Browsing by study line "Suomenkielinen opintolinja"

Aims: Schizophrenia is characterized by cognitive impairment that associates with many problems in everyday life and functioning. Earlier research has hypothesized that antidepressant medication may associate with better cognitive functioning among schizophrenia patients, but empirical results are mixed. This study explored the profile of schizophrenia patients that use antidepressants and asked whether there is an association between antidepressant use and cognitive performance in a clinical patient sample. Because of effects on the central nervous system, benzodiazepines and anticholinergic medications were also considered. Methods: Study participants were drawn from the SUPER-Finland cohort, which was collected among patients with psychotic illnesses in 2016–2018 from all university hospital districts across Finland (n=10474). The analysis included working-age (18–70) patients with a schizophrenia diagnosis (F20) and complete results from the brief cognitive assessment (n=3411). Information about regular medications and psychosocial factors were gathered through questionnaire and interview. Cognition was assessed with CANTAB (Cambridge Neuropsychological Test Automated Battery), out of which the subtests measuring reaction time (RTI) and visual learning (PAL) were included. The association of antidepressants on cognition was examined using both pooled antidepressants and various antidepressant groups as predictors in linear regression models. Gender, age, age of diagnosis, living status, relationship, education, and psychological distress were controlled in the models. Results: Over 35% of schizophrenia patients regularly used at least one antidepressant. On average, schizophrenia patients using antidepressants experienced lower well-being and more psychological distress than patients without antidepressants. The use of antidepressants was not generally associated with better or poorer cognitive performance. However, the use of SNRI antidepressants was associated with a significantly faster reaction time. The use of benzodiazepines was associated with poorer cognitive performance in both reaction time and visual learning. Conclusions: The results support the conclusion that there is generally no meaningful association between antidepressants and better cognitive performance in schizophrenia. However, the association of SNRI-medicines with a slightly faster reaction time is promising and warrants further research. Several psychosocial factors were associated with the cognitive performance of schizophrenia patients, which underlines the need for supporting psychosocial well-being in cognitive rehabilitation.

Ihmisen immuunijärjestelmä on monimutkainen puolustusjärjestelmä, joka koostuu synnynnäisestä ja adaptiivisesta immuniteetista. Synnynnäinen immuniteetti tarjoaa nopean, epäspesifisen vasteen patogeeneille, adaptiivisen immuniteetin tarjotessa hitaamman ja spesifisemmän vasteen. Synnynnäiseen immuniteettiin kuuluvat fyysiset esteet, kuten iho ja limakalvot, epäspesifiset immuunisolut kuten neutrofiilit ja makrofagit, sekä komplementtijärjestelmä, sytokiinit ja akuutin faasin proteiinit. Adaptiiviseen immuniteettiin kuuluvat T- ja B-lymfosyytit, jotka kypsyvät primaarisissa lymfaattisissa elimissä, eli kateenkorvassa ja luuytimessä, ja aktivoituvat antigeenispesifisesti sekundaarisissa lymfaattisissa elimissä, kuten imusolmukkeissa, toiminnallisiksi T- ja B-soluiksi. Adaptiivisen immuniteetin toiminta perustuu T- ja B-solujen antigeenispesifisyyteen, vasta-aineiden klonaaliseen diversiteettiin ja immunologiseen muistiin. Jos B-solujen luokanvaihdossa on häiriöitä, ei B-solujen erilaistuminen eri immunoglobuliiniluokkia tuottaviksi plasmasoluiksi onnistu, ja siten immuunijärjestelmän toiminta jää vajavaiseksi. Tästä on seurauksena muun muassa primaariset immuunisäätelyhäiriöt, kuten yleinen vaihtelva immuunipuutostauti (CVID), joka ilmenee toistuvina infektioina ja toisaalta immuunijärjestelmän yliaktiivisuudella autoimmuniteetin kautta. Monilla CVID-potilailla on sekä autoimmuunimanifestaatioita autoimmuunisairauksien muodossa, sekä lisääntynyt taipumus sairastua erilaisiin infektioihin kuten ylähengitystieinfektioihin. Mekanismeja kaikkien vasta-aineiden luokanvaihtoon vaikuttavien immuunipuutostautien, kuten CVID:n, taustalla ei vielä täysin tunneta. Monien molekyylien, kuten AID:n, Bcl6:n ja Blimp-1:n tiedetään osallistuvan plasmasolujen muodostukseen johtavaan luokanvaihtoon itukeskuksissa. Tutkimuksemme koski APOBEC2-geeniä ja sen potentiaalista vaikutusta B-solujen erilaistumiseen ja edelleen CVID-taudin kulkuun.

