Browsing by study line "History, in Finnish"

Tutkielma tarkastelee jatkosodan aikaista Itä-Karjalan miehityshallintoa aikavälillä 1941–1944. Tutkimuskysymys on, kuinka Itä-Karjalaa pyrittiin suomalaistamaan koululaitoksen avulla. Laajempana kysymyksenä tutkielma tarkastelee suomalaisuuden määritelmää sekä itäkarjalaisten ja suomalaisten välistä suhdetta. Koska itäkarjalaisten oppivelvollisten opetuksessa erityisesti maantietoa, suomen kieltä ja historiaa pidettiin suomalaistamisen kannalta tärkeinä oppiaineina, keskityn kyseisiin oppiaineisiin. Tutkimuskysymystä lähestyn vuosina 1941–1944 ilmestyneiden oppikirjojen avulla, joista osa on laadittu Itä-Karjalan kouluja varten. Oppikirjojen analyysissa keskityn tarkastelemaan, mitä itäkarjalaisille on haluttu opettaa. Oppikirjojen ohella alkuperäislähteenä käytän Kansallisarkistossa säilytettäviä Itä-Karjalan sotilashallinnon arkistolähteitä. Itä-Karjalan sotilashallinnon arkistolähteet valottavat erityisesti suomalaisen miehittäjän näkökulmaa sekä miehittäjän suhtautumista itäkarjalaiseen väestöön. Tutkielma rakentuu kahteen käsittelylukuun, joista toisessa tarkastelen Itä-Karjalan sotilashallintoa tutkimuskirjallisuuden ja arkistolähteiden avulla. Itä-Karjalan sotilashallinnon ohella taustoitan Suur-Suomi-aatetta. Käsittelyluvussa tutkin suomalaisten ja itäkarjalaisten keskinäistä suhdetta sekä suomalaisuuden määritelmää. Toisessa käsittelyluvussa tarkastelen Itä-Karjalan koululaitosta, joka aloitti toimintansa syksyllä 1941. Käsittelen kysymystä, millaisia ominaisuuksia Itä-Karjalaan lähteneiltä opettajilta edellytettiin sekä mikä sai suomalaiset opettajat lähtemään Itä-Karjalaan huolimatta siitä, että samaan aikaan Suomessa oli opettajapula. Itä-Karjalan miehitysaika oli todellisuuden ja illuusion kohtaamista. Suomalaiset kokivat kulttuurišokin, kun Itä-Karjala ei vastannut romantisoitunutta mielikuvaa Itä-Karjalasta suomalaisuuden myyttisenä alkukotina. Itäkarjalainen väestö tuotti miehittäjälle pettymyksen, sillä yhtäältä itäkarjalaiset suhtautuivat varautuneesti suomalaisiin sekä toisaalta suomalaisia ärsytti itäkarjalaisten slaavilaisiksi koetut piirteet. Itä-Karjalan sotilashallinto perustui ajatukseen, että Itä-Karjala liitettäisiin sodan jälkeen Suomeen. Näin ollen itäkarjalaisiin suhtauduttiin tulevina suomalaisina, jotka koulutuksen ja muun valistustoiminnan avulla kasvatettaisiin suomalaisiksi.

