Browsing by discipline "uskontotiede"

Tässä tutkimuksessa tarkastelen, selittävätkö samat ihmiset luonnonkatastrofeja tai niistä aiheutunutta kärsimystä sekä yliluonnollisilla tarkoituksilla että tieteellisesti. Kuvaan myös, missä määrin ja miten aineiston kirjoittajat selittävät luonnonmullistuksia tai niistä johtuvaa kärsimystä yliluonnollisilla, tarkoituksen sisältävillä selityksillä. Tutkimuksessani hyödynnän psykologisia, kognitiivisia teorioita ihmisten selityksistä havaitsemalleen todellisuudelle. Legaren, Evansin, Rosengrenin ja Harrisin mukaan sama ihminen voi tilanteesta riippuen selittää samaa ilmiötä tieteellisesti, yliluonnollisesti, molemmilla selitysmalleilla tai näitä yhdistäen. Sovellan myös Kelemenin teoriaa ”epämääräisestä” teleologiasta, eli ihmisten taipumuksesta havaita yliluonnollisia tarkoituksia muun muassa luonnonilmiöissä. Pro gradun aineisto on vuosina 2004‒2013 kirjoitettu suomalainen internetkeskustelu, jonka viesteistä valtaosa käsittelee Intian valtamerellä vuonna 2004 tapahtunutta tsunamia. Keskustelu koostuu 288 kirjoittajan 1275 viestistä. Analysoin aineiston Saldañan kausaatiokoodauksen pohjalta kehittämälläni teoriaohjaavalla tekstinkoodausmenetelmällä. Tutkimuksen keskeisin tulos on, että valtaosa yliluonnollisia, tarkoituksen sisältäviä selityksiä soveltaneista kirjoittajista selittää tapahtumia myös tieteellisesti. Vähemmistö luonnonkatastrofeja tai niistä aiheutunutta kärsimystä selittäneistä kirjoittajista esittää tapahtumille yliluonnollisia tarkoituksia. Keskustelijat selittävät yliluonnollisilla tarkoituksilla luonnonkatastrofista aiheutunutta kärsimystä ‒ tieteellisiä selityksiä keskustelijat sen sijaan käyttävät sekä luonnonilmiön että siitä johtuvan kärsimyksen selittämiseen. Kirjoittajat ilmaisevat yliluonnollisia tarkoituksia eksplisiittisesti ja metaforisesti, ja ilmaisutavalla on yhteys tieteellisten selitysten soveltamiseen. Kaiken kaikkiaan tulokset tukevat käsitystä, jonka mukaan osa ihmisistä selittää luonnonkatastrofeista aiheutunutta kärsimystä sekä tieteellisesti että yliluonnollisilla tarkoituksilla myös melko sekulaarissa ja korkeasti koulutetussa yhteiskunnassa. Saman ilmiön tieteelliset ja yliluonnolliset selitykset voivatkin tietyissä olosuhteissa olla psykologisesti yhteensopivia, vaikka ne kulttuurisessa keskustelussa usein esitetään toisensa vastapareina.

Tutkielmassa käsitellään lähiluvun ja sisällönanalyysin metodien kautta haastateltujen diskordianistien puhetta suhteessa Teemu Tairan notkistuvan uskonnollisuuden teoreettiseen viitekehykseen. Aineistona on käytetty seitsemää yksittäistä sähköistä haastattelua, yhtä tarkentavaa sähköistä haastattelua, sekä nauhoitettua viiden hengen ryhmähaastattelua. Diskordianismi syntyi 1950-luvulla muutaman nuoren miehen ateistisena vitsinä ja uskontosatiirina. Se kehittyi lopulta kyseenalaistamista ja kaaoksen sekä järjestyksen välistä epätasapainoa tasoittamaan pyrkiväksi liikkeeksi ja on levinnyt erityisesti Internetin välityksellä ympäri maailman. Diskordianismia on tutkittu hyvin vähän ja sitä on pidetty enemmän parodiana kuin aitona uskonnollisena liikkeenä. Carole Cusack julkaisi ensimmäisen diskordianismia teoreettisesti käsittelevän teoksen Invented Religions vuonna 2010. Kiinnostus uusiin uskonnollisiin ilmiöihin on nous-sut myös muun postsekulaarin tutkimuksen kautta, kun sekularisaatioteoriat ovat typistyneet koskemaan vain institutionaalista ja oppiin pohjautuvaa uskonnollisuutta. Teemu Taira on kirjoittanut Zygmund Baumanin notkean modernin käsitteeseen viitaten notkistuvasta uskonnollisuudesta. Notkistuva uskonnollisuus keskittyy naulakkoyhteisöihin, sisäiseen auktoriteettiin, affektiivisuuteen, uskonnon rajojen notkistumiseen, thaumaturgiseen ajatteluun ja päämäärättömyyteen. Tutkielma nostaa haastatteluista näihin kategorioihin viittaavia teemoja ja vertaa diskordianistista ajattelumallia Tairan teoreettiseen viitekehykseen. Diskordianismi on notkistumisen ääriesimerkki sen individualistisuuden ja Internetin naulakkoyhteisön, sekä erityisesti rajojen tietoisen notkistamisen kautta. Affektiivisuus painottuu myös diskordianistisessa elämänkatsomuksellisessa rakentamisessa, vaikkakin sen kyseenalaistava asenne ja näkökulmien aktiiviseen vaihtamiseen pyrkivä ideologia on tulkittavissa diskordianistiseksi opiksi tai asenteeksi.

