Browsing by study line "Rikosoikeus"

Kohtuuttoman suuriin luottokustannuksiin voidaan puuttua sekä rikos- että siviilioikeudellisin menettelyin. RL:n säännös luottokiskonnasta muotoiltiin osittain uudelleen silmällä pitäen pikaluottoyhtiöitä, sillä tunnusmerkistötekijöinä on mainittu seikkoja, jotka eivät istu mielekkäästi yksityishenkilöiden väliseen luotonantoon. Uudistuksen tarkoituksena oli pyrkiä estämään ja rajoittamaan pikaluottojen tarjonnassa havaittuja ongelmia. Mainitulla uudistuksella ei kuitenkaan saavutettu lainsäätäjän asettamia tavoitteita pikaluottoyhtiöiden toiminnan rajoittamisesta. Näistä syistä lainsäädännön kiristäminen katsottiin välttämättömäksi, jonka seurauksena kuluttajansuojalakiin vuonna 2013 lisättiin kutsuttu korkokattopykälä. Pikaluottotoimintaan liittyvien ongelmien yhä jatkuessa, lainsäätäjä päätti pitkällisten keskusteluiden jälkeen kiristää korkokattopykälää ja uusi säännös astui voimaan 2019 syksyllä. Ennen kuluttajansuojalakiin säädettyjä korkokattopykälää niin sanotut pikalainat herättivätkin keskustelua lähinnä luottokiskonnan osalta. Tuon aikaisen oikeuskäytännön perusteella pikalainayhtiöiden ei kuitenkaan katsottu syyllistyneen luottokiskontaan. Myös luottotoiminnan rikosoikeudellisen sääntelyn tarvetta kritisoitiin, ja esitettiin näkökulmia, joiden mukaan pelkästään siviilioikeudellinen sääntely tulisi olla riittävää. Kuitenkin kuluttajansuojalain säännökset, erityisesti uusi korkokattopykälä asettavat tiukat rajat hyväksyttävälle korolle sekä muille velasta maksetuille kuluille. Lainsäätäjän tahtotila pikalainayhtiöiden toiminnan rajoittamiselle on selvä. Yhtä lailla on selvää, ettei uuden lain mukaan luottotoiminnassa korkeita korkoja ja kuluja voida perustella enää luottoriskillä ja luotonantajan omilla kuluilla. Lainsäätäjän tahtotila huomioon ottaen, jää selvitettäväksi onko lainsäätäjän tahdonilmaisulla hyväksyttävästä korkotasosta merkitystä myös rikoslain luottokiskontasäännöksen arvioinnin kannalta kulutusluotoissa? Tutkimuksen tarkoituksena on näin ollen selvittää korkokattopykälän vaikutusta suhteessa luottokiskonnan tunnusmerkistöön lainsäätäjän tarkoituksen, rikosoikeudellisen tulkintadoktriinin sekä oikeuskäytännön perusteella.

Marknadsmanipulation är en form av straffbart marknadsmissbruk. De straffrättsliga reglerna hittas alltsedan totalreformen av strafflagen år 1999 i strafflagen. Idag finns två mycket centrala europeiska regelverk på området: marknadsmissbruksförordningen (MAR) och marknadsmissbruksdirektivet (MAD II). Dessa regelverk har inverkat starkt på det nationella rättsläget. I och med att användningen av internet har ökat har även miljön som värdepappersmarknaden existerar i förändrats. Under 2020–2021 uppstod ett dittills oskådat fenomen på börsen i USA, då ett stort antal individer samordnade sig via sociala medier för att uppnå en effekt på bolaget GameStops aktiekurs. Som resultat av skeendet uppstod frågan på ett allmänt plan ifall sådana typer av manipulativa flockbeteenden kan vara straffbara. Den straffrättsliga bedömningen utgår ifrån en viss brottsbeskrivning, vars element bör tolkas för att kunna bedöma ifall någonting straffbart hänt. Marknadsmanipulation kan antingen ske genom information i endera skriftlig eller muntlig form eller genom transaktioner. För att bedöma under vilka grunder som ansvar kan tillskrivas individer som agerar i grupp analyseras brottet marknadsmanipulation utifrån de straffrättsliga bestämmelserna om medverkan. Denna avhandlings syfte är att ge en överskådlig blick av brottet marknadsmanipulation samt besvara frågan om huruvida flockbeteenden på marknaden kan anses vara marknadsmanipulation i brottets egentliga mening. Rättsläget är någorlunda otydligt till följd av bristen på rättspraxis på nationell nivå, vilket leder till att särskilt svensk praxis får en större betydelse för att beskriva det aktuella läget.