Talvisodan henki on tunnekokemus, joka koostuu yhteishengestä sota-aikana, jonka syntyyn ja alkuperään on liitetty monia selityksiä. Tutkielman tavoitteena oli selvittää, miten talvisodan henki syntyi ja missä määrin sen syntyyn ja ylläpitoon vaikutti valtion ohjaama tiedotustoiminta. Tutkimuksessa talvisodan hengen perustaa on lähestytty sekä kotirintaman että sotilaiden näkökulmasta ja tuotu esiin mitkä seikat vaikuttivat sota-ajan yhteishengen syntyyn. Tutkielman aineisto koostuu Valtioneuvoston tiedotuselinten arkiston talvisodan aikaisista julkaisuohjeista ja tiedotuskatsauksista. Tämä aineisto osoittaa, mitä valtio halusi julkaistavan ja kerrottavan talvisodan aikana sekä millaista kuvaa tiedotuksessa luotiin. Arkistolähteiden lisäksi hyödynnän aikaisempaa tutkimuskirjallisuutta ja tuon yhteen eri syitä talvisodan hengelle, ja tutkin mitkä kaikki seikat vaikuttivat talvisodan hengen syntyyn ja missä määrin Valtioneuvoston ohjaamaan tiedotus loi ja ylläpiti talvisodan henkeä. Valtioneuvoston julkaisuohjeet ja sensuurimääräykset seurasivat sodankäyntiä, ja niissä kiellettiin julkaisemasta viholliselle hyödyllisiä tietoja. Sen lisäksi kansalaisten taistelutahdon vahvistaminen ja yhteishengen luominen oli tärkeä tavoite. Tiedotuksessa korostettiin suomen puolustusmahdollisuuksia ja ei kerrottu sodan todellista tilaa, jottei ihmisten yhteishenki laskisi. Valtion ohjaama tiedotus pystyi onnistuneesti ohjaamaan mielialoja kotirintamalla. Aineisto osoitti, että tiedotustoiminta onnistui ylläpitämään yhteishenkeä. Tiedotuksessa vedottiin sekä ideologisiin että maanpuolustuksellisiin arvoihin. Sotilaiden keskuudessa tärkein tekijä yhteishengen synnylle oli siteet oman joukko-osaston välillä ja uhrautuminen oman kansan puolesta. Talvisodan hengen syntyyn vaikutti myös 1930-luvulla alkanut kansallinen yhtenäistyminen. Talvisodan henki syntyi sekä tiedotustoiminnan rakentaman kuvan että sodan jaetun kansallinen merkityksen avulla. Tiedotustoiminta loi ja ylläpiti talvisodan henkeä ohjaamalla millaista kuvaa sodasta välitettiin kansalle.

Tutkielma tarkastelee Brittiläisen The Times sanomalehden linjaa kuuden kuukauden ajalta kesäkuun puolesta välistä 1901 helmikuun loppuun, Etelä-Afrikassa käytyyn Buurisotaan liittyen. The Times oli 1800-luvun lopussa Brittiläisen imperiumin vaikutusvaltaisin konservatiivihallituksen sotapolitiikkaa tukenut lehti. Työ tarkastelee pääkirjoituksien ja niihin lähetettyjen toimituksen valitsemien vastausten kautta sitä, miten lehti käsitteli sotatoimien vuoksi keskitysleirimäisiin oloihin internoituja buurisiviilejä ja mahdollisesti yritti erilaisilla argumenteilla oikeuttaa lukijoilleen näiden tuhansiin kuolonuhreihin johtaneen kohtelun. Tutkielma myös pohtii sanomalehtien pääkirjoitusten kautta välitettyä propagandan roolia ja tehoa yleisen mielipiteen muokkaamiseksi. Etelä-Afrikan sota käytiin vuosina 1899–1902. Se oli brutaalin ja katkeran konfliktin lisäksi eräänlainen merkkipaalu niin hyvässä kuin pahassa, ei pelkästään brittiläisen imperialismin ja kansakunnan, vaan myös modernin Etelä-Afrikan historiassa. Sodan osapuolina olivat buurien vapaavaltiot ja Brittien imperiumi. Brittien jo aiemmin hankkimien Kapmaan ja Natalin provinssien sijainti Atlantin ja Intian valtamerien leikkauspisteessä teki niistä merkittäviä kaupankäynnin ja merenkulun näkökulmasta. Tilanne alueella kärjistyi sotaan, kun hollantilaistaustaisten buurien mailta Oranjen vapaavaltiosta ja Transvaalista löytyi kultaa vuonna 1886. Buurien aluksi menestyksekkään sissisodan seuraksensa brittiarmeija pakkosiirsi vastatoimena maaseudun kotitiloilta buurisiviilit vartioituihin armeijan ylläpitämiin leireihin. Pula ruoasta ja polttoaineesta leireillä alkoi näkyä varsinkin lasten yleisen terveydentilan romahtamisena. Leireillä alkuvuodesta vieraillut englantilainen