This thesis concerns the state of the art of the Western language studies of Daoist internal alchemy (neidan). The research history and its approaches are evaluated from the perspective of study of religion, based mainly on research literature in English and French. Neidan studies is a subfield of Daoist studies, which takes Daoism as a multifaceted religious tradition.The study is a discourse-oriented, research-historical and meta-theoretical analysis. As its data it takes the Western language research literature of the field until today and in its entirety: articles, article collections, monographs, dissertations, bibliographies, and translations. The Chinese original sources are not covered, neither are the popular translations. The studies are analyzed through a conceptual framework based on the theoretical part. The phases and approaches of neidan studies are conceived through a four-fold typology of research programs. Internal alchemy and its sources have been approached 1) as a part of the history of scientific thought from the 1930s to 1980s, 2) in the context of Chinese cultural history from the 1920s, 3) as discourse and doctrine from the 1970s, and 4) as religion in the context of multi-disciplinary studies since the 1990s. Instead of a paradigmatic hegemony, the research programs are interpreted as competing for the authority to speak about internal alchemy. However, the central disciplinary conventions have been those of the sinological tradition. Supplementing the four research programs, five conceptions or descriptions of neidan are distinguished. These cover the main positions taken within the research so far. Internal alchemy has been described as a) physiological alchemy, b) symbolical alchemy and a technique of enlightenment, c) as a synthesis of psycho-physiological techniques, d) as a range of esoteric doctrines and techniques, and e) as a field of variations of contemplative practice. These descriptions of the academic discourse reflect the traditional neidan discourse: they are situated on a continuum from body centered to spiritual or mind centered readings. They also vary from exclusive descriptions, which stress clarity, to more open descriptions, which cover widely the variations of the historical forms of neidan. After the general typology of the field, three special themes are observed: sexual alchemy, female alchemy, and early Quanzhen alchemy. This delimits the relatively wide data. These thematic areas cover a substantial amount of the scholars and a representative historical take of the neidantradition. However, in themselves they represent more the marginals of neidan than its mainstream. Focusing on debates and conflicts, a clearer picture is drawn of the approaches, interests, problems of the research and the differences of the research programs. Through the specific themes the state of the research field may be pictured more widely. In addition to locating and identifying the research programs, conceptions of neidan, and the debates, this study answers questions on the coverage of the studies, how the studies have responded to the challenges of the postmodern critiques, and the future prospects of the field. Possible developments would include increase in reflexivity and the level of theoretical discussion, interaction between different disciplines and comparative research both within and without neidanstudies. The relation of neidan studies to the study of religion is discussed through the comparative concept of esotericism.

