Browsing by discipline "Yleinen valtio-oppi, maailmanpolitiikan tutkimus"

NGO presence is an important factor driving the policy discussion in the field of EU environmental policy, where key legislation on climate is on its way and expected up until 2030 in order to materialise the EU:s climate ambitions. Renewable energy is of the cornerstones of EU climate and energy policy in the transport sector, and the EU biofuel policy has been of topical concern for some time now. A large share of the renewable energy in the transport sector is still expected to come from biofuels, which have raised questions about the sustainability and climate benefits of EU biofuels policy. The sustainability issues of biofuel production are kept topical not least because of active pressure from media and NGOs. Internationally, in the aftermath of the worldwide food price rise of 2007-2008, environmental NGOs were successful in turning political pressure on the topic of biofuels and land grabbing. Similarly, in the EU, environmental NGOs are vocal in this policy field and pressure from them probably played an important role in pushing the European Commission to bring forward the legislative proposal of the ILUC Directive in 2012, which aimed at limiting the negative effects of EU biofuel production and to raise the climate benefits of EU biofuels - a case of high importance for the environmental NGOs. J.L. Austin’s speech act theory outlines that to say something in the right circumstances is not always merely saying or describing, but doing something. Austin’s theory of speech acts provides both the theoretical and methodological frameworks for this thesis, where the aim is to analyse how policy is constructed through language and how environmental NGOs participate in the construction of EU biofuel policy. Rather than asking about the reasonings or possibilities behind the NGOs intentions or possibilities to participate in the shaping of policy, the aim is to show that policy is constructed by certain norms through certain speech acts. The thesis analyses NGO utterances in a set of publications and compares these utterances to the final legislative act in order to see how successful the NGO speech acts were and to what extent they were directly or indirectly reflected in final legislation. The thesis finds that saying something in the right circumstances and in the right way is indeed not only saying or describing something, but doing something. Language and words are used to do things, and the NGOs analysed here are successful in participating in the construction of EU biofuel policy through the use of language and speech acts.

Vaikka maailmassa on aiempaa vähemmän valtioiden välisiä sotia, yleisesti väkivalta maailmassa on kasvanut. Kaksi 2000-luvun keskeisintä konfliktien taustalla olevaa kausaalivaikuttajaa ovat ilmastonmuutos ja alueellinen työttömyys, mitä väestönkasvu entisestään vauhdittaa. Muutos konfliktien luonteessa on myös yhteydessä globaalin kapitalistisen järjestelmän kehittymiseen. Huolimatta siitä, että ilmastonmuutoksen vaikutukset yhteiskunnallisen epävakauden taustalla on alettu tunnistaa, on yhteys ilmastonmuutoksen ja turvallisuuden välillä yhä hatara ja vaikea hahmottaa yksiselitteisesti. On kuitenkin tunnistettu erilaisia tekijöitä, jotka yhdistettynä ilmastovaikutukseen kohottavat konfliktiriskiä. Näin ollen on perusteltua, että ilmastonmuutoksen ehkäisyn lisäksi pyrittäisiin vaikuttamaan myös niihin muihin syihin, jotka laukaisevat levottomuuksia ja epävakautta ilmastonmuutoksen vaikutuksien johdosta. Tämä koskee myös kansainvälistä liiketoimintaa ja muun muassa energiasektoria. Viime vuosikymmeninä ja vuosina onkin ilmestynyt uusi ajattelun aalto: kaikkein vastuullisimmat yritykset, jotka miettivät toimintatapojaan uudelleen tehdäkseen niistä kestävämpiä, ovat nousemassa omien alojensa kansainvälisiksi johtajiksi. On selvästi käynnissä muutos siinä, miten ihmiset hahmottavat yritysten roolin ja miten yritykset itse hahmottavat paikkansa maailmassa. Toisaalta yritysvastuun idea on pitkälle todettu kyvyttömäksi vastaamaan yksityisen sektorin yhteiskunnallisen luonteen haasteisiin. Pitäen molemmat asiat mielessä – että ymmärrys yksityisen sektorin ja liiketoiminnan roolista on murroksessa, ja että kaksi 2000-luvun keskeisintä konfliktien taustalla olevaa kausaalivaikuttajaa ovat ilmastonmuutos ja alueellinen työttömyys, joita väestönkasvu entisestään vauhdittaa – on ajankohtaista tarkastella tätä teemaa yksityisen sektorin näkökulmasta: miten yksittäinen yritys vaikuttaa tähän kaikkeen, tahallisesti tai tahattomasti? Onko yksityisen