Keskustelu muuntohuumeista ja niiden kriminalisoinnista on ollut pinnalla enenevissä määrin 2000-luvun alusta alkaen, kun ensimmäiset muuntohuumeet alkoivat rantautua Suomeen. Nopeasti ymmärrettiin, että jotta muuntohuumeisiin voitaisiin reagoida nopeasti ja estää uusien aineiden leviäminen liian laajalle, tuli lainsäädäntöön tehdä suurehkoja muutoksia. Tämän johdosta Suomessa mahdollistettiin huumausaineiden kansallinen kriminalisointi sekä luotiin rikoslakiin uusi tunnusmerkistö kuluttajamarkkinoilta kielletyistä psykoaktiivisista aineista. Myös oikeuskäytännössä on jouduttu reagoimaan markkinoille tulleisiin uusiin aineisiin ja pohtimaan esimerkiksi rangaistusten yhdenvertaisuutta ja oikeudenmukaisuutta. Tämä on aiheuttanut keskustelua huumausainerikoksissa yleisesti käytössä olleista rangaistusasteikoista ja niiden käytöstä jatkossa. Oikeuskäytännössä on lisäksi jouduttu pohtimaan, miten rangaistusta mitattaessa voitaisiin arvioida tuntemattomia aineita niin, että rangaistus olisi oikeassa suhteessa aineen vaarallisuuteen ja vahingollisuuteen nähden. Tämän tutkielman tarkoituksena on selventää, millainen lainsäädäntö uusia psykoaktiivisia aineita eli muuntohuumeita koskee ja, miten oikeuskäytäntö niiden ympärille on muodostunut. Tämän lisäksi tutkielmassa tarkastellaan, millaisia ongelmakohtia muuntohuumeiden kriminalisointiin liittyy ja millaisia haasteita lainkäyttäjä kohtaa rangaistuksia arvioitaessa. Näitä kysymyksiä pyritään tarkastelemaan historian kehityksen valossa selventämällä, miten muuntohuumeita koskeva kriminalisointi on vuosien saatossa muuttunut niin kansainvälisesti kuin kansallisella tasolla. Pääasiallisena metodina tutkielmassa toimii lainoppi ja sen avulla on tarkoituksena tutkia voimassa olevaa oikeutta sekä säännöksiä koskien uusia psykoaktiivisia aineita. Tärkeimpinä lähteinä tässä tutkielmassa toimivat oikeuskirjallisuuden ja korkeimman oikeuden ratkaisujen lisäksi myös muutamat alempien oikeusasteiden ratkaisut sekä eri organisaatioiden ja asiantuntijoiden lausunnot ja asiantuntija-artikkelit.

