Browsing by study line "Kauppaoikeus"

Tutkielmassa tarkastellaan hinnoittelualgoritmien kilpailuoikeudelliseen valvontaan liittyviä haasteita erityisesti kartellikiellon soveltumisen ja siihen liittyvän todistelun näkökulmasta. Kartellikiellon soveltaminen on yleisesti edellyttänyt yritysten välisen yhteisen tahdon muodostamista suoralla kommunikaatiolla. Vertaamalla kartellikiellon tunnusmerkistöä oikeuskirjallisuudessa esille nousseisiin algoritmisten kolluusioiden eri skenaarioihin tutkielmassa huomataan, että kartellikielto soveltuu varsin hyvin eksplisiittisiin algoritmisiin kolluusioihin, mikä ei taas päde hiljaisten algoritmisten kolluusioiden kohdalla. Kilpailuoikeudellisessa keskustelussa kyseistä huomiota on pidetty uhkana kilpailupolitiikan tehokkaalle toteutumiselle, sillä algoritmien on pelätty tekevän hiljaisista kolluusioista aikaisempaa yleisempiä. Tutkielmassa argumentoidaan kuitenkin, että nykytiedon valossa toimivan kilpailuvalvonnan kannalta ongelmallisimpia eivät kuitenkaan ole uhkakuvat hiljaisista algoritmisista kolluusioista, vaan eksplisiittisiin algoritmisiin kolluusioihin liittyvä kilpailuoikeudellinen todistelu. Ilman riittävää todistusaineistoa kielletystä yhteistyöstä myös eksplisiittiset algoritmiset kolluusiot voivat näyttää hiljaisilta kolluusioilta. Tutkielmassa todisteluproblematiikan huomataan kohdistuvan erityisesti yritysten tarkoituksen ja tietoisuuden osoittamiseen muusta kuin osapuolten suorasta kommunikaatiosta kertovasta materiaalista. Todisteluun liittyvän problematiikan vuoksi tutkielmassa tarkastellaan myös kartellien näyttökynnystä ja kilpailuoikeudellista todistusharkintaa. Riittävän näytön taso linkittyy kartelliasioissa käytännössä tuomarin vakuuttamiseen uskottavimmalla selityksellä. Lisäksi näyttökynnyksellä on myös keskeinen yhteys kartelleista saatavan näytön vähäisyyteen, minkä vuoksi kartelleihin liittyvässä todistelussa onkin sallittua käyttää pitkälle menevää aihetodistelua. Tilanteissa, joissa näyttöä on äärimmäisen vaikea saavuttaa, kartelliasioissa hyödynnetään myös niin sanottuja faktillisia presumptioita. Vertailtaessa tavallisten kartellien todistelua algoritmisten kolluusioiden todisteluun, tutkielmassa havaitaan, että algoritmisiin kolluusioihin liittyy mahdollisesti enemmän käytettävissä olevaa näyttöä. Käytettävissä oleva näyttö olisi todennäköisesti kuitenkin varsin teknisluontoista, minkä vuoksi näytön suurempaa määrää ei voida pitää yksinomaan kilpailuvalvontaa helpottavana asiana niin sanotun algoritmisen läpinäkymättömyysongelman vuoksi. Hinnoittelualgoritmien tarkastelu voi olla tapauskohtaisesti joko erittäin työlästä tai kenties jopa mahdotonta. Kyse on todistusharkinnallisesta haasteesta, sillä yleisesti ottaen vain näytön vähäinen määrä – eikä siis sen kompleksisuus – on voinut madaltaa näyttökynnystä. Läpinäkymättömyysongelman vuoksi tutkielmassa tunnistetaan tarve ennakolliselle ja hallitulle ratkaisulle, joka pystyisi tasapainoilemaan kilpailupolitiikan tehokkaan toteutumisen sekä kartellitapauksissa sovellettavan syyttomyysolettaman välillä. Ratkaisuksi tutkielmassa esitetään kahta uutta kilpailuoikeudellista presumptiota, joiden nojalla kilpailuviranomaiset voisivat tiettyjen edellytysten täyttyessä olettaa hinnoittelualgoritmien toimivan kilpailunvastaisesti, minkä lisäksi viranomaiset voisivat myös olettaa algoritmeja käyttävien yritysten olevan tietoisia niiden kilpailunvastaisesta toiminnasta. Käytännössä tutkielmassa päädytään johtopäätökseen, että yrityksillä tulisi olla aiempaa suurempi vastuu sen huolehtimisesta, että ne noudattavat kilpailuoikeudellista sääntelyä toimiessaan digitalisoituvilla markkinoilla.

Tutkielmassa tarkastellaan suunnatulle osakeannille ja yhtiön varojen käytölle asetettujen kynnysten välistä eroa ja pyritään havainnollistamaan, miten ne poikkeavat toisistaan. Osakeyhtiölain mukaan suunnatulle osakeannille tarvitaan yhtiön kannalta painava taloudellinen syy, koska siinä poiketaan osakeyhtiölain lähtökohtana olevasta osakkeenomistajien merkintäetuoikeudesta. Näin ollen suunnatun osakeannin toteuttamiselle on luonnollisesti korkeampi kynnys kuin tavalliselle osakeyhtiön varojen käytölle, jolle täytyy olla näytettävissä hyväksyttävä liiketaloudellinen peruste. Näin ollen tutkielmassa on tarkoituksena havainnollistaa, mihin painavan taloudellisen syyn kynnys asettuu suhteessa hyväksyttävään liiketaloudelliseen perusteeseen, ja mitä johdon on päätöksenteossaan huomioitava näitä toimia tehdessään. Tutkielman tutkimusmetodina on lainoppi, eli oikeusdogmatiikka. Tutkielmassa tulkitaan ja systematisoidaan voimassa olevan oikeuden sisältöä, minkä lisäksi tutkielmassa tarkastellaan aihetta osittain myös oikeustaloustieteellisestä näkökulmasta. Tutkielmassa esitellään myös satunnaisia näkökulmia muista oikeuskulttuureista tutkielman aihepiirin, kontekstin ja oikeudenalan kehityssuuntien havainnollistamiseksi, sillä vertailevat näkökulmat osakeyhtiölainsäädäntöön muista oikeuskulttuureista auttavat selittämään osakeyhtiöoikeudellisten käsitteiden sisältöä ja niiden kehitystä. Tutkielman keskeisinä lopputuloksina on, että painavan taloudellisen syyn ja hyväksyttävän liiketaloudellisen perusteen arvioinnissa korostuvat tismalleen samat elementit, eli yhtiön etu, joka näyttäytyy pitkälti toiminnan tarkoituksen tavoittelun muodossa. Tämän ohella arvioinnissa punnitaan johdon fidusiaaristen velvollisuuksien ja yhdenvertaisuusperiaatteen noudattamista, joiden lisäksi toimista saatu vastike vaikuttavat arviointiin. Tutkielmassa tarkasteltiin etenkin KKO 2018:19 ennakkotapausta painavan taloudellisen syyn elementtien havainnollistajana, ja tutkielmassa havaittiin, että tapauksen perustelut poikkeavat lainvalmisteluaineistosta asetetuista tavoitteista ja näkökulmista kohdistuen suunnatun annin edellytykseen, ja tätä korkeimman oikeuden risteävää kantaa lainsäätäjän tarkoitukseen nähden voidaan pitää poikkeuksellisena. Tutkielman johtopäätöksenä on, että yhtiön kannalta painavan taloudellisen syyn kynnys on todellisuudessa alhaisempi, kuin mitä lainsäätäjä sille on todennäköisesti tarkoittanut asettaa. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön valossa on selvää, että painavan taloudellisen syyn täyttymistä arvioidaan nimenomaan yhtiön edun mukaisen toiminnan tarkoituksen tavoittelun, eli voitontuottamistarkoituksen kautta, ja näin ollen yksittäisen osakkeenomistajan kokema haitta on oikeutettavissa, mikäli toimen voidaan katsoa olevan yhtiön edun mukainen. Siten tutkielman johtopäätös onkin, että painavan taloudellisen syyn vaatimus on huomattavan lähellä hyväksyttävää liiketaloudellista perustetta, ja että yhdenvertaisuusperiaate korostuu painavan taloudellisen syyn arvioinnissa vähemmän kuin mitä oikeuskirjallisuudessa on arvioitu ja mitä lainsäätäjä on tavoitellut.