sektorin toimijan näkökulmasta ylipäätään selvää, mikä yksittäisen toimijan rooli tämän nykyisen maailmanjärjestyksen ylläpitämisessä tai vaihtoehtoisesti sen kehittämisessä tai muuttamisessa on? Tutkimus on tehty toimeksiantona St1:n Marokon carbon farming -tutkimuspilotin pohjalta. Tutkimuksessa selvitetään, minkälaisia diskursseja yksittäinen toimija omasta toiminnastaan ja ympäröivästä maailmasta tuottaa, ja miten nämä diskurssit joko ylläpitävät tai haastavat makrotason rakenteita. Laajemmalla tasolla pyritään lisäämään ymmärrystä yksityisen sektorin roolista ja potentiaalista tukea myönteistä yhteiskunnallista kehitystä erityisesti haurailla ja konfliktialttiilla alueilla. Tutkimus on toteutettu kriittisen diskurssianalyysin menetelmällä. Aineistoksi valikoitui monipuolinen kattaus kohdeyrityksen julkisia ja sisäisiä hankekohtaisia materiaaleja ja näitä aineistoja täydennettiin organisaation keskeisten henkilöiden haastatteluilla. Teoreettisella tasolla painotus on Johan Galtungin rakenteellisen väkivallan teoriaan ja vallan distribuution ideaan perustuvassa tahattomuuden ja seurausten välisessä yhteydessä. Galtungin teoriaa on jatkokehitetty liiketoiminnan suuntaan konfliktisensitiivisyyden viitekehyksen avulla. Aineistosta käy ilmi, että yrityksen on mahdollista sisällyttää vastuullisuus onnistuneesti osaksi toimintansa ydinprosesseja. Samalla kuitenkin ilmenee, että yrityksen viestintä ja sen itsestään kertoma tarina ja toisaalta yrityksen konkreettiset vaikutukset ympäröivään maailmaan eivät automaattisesti ole linjassa. Näin ollen jatkossa yritysvastuuraportointia ja yritysten vastuullisuusviestintää tulisi tarkastella yhä kriittisemmin. Toisaalta yritysten mahdollisuuksiin vaikuttaa myönteisesti ympäröivään yhteiskuntaan erityisesti kehittyvillä alueilla tulisi suhtautua uteliaasti.

Tutkielmassa käsitellään kansainvälisen lentoliikenteen edunvalvontatoimintaa kansallisen lentoyhtiön, Finnairin näkökulmasta. Aihetta lähestytään monitasoisen hallinnon teorian kautta (Multi-level Governance), joka kuvaa edunvalvontatoiminnan vaikuttamisreittejä kansallisella ja kansainvälisellä tasolla. Jokaista lentoa koskevat samat, yhtenäiset ilmailun säädökset ja lait. Nämä säädökset ja lait valmistellaan ja hyväksytään kansainvälisessä siviili-ilmailujärjestössä, ICAO:ssa (International Civil Aviation Organization). Kansainväliset lentoyhtiöt pyrkivät vaikuttamaan ICAO:ssa tehtäviin päätöksiin eri keinoin. Tämä tutkimus kuvaa Finnair Oyj:n näkökulmasta edunvalvonnan vaikuttamisreittejä ja prosesseja monitasoisen hallinnon teorian näkökulmasta. Monitasoisen hallinnon teoria jakaa Finnairin edunvalvontatoiminnan kolmeen eri tasoon: paikalliseen, kansalliseen ja kansainväliseen. Teorian avulla pyritään hahmottamaan vaikuttamisreittejä ja niiden välisiä suhteita. Tarkoituksena on eri osapuolten vaikutusmahdollisuuksien ja vaikuttamisreittien hahmottaminen sekä erilaisten näkökulmien esiintuominen ja näiden kriittinen arviointi aineiston ja muun kirjallisuuden avulla. Tutkimuksen kohdetta, ilmailun edunvalvontaa, on lähestytty haastattelemalla yhdeksää tutkimuskohteen kannalta tärkeää toimijaa sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla. Aineisto koostuu yhdeksästä puolistrukturoidusta teemahaastattelusta. Haastatellut edustavat suomalaisen ilmailualan tärkeimpiä kansallisen tason toimijoita sekä tämän tutkimuksen kannalta tärkeimpiä kansainvälisen tason toimijoita. Institutionaaliset rakenteet ja toimijat nähdään hitaina ja lähes muuttumattomina, myös kansainvälinen lentoliikenne nähdään seisovat uuden ja vanhan systeemin välissä, sillä ICAO:n rinnalla on jo muita legitiimejä toimijoita, kuten EU sekä kansainväliset järjestöt ja tomijat. Edunvalvonnan tehokkuuden vaikea mitattavuus ei anna mahdollisuutta tarkkoihin numeerisiin tutkimustuloksiin, kuitenkin edunvalvonta on kansainväliselle lentoyhtiölle toimintaedellytys ja keino tulevaisuuden ja riskien hallinnassa. Lentoyhtiön tulee valvoa etujaan kaikilla mahdollisilla foorumeilla ja kaikilla toiminnan tasoilla kansallisella ja kansainvälisellä tasolla. Työssä käytetyt tärkeimmät lähteet: Bache, Ian - Flinders, Matthew (toim.) 2004: Multi-level Governance. Jaatinen, Miia 1999: Lobbying Political Issues – A Contingency Model of Effective Lobbying. Jordan, Andrew 2001: The European Union: an Evolving System of Multi-level Governance…or Government? Marks, Gary 1996: An Actor-centered Approach to Multi-level Governance. Peters, Guy - Pierre, Jon 2005: Multi-Level Governance: A Faustian Bargain? Teoksessa Bache, Ian – Flinders, Mathew (toim.) :Multi-Level Governance in Theory and Practice.

