Browsing by study line "Procedural and Insolvency Law"

Asianosaisten ja todistajien antamilla kertomuksilla on keskeinen merkitys oikeudenkäynnin kohteena olevan tapahtumainkulun selvittämisessä. Oikeuspsykologinen tutkimus on kuitenkin osoittanut, että henkilötodisteluun liittyy huomattava määrä epävarmuustekijöitä. Henkilötodistelun luotettavuuden parantamiseksi on ryhdytty rikosprosessia uudistaviin toimiin niin Suomessa kuin muuallakin, missä ratkaisuja on etsitty muun muassa teknologian tarjoamista mahdollisuuksista. Yhtenä teknologian sovellutuksena todistelussa on tarkasteltu videotallenteiden hyödyntämistä rikosprosessin eri vaiheissa. Tutkielmassa tarkastellaan esitutkintakuulusteluissa tehtyjen videotallenteiden hyödyntämistä todistelussa suhteuttaen sitä rikosprosessin tavoitteenasetteluun ja todistelun reunaehtoihin. Tarkoituksena on yhtäältä selvittää, tarjoaako nykyinen todistelun prosessioikeudellinen viitekehys parhaat edellytykset todistelulle luotettavuuden näkökulmasta ja onko kuulustelutallenteiden käyttöalan laajentaminen perusteltavissa todistajankertomusten luotettavuuden parantamisella. Kysymyksen tarkastelussa hyödynnetään oikeuspsykologista tutkimustietoa todistajankertomusten virhelähteistä. Lisäksi kuulustelutallenteiden soveltuvuutta todistelun prosessioikeudelliseen kehikkoon tarkastellaan oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin näkökulmasta selvittäen, mitä vaatimuksia kontradiktorisuus asettaa kuulustelutallenteiden käytölle ja miten tallenteiden käyttö on sovitettavissa niihin. Oikeuspsykologisen tarkastelun tuella kuulustelutallenteilla havaitaan tutkielmassa olevan potentiaalia luotettavamman todistelun saavuttamiseksi. Ajan kulumista voidaan oikeuspsykologisen tarkastelun perusteella pitää yhteisenä nimittäjänä useimmille virhelähteille, jolloin luotettavan todistelun tavoittelua tukee kuulemisen sijoittaminen mahdollisimman lähelle tapahtumia. Varmuusperiaatteeseen kytkettynä kuulustelutallenteiden käyttämisellä todistelussa on saavutettavissa hyötyjä, jotka voisivat myös parantaa prosessille asetettujen tavoitteiden saavuttamista ja taata tuomioistuimelle luotettavampaa todistusaineistoa. Lopputulemaa puoltaa myös tutkielmassa käsitelty esitutkintapöytäkirjojen nykyisellään ongelmallinen käyttöala, jossa kertomusten luotettavuutta pyritään parantamaan käyttämällä kirjallisia esitutkintapöytäkirjoja. Kuten todistelun teknisten apuvälineiden kohdalla usein käy ilmi, myös kuulustelutallenteiden havaitaan olevan ristiriidassa oikeudenkäynnin välittömyysperiaatteen kanssa. Periaatteen välinearvoisuuden sekä todistelun luotettavuuteen kytkeytyvän tarkoituksensa vuoksi periaatteen modifioinnin on kuitenkin havaittu olevan paitsi mahdollista, myös välttämätöntä. Tutkielmassa tarkastellaan toiseksi kuulustelutallenteiden suhdetta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin lukeutuvaan kontradiktorisuusperiaatteeseen, jota toteuttaa henkilötodistelussa erityisesti vastakuulusteluoikeus. Problematiikkaa tarkastellaan erityisesti EIT:n oikeuskäytännön valossa. Kuulustelutallenteiden käyttäminen erityisesti todistajan henkilökohtaisen kuulemisen korvaavana menettelynä kaventaa kontradiktorisuutta, jonka vuoksi vastakuulusteluoikeus tulisi kuulustelutallenteita hyödynnettäessä toteuttaa esitutkinnassa. Tarkastelussa tunnistetaan todistajien henkilökohtaisen kuulemisen olevan vahva pääsääntö, josta poikkeamisen on katsottu edellyttävän tuekseen hyväksyttävää syytä. Vaatimuksen voidaan katsoa asettavan kuulustelutallenteita koskevalle lainsäädännölle keskeisen reunaehdon. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan vastakuulustelun esitutkinnassa toteuttamisen vaikutuksia syytetyn oikeusturvan, oikeudenkäyntiaineiston laadun ja esitutkinnan ja oikeudenkäynnin roolijaon kannalta. Tarkastelussa havaitaan, että oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimusten sijoittaminen esitutkintaan sisältää useita ongelmakohtia. Ongelmakohtien tunnistetaan rajoittavan kuulustelutallenteiden soveltamismahdollisuuksia oikeudenkäynnissä, mutta kuulustelutallenteille tunnistetaan näissä rajoissa myös mahdollisia käyttökohteita.