Tavoitteet: Matriksin metalloproteinaasit ovat biomarkkereita, jotka osallistuvat elimistössä lukuisiin tulehdusreaktioihin ja patologisiin tiloihin. Tuolinvierustestiä aktiivisen matriksin metalloproteinaasi-8 (aMMP-8) konsentraation määrittämiseksi suuhuuhdenäytteessä voidaan käyttää täydentämään parodontiitin ja muiden systeemisten tulehduksellisten tilojen diagnostiikkaa. Pilottitutkimuksen tavoitteena oli kokeilla tuolinvierustestin käytön soveltuvuutta suu- ja leukakirurgian potilaiden hoidossa ja selvittää syljen aMMP-8-konsentraatioita eri potilasryhmissä. Materiaalit ja menetelmät: aMMP-8-näytteitä kerättiin suu- ja leukakirurgian potilailta yhden kuukauden ajan. aMMP-8-pitoisuudet analysoitiin suuhuuhteesta vieritestillä ja digitaalisen lukijan avulla. Kliinisesti merkittävät potilastiedot kerättiin ja saadut muuttujat arvioitiin. Yli 20ng/ml aMMP-8-pitoisuudet katsottiin olevan kohonneet. Tulokset: Yhteensä haastateltiin 115 potilasta, joista 112 suostui testiin (97,4%). Kohonneita aMMP-8 pitoisuuksia havaittiin 58 potilaalla (51,8%). Luukatoa todettiin 75 (67%) potilaalla, joista 47:llä (62,7%) aMMP-8-pitoisuudet olivat koholla. Potilailla, joilla oli lisääntynyt infektioriski, oli keskimäärin 35,5% korkeammat aMMP-8-arvot verrattuna potilaisiin, joilla ei ollut aiempia sairauksia. Johtopäätökset: aMMP-8-vieritestillä voidaan luotettavasti ja non-invasiivisesti mitata aMMP-8-pitoisuuksia. Tulevissa tutkimuksissa on syytä arvioida aMMP-8-pitoisuuksien yhteyttä ja kliinistä merkitystä spesifisten potilasryhmien välillä. Avainsanat: aMMP-8, metalloproteinaasi, infektio, pilottitutkimus, suu- ja leukakirurgia

Avoidant Restrictive Food Intake Disorder (ARFID) on uusi syömishäiriödiagnoosi DSM-5- ja ICD-11-luokituksissa, ja se korvaa aiemman ICD-10- ja DSM-IV-luokitusten diagnoosin ”lapsen tai imeväisen syömishäiriö”. Tutkielma on narratiivinen katsaus ARFID-syömishäiriöstä, ja tutkielma pyrkii antamaan ajankohtaisen yleiskuvan tästä uudesta ja vähän tunnetusta diagnoosista. Tutkielman tavoitteina on hahmottaa lukijalle ARFID-syömishäiriön merkitystä ilmiönä ja auttaa kliinikkoa ARFID-oireilevien tunnistamisessa ja hoitamisessa. ARFID tarkoittaa valikoivaa syömistä tai ruokien pelkoa, joka johtaa aliravitsemukseen, ravintoaineiden puutostiloihin, riippuvuuteen lisäravinteista tai ruokintaletkusta tai merkittävään psykososiaaliseen haittaan. Erotuksena laihuushäiriöön ARFID:issa ei esiinny painoon liittyvää huolta tai kehonkuvahäiriötä. Oireilun taustalla voi sen sijaan olla aistiherkkyyttä, syömiseen liittyviä pelkoja tai vähäistä mielenkiintoa ruokaa kohtaan. ARFID on erillinen ilmiö tavanomaisesta valikoivasta syömisestä, joka on yleinen ominaisuus ja osa monien lasten normaalia kehitystä. ARFID-oireilun yleisyyttä on pyritty kartoittamaan kyselyiden ja diagnostisten haastatteluiden avulla, mutta arviot yleisyydestä vaihtelevat paljon eri tutkimuksissa. Nykytiedon valossa ARFID ei vaikuta painottuvan mihinkään sukupuoleen, ja vastoin aiempaa näkemystä ARFID-oireilua ei esiinny vain lapsilla vaan myös aikuisilla. Sekä epidemiologisen tutkimuksen että kliinisten havaintojen avulla on selvinnyt, että ARFID-oireilevilla esiintyy autismikirjon oireita ja aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriötä (ADHD) valtaväestöä yleisemmin. ARFID:in hoito tulee toteuttaa yksilöllisesti, mutta nykyisen tutkimusnäytön perusteella erityisesti kognitiivinen käyttäytymisterapia ja ravitsemuskuntoutus ovat tehokkaita hoitovaihtoehtoja. Mikäli potilaan terveys on vaarantunut, ohjataan hänet sairaalahoitoon.

