as familiar and strange, other. In the Imaginary phase the novels’ characters are also trying to deal with the opposite realm of the Symcolic, the Real. The Lacanian Real is not the reality “before words” but a reality left over from the Symbolic, aside of it but constituted by the Symbolic, to be deducted only from within it. In the novels the Real is experienced as a womblike state where the self is immersed in the other’s body. The process of coming a subject of the Symbolic is depicted also as a process of renouncing the “dream of the womb”, which, if realized, could only mean the non-existence of the subject, i.e. death. The study concentrates on analysing the novels’ writing, where meanings are constantly changing: “I” becomes you, the father becomes a mother, inside becomes outside. This technique enables also the deconstruction of certain opposing notions in the novels. The Lacanian point of view exposes language as a constantly moving universe where the subject has no more stability than the momentary meanings language creates. The self’s identity depicted in the novels is a Lacanian fixed identity, whose growth is necessary but opposes the flux imminent to the Symbolic. The anguish experienced in the novels, in the “house of incest” or “inside”, is due to clinging on the unchanging “I”. However, the writing of the novels shows how the meaning of the “I” changes constantly and the fixity thus becomes movement. This way House of Incest and Dedans, despite their pessimistic stories, manage to create an image of a new, moving subject.

Pro gradu -työni tutkii myyttisen lohikäärmeen esiintymistä anglo-amerikkalaisessa fantasiakirjallisuudessa. Tutkimuskysymyksinä on, kuinka myyteistä peräisin oleva lohikäärme rakentuu osaksi fantasiaa ja mitä intertekstuaalisia suhteita on löydettävissä fantasian ja myyttien lohikäärmeen välillä. Tutkimusmenetelmäni on vertaileva – rinnastan myyttien ja fantasiakirjallisuuden lohikäärmeitä ja etsin samankaltaisuutta ja eroavaisuutta. Hypoteesini on, että fantasiakirjallisuuden lohikäärmeiden juuret ovat myyteissä, vaikka kirjailijat ovat muokanneet niitä omaan tapaansa. Kirjailijoiden intentiot eivät ole merkittäviä tutkimuksessani. Lohikäärmemyyttien tarkastelun olen rajannut antiikin, Kiinan ja Intian myytteihin. Johdannossa esitän tutkimuskysymykset ja menetelmät, sekä määrittelen keskeisiä käsitteitä, kuten fantasiakirjallisuus lajina ja myytti. Seuraavassa luvussa määrittelen, mikä lohikäärme on. Sen jälkeen annan taustoittavan katsauksen lohikäärmeen esiintymisestä kirjallisuudessa keskiajasta nykyfantasiaan. Esitän lyhyesti muutamia teoksia sekä omaa korpustani. Katsauksen jälkeen siirryn tarkastelemaan fantasiakirjallisuuden ja myyttien lohikäärmeiden perusominaisuuksia ja vertailen niitä keskenään. Lohikäärmeen perusominaisuuksiin kuuluvat heidän ulkonäkönsä, luonteenpiirteensä, maantieteellinen esiintyminen sekä myös maagiset ominaisuudet – muodonmuutokset ja ruumiinosien maagiset ominaisuudet. Seuraavaksi tarkastelen suositumpia lohikäärmemyyttejä, jotka ovat siirtyneet osaksi fantasiaa. Sellaisia ovat lohikäärmeen surmaajamyytti ja vartijalohikäärmemyytti. Viimeisenä aiheena tutkin lohikäärmeen ja ihmisten suhdetta. Lopuksi pohdin, kuinka olen onnistunut tavoitteessani. Tutkimustuloksenani on, että fantasian lohikäärmeen juuret ovat löydettävissä eri kansojen myyteistä, etenkin antiikin, Kiinan ja Intian myyteistä. Tutkimukseni aineisto on melko laaja. Kaunokirjallisiin lähteisiin kuuluvat Robin Hobbin The Rain Wild Chronicles -sarja, J. K. Rowlingin Harry Potter -sarja, Christopher Paolinin Eragon -sarja ja Margaret Weisin & Tracy Hockmanin Dragonlance -sarjan kolme ensimmäistä osaa. Näiden lisäksi käsittelen myös J. R. R. Tolkienin Hobitti-romaania ja Ursula le Guinen Maameren tarinat-sarjaa. Tutkimuslähteistä tärkeimmät ovat myyttistä lohikäärmettä käsittelevät Daniel Ogdenin Drákon. Dragon Myth and Serpent Cult in the Greek and Roman Worlds 2013, L. Newton Hayesin The Chinese Dragon 1923 ja Marinus Willen de Visserin The Dragon in China and Japan 1913. Fantastisten olioiden kirjoista tärkeimmät ovat Deanna J. Conwayn Magickal Mystical Creatures: Invite Their Powers Into Your Life 2001 ja Malcolm Southin Mythical and Fabulous Creatures. A Source Book and Research Guide 1987.