Tässä työssä tarkastellaan kyberturvallisuutta turvallisuuskeskustelun osana ja informaatioteknologian roolia kansainvälisen politiikan teoriakentässä. Tutkielmassa deskriptiivisesti kuvaillaan koettuja kyberturvallisuuden haasteita ja uhkia sekä teoreettisella tasolla tarkastellaan sitä miten kansainvälisen politiikan teoriat huomioivat teknologian vaikutuksen toisaalta politiikan tapahtumiin ja toisaalta politiikan vaikutuksen teknologioihin ja niiden syntyyn sekä kehitykseen. Työn alkuosassa kuvaillaan ja selvennetään nykytilannetta kyberturvallisuuden parissa, niin Suomessa kuin kansainväliselläkin tasolla. Deskriptiivisemmän osion jälkeen teoreettisen osion aluksi esitellään Henri Lefebvren sosiaalisen tilan teoria, jonka kautta muodostetaan sosiaalinen kybertila, tai verkkojen maailma, jossa enenevästi tänä päivänä elämme. Lefebvren teorian lisäksi työssä keskitytään käsittelemään poststrukturalismia ja ennen kaikkea Michel Foucaltin töitä. Etenkin Michel Foucaultin ajatusten kautta pyrittiin korostamaan valtaa ja hallintaa sekä niiden merkitystä kybertilan muokkaamisessa teknologiaan vaikuttamisen kautta. Poststrutkutralismin ja Michel Foucaultin lisäksi työssä esiteltiin teknologian filosofisia ja teoreettisia suuntauksia, ennen kaikkea suhteessa kansainväliseen politiikkaan ja sen teorioihin. Teknologisen determinismin mukaan teknologialla on ennalta määrättyjä, pysyviä vaikutuksia yhteiskuntaan ja ihmisen kyky vaikuttaa niihin on pieni. Sosiaalisen konstruktivismin mukaan kaikki on sosiaalista, mukaan lukien teknologia. Teknologinen determinismi ja sosiaalinen konstruktivismi käsittelevät ja kuvaavat omilta osiltaan teknologian vaikutusta yhteiskuntaan ja ihmisen kykyä vaikuttaa teknologioiden syntyyn ja kehitykseen, mutta ne ovat puutteellisia, niin erikseen kuin yhdessäkin. Muun muassa turvallisuuspolitiikan kautta voidaan vaikuttaa siihen millaiseksi kybertila – jossa me kaikki lähes päivittäin elämme – muodostuu ja minkälaiset tavoitteet ja toimet sinne muodostuvat julkisten tahojen kautta hyväksyttäviksi ja minkälaista teknologiaa sen myötä kehitetään. Teknologia vaikuttaa kybertilaan, luo sen perusteet ja reunaehdot, mutta politiikka ja rahoitus vaikuttavat siihen lainsäädäntöön ja teknologiseen kehitykseen jotka muokkaavat kybertilaa. Informaatioteknoloian yhteydessä on teoreettiseen kokonaiskuvaan otettavat mukaan Foucaultin näkemykset vallasta ja hallinnasta. Tutkielma toimii teoreettisena jatkeena niille töille, jotka ovat painottaneet teknologian selvempää huomiointia kansainvälisn politiikan tutkimuksessa, ja avauksena tutkimukselle jossa huomioidaan teknologian teorioiden perinteisten suuntausten (teknologisen determinismin ja sosiaalisen konstruktivismin) lisäksi Michel Foucaultin ja hänen seuraajiensa teoreettinen anti vallasta ja hallinnasta.

Tutkielman päämääränä oli tutkia Irakissa toimivien puolisotilaallisten shiiaryhmien käyttämiä hybridisodankäynnin keinoja ja niiden toimintaa osana Iranin laajempaa strategiaa. Tutkimuskysymykset olivat ensinnäkin, kuinka sotilaallisia ja ei-sotilaallisia keinoja voidaan yhdistää, kun yritetään vaikuttaa naapurivaltion sisäpolitiikkaan ja toiseksi, kuinka puolisotilaalliset ryhmät Irakissa osallistuvat Iranin käymään hybridisotaan Saudi-Arabiaa ja Yhdysvaltoja vastaan. Tärkeimmät tutkitut tapaukset olivat: Irakin keskushallinnon operaatio kurdeja vastaan vuonna 2017, vuoden 2018 hallituksenmuodostusprosessi, 2019 syystalven mielenosoitukset ja Qassem Soleimanin tappamisesta seurannut kriisi vuonna 2020. Tutkimuksessa tarkasteltiin shiiaryhmien (Badr-organisaatio, Asa’ib Ahl al-Haq, Harakat al-Nujaba’ ja Kata’ib Hizbollah) omaa viestintää tärkeiden tapahtumien ympäriltä. Sosiaalisen median aineistot olivat alkuperäiskielisiä eli arabiaksi, ja ne sisälsivät lyhyitä tekstejä (twiittejä), pidempiä tekstejä kuten kannanottoja, videoita ja kuvia. Aineistoa kerättiin vuosilta 2014–2020 ja sitä täydennettiin uutislähteillä. Aineistoa tarkasteltiin hybridisodankäynnin käsitteen kautta. Käytetyssä Cullenin ja Reichborn-Kjennerudin mallissa hybridisotaa käyvä osapuoli