rauhanaktivisti ja filantrooppi Emily Hobhouse julkaisi Manchester Guardianissa massakuolemista kertoneen lukijoita raportin kesäkuussa 1901. Hobhousen kuvaukset syyttivät suoraan armeijan johtoa ja hallitusta julmasta lähes kansanmurhan mittasuhteet saavuttaneesta epäonnistumisesta, mikä johti asian nousemiseen kansainvälisiin otsikoihin kysymyksenä sodan oikeutuksesta. Keskitysleirien asian raportoinnillaan ja aktivismillaan julkisuuteen nostanut Emily Hobhouse sai niin ikään osakseen systemaattista väheksyntää, jossa tämän asiantuntemus sekä poliittiset tarkoitusperät kyseenalaistettiin aina maanpetturuudesta vihjailuun asti. Objektiivisuus oli The Timesin linjasta pääsääntöisesti kaukana. The Times halusi esittää britit hyväntahtoisina korkeampaa sivilisaatiota edustaneena kansakuntana, joka sodan molemminpuolisista kärsimyksistä huolimatta ajatteli kaikissa toimissaan myös tulevaa rauhaa - mikä oli aina sen ensisijainen tavoite. The Timesin tuki jonkin puolueen politiikkaa suuntaan oli selitettävissä sillä, että Times uskoi kyseisen puolueen parhaiten edistävän kansakunnan etuja. Voidaan perustellusti olettaa, että The Timesin luisuminen riippumattomuuttaan korostaneesta asemasta konservatiivipuolueen äänitorveksi aikakaudella, jolloin sanomalehdet taistelivat levikeistään, vaikutti väistämättä lehden uutisointiin. Leiripolitiikan puolustuksena pääkirjoitukset vetosivat nimenomaan Etelä-Afrikasta tulleiden raporttien ja mielipidekirjoitusten laatijoiden kokemattomuuteen, pyrkiessään kertomaan, miten asiat oikeasti olivat, ei pelkästään leireillä, vaan maailmassa yleensä.

Maisterintutkielmassani käsitelen Helsingin Diakonissalaitoksen Pitäjänmäen lastenkodin toimintaa 1910–1940-luvuilla. Lastenkoti perustettiin tuberkuloosia sairastavia ja tuberkuloositartunnan vaarassa olevia lapsia varten. Tuberkuloosi oli 1900- luvun alussa nopeasti leviävä ja hengenvaarallinen tauti, minkä vuoksi lapsien suojelu tartunnalta oli tärkeää. Tarkastelen Pitäjänmäen lastenkotia seuraavien tutkimuskysymyksien avulla: Miksi ja keitä varten Pitäjänmäen lastenkoti perustettiin? Miten lastenkodin olosuhteet kehittyivät ensimmäisen neljän vuosikymmenen saatossa, ja miten ajan yhteiskunnalliset muutokset näkyivät laitoksessa? Miten maailmansodat vaikuttivat lastenkodin toimintaan? Miten tuberkuloosia sairastavia lapsia hoidettiin Pitäjänmäen lastenkodissa? Näiden kysymysten pohjalta luon yleiskäsityksen lastenkodin toiminnasta, ja siitä miten sen kytkeytyi osaksi 1910–1940-lukujen yhteiskuntaa ja ajan tuberkuloosihuoltoa. Tutkimuksessani käytetty lähdeaineisto on tyypillistä lastensuojelun historian lähdemateriaalia, eli pääosin viranomaisten asiakirjoja ja lastenkodin henkilökunnan kirjoittamia tekstejä. Lähdeaineistoa peilataan niin aikaisempaan tutkimukseen kuin tutkittavan ajan lehtikirjoituksiinkin. Pitäjänmäen lastenkoti kasvoi sen neljän ensimmäisen vuosikymmenen aikana miltei 150 lasta vuodessa hoitavaksi, useamman rakennuksen hoitolaitokseksi, jota kuvailtiin omaksi yhdyskunnakseen. Lasten kasvatus oli isänmaallista, kristillistä ja työntekoon kannustavaa. Lastenkodin talousvaikeudet ja työvoimapula vaikuttivat lasten olosuhteisiin, ja moni lapsi työskenteli lastenkodissa. Lastenkoti kärsi sota-aikoina muun eteläisen Suomen tavoin pula-ajasta, ilmahälytyksistä ja evakuoinneista. Toisen maailmansodan päätyttyä lastenkodissa oli tavallista enemmän tuberkuloosipotilaita, sillä tauti levisi nopeasti aliravittujen ja sodan heikentämien lasten keskuudessa. Tuberkuloosia sairastavia lapsia hoidettiin pääosin ajalle tyypillisin hoitokeinoin. Valohoito oli Pitäjänmäen lastenkodissa merkittävä hoitokeino vielä senkin jälkeen, kun hoitomuoto oli todettu hyödyttömäksi keuhkotautisten parantamisessa. Säännölliset röntgenhoidot taas aloitettiin lastenkodissa aikaisemmin, kuin muualla Suomessa.