Lähisuhdeväkivallan sovittelulla tarkoitetaan läheisten ihmisten välillä tapahtuneiden väkivaltarikosten sovittelua. Vaikka lähisuhdeväkivaltaa on Suomessa soviteltu vuosikymmenien ajan, vallitsee sovittelusta suurta erimielisyyttä julkisessa keskustelussa. Lähisuhdeväkivallan sovittelua on esimerkiksi ehdotettu rajoitettavaksi, jonka lisäksi on myös vaadittu, että sovittelusta luovuttaisiin kokonaan. Kriittisiä kannanottoja on esitetty esimerkiksi tieteellisissä julkaisuissa, valtionhallinnossa ja ihmisoikeusjärjestöjen kannanotoissa. Työn tutkimuskysymykset liittyvät keskeisesti lähisuhdeväkivallan sovittelussa koettujen ongelmakohtien ja muutostarpeiden tarkasteluun. Ongelmakohtia tarkastellaan lainsäädännön asettamien vaatimusten, sovittelun osapuolien sekä rikosprosessin näkökulmasta. Tutkielmassa tarkastellaan myös yleisesti rikosten sovittelua, sovittelun vaikutuksia rikosprosessiin, lähisuhdeväkivaltaa ja lähisuhdeväkivallan sovittelua. Tutkimusmetodeina työssä yhdistyvät lainopillinen tutkimus, oikeuspoliittinen tutkimus ja de lege ferenda -tutkimus. Tutkielmassa havaitaan, että keskeisimmät lähisuhdeväkivallan sovittelussa koetut ongelmat liittyvät toistuvan väkivallan sovitteluun ja toistuvuuden arviointiin, lähisuhdeväkivallan aiheuttaman vallan epätasapainon huomioimiseen sovittelussa ja rikoksen luonteen häilyvyyteen sovittelussa. Tutkimuksessa esitetään kehitysehdotuksia, joiden avulla kyseisiä ongelmakohtia voitaisiin huomioida sovitteluprosessissa nykyistä paremmin. Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan lähisuhdeväkivallan sovittelun tulevaisuuden näkymiä.

Velallisen tekemät näennäiset, muodolliset tai todelliset omaisuudenluovutukset voivat loukata konkurssi- tai ulosmittausvelkojan oikeutta vähentäen täytäntöönpanon kohteena olevan omaisuuden määrää ja siten pienentäen velkojan saaman suorituksen määrää. Lähtöoletuksen mukaan lainsäätäjän on tullut varautua edellä kuvattuihin tilanteisiin, joissa velallisen toiminta uhkaa velkojan oikeuden toteutumista. Tutkimuksen tavoitteena on ensinnäkin selvittää, onko konkurssi- ja ulosottolainsäädännössä keinot puuttua näennäisiin, muodollisiin ja todellisiin oikeustoimiin. Lisäksi tarkastellaan missä määrin konkurssi- ja ulosottolainsäädännön sääntely velkojien vahingoksi tehtyihin omaisuudenluovutuksiin puuttumiseksi on yhteneväistä, ja mistä mahdolliset sääntelyeroavaisuudet johtuvat. Tutkielman tavoitteena on myös luoda uutta oikeustieteellistä näkökulmaa siihen, millä tavoin oikeusperiaatteet ovat vaikuttaneet lainsäätäjän valintoihin säännellä velallisen velkojan vahingoksi tekemiä luovutuksia konkurssissa ja ulosotossa. Työssä kiinnitetään huomiota nimenomaan konkurssilaissa ja ulosottokaaressa olevaan sääntelyyn rajaten rikoslain sääntely tarkastelun ulkopuolelle. Tutkielma on pääosin oikeusdogmaattinen eli lainopillinen tutkimus. Lainopin keinojen lisäksi tutkielmassa hyödynnetään normatiivista sääntelyteoriaa eli tarkastellaan sääntelyn vaikuttavuutta sääntelyn tavoitteen näkökulmasta. Työssä on myös vahva vertaileva näkökulma, koska kysymyksenasettelussa tutkitaan konkurssi- ja ulosottosääntelyn eroja ja yhtäläisyyksiä. Tutkielmassa havaittiin, että konkurssi- tai ulosottolainsäädäntö ei sisällä säännöksiä näennäisten oikeustoimien varalle, vaan näissä tilanteissa tulee sovellettavaksi oikeustoimilain pätemättömyysperusteet. Sen sijaan molemmissa menettelyissä