Browsing by discipline "Ympäristöoikeus"

Sähköverkkoihin kuuluvien sähköjohtojen sijoittamista koskeva kansallinen sääntely on hajanaista. Sähkön jakeluverkkoyhtiöiden toiminta perustuu alueellisiin monopoleihin ja Energiamarkkinaviraston antamiin toimilupiin. Pääpainopiste tutkielmassa on jakeluverkon sähköjohtojen sijoittamiseen liittyvän sääntelyn arvioimisessa kokonaisuutena. Tutkielmassa tarkastellaan voimassa olevan oikeuden sisältöä sähköverkkojen sijoittamisen osalta. Lisäksi tutkielmassa kysytään, olisiko nykyisessä lainsäädännössä kehitettävää, jotta sähköverkkojen sijoittaminen olisi sääntelyltään riittävän selkeää, sujuvaa, ja täyttäisi sille kansallisessa lainsäädännössä ja unionin oikeudessa asetetut erilaiset tavoitteet. Tutkimus on menetelmällisesti oikeusdogmaattinen ja sijoittuu ympäristöoikeuden alaan. Ympäristöoikeudelle tyypillisesti tutkielmassa tarkastelleen myös EU-oikeudellista sääntelyä, jolla ohjataan verkon sijoittamista tai asetetaan muita verkon sijoittamiseen vaikuttavia tavoitteita. Tutkimuksen ajankohtaisuutta korostaa verkon sijoittamiseen liittyvät lainsäädännön uudistushankkeet. Uusi yksityistielaki (560/218) tuli voimaan 1.1.2019, jolla tavoiteltiin mm. sähköverkon sijoittamisen sujuvoittamista. Maankäyttö- ja rakennuslain (132/1999) ja lunastuslain (603/1977) uudistaminen on aloitettu ja näillä uudistuksilla on vaikutuksia sähköverkon sijoittamiseen. Erikseen valmisteluun on tulossa myös laki liikennejärjestelmistä ja maanteistä (503/2005) laitteiden ja rakenteiden sijoittamista koskevan sääntelyn osalta. Tämä tutkielma voi osaltaan tarjota hyödyllistä tietoa verkkojen sijoittamissääntelyn haasteista ja tähän liittyvistä uudistustarpeista. Tutkielma on siitä poikkeuksellinen, että siinä tarkastellaan laajaa ympäristöoikeudellista sääntelyä erityiskysymyksen valossa eräänlaisen poikkileikkauksen avulla, joka tuo esiin ympäristöoikeuden erityispiirteiden haasteet sähköverkon sijoittamisessa.

Tämän maisterintutkielman tutkimuskohteena on aluksilta veteen päästettävistä öljypäästöistä määrättävä hallinnollinen öljypäästömaksu. Erityisenä tarkastelun kohteena on öljypäästömaksujärjestelmän toimivuus silloin, kun maksu määrätään ulkomaiselle alukselle talousvyöhykkeellä. Tutkielma tarkastelee ja selvittää Suomen edellytyksiä ja toimivaltaa rantavaltiona määrätä merenkulun ympäristönsuojelulain (1672/2009) 3 luvun mukainen hallinnollinen öljypäästömaksu Suomen talousvyöhykkeellä kauttakulussa olevalle ulkomaiselle alukselle, joka on luvattomasti päästänyt öljyä mereen. Öljypäästömaksusta hallinnollisena sanktiona säädettiin alun perin vuonna 2006 lailla aluksista aiheutuvan ympäristön pilaantumisen ehkäisemisestä annetun lain (ns. alusjätelaki 300/1979) muuttamisesta, ja se on tällä hetkellä ainoa merenkulussa ympäristönsuojelusäädösten rikkomisesta määrättävä hallinnollinen sanktio. Lainsäätäjä asetti maksulle vahvan preventiiviset ympäristönsuojelulliset tarkoitusperät ja siihen kohdistetaankin näistä lähtökohdista varsin suuria odotuksia, sillä rikosoikeudellinen järjestelmä ei toiminut öljypäästöistä sanktioimisessa riittävän tehokkaasti. Oikeudellisiin toimenpiteisiin ryhtymistä ulkomaista alusta ja sen toimintaa talousvyöhykkeellä kohtaan sääntelee muun ohella YK:n merioikeusyleissopimus, UNCLOS, ja erityisesti sen 220 artikla. Tämä tutkielma selvittää, mitä tarkoitetaan UNCLOS:n kontekstissa ”oikeudelliseen toimenpiteeseen” ryhtymisellä, ja mitkä toimenpiteet mahdollisesti jäävät UNCLOS:ssa tarkoitettujen oikeudellisten toimenpiteiden ulkopuolelle. Tutkielma selventää, mikä on UNCLOS:n suhde muihin kansainvälisiin merenkulun ja meriympäristön suojelusopimuksiin sekä asema suhteessa kansalliseen oikeuteen. Tutkielma etsii myös perusteita sille, miksi UNCLOS 220 artiklassa asetettua korotettua vaatimusta ulkomaisen aluksen toimiin puuttumiseksi olisi Suomen aluevesillä ja talousvyöhykkeellä tulkittava siten, että Itämeren erityispiirteisiin perustuen Suomen viranomaisille muodostuisi toimivalta puuttua nykyistä herkemmin erityisesti talousvyöhykkeellä tapahtuviin ulkomaisten alusten öljypäästöihin. Tutkielman taustalla oleva problematiikka hallinnollisesta öljypäästömaksusta ja sen tehokkuudesta ja toimivuudesta juontavat juurensa vuonna 2011 tapahtuneeseen Bosphorus Queen –nimisen aluksen tekemään öljypäästöön. Rajavartiolaitos oli määrännyt kauttakulussa olleen ulkomaisen aluksen omistajalle öljypäästömaksun öljyn päästökiellon rikkomisesta Suomen talousvyöhykkeellä. Korkeimman oikeuden ratkaisusta 2019:61 ilmenevillä perusteilla katsottiin, ettei öljypäästöstä ollut näytetty