Non-alcoholic fatty liver disease (NAFLD) is the most common liver disease in the Western world covering a range from hepatic steatosis to steatohepatitis (NASH) with or without fibrosis. In a substantial number of patients, steatosis progresses to NASH, which is characterized by inflammation and cell death. Fibrosis increases risk of cirrhosis and overall mortality. NAFLD predisposes to hepatocellular carcinoma. NASH and fibrosis can be diagnosed in liver biopsy. However, non-invasive transient elastography can be used to measure liver stiffness as an estimate for fibrosis. We assessed which physical and biochemical variables associated with liver stiffness measured with transient elastography in 89 subjects. Homeostasis model assessment of insulin resistance (HOMA-IR) had the strongest association with increased liver stiffness in both linear and logistic regression models. It could easily be monitored in patients and used to get initial information on increased liver stiffness. In the literature review, I searched studies examining factors predicting advanced liver fibrosis and evaluated studies that had assessed the accuracy of transient elastography as a non-invasive method.

Avomahahoito on kirurginen hoitokeino, jossa faskia jätetään sulkematta laparostomian jälkeen ja vatsaontelo suojataan tilapäisellä sulku menetelmällä. Avomahahoito on haastavaa ja sen käyttö on perusteltua vatsanalueen kirurgisissa hätätilanteissa, joissa vatsaontelon sisäinen paine uhkaa kohota tai on jo koholla. Vatsaontelon avaaminen laskee sen sisäistä painetta ja suojaa vatsaontelon elimiä vatsaontelon ylipaineoireyhtymältä. Avomahahoito on myös tarpeen, mikäli laparotomian jälkeen vatsaontelon sulku ei ole mahdollista esimerkiksi kudospuutoksen tai -turvotuksen takia. Hoitoon liittyy korkea kuolleisuus sekä komplikaatioriski. Tyypillinen komplikaatio on laparostomia-arpeen myöhemmin kehittyvä arpityrä tai suunniteltu tyrä, joka syntyy, kun avomahahoidon päätteeksi ei ole mahdollista sulkea faskiaa vaan vatsaontelo suljetaan omalla iholla tai ihosiirteellä. Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin retrospektiivisesti potilasasiakirjoista vuosina 2014-2017 Helsingin yliopistollisessa keskussairaalassa hoidettuja avomahapotilaita ja kartoitettiin vatsanpeitteen tyrän syntymistä hoidon komplikaationa. Tyräpotilaiden terveystiedot sekä hoitojakson kulkuun liittyvät keskeiset tiedot kerättiin, ja niiden perusteella analysoitiin näiden potilaiden erityispiirteet ja hoitokeinot sekä ongelmat. Edelleen selvitettiin onnistuiko tyrän korjaaminen myöhemmässä vaiheessa sekä kuvattiin käytetyt leikkausmenetelmät. Lopuksi saatuja tuloksia verrattiin aihetta käsitteleviin tutkimuksiin. Tutkimuksen hoitojaksosta selvinneistä 124 potilaasta 20:lla todettiin tyrä avomahahoidon komplikaationa. Tyräilmaantuvuus oli 16,1%. Tapauksista 10 (50%) oli suunniteltuja tyriä ja 10 (50%) myöhemmin syntyneitä arpityriä. Tyrän korjausleikkaus tehtiin 50% potilaista. Avomahahoidon kesto oli keskimäärin 15,6 vrk ja käytetyin tilapäisen sulun menetelmä oli vatsaontelon sulku verkkoavusteisin alipainesidoksin, jota oli käytetty yhtenä menetelmänä kaikilla 20 potilaalla. Tyrien ilmaantuvuus osoittautui muihin tutkimuksiin verrattuna melko matalaksi, jota luultavasti selittää tämän tutkimuksen lyhyempi leikkauksen jälkeinen seuranta-aika.