on keinot puuttua muodollisiin ja todellisiin oikeustoimiin, sillä näitä koskevat säännökset löytyvät sekä ulosottokaaresta että konkurssilaista. Säännösten taustalla vaikuttavat erityisesti tehokkuusperiaate, velkojien yhdenvertaisuuden periaate ja kohtuullinen varojenjaon periaate. Toisaalta edellisiä periaatteita rajoittavat jokaisen menettelyyn osallisen oikeussuojasta huolehtiminen ja sivullisen suojan periaate. Tavoitteiltaan ulosotto ja konkurssi pyrkivät molemmat ennen kaikkea tehokkaaseen täytäntöönpanoon. Päätavoitetta tukevien elementtien toteutumista tarkasteltiin työssä siviiliprosessuaalisten funktioiden avulla.

Tutkielmassa tarkastellaan lastenvalvojan luona tapahtuvaa lapsen mielipiteen selvittämistä ennen lapsen huolto-, asumis- ja tapaamisoikeussopimuksen mahdollista vahvistamista. Aihe on jäänyt vähemmälle huomiolle oikeuskirjallisuudessa, sillä lapsen mielipiteen selvittämistä on tutkittu erityisesti huoltoriitojen, huostaanottojen ja tuomioistuinsovittelujen yhteydessä. Lapsenhuoltolakia (361/1983) uudistettiin hiljattain ja muutokset tulivat voimaan 1.12.2019. Uudistuksen yhteydessä lapsenhuoltolain 8 §:ään lisättiin säännös lastenvalvojan velvollisuudesta keskustella lapsen kanssa henkilökohtaisesti, jos lapsi tähän suostuu ja tämä on tarpeen lapsen toivomusten ja mielipiteen selvittämiseksi. Lastenvalvojan toteuttama lapsen kuuleminen oli myös ennen uudistusta voimassa olleen lain periaatteiden mukaista, mutta muutoksen tarkoituksena oli, että velvollisuus ilmenisi laista selkeämmin. Pääsääntöisesti vastuu lapsen mielipiteen selvittämisestä on edelleen lapsen vanhemmilla. Tutkielmassa on kaksi tutkimuskysymystä. Ensimmäinen kysymys on, mikä funktio lastenvalvojan toteuttamalla lapsen kuulemisella on lapsen edun kannalta. Toiseksi tutkitaan, missä tilanteissa lasta kuullaan lastenvalvojan luona ja miten lastenvalvojat itse kokevat lapsen kuulemisen. Tutkimuksen metodologisena lähtökohtana on lainoppi, jota täydentää empiirisen kyselytutkimuksen avulla koottu tutkimusaineisto. Teoreettisena viitekehyksenä toimii lapsen edun periaate. Johtopäätöksenä on, että lastenvalvojan toteuttaman lapsen mielipiteen selvittämisen funktio on monin tavoin kytköksissä nimenomaan lapsen etuun ja sen toteutumisen valvontaan. Kuulemalla lapsen näkemyksiä lastenvalvojan on mahdollista tukea vanhempia kohti lapsen edun mukaista sopimusta. Tutkielmaa varten toteutetun kyselytutkimuksen mukaan kolme neljäsosaa lastenvalvojista oli jokseenkin tai täysin samaa mieltä siitä, että lapsen kuuleminen voi auttaa lastenvalvojaa lapsen edun mukaisuuden varmistamisessa. Kun lastenvalvoja kuulee lasta, voi hän paremmin varmistaa, että lapsen intressit otetaan huomioon vanhempien sopimusneuvottelussa. Kuuleminen voi muutoinkin edistää sopimusneuvotteluita. Puolet kyselyn vastaajista koki, että lapsen kuuleminen on edistänyt sopimusneuvotteluita aina tai lähes aina. Kyselytutkimus kuitenkin osoitti, että lasta kuullaan harvoin lastenvalvojan luona ja lastenvalvojat näkivät kuulemisessa paljon haasteita. Tilanteet, joissa lasta kuultiin, liittyivät usein tapauksiin, joissa vanhemmat eivät jostakin syystä onnistuneet tai halunneet selvittää lapsen mielipidettä taikka tuoda sitä ristiriidattomasti lastenvalvojalle esiin. Lapsen kuulemiseen tarvitaan vielä lisää selvyyttä, koulutusta ja yhtenäisiä käytäntöjä, jotta sen potentiaali voidaan täysin hyödyntää.