Tutkielma on uskontososiologiaan paikantuva diskurssianalyysi Alankomaalaisesta pro-eutanasia liikkeestä ja sen parissa toimivista ihmisistä ja järjestöistä. Tutkielma analysoi Nederlandse Vereniging voor een Vrigwillig Levenseide-järjestön, NVVE:n, työntekijöiden ja vapaaehtoisten, sekä eri järjestöjen asiantuntijoiden haastatteluja. Tutkielman tavoitteena on selvittää millaisia diskursseja haastateltavat luovat puhuessaan eutanasiasta: Nostavatko nämä diskurssit esille uskonnon käsitteen, mihin auktoriteetin rooli sijoitetaan, sekä kuinka nämä elementit heijastavat teoriaa kuoleman kulttuurin elpymisestä (tai sen uudesta tulemisesta). Diskurssianalyysi muodostaa työn teoreettisen taustaoletuksen puheen tavoitteellisesta luonteesta ja analyysin metodina toimii Tony Walterin teoria kuoleman kulttuurin siirtymästä modernista neo-moderniin järjestykseen. Durkheimin näkemys uskonnosta yhteisön vaalimien arvojen ja normien kokonaisuutena, yhteisöllisyyden kokemuksena, tarjoaa kehyksen pro-eutanasia yhteisön tarkastelemiselle. Taustaluvuissa tutkielma paneutuu eutanasiaa koskevien sääntöjen muotoutumiseen osana kärsimyksen roolin tulkintaa oikeusjärjestelmän ennakkotapausten kautta: Yhteiskunta joutuu ottamaan kantaa sairaan ruumiin ja mielen, sekä eksistentiaalisen kärsimyksen, asemaan eutanasia-pyynnöissä. Diagnosoidusta sairaudesta tai tilasta johtuva, kestämätön kärsimys ilman realistista mahdollisuutta toipumiselle, muotoutuu yhdeksi ehdoksi eutanasialle, poissulkien eksistentiaalisen kärsimyksen riittävänä perusteena. Alankomaiden dekriminalisoitua eutanasian, keskustelu itsevalitun kuoleman ympärillä suuntasi huomionsa lääkärin rooliin, kyseenalaistaen tämän auktoriteetin elämän ja kuoleman tuomarina. Järjestönä NVVE pyrkii mahdollistamaan eutanasialla tarkoitetun, lääkärin aiheuttaman kuoleman lisäksi kaksi tästä erillistä väylää toteuttaa itsevalittu kuolema: Avustettu ja autonominen kuolema. Nykyisen järjestelmän salliessa ainoastaan lääkäreiden avustaa kuolemassa, itsen-auktoriteetin kannattajat vierastavat tätä lääkärin kaikkivoipana nähtyä roolia ja kannattavat mahdollisuutta päättää yksilön omasta kuolemasta ilman lääketieteen ammattilaista: Varmojen ja helppojen keinojen ollessa saatavilla, henkilö aiheuttaa kuolemansa joko itse, tai valitsemansa tahon avustamana. Tutkielman analyysi muodostuu kolmesta osasta. Ensimmäinen näistä käsittelee haastateltavien esiin tuomia myötätunnon diskursseja, jotka painottavat kärsimyksen, armon ja empatian käsitteitä, ajatuksen kärsimyksen tarpeettomuudesta vaikuttaessa taustalla. Analyysin toinen osa keskittyy itsen diskurssiin: Tämä muodostuu autonomian ja vapauden; feminismin; kontrollin ja individualismin, diskursseista. Itsen-diskurssi esittää yksilön aseman paikoitellen sakraalina. Diskurssi nostaa myös esille eutanasian taustalla vaikuttavan vaatimuksen korkeasta elintasosta, sekä yksin toteutetun eutanasian, itsen-eutanasian (eng. self-euthanasia), vaihtoehtona itsemurhalle. Analyysin kolmas osa tarkastelee vastareaktioita vallitseville diskursseille. Nämä vastareaktion ilmenevät joko individualismin kyseenalaistamisena sekä eutanasian ja hollantilaisen kulttuurin uhkien käsittelemisenä. Analyysi osoittaa, että myötätunnon diskurssit kumpuavat nimensä mukaisesti tunteesta ja käsittelevät aihetta usein suhteessa ruumiin ja lääketieteen diskursseihin, heijastaen näin kuoleman kulttuurin modernia puolta ja lääketieteen auktoriteettiasemaa. Itsen-diskurssit ilmenevät usein periaatteesta kumpuavia näkemyksiä, joissa keskustelu eutanasian rajanvedosta nähdään itseä rajoittavana ja näin myös epäolennaisena. Näin ollen tunteen ohjatessa mielipidettä, auktoriteetti eutanasian soveltamisesta annettaan luultavammin lääketieteelle. Taustaluvut ja analyysi muodostavat kuvan yksilöiden vaihtelevasta suhteesta ympäröivään yhteiskuntaan ja ajanjaksoon. Yksilön rooli oman elämän ja kuoleman määrittäjänä on viety äärimmilleen, muistuttaen paikoitellen kuluttajan asemaa kehittyneessä yhteiskunnassa. Käsitys uskonnosta orientoitumisjärjestelmänä esittää pro-eutanasiayhteisöt autonomiaa, itsemääräämisoikeutta ja individualismia vaalivana viitekehyksenä, joka torjumalla yliluonnollisuuteen nojaavan uskonnon muodostuu itsessään sekulaariksi uskonnoksi. Samaan aikaan eri diskurssit osoittavat modernin ja neo-modernin yhteiskunnan elementtien osittaisen päällekkäisyyden tukittavassa yhteisössä.