Tutkielma tarkastelee suomiräpin tekstien poeettisia ja rytmisiä piirteitä suhteessa musiikin biitin iskuihin. Poeettisilla piirteillä tarkoitan räptekstien formaaleja tekstuaalisia piirteitä kuten runomittaa, säe/säkeistöjakoa ja riimiä, rytmisillä piirteillä puolestaan tekstien rytmitystä ja painotusta suhteessa musiikin iskuihin. Tarkastelu keskittyy etenkin sanojen painotukseen: painotetaanko sanoja suomen kielelle tyypillisellä tavalla vai vaikuttaako taustalla oleva musiikki tai tietyntyyppiseen flow'hun pyrkiminen sanojen painotukseen. Tarkastelen myös, ovatko nämä piirteet kehittyneet 2000-luvun alusta 2010-luvulle. Tavoitteena on tarkastella räptekstien piirteitä, tekstin ja musiikin suhdetta sekä todistaa, että räptekstien poeettiset piirteet muovautuvat osittain musiikin kautta. Tutkielman aineistona on viidentoista suomenkielisen räpkappaleen tekstit. Kappaleista seitsemän edustavat suomiräpin toista aaltoa eli 2000-luvun alkupuolta, loput kahdeksan on tehty 2010-luvulla. Kappaleet on valittu niin, että ne edustavat mahdollisimman monta eri alagenreä. Hyödynnän poeettisten piirteiden tarkastelussa metriikkaa sekä aiempaa räptutkimusta. Rytmisten piirteiden tarkasteluun olen kehittänyt oman metodin, jonka avulla voin tarkastella tekstien poeettisia piirteitä, sanojen painotusta sekä rytmitystä suhteessa biittiin. Kappaleista tekemäni räplyriikkanotaatiot löytyvät tutkielman liiteosiosta. Niihin olen merkinnyt sanoituksissa painotetut tavut sekä sanoitusten yläpuolelle tahdin iskut 1 4 sekä tahtien vaihdoskohdat. Poeettisten piirteiden tarkastelu osoittaa, ettei runomitta ole vakiintunut räpissä. Runomitan sijaan säkeiden kesto määrittyy musiikin kautta, sillä yleensä yksi säe kestää yhden tahdin verran. Myös säkeistöjen kesto määräytyy musiikin kautta ja on useimmissa kappaleissa vakiintunut 16-tahtiseksi. Jos räptekstejä vertaa runouteen, niiden säerajat ovat huomattavasti häilyvämpiä, sillä säkeenylitykset ja kohotahdit ovat melko yleisiä. Räpriimi on havaittavasti joustavampi kuin metriikan sääntöjä noudattavassa runoudessa. Räpriimi kuitenkin noudattaa omaa kaavaansa, sillä lähes poikkeuksetta se on tavukohtaisesti kertaantuva vokaaliriimi, jolloin assonanssilla on suuri painoarvo riimityksessä. Räpissä riimin tärkeimmät tehtävät ovat rakenne- ja rytmitystehtävät, sillä riimillä on tapana pyrkiä säkeen loppuun, jolloin riimi myös sekä rytmittää tekstiä, että auttaa hahmottamaan sen rakennetta. Poeettiset piirteet kulkevat käsi kädessä musiikin kanssa. Tästä johtuen räptekstien painotukset eivät läheskään aina noudata metriikan sääntöjä. Arvopainollisilla tavuilla on räpteksteissä tapana pyrkiä osumaan biitin iskuille, jolloin monesti painottuvat myös suomen kielelle epätyypillisesti painottuvat tavut, kuten sanojen tai säkeiden viimeiset tavut. Tämä on tyypillistä etenkin 2000-luvun alun tuotannossa, jolloin suomiräp oli vasta kehittymässä ja kotiutumassa Suomeen ja suomen kieleen. Suomiräp on kehittynyt huomattavasti vuosien saatossa ja on selkeästi vihdoin kotiutunut. Rytminen leikittely ja suomen kielelle luontevampi painotus ovat lisääntyneet ja aihepiirit ovat kehittyneet suomalaisempaan suuntaan. Vaikka suomalainen räp on osa globaalia ilmiötä, siitä on muovautunut tapa ilmaista ja vahvistaa suomalaista identiteettiä.