Aggregatibacter actinomycetemcomitans aiheuttaa aggressiivista parodontiittia ja levitessään vaikeita infektioita myös muualla elimistössä. Kyseessä on erittäin virulentti bakteeri, jonka aiheuttamien infektioiden hoito pitää sisällään antimikrobilääkityksen lisäksi mekaanisen puhdistuksen. Antibiooteille vastustuskykyisten bakteerikantojen kehittyminen ja leviäminen on vakava maailmanlaajuinen ongelma, joka koskee myös A. actinomycetemcomitansia. Enterococcus faecalis kestää useita antibiootteja joko luonnostaan tai resistenttien kantojen kehittymisen ansiosta. E. faecalis aiheuttaa esimerkiksi virtsatieinfektioita, sepsistä, endokardiittia ja meningiittiä. Bakteriofageja on käytetty pitkään bakteeriperäisten infektioiden hoidossa ja niillä on useita etuja verrattaessa antimikrobilääkkeisiin. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on löytää laboratoriokokein A. actinomycetemcomitans -infektioiden hoitoon sopivia bakteriofageja jätevesi- ja sylkinäytteistä sekä kaupallisesta faagicocktailista ja tutkia E.faecaliksen faagien isäntäkirjoa BioScreen-laitteiston avulla. Tutkimuksen aineistona toimi parodontiittipotilaiden ientaskuista kerätyt A. actinomycetemcomitans-näytteet, eri puolilta Suomea kerätyt jätevesinäytteet ja kaupallinen faagiseos Fagodent. E. faecaliksen isäntäkirjomäärityksessä käytettiin faagihoitoryhmän E. faecalis-kantoja ja faageja. A. actinomycetemcomitansin kasvatus osoittautui haasteelliseksi bakteerin kertymiä muodostavan kasvutavan vuoksi. Tutkimuksessa ei havaittu lyyttisiä faageja kyseisille A.actinomycetemcomitans-kannoille. Tutkimuksessa onnistuttiin löytämään optimaaliset olosuhteet E. faecaliksen faagien toiminnalle.

Luuston metaboliset ongelmat ovat yleinen elämänlaatua alentava vaiva lapsisyöpäpotilailla, eikä niiden optimaalista hoitoa vielä tunneta. Luusto-ongelmien kehittymiseen vaikuttavat syöpään liittyneet hoidot sekä syöpä itse. Aikuisten luusto-ongelmien hoidossa käytettyjä lääkkeitä, bisfosfonaatteja, on käytetty lapsilla perinnöllisen osteoporoosin muodon hoidossa, mutta laajempaa tutkimusnäyttöä niiden käytöstä lapsisyöpäpotilailla ei ole. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää bisfosfonaattien käyttöä lapsisyöpäpotilailla Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirissä vuosina 2002–2019. Tutkimuksessa kerättiin potilastietojärjestelmästä tieto 25 tutkittavan potilaan sairastamasta syövästä, luusto-ongelmasta, annetusta bisfosfonaattilääkityksestä, hoidon mahdollisista sivuvaikutuksista sekä hoidon onnistumisesta. Aineistossa yleisin sairastettu syöpä oli akuutti lymfaattinen leukemia, jota sairasti 17 potilasta. Yleisimmät syyt bisfosfonaattilääkitykselle olivat osteoporoosi ja osteonekroosi. Käytetyin bisfosfonaatti oli pamidronaatti. Seitsemän potilasta sai bisfosfonaattihoidot syöpähoitojen aikana ja 18 syöpähoitojen päätyttyä. Vertailtaessa niitä potilaita, jotka saivat bisfosfonaattihoitoja syöpähoitojen aikana niihin, jotka saivat bisfosfonaattihoidot syöpähoitojen jälkeen, nähtiin bisfosfonaatit syöpähoitojen aikana saaneilla suotuisampi kehitys luuston tiheydessä, kuvantamistuloksissa sekä muissa kliinisissä parametreissä. Tutkittavassa joukossa bisfosfonaattihoidon mahdollisia haittavaikutuksia esiintyi useimmilla potilailla, mutta vakavia haittavaikutuksia ei esiintynyt, vaikka tutkittavana joukkona oli raskaasti hoidetut lapsisyöpäpotilaat. Tutkimuksen perusteella näyttää siltä että, bisfosfonaatit ovat turvallinen ja toimiva vaihtoehto lapsisyöpäpotilaiden luusto-ongelmien hoidossa. Varmemman tiedon saamiseksi tarvitaan vielä kliinisiä kontrolloituja tutkimuksia.