Tutkimuksessa tarkastellaan pyhien puiden symboliikkaa kelttiläisessä ja vedalaisessa kontekstissa. Analyysissa vertaillaan eurooppalaista puiden palvontaa ennen roomalaisvalloituksia ja kristinuskoa sekä vedalaisen kulttuurin pyhiä puita ja niiden palvontaa. Analyysin lähtökohtana on ajatus siitä, että kelttiläinen ja vedalainen kulttuuri poikkeavat länsimaihin levinneestä kreikkalaisroomalaisesta ja seemiläisestä kulttuuriperinnöstä symboliikaltaan sekä yhteiskuntarakenteeltaan. Molemmat ovat merkittäviä perinteitä kulttuurihistoriassa. Kelttiläisestä kirjoitustaidottomasta indoeurooppalaisesta kulttuurista Euroopassa on varsin vähän tietoa, mutta tutkimuksessa pyritään pääsemään mahdollisimman kauas historiassa tukeutuen historialliseen, kielitieteelliseen ja arkeologiseen aineistoon. Vedalaisesta kulttuurista on paljon aineistoa, joka tässä tutkimuksessa rajataan koskemaan kulttuurin varhaista kantaindoeurooppalaista vaihetta. Tutkimuksessa sivutaan myös myöhempää vedalaista ja hindulaista kulttuuria Intiassa. Aineisto on rajattu tutkimuskirjallisuuteen. Pyhä puu on monessa kulttuurissa olennainen ja toistuva elementti tavalla tai toisella. Puiden ja kasvien pyhyys on hyvin syvälle juurtunut uskonnolliseen ajatteluun. Puiden pyhyys voi olla symbolista tai konkreettista. Niitä pidetään elämän prinsiipin ruumiillistumina, jumalten asuinpaikkana tai kosmoksen järjestyksen ilmentyminä. Kelttiläisessä ja vedalaisessa kulttuurissa puun pyhyys oli sekä konkreettista että symbolista. Puu merkitsi ja rajasi pyhän paikan. Tutkimus käsittelee indoeurooppalaisia kulttuureja tukeutuen Georges Dumézilin teoriaan kolmijakoisesta yhteiskunnasta. Sekä vedalaisessa että kelttiläisessä kulttuurissa yhteiskunta oli jakautunut oppineistoon/papistoon, sotilaisiin sekä kauppiaisiin/käsityöläisiin. Papiston rooli oli molemmissa kulttuureissa hyvin samankaltainen. Tutkimuksessa selvitetään, onko löydettävissä yhteistä protoindoeurooppalaista ainesta näiden kahden perinteen piiristä myös pyhän puun osalta. Pyhää puuta tarkastellaan symboliteorian näkökulmasta. Aineistosta nostetaan esiin pyhiin puihin liittyvää symboliikkaa, jota tarkastellaan mytologioiden kautta. Rituaalin kautta pyhyys tulee näkyväksi ja konkreettiseksi. Aineisto on luokiteltu pyhien puiden, palvontatapojen ja symboliikan kuvaamisen ja tulkinnan mukaan. Analyysissa kuljetetaan kahta kulttuuriperinnettä vierekkäin.

In this Thesis I study the religiousness and transnational practices of Senegalese born disciples and visiting religious guides of the Murid Sufi brotherhood in Helsinki. I approach the Murids' religiousness in the ritual context of the religious guides' visits from the viewpoint of religious agency. Religious agency denotes an active ownership of religious identities and a dynamic performance of these identities personally as well as collectively. The aim of this Thesis is to enhance understanding of Islam and migration of a group previously unstudied in Finland. The key questions of the Thesis research are 1. What kind of religious organization the Senegalese Murids carry out in Helsinki? 2. How are the Murid religious guides' visits constituted in Helsinki? 3. How do the interviewed Senegalese Murids narrate the religious guides' visits? 4. What kind of religious agency the interviewed Murids construct in the context of the visits? The research data consists of participant observation fieldnotes taken during the Murid guides' visits to Helsinki; six open thematic interviews of Senegalese born Murid residents in Finland; and, seven interviews of visiting Murid religious guides. In addition to an ethnographic description of the visits I use the method of narrative analysis to interpret the research participants' experiences of the observed events. In this Thesis I demonstrate that, in their religious organization in Helsinki, the Murids capitalize on the models mediated by the transnational network as well as on their first-hand experience from other Murid communities in other countries. The religious guides' visits foster the Helsinki resident Murids' diaspora consciousness, in other words their experience of the existence of a dispersed yet inter-connected global religious community. The maintenance of a mythical as well as concrete relationship to the Murids' holy city in Senegal characterizes the Murid diaspora consciousness. The Murid guides' visits are considered to strengthen not only religious but also ethnic and national identities. In their narratives, the Murids proclaim a distinct collective identity and contest negative stereotypes. In this Thesis, I situate the Murids' religious agency in the hierarchic relationship between the religious guides and their disciples. Religious agency is enacted through overlapping orderings of time as the religious agents envision religious projects in the future, receive divine power, prayers and advice transferred by the religious guides in the present as well as they create symbolic and genealogic links to the religious role models of the past. In this Thesis, I remark that Muridism is produced through memory. During the religious guides' visits collective memory is mobilized through strategic role behavior. Thus, remembering becomes corporeal. Remembering both provides the believers with latitude and legitimizes the social dominations of the brotherhood. The research findings indicate that the Murid brotherhood's transnational practices and relations not only support the continuity of religious traditions and identities but also reveal the necessity of change and innovation in a new environment. The research participant Murids represent a small group inside the Senegalese born residents in Finland. The research of the Murids provides new perspectives to the relation between religion and migration as well as to the diversity of African communities' and Muslims' agency in Finland.