Tutkielmassani tarkastelen Herman Melvillen Moby-Dickin paratekstuaalisia elementtejä. Nojaan Gérard Genetten teoriaan ja esimerkkeihin sekä niistä esitettyyn kritiikkiin. Moby-Dickin paratekstejä ovat teoksen ja lukujen nimet, alaviitteet, alun ”Etymology” ja ”Extracts” sekä lopun ”Epilogue”. Osoitan, kuinka nämä teoselementit rikastavat teoksen tulkintaa ja kannattelevat sen teemoja. Moby-Dickin paratekstit osoittavat, että Ishmael on paitsi teoksen kertoja, myös tekstin editoija. Hän on tietoinen diskursseista, joihin tekstinsä liittää. Päähuomion tutkielmassani saavat luvunnimet. Osoitan kuinka yhdysvaltalaisen transsendentalistisen liikkeen käyttämä catalogue rhetoric -keino ilmenee Moby-Dickin luvunnimissä. Nominaalistista luvunnimistä syntyy luettelo, jonka yhteydet merenkäyntiin ovat nimellisiä. Lisäksi jaottelen luvunnimet kahteen luokkaan: ensimmäiseen kuuluvat ennakoivat luvun sisältöä, toiseen kuuluvat estävät etukäteistulkinnan. Nostan muutaman luvunnimen tarkempaan käsittelyyn osoittaakseni niiden intra- ja intertekstuaaliset yhteydet. Lisäksi kyseenalaistan teoksen nimen mielekkyyden, sillä en katso sen liittyvän teoksen teemoihin vaan johtavan lukijaa harhaan. ”Etymology” ja ”Extracts” ovat tiiviimmässä yhteydessä teoksen leipätekstiin sekä Ishmaelin kerrontaan kuin on haluttu tunnustaa. Teoksen alaviitteet eivät palvele viitteiden yleisiä funktioita, sillä ne poikkeavat tieteellisestä diskurssista. Teoksen epilogia käsittelen lyhyesti. Mielestäni se on monitulkintainen: se ei vastaa tarinan herättämiin kysymyksiin vaan pikemminkin luo niitä. Genetten mukaan paratekstuaalisuus on yksi transtekstuaalisuuden alalaji. Muita lajeja ovat intertekstuaalisuus, metatekstuaalisuus, intratekstuaalisuus ja hypertekstuaalisuus. Tutkielmani pääväittämä on, että Moby-Dickin paratekstit lisäävät teoksen intra- sekä intertekstuaalisuutta ja tuovat siten uusia nyansseja tulkintaan. Loppupäätelmäni on, että Ishmael käyttää intra- ja intertekstuaalisuutta ironisoidakseen teoksen genreä, muita henkilöhahmoja, itseään ja aihettaan. Paratekstit tukevat tätä tavoitetta.