Boerhaaven oireyhtymä on äkillinen ja hengenvaarallinen tila, johon liittyy korkea kuolleisuus. Tilaa on tyypillisesti hoidettu kirurgisin menetelmin, mutta viime vuosikymmeninä endoskooppiset menetelmät ovat yleistyneet Boerhaaven oireyhtymän hoidossa. Tutkielman tavoitteena on verrata Boerhaaven oireyhtymän kirurgista hoitoa (n= 27) ja endoskooppista stenttihoitoa (n= 21) Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirissä vuosien 2004 ja 2019 välisenä aikana. Potilaihin ja toimenpiteisiin liittyvät tiedot on kerätty retrospektiivisesti. Hoitomuotojen välillä ei todettu merkittäviä eroja komplikaatioiden esiintyvyydessä, uusintaoperaatioiden määrässä, tehohoidon tarpeessa, sairaalahoitojakson pituudessa tai kuolleisuudessa. Tämän lisäksi tutkielmaa varten suoritettiin kirjallisuushaku Boerhaaven oireyhtymää ja erityisesti sen kirurgista hoitoa ja endoskooppisesta stenttihoitoa käsitteleviin 2000-luvulla ja sen jälkeen julkaistuihin tutkimuksiin. Hoitomuotoja koskevat havainnot ja löydökset vastaavat aikaisempien tutkimusten tuloksia. Boerhaaven oireyhtymän hoitomuotoja vertailevia tutkimuksia on julkaistu vähän, ja yksittäisiä hoitomuotoja käsittelevien julkaisujen tulokset ovat keskenään ristiriitaisia. Tämä tutkielma tukee näkemystä siitä, että Boerhaaven oireyhtymää voidaan hoitaa tehokkaasti ja turvallisesti sekä kirurgisin menetelmin että endoskooppisesti asetetun stentin avulla.

Purentaelimistön kivulla ja toimintahäiriöillä (temporomandibular disorders, TMD) tarkoitetaan purentaelimistön osien eli leukanivelten, puremalihasten, hampaiston ja niihin liittyvien kudosten kiputiloja ja toimintahäiriöitä. Botuliinitoksiini A (BoNT-A) mainitaan lyhyesti mahdollisena hoitovaihtoehtona TMD:n Käypä Hoito -suosituksessa, mutta tutkimusnäyttö sen käytön vaikuttavuudesta on toistaiseksi vähäistä. Tässä tutkimuksessa haluttiin selvittää botuliinitoksiini A:n vaikutus purentalihasten sähköiseen toimintaan ja TMD-oireisiin, ja muodostaa yhtenäinen hoitosuositus sen käytöstä TMD-vaivoihin Suomessa. Tutkimustulosten mukaan BoNT-A vähentää m. masseterin sähköistä aktiviteettia ja suurella osalla tutkittavista maksimaalisia purentavoimia. Kivun, sen haitta-asteen, masennuksen ja ahdistuksen havaittiin myös vähenevän osalla potilaista. Lisäksi saatiin tietoa siitä, kuinka kauan BoNT-A:n fysiologiset ja subjektiiviset vaikutukset kestävät.