Työssäni analysoin Samuli Paulaharjun Kainuusta vuosina 1914–1916 keräämää kekriä käsittelevää aineistoa, verraten sitä hänen kirjassaan Kainuun mailta. Kansantietoutta Kajaanin kulmilta (1922) esiintyvään kekriä käsittelevään osioon. Tarkoituksenani on selvittää, kuinka paljon Paulaharju on muunnellut ainestoa tai jättänyt jotain kirjasta pois. Paulaharjun tyyli on hyvin kansallisromanttinen ja tästä syystä vertaan Kainuun mailta. Kansantietoutta Kajaanin kulmilta (1922) teosta hänen kahteen muuhun kirjaansa pohtien syitä juuri tämän tyylin käyttöön tämän kirjan kohdalla. Olen myös etsinyt Paulaharjua seuranneiden kerääjien Kainuun kekriä käsitteleviä katkelmia, jotta voisin selvittää Paulaharjun tarjoamien tietojen paikkansa pitävyyttä paremmin. Aineistonani 144 Suomen kirjallisuusseuran kansanrunousarkistojen arkistolaatikoiden katkelmaa Kainuun alueelta kekriä koskien. Näistä katkelmista 121 on Samuli Paulaharjun ja 23 on muiden keräämiä. Olen kerännyt aineistoni käymällä läpi Samuli Paulaharjun omat muistiinpanot Kainuusta sekä etsien alueen arkistolaatikoista kuolemaan, vainajiin ja vuotuisjuhliin liittyvää aineistoa, jossa mainittiin kekri. Primäärilähteenäni on myös Paulaharjun kirja Kainuun mailta. Kansantietoutta Kajaanin kulmilta (1922) ja sekundäärilähteinä Syntymä, lapsuus ja kuolema. Vienan Karjalan tapoja ja uskomuksia (1924) ja Sompio. Luiron korpien vanhaa elämää (1939). Samuli Paulaharju keräsi elämänsä aikana suunnattomat määrät perinnettä eri puolilla Suomea. Uskontotieteessä tätä materiaalia ei tunneta kovin hyvin. Paulaharjulla oli kyky saada ihmiset puhumaan kuin huomaamattaan ja tästä syystä hän sai monilta tietäjiltä talteen materiaalia, joka muilta jäi saamatta. Hän keräsi materiaalia kesäisin ja kirjoitti sen puhtaaksi sekä kirjoiksi talvisin. Hänen kirjansa palauttavat hänen saamansa materiaalin takaisin ihmisille, joilta hän on sen kerännyt. Hänen pyrkimyksenään oli säilöä perinne ennen sen katoamista. Kekriä suurena vainajien muistelujuhlana on tutkittu 1800-luvulta lähtien ja 1900-luvun alussa historioitsija Helmi Helminen näki Suomen kekrin vietosta erottuneen neljä toistuvaa elementtiä. Nämä olivat saunassa kylpeminen, ruoan uhraaminen, maininta kekrittäristä sekä henkien karkotus. Analyysissäni käytän Helmisen elementtejä hieman muokattuina, sillä olen yhdistänyt saunomisen, kekrittäret ja henkien karkotuksen yhdeksi elementiksi ja lisännyt joukkoon kekrin suurena juhlana, enteiden lukemisen sekä uunin rikkomisella uhkailun. Tämä luokittelu tuntui järkevämmältä aineistostani nousseiden teemojen takia. Minun analyysissäni käytän siis viitenä toistuvana elementtinä kekrin luonnetta suurena juhlana sekä vuoden jakajana, ruoan uhraamista, henkien karkotusta, enteiden lukua ja uunin rikkomisella uhkailua. Samuli Paulaharjun Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan toimittamien muistiinpanojen ja Kainuun mailta. Kansantietoutta Kajaanin kulmilta (1922) vertailu kekrin kohdalla paljastaa Paulaharjun jättäneen teoksestaan pois tiettyjä katkelmia. Analyysissäni nostan ajan hengen vaikutusta Paulaharjun tyyliin ja pohdin hänen motiivejaan olla ottamatta kirjaansa juuri näitä katkelmia. Näissä kyseisissä katkelmissa nousee vahvasti side menneisyyden pakanatapoihin, joita voimakkaasti kotia, uskontoa ja isänmaata ihaillut Paulaharju ei ehkä halunnut sisällyttää kirjaansa.