Suomalainen oikeusjärjestelmä pohjautuu vahvasti yksilölliseen oikeussuojaan. Sen vastakohtana toimiva kollektiivinen oikeussuoja tiivistyy ajatukseen siitä, että useampi henkilö voi yhdessä saada kerralla asiansa käsitellyiksi matalamman oikeudenkäyntikynnyksen kautta. Tutkielmassa tarkastellaan kollektiivisen oikeussuojan tämänhetkistä asemaa Suomen oikeusjärjestelmässä kiinnittäen erityisesti huomiota luonnollisen henkilön oikeusturvan toteutumiseen kollektiivisten kanteiden kautta. Kiinnostavaa erityisesti on, voidaanko kollektiivisilla oikeussuojakeinoilla auttaa yksittäistä henkilöä pääsemään paremmin käsiksi oikeuksiinsa. Tätä kautta tarkastelun alaisuuteen tulevat kollektiiviset kanteet eli ryhmä- ja joukkokanteet. Vuonna 2007 Suomessa on tullut voimaan kollektiivista kannetta sääntelevä ryhmäkannelaki (444/2007). Ryhmäkanteella tarkoitetaan lain mukaisesti nimenomaan kuluttaja-asiamiehen ajamaa kannetta kuluttajariitaa koskevassa asiassa. Ryhmäkanne kuulostaa täydelliseltä apuvälineeltä vaadittaessa korvauksia massavahingoista, mutta todellisuudessa ryhmäkanteita ei ole nostettu yhtä ainuttakaan lain lähentyvän 15 vuoden olemassaolon aikana. Suomessa on ryhmäkanteiden lisäksi toisenlainen kollektiivinen kannemuoto. Isoja joukkokanteita on nähty massavahinkoja koskevissa vahingonkorvauskanteissa, kuten kilpailuoikeudellisissa vahingonkorvausoikeudenkäynneissä. Joukkokanteella tarkoitetaan tuomioistuimessa yhdessä käsiteltäviä usean eri kantajan nostamia kanteita samaa tai samoja vastaajia vastaan. Marraskuussa 2020 annettu edustajakannedirektiivi (EU 2020/1828) tulee vaikuttamaan kollektiivisen oikeussuojan asemaan mm. laajentamalla kansallisten ryhmäkanteiden soveltamisalaa. Edustajakannedirektiiviä voidaan pitää suurena uudistuksena, millä on tarkoitus yhdenmukaistaa jäsenvaltioiden lainsäädäntöä kollektiivisen oikeussuojan saralla. Kiinnostavaa on, miten kyseinen uusi direktiivi tulee vaikuttamaan luonnolliselle henkilölle oikeusturvan toteutumiseen Suomessa. Johtopäätöksenä tutkielmassa todetaan, että luonnollisen henkilön oikeusturva ei täysin toteudu kollektiivisten kanteiden avullakaan. Tutkielmassa esiin nousseiden seikkojen perusteella katsotaan kuitenkin, että kollektiivisia kanteita olisi mahdollista kehittää, mikä parantaisi oikeusturvan toteutumista luonnolliselle henkilölle.