aiheutuneen merenkulun ympäristösuojelulain 3 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitettua huomattavaa vahinkoa tai sen vaaraa, ja öljypäästömaksun määräämistä koskeva päätös kumottiin. Koska öljypäästömaksun perusteiden taustalla vaikuttaa YK:n merioikeusyleissopimus, on vastaavia sanktiojärjestelmiä käytössä myös muualla. Tutkielman oikeusvertailevassa osiossa tutkitaan Ruotsin, Saksan ja Belgian vastaavaa sääntelyä ja etsitään niiden avulla ratkaisua Suomen järjestelmän kehittämiseksi. Suomen öljypäästömaksujärjestelmän laatimisessa on aikanaan otettu mallia Ruotsista ja Ruotsin korkein oikeus on tulkinnut merioikeusyleissopimusta eri tavoin kuin Suomen korkein oikeus tapauksessa 2019:61. Saksa ja Belgia puolestaan ovat Suomen tavoin kunnianhimoisia meriympäristön suojelussa ja siksi kiinnostavia vertailuoikeusjärjestyksiä. Lisäksi Saksassa on vahva perinne hallintorikosoikeudesta (Ordnungswidrigkeiten). Korkeimman oikeuden ratkaisu 2019:61 on viranomaisten mukaan luonut lainsäädäntöön selvän epäkohdan. Tämän de lege ferenda –tyyppisen tutkielman tavoitteena on antaa suosituksia öljypäästömaksua koskevien säädösten päivittämiseksi, jotta öljypäästömaksun tehokkuus hallinnollisena sanktiona paranisi nykyisestä ja sen säätämisen alkuperäiset ympäristönsuojelulliset preventiiviset tavoitteet toteutuisivat myös tulevaisuudessa. Tutkielman johtopäätösosiossa annetaan konkreettisia suosituksia lainsäädännön muuttamiseksi, joiden tavoitteena on Bosphorus Queen -tapauksen osoittaman oikeustilan epäkohdan korjaaminen.

Energiankulutuksen nykyistä vahvempi pohjautuminen uusiutuvilla energianlähteillä tuotettuun sähköön on asetettu tavoitteeksi sekä kansallisella että kansainvälisellä ja EU:n tasolla. Suomessa tavoitteen saavuttamiseksi uusiutuvan energian tuotantoa on edistetty eri keinoin, joista keskeisimpänä voidaan pitää uusiutuvalle energialle myönnettävää tuotantotukea. Vuodesta 2011 Suomessa on ollut voimassa syöttötariffeihin perustuva uusiutuvan energian tuotantotukijärjestelmä, jota on kuitenkin pidetty valtiolle liian kalliina. EU:n komission vuoden 2014 suuntaviivoissa valtiontuesta ympäristönsuojelulle ja energia-alalle on todettu, että perustamalla uusiutuvalle energialle myönnettävät tuet markkinavälineisiin, kuten tarjouskilpailumenettelyihin, voidaan todennäköisimmin saavuttaa tavoite markkinaehtoisesta uusiutuvan energian tuotannosta. Suuntaviivojen perusteella Suomessakin on käynnistetty lainsäädäntötyö uusiutuvan energian tuotantotukijärjestelmän muuttamiseksi tarjouskilpailuihin perustuvaksi. Syyskuussa 2017 julkaistiin hallituksen esitysluonnos preemiojärjestelmästä, jossa uusiutuvan energian tuotantotuen myöntäminen perustuisi tarjouskilpailuihin osallistuvien voimalaitoshankkeiden edullisuusjärjestykseen. Uusiutuvan energian tarjouskilpailuja koskevassa tarkastelussa keskeiseksi on nähty se, että tarjouskilpailu luo riittävän velvoitteen kilpailutuksen voittaneiden hankkeiden toteuttamiseen. Tutkielmassa tarkastellaankin sitä, millainen preemiojärjestelmää koskevan esitysluonnoksen perusteella olisi Suomessa järjestettävään uusiutuvan energian tarjouskilpailuun osallistuvan hankekehittäjän velvoite toteuttaa kilpailutettu hanke tarjouksensa mukaisesti. Tältä osin tutkielmassa päädytään toteamaan, että kustannustehokkuuden kannalta perustellustikin preemiojärjestelmään hakeutumisesta syntyvät velvoitteet on nähtävä hyvin sitovina, ja niiden edellyttävän siten hankekehittäjältä hankkeen toteuttamiskelpoisuuden huolellista varmistamista ennakolta. Uusiutuvan energian lisäämistavoitteiden vaikuttaessa keskeisesti siihen, miten tuotantotukea käytetään uusiutuvan energian edistämiseen, tarkastellaan tutkielmassa kilpailutettujen hankkeiden toteutumista myös näiden tavoitteiden valtiolle asettamista lähtökohdista. Tutkielmassa kysytään, miten uusiutuvan energian hankekehityksen kannalta olennainen ympäristöoikeudellinen lainsäädäntö tukee uusiutuvan energian hankekehitystä, ja siten investointeja uusiutuvaan energiaan. Valtion näkökulmasta tehtävässä tarkastelussa tutkielmassa kiinnitetään huomiota erityisesti hankekehitysvaiheeseen liittyvien hallintoprosessien ennakoitavuuteen keskeisenä tekijänä investointivarman ympäristön luomisessa. Uusiutuvan energian lisäämistavoitteiden toteutumisen osalta tutkielmassa päädytään toteamaan, että uusiutuvan energian investointien toteutumiseksi valtiolla on katsottava olevan tärkeä asema ennen kaikkea investointeja helpottavan ympäristön luomisessa sekä esittämään tältä osin joitakin erityisesti ympäristöoikeudellista lainsäädäntöä koskevia kehitysehdotuksia.

Muovin ympäristövaikutukset ovat aiheuttaneet kasvavaa huolta viime vuosina. Varsinkin merten lähinnä muoviroskasta koostuvat jätelautat sekä rantojen roskaantuminen ovat tehneet muoviongelman näkyväksi. Roskaantumisen ja merieliöiden vahingoittumisen lisäksi, yhtenä erityisenä huolenaiheena ovat ympäristöön päätyvät muovin pienimmät hiukkaset, mikromuovit, joita kulkeutuu ympäristöön suoraan niitä sisältävistä tuotteista, kuten kosmetiikasta ja maaleista, sekä muovia sisältävien tuotteiden, kuten renkaiden ja vaatteiden kuluessa sekä muoviroskien hajotessa. Muovin ympäristövaikutuksiin on pyritty puuttumaan niin kansainvälisellä, EU- kuin kansallisella tasolla. Erityisesti Yhdistyneet kansakunnat (YK) on pyrkinyt sitouttamaan valtioita muovin aiheuttamien ongelmien torjumiseen. Sitovaa sopimusta ei ole saatu aikaiseksi, mutta yhteiset tavoitteet on kirjattu YK:n ympäristöohjelma UNEP:n päätöslauselmiin. EU-tasolla merkittävin muovia koskeva säädös on pitkään ollut pakkauksista ja pakkausjätteistä annettu direktiivi 94/62/EY (pakkausjätedirektiivi) siihen tehtyine muutoksineen. Direktiivi velvoittaa jäsenmaat tehostamaan muovipakkausten kierrätystä sekä asettaa vähennystavoitteet muovikassien kulutukselle. Suomessa direktiivi on pantu täytäntöön niin sitovalla jätesääntelyllä kuin vapaaehtoisin sopimuksin. Keskeinen kansallisessa jätelainsäädännössä valittu ohjauskeino on tuottajavastuujärjestelmä, jolla kustannusvastuu muovipakkausten jätehuollosta asetetaan pakkausten markkinoille saattajien vastuulle. Muovikassien vähentämistavoitteisiin pyritään puolestaan Green deal -sopimuksiin kuuluvalla Kaupan liiton ja Ympäristöministeriön välisellä Muovikassisopimuksella, jossa on kyse uudenlaisesta, vapaaehtoisuuteen perustuvasta ohjauskeinosta. Muoviin kohdistuvaa oikeudellista sääntelyä lisää merkittävästi keväällä 2019 hyväksytty Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EU) 2019/904 tiettyjen muovituotteiden ympäristövaikutuksen vähentämisestä (muovidirektiivi), ja Euroopan kemikaaliviraston (ECHA) valmistelemat mikromuovia koskevat rajoitukset ovat parhaillaan harkittavana. Vaikka EU-tasolla muovin ympäristövaikutuksiin on pyritty tarttumaan yhä enemmän myös oikeudellisen sääntelyn keinoin, koostuu muovisääntely suurimmaksi osaksi lähinnä soft law -sääntelyyn luettavasta sääntelystä ja siihen perustuvista ohjauskeinoista. Kaikilla tarkastelluilla sääntelytasoilla on myös havaittavissa, että muovin aiheuttamien ongelmien ratkaisuna nähdään pelkän yksittäisiin ongelmiin puuttumisen sijaan kokonaisvaltaisen muutoksen aikaansaaminen muovitalouden arvoketjuissa. Tätä muutosta edistävässä sääntelyssä keskeisessä asemassa oikeudellisen sääntelyn sijaan ovat oikeudelliselle sääntelylle vaihtoehtoiset ohjauskeinot. Tutkimuksen tarkoituksena on eritellä muovisääntelyn oikeudelliselle sääntelylle vaihtoehtoisia ohjauskeinoja ja tarkastella niiden asemaa oikeudellisen sääntelyn rinnalla osana muovisääntelyä. Omana erityisenä tarkastelun kohteena ovat ympäristömerkit, jotka lasketaan itsesääntelyyn perustuvaksi informaatio-ohjauskeinoksi. Tämän osalta tutkielmassa tarkastellaan kahta Suomessa virallisesti tunnustettua ympäristömerkkiä, EU-ympäristömerkkiä ja Joutsenmerkkiä ja sitä, mitä lisäarvoa merkit tuovat olemassa olevaan muovisääntelyyn. Tarkastelussa kiinnitetään huomiota siihen, millaisia muovia koskevia kriteereitä ympäristömerkit asettavat, ja mitä lisäarvoa ne mahdollisesti tuovat muovisääntelyyn. Tutkielmassa on kyse oikeudellisesta sääntelytutkimuksesta, jossa metodina yhdistellään sääntelyteoreettista ja lainopillista (oikeusdogmaattista) tutkimusotetta. Muovisääntely käsitetään tutkielmassa laajassa mielessä, eli sääntelyksi luetaan perinteisen sääntelyn lisäksi myös muut muovin aiheuttamien ympäristövaikutusten vähentämisen toteuttamiseen tähtäävät poliittiset toimenpiteet. Tutkielmassa eritellään olemassa olevaa YK:n, EU-tasolla, Pohjoismaissa ja Suomessa kansallisella tasolla tuotettua sääntelyä ja sen ohjauskeinoja, ja pyritään löytämään sääntelyn aukkoja ja kehittämiskohteita. Tutkielmassa tarkastellaan erityisesti soft law -sääntelyyn pohjautuvien itsesääntelyn, vapaaehtoisten keinojen ja varsinkin informaatio-ohjauskeinojen asemaa muovisääntelyn tavoitteiden saavuttamisen edistämisessä.