Tässä tutkielmassa käsitellään Suomessa asuvien shiia- ja sunnimuslimien välisiä suhteita. Aihetta tarkastellaan kolmesta näkökulmasta. Ensinnäkin työssä tarkastellaan, millä tavoin shiialaisuuden ja sunnalaisuuden politisoituminen Lähi-idässä ja sen ympärysmaissa voisi vaikuttaa Suomen muslimien välisiin suhteisiin. Toiseksi tutkitaan, millä tavoin muslimit suhtautuvat shiialaisuuden ja sunnalaisuuden välisiin uskonnollisiin eroihin sekä islamin sisäiseen monimuotoisuuteen. Kolmanneksi tutkielmassa tarkastellaan, millä tavoin suomalaisessa uskontopolitiikassa huomioidaan shiialaisuuden ja sunnalaisuuden väliset erot sekä muslimiyhteisöjen heterogeenisyys. Tutkielma on tapaustutkimus, jossa sovelletaan grounded theory -menetelmää. Pääasiallinen tutkimusaineisto koostuu 12 suomalaisen muslimin puolistrukturoidusta haastattelusta. Lisäksi työssä tukeudutaan analyysia syventävään lisäaineistoon, kuten kyselyihin, viranomaisasiakirjoihin sekä erilaisiin mediateksteihin. Aineistosta tehtyjä havaintoja keskustelutetaan aiemman kirjallisuuden sekä medialähteiden kanssa. Työn teoreettinen viitekehys rakentuu transnationalismin eli ylirajaisuuden tutkimuksen varaan. Tutkielman aineistossa esitettyjen väitteiden perusteella samankaltainen shiialaisten ja sunnalaisten identiteettien politisoituminen kuin Lähi-idän kontekstissa vaikuttaa epätodennäköiseltä Suomessa. Tästä huolimatta Lähi-idän poliittinen tilanne saattaa heijastua Suomeen esimerkiksi sektariaanisen retoriikan, pakolaisliikehdinnän sekä Suomessa asuvien muslimien ylirajaisten suhteiden myötä. Shiiojen ja sunnien välisiä suhteita tarkastellaan sekä poliittisten että uskonnollisten erojen näkökulmasta. Tutkielmassa esitetään, että muslimien asennoitumista shiialaisuuden ja sunnalaisuuden välisiin uskonnollisiin eroihin on hedelmällistä tarkastella hyödyntämällä pluralismin ja monismin käsitteitä. Näiden käsitteiden avulla havainnollistetaan erilaisia tapoja suhtautua islamin sisäiseen monimuotoisuuteen. Pluralismi on analyysin valossa yhteensopiva ajattelurakenne kollektivistisen uskonnollisuuden kanssa. Sen sijaan monistinen suhtautuminen saattaa joskus saada autoritaarisia piirteitä, monimuotoisenkin yhteiskunnan sisällä. Tutkielmassa analysoidaan myös erilaisia keinoja tuottaa uskonnollisia käsityksiä, kuten koulujen uskonnonopetus ja islamilaisten oppineiden tulkinnat. Sekä paikalliset että ylirajaiset prosessit vaikuttavat uskonnollisten käsitysten tuottamiseen. Tutkielman valossa vaikuttaa siltä, että Suomen muslimien ja islamilaisten yhteisöjen monimuotoisuus haastaa tunnistamaan vähemmistöuskontojen välisiä sisäisiä eroja suomalaisessa uskontopolitiikassa. Työssä todetaan, että suomalainen kansankirkkoasetelma on johtanut uskontopolitiikkaan, joka saattaa vaikeuttaa hallinnollista vuorovaikutusta keskenään erilaisten ja hajanaisten islamilaisten yhteisöjen kanssa.