Viranomaisille ilmoitetuista raiskauksista vain hieman yli 20 prosenttia etenee käräjäoikeuden käsiteltäväksi, ja vielä tätäkin pienempi määrä johtaa syyksi lukevaan tuomioon. Suurin syy prosessin näennäiseen tehottomuuteen lienee se, että raiskausrikosten todisteluun liittyy usein erityisen vaikeita näyttöongelmia. Oikeuskäytännössä varsin yleisiä ovat niin sanotut sana vastaan sana -tilanteet, joissa rikoksen osapuolet esittävät keskenään ristiriitaisen kertomuksen tapahtuneesta. Näyttömahdollisuuksien ollessa heikot, joutuu tuomioistuin turvautumaan vaihtoehtoisiin keinoihin, kuten välittömän näytön ulkopuolisen todistelun vastaanottamiseen sekä asianosaisten kertomusten luotettavuuden arviointiin. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, mitä keinoja tuomarilla on ratkaista sellaisia raiskaustapauksia, joissa näyttöä on vain vähän tai ei ollenkaan ja mitä haasteita tällaiseen välittömän näytön ulkopuolisen todistelun arvioimiseen voi liittyä. Korkeimman oikeuden raiskausrikosten näytönarviointia koskevista ratkaisuista ilmenee, että painoarvoa on vastaavissa tapauksissa annettu välilliselle näytölle sekä arvioille siitä, onko asianomistajan kertomusta tapahtuneesta pidettävä luotettavana. Korkein oikeus ei ole tarkentanut välillisen näytön käsitettä, eikä sitä ole juurikaan käsitelty oikeuskirjallisuudessa. Sillä kuitenkin tarkoitettaneen samaa kuin välillisellä todistelulla oikeudenkäynnissä. Välilliseksi näytöksi voivat lukeutua monet erilaiset todisteet, mutta yleisimpiä välillisen näytön tyyppejä raiskausrikosten todistelussa ovat lääkärinlausunnot ja potilaskertomukset sekä tapahtumalle ulkopuolisten henkilöiden kertomukset tapahtuneesta. Välillinen näyttö vaatii kuitenkin tuekseen myös luotettavaksi arvioidun asianomistajan kertomuksen, jotta tuomioistuin voi jäädä vaille varteenotettavaa epäilyä rikoksen tapahtumisesta. Tuomioistuimissa tehty asianomistajan kertomuksen luotettavuusarviointi näyttäytyy paikoittain kestämättömänä konstruktiona. Oikeus- ja todistajanpsykologisen tutkimustiedon valossa tuomioistuimet eivät vaikuta ottavan kertomukseen vaikuttavia tekijöitä, kuten kertojan muistia ja tämän henkilökohtaisia ominaisuuksia riittävästi huomioon, joka voi olla omiaan vaarantamaan asianosaisten oikeusturvaa. Oikeustilaa tulisi parantaa kannustamalla tai jopa velvoittamalla todistajanpsykologisen tutkimustiedon huomioon ottamiseen tilanteissa, joissa luotettavuusarvioinnilla on merkittävä vaikutus asian lopputulokseen.

Tiivistelmä - Referat – Abstract Rahanpesulla tarkoitetaan tekoa tai tekokokonaisuutta, jonka päämääränä on peittää tai häivyttää rikoksen tuottaman hyödyn tai omaisuuden alkuperä. Rahanpesemiseen liittyy taloudellista hyötyä tuottaneen esirikoksen tekijän pyrkimys rikoksesta saadun taloudellisen hyödyn alkuperän salaamiseen. Rahanpesemisen jälkeen hyöty lopulta kuitenkin palautuu esirikoksen tekijälle, joko omistus– tai hallintaoikeuksin. Rahanpesurikosten tausta on vahvasti kansainvälinen: rahanpesun kriminalisointi perustuu kansain¬välisiin instrumentteihin ja EU–lainsäädäntöön. Rahanpesun kriminalisoinnin tavoitteet kansainvälisissä instrumenteissa ovat laajentuneet alkuperäisestä kansainvälisen laittoman