käyttää kaikkia mahdollisia keinoja synergiaedun saavuttamiseksi. Tutkimuksessa havaittiin Iranin tukemien ryhmien kasvattaneen valtaansa merkittävästi, ja että ne hyödynsivät edelleenkin satunnaisesti sotilaallisia keinoja toiminnassaan – poliittisten keinojen ja informaatiovaikuttamisen ohella. Iran on hajauttanut tukeaan useille ryhmille, mikä on mahdollisesti saattanut helpottaa toimijoiden erikoistumista joko aseelliseen kamppailuun tai politiikkaan. Ryhmien sosiaalinen toiminta ei ole tavoittanut suurta osaa väestöstä. Toinen tärkeä havainto oli, että ryhmien toiminta ei ole ainoastaan paikallista, vaan ne ottavat osaa alueelliseen keskusteluun ja Iranin toimintaan Lähi-idän alueella. Ryhmät identifioituvat osaksi laajempaa kokonaisuutta, vastarinnan akselia, ja kokevat itse toimivansa osana transnationaalista muslimien yhteisöä. Iranin sotilasstrategian kannalta ryhmät ovat avainasemassa Yhdysvaltojen vastaisessa sotilaallisessa toiminnassa, sillä niiden avulla voidaan hämärtää toimijuutta, ja mahdollisesti niillä on myös pelotevaikutus. Suoraa toimintaa Yhdysvaltoja vastaan on vältetty, ja iskuja on sen sijaan kohdistettu sijaiskohteeseen, Saudi-Arabiaan. Iranin vaikutus Irakissa on ilmeinen, mutta Iranilla ei ole ollut syytä aiheuttaa Irakissa kriisitilannetta lukuun ottamatta kurdihallinnon vastaista konfliktia. Sen tukemat ryhmät vahvistavat toimintaansa yhteiskunnan eri sektoreilla ja käyttävät väkivaltaa säästeliäästi. Puolisotilaallisilla ryhmillä on kuitenkin jatkuva sotilaallisen toiminnan pelote, vaikka ne eivät aktiivisesti viestisikään tästä pelotteesta. Sodankäynnissä Yhdysvaltoja vastaan sijaistoimijoiden hyökkäysten on toivottu pysyvän Yhdysvaltojen toimintakynnyksen alapuolella. Yhdysvaltojen isku Qassem Soleimania vastaan vuonna 2020 kuitenkin osoitti, että sijaistoimijoidenkin tekemät iskut voisivat johtaa suoraan toimintaan Irania vastaan.

The United Nations Framework Convention on Climate Change devised the Kyoto Protocol in 1997, but this agreement was to be just the starting phase in restricting emissions, and a more comprehensive agreement would come right after the first term of the Protocol. The Copenhagen Summit in December 2009 was to be the meeting where a new agreement would be adopted. However, preliminary negotiations leading up to the Summit revealed that consensus was very hard to reach. Despite these disagreements, the Copenhagen Summit was rallied to be the one where the world shows commitment to the cause and unites to fight climate change. By the time the Summit started, the gap between expectations and reality was enormous. The Summit was not a success. Developing countries were adamant that the main negotiating track had to be a second term for the Kyoto Protocol. The US President Barack Obama was under domestic pressure to make sure that the US only commits to an agreement that includes all the largest polluters. China was holding on to the principle of 'common but differentiated responsibilities' and refused to agree to binding emission restrictions and international monitoring. The deadlock did not unravel until the Chair of the Summit gathered an informal negotiation group as a last minute plea. This high-level group drafted an Accord that was not based on the work of the UNFCCC working groups and presented it to the Plenary meeting on the last night of the Summit. Various developing countries announced immediately that they would not accept the Accord and so the Summit compromised to 'take note' of the Accord instead of adopting it. No binding agreement was reached. The aim of this Thesis is to examine the Copenhagen Summit as a failure and to discuss the most evident problems of the Summit in relation to theories of power, participation and compliance. All the subsidiary and working groups of the Summit are examined individually in order to get a comprehensive idea of the structure and the proceedings of the UNFCCC negotiating process. Major disagreements are discussed in relation to the structural level, and the dramatic events of the last days are examined in detail in order to get an idea of what finally sunk the possibility of a success. The way the Summit ended directs the Thesis towards a discussion about inequality and differentiated responsibilities in relation to participation and compliance in a policy field that could well be seen as a multi-level Prisoner’s Dilemma. As many of the developing countries pleaded to the principle of 'common but differentiated responsibilities', discussion on structural constraints of international environmental policy forms a large part of the analysis. Lukes’ three dimensions of power give a framework for the study of power at the institutional level. The inequality of the UNFCCC participants is explained through the historical development of the world order, using the narrative of the world-systems theory. The Thesis concludes with a discussion addressing the most evident problems of the UNFCCC institution and ends with a suggestion. Climate change is an issue of human security and therefore a full securitisation of climate change might enable the Security Council to get involved in the policy-making process. Although acknowledging the problem of democratic deficit in the Security Council, the Thesis proposes that by using an economy of esteem, the permanent members of the Security Council might feel obliged to use their authority to ensure that human security will not become threatened because of the effects of climate change. This would not be more democratic or transparent but might bring more results than the UNFCCC at its present form.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Tiivistelmä – Referat – Abstract Toisen valtion kansalaisiin kohdistuvan viestinnän ja vaikuttamisen käsitteet, kuten strateginen viestintä, informaatiosota, hybridivaikuttaminen ja disinformaatio ovat nousseet vilkkaan akateemisen ja poliittisen debatin aiheeksi Ukrainan sodan jälkeen. Strategisesta viestinnästä ja Venäjän disinformaatio hybridiuhkien torjunnasta on tullut EU:lle keskeinen prioriteetti. Venäjä puolestaan on syyttänyt EU:ta propagandasta ja sanavapauden rajoittamisesta. Venäjän narratiivien mukaan se on lännen informaatiosodan kohde, ja sen oma toiminta on vain reaktiivista. EU ja Venäjä näkevät siis olevansa ”informaatiosodassa” tai narratiivisessa kamppailussa toistensa kanssa. Tämä tutkielma pyrkii valaisemaan sitä, miten eli minkälaisen prosessin kautta tähän ”informaatiosotaan” on päädytty. Venäjän viestintä- ja vaikuttamistoimintaa on jo tutkittu huomattavasti, mutta EU:n strategista viestintää, sekä hybridiuhkien ja disinformaation torjuntaa on tutkittu vähän aiheen ajankohtaisuudesta ja siihen kohdistuneesta suuresta poliittisesta mielenkiinnosta huolimatta. Olemassa oleva tutkimus ei myöskään linkitä vuoden 2015 jälkeistä strategista viestintää EU:n aiempaan viestintä- ja vaikuttamispolitiikkaan, kuten julkisuusdiplomatiaan. EU:n omissa narratiiveissa vuosi 2015 nähdään käännepisteenä, joka sai EU:n reagoimaan Venäjän vaikuttamiseen. Toisaalta Venäjä on syyttänyt EU:ta sekaantumisesta ja omien arvojensa tyrkyttämisestä jo ennen Ukrainan kriisiä. Tässä työssä ”informaatiosotaan” johtaneet kehityskulut pyritään asettamaan osaksi laajempaa EU–Venäjä-suhteen kehittymisen viitekehystä vuosina 2000–2018. EU:n ja Venäjän ulkoisia viestintä- ja vaikuttamispolitiikkoja ja niiden turvallistamista ei ole juuri tutkittu rinnakkaisina, yhtyeenlinkittyneinä kehityskulkuina. Tutkielman teoreettinen viitekehikko on konstruktivistinen. Tutkielmassa ei hyödynnetä selvärajaista analyyttista metodia, vaan tutkielman analyyttisessä kehikossa yhdistetään käsitehistoriallista ja narratiivista analyysiä, turvallistamisen tutkimusta, sekä tulkitsevaa prosessin jäljittämistä. Aineisto kostuu EU:n ja Venäjän politiikkadokumenteista ja virallisista puheista vuosilta 2000–2018. yön lähtökohtana on toiminut käsitehistoriallisesta tutkimusotteesta nouseva kysymys siitä, milloin toisen valtion kansalaisiin kohdistuvaa viestintä- ja vaikuttamistoimintaa pidetään hyväksyttävänä ja milloin se muuttuu kyseenalaiseksi tai turvallistetaan ”informaatiosodaksi”. Käsitteet nähdään kiistanalaisina ja poliittisen toiminnan strategisina välineinä, joiden avulla voidaan muokata mahdollisuushorisonttia. Viestinnän ja vaikuttamisen lukuisten käsitteiden vodaan kastoa laajasti ottaen samankaltaista toimintaa: kyse on vaikuttajatahoa hyödyttävien narratiivien levittämisestä ja pyrkimyksestä vaikuttaa kohdevaltion sisäisiin diskursseihin. Valtiot levittävät strategisia narratiiveja politikkakysymyksistä, omasta roolistaan maailmanpolitiikassa sekä maailmanpolitiikan järjestyksen suunnasta. Strategisten narratiivien kautta toimijat voivat rakentaa identiteettiään ja vahvistaa politiikkojensa legitimiteettiä, mutta niiden kautta voidaan myös kyseenalaistaa toisten identiteettiä ja legitimiteettiä tukevia narratiiveja. Tässä työssä viestinnän ja vaikuttamisen käsitteistöllä katsotaan olevan kaksoisrooli: ne kuvaavat ja perustelevat EU:n ja Venäjän narratiiveja levittävää viestintä- ja vaikuttamispolitiikkaa, mutta käsitevalinnat ovat myös osa EU:n ja Venäjän narratiiveja itsestään ja maailmanpolitiikasta. Tyyli, jolla poliittinen entiteetti, kommunikoi on myös keskeinen osa sen identiteettiä ja kokonaisvisioista. Kuitenkin se, mikä on toisen toimijan maailmankuvasta ja itseymmärryksestä käsin legitiimiä pehmeää valtaa tai julkisuusdiplomatiaa, voikin olla toisen näkökulmasta propagandaa tai infosodankäyntiä. Narratiiveihin ja käsitevalintoihin, kuten tilanteen kuvaaminen ”informaatiosodankäynniksi”, liittyi kuitenkin myös itseään toteuttavien ennustusten ja eskalaation riski. Tutkielmassa on lähdetty liikkeelle siitä oletuksesta, että sekä Venäjä ja EU ovat kärsineet 2000- ja 2010-luivuilla identiteettikriisistä eli ontologisesta turvattomuudesta, jota on osittain yritetty lievittää parantamalla ulkoista viestintää. Ulkoisen viestinnän ja vaikuttamisen informaatiosodaksi kärjistymisen oletetaan liittyvän ontologisen turvattomuuden ratkaisuyrityksistä nousevaan essentialisaation kierteeseen tai itseään toteuttava geopoliittiseen ajatteluun. Analyysin perusteella voidaan todeta, että ”informaatiosota” syntyi kehityskulun tuloksena, jota kumpikaan osapuoli ei halunnut, mutta kumpikaan ei myöskään kyennyt estämään. Pehmeän vallan käsitteestä tuli EU:n postmodernin identiteettinarratiivien kulmakivi, josta käsin EU:n julkisuusdiplomatia ja arvojen edistäminen nähtiin dialogisena ja ei-propagandistisena. Median ja internetin avoimuuden uskottiin optimistisesti levittävän demokratiaa ja ihmisoikeuksia. Oletus EU:n pehmeästä vetovoimasta ja dialogisesta viestinnästä legitimoi EU:ta ulkoisille ja sisäisille yleisöille, mutta toisaalta EU ei nähnyt pehmeän vallan strategiansa ylemmyydentuntoisia ja geopoliittisia alavireitä. Siinä missä EU näki maailmanpolitiikan ei-nollasummapelinä, Venäjä näkemyksessä maailmanpolitiikkaa leimasi kilpailu, joka ylettyi myös informaatiotilaan. Pehmeän valta ja julkisuusdiplomatia nähtiin välineellisesti, ja informaatioteknologian välityksellä välitettävää informaatiota voitiin käyttää myös aseena, joka uhkasi yhteiskunnan arvoja, kulttuuria ja identiteettiä. Venäjän narratiivi maasta lännen epäreilun mediainfrastruktuurin ja informaatiosodan kohteena on vahvistanut Venäjän identiteetin essentialisaatiota. Tutkitun ajanjakson aikana EU:n ja Venäjän narratiivit maailmanpolitiikasta, informaatioteknologiasta ja ulkoisesta viestinnästä ja vaikuttamisesta ovat alkaneet samanlaistua. Kumpikin osapuoli on alkanut näkemään maailmanpolitiikan yhä enemmän narratiivisena kilpailuna kehitysmallien ja sivilisaatioiden välillä. EU on myös Venäjän tavoin alkanut pitämään informaatioteknologiaa ja informaatiota uhkana vakaudelleen ja arvoilleen. Samalla EU ja Venäjä ovat ajautuneet legitimiteettikamppailuun siitä, kumman viestintä- ja vaikuttamistoiminta on hyväksyttävää ja kumpi on sananvapautta rajoittava propagandisti. Vallitsevaa ”informaatiosotaa voi kuitenkin olla hankala purkaa, sillä vastakkainasettelu ja vaarallisten hybriditaktiikoiden käyttäjäksi leimatuksi tuleminen on myös vähentänyt Venäjän ontologista turvattomuutta antamalla sille ”tunnustusta” keskeisenä maailmanpolitiikan toimijana.

Tutkin Pro Gradu – tutkielmassani kansainvälisen yhteisön toimeenpanemien sanktioiden ongelmallisuutta, niiden toimivuuden näkökulmasta. Aiempien tapausten valossa, sanktioiden suurimpana kärsijänä on usein nähty olevan siviiliväestö. Sanktioista huolimatta ne henkilöt ja ryhmät joiden katsotaan ollen vastuussa tilanteesta, ovat kuitenkin kyenneet jatkamaan toimintaansa. Sanktio-keskustelua onkin jakanut suhtautuminen sanktioiden hyödyllisyyteen, ennen kaikkea siihen miksi niitä käytetään kun ne eivät toimi. Pyrin työlläni osallistumaan kyseiseen keskusteluun kansainvälisten suhteiden tutkimuksen näkökulmasta. Aikaisemmin akateemista keskustelua on käyty pitkälti oikeudellisesta sekä taloudellisesta näkökulmasta. Työ on teoriasidonnainen tutkimus, jossa vertailevan tapaustutkimuksen keinoin haetaan teorioista tukea esimerkkitapausten käsittelyyn sekä johtopäätöksien tulkintaan. Tutkimuskysymystä lähestytään ensiksi aihepiirin teoreettisen sisällön esittelyllä, jonka jälkeen sitä sovelletaan kolmeen esimerkkitapaukseen. Esimerkkitapaukset ovat Rhodesia, Etelä-Afrikka ja Zimbabwe. Maat on valittu niiden sanktioihin johtaneiden olosuhteiden samankaltaisuuden vuoksi. Zimbabwe on lisäksi esimerkki sanktioissa ja niiden käytössä tapahtuneesta muutoksesta. Muutos on ollut siirtyminen kokonaisvaltaisista sanktioista kohdennettuihin sanktioihin. Teoreettisena viitekehyksenä työssä on toimijoiden rationaalinen toiminta, jonka lähtökohtana ovat heidät omat intressit. Kyseinen toiminta myötävaikuttaa osaltaan sanktioiden toimimattomuuteen, toimijoiden suhteuttaessa aina oman toimintansa muiden toimintaan. Sanktiokeskustelun sijoittumista tieteellisessä keskustelussa selvennän regiimiteorian avulla. Sanktioiden eri osapuolten toimintaa pyrin vuorostaan tuomaan esille rationaalisen valinnan teorian, eritoten peliteorian, avulla. Mainitun lisäksi tuon esille myös poliittisen päätöksenteon epävarmuuden, sekä sen vaikutukset osapuolten toimintamalleihin. Hypoteesina tutkimukselle on, että sanktioita lähettävien maiden keskinäisen yhteistyön heikkous sekä niiden omat kansalliset intressit vaikeuttavat sanktioiden toimintaa. Lähteinä työssä on käytetty julkisia lähteitä, jotka käsittelevät aihepiirin yleistä sekä teoreettista keskustelua. Esimerkkitapauksissa on käytetty myös julkisia lähteitä, sekä aikalaiskirjoituksia. Viimeksi mainitun taustalla on kahden esimerkkitapauksen, Rhodesian ja Etelä-Afrikan, historiallinen näkökulma. Kolmen esimerkkitapauksen kautta, tutkielmassani vahvistuu siinä esitetty hypoteesi. Tämän mukaan sanktioiden toimintaa vaikeuttavat sanktiota lähettävien maiden keskinäisen yhteistyön puute sekä niiden kansalliset intressit. Yhtä lailla sanktioitavat maat ovat sanktioprosessien hitaudesta johtuen kyenneet ennakoimaan ja varautumaan tuleviin muutoksiin. Esimerkkitapauksista Rhodesian ja Etelä-Afrikan kohdalla halutun muutoksen taustalla voidaan katsoa olleen pääasiallisesti muut tekijät kuin sanktiot. Zimbabwen osalta voidaan vuorostaan todeta, että siinä missä kokonaisvaltaiset sanktiot eivät toimineet Etelä-Afrikan ja Rhodesian tapauksissa halutulla tavalla, kohdennetut sanktiot ovat olleet yhtä lailla ongelmallisia. Esimerkkitapausten tuloksista ei voida vetää vedenpitäviä johtopäätöksiä joilla kyettäisiin arvioimaan tai ennustamaan sanktioiden toimivuutta kokonaisvaltaisemmin. Syynä on kansainvälisten sanktio-tapausten yksilöllisyys sekä sanktioiden käytön kiistanalaisuus kansainvälisessä politiikassa.

This thesis discusses an alternative interpretation of the ethical theoretical system established by Immanuel Kant – the Kantian Nonideal Normativity; and assesses the morality of nuclear related practices conducted by parties in the North Korean Nuclear Security Complex. This thesis interprets Kantian moral philosophy from a double-level perspective, indicating that while Kantian ideal theory is presenting an ideal moral goal for human beings to live up to in an ideal world; Kantian nonideal theory works as practical guidance in nonideal circumstances to maximally approach the ideals for historical human development. This thesis assesses the morality of North Korea’s acquiring nuclear military capability on the right of self-defence. It examines domestic analogies of the right of self-defence as the grounding of national defence, the right to lie in specific circumstances, and the partial state of nature; argues that the acquisition of nuclear military capability is morally permitted in a specific circumstance under strict conditions. Contemporary North Korean history after Korean War was examined to determine the conditions North Korea had been in when it developed its nuclear capability. First key finding of this thesis is that North Korea is morally permitted to acquire nuclear military capability in order not to become a means. Second key finding is that the punitive actions done to North Korea by other parties in the Complex aiming its nuclear capability acquisition are to be morally scrutinized for violation of duty of nonintervention. North Korea is entitled to its right of nonintervention as it does not belong to either categories of exception. Its violation of NPT cannot be the excuse for other actors to violate their moral duties. And punitive actions should not be used by states to seek their own ends. The moral obligation for North Korea and the US to join a union of states constitutes the third key finding of this thesis. The decision to join must be an autonomous one. The establishing of such union is the key to solving the nuclear issue in Korean Peninsula. Kantian morality is exceptionally strict in keeping peace among states, yet it holds even higher freewill and justice. Kantian perpetual peace does not come from unilateral disarmament of several states, but from a systematic change of nuclear mindset and current non-proliferation institution.

Afrikan valtioiden ja Kiinan välisen yhteistyön lisääntyminen on yksi merkittävimpiä kehityskulkuja 2000-luvun maailmanpolitiikassa. Viime vuosikymmenen aikana Kiinan kasvanut valta on haastanut myös niin sanottujen länsimaiden vakiintuneen aseman Afrikassa. Vähitellen Kiina on alettu nähdä niissä paitsi nousevana toimijana myös kilpailijana ja uhkana. Sama asetelma heijastuu myös länsimaisessa mediassa ja sen eri toimijoille tarjoamissa rooleissa. Aikaisemman tutkimuksen perusteella media näkee Afrikan usein pikemminkin toiminnan kohteena kuin toimijana ja läntiset tahot sen auttajana ja tukijana, kun taas Kiina esitetään usein valloittajana, uhkana tai sortajana. Vuonna 2016 tuli kuluneeksi kymmenen vuotta Kiinan ja Afrikan valtioiden yhteistyön näyttävästä tiivistymisestä, ja työssä tutkitaan, kuinka Kiinan, Afrikan ja länsimaiden mediassa esitetyt roolit ovat tänä aikana rakentuneet ja muuttuneet. Tutkimuskysymys kuuluu: 'Millaisia valta-asetelmia Financial Times luo Kiina–Afrikka-suhteiden pehmeää vallankäyttöä kehystävissä diskursseissaan vuosina 2006–2015?' Teoreettisesti aihetta lähestytään kriittisiin teorioihin lukeutuvasta jälkikolonialistisesta näkökulmasta ja konstruktivistisesta ontologiapohjasta käsin. Lähtökohtana on, että diskurssit eivät ainoastaan heijasta vaan myös rakentavat ympäröivää maailmaa. Keskeisiä käsitteitä ovat muun muassa ideologia, hegemonia, pehmeä valta sekä kolonialismi, uuskolonialismi ja jälkikolonialismi. Tutkimusaineisto koostuu brittiläisessä Financial Times -lehdessä vuonna 2006–2015 julkaistuista verkkoartikkeleista, joissa käsitellään Kiina–Afrikka-suhteissa näkyvää pehmeää valtaa. Materiaalia analysoidaan kriittisen diskurssianalyysin keinoin Norman Fairclough’n ja Teun A. van Dijkin jalanjäljissä. Artikkeleita analysoitaessa huomiota on kiinnitetty erityisesti niissä näkyviin diskursseihin ja teemoihin sekä rooleihin ja puhujiin. Lisäksi on tarkasteltu, millä tavoin eri Afrikan valtiot näkyvät aineistossa. Analyysi osoittaa, että vuosina 2006–2015 sanomalehtiaineistosta nousee esiin kolme erilaista diskurssia, jotka eroavat toisistaan erityisesti tavassaan kehystää Kiinan rooli. Ensimmäinen on niin sanottu 'lohikäärmediskurssi'. Siinä Kiina esitetään viekkaana ja nälkäisenä 'lohikäärmeenä', joka haluaa valloittaa Afrikan luonnonvarat eikä piittaa tekojensa seurauksista. Lohikäärmediskurssissa Afrikka näyttäytyy passiivisena uhrina tai kohteena ja länsimaat moraalisina vastuunkantajina. Roolit muistuttavat aiheen tutkimuksessa aiemmin löydettyjä asetelmia. Toinen diskurssi eli niin sanottu 'kaksiterädiskurssi' esittää Kiinan kaksiteräisenä miekkana, joka voi tuoda Afrikalle syviä ongelmia mutta myös uusia mahdollisuuksia. Rooleissa Kiina asetetaan tasavertaisempaan asemaan länsimaiden kanssa, ja molemmat saavat osakseen kritiikkiä uuskolonialismista. Samalla Kiinan nähdään tarjoavan Afrikalle uusia ratkaisuja. Afrikan rooli esitetään aktiivisempana, ja uutisoinnissa ääneen pääsevät myös 'tavalliset kansalaiset'. Kolmas diskurssi on nimetty 'vaihtoehtodiskurssiksi', sillä siinä Kiina nähdään ennen kaikkea positiivisena mahdollisuutena toisaalta Afrikan, toisaalta maailmanjärjestelmän näkökulmasta: 'Pekingin konsensus' voi tuoda 'Washingtonin konsensukselle' varteenotettavan vaihtoehdon, jota ei pidä eikä voi tyrmätä alkuunsa. Vaihtoehtodiskurssi suhtautuu kriittisesti länsimaiden rooliin ja kyseenalaistaa niiden ideologisen, taloudellisen ja poliittisen johtoaseman. Samalla Afrikka ja afrikkalaiset toimijat nostetaan esiin aiempaa voimakkaammin ja Kiina–Afrikka -suhteita käsitellään laajemman yhteiskunnallisen ja historiallisen kontekstin kautta. Ajallinen tarkastelu osoittaa, että vuosina 2006–2015 lohikäärmediskurssin osuus on vähentynyt ja vaihtoehtodiskurssin kasvanut. Käytännössä Kiina–Afrikka -suhteiden uutisointiin on siis tullut uusia rooleja ja valta-asetelmia, jotka haastavat aiemmat kolonialistista hegemoniaa heijastavat tulkinnat. Kiina nähdään aiempaa positiivisemmassa, Afrikka aktiivisemmassa ja länsimaat kriittisemmässä valossa. Länsimainen hegemonia ei enää ole ainoa vaihtoehto.