Denna magisteravhandling behandlar civilrättslig mellandom enligt rättegångsbalken 24:6. Avhandlingens ändamål är att erbjuda en utförlig och rättsdogmatiskt förankrad framställning av den civilrättsliga mellandomen i det finska rättssystemet. I avhandlingen behandlas följaktligen för ämnet relevant lagstiftning och hur mellandom kommit att tillämpas i rättspraxis. Mellandomens tillämpningsområde avgränsas i förhållande till närbelägna processuella instrument såsom deldom och beslut gällande processinvändningar. I avhandlingen presenteras även de processekonomiska fördelar som eftersträvas med mellandom och de förutsättningar som i lag och doktrin uppställts för meddelandet av mellandom. I avhandlingen behandlas både mellandom som meddelas enligt rättegångsbalken 24:6.1, som reglerar mellandom gällande prejudicerande käromål, och mellandom enligt rättegångsbalken 24:6.2, som reglerar mellandom i prejudicerande frågor. I avhandlingen markeras de många olikheter som råder mellan dessa två former av mellandom. Frågor som ägnas särskild uppmärksamhet är ändringssökande i mellandom och mellandomens rättskraft. Avhandlingen innehåller även en rättsjämförelse med den svenska regleringen av mellandom. Således presenteras huvuddragen av vad som stadgats om mellandom i Sverige och hur de svenska normerna avviker från de lösningar som valts i Finland. Slutligen framförs några synpunkter de lege ferenda som bottnar i de observationer som gjorts under arbetets gång.

Det ingår flera sådana utmaningar i partnervåldsbrottens förundersökning, åtalsprövning samt domstolsförfarande, som inte framgår i samband med andra våldsbrott där förövaren och offret inte är till varandra närstående personer. Detta beror på att då den åtalade är en närstående till målsäganden, är målsäganden inte närapå alltid villig eller kapabel att bidra till utredningen av brottet. Trots det är det ofta ändå målsäganden som har en stor roll i framställningen och utnyttjandet av bevisningen och därmed även i rättegångens gång och slutligen i det, ifall förövaren för partnervåldet döms för sina handlingar. Målsägandens utsaga är ofta ett centralt bevismedel i partnervåldsbrott, men eftersom målsäganden i flera fall är ovillig att uttala sig i rättegången, kan det uppstå problem gällande bevisningen. Att en närstående till en part beviljas tystnadsrätt i domstolen har det sedan gammalt funnits bestämmelser om. År 2016 reviderades bevisningsbestämmelserna i rättegångsbalkens 17:e kapitel. I och med de nya bestämmelserna ändrades målsägandes ställning i rättegången. En målsägande som blivit offer för ett brott där förövaren är en närstående, fick genom de nya bestämmelserna rätt att vägra vittna med stöd av den nära relationen. Till följd av denna ändring uppstod en oro om att förövaren i fortsättningen skulle utöva påtryckning mot offret för att få offret att avstå från anspråk och åberopa sin tystnadsrätt, så att de för förövarens del ofördelaktiga omständigheterna inte skulle komma fram i ärendets behandling. Till partnervåld och övriga brott som riktar sig mot en närstående hänför det sig ofta underkuvande, påtryckning och påverkande av offrets vilja, varmed denna oro särskilt i dessa fall kan anses vara grundad. För att försöka hindra att sådan påtryckning ska påverka offret och ärendets utgång, infördes det en undantagsbestämmelse. Ifall offret är en målsägande som inte har några anspråk och det finns skäl att misstänka att personen inte själv har beslutat att utöva rätten, kan dennes tystnadsrätt med domstolens beslut brytas. Syftet med denna avhandling är främst att utreda hurdan tystnadsrätt offret har i partnervåldsbrott. För att kunna besvara den frågan utreds även hur omfattande partnervåldsoffrets tystnadsrätt är, i vilka fall det enligt rättegångsbalken kan anses finnas skäl att bryta tystnadsrätten samt hur den eventuella förundersökningsutsagan eller annan bevisning kan utnyttjas då målsäganden åberopar sin tystnadsrätt. Förutom det utreds det i avhandlingen även hur ett nära förhållande fastställs och därmed vem som har rätt till tystnad. Avhandlingen är rättsdogmatisk och de centrala rättskällorna består i huvudsak av lagstiftning, lagberedningsmaterial, rättspraxis samt rättsvetenskaplig litteratur.