Tutkin tässä maisterintutkielmassani sitä, millaisia vaikutuksia Venäjän – Japanin sodalla oli jalkaväen taktiikkaan Yhdysvalloissa kyseisen sodan ja ensimmäisen maailmansodan alkamisen välisenä ajanjaksona 1904–1914. Tarkastelen tutkielmassani sitä, millaisia jalkaväen taktiikkaan liittyviä havaintoja sotatoimia tarkkailemaan lähetetyt yhdysvaltalaiset sotilasasiamiehet sodasta tekivät. Tämän selvittämiseksi käytän yhdysvaltalaisten sotilasasiamiesten sodasta kirjoittamia raportteja. Sen lisäksi selvitän, millaista jalkaväen sodankäyntiin liittyvää kirjallista keskustelua liittyen käytiin Venäjän – Japanin sodan oppeihin liittyen yhdysvaltalaisissa sotilasaikakauslehdissä sodan jälkeen. Viimeisenä osa-alueena tutkin, päätyivätkö sodasta saadut opit jollain tavalla Yhdysvaltain armeijan kenttäohjesääntöihin. Tutkimuksessa todetaan, että sotilasasiamiehet analysoivat raporteissaan jalkaväen joukkojen hyökkäysmuodostelmia. Raporteissa todetaan avorivimuodostelmilla olevan suuri merkitys tappioiden minimoimisen suhteen. Lisäksi sotilasasiamiehet tuovat esiin, miten jalkaväen hyökkäys avorivimuodostelmasta tapahtuu. Sotilasasiamiesten raporteissa on todettu yksittäin ammutun tulen tehokkuus suhteessa yhteislaukauksiin. Yhdysvaltalaiset sotilasasiamiehet ovat raporteissaan huomioineet tulivoiman lisääntymisen kehittyneiden aseiden myötä. Myös muun muassa konekiväärin tehokkuus on raporteissa huomioitu. Lisäksi raporteissa korostetaan puolustusasemien valmistelemisen eli kaivautumisen ja kenttälinnoittamisen merkitystä puolustustaistelun kannalta. Kaivautumisen lisäksi sotilasasiamiehet painottavat muun muassa maastouttamisen merkitystä. Sotilasasiamiesten raporteissa korostuu, miten aseiden kasvanut tulivoima ja kantama sekä linnoitteet ovat tehneet hyökkäystaistelusta haastavan ja suuria tappioita vaativan taistelulajin. Raporteissa on havaittu myös suhteellisen uusien asejärjestelmien, kuten konekiväärin tehokkuus tappioiden tuottamisen suhteen. Sotilasasiamiehet eivät kuitenkaan pidä hyökkäystä taistelulajina, jota tulisi pyrkiä välttämään, vaan vallitseva näkemys raporteissa on lähestulkoon päinvastainen. Sotilasasiamiehet ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että hyökkäys on mahdollista suorittaa menestyksekkäästi, mutta se vaatii hyökkäävältä joukolta ennen kaikkea korkeaa moraalista vahvuutta sekä hyvän koulutustason. Tutkimuksessa esitetään, että yhdysvaltalaisissa jalkaväen sotilasaikakausjulkaisujen artikkeleissa käydään keskustelua Venäjän – Japanin sodan oppeihin liittyen. Pääosa sotaan jollain tavalla kantaa ottavista artikkeleista on julkaistu jalkaväen omassa julkaisuisussa pian sodan päättymisen jälkeen. Kirjoituksista voidaan havaita jalkaväen merkitystä ja roolia taistelukentällä korostava narratiivi. Sodan oppeja koskevissa artikkeleista havaitaan, että niissä nostetaan esiin pitkälti samoja aiheita ja samankaltaisia näkemyksiä, joita sotilasasiamiesten raporteissa tuotin esiin. Jalkaväen hyökkäykseen liittyen artikkeleissa on huomioitu muun muassa avorivimuodostelmien ja pienten, komppanian kokoisten taisteluosastojen käyttämisen vahvuudet. Kenttäohjesääntöjä tarkastelemalla havaitaan, että näiden käyttö oli implementoitu jo vuoden 1905 painokseen. Muita Venäjän – Japanin sodan innoittamia kirjallisen keskustelun aiheita ovat muun muassa rintamahyökkäykset ja pistimen rooli taistelukentällä, joiden kummankin merkitystä korostetaan. Ampumaharjoittelun korostaminen on lisäksi yksi keskeinen aihe, joka nousee sotilasalan julkaisuissa esiin. Tutkielmassa todetaan, että kenttäohjesääntöihin oppeja päätyi vain rajallisesti, ja nekin rajautuivat lähinnä pienehköihin lisäyksiin.