Tutkielmani käsittelee psykedeelisen kokemuksen kuvauksia yleisesti lähinnä 1960-luvun pohjoisamerikkalaisessa kirjallisuudessa ja erityisesti Ken Keseyn teoksessa One Flew Over the Cuckoo's Nest (1962; suom. Yksi lensi yli käenpesän) sekä Tom Wolfen Keseysta ja psykedeelisestä liikkeestä kertovassa teoksessa Electric Kool-Aid Acid Test (1968). Lähestyn aihettani psykedeelisten kokemusten kirjallisten kuvausten analyysien ohella historiantutkimuksen ja psykedeelien psykoanalyyttista käyttöä käsittelevän tutkimuksen avulla, sillä psykedeelistä kokemusta on kirjallisuustieteen puitteissa tutkittu vain hyvin vähän. Vaikka psykedeelien vaikutus Keseyn Käenpesän luomistyön taustalla on tunnettu tosiasia, ei monikaan kirjallisuudentutkija ole tarkemmin analysoinut, kuinka psykedeelinen kokemus näkyy teoksen runsaassa symboliikassa ja allegorisessa luonteessa. Erityisenä tutkielmani huomionkohteena ovat mystisten psykedeelisten kokemusten kuvaukset, jotka vastaavat uskonnollisessa kirjallisuudessa kuvattuja spontaaneja mystisiä kokemuksia. Uskonnollisiksi tai mystisiksi luonnehdittujen kokemusten kuvailussa käytetty kieli on usein pelkistettyä ilmaistakseen arkipäivän logiikan ja kielen riittämättömyyttä. Myös kokemusten pohjimmiltaan sanoinkuvaamatonta luonnetta korostetaan. Psykedeelisiä kokemuksia kirjallisuudessa on toisaalta kuvailtu kielellä, joka on usein luonteeltaan runollista ja runsasta, jotta se tavoittaisi osan koettujen aistihavaintojen ja mentaalisten prosessien ylettömyydestä. Käsittelen psykedeelisten kokemusten kuvauksia sekä tulkintoja laaja-alaisesti epämääräisenä ja moniselitteisenä psykologisena ilmiönä, joka on ympäristön vihjeille ja vaikutteille huomattavan altis, ja joka tuo usein esiin sen mikä on yksilössä potentiaalista. Psykedeelistä kokemusta lähestytään fenomenologisesti ja monialaisesti myös lukuisten eri tieteenalojen avulla, eikä psykedeelitutkimus muodosta psykedeelien psykologisista vaikutuksista kattavaa ja yleisesti hyväksyttyä teoriaa. Tämän vuoksi en rajoita psykedeelisen kokemuksen käsittelyä yhteen tiettyyn teoriaan tai tieteenalaan. Uskonnollisen analogian lisäksi tuon tutkielmassani esiin psykoanalyyttisen analogian, etnografisen shamanismiin perustuvan analogian, Aldous Huxleyn tieteellisen ja yhteiskunnallisen mallin, William S. Burroughsin sanataiteelliset kokeilut, Keseyn Käenpesän symbolis-metaforisen kielenkäytön sekä Acid Testissa kuvaillun ei-kirjallisen toiminnan. Yleisluontoisina havaintoina esitän kokemusten kuvausten ja tulkintamallien relativismia sekä sanallisen ilmaisun rajoittuneisuutta psykedeelisten kokemusten kommunikoimisessa.

Vertailen pro gradu -tutkielmassani kahden saksalaisen nykykirjailijan, W. G. Sebaldin ja Katja Petrowskajan, poetiikkoja keskenään. Keskityn tarkastelemaan, miten he representoivat teoksissaan Austerlitz (2001) ja Vielleicht Esther (2014) holokaustia. Molempia määrittää pitkä ajallinen etäisyys toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin. Olen kiinnostunut siitä, miten holokaustista kerrotaan, kun valtaosa esimerkiksi Auschwitzin keskitysleiriselviytyjistä ovat menehtyneet. Miten kerrontataide säilyttää yleiseurooppalaisen trauman muiston elävänä ja koskettavana ilman, että se sortuu halpaan uhrin kokemukseen samaistumiseen. Aloitan tutkielmani tarkastelemalla saksalaista kirjallisuustraditiota ja sen suhtautumista holokaustista kertomiseen vuosina 1945–2015. Asetan Sebaldin (1944–2001) ja Petrowskajan (s. 1970) osaksi tätä aikajanaa. Sebald kuuluu niin sanottuun toiseen toisen maailmansodan jälkeiseen sukupolveen, Petrowskaja kolmanteen. Esitän, mitä erityispiirteitä näiden sukupolven kerronnallisiin paradigmoihin on sisältynyt. Tämän jälkeen tutkin Sebaldin poetiikkaa. Olen kiinnostunut erityisesti sen neljästä erityispiirteistä: monimutkaisesta kerrontarakenteesta, faktan ja fiktion sulauttamisesta toisiinsa, valokuvien omalaatuisesta käytöstä ja intertekstuaalisista viittauksista. Havaitsen, että Sebald on luonut kerrontatekniikan, jonka avulla hän voi representoida holokaustin tapahthtumia epäsuorastai kuin peilin kautta. Hänen kertojahahmonsa keskustelee Austerlitz-teoksessa Jacques Austerlitz -nimisen henkilön kanssa, jonka mittavat monologit muodostavat pääosan tekstistä. Sebaldin kertoja referoi yleisölleen, mitä Austerlitz on hänelle kertonut. Austerlitz puolestaan referoi kertojalle, mitä hän on saanut tietää muilta ihmisiltä, esimerkiksi vanhalta lastenhoitajaltaan. Siten Sebald ei samastu suoraan holokaustitodistajan kokemukseen, vaan hän siivilöi sen mahdollisimman objektiivisesti syvältä historiasta nykyhetkeen. Valokuvien käytöltä, faktalähteillä ja intertekstuaalisilla viittauksilla on puolestaan selkeä l’effet de réel -vaikutus tekstille. Ne antavat fiktiolle ikään kuin dokumentaarista arvoa ja todistusvoimaa. Tämän jälkeen tutkin Petrowskajan Vielleicht Estheriä näiden neljän poeettisen kategorian avulla. Huomaan selkeitä yhtäläisyyksiä jokaisessa kategoriassa. Petrowskaja lainaa paljon tyylillisiä seikkoja omaan minäkertojaääneensä Sebaldilta. Kuten osoitan, hänen kertojansa toimii kuitenkin huomattavasti aktiivisemmin eikä jättäydy pelkäksi toisten hahmojen sanoja välittäväksi mediaksi Sebaldin tavoin. Hän ei käytä vastaavaa monimutkaista kerrontarakennetta. Kuitenkin sisäkkäiskertomuksista muodostuva perimätiedon rakenne on havaittavissa premissinä hänen tekstistään, vaikka sitä ei selkeästi eksplikoidakaan. Myös Petrowskajan tapa sulauttaa faktaa ja fiktiota, eri tekstilajeja, valokuvia ja intertekstejä toisiinsa, luo realistista vaikutelmaa. Toisin kuin Sebald, Petrowskajalla näihin liittyy vähäisempää tulkinnalista ambivalenssia ja niiden dokumentaarinen todistusvoima on vahvemmalla pohjalla. Petrowskaja liittyy Sebaldin tavoin osaksi Marianne Hirschin lanseeraamaa jälkimuistin sukupolvea, joka työstää holokaustin aiheuttamaa sekundääristä traumakokemustaan fyysisen jäämistön, kuten valokuvien, avulla. Lopputuloksena totean, että Sebaldin kirjallinen työ loi eurooppalaiselle kirjallisuuskentälle uuden holokaustin representaation paradigman. Petrowskaja hyödyntää selkeästi tätä paradigmaa omassa työssään. Siten Vielleicht Estheriä voi pitää jälkisebaldlaisena teoksena.

Tutkielmassani tavoitteenani on tuoda kirjallisuuden traumatutkimukseen uudenlainen näkökulma, joka on lainattu sosiaalipsykologian tieteenalalta. Näkökulman avulla on mahdollista ottaa huomioon traumakokemuksen kirjalliseen ilmaisuun liittyvät sekä kognitiiviset että sosiaaliset aspektit. Sen kautta voidaan tutkia traumakokemuksen rakentumista kaunokirjallisessa teoksessa sekä sen taustalla olevia sosiaalisia representaatioita, sekä näiden representaatioiden muuttumista ajassa (kirjallisuushistoriallinen näkökulma) että eroavaisuuksia ja samankaltaisuuksia eri yhteisöjen välillä tai saman yhteisön sisällä (kulttuurinen näkökulma). Tutkielma koostuu laajasta teoreettisesta osuudesta, jossa määrittelen sosiaalisten representaatioiden teorian soveltamismahdollisuudet ja -rajat kaunokirjallisuuden tutkimukseen sekä teorian kytkeytymisen traumatutkimuksen traditioon.Teoriaosuuden jälkeen tutkin valitsemaani kaunokirjallista aineistoa malliesimerkkeinä näkökulmaan perustuvasta tutkimuksesta kirjallisuusanalyysien avulla. Sosiaaliset representaatiot ovat jaettuja representaatioita, jotka syntyvät, leviävät, muuttuvat ja joita ylläpidetään kommunikaation avulla. Ne ovat yhteisön sisäisiä yhteisesti jaettuja ideoita, uskomuksia, arvoja ja käytäntöjä. Sosiaaliset representaatiot sekä edellyttävät kommunikaatiota että määrittävät sitä. Sekä ajattelumme että kielemme on sosiaalisten representaatioiden läpitunkemaa. Teorian on kehittänyt ranskalainen sosiaalipsykologian pioneeri Serge Moscovici. Sosiaalisten representaatioiden teorian lisäksi käyttämääni teoriataustaan kuuluu kulttuurinen traumateoria sekä kognitiivisen kirjallisuudentutkimuksen ja stilistiikan sekä kognitiivisen stilistiikan teorioita ja käsitteitä. Kaunokirjalliseen aineistooni kuuluvat seuraavat teokset: Uzodinma Iwealan Beasts of No Nation (2005), Ahmadou Kourouman Allah n'est pas obligé (2000), Chris Abanin Song for Night (2007), K. Sello Duikerin Thirteen Cents (2000), Chimamanda Ngozi Adichien Purple Hibiscus (2003) sekä Leslie Marmon Silkon Ceremony (1977). Viimeistä lukuunottamatta kaikissa teoksissa on lapsi tai teini-ikäinen minäkertoja ja teosten voidaan katsoa sijoittuvan afrikkalaisen traumafiktion piiriin. Tutkielmani tulokset tukevat sosiaalisten representaatioiden teorian käyttökelpoisuutta kirjallisuuden traumatutkimuksen näkökulmana. Näkökulma kiinnittää huomion seikkoihin ja ilmiöihin, jotka eivät välttämättä ole eksplisiittisesti havaittavissa. Toisaalta sosiaalisiin representaatioihin lukeutuvia ilmiöitä voidaan tutkia myös ilman teoriaa, mutta tällöin tutkimuksen selitysvoima on vähäinen. Ottamalla huomioon sosiaalisten representaatioiden synty- ja muutosprosessin myös niiden ilmenemismuotoa koskeviin kysymyksiin voidaan vastata paremmin. Näkökulmaa on mahdollista kehitellä kirjallisuushistorialliseen suuntaan sekä muiden kuin traumaan liittyvien sosiaalisten representaatioiden tutkimiseen.

Tutkielman aineistona on kahdeksan novellia, jotka kirjailija Kostantínos Hatzópoulos kirjoitti 1900-luvun alussa. Aikakautta värittää Ateenan kaupungistumisen alku, ja tutkielman tavoitteena on selvittää, miten kaupungistuminen näkyy kreikkalaisessa kirjallisuudessa ja miten se vaikuttaa kirjallisuuteen. Tutkielma esittelee, millainen kreikkalainen kokemus kaupungistuvasta ympäristöstä välittyy lukijalle. Tutkielman teoriataustassa yhdistyvät antropologia, ihmismaantiede ja kirjallisuustiede. Toisaalta se painottaa kulttuurin ja yhteiskunnan kehitystä ja korostaa kyseisen aikakauden näkökulmaa, toisaalta se keskittyy ajattomiin sosiologisiin teorioihin yhteisön ja yksilön muutoksesta kaupungistuvassa ympäristössä. Tyylilajeista naturalismi on selvin vastaus kaupungistuvan ympäristön paineeseen, mutta myös modernin taiteiijan ilmestyminen Hatzó- pulosin teoksiin kertoo aikakauden muista vaikutteista ja individualismista. Kaikkien henkilöhahmojen tausta on maaseudulla, ja novelleissa yleinen hahmo on "The Young Man from the Provinces" -tyyppinen uusi kaupunkilainen tai konservatiivisemmassa asemassa elävä nainen, jonka elämäntapaa kaupungistuminen ei muuta yhtä radikaalisti. Novelleissa selvästi esiintyvä teema on maaseudusta vieraantuminen, sillä paluu sinne on seurausta epäonnistumisis- ta tai tarpeesta paeta. Monet henkilöhahmoista ovat taiteilijoita, joko perinteisiä romanttisen koulukunnan edustajia, jotka on esitetty vahvemmassa asemassa, tai eksyneitä taiteilijoita, joiden unelma on kirjoittaa, mutta jotka toimivat muissa ammateissa tullakseen toimeen. Selvä uusi käänne taiteissa juontaa kaupungistumisesta: roolien eriytyminen ja yhteiskuntarakenteen hajautuminen luovat tilan boheemille taiteilijalle, flãneurille. Tärkeä osa tutkielmaa on tilan ja paikan analysointi. Teatterimainen kerronta ja miljöö luovat Foucaultin heterotopian, joka kuvaa hahmojen rajoitettua tilaa mullistuvassa paikassa. Erityisesti naiset ovat suljettuja näihin heterotopioihin. Tila on staattinen ja rajallinen, kun paikka puolestaan käy läpi suuria muutoksia, joihin hahmot eivät voi vaikuttaa. Kirjailijan oma suuntautuminen sosialismiin johtaa myös novellien analysoimiseen sosialismin näkökulmasta. Novellien käsitteleminen Marxin vieraantumisen käsitteen kautta päätyy lopputulokseen, että Hatzópulosin teokset ovat marxilainen kommentaari kaupungistumisen vaikutuksista. Novellien teemoihin sisältyvät sekä taloudellinen, poliittinen, humaani että ideologinen vieraantuminen. Hatzópulosin avainnovelli "Übermensch" osoittaa avainromaanien historiallisen arvon, sillä se tuo Ateenan kirjailijapiirit, niiden puheenaiheet ja kohtauspaikat elävästi nykylukijan koettavaksi. Avaimet löytyvät henkilöhahmojen piirteistä, murteista ja kirjallisesta mausta. Kirjallisuuskafenioiden merkitys vuosisadanvaihteen kirjailijoiden kohtauspaikkana korostuu avainnovellissa.

Tutkimuksessani tarkastelen eläytyvää lukemista A. S. Byattin romaanissa Possession. A Romance (1990). Eläytyvä tai kokemuksellinen lukutapa muodostaa vastakohdan kriittiselle tai analyyttiselle lukemiselle, jossa lukija tarkastelee tekstiä etäältä siihen uppoutumisen sijaan. Tutkin sitä, miten Possessionissa kuvataan näiden lukutapojen eroja ja vaikutuksia lukijoihinsa, kirjallisuudentutkijoihin. Tutkin myös sitä, miten erilaiset tavat lukea lomittuvat ja sekoittuvat: eläytyminen ei sulje pois reflektointia, eikä analyyttinen ote tarkoita sitä, etteikö lukijan henkilökohtainen lukukokemus vaikuttaisi tulkintoihin. Samalla tarkastelen teoksen tutkijahahmoja lukijoina, heidän henkilökohtaisia tulkintojaan ja motiiveitaan ja suhdettaan akateemiseen miljööseen. Tarkastelen kokemuksellista lukemista myös suhteessa käsityksiin kirjallisuuden terapeuttisuudesta. Kirjallisuusterapian teoria korostaa analyyttisen otteen sijaan eläytyvää lukemista ja sen terapeuttisia vaikutuksia. Tällaiset käsitykset kirjallisuuden funktioista ja merkityksestä poikkeavat kirjallisuudentutkimuksen totunnaisesta ihanteesta, jossa tutkija tarkastelee kohdettaan etäältä ja analyyttisesti. Käsitykset kirjallisuuden ja lukemisen terapeuttisuudesta liittyvät laajempaan terapeuttiseen diskurssiin, jota myös kuvaan työssäni. Kuvatessani korostuneen teoreettisen maailmankuvan vaikutuksia Possessionin tutkijahahmoihin hyödynnän Rita Felskin teoksessaan Uses of Literature (2008) ja Christina Vischer Brunsin teoksessaan Why Literature? The Value of Literary Reading and What It Means for Teaching (2011) esittelemiä näkemyksiä henkilökohtaisen lukukokemuksen merkityksestä. Lukiessa heräävien emootioiden suhdetta lukukokemukseen ja teoksesta tehtäviin tulkintoihin tarkastelen Jenefer Robinsonin teoksessaan Deeper Than Reason. Emotion and its Role in Literature, Music, and Art (2005) kuvaaman emotionaalista lukemista koskevan teorian valossa. Hyödynnän myös Marie-Laure Ryanin teoksessaan Narrative as Virtual Reality. Immersion and Interactivity in Literature and Electronic Media (2001) käyttämää immersion käsitettä. Kirjallisuusterapian teoriaa käsittelevän kirjallisuuden avulla paneudun käsityksiin henkilökohtaisten lukukokemusten merkityksestä yksilön itsetuntemuksen kannalta. Kirjallisuuden terapeuttisuuden yhteydessä hyödynnän erityisesti Felskin teoksessaan Uses of Literature käyttämää tunnistamisen käsitettä. Eva Illouzin teoksessaan Saving the Modern Soul. Therapy, Emotions, and the Culture of Self-help (2008) esittelemien käsitysten avulla tarkastelen Possessionia osana laajempaa terapeuttista diskurssia. Osoitan kokemuksellisen lukemisen merkityksen niin Possessionin päähenkilöiden tutkimistaan teksteistä tekemien johtopäätösten suhteen kuin heidän itsetuntemuksensakin kannalta. Suhteutan teoksen kuvauksen akateemisesta maailmasta ja kirjallisuudentutkimusta hallitsevasta teoreettisuuden ideaalista osaksi kirjallisuuden arvoa ja sosiaalista merkitystä koskevaa keskustelua. Liitän nämä kuvaukset ja niiden analyysin osaksi laajempaa terapeuttista diskurssia ja osoitan lukemisen ja tutkimuksen perimmäisen yhteyden teoksen henkilöhahmojen käsityksiin siitä, keitä he ovat ja millainen on heidän suhteensa akateemiseen yhteisöön.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen suomiräpin naiskuvaa: miten naisista ja naisille puhutaan suomenkielisissä räpkappaleissa, miten naisräppärit itse kuvaavat naiseutta ja asemaansa räpmaailmassa ja millaisia sukupuoliasenteita räpin sanoitukset välittävät. Tutkin etenkin stereotyyppisiä representaatioita, mieskeskeisyyttä ja naisten esineellistämistä ja analysoin keinoja, joilla niistä pyristellään eroon, kuten huumoria, ironiaa ja parodiaa. Pohdin räplyriikoiden yhteyttä afrikkalaisamerikkalaiseen solvausleikkiin, joka tunnetaan nimellä ”dirty dozens”, sekä vertailen suomalaisen räpmusiikin sukupuoliasenteita yhdysvaltalaiseen räppiin. Aineistoni koostuu neljäntoista suomenkielisen räpkappaleen sanoituksista, joista yhdeksän on miesräppäreiden kynästä ja viisi naisten. Kappaleet on julkaistu vuoden 2007 jälkeen, eli ne edustavat suomiräpin tuoreinta, kolmatta aaltoa. Tekstit on valittu paitsi temaattisesti, myös siten, että ne edustavat monipuolisesti räpin eri genrejä ja enimmäkseen eri artisteja. Apuna stereotyyppisten representaatioiden analyysissa hyödynnän kulttuurintutkija Stuart Hallin käsityksiä kulttuurisista representaatioista, stereotypioista ja stereotyyppisten representaatioiden haastamisessa käytetyistä ristiinkoodausstrategioista. Päälähteisiini lukeutuvat myös hiphop-tutkija Tricia Rose ja ”dirty dozens” -pelin tutkija Elijah Wald. Sovellan myös elokuvantutkimuksesta tuttua, Laura Mulveyn esittelemää termiä ”male gaze”, miehinen katse. Ironian käsittelyssä apunani ovat Linda Hutcheonin ironiaa koskevat teoriat. Koska räp on suosittua nykymusiikkia ja vaikuttaa asenteisiin, sen naiskuvalla on merkitystä. Aineistoni valossa suomiräpin naiskuva vaihtelee. Miesten räpkappaleissa esiintyy negatiivisia stereotypioita, halventavaa kieltä ja naisten esineellistämistä, mutta toisaalta myös rakkautta ja kunnioitusta naisia kohtaan. Miehet myös kyseenalaistavat sukupuolistereotypioita teksteissään. Naisräppärit tuovat esiin heihin sukupuolensa vuoksi kohdistuvia ennakkoluuloja ja taistelevat niitä ja negatiivisia stereotypioita vastaan monin kielellisin keinoin. He tiedostavat olevansa miesten katseen kohteena. Toisaalta negatiivisia stereotypioita toistetaan naistenkin teksteissä ja siten niitä samalla ylläpidetään tai jopa vahvistetaan. Suomiräpille on tyypillistä hyödyntää huumoria, ironiaa ja parodiaa sanoituksissaan. Osa negatiivisesta naiskuvasta selittyy yhdysvaltalaisen räpin matkimisella ja parodioinnilla ja räpin syntyhistorialla, jossa ”dirty dozens” -solvauksilla on ollut vaikutusta. Nykypäivän suomiräp on lähtöisin tasa-arvoisemmista yhteiskunnallisista oloista kuin 1970-luvun Bronxissa syntynyt yhdysvaltalainen räp, mikä heijastuu myös sanoituksiin. Naisten asema Suomen hiphop-kentällä on kuitenkin edelleen heikompi kuin miesten.