huumausainekaupan torjunnasta turvaamaan kansainvälisen rahoitusjärjestelmän puhtautta ja luotettavuutta sekä demokraattisen yhteiskuntajärjestelmän suojelua yleisesti vakavan rikollisuuden haitoilta. Viimeaikaisessa kehityksessä erityisesti terrorismin torjunta sen rahoitukseen puuttumalla on ollut keskiössä rahanpesurikosten tavoitteiden määrittämisessä. Suomen rikosoikeudessa yleisesti hyväksytyn käsityksen mukaan kriminalisoinneilla pyritään saavuttamaan yhteiskunnallisesti ajatellen jotain arvokasta: oikeushyvien suojelua. Oikeushyvien suojelun periaate on kiinteässä yhteydessä asianomistaja–aseman määrittämiseen, sillä Suomen rikosoikeudessa asianomistajana lähtökohtaisesti pidetään sitä, joka on rikoksella välittömästi loukatun, kriminalisoinnin suojeluobjektina olevan oikeushyvän haltija. Tämän vuoksi kunkin rangaistussäännön suojeluobjektin tunteminen on keskeistä vastattaessa kysymykseen asianomistajan asemasta. Rahanpesun suojeluobjekti on kuitenkin jäänyt sekä kansainvälisisissä instrumenteissa että kansallisella tasolla epämääräiseksi ja yhä laajenevaksi argumentoinniksi, eikä kysymykseen rahanpesun asianomistajuudesta ei kuitenkaan ole helppo antaa yksiselitteistä vastausta. Oikeuskirjallisuudessa useimmiten on todettu, että rahanpesulla ei ole asianomistajaa. Tämä näkemys perustuu ajatukselle siitä, että rahanpesun kriminalisoinnilla suojattavat oikeushyvät ovat ensisijaisesti yhteisöllisiä ja abstrakteja. Rahanpesu kriminalisoimalla pyritäänkin ensisijaisesti suojelemaan yhteisöllisiä oikeushyviä, kuten rahoitusjärjestelmän puhtautta ja demokraattista yhteiskuntajärjestystä, mutta kriminalisoinnin viimekätisenä tavoitteena on kuitenkin suojella esirikoksen kriminalisoinnilla turvattua oikeushy¬vää. Rahanpesun kohteena ollut omaisuus voidaan tietyissä tapauksissa kuitenkin tuomita esirikoksella loukatulle vahingonkorvauksena tai edunpalautuksena. Kysymys rahanpesun asianomistajasta on kohtuullisen helposti ratkaistavissa tilanteessa, jossa esirikoksella ei ole asianomistajaa. Tällainen tilanne on esimerkiksi huumausainerikoksessa. Käytännön ratkaisutilanteet voivat kuitenkin liittyä kaikkiin taloudellista hyötyä tuottaviin rikoksiin, jolloin kysymys rahanpesun asianomistajasta muuttuu monimutkaisemmaksi. Vaikka rangaistussäännöllä ensisijaisesti suojeltu oikeus¬hyvä olisikin yhteisöllinen, voidaan sillä tavoitella myös henkilöllisten oikeushyvien suojelua. Siten rahanpesun tunnusmerkistön täyttävällä teolla voidaan loukata ensisijaisten, yhteisöllisten suojeluobjektien lisäksi myös henkilöllisiä oikeushyviä, esimerkiksi omaisuudensuojaa. Mikäli rahanpesun tunnusmerkistön täyttävällä teolla aiheutetaan välitöntä vahinkoa suojelun kohteena olevan oikeushyvän haltijalle siten, että on mahdollista esittää tällä perusteella yksityinen oikeudellinen korvausvaade, asianomistajan aseman saavuttamisen edellytykset täyttyvät myös rahanpesussa. Harkinnassa on otettava huomioon myös oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja acces to justice – vaatimusten täyttyminen: joissa asianomistajan asema rahanpesuoikeudenkäynnissä voi olla esirikoksen uhrille ainoa keino esittää vahingonkorvausvaatimuksia niistä menetyksistä, joita esirikos on hänelle aiheuttanut.