Oikeudenkäyntikulujen määrät ovat kasvussa. Tämä voi vaarantaa oikeussuojan saatavuuden, jos prosessikynnys nousee kuluriskin vuoksi kohtuuttoman korkeaksi. Pääsäännön mukaan oikeudenkäynnin hävinnyt asianosainen voi joutua korvaamaan voittaneen asianosaisen mahdollisesti korkeaksikin nousseet oikeudenkäyntikulut. Kuluvastuun jakautumisen yhtenä poikkeuksena on OK 21:8b, joka on luonteeltaan ns. sosiaalinen kulusääntö. Erityisen huolestuttavana on pidetty oikeudenkäyntikulujen kasvua ja sen myötä aiheutuvaa prosessikynnyksen nousua riita-asioissa, joissa vastapuolina ovat yksityishenkilö ja yhteisö. Tässä tutkimuksessa selvitetään, miten oikeudenkäyntikuluja on uusimmassa alioikeuskäytännössä kohtuullistettu OK 21:8b:n nojalla työsuhteen päättämistä koskevissa riita-asioissa. Tutkimuksessa hyödynnetään sekä lainopillista että empiiristä metodia kysymykseen vastaamiseksi. Tutkimuksessa käytetystä empiirisestä aineistosta havaitaan, että poikkeussäännökseksi tarkoitettua OK 21:8b:ää sovelletaan melko usein työsuhteen päättämistä koskevissa riita-asioissa. Soveltamiskäytäntö ei ole yhtäläistä ja esimerkiksi asianosaisten asemaa on oikeuskäytännössä arvioitu eri tavoin. Säännöstä on myös alettu viime vuosina soveltaa viran puolesta asianosaisten vetoamistoimista riippumatta. Lisäksi oikeudenkäyntikulujen jakautumista koskevien perustelujen laatu on vaihtelevaa. Johtopäätöksissä esitetään, että OK 21:8b ei ole onnistunut tarkoitetusti alentamaan prosessikynnystä pääosin sen ennakoimattomuudesta johtuen. Lisäksi arvioidaan kriittisesti sitä, mikä vaikutus korkealla oikeudenkäyntikulujen kohtuullistamisen asteella yhdistettynä muihin heikomman suojaksi tehtyihin poikkeuksiin työsuhteen päättämistä koskevissa riita-asioissa on asianosaisten asemalle prosessissa.

Suomessa riita-asian oikeudenkäynti on kallis, ja asianosainen joutuu odottamaan lainvoimaista tuomiota pitkään. Suomi menestyy riitaprosessia koskevissa kansainvälisissä vertailuissa hyvin, mutta riitaisia riita-asioita on suomalaisissa tuomioistuimissa varsin vähän, eivätkä ihmiset ja yhteisöt useinkaan halua vaatia oikeuksiaan tuomioistuimessa, mikä saattaa johtaa oikeudenmenetyksiin. Jos riidan intressin arvo on pienehkö, ei asianosaisen välttämättä kannata ottaa oikeudenkäynnin häviämisen riskiä, vaikka hän kokisikin olevansa asiassa oikeassa. Asianosaisen kyvyn maksaa omat ja vastapuolensa kulut ei kuitenkaan tulisi olla edellytyksenä sille, että hän voi ajaa kannettaan tai puolustautua oikeudessa. Tutkimukseni tarkoituksena oli selvittää; mitä laatuvaatimuksia pienriitamenettelyn oikeudenkäyntinä tulisi täyttää; millainen menettelyn tulisi olla, jotta se yksinkertaistaisi oikeudenkäyntiä, vähentäisi oikeudenkäyntikuluja ja nopeuttaisi tuomion lainvoiman saamista; sekä miten edellä mainitut seikat tulisi huomioida mahdollisessa pienriitamenettelyä koskevassa sääntelyssä. Tutkielmassa havaitaan, että ainoa tehokas keino alentaa oikeudenkäynnin kustannuksia on korvattavista oikeudenkäyntikuluista säätäminen, ja pienriitamenettelyä sopivampaa prosessia tällaiselle keinolle on vaikea keksiä. Lainsäädäntötoimin on vaikeaa vaikuttaa oikeudenkäynnin kestoon. Pienriitamenettely tarjoaa kuitenkin siihen hyvät mahdollisuudet, koska oikeudenkäynti ei nopeudu muuten kuin prosessia yksinkertaistamalla ja muutoksenhakuoikeutta rajoittamalla sekä muuttamalla todistelua ja suullisuutta siitä, mihin normaalissa riita-asian prosessissa on totuttu. Pienriitamenettelystä olisi mahdollista kenenkään oikeusturvaa vaarantamatta säätää huomattavasti normaalia riita-asian prosessia nopeampi ja edullisempi menettely, mikä parantaisi oikeussuojan saatavuutta riita-asioissa. Pienriitamenettely lisäisi oikeudenkäyntien kokonaismäärää. Menettelyn käyttöönotto edellyttäisi merkittävää käräjäoikeuksien resurssien lisäämistä. Pienriitamenettely ei ratkaise tuomioistuinten resurssipulaa, mutta se voisi olla sääntelyvaihtoehto, joka yleisesti lyhentäisi oikeudenkäynnin kestoa ja alentaisi oikeudenkäyntikuluriskiä.