Tutkielmassa tarkastellaan Suomen ja Venäjän käyttämiä uusiutuvan energiatuotannon toiminnan tukemiseen pyrkivistä ohjauskeinoista toimintatukimaksuihin perustuvia tukijärjestelmiä ja niitä koskevaa norminohjausta. Tutkielmassa uusiutuvalla energiatuotannolla tarkoitetaan ainoastaan uusiutuvia luonnonvaroja hyödyntäviä tuotantolaitoksia ja tutkielmassa tarkastellaan ainoastaan uusiutuvan energiatuotannon tukemiseksi tarkoitettuja tukijärjestelmiä, jotka perustuvat jossakin muodossa tuottajalle maksettaviin maksuihin. Tutkielmassa suoritetta-van tarkastelun tarkoituksena on ensinnäkin edistää kahden toisistaan huomattavasti eroavan tukijärjestelmän keskinäistä vertailua koskevaa tutkimusta ja toisekseen esittää uusia näkökulmia Suomen käytettävissä olevaan energiapoliittisten strategioiden toteuttamiseen käytettävään ohjauskeinovalikoimaan. Tutkimuksessa tarkastelun kohteeksi on valittu Suomen tukijärjestelmän rinnalle Venäjällä voimassa oleva järjes-telmä, sillä järjestelmät eroavat toimintamekaniikaltaan huomattavasti. Lisäksi Venäjän tukijärjestelmiä koskeva tutkimus on vähäistä ja tutkimustarve on ilmeinen. Tutkielmassa Venäjällä tunnistettiin olevan käytössä erilaisia tukijärjestelmiä, joista tutkielman rajatun laajuuden vuoksi kohdennettiin huomio ainoastaan kapasiteetin toimi-tussopimuksiin perustuvaan järjestelmään. Tutkielman pääasiallinen tutkimuskysymys perustuu Venäjän kapasiteetin toimitussopimuksiin perustuvan uusiu-tuvan energian tukijärjestelmän Suomen oikeusjärjestelmään soveltuvuuden tarkastelulle. Tutkimuskysymykseen vastaaminen kuitenkin edellyttää moniin esikysymyksiin vastaamista. Tukijärjestelmien toimintamekanismien ja ominaispiirteiden arviointi tehdään järjestelmiä koskevan lainsäädännön tarkastelulla. Tutkielmassa huomioi-daan erityisesti EU-sääntelyn merkitys tukijärjestelmien implementoinnissa ja arvioidaan Venäjän tukijärjestel-män hyväksyttävyyttä niiden perusteella. Tukijärjestelmiä koskevan normiohjauksen tarkastelussa on hyödyn-netty Suomen, Venäjän sekä EU:n julkaisemia energiapoliittisia strategioita. Lisäksi on hyödynnetty Suomen ja Venäjän kansallista lainsäädäntöä sekä sen laatimista ja soveltamista koskevia mietintöjä ja lausuntoja. EU-sääntely on huomioitu siltä osin kun se vaikuttaa Suomessa sovellettavan tukijärjestelmän suunnitteluun. Tarkas-teltava EU-sääntely koostuu direktiiveistä ja asetuksista, sekä erilaisista tiedonannoista, työryhmämietinnöistä sekä markkinakatsauksista. Tutkimuksen pääasiallinen metodi on oikeusvertailu, jolla pyritään tarkastelemaan ja vertailemaan kahden eri valtion normeja ja oikeudellisia ilmiöitä. Tutkielmassa käytettyä metodia voi kuvata oikeusvertailuna ohjauskei-notutkimuksen näkökulmasta. Lainsäädännöllä toteutettua normiohjausta tunnistetaan lainopin keinoin, kuitenkin hyödyntäen oikeusvertailun keinoja Suomen ja Venäjän oikeusjärjestelmien eroavaisuuden vuoksi. Tutkimuksen metodissa on lisäksi sääntelyteoreettisia piirteitä, sillä pyrkimyksenä on luoda uutta näkökulmaa Suomessa käy-tettäviin ohjauskeinoihin. Tutkimuksessa pyritään irrottamaan Venäjällä käytössä oleva uusiutuvan energiatuo-tannon tukijärjestelmä Venäjän oikeusjärjestelmästä irralliseksi ja tarkastella sen siirrettävyyttä, mikä kuvastaa tutkimuksen oikeusvertailevan metodin praktista tarkoitusta.