In the wake of the financial crisis, the securitisation markets collapsed and securitisation fell into disrepute in both Europe and the United States. Securitisation was considered to be one of the root causes of the crisis and it subsequently came under intense regulatory scrutiny. By the mid-2010s, however, central banks and industry associations started promoting the revival of the European securitisation market. In September 2015, the European Commission set forth a proposal for a new EU securitisation regulation, with the intention to restart a sustainable European securitisation market. Subsequently, in December 2017, a two-part legislative package on securitisation was adopted following the Commission’s proposal. The first part of the package introduced a new EU securitisation regulation (“Securitisation Regulation”, Regulation (EU) 2017/2402), which established a general framework for all securitisations and a specific framework for simple, transparent and standardised (“STS”) securitisations. The second part of the legislative package, which was adopted as a separate regulation (Regulation (EU) 2017/2401), amended the prudential requirements for banks and investment firms investing in securitisation positions set in the EU Capital Requirements Regulation. This thesis critically examines the general obligations imposed on parties involved in long-term securitisation transactions under the Securitisation Regulation and the novel requirements for simple, transparent and standardised securitisations. The analysis of the Securitisation Regulation’s provisions indicates that both the general obligations and the STS requirements are extremely detailed and prescriptive. Consequently, the Securitisation Regulation has substantially increased the overall regulatory and administrative burden on securitising entities and institutional investors. This study provides evidence that thus far the regulatory reform has not succeeded in its objective of reviving a sustainable European securitisation market. Based on a normative analysis of the Securitisation Regulation’s provisions, this thesis identifies several regulatory obstacles that currently hold back the resurrection of the securitisation market. This thesis concludes that a number of improvements should be made to the current regulatory framework in order to incentivise market participants to issue and invest in securitisations. In light of the historical credit performance of European long-term securitisations, the proposed changes could be implemented without compromising investor protection.

This thesis assesses the patentability of inventions generated by AI (AIGIs) through the inventive step requirement as per Article 56 of the European Patent Convention (EPC). This topic has been approached through one preliminary and two main research questions, to which the methods of legal-dogmatics as well as de lege ferenda have been applied. Despite being a current topic, conversations relating to AIGIs have been focused on the inventorship issue and other important elements of the relationship between AI, AIGIs and patent law, such as the inventive step requirement, have received less attention. As the inventive step is considered one of the more difficult areas of patent law, if not the most, a comfortable understanding of its basics as well as the operations of the European Patent Office (EPO) have been provided through the preliminary research question, which considers the patentability of AI inventions through the inventive step. The aim of the preliminary research question is to offer a clear understanding on the basics of the inventive step and its relationship to AI inventions as a means to create a foundation on which further discussion, analysis and interpretations of AIGIs can subsequently be built. The first main research question focuses on analysing the current relationship of AIGIs, the EPC and the inventive step. Despite the EPC requiring a human inventor, AIGIs have the capacity to access the patent system through various means: the current AIGIs require some form of human intervention in the inventive process and thus the human assisting the AI could be considered the inventor. All of this will be discussed under the first main research question and the relevancy of addressing the relationship with the inventive step requirement. The inventive step shall be analysed and discussed against the patent applications for inventions which were claimed to have been generated by an AI machine named DABUS. Under the second main research question, the future prospects of protecting AIGIs under the EPC shall be assessed through the inventive step requirement and discussion on how the requirement could be perhaps amended through standardisation to remain an effective tool in examining inventions which have been generated by evolving AI provided they become a part of the patent system. Other future possibilities of examining and protecting AIGIs are also discussed.

Plattformar tjänar i allt högre grad på vertikal integrering, genom att skapa egna produkter eller tjänster och sedan distribuera dem via sin egen plattform. Resultatet av vertikal integration inom det ekosystem som är onlineplattformar, är att onlineplattformarna fyller en "dubbel roll": å ena sidan fungerar den som en plattform för distribution av tredjepartsprodukter; å andra sidan är plattformen en återförsäljare som konkurrerar med dessa tredjepartssäljare. Denna dubbla roll kan leda till en intressekonflikt: det kan ge onlineplattformar ett incitament att använda sin kontroll över sin marknadsplats för att gynna sina egna varor framför de som säljs av tredje part. I flera rapporter om konkurrens på digitala marknader pekar man speciellt på dessa typer av konkurrensproblem som kan uppstå på dominerande plattformar, det vill säga att plattformen gynnar egna produkter eller tjänster på bekostnad av andra aktörer som använder plattformen (självgynnande) och att plattformen använder sin styrka för att vinna fördelar på angränsande marknader (hävstångsstrategier). Onlineplattformar kan exempelvis gynna sin egen verksamhet genom exklusiv tillgång till data. Genom att övervaka alla köp som sker via dess försäljningskanaler kan plattformen lära av hur nedströmskonkurrenterna presterar och använda denna kunskap för att förbättra sina egna erbjudanden och utbud. Plattformen kommer till exempel att bättre kunna urskilja marknadstrender och utvecklingar i konsumenternas preferenser på grund av dess totala översyn över hur konsumenter beter sig och vilka köp de gör. I denna avhandling utreder jag om dominerande onlineplattformars användande av sådan konkurrenskänslig data genom att ge exklusiv tillgång till data kunde konstituera missbruk av dominerande marknadsställning enligt artikel 102 i EUF-fördraget. Granskningen utgår ifrån befintliga rättsliga standarder som utvecklats i EU-domstolens rättspraxis. I avhandlingen utforskas också potentiellt nya rättsliga standarder för att bedöma om användning av data kan utgöra missbruk. Granskningen av artikel 102 i EUF-fördraget efterföljs av en analys av det nya laginitiativet inom EU, rättsakten om digitala marknader, som är syftad till att tackla ”grindvakters” självgynnande ageranden. Fokus för granskningen av förslaget till rättsakten om digitala marknader är datarelaterade skyldigheter, detta för att reda ut hur rättsakten skulle inverka på sådana datamissbruk som är föremål för granskning i denna avhandling.

Tämän tutkielman kohde on kaupallisen tekstin- ja tiedonlouhinnan suhde tekijänoikeussääntelyyn. Suhdetta tarkastellaan pääasiallisesti Euroopan unionin (EU) tekijänoikeudesta ja lähioikeuksista digitaalisilla sisämarkkinoilla hyväksymän direktiivin (DSM-direktiivi) 4 artiklan kautta. Artiklaa peilataan sekä EU:n aiempaan oikeustilaan että Yhdysvaltojen relevanttiin tekijänoikeussääntelyyn ja -traditioon. Tutkielman kohde on ajankohtainen, koska tekstin- ja tiedonlouhintaan perustuvat teknologiat mahdollistavat erilaisten kaavojen ja säännönmukaisuuksien havaitsemisen valtavista datamassoista. EU:n tekstin- ja tiedonlouhintaa koskeva sääntelykehikko oli pitkään rakentunut tietoyhteiskuntadirektiivin, tietokantadirektiivin ja tietokoneohjelmadirektiivin varaan. Missään näistä direktiiveistä ei kuitenkaan käsitelty nimenomaisesti tekstin- ja tiedonlouhintaa. Tekstin- ja tiedonlouhinnan tekijänoikeudellista sallittavuutta tarkasteltiinkin tällöin lähinnä tietoyhteiskuntadirektiivin kappaleen valmistamista koskevan oikeuden ja siihen asetetun pakollisen poikkeuksen tai rajoituksen kautta. Poikkeuksen tai