Legaalinen välimiesmenettely nimensä mukaisesti pohjautuu menettelynä lainsäännökseen. Se on ominaislaatuinen oikeudelliselta luonteeltaan, kun sitä peilataan sopimusperustaisiin välimiesmenettelyihin. Toisaalta kyseessä ei voida katsoa olevan myöskään julkisen lainkäytön alueelle rinnastuva yleinen tuomioistuinmenettely. Tutkielmassani keskityn käsittelemään legaalisista välimiesmenettelyistä osakeyhtiölain 24:4 lunastusriita-asioiden vähemmistöosakkeiden lakisääteistä lunastusvälimiesmenettelyä. Lähestyn aihetta tutkielman teoreettisessa osuudessa eri välimiesmenettelylajien välillä suoritettavan ekskursion avulla, jossa metodina toimii lainoppi. Olen toteuttanut ekskursion tarkastelemalla pistemäisesti välimiesmenettelylajien prosessuaalisia eroja, erityisesti kohdentaen osakeyhtiölain lakisääteistä välimiesmenettelyä seuraavaan muutoksenhakuun. Kun lakisääteisen välimiesmenettelyn ominaislaatuiset piirteet suhteessa muihin menettelyihin on hahmotettu, siirryn tutkielmassa tarkastelemaan sen asemaa EU-oikeudessa. Aineistona tässä käytän Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisuja. Tutkielmassa tarkastelun asetan siihen, miten primäärinormistoon kuuluva SEUT 267 artikla suhtautuu osakeyhtiölain lakisääteiseen lunastusvälimiesmenettelyn välitystuomioistuimeen: onko se SEUT 267 artiklan toisessa kohdassa tarkoittama ”jäsenvaltion tuomioistuin”. Jatkokysymyksenä voidaan esittää, että mikä on osakeyhtiölain lakisääteiselle lunastusvälimiesmenettelylle vaihtoehtoisten menettelyiden välitystuomioistuinten osalta tilanne. Tutkielmani johtopäätöksenä on, että osakeyhtiölain lakisääteisen lunastusvälimiesmenettelyn muutoksenhakuinstituutio on erikoislaatuinen oikeudellinen yhdistelmä, jossa välimiesmenettelylain sekä osakeyhtiölain muutoksenhakukeinot ovat perusteltuja lainsäädännöllisiä ratkaisuja. Huolimatta niiden sulavasta nivoutumisesta toisiinsa, joitakin ristiriitoja esiintyy niiden säännösten suhteen. Lisäksi johtopäätöksenäni on, että EU-oikeuden valossa osakeyhtiölain lakisääteisen lunastusvälimiesmenettelyn välimiesoikeus täyttää SEUT 267 artiklan toisen kohdan tarkoittaman jäsenvaltion tuomioistuimen määritelmän välttämättömät edellytykset ja sillä on oikeus ennakkoratkaisupyynnön tekemiseen. Tutkielman lopussa suoritettava katsaus Tanskan välimiesmenettelylain 27.2 §:n säännökseen tukee sitä esittämääni argumenttia, että kotimaisesti osakeyhtiölain lakisääteistä lunastusvalimiesmenettelyä tulisi entisestään vahvistaa yksinomaisena riidanratkaisukeinona.