Tutkimuksen kohteena ovat 2000-luvun alun ala-asteen uskonnon ja elämänkatsomustiedon oppikirjat. Tutkimuksessa kysytään yhtäältä, miten sukupuolia esitetään oppikirjoissa. Toisaalta tarkastellaan oppikirjojen tarjoamia kuvia uskonno(i)sta sukupuolinäkökulmasta katsottuna. Tutkimus sijoittuu uskontososiologian kenttään, koska siinä tarkastellaan, miten uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetusmateriaalit suhteutuvat yhteiskunnassamme eläviin sukupuolistereotypioihin. Oppikirjat heijastavat osaltaan yhteiskunnassamme vallitsevia arvoja ja käytäntöjä. Tutkimuksen lähtökohdat ovat kriittisessä feministisessä tutkimuksessa. Tarkoituksena on paljastaa, miten sukupuolia tehdään tutkituissa oppikirjoissa; taustalla on ajatus, että sukupuolet ovat poliittisesti, historiallisesti ja diskursiivisesti tuotettuja kategorioita. Sukupuolijärjestelmään sisältyy sukupuolten erilläänpito, hierarkia ja heteronormatiivisuus. Siihen liittyy myös aina vallankäyttöä: kun jotain määritellään normaaliksi ja ensisijaiseksi, jää sen ulkopuolelle joukko epänormaaliuksia ja toissijaisuuksia. Tutkimus kytkeytyy siis myös teorioihin diskurssien kautta operoivasta, kaikkialla läsnäolevasta ja verkostoituneesta vallasta. Tutkimusaineistona on WSOY:n kustantama uskonnon oppikirjasarja, Suuri kertomus (neljä kirjaa), Otavan kustantama uskonnon oppikirjasarja Tähti (viisi kirjaa), sekä Opetushallituksen kustantamat elämänkatsomustiedon Miina ja Ville kirjat (kaksi kirjaa). Tutkimuksessa tarkastellaan sisällönanalyyttisin keinoin ensisijaisesti kirjojen sisältämiä kuvia, mutta myös tekstejä siltä osin, kuin ne olennaisesti liittyvät analysoituihin kuviin. Koska kyseessä ovat oppikirjat, sivutaan myös niiden suhdetta perusopetuksen opetussuunnitelmien näille oppiaineille määrittelemiin tavoitteisiin. Kuvat on analyysissa jaettu kahteen luokkaan, uskontoon liittyviin ja arkisiin kuviin. Aineisto on käyty läpi etsien vastauksia seuraaviin kysymyksiin: kuinka monessa kuvassa esiintyy tyttö/nainen, poika/mies tai molempia sukupuolia? Miten usein tyttö/nainen, poika/mies tai molemmat sukupuolet ovat kuvassa pääasiallisena toimijana tai kuvan etualalla? Millaisia toimijuuksia eri sukupuolille on annettu, ovatko ne stereotyyppisiä? Löytyykö aineistosta heteronormista poikkeavia esityksiä? Kuvia, joissa stereotyyppisiä sukupuolirooleja erityisesti vahvistetaan tai murretaan, on otettu analyysissa tarkempaan tarkasteluun. Lähempää luettujen kuvien kautta analyysissa käsitellään kulttuurissamme ja yhteiskunnassamme vallitsevia sukupuolittavia käytäntöjä sekä niiden taustalla olevia arvoja ja rakenteita. Uskontoon liittyvien kuvien kohdalla analyysiin kietoutuvat erityisesti uskonno(i)ssa elävät käsitykset sukupuolten järjestyksistä ja paikoista. Keskiöön nousee myös evankelis-luterilaisen kristillisyyden tarjoamat käsitykset sukupuolista ja niiden asemista uskonnonharjoituksessa. Lisäksi tutkimuksessa vertaillaan uskonnon ja elämänkatsomustiedon kirjasarjoista tehtyjä analyyseja keskenään: näkyykö näiden oppiaineiden välillä eroja sukupuolten esittämisessä? Tutkimuksen tulokset ovat suurelta osin samankaltaiset aiemman sukupuolinäkökulmasta tehdyn oppikirjatutkimuksen tulosten kanssa. Poikia ja miehiä esiintyy kuvissa huomattavasti enemmän kuin tyttöjä ja naisia, ja miessukupuolelle on annettu enemmän ja monipuolisempia toimijuuksia kuin naissukupuolelle. Maskuliinisia samastumiskohteita tarjotaan enemmän kuin feminiinisiä. Sukupuolten esitykset ovat enimmäkseen stereotyyppisiä, vaikka joitakin poikkeuksia aineistossa onkin. Vaihtoehtoja heteroseksuaalisuudelle ei aineistossa tuoda esiin. Elämänkatsomustiedon kirjoissa poiketaan stereotyyppisistä esityksistä useammin kuin uskonnon kirjoissa, mutta niidenkin kuvasto on miesvaltainen ja pääosin heteronormatiivinen. Uskontoja esitellään niiden virallisen ja julkisen harjoittamisen kautta, mikä antaa uskonnoista huomattavan mieslähtöisen ja -valtaisen kuvan. Ei esimerkiksi tuoda juurikaan esiin sitä, että monissa uskonnoissa miehet ovat oikeutettuja erilaisiin rooleihin kuin naiset. Naisten uskonnollisuus ohitetaan aineistossa lähes täysin. Taustalla on nähtävissä käsitys miesten ja miehisten elämänpiirien ensisijaisuudesta, kun taas naiset ja naisten elämänpiirit nähdään toiseuden kautta. Tämä ajatusrakennelma on koko kulttuurissamme ja sen perusteissa niin läpikäyvänä, että siihen ei usein kiinnitetä lainkaan huomiota: se näyttäytyy itsestäänselvänä ja ikään kuin luonnollisena asiaintilana. Sukupuolten välinen eriarvoisuus kytkeytyy kuitenkin ihmisten jokapäiväiseen elämään kuten työhön, palkkaan, perhe-elämään ja mahdollisuuksiin toteuttaa itseään ja kehittää taipumuksiaan. Tutkimuksen tulokset tukevat näkemyksiä, joiden mukaan sukupuolten välinen tasa-arvo ei ole yhteiskunnassamme vielä toteutunut.