Vesipuitedirektiivissä (2000/60/EY) asetetaan ympäristötavoitteeksi vesimuodostumien ’hyvän tilan’ saavuttaminen vuoteen 2015 mennessä. Itämeren suojelussa ja hyvän tilan saavuttamisen kannalta suurin haaste on rehevöityminen. Rehevöitymistä lisää vesistöön huuhtoutuva ravinnekuormitus. Yleisesti ottaen vesien laatu on parantunut Suomessa viime vuosikymmenten aikana, mutta varsinkin hajakuormitus on edelleen ongelma. Valtaosa rannikkovesistä on edelleen hyvää huonommassa tilassa. Maataloudesta aiheutuvat ravinnepäästöt ovat tyypillinen esimerkki vaikeasti hallittavasta hajakuormituksesta, joka aiheuttaa haittaa järvissä, joissa ja rannikkovesissä, mutta jossa yksittäisen päästölähteen vaikutus vesistöön on hankala määrittää. Tutkielmassa etsitään syitä heikoille tuloksille maataloudesta aiheutuvien ravinnepäästöjen vähentämisessä. Tarkastelun kohteena on peltoviljelystä aiheutuvan ravinnekuormituksen vähentämiseen tähtäävä sääntelyjärjestelmä ja vesipuitedirektiivin vaikutus siihen. Sääntelyjärjestelmän käsite ymmärretään laajasti ja tarkastelussa on siten paitsi lainsäädäntö, myös sen taustalla olevat tavoitteet ja pyrkimykset, institutionaaliset rakenteet sekä käytännöt. Tutkielmassa systematisoidaan maatalouden ravinnepäästöjen sääntelyä ja analysoidaan sääntelyn toimivuutta lainopin ja sääntelykeinotutkimuksen yhdistelmää hyödyntäen. Vesipuitedirektiivin mukaisesti laadittavissa alueellisissa vesienhoitosuunnitelmissa tulee määrittää vesimuodostumien ekologinen tila sekä esittää ne keinot, joilla hyvän tilan tavoitteeseen päästään kaikkien vesimuodostumien osalta. Maataloussektorille esitetyt toimenpiteet koostuvat lähinnä olemassa olevan lainsäädännön sisältämistä ohjauskeinoista ja niiden edistämisestä. Peltoviljelyyn kohdistuvaa vesiensuojelusääntelyä on runsaasti. Siinä on kuitenkin eräitä puutteita ja ongelmia, jotka selittävät heikkoja tuloksia tavoitteiden saavuttamisessa. Sääntely ei ole vesistölähtöistä, joten haittaa kärsivän vesistön sietokykyä ei oteta huomioon. Sääntelyssä ja käytänteissä ei myöskään kyetä ottamaan huomioon useiden toimijoiden kumulatiivisia vaikutuksia, mikä onkin hajakuormitusluonteisten päästöjen hallinnan perusongelma. Maatalouden ympäristökorvausjärjestelmässä maksettavilla tuilla on suuri taloudellinen merkitys viljelijöille. Ympäristökorvausjärjestelmän tehokkuutta vesiensuojelun edistämisessä heikentää kuitenkin sen vaihteleva kannustinvaikutus, jonka syynä on korvauksen maksaminen toimintaperusteisesti eikä tulosperusteisesti. Viljelijän saama taloudellinen hyöty toteutetusta toimenpiteestä ei ole riippuvainen toimenpiteen merkittävyydestä ravinnekuormituksen vähentämiseksi, minkä johdosta järjestelmä ei myöskään edesauta toimenpiteiden kohdistumista vesiensuojelun kannalta kriittisimmille alueille. Myös luonnonolosuhteista johtuvat syyt selittävät lainsäädännössä asetettujen tavoitteiden saavuttamatta jäämistä. Vesistön toipuminen rehevöityneestä tilasta voi kestää vuosikymmeniä. Sääntelykeinoja pitäisi kehittää tulosperusteisiksi ja vesistölähtöisiksi. Vesipuitedirektiivissä sekä sen mukaisesti laadittavissa vesienhoitosuunnitelmissa omaksuttu kokonaisvaltainen ja vesistön tilasta lähtevä lähestymistapa ei ole vielä muuttanut peltoviljelyn vesiensuojelusääntelyn lähestymistapaa kokonaisvaltaisemmaksi tai kumulatiiviset vaikutukset huomioon ottavaksi.

Käyttöikänsä päähän tulleet alukset voivat sisältää tonneittain ympäristölle ja terveydelle haitallisia materiaaleja kuten asbestia. Aluskierrätyksen yhteydessä näistä materiaaleista muodostuu vaarallista jätettä, jonka epäasianmukainen käsittely voi aiheuttaa huomattavaa vaaraa sekä ympäristölle että ihmisten terveydelle. Maailman kauppalaivaston keskimääräinen romutusikä on noin 30 vuotta ja tämän vuoksi romutettavissa aluksista tulee löytymään vielä pitkään sellaisia ympäristöterveydelle haitallisia materiaaleja, joiden käyttö on joko kokonaan kielletty tai joiden käyttöä on rajoitettu jo vuosien ajan. Aluskierrätys on keskittynyt hyvin voimakkaasti vain muutamalle valtiolle, jotka sijaitsevat pääosin Aasiassa. Kyseisten valtioiden alusromuttamot pystyvät houkuttelemaan laivanomistajia kilpailukykyisillä hinnoillaan, sillä niiden käytettävissä on lähes rajattomasti edullista työvoimaa ja paikallinen kysyntä kierrätyksestä saataville materiaaleille on suuri. Näiden valtioiden aluskierrätystä koskeva sääntely ja valvonta ovat kuitenkin tehottomia, mikä on johtanut ympäristön vakavaan pilaantumiseen ja työntekijöiden turvallisuuden laiminlyömiseen. Länsimaiden omistuksessa olleet ja nyt toiselle puolelle maailmaa kehittyviin maihin romutettavaksi lähetettävät laivat haastavat keskeisiä ympäristöoikeudellisia periaatteita, kuten aiheuttaja- ja lähdeperiaatteet. Kyse on samalla globaalista oikeudenmukaisuudesta ja kehittyvien maiden tasavertaisesta kohtelusta. Kansainväliseen aluskierrätykseen kietoutuu suuri määrä erilaista kansainvälistä sääntelyä, mutta aluskierrätyksen erityispiirteet tekevät alasta hyvin vaikeasti kontrolloitavan. Tällä hetkellä keskeisin sopimusinstrumentti on vaarallisten jätteiden maan rajan ylittävien siirtojen ja käsittelyn valvontaa koskevaa Baselin yleissopimus (Sops 44-45/1992), mutta aluskierrätyksen parissa toimivat tahot pystyvät tehokkaasti kiertämään sen määräyksiä. Tämän vuoksi kansainvälinen merenkulkujärjestö (International Maritime Organization) laati vuonna 2009 yksinomaan aluskierrätystä kontrolloivan alusten turvallista ja ympäristön kannalta asianmukaista kierrätystä koskevan Hongkongin kansainvälisen yleissopimuksen (The Hong Kong International Convention for the Safe and Environmentally Sound Recycling of Ships). Pyrin selvittämään sääntelyteorian ja lainopin kautta Hongkongin sopimuksen, joka ei ole vielä astunut voimaan, teoreettista vaikuttavuutta ja merkitystä niiden merkittävimpien ongelmien suhteen, mihin nykyinen kansainvälinen säätely ei ole kyennyt vastamaan. Lähestyn kysymystä erityisesti kansainvälisen meri- ja ympäristöoikeuden näkökulmasta. Tulen väittämään, että uusi yleissopimus epäonnistuu osittain tehtävässään ja täten nykyinen voimassa oleva sääntely ei tule menettämään merkitystään uuden yleissopimuksen tullessa voimaan tulevaisuudessa.

Ympäristövastuudirektiivi (2004/35/EY) säätää aiheuttamisperiaatteeseen perustuvasta ympäristövastuujärjestelmästä, jonka yhtenä tarkoituksena on luonnon monimuotoisuuden heikkenemisen estäminen. Direktiivi sääntelee menettelyistä, joilla luonnon monimuotoisuudelle aiheutuneet vahingot ehkäistään ja korjataan. Direktiivi on pantu Suomessa täytäntöön ympäristövastuulailla (YVL 383/2009) ja muutoksilla luonnonsuojelulakiin (1096/1996). Ehkäisemis- ja ennallistamisvastuu on asetettu ammatillisen toiminnan harjoittajalle, jonka tuottamuksellisesta toiminnasta aiheutuu ympäristövahinko. Luonnonsuojelusääntelystä puuttui aiemmin yleinen kielto heikentää Natura-alueen luonnonarvoja luontodirektiivin (92/43/ETY) 6 artiklan 2 kohdan edellyttämällä tavalla. Tilanne muuttui 1.2.2015 voimaan tulleella LSL 64 a §:n säännöksellä yleisestä heikentämiskiellosta, joka kieltää Natura-alueen suojelun perusteena olevien luonnonarvojen merkittävän heikentämisen. Yleisen heikentämiskiellon säätäminen täydensi ympäristövastuudirektiivin toimeenpanoa niiden ammatillisten toimintojen osalta, jotka eivät edellytä lupaa. Yleisen heikentämiskieltosäännöksen yhteydessä säädettiin toimenpiteestä vastaavalle ilmoitusvelvollisuus toimenpiteestä, josta saattaa aiheutua merkittäviä haitallisia vaikutuksia. Tutkielma käsittelee ympäristövahingon ennallistamisvastuun edellytyksiä. Ympäristövahinko on tässä tutkielmassa rajattu koskemaan luontovahinkoa, eli merkittävää haitallista vaikutusta suotuisan suojelutason saavuttamisen tai säilyttämisen kannalta. Luontovahingon kohde on rajattu koskemaan merkittävää haitallista vaikutusta Natura 2000 -verkostoon sisältyvän alueen luonnonarvoille. Tarkastelen tutkielmassani luontovahingon käsitettä, sen edellytyksiä sekä suhdetta yleiseen heikentämiskieltoon. Lisäksi tutkielma perehtyy yleisestä heikentämiskiellosta toiminnanharjoittajalle aiheutuviin velvoitteisiin sekä ehkäisemis- ja ennallistamisvastuun sisältöön. Keskeiseksi tutkielmassa nousee merkittävyyden kynnys. Sekä luontovahingon määritelmä että yleinen heikentämiskielto koskevat merkittävää haitallista vaikutusta Natura-alueen suojelun perustana oleville luonnonarvoille. Ennallistamisvastuulle asetettu merkittävyyden kynnys on kuitenkin korkeammalla kuin yleisen heikentämiskiellon kattama merkittävyys. Siten toiminnanharjoittaja voi aiheuttaa merkittävän heikennyksen Natura-alueen suojelun perustana oleville arvoille joutumatta kuitenkaan ennallistamisvastuuseen. Luontovahingolle asetettua merkittävyyden kynnystä tulkitaan eri jäsenvaltioissa hyvin eri tavoin. Monen muun jäsenvaltion tavoin Suomessa tulkitaan merkittävyyden kynnyksen olevan korkea, ja siten ennallistamisvastuun aktualisoituvan hyvin harvoin.

Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten ympäristövahinkolain (YVL) mukainen korvausvastuu ympäristövahingosta toteutuu osakeyhtiön jakautumisen jälkeen eli silloin, kun vahingon ilmetessä sen aiheuttanutta yhtiötä ei enää sellaisenaan ole olemassa. Tarkoituksena on toisin sanoen selvittää voimassa olevan lainsäädännön perusteella, miten ja millä perusteella korvausvastuu jakautuneen yhtiön aiheuttamasta ympäristövahingosta siirtyy jakautumisessa, sekä miten se kohdentuu jakautumiseen osallistuneiden yhtiöiden kesken. Ympäristövahinkolaki on yksityisoikeudellinen vahingonkorvaussäädös, jonka päätavoitteena on palauttaa vahinkoa kärsineen taloudellinen asema ennalleen. Lain perustuu ankaralle vastuulle. Vahingonkärsijän suojaamiseksi lain tarkoituksena on, että YVL 7 §:n mukainen korvausvelvollisten piiri voi käsittää muitakin kuin vahingon varsinaisia aiheuttajia. Peruslähtökohtana on aiheuttamisperiaate ja toiminnanharjoittajan vastuu. YVL:n yhteisvastuusääntelyn mukaan vahingon yhdessä aiheuttaneet ovat solidaarisessa yhteisvastuussa vahingonkärsijälle aiheuttamastaan ympäristövahingosta. Vahingonkorvauslaki täydentää YVL:ia muun muassa yhteisvastuun osalta. Aiheuttamisperiaate ja YVL 7.1 §:n 1 kohdan mukainen toiminnanharjoittajan vastuu toimivat lähtökohtana myös osakeyhtiölain (OYL) mukaisessa jakautumisessa, jos jakautunut yhtiö todetaan ennen jakautumista tapahtuneen vahingon aiheuttajaksi. Jakautuminen, joka voidaan toteuttaa joko kokonaisjakautumisena tai osittaisjakautumisena, osakeyhtiön varat ja velat siirretään vastaanottaville yhtiöille. Kokonaisjakautumisessa, joka on jakautumisen pääasiallinen tapa, kaikki varat ja velat siirtyvät, jonka jälkeen jakautuva yhtiö purkautuu. Osittaisjakautumisessa vastaanottavalle yhtiölle siirtyvät vain liiketoimintakokonaisuuteen liittyvät varat ja velat, sillä osittaisjakautunut yhtiö jää itsekin olemaan. Jakautumisessa varojen ja velkojen katsotaan siirtyvän yleisseuraannon omaisesti, mikä tarkoittaa sitä, ettei omaisuuden siirtymiseksi ei tarvita mitään erityisiä luovutustoimia. Laadittava jakautumissuunnitelma riittää esimerkiksi kiinteistön omistusoikeuden siirtämiseksi. Yleisseuraanto ei kuitenkaan ole riittävä käsite kun pitää selvittää, mille yhtiölle esimerkiksi ympäristövahingon aiheuttama korvausvastuu on siirtynyt. Siksi jakautumissuunnitelmalla on ratkaiseva merkitys. Myös osakeyhtiölaissa on yhteisvastuusääntely, joka rakentuu ensisijaiselle ja toissijaiselle vastuulle. Lähtökohtana on, että vastaanottava yhtiö vastaa ensisijaisesti itse sellaisesta velasta, joka on siirtynyt sille jakautumissuunnitelman mukaan. Muut jakautumiseen osallistuneet yhtiöt ovat siitä kuitenkin rajoitetussa toissijaisessa vastuussa. Yhteisvastuu on kaikkein laajin ja tiukin siinä tapauksessa, ettei ennen jakautumista syntynyttä velkaa ole lainkaan mainittu jakautumissuunnitelmassa. Tällöin kaikki jakautumiseen osalliset yhtiöt ovat siitä vastuussa sekä ensisijaisesti että täysimääräisesti. Tutkielmassa pyritään identifioimaan jakautumisen jälkeen ilmenevän ympäristövahingon aiheuttamat keskeiset ongelmakohdat. Koska ympäristövahinkolaissa eikä myöskään osakeyhtiölaissa ole millään tavoin otettu huomioon yritysjärjestelyiden vaikutuksia, on tulkinta-analogiaa tiettyjen käsitteiden määrittämiseksi haettu muun muassa esineoikeudesta, velvoiteoikeudesta ja insolvenssioikeudesta.

Yksityisoikeudellisen ympäristövastuun tarkastelussa keskitytään kahden yksityisen toimijan oikeussuhteiden järjestämiseen, kun suhteeseen liittyy toiselle toimijalle potentiaalisesti haittaa aiheuttava ympäristönmuutos. Valtion ja kuntien rooli on yksityisen ympäristövastuun tarkastelussa toissijainen. Ympäristövahinkoja on oikeudellisessa keskustelussa tarkasteltu lähinnä tilanteiden kautta, joihin ei vahingonkärsijän ja vahingonaiheuttajan välillä ei ole sopimussuhdetta. Ympäristövahinkovastuut ovat kuitenkin merkittävässä asemassa monissa sopimussuhteissa ja näin tutkielmassa tarkastellaan yritysten yksityisoikeudellista ympäristövastuuta yrityskaupassa ympäristövahinkovastuiden sopimusperusteisen määräytymisen kautta. Tutkimuskysymyksinä ovat, miten yritykset voivat vaikuttaa yksityisoikeudellisen ympäristövastuun hallintaan ja vastuusta sopimiseen yrityskaupassa, sekä miten yritysten ympäristövahinkovastuut määräytyvät sopimusperusteisesti. Yksityisoikeudellisesta ympäristövastuusta voidaan lähtökohtaisesti sopia osapuolten kesken yrityskaupan yhteydessä. Olennainen osa yrityskauppaprosessin onnistumista on kaupan kohteen tarkastaminen ennen kaupan täytäntöönpanoa. Ympäristölainsäädännöstä aiheutuvat velvoitteet ja vastuut luovat merkittävän yrityskauppoihin liittyvän osa-alueen, sillä riskit ja vastuut voivat aiheuttaa kaupan ostajalla merkittäviä taloudellisia ja oikeudellisia vastuita. Ympäristöoikeudellisia riskejä ja vastuita tarkastellaan yrityskauppaprosessissa EDD-tarkastuksen (environmental due diligence) kautta. Tutkielmassa tarkastellaan EDDtarkastuksen oikeudellista merkitystä ympäristövahinkovastuiden sopimusperusteisen määräytymisen kautta. Asiaa tarkastellaan muun muassa lainsäädännössä ostajalle asetettujen tarkastus- ja selonottovelvollisuuksien kautta. Laki ympäristövahinkojen korvaamisesta sääntelee yleislakina ympäristövahinkojen korvaamista. Vahinkojen korvaamiseen sovelletaan soveltuvin osin myös yleistä vahingonkorvausoikeudellista sääntelyä. Ympäristövahinkolain erityispiirteenä on ankara vastuu, jolloin korvausvelvollisuus voi syntyä, vaikka vahinko olisi aiheutettu tahattomasti tai huolimattomalla toiminnalla. Ympäristövahinkolain 1.3 §:n mukaan laki ei koske sopimukseen perustuvaa korvausvastuuta, jolloin osapuolet voivat sopia korvauksen perusteesta lain säännöksistä poikkeavalla tavalla. Tutkielman tarkastelun tuloksena voidaan kuitenkin todeta, että ympäristövahinkolain soveltamisalarajauksen tulkinta on jossain määrin epäselvää ja näin sopimusperusteisen vastuun kohdentumista ei voida aina suoraan tulkita yrityskaupasta tehdyn osakekauppakirjan ehtojen kautta. Ympäristövastuun sopimusperusteisessa määräytymisessä merkittävässä roolissa on ympäristövahinkoriski. Yrityskaupassa sellaisiin ympäristövahinkoihin ja ympäristövahinkoriskeihin, joihin osapuolet eivät ole ottaneet riittävän laajasti kantaa osakekauppakirjassa tai sen liitteissä, sovelletaan pitkälti ympäristövahinkolain mukaisia periaatteita. Näin ollen sopimusperusteisesta ympäristövahingosta sovittaessa tulee ottaa huomioon, että osapuolet sopivat ympäristövahingoista riittävän tarkasti. Sopimusosapuolilla on lähtökohtaisesti laaja sopimusvapaus ympäristövahinkojen korvaamiseen osalta, mutta osapuolilla tulee samalla olla tosiasiallinen käsitys sopimistaan ehdoista ja niiden vaikuttavuudesta.