rajoituksen soveltumisen lukuisat ja luonteeltaan kumulatiiviset edellytykset asettivat ei-kaupallisen tekstin- ja tiedonlouhinnan tekijänoikeudellisen sallittavuuden epävarmaksi. Kaupallisen louhinnan ei puolestaan voida katsoa mahtuneen poikkeuksen tai rajoituksen raamien sisälle lainkaan. DSM-direktiivin 4 artiklan 1 kohta velvoittaa jäsenvaltiot säätämään tekijänoikeuden poikkeuksesta tai rajoituksesta, kun kyseessä on kappaleen valmistaminen tai kopiointi tekstin- ja tiedonlouhintaa varten teoksista ja muusta suojatusta aineistosta, joihin on laillinen pääsy. Poikkeus tai rajoitus kohdistuu kaikkiin edellisessä kappaleessa mainittuihin direktiiveihin ja koskee DSM-direktiivin 3 artiklasta poikkeavasti muita tekstin- ja tiedonlouhinnan tarkoitusperiä kuin tieteellistä tutkimusta. Näin ollen siitä voidaan puhua myös kaupallista tekstin- ja tiedonlouhintaa koskevana säännöksenä. 4 artiklan 3 kohta kuitenkin rajoittaa artiklan sovellettavuutta antamalla oikeudenhaltijoille mahdollisuuden pidättää oikeutensa 1 kohdassa tarkoitettuun teosten ja muun suojatun aineiston käyttöön. Oikeudenhaltijoiden käyttäessä mahdollisuuttaan aktiivisesti artiklan merkitys ja muutosvoima aiempaan oikeustilaan nähden voi hälvetä. Yhdysvalloissa tekijänoikeuden rajoitukset ja poikkeukset perustuvat yksittäisten säännösten sijaan fair use -doktriiniin. Tällä taataan joustavampi ja teknologianeutraalimpi lähestymistapa rajoituksiin ja poikkeuksiin. Kaupallinen tekstin- ja tiedonlouhinta onkin Google Books -tapauksen yhteydessä todettu kohtuulliseksi käytöksi muun muassa käytön transformatiivisen tarkoituksen vuoksi. Tuomioistuinten tapauksessa tekemä fair use -kriteereiden punninta osoittaa, että myös EU:ssa olisi voinut olla tilausta yleistä ja yksityistä etua paremmin tasapainottavalle kaupallista tekstin- ja tiedonlouhintaa koskevalle poikkeukselle tai rajoitukselle.

Kestävä kehitys on jo pitkään ollut teema, jonka ympärille on nyky-yhteiskunta muovaantunut. Se on yhtäältä noussut valtioiden tavoitteeksi Yhdistyneiden kansakuntien Agenda 2030 myötä ja toisaalta kansalaisjärjestöjen, ammattiliittojen ja yliopistojen myötä. Vaikka sen ympärille on monia isoja yhteisöjä rakentanut pohjaa, on jo korkea aika myös lainsäädännön ottaa huomioon kestävän kehityksen tavoitteita. Maapallon kantokyvyn ylittämisestä on kasvanut ja ilmasto- sekä ympäristöhaasteita, kuten ilmastonmuutoksen hillitseminen ja biodiversiteettikadon ehkäiseminen ja ne edellyttävät kunnianhimoisempien tavoitteiden asettamista kestävään talousjärjestelmään siirtymiseksi. On selvää, että yksin suositukset ja ihannekuvat riitä viemään maapalloa oikeaan suuntaan. Vastuullisuudesta ja kestävyydestä puhuttaessa käytetään termiä ESG, joka on lyhenne sanoista environmental, social ja governance. Sillä tarkoitetaan yhtiöiden ympäristö- ja yhteiskuntavastuuseen sekä hallintotapaan liittyviä asioita. Tähän liitän kestävän rahoituksen, jolla tarkoitetaan rahoitusta, millä tuetaan talouskasvua samalla kun vähennetään ympäristöön kohdistuvia paineita. Aihe on ajankohtainen, sillä rahoitusmarkkinoille tarvitaan muuttuvia tekijöitä, mitkä palvelisivat paremmin yrityksiä. Tämän lisäksi ehdotus yritysvastuudirektiiviksi, CSRD, on vahvasti esillä ja miten se muuttaa yrityksen velvollisuuksia suhteessa vastuullisuuden raportoimiseen. Kestävä talous ja kestävä yritystoiminta ei ole sellainen asia, mitä yritykset voivat hetkessä päättää alkaa noudattavansa tai tuottavansa. Se liittyy niin osakeyhtiöihin, pk-yrityksiin ja osuuskuntiin. Osuuskunnat yritysmuotona ovat ainutlaatuisessa asemassa kestävään kehitykseen liittyen. ESG-tavoitteet