Browsing by master's degree program "Degree Programme in Veterinary Medicine"

Tutkielman tarkoituksena on kerätä yhteen nykyinen tietämys ketoaineista lypsylehmän aineenvaihdunnassa. Katsauksessa käsitellään eri tyyppisiä ketooseja, ketoaineiden muodostumista, niiden muuttumista toisikseen ja niiden vaikutuksia oireisiin, sairastumisriskiin ja hedelmällisyyteen. Lopuksi tarkastellaan, kuinka ketoaineita hyödynnetään ketoosin diagnostiikassa ja arvioidaan erilaisia menetelmiä subkliinisen ja kliinisen ketoosin diagnosointiin. Ketoosi on yksi tärkeimmistä lypsykarjan aineenvaihdunnan sairauksista. Sekä subkliinisellä että kliinisellä ketoosilla on merkittäviä taloudellisia vaikutuksia tiloille. Ketoaineiden merkitys aineenvaihdunnassa on suuri erityisesti alkulypsykaudella, kun lehmä on negatiivisessa energiatasapainossa suuren maitotuotoksen vuoksi. Spontaani ketoosi on korkeatuotoksisten lehmien sairaus. Keskituotos on noussut viime vuosikymmenten aikana paljon, joten voidaan olettaa hyperketonemian yleistyvän. Ketoaineita ovat beetahydroksibutyraatti (BHB), asetoasetaatti ja asetoni, joiden lisäksi myös isopropanoli joskus lasketaan mukaan. Ketoaineet muodostuvat joko hepaattisesti vapaista rasvahapoista hapettamalla tai alimentaarisesti rehun sisältämästä butyraatista. Utare ja pötsi pystyvät muuttamaan ketoaineita toisikseen. Terveillä lehmillä, subkliinisessä ja kliinisessä ketoosissa on erilaiset ketoaineiden suhteet toisiinsa veressä, maidossa ja virtsassa. Hyperketonemian edetessä terveen lehmän ketoainetasoista vakavaan kliiniseen ketoosiin hapettuneiden ketoaineiden, eli asetonin ja asetoasetaatin, suhteellinen osuus kasvaa samalla, kun BHB:n suhteellisuus osuus pienenee. Ketoaineilla on hyödyllisiä vaikutuksia alkulypsykaudella. Ne kattavat merkittävän osan energiantarpeesta ja ylläpitävät suurta maitotuotosta. Tietyissä määrin hyperketonemia on onnistunutta sopeutumista korkeaan maitotuotokseen. Fysiologisen hyperketonemian muuttuessa subkliiniseksi ketoosiksi alkavat ketoaineiden negatiiviset vaikutukset. Subkliinisessä ketoosissa hyperketonemia lisää riskiä sairastua muihin sairauksiin, lehmän aikaisempaan poistoon karjasta, heikentää hedelmällisyyttä ja aiheuttaa immunosuppressiota. Ketoaineita hyödynnetään ