Browsing by discipline "Yleinen kirkkohistoria"

Työni käsittelee Englannin kirkon, roomalaiskatolisen kirkon ja vapaakirkkojen puolelta lähinnä metodistien suhtautumista elokuviin 1930-luvun Britanniassa. Lähteinä on käytetty sanomalehtiä: useita maallisia sanomalehtiarkisto British Newspaper Archivesta ja kahta kirkollista sanomalehteä, The Church Timesia ja The Tabletia. Elokuvissa käynti oli 1930-luvun massakulttuuria. Elokuvateatterit houkuttelivat väkeä vuosi vuodelta enemmän läpi koko vuosikymmenen. Joka vuosi elokuvissa käytiin satoja miljoonia kertoja. Elokuvissa käynti oli koko kansan huvia, mutta halpuutensa takia hyvin suosittua alemmissa sosiaaliluokissa. Suhteellisen uuden viihdemuodon suosittuus sai kirkot useiden kansalaisjärjestöjen ohella määrittelemään asemansa siihen nähden. Erityisesti Hollywood-elokuvia pidettiin usein moraalittomina ja niiden vaikutuksesta ihmisiin oltiin huolissaan. Roomalaiskatolinen kirkko Britanniassa esimerkiksi otti osaa kansainväliseen katolisen kirkon ristiretkeen moraalittomia elokuvia vastaan. Britannian sosiaalinen ilmasto oli muuttunut ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Vapaa-ajan merkitys kasvoi. Sunnuntaita ei kirkon aktiivisten jäsentenkään kohdalla haluttu enää välttämättä viettää kirkossa. Kirkot olivat noteeranneet kirkossa ja pyhäkoulussa kävijöiden vähentymisen. Toiset näkivät sunnuntaisin auki olevissa elokuvateattereissa syypään kävijöiden laskuun. Elokuvateatterien sunnuntaiaukiolokysymyksestä muodostui selvä kiistakysymys vuosikymmenen alussa. Vaikka Hollywood-elokuvaa pidettiin moraalittomana ja uhkaavana, elokuvia itsessään ei pidetty vaarallisina. Ne nähtiin pikemminkin loistavina opetus- ja propagandavälineinä. Kirkkojen välillä perustettiin useita elokuvajärjestöjä kehittämään elokuva käyttöä kirkon työssä ja kuvaamaan omia elokuvia. Kirkot jopa valjastivat elokuvat houkuttelemaan ihmisiä kirkkoihin. Kirkot suhtautuivat elokuviin 1930-luvulla toisaalta huolestuneesti, toisaalta toiveikkaasti.

Vuonna 1989 jo vuosikymmeniä kestänyt kylmä sota tuli päätökseensä, kun Neuvostoliiton etupiiriin kuuluneiden Itä-Euroopan valtioiden kommunistiset puolueet menettivät valtansa ja valtiot siirtyivät demokratiaan. Itä-Euroopan kommunismin romahtamisen on esitetty olevan monen tekijän summa. Yksi näistä tekijöistä on paavi Johannes Paavali II, joka pitkän virkakautensa aikana nousi merkittäväksi kansainväliseksi vaikuttajaksi. Tässä pro gradu -tutkielmassa selvitän, millaisena Johannes Paavali II:n vaikutus kommunismin romahtamiseen nähtiin länsimaisissa tiedotusvälineissä ja elämäkerroissa, ja miten näkemykset erosivat toisistaan. Lisäksi otan selvää, muuttuivatko nämä käsitykset kommunismin romahtamisen ja paavin kuoleman välisinä vuosina 1989–2005. Pääasiallisina lähteinäni käytän sekä sekulaareja että katolisia amerikkalaisia ja englantilaisia sanoma- ja aikakauslehtiä poliittisen murroksen vuosilta 1989–1990 sekä paavin kuoleman jälkeen huhtikuulta 2005. Vuoden 2005 osalta täydennän lähteitäni kahdella saksalaisella lehdellä. Lehdistön ohella toisen lähdekokonaisuuteni muodostavat neljä paavista 1990-luvun loppupuolella kirjoitettua elämäkertaa. Lähteitä vertaamalla pyrin muodostamaan näkemyksen siitä, millaisena Johannes Paavali II:n poliittinen toiminta kommunismin suhteen kuvattiin. Lähdeaineistossa oltiin lähes yksimielisiä siitä, että Johannes Paavali II vaikutti kommunismin romahtamiseen johtaneisiin tapahtumiin. Yksittäisten kirjoittajien välillä esiintyi kuitenkin pieniä painotuseroja sen suhteen, toteutuiko paavin vaikutus valtionjohtajien välisessä kirjeenvaihdossa ja tapaamisissa vai tämän kohtaamisissa kotimaansa Puolan kansalaisten kanssa. Lisäksi osassa lähteistä painotettiin Johannes Paavali II:n lämpimiä suhteita Itä-Euroopan valtionpäämiehiin, kun taas osassa pidettiin tärkeämpänä paavin oletettua yhteistyötä Yhdysvaltain kanssa. Paavin muistokirjoituksista kävi ilmi, että hänen virkakautensa myöhemmät tapahtumat ja kiistakysymykset veivät huomiota hänen 1980-luvun poliittiselta aktiivisuudeltaan. Tutkimukseni perusteella voidaan todeta, että vaikka paavin ei ajateltu kaataneen kommunismia yksin, hänen katsottiin tukeneen siihen johtaneita kehityskulkuja. Näin hän tuli käyttäneeksi omaa moraalista auktoriteettiaan itäeurooppalaisen kommunismin kaatamiseksi.

Tutkin gradussani näkövammaisten lasten koskettelukirjojen historiaa Suomessa aina niiden valmistamisen aloitusvuodesta 1984 vuoteen 2014 asti. Näkövammaisten lasten koskettelukirjoilla tarkoitetaan sellaisia erityiskirjoja, jotka on valmistettu pienille näkövammaisille lapsille siten, että niihin eläytyminen onnistuisi mahdollisimman hyvin näkövammasta huolimatta. Kertomuksia on usein elävöitetty esimerkiksi mahdollisimman aidon tuntuisin materiaalein, lisäämässä kirjoihin äänielementtejä tai tuoksuja tai varustamalla kirjat äänitteellä. Työni sijoittuu tutkimuksellisesti kirjahistoriaan ja hyödyntää lisäksi lukijatutkimuksen metodeja. Lähdeaineistonani toimivat Celian koskettelukirjoista kokoaman asiakirja- ja leikearkiston lisäksi lukijoiden koskettelukirjoista kirjoittamat palautteet kolmenkymmenen vuoden ajalta. Ensimmäisessä pääluvussa kuvailen yleisesti koskettelukirjojen erityispiirteitä ja niiden valmistamista. Toisessa pääluvussa käsittelen koskettelukirjojen vaiheita vuodesta 1984 vuoteen 1999. Koskettelukirjojen valmistaminen alkoi Fredrika Wetterhoffin käsiteollisuusopettajaoppilaitoksessa vuonna 1984. Alusta pitäen Näkövammaisten kirjastolla oli tärkeä rooli koskettelukirjojen valmistamisessa ohjeistamisessa ja asiantuntemuksen tarjoamisessa. 1980-luvun loppupuolelta alkaen myös muut oppilaitokset alkoivat valmistaa koskettelukirjoja Näkövammaisten kirjaston kokoelmiin. Kolmannessa pääluvussa käsittelen vuodet 2000-2014, jolloin koskettelukirjatoiminta kansainvälistyi ja vapaaehtoisten merkitys koskettelukirjojen valmistajina kasvoi. Neljännessä pääluvussa siirrän näkökulman koskettelukirjojen lukijoihin ja heidän koskettelukirjoista kirjoittamiinsa palautteisiin. Palautteet luovat sillan menneestä tulevaan, sillä ne ovat tärkeä aineisto koskettelukirjoja kehitettäessä. Tutkielmani keskeisimpiä aiheita ovat koskettelukirjojen aseman vakiintuminen osana näkövammaisten lasten lukemista ja lukutaidon opettelua, koskettelukirjojen kansainvälistyminen (ja Suomen rooli siinä) sekä koskettelukirjojen merkitys lukijoille – ja lukijoiden merkitys niiden kehittymiselle. Nämä kolme teemaa muodostavat tutkielmani tärkeimmät painopisteet. Lisäksi tutkielmani on myös ensimmäinen laaja kronologinen kokonaisesitys koskettelukirjojen historiasta Suomessa, ja sellaisena luo toivottavasti myös pohjan aiheesta tulevaisuudessa tehtävälle jatkotutkimukselle.

Tässä tutkielmassa tutkin millaisen kuvan Francis Ford Coppolan ohjaamat kolme Kummisetä-elokuvaa ja David Chasen luoman Sopranos-televisiosarjan kaksi ensimmäistä tuotantokautta antavat roomalaiskatolisesta kirkosta ja erityisesti Amerikassa toimivasta roomalaiskatolisesta kirkosta. Kummisetä-elokuvat valmistuivat vuosina 1972, 1974 ja 1990, Sopranos-sarjan kaksi ensimmäistä tuotantokautta taas esitettiin HBO-kanavalla ensimmäisen kerran vuosina 1999 ja 2000. Lähteet kattavat Amerikan katolisen kirkon historian 1900-luvun alusta aina 2000-luvun alkuun asti. Pyrin vastaamaan tutkielmassani siihen, millaisena lähteet kuvaavat katolisen ja onko kuvaukselle löydettävissä jotain syitä. Kummisetä-elokuvien kohdalla on paradoksaalista se, että ne kaikki kuvaavat menneisyyden eivätkä tekohetkensä tapahtumia, mikä mahdollisesti näkyy myös niiden tavassa kuvata katolista kirkkoa. Vaikuttaisi siltä, että varsinkin kahden ensimmäisen Kummisetä-elokuvan tapa kuvata Amerikan katolista kirkkoa pohjautuu pitkälti elokuvan tekohetken tunnelmiin. Elokuvien ohjaaja Francis Ford Coppola on myöntänyt käyttäneensä Kummisetä-elokuvien päähenkilöinä olevaa Corleone-perhettä Amerikan vertauskuvana. Elokuvien yksi kattava teema on eräänlainen maallistumiskehitys, jossa vanhan polven edustajan, don Vito Corleonen, arvot syrjäytyvät ja tilalle nousee uusi johtajapolvi Viton nuorimman pojan don Michael Corleonen hahmossa. Michael Corleone edustaa huomattavasti armottomampaa polvea kuin Vito eikä uskonto ja katolinen kirkko näy hänen elämässään juuri lainkaan. Michaelin kyyninen ja kylmäkin hahmo on mitä todennäköisemmin vertauskuva elokuvien tekohetken yleisistä tunnelmia, jolloin Watergate-skandaali kansallisella tasolla ja Vatikaanin II konsiili ja paavin kiertokirje Humanae Vitae muokkasivat rajusti perinteisen katolisuuden ja amerikkalaisuuden identiteettiä. Kolmas Kummisetä-elokuva käsittelee lähes kokonaan paavi Johannes Paavali I:n lyhyeksi jäänyttä paaviuskautta vuodelta 1978 osittain fiktioin keinoin. Elokuvan yhtäläisyydet rikoskirjailija David Yallopin menestyskirjaan In Gods Name. An Investigation into the Murder of Pope John Paul I, jossa kirjailija esittää paavin tulleen kuurian virkamiesten ja mafiosoiden murhaamaksi, ovat selkeät. Kirkosta luodaan kuva toisaalta armottomona valtakoneistona, mutta toisaalta myös hengellisenä yhteisönä, josta katuvan ihmisen on mahdollisuus löytää apua. Sopranos-televisiosarja jatkaa kahdella ensimmäisellä tuotantokaudellaan saman maallistumiskehityksen kulkua kuin kaksi ensimmäistä Kummisetä-elokuvaakin. Päähenkilö Tony Soprano perheineen on lähes täysin irrallaan katolisesta perinteestä eivätkä he enää tunne sen oppejakaan kunnolla. Silti he mieltävät itsensä katolilaisiksi. Tämä vastaa joiltain osin tutkimustuloksia todellisista amerikkalaisista katolilaisista. Kaiken kaikkiaan Kummisetä-elokuvatrilogia ja Sopranos-televisiosarja antavat katolisesta kirkosta hyvin monipuolisen ja joissain asioissa totuudenmukaisenkin kuvan, joskin tekijöiden oma henkilöhistoria ja ajan skandaalit ovat väistämättä värittäneet kirkkokuvausta. Siten ne muodostavat värikkään läpileikkauksen Amerikan katolisen kirkon kehityksestä amerikanitalialaisessa yhteisössä 1900-luvun alusta 2000-luvun alkuun.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen neljän Intiassa vuosina 1794-1866 vaikuttaneen protestanttisen lähetystyöntekijän aikalaiselämäkertoja. He ovat William Carey (1791l–1834), Michael Wilkinson (1797–1848), Edward Lynch Cotton (1813–1866) ja Alexander Duff (1806–1878). Tutkitut elämäkerrat kuuluvat lähetystyökirjallisuuteen, jota erityisesti evankelikaaliset yhteisöt suosivat. Careyn elämäkerta ilmestyi vuonna 1837, Wilkinsonin vuonna 1858, Cottonin vuonna 1872 ja Duffin vuonna 1879. Menetelmäni oli kuvailla heidän elämänkaartaan ja sen tärkeimpiä tapahtumia kysyen, tuottiko lähetystyö Intiassa heille sellaista elämän tarkoituksellisuutta, josta Viktor Frankl teoriassaan puhuu ja joka on konkreettinen, havaittavissa oleva. Franklin mukaan elämän tarkoitus voi täyttyä luovien arvojen eli tekemisen, elämysarvojen tai asennearvojen kautta. Lisäksi pyrin selvittämään, oliko Raamattu puhutellut heitä nuorina johtaen Intiaan lähtöön ja toimintaan lähetystyössä. Lähetystyön metodit ja suhtautuminen maan kulttuuriin ovat myös tutkimuskysymyksiä. Tutkimani ajanjakso Intiassa alkoi Careyn saapumisesta vuonna 1794 silloin lähetystyökiellossa olevaan maahan ja päättyi Cottonin hukkumiseen Ganges-virtaan vuonna 1866. Careylle Intiasta tuli toinen kotimaa, hän vaikutti siellä 40 vuotta. Wilkinson oli Intiassa 25 vuotta ja Duff yli 30 vuotta. Näin pitkät ajanjaksot kertovat lähetystyön tärkeydestä ja merkityksestä heille. Tosin Duff ja Wilkinson palasivat terveydellisistä syistä välillä kotimaahan. Cotton ehti olla Intiassa vain kahdeksan vuotta. Vanhana Duff palasi Skotlantiin, mutta omisti loppuelämänsäkin Intian lähetystyölle. Lähetystyön metodeihin heistä kolme antoi oman erityispanoksensa, jonka rinnalla jokaisella oli perinteinen saarna ja julistus. Carey nosti kansankieliset Raamatut lähetystyön metodien keskiöön. Wilkinsonin erityispanos oli käännynnäisten taloudelliseen riippumattomuuteen pyrkivän yhteisön perustaminen ja Duffin kristillisen opetuksen lisääminen intialaisten koulutukseen ja englannin kielen sekä länsimaisen tiedon tuominen oleelliseksi osaksi sitä. Cotton tuki näitä pyrkimyksiä, mutta hän oli hallintomies, Kalkutan piispa. He kaikki hyväksyivät britti-imperiumin ja sen oikeutuksen muuttaa Intiaa. He myös brittien tapaan uskoivat suurten muutosten olevan mahdollisia. Varsinkin Carey ja Duff asettivat itselleen epärealistisen suuria velvoitteita, he lähtivät Intiaan pelastamaan miljoonia sieluja kadotukselta. Duff ja Cotton katsoivat, että englannin kielen taito toisi mukanaan brittien hyvät tavat ja moraalin. Carey ja Wilkinson hyväksyivät Intian kansankielet ja käänsivät sille uskonnollisia tekstejä. Careylle kääntämisestä tuli hänen kuolemattoman maineensa perusta, hän työtovereineen teki ja painoi Seramporessa raamatunkäännöksiä 25 kielelle. Intian ihmisiin, historiaan ja kulttuuriin tutkitut lähetystyöntekijät suhtautuivat hieman ristiriitaisesti, mutta paheksuivat näkemiään pakanallisia tapoja ja rituaaleja. Vain Cotton hyväksyi jossain määrin myös aasialaisperäisen sivistyksen. Vieraan kulttuurin kestäminen edellytti elämysarvojen ylläpitämistä. Careylle niitä tuotti botaniikan harrastus ja nuoruuden ammatin, suutarin, askareet, Duffille matkustelu ja tekniset askareet. Cottonia miellyttivät taide-elämykset ja arkkitehtuuri, myös itämainen. Wilkinsonin harrastuksena mainittiin urheilu. Heille kaikille perhepiiri oli tärkeä, vaikka sitä kovin vähän kuvailtiin. Asennearvo eli suhtautuminen kärsimykseen ja onnettomuuksiin, oli heillä aluksi muutokseen pyrkivä. Omaan kuolemaansa he suhtautuivat arvokkaasti ja näkivät itsensä uudessa todellisuudessa. Tutkielman pääkysymykseen Intian lähetystyöstä tarkoituksellisen elämän muotona voidaan vastata, että Careyn, Wilkinsonin ja Duffin elämässä Intian lähetystyö oli sisäistetty uusitestamentillisena lähetyseetoksena ja tuotti heidän elämäänsä vahvan tarkoituksellisuuden. He lähtivät Intiaan pelastamaan sieluja, tuomaan sinne evankeliumin sanomaa. Cottonin suhde lähetystyöhön oli erilainen, muut katsoivat hänen soveltuvan sen hallinnollisiin tehtäviin, Kalkutan piispanistuimelle. Cotton vain suostui tähän.

The arrival of the Mongols in Europe and the Middle East in the mid-13th century opened the until then unknown Asia to Western Christendom. The contacts between Europeans and Mongols eventually developed and led to increasing numbers of Latin Christians visiting Mongol-dominated China. Among the travellers were several Franciscan missionaries. So far, little research has been done on the medieval mission to China, and therefore the reasons for the success and decline of the mission have not been explained with sufficient accuracy. Particularly the decline of the mission has often been explained with external factors such as the collapse of the Mongol Empire or the Black Death, and since such external factors have dominated previous scholarship, the internal factors that can be found in the primary sources have received insufficient attention. The purpose of this thesis is to explore the reasons for the slow beginning, the rapid success, and the surprisingly undocumented end of the mission. Most sources pertaining to the mission are eyewitness accounts by the missionaries and papal bulls. I also use a number of travelogues relevant for the European-Mongol encounters of the period (John of Plano Carpini, William of Rubruck, Marco Polo, Rabban Sauma) as well as Chinese sources (Yuanshi). I begin by discussing the contacts between Europeans and Mongols since these form the background and wider context of the mission to China. Next, I devote three chapters to the three periods I have chosen to divide the history of the mission into. Between 1271 and 1294, the Western Church received and reacted to several pieces of information from Asia about the opportunities to do missionary work in the East, and eventually the first Western missionary to China, John of Montecorvino, arrived at his destination. Between 1294 and 1306, Friar John handled the mission alone, the Papacy being unaware of his work. During this time he experienced both success and setbacks while working among the Eastern Christians. From 1307 onward, the Papacy, inspired by letters from Friar John, took a more active role, which led to the formation of a church province in the East. However, as the mission was growing in scope, it was also declining, and the last group of missionaries sent to China in 1370 disappeared during their journey. My research shows that changes in the external environment have been overstressed in past research. The most important reasons for the slow beginning, the rapid growth, and the gradual and undocumented decline are best identified from the primary sources. It is evident that the Western Church reacted too slowly to Khubilai Khan s request for missionaries to China, and this was caused by the fact that the popes and the Roman Curia were unable to assess the opportunities and challenges present. Such unawareness led to two failed attempts to send missionaries to China. It was only in the 1280s that Nestorian travellers from China inspired the Western Church to organise the first successful missionary effort. When John of Montecorvino arrived in China, he could not persuade the Nestorians to join him in his work, but instead he attracted large amounts of Eastern Christians whom the Mongols had brought to China from the Western parts of Asia. However, despite its rapid growth, the mission was limited to relatively small groups, and the missionary work could be expanded only after the arrival of more missionaries in 1313. The role of the leaders of the Western Church remained passive, and due to the death of the European bishops in China, the church province was twice left without proper leadership even though China was open to receiving more missionaries. The mission declined gradually, and by the time external factors such as the Black Death could affect it, it had already ended. However, the forgotten missionary effort would continue in the 16th century as Europeans, inspired by medieval travellers to Asia, discovered the sea route to China.

Katolisen kirkon johto kiinnitti huomionsa vuonna 1984 brasilialaiseen teologiin Leonardo Boffiin, joka oli julkaissut kirjan ”Church: Charism and Power”, jossa hän arvosteli avoimesti kirkon johtoa ja hierarkisuutta. Uskonopin kongregaation prefekti kardinaali Joseph Ratzinger kutsui Boffin kuulusteltavaksi kirjansa kirjoituksista Vatikaaniin. Boff edusti Latinalaisessa Amerikassa syntynyttä vapautuksen teologia -liikettä, johon myös hänen kirjansa liittyi. Vapautuksen teologia oli katolisen kirkon johdon näkökulmasta ongelmallinen sen marxilaisten taustojen takia. Pro gradu -tutkielmassani tutkin, miten yhdysvaltalainen lehdistö uutisoi Boffin kuulusteluun, tuomitsemiseen ja lopulta vapauttamiseen liittyviä tapahtumia vuosien 1984, 1985 ja 1986 aikana. Näiden tapahtumien aikaan Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa keskeisessä roolissa oli marxilaisuuden kukistaminen. Päälähteinäni tutkimuksessani käytän kahta laajalevikkistä yhdysvaltalaista sanomalehteä, The New York Timesia ja The Washington Postia. Tutkimuksessani keskeisenä kysymyksenä on lehtien suhtautuminen latinalaisamerikkalaiseen marxilaissävytteiseen vapautuksen teologiaan ja tämän edustajaan Leonardo Boffiin. Lisäksi tarkastelen tutkimuksessani, millaisia eroja lehtien uutisoinnissa voidaan havaita. Käytän tutkimuksessani lehdistöhistorian tutkimusmenetelmää. Analysoin kvalitattiivisesti uutisten sisältöä ja niiden tarjoamia näkökulmia. Pyrin selvittämään eroja lehtien uutisoinnissa. Tarkastelen julkaistujen uutisten määrää ja esimerkiksi niissä käytettyä kuvitusta. Tutkimukseni osoitti, että The New York Times uutisoi Boffiin liittyvistä tapahtumista enemmän kuin The Washington Post. The New York Times suhtautui uutisoinnissaan myönteisemmin Leonardo Boffiin ja vapautuksen teologiaan. The New York Timesin uutisoinnissa Boffin työ, sen perusteet, hänen mielipiteensä ja hänen kannattajiensa lausunnot tuotiin selkeämmin esiin, kun taas The Washington Post keskittyi katolisen kirkon johdon näkökulmaan. The Washington Post esitti uutisoinnissaan Leonardo Boffin selkeämmin kirkon toiminnan kriitikoksi ja keskittyi uutisoinnissaan hänen rikkeisiinsä. The Washington Post liitti Leonardo Boffin ja hänen edustamansa vapautuksen teologian uutisoinnissaan tiiviimmin marxilaisuuteen kuin The New York Times.

The object of my dissertation is to ascertain what conception of Catholic, Lutheran and Zwinglian theology the sixteenth century German Anabaptist lay theologian Pilgram Marpeck has. I am interested in discovering what he finds objectionable in their teaching, and also whether there is any common ground between him and them. I intend to learn whether Marpeck deserves his relatively peaceful reputation, and also whether his theology develops over time. I anticipate possible problems with language: theologians of the Reformation tend to use a robust, often provocative style, which may or may not be a mere rhetorical device, rather than an accurate reflection of their exact thoughts. I also anticipate problems with understanding the world view of Christians of those times, the conception of the role of the individual in society and the importance of the concept of Christendom. As regards a working hypothesis, I do expect to find some common ground, especially between Marpeck and Zwingli, and that Marpeck’s reputation as a peacemaker is deserved. My method has been to study Marpeck’s writings, translated into modern English. Some material is available in book form, some online. I have used the analyses of various Swiss, English and Finnish researchers to shed further light on Marpeck’s thought. I have also needed to resort to more general histories of the period, especially of the Anabaptists, for factual information. I have concentrated mainly on the topics of baptism, communion and secular authority in the theology of the above Christian groupings, as Marpeck understood them. I have also covered other aspects of Christian belief and practice more briefly. Of course Marpeck’s presentaton of his own Anabaptist thinking on these topics has further elucidated his opinions of these other Christians’ teachings on them. My research overlaps with the field of systematic theology, but the specific events of those years (c1528-1556), and how they affect Marpeck’s thinking, provide a historical dimension. I have needed to keep in mind any differences between how Marpeck understands, for example, Lutheran theology and how Lutherans understand it. I have consulted works on the theology of these groupings for further information. The results of my research show that Marpeck does not share much common ground with the above mentioned groupings. What common ground there is he does not emphasise, but instead focuses on the significant differences that there are between them. His own starting point is sometimes so far from that of his opponents that he does not always grasp what their starting point is. This leads to several misconceptions on his part of the teachings of these other Christians. I have not discovered any particular developments in his theology over the years. His frequent use of provocative language leads me to the conclusion that he does not deserve his reputation as a peacemaker. Despite this, when one allows for his lack of formal training, he is a skillful, convincing writer of theology, as well as clearly a man of great integrity.

Tutkimuksessani selvitän, millainen suhde Martti Lutherilla oli Erfurtiin vuosina 1511–1546. Etsin vastausta kysymykseen analysoimalla Lutherin Erfurtiin lähettämiä kirjeitä sekä muita kirjeitä, joissa Luther käsittelee Erfurtia. Kysyn esimerkiksi, miksi Luther kirjoitti Erfurtiin ja mitä asioita kirjeissä käsiteltiin. Luther muutti augustinolaisen sääntökunnan käskystä Erfurtista Wittenbergiin vuonna 1511. Augustinolaiset valitsivat Lutherin vuonna 1515 Thüringenin ja Meissenin alueiden luostarien vikaariksi eli esimieheksi. Augustinolaisten Erfurtin luostari kuului Lutherin vastuualueeseen. Lutherin uudet vastuutehtävät vaativat häntä pitämään tiivistä yhteyttä Erfurtin luostariin, jolla oli esimerkiksi taloudenhoitoon liittyviä ongelmia. Tehtävää helpotti se, että augustinolaiset valitsivat luostarin prioriksi Lutherin ystävän Johannes Langin. Lutherin ja Langin välille muodostunut ystävyys ja työtoveruus lujittivat Lutherin suhdetta Erfurtiin. Luther hyödynsi kirjeyhteyttään Langiin viestiessään myös muille tahoille Erfurtissa. Luther ryhtyi Wittenbergin yliopiston opettajana akateemiseen taisteluun yliopistoteologiaa hallinnutta skolastiikkaa ja siihen perustuvaa aneoppia vastaan. Luther toivoi saavansa ajatuksilleen tukea maineikkaalta Erfurtin yliopistolta. Tässä tarkoituksessa Luther lähetti Langin välityksellä viestejä vanhoille arvostetuille opettajilleen, Jodocus Trutvetterille ja Bartholomäus Usingenille. Miehet eivät hyväksyneet Lutherin ajatuksia. Lutherin ajatukset saivat kuitenkin kannatusta Erfurtin yliopiston nuorempien opettajien ja opiskelijoiden keskuudessa. He onnistuivat estämään Lutherille vuonna 1520 osoitetun pannauhkausbullan julkaisemisen. Erfurtin yliopisto oli Wittenbergin lisäksi Saksan valtakunnassa ainoa yliopisto, joka ei julkaissut bullaa. Lutherin ajatuksia kannattaneet erfurtilaiset saivat toimia kaupungissa vapaasti, vaikka Wormsin valtiopäivät tuomitsivat Lutherin opetukset harhaoppisiksi vuonna 1521. Yliopiston opiskelijat osoittivat Lutherille tukensa mellakoimalla kirkon edustusta ja Lutheria vastustanutta yliopiston johtoa vastaan. Luther ymmärsi, että hänellä oli suuri kannatus Erfurtissa ja harkitsikin muuttavansa sinne asumaan. Hän arveli Erfurtin olevan valmis uudistamaan kirkollisen elämänsä. Hän myös uskoi, että paikan päällä hän olisi pystynyt ohjaamaan kaupungin kehitystä oikeaan suuntaan pelkän evankeliumin voimin. Lutherin kirjeiden valossa on selvää, että hän toivoi sanomansa läpäisevän koko Erfurtin kaupungin. Tämä näyttikin olevan mahdollista, kunnes Erfurtista tuli virallisesti kahden eri uskontokunnan kaupunki vuonna 1530. Luther puuttui tämän jälkeen enää harvoin Erfurtin asioihin. Hän ohjeisti Erfurtiin syntynyttä evankelista seurakuntaa seurakunnallisen elämän järjestämisessä ja uskonnollisissa erityiskysymyksissä. Odottaessaan kuolemaansa vuonna 1545, Luther osoitti kirjeessään Langille luottavansa hänen kykyihinsä ratkaista seurakunnan ongelmat ilman Lutherin neuvojakin. Vuosien varrella Lutherin suhde Erfurtiin muuttui samalla, kun hänen elämäntilanteensa ja hänen sanomansa saama vastaanotto muuttuivat. Yhteisten velvollisuuksien hoitamisesta alkanut ystävyys Johannes Langin kanssa säilyi kuitenkin läpi Lutherin elämän. Tämä ystävyys määritti myös Lutherin suhdetta Erfurtiin, sillä Lang vaikutti merkittävästi siihen, miten Lutherin sanoma tavoitti erfurtilaiset.

Työni tavoitteena on tutkia Hildegard Bingeniläisen(1098–1179) Causae et curae -teoksen antamaa käsitystä maskuliinisuudesta ja feminiinisyydestä. Tutkimuskysymyksiäni ovat: Mitä teoksessa kuvataan naiselliseksi ja mitä miehekkääksi? Mihin nämä erot perustuvat? Ja onko teoksesta löydettävissä essentialistisia ominaisuuksia miehille ja naisille? Lähtöoletukseni on, että teoksesta löytyy maskuliinisuuteen ja feminiinisyyteen essentialistisesti välttämättä kuuluvia asioita. Tutkimus perustuu Causae et curae -teokseen, joka on lääketieteellis-teologis-filosofinen teos. Se koostuu viidestä eri kirjasta ja tutkimukseni kannalta Kiinnostavimmat asiat löytyvät toisesta kirjasta, joka myös muodostaa yli puolet koko teoksen kokonaispituudesta. Causae et curaen ymmärtämisen apuna käytän vertailukohtana jonkin verran Trotulaa, Causae et curaen aikalaisteosta, joka on syntynyt Salernolaisen lääketieteen piirissä. Aineistosta etsin asioita jotka kertovat jotakin sukupuolista. Tärkeitä aiheita ovat kahdeksan eri ihmistyyppiä, Aadamin ja Eevan olemus ja rooli luomisessa ja syntiinlankeemuksessa, yhdyntä, sekä sukupuolten erilaiset ruumiintoiminnot, kuukautiset ja sperma. Työni tulos on, että Causae et curae -teoksessa feminiinisyys ja maskuliinisuus palautuvat luomiskertomukseen ja syntiinlankeemukseen. Miehen ja naisen olemuksellinen erilaisuus perustuu erilaiseen luomiseen: Miehen Jumala teki maasta ja naisen miehen lihasta. Erilaisesta lähtökohdastaan johtuen miehet ovat kuumia eli maata ja tulta, ja naiset ovat kylmiä eli vettä ja ilmaa. Syntiinlankeemuksen myötä mies ja nainen eriytyivät vielä lisää, sillä lankeemuksessa nainen sai ensimmäiset kuukautisensa ja miehen keho alkoi tuottaa spermaa. Puhuessaan teoksessaan luomiskertomuksesta Hildegard puhuu molempien sukupuolien kohdalla absoluuttisesti heidän ominaisuuksistaan. Todellisessa elämässä naiset ja miehet heijastavat oman sukupuolensa ihannetta eri tavoin. Miehisiksi ominaisuuksiksi on kuvattu kuumuutta, kovuutta, viisautta ja vahvuutta. Kaikki miehet eivät kuitenkaan toteuta näitä ja jos ihmistyyppejä on uskominen, niin yksikään mies ei voi olla näitä kaikkia. Sama toistuu naisten kohdalla. Naiselliseksi kuvatut asiat ja ominaisuudet eivät kuvaa kaikkia naisia. Edes kuukautiset ja sperma eivät ole sukupuolen essentialistisia määrittäjiä, sillä molemmista sukupuolista löytyy ihmisiä jotka eivät kykene niitä tuottamaan.