ovat usein osana osuuskuntien sääntöjä, sillä osuuskunnilla on selvä yhteys alueeseen, jossa ne toimivat. Kestävän yritystoiminnan ja ESG:n hyvän hallinnon toteutuminen on riippuvainen yhtiön johdosta ja sen huolellisuusvelvoitteen toteutumisesta. Jos yrityksen hallinto on huonosti hoidettu, ei voida odottaa johdon huolellisuuden olevan huipussaan. Koska yritysten liiketoiminnan tekoympäristö on muuttunut, tulisi kestävyyden sisällöllisen jaottelun ja merkityksen muuttua sen mukana. Lopuksi pohdin yritysvastuuta ja sen oikeudellistumista, mikä ikään kuin käsittää suurimman osan edellä mainituista aiheista, kuitenkin yritysvastuun näkökulmasta. Koska yritysvastuun kenttä on oikeudellistumassa, on noussut tarve tuoda yritysvastuun ja sääntelyn rajapinnassa työskentelevät tahot yhteen ja fasilitoida keskustelua yritysvastuusta ja sen oikeudellisesta luonteesta. Siihen kuuluu yrityksen toimintaympäristössä ja vaikutuspiirissä toimivia sidosryhmiä. Yritysvastuuoikeus on vain yksi esimerkki tulevaisuuden suunnasta, ja pitkäaikaisen sietokyvyn saavuttaakseen rahoitussektorin sekä yritysten tulee sisäistää ympäristöön ja vastuullisuuteen liittyvät riskit niiden strategioihin. On tärkeää, että näitä riskejä osataan jo ajoissa lieventää, ja ottaa huomioon yritysten sisäisissä prosesseissa ja itsesääntelyssä.

Tutkielman tarkoituksena on selvittää, minkälaista kestävyysraportointisääntelyn tulisi olla, jotta se olisi mahdollisimman tarkoituksenmukaista. Sääntelystandardeina käytetään sääntelyn vaikuttavuutta ja kustannustehokkuutta. Tutkielmassa tarkastellaan muiden kuin taloudellisten tietojen raportointia koskevaa direktiiviä (2014/95/EU) ja Euroopan komission keväällä 2021 antamaa ehdotusta direktiiviksi yritysten kestävyysraportoinnista (KOM(2021) 189 lopll.). Kestävyysraportoinnin tarkoituksenmukaisuutta arvioidaan edistävän yhdenmukaisuus arvopaperimarkkinaoikeudellisen tiedonantosääntelyn kanssa. Näkemystä tukee myös esitetty de lege lata -tulkinta. Kestävyysraportointisääntelyn tarkkarajainen tarkastelu osoittaa sen, että kestävyystietojen sääntely on arvopaperimarkkinaoikeudesta poikkeavaa. Sääntelyä leimaa ensinnäkin joustavuus, jonka arvioidaan heikentävän sääntelyn tarkoituksenmukaisuutta. Euroopan komission direktiiviehdotuksessa esitetyn tarkkarajaisen ja pakottavan sääntelyn katsotaan kuitenkin edistävän kestävyysraportointisääntelyn tarkoituksenmukaisuutta. Toisekseen julkistettavien kestävyystietojen sääntely eroaa arvopaperimarkkinaoikeudellisesta tiedonantosääntelystä, minkä arvioidaan johtavan sääntelyn sivuvaikutuksiin, jotka heikentävät paitsi kestävyysraportointisääntelyn tarkoituksenmukaisuutta myös arvopaperimarkkinoiden toimintaedellytyksiä. Kestävyysraportointisääntelyssä sovellettava olennaisuuden käsite on laajempi kuin arvopaperimarkkinaoikeudessa, minkä arvioidaan lisäävän informaation määrää markkinoilla. Kestävyysraportointisääntely velvoittaa antamaan tulevaisuuteen suuntautuvia kestävyystietoja. Lainsäätäjä ei ole kuitenkaan edellyttänyt tietojen täsmällisyyttä, mikä kasvattaa riskiä harhaanjohtavasta tiedottamisesta. Tutkielmassa esitetään johtopäätös siitä, että kestävyysraportointisääntelyn yhdenmukaisuus arvopaperimarkkinaoikeuden kanssa parantaisi kustannustehokkuutta. Kestävyysraportointisääntelyn vaikuttavuuden katsotaan kuitenkin edellyttävän arvopaperimarkkinaoikeudellisesta tiedonantosääntelystä poikkeavaa tietojen täsmällisyyden ja olennaisuuden sääntelyä. Tältä osin kyseenalaistetaan se, onko arvopaperimarkkinoilla tapahtuva kestävyysraportointi tarkoituksenmukaisin keino edistää kestävyysriskien hallinnointia.

Tutkielmassa käsitellään patenttihakemuksen tuoman väliaikaisen suojan laajuutta ja sen perusteella syntyvää mahdollista kielto-oikeutta. Väliaikaisesta suojasta säännellään patenttilain 60 §:ssä ja 70 n §:ssä, jonka mukaan, jos joku sen jälkeen, kun hakemusasiakirjat ovat patenttilain mukaisella tavalla tulleet julkisiksi, käyttää ammattimaisesti hyväksi keksintöä, johon on haettu patenttia, on patentinloukkausta koskevia säännöksiä vastaavasti sovellettava, jos patentti sittemmin myönnetään. Oikeuskirjallisuudessa on esitetty toisistaan poikkeavia näkemyksiä siitä, onko patentinhakijalla jo täytäntöönpanokelvollisia oikeuksia ennen patentin myöntämistä. Tutkielman tarkoituksena on selvittää ensinnäkin, tulisiko patenttihakemuksen tuoman väliaikaisen suojan katsoa sisältävän kielto-oikeutta, eli tulisiko patenttihakemuksen julkaiseminen antaa keksijälle täytäntöönpanokelvollisia oikeuksia jo ennen patentin myöntämistä. Tutkielman toinen tutkimuskysymys on, millä edellytyksillä kielto pitäisi pystyä määräämään. Tutkielmassa esitetään tulkintasuositus de sententia ferenda. Patenttilain säännösten tulkinnan tulisi mahdollisimman hyvin olla yhteensopivia patenttijärjestelmän tarkoitusten kanssa, eikä turvaamistoimi-instituution tarkoitus toteudu, jos ei kieltoa voitaisi perustaa patenttihakemuksen tuottamaan väliaikaiseen suojaan. Lisäksi, jos kielto ei voitaisi myöntää väliaikaisen suojan perusteella, se voisi aiheuttaa peruuttamatonta haittaa patentinhaltijalle myös patentin myöntämisen jälkeiselle ajalla. Markkinarakenteiden muuttuessa patentinhaltijan oikeus voisi tyhjentyä täydellisesti. Tutkielmassa esitetään lisäksi ehdotuksia edellytyksistä, joiden perusteella kielto voitaisi määrätä patenttihakemuksen tuoman väliaikaisen suojan perusteella. Tutkielmassa päädytään esittämään, että kielto tulisi voida määrätä, jos hakija pystyy näyttämään, että patentti todennäköisesti tullaan myöntämään. Näyttökynnys olisi todennäköisesti kuitenkin korkea, koska kyseessä olisi aina etukäteisnautintatilanne.

Euroopan unionin piirissä on vireillä useita kestävän rahoituksen hankkeita, joiden tavoitteena on edistää siirtymää kestävään talousjärjestelmään. Tämän tutkielman aiheena ovat vihreät joukkovelkakirjalainat (green bond), jotka sijoittuvat kestävän rahoituksen piiristä ympäristöllisen kestävyyden alaan. Vihreät joukkovelkakirjalainat ovat velkasitoumuksia, joiden varat kohdistuvat vihreiden hankkeiden rahoittamiseen tai uudelleenrahoittamiseen. Vihreiden joukkovelkakirjalainojen merkittävyyttä kestävän rahoituksen segmenttinä korostaa viime vuosina vahvasti kasvanut markkina. Vihreiden joukkovelkakirjalainojen markkinat ovat toistaiseksi kärsineet selvän vihreä-käsitteen puuttumisesta, mikä on altistanut sijoittajat viherpesulle. Vaikka liikkeeseenlaskijat ovat pyrkineet lujittamaan kestävyysväitteitään viittauksilla itsesääntelyperiaatteisiin ja -standardeihin, markkinoiden luotettavuuteen ja läpinäkyvyyteen liittyvät ongelmat eivät kuitenkaan ole poistuneet. Tämän vuoksi EU:ssa on nähty tarpeelliseksi kytkeä vihreiden joukkovelkakirjalainojen vihreä-käsite yhtenäiseen kestävän taloudellisen toiminnan luokitusjärjestelmään, taksonomiaan. Tutkielmassa tarkastellaan vihreiden joukkovelkakirjalainojen sääntelyä erityisesti Euroopan komission valmistelussa olevan EU green bond -standardin valossa. Itsesääntelystä siirtyminen EU-tasoiseen lakiperusteiseen standardiin luo mielenkiintoisen asetelman tarkastella oikeudellisesti itse sääntelyinstrumenttia sekä sen vaikutuksia markkinatoimijoihin. Suuressa kuvassa tutkielman tutkimuskysymyksenä on selvittää, millainen sääntelyinstrumentti EU green bond -standardi on. Tutkielmassa havaitaan, että vaikka sääntelyinstrumentin kohde on EU:n arvopaperimarkkinaoikeudellisessa sääntelyssä uusi, ympäristöllisesti kestävän toiminnan rahoittaminen, noudattaa EU-standardi vakiintunutta arvopaperimarkkinaoikeuden sääntelytekniikkaa. EU green bond -standardi muodostaa ensimmäisen tason säädöksenä pääperiaatteet vihreille joukkovelkakirjalainoille, jotka täsmentyvät toisen tason sääntelyssä ennen kaikkea taksonomian vähimmäisedellytysten mukaisesti. Muutosta itsesääntelystä velvoitesääntelyyn pehmentää kuitenkin EU-standardin soveltamisen vapaaehtoisuus. Sääntelyn velvoittavuuden kasvattaminen on tutkimuksen havaintojen valossa suhteellisen legitiimiä, sillä sääntelyinstrumentti perustuu nykyiseen markkinakäytäntöön, minkä lisäksi etenkin rahoitusmarkkinatoimijat on otettu vahvasti mukaan sääntelyä valmisteleviin asiantuntijaryhmiin. Tutkielmassa edetään tämän jälkeen EU green bond -standardin aineellisoikeudellisen sisällön tarkasteluun ja havaitaan standardin tavoitteiden kytkeytyvän perinteisiin arvopaperimarkkinaoikeudellisiin tavoiteasetteluihin: markkinoiden tehokkuuden vahvistamiseen sekä sijoittajansuojan turvaamiseen ja väärinkäytösten estämiseen. EU green bond -standardi rakentuu neljän perusosion varaan. Ensinnäkin standardi asettaa nykyistä selkeämmän vihreä-käsitteen rahoitettaville hankkeille. Toisekseen standardi pyrkii parantamaan vihreitä joukkovelkakirjalainoja koskevaa tiedonantoa asettamalla velvoitteen julkaista vihreiden joukkovelkakirjalainojen viitekehys ja implementoimalla markkinakäytännössä omaksutut raportointikäytänteet pakottavaksi osaksi standardia. Neljäntenä perusosiona standardilla implementoidaan lakisääteinen vihreisiin joukkovelkakirjalainoihin kohdistuva verifikaatiovaatimus. Lopuksi tutkielmassa tarkastellaan EU-standardin vaikutuksia markkinatoimijoihin. Tutkielman keskeisenä johtopäätöksenä havaitaan, että standardin taloudelliset edut liikkeeseenlaskijoille eivät ole yksiselitteisiä. Sen sijaan standardin selvä taksonomiaan perustuva vihreä-käsite parantaa green bondeja koskevien kestävyysväitteiden oikeusvarmuutta, mikä on omiaan lisäämään vihreiden joukkovelkakirjalainojen kysyntää sijoittajien keskuudessa ja näin edistämään markkinan kasvua. Edelleen havaitaan, että EU-standardin lisäarvo ja vaikuttavuus perustuvat markkinoiden tehokkuuden vahvistamiseen kestävyystiedon laatua ja vertailukelpoisuutta parantamalla. Standardin vahvuutena voidaan pitää sen kytkeytymistä julkisen vallan hyväksymiin ympäristö- ja ilmastotavoitteisiin, jotka edelleen linkittyvät Pariisin sopimukseen ja YK:n kestävän kehityksen tavoitteisiin.