Ihmiskauppaan liittyy luonnollisen henkilön hyväksikäyttöä, joka voidaan toteuttaa henkilöön kohdistuvalla kontrollilla. Tekijät turvautuvat usein moninaisiin kontrollin keinoihin, joilla uhri alistetaan hyväksikäyttötilanteeseen. Yksi tapa käyttää kontrollia uhria hallitakseen on psykologinen kontrolli. Tekijän ei tarvitse käyttää fyysistä väkivaltaa saadakseen toisen alistumaan hyväksikäytön kohteeksi, vaan hienovaraisemmat psykologisin keinoin toteutetut kontrollin muodot ovat monesti riittäviä. Tähän liittyviä rikosoikeudellisesti haastavia kysymyksiä ovat muun muassa kysymykset siitä, mitä haavoittuvuus ihmiskaupan yhteydessä tarkoittaa, miten sitä voidaan hyväksikäyttää ja milloin kontrolli vaikuttaa uhriin siten, ettei tämä näe muuta vaihtoehtoa, kuin alistua hyväksikäyttöön. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää mitä psykologisella kontrollilla ihmiskaupan keinona tarkoitetaan ihmiskaupan tunnusmerkistön näkökulmasta. Tunnusmerkistön reunaehtoja pyritään selventämään hakemalla lainoppiin tukea muun muassa psykologisessa kirjallisuudessa esiin tuoduista vaikuttamisen, painostamisen ja henkisen väkivallan ilmiöistä. Tutkielmassa hyödynnetty monitieteellinen keskustelu yhdistettynä rikosoikeustieteeseen ja empiirisen haastattelututkimukseen pyrkii oikeustieteen ja monitieteellisen keskustelun kautta selventämään sitä, mikä epäasiallinen uhriin vaikuttaminen menee ihmiskaupan tunnusmerkistön piiriin ja mikä toisaalta jää sen ulkopuolelle. Tarkoituksena on myös selvittää miten tämä teoreettinen tunnusmerkistön tarkastelu vastaa soveltamiskäytännössä omaksuttuja lähtökohtia. Tutkielman lopuksi pyritään tuomaan esiin aineiston perusteella esiin nousseita ongelmakohtia koskien tunnusmerkistön mukaisen psykologisen kontrollin tunnistamista ja sen soveltamista. Vaikka tutkielmassa tarkastelun kohteena olevan ilmiön osalta on otettu edistysaskelia, on tutkielmassa esitetty erinäisiä muun muassa koulutukseen, erikoistumiseen ja tutkimukseen liittyviä suosituksia tutkielmassa esiin nousseiden rikosoikeudellisten ja rikosprosessioikeudellisten haasteiden helpottamiseksi. Tutkielmassa katsotaan, että tulee yhä jatkaa tutkimusta hienovaraisempien ihmiskaupan keinojen kartoittamiseksi ja tunnistamiseksi. Tätä kautta voidaan jatkaa sen arviointia, minkä tyyppinen psykologinen kontrolli ja yleisesti psyykkinen vaikuttaminen menee tosi asiassa tunnusmerkistön piiriin ja mikä puolestaan ei.

Suomen rangaistusjärjestelmä koostuu useista erilaisista rangaistuslajeista, mutta kaikki niistä eivät ilmene RL 6:1:n mukaisesta luettelosta. RL 6:12 perusteisesta tuomitsematta jättämistä voidaan pitää yhtenä vähemmän tunnetuista rangaistuslajeista: tuomitsematta jättämisen voidaan katsoa käsitteellisesti olevan rangaistus, sillä tuomitsematta jättämiseen sisältyy aina syyllisyyden vahvistaminen. Rikos luetaan siis vastaajalle syyksi ilman, että aineellista rangaistusta määrätään. Tämänlainen aineeton rangaistus antaa