Tutkimus selvittää, millaisia rooleja eri sukupuolet saavat katolisen Fides-lehden kuvituksessa. Minkälaisia universaalin kirkon äänenkannattajan viestit sukupuolten rooleista ovat, kun lehteä tehdään tasa-arvon mallimaana pidetyssä Suomessa? Samalla tutkimus tarkastelee sitä, mitä teologisia, kulttuurisia ja yhteiskunnallisia taustoja Fideksen ilmaisemilla käsityksillä on. Fides ilmestyy Helsingin hiippakunnan julkaisemana 11–14 kertaa vuodessa. Aineisto kattaa 10 vuosikertaa ajalta 2009–2019. Tutkimus pohjautuu uskontotieteen, mediatutkimuksen, sukupuolentutkimuksen, teologian ja taidehistorian tieteenaloihin. Keskeisenä tuloksena on havainto, että Fides on poikkeuksellisen mieskeskeinen esimerkiksi paavi Franciscuksen lausuntoihin verrattuna. Miehet esiintyvät Fideksen kuvituksessa johtajina ja asiantuntijoina. Naiset ovat äitejä ja ahkeria puurtajia. He hoivaavat muita ja toimivat taustalla. Kymmenen vuoden aikana Fideksessä on julkaistu vain yksi kansikuva itsenäisestä, yksinään esiintyvästä naisesta. Tutkimuksen metodina on sisällönanalyysi, johon liitetään diskurssianalyysin piirteitä. Diskurssianalyyttistä lähestymistapaa edustaa valtasuhteiden ja implisiittisten viestien huomioiminen. Teoreettisena lähtökohtana on sosiaalinen konstruktioteoria. Sen mukaan media kuvastaa, tuottaa, muokkaa ja vahvistaa käsityksiä esimerkiksi sukupuolten rooleista. Toisena teoriana tutkimus hyödyntää tekijän kehittämää amatöörikuvan autenttisuuden teoriaa. Keskeisenä ajatuksena on, että amatöörikuvaajan ominaislaatu tuottaa kuviin piirteitä, jotka antavat arvokasta tietoa. Amatöörikuviin sisältyy tahattomia viestejä, joita kuvaaja ei ole tarkoittanut alleviivata. Fideksen tapauksessa kyseiset viestit kertovat muun muassa sukupuolten rooleihin liittyvistä asetelmista. Tutkielma osoittaa amatöörikuvan autenttisuuden teorian avulla, että amatööriys voi tuottaa journalistiseen kuvaan kiinnostavia ominaisuuksia. Aiemman tutkimuksen huomio on kohdistunut sellaisiin amatöörikuviin, jotka julkaistaan poikkeustapauksessa, kun ammattimaisesti tuotettua toimituksellista aineistoa halutaan syystä tai toisesta täydentää. Fideksen kuvitus sen sijaan koostuu pääosin tai kokonaan amatöörikuvista. Kuvia julkaistessaan Fides ei mainitse, että ne ovat lukijan ottamia. Vastaavaa kuvituskäytäntöä tapaa yhdistysten, seurakuntien ja muiden yhteisöjen julkaisutoiminnassa. Yhdistyksillä on Suomessa noin 15 miljoonaa jäsentä. Amatöörikuvalla on siten median kentässä suuri merkitys ja paljon vaikutusvaltaa. Tutkielma pyrkii laajentamaan valokuvantutkimuksen teoriapohjaa kiinnittämällä huomiota amatöörikuvaan, jota käytetään tiedotusvälineen yksinomaisena kuvituksena.