Tutkielmani käsittelee martiniquelaisen psykiatrin ja dekoloniaalisen ajattelijan Frantz Fanonin (1925–1961) teorioita dekolonisoivan väkivallan oikeutuksesta sekä kolonisoidusta mielentilasta. Keskeisenä teesinä Fanonin kolonisoidun mielentilan teorialle on rotuun, luokkaan ja sukupuoleen perustuvien sorron muotojen ymmärtäminen osana koloniaalisuutta ja kolonialismista kumpuavina rakenteellisen syrjinnän muotoina. Tutkielmani historiallinen konteksti kiinnittyy Fanonin itsensä lisäksi vahvasti Algeriaan, jonka antikoloniaaliselle kamppailulle hän omisti elämänsä viimeiset vuodet. Tutkielmani tavoitteena on tuoda uutta ymmärrystä Fanonin kiistellyihin ja toisinaan jopa väärinymmärrettyihin ajatuksiin. Tutkielmani jakautuu väkivallan ja kolonisoidun mielentilan teemojen mukaisesti kahteen osioon. Ensimmäinen luku tarkastelee Fanonin näkemyksiä kolonialismin jakamasta maailmasta ja tästä jaottelusta kumpuavista rakenteellisen väkivallan muodoista, jotka Fanonin näkemyksen mukaan oikeuttavat väkivallan käytön dekolonisaatioon pyrkiessä. Koloniaalista rakenteellista väkivaltaa ilmentävät Fanonin mukaan ensisijaisesti rotu ja luokka. Tutkielmani toinen luku käsittelee kolonisoitua mielentilaa ja kolonialismin ilmentämää naisiin kohdistuvaa väkivaltaa sukupuolittuneesta näkökulmasta, joka Fanonin tuotannossa jäi rodun ja luokan analyyseihin verrattuna pienempään rooliin. Väkivaltaisen vastavallankumouksen Fanon näkee ainoana keinona dekolonisoida, sillä kolonialismi toimiakseen edellyttää jatkuvaa väkivaltaa ja sen uhalla pelottelevaa ilmapiiriä. Fanonin näkemyksen mukaan myös kolonisoitu mielentila, eli kolonisoitujen ihmisten sisäistämät koloniaaliset tiedon ja ajattelun mallit, on jo itsessään käsitettävissä kolonisoituihin kohdistuvana väkivaltana. Kolonisoitujen naisten kohtaamassa väkivallassa on sukupuolittuneen ulottuvuuden lisäksi koloniaalinen ulottuvuus, mikä ajaa heidät yhteisönsä miehiä enemmän yhteiskunnan marginaaleihin. Fanonin näkökulmasta väkivallalla on välineellisen hyödyn lisäksi arvo itsessään, sillä se vapauttaa kolonisoidun kolonialismin psyykkisistä kahleista. Väkivalta on Fanonin mukaan ainoa työkalu, jolla kolonisoidut voivat vaatia vapauttaan ja lisäksi tulla vapaiksi, sanan kaikissa merkityksissä.