tuomioistuimelle mahdollisuuden ilmaista tekijää kohtaan tietynlaisen moitteen. Tuomitsematta jätetty on lisäksi velvollinen korvaamaan aiheuttamansa vahingot, joten vastaaja ei kuitenkaan vapaudu vastuusta täysin. Aihetta on tutkittu suhteellisen vähän. Tämän tutkimuksen tavoitteena on tarkastella tuomitsematta jättämisen asemaa rikosoikeustieteellisessä kontekstissa ja ennen kaikkea empiirisen oikeustutkimuksen keinoin, keskittyen erityisesti RL 6:12:n mukaiseen soveltamiskäytäntöön eli tässä tapauksessa vuoden 2021 alioikeuksien tuomitsemattajättämisratkaisuihin. Tutkimuksessa pyritään ensin rakentamaan tuomitsematta jättämiselle teoreettinen viitekehys, jonka jälkeen empiirisessä osiossa tutkitaan tuomitsematta jättämisen käytännön soveltamista alioikeuksissa. Lopuksi empiirisen osion tuloksia tarkastellaan teoreettisista lähtökohdista käsin. Tutkimuksessa pyritään eksploratiivisesti aineiston ohjaamana tiedon hankkimiseen tästä vähän tutkitusta oikeudellisesta ilmiöstä. Tutkimus ei perustu ennalta määrättyihin hypoteeseihin. Empiirisessä osiossa tarkasteluun valikoituneesta 262 tuomiosta poimittiin 360 rikosta, joiden osalta rangaistus jätettiin tuomitsematta. Suurin osa tuomioista sisälsi siis vain yhden tuomitsematta jätetyn rikoksen, mutta noin joka neljännessä tuomiossa rikoksia oli useampia. Tuomitsematta jättämisen suhteellinen osuus on laskenut vuodesta 2009 vuoteen 2021 kaikissa rikostyypeissä ja kaikissa demografisissa ryhmissä. Rikostyypeittäin tarkasteltuna liikennerikokset olivat yleisimpiä rikoksia, mutta niitä jätettiin tuomitsematta suhteellisesti vähiten. Suhteellisesti useimmiten tuomitsematta jätettiin henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia ja määrällisesti taas omaisuusrikoksia. Ratkaisujen perusteluissa korostuivat vastaajan henkilöön liittyvät olosuhteet, kuten esimerkiksi terveydentila ja ikä. Tuomitsematta jättämisessä esiintyi alueellista vaihtelua, mutta tuomarin sukupuolella ei ollut vaikutusta ratkaisujen määriin. Tuomitsemattajättämisratkaisuja on tehty miesvastaajien kohdalla määrällisesti eniten, mutta tuomitsematta jättäminen on naisvastaajien osalta suhteellisesti yleisempää. Yksittäisten ryhmien osalta määrällisesti ja suhteellisesti eniten ratkaisuja tehtiin kuitenkin 15–17-vuotiaiden miesvastaajien kohdalla. Tutkimuksessa havaitaan, että RL 6:12:n mukaiset tuomitsemattajättämisperusteet voivat antaa tuomarille tarpeellista harkintavaltaa, mutta perusteet ovat sisällöllisesti jokseenkin epäselviä ja tuomitsematta jättämisen soveltaminen voi siten olla tuomareille haastavaa ja asianosaisten kannalta ennakoimatonta. Etenkin tuomitsematta jättämisen perusteluissa ilmenee puutteita alioikeuksissa. Huomioiden havaitut ongelmat tuomitsematta jättämisen käytännön soveltamisessa ja sen soveltamisen määrän runsas vähentyminen, lainsäätäjän olisi syytä arvioida tuomitsematta jättämisen asemaa toimenpiteistäluopumissäännösten systematiikassa ja kehittää sääntelyä.

Koventamisperusteilla tarkoitetaan rikoslaissa määriteltyjä tekijän rikollisen menettelyn vaikuttimia tai menettelyn muita ominaisuuksia, jonka perusteella rikoksesta määrättävää rangaistusta voidaan ankaroittaa. Koventamisperusteet ilmentävät tekijän menettelyn erityistä moitittavuutta ja tekijän keskimääräistä suurempaa syyllisyyden astetta. Rikoslakimme tunnistaa viisi koventamisperustetta: 1) rikollisen toiminnan suunnitelmallisuus; 2) rikoksen tekeminen osana järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa; 3) rikoksen tekeminen palkkiota vastaan; 4) rikoksen tekeminen rotuun, ihonväriin, syntyperään, kansalliseen tai etniseen alkuperään, uskontoon tai vakaumukseen, seksuaaliseen suuntautumiseen tai vammaisuuteen perustuvasta vaikuttimesta taikka niihin rinnastettavasta muusta vaikuttimesta; ja 5) tekijän aikaisempi rikollisuus. Koventamisperusteiden soveltuminen tulee ratkaistavaksi seuraamusharkinnassa, joka seuraa rikosprosessissa tehtyä ratkaisua rangaistusvastuusta. Tutkielma käsittelee sitä, miten koventamisperusteita koskeva näyttövaatimus suhteutuu rangaistusvastuuta koskevaan näyttövaatimukseen. Näytön arviointi on kiinnostava teema, jossa tosielämästä nousevat seikat yhdistyvät poikkeuksellisella tavalla todistelua koskevaan teoriaan. Näyttöratkaisun tekeminen on itsessään monimutkainen prosessi, jossa tuomari yhdistelee juridiikkaa, empiriaa ja logiikkaa tukeutuen kokemussääntöihin. Näyttövaatimus, tai näyttökynnys, määrittää sen, mikä katsotaan riittäväksi näytöksi. Rangaistusvastuun osalta näyttökynnys on lainsäädännössä asetettu siihen, että ”vastaajan syyllisyydestä ei jää varteenotettavaa epäilystä”. Koventamisperusteiden näyttövaatimuksesta ei ole samanlaista kannanottoa lainsäädännössä. Korkein oikeus kuitenkin linjasi ratkaisussaan 2020:32 näyttövaatimuksen laajuudesta vihamotiivin soveltamisen osalta siten, että näyttövaatimus rinnastuu rangaistusvastuun näyttövaatimukseen. Muiden koventamisperusteiden osalta vastaavaa oikeuskäytäntöä ei ole. Myöskään suomalaisessa oikeuskirjallisuudessa ei esiinny yhtenäistä näkemystä siihen, miten näytön arviointia tulisi koventamisperusteiden osalta suorittaa tai minkälaista näyttövaatimusta niiden soveltamisessa tulisi edellyttää. Tutkielmassa käytetään lainopillista metodia ja koventamisperusteiden näyttövaatimuksen laajuutta selvitetään peilaamalla sitä rangaistusvastuuta koskevaan näyttövaatimukseen. Problemaattista koventamisperusteiden osalta on se, että niiden soveltaminen on jäänyt todella vähäiseksi. Yksi tutkielman teesi on, että tämä on seurausta yhtäältä siitä, että moniin koventamisperusteisiin liittyy todistelua koskevia haasteita ja toisaalta siitä, että näytön arviointiin ja näyttövaatimuksen laajuuteen liittyy koventamisperusteiden osalta epäselvyyttä. Sen ohella, voidaanko vihamotiivin lisäksi samaa näyttövaatimusta soveltaa muihinkin koventamisperusteisiin, pyrkimyksenä on pohtia kysymyksiä siitä, voisiko eri koventamisperusteilla olla eri näyttövaatimus tai onko näyttövaatimus koventamisperusteiden kesken staattinen, ja toisaalta voiko se vaihdella yhden koventamisperusteen sisällä. Vahva lähtökohta tutkielman tarkastelussa on se, että kyse on lopulta periaatepunninnasta eri suojeltavien intressien välillä. Tutkielman keskeinen havainto on, että oikeusjärjestys on tällä hetkellä puutteellinen koventamisperusteita koskevan näyttövaatimuksen osalta, ja että koventamisperusteita koskevilla näyttöongelmilla on vaikutusta perusteiden sovellettavuuteen. Tästä johtuen koventamisperustesäännökset eivät täytä tavoitteitaan, sillä etenkin osaa koventamisperusteista sovelletaan niin harvoin. Jos perustetta sovelletaan oikeuskäytännössä kaikkiaan erittäin vähän ja soveltaminen kaatuu juuri näyttöongelmiin, on perusteltua pohtia sitä, onko tuomioistuimilla koherenttia käsitystä näyttökynnyksen tasosta.

Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Tässä tutkielmassa käsitellään sitä, miten rikoksentekijän älyllisen kehitysvammaisuuden on mahdollista vaikuttaa tekijälle tuomittavaan rangaistukseen. Tutkielmassa kartoitetaan lainopin menetelmin sitä, mitkä rikoslain 6 luvun rangaistuksen määräämistä koskevat säännökset voisivat olla merkityksellisiä määrättäessä rangaistusta älyllisesti kehitysvammaiselle rikoksentekijälle. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan syyntakeisuutta koskevia teemoja, sillä kehitysvammaisuus on tietyin edellytyksin yksi niistä perusteista, joiden nojalla tekijän voidaan katsoa olleen rikollisen teon tehdessään syyntakeeton tai alentuneesti syyntakeinen (rikoslain 3 luvun 4 §:n 2 ja 3 mom.). Tutkielmassa tarkastellaan myös empiirisellä tutkimusotteella hovioikeuksista kerättyä tutkimusaineistoa sen selvittämiseksi, miten älyllisesti kehitysvammaisten rikoksentekijöiden rangaistuksia koskevia tapauksia on kotimaisessa oikeuskäytännössä ratkaistu. Oikeuskäytännön osalta tarkastelun keskiössä on se, mitä rikoslain säännöksiä tuomioistuimet ovat soveltaneet määrätessään rangaistusta kehitysvammaiselle tekijälle ja millaisiin perusteluihin ne ovat ratkaisuissaan tukeutuneet. Lisäksi kartoitetaan muun muassa sitä, onko ratkaisuissa otettu kantaa tekijän syyntakeisuuteen ja onko tekijän kehitysvammaisuus lopulta vaikuttanut asiassa tuomittuun rangaistukseen. Lainopillinen tarkastelu ja analysoitu oikeuskäytäntö osoittivat, että kehitysvammaisia rikoksentekijöitä koskeva rangaistusharkinta ja sovellettavien säännösten valinta kietoutuvat korostuneesti juuri käsiteltävän yksittäistapauksen tosiseikaston ympärille, mistä syystä selkeää tulkintasuositusta tällaisiin tapauksiin ei ole mahdollista esittää. Suurimmassa osassa tutkimusaineiston ratkaisuista oli kuitenkin tunnistettu se seikka, että tekijän kehitysvammaisuuden vaikutusta asiassa annettavaan ratkaisuun on syytä vähintäänkin arvioida, minkä ohella kehitysvammaisuuden voitiin havaita olevan oikeuskäytännössä useimmiten lievempää rangaistusta puoltava tekijä. Syyntakeisuusarvioiden esiintyminen vaikuttaisi kuitenkin aineiston perusteella jokseenkin sattumanvaraiselta, mikä saattaa muodostaa ongelman kehitysvammaisten tekijöiden yhdenvertaisuuden kannalta, sillä tuomioistuimen syyntakeisuutta koskeva ratkaisu voi vaikuttaa tuomittavaan rangaistukseen merkittävästikin.

Venäjän rikoslailla on monia yhteneväisyyksiä Suomen rikoslainsäädännön kanssa. Venäjän perustuslain suojaamat ihmisoikeudet ovat sopusoinnussa Euroopan ihmisoikeussopimuksen kanssa. Venäjä on Euroopan neuvoston jäsen ja maailman mittapuulla melko hyvinvoiva valtio. Tästä huolimatta maan ihmisoikeustilanne on valitettava ja rikoslainsäädäntö kaipaa uudistusta. Tutkimuksen tavoitteena oli selventää Venäjän rikosoikeudellisen lainsäädännön kehitystä Neuvostoliiton syntymisestä tähän päivään saakka. Pohdinnan kohteena oli myös tulevaisuus: mihin suuntaan ollaan nyt matkalla. Huomion keskipisteessä ovat rangaistukset ja kriminaalipolitiikka. Analyysin lopputuloksena on, että suuressa mittakaavassa Venäjän rikoslainsäädäntö on matkalla kohti repressiivisempää suuntaa huolimatta siitä, että hallituksen ääneen sanottu tavoite on rikoslain humanisoiminen. Suurimpia syitä hitaalle kehitykselle ovat korruptio, poliisi- ja oikeuslaitoksen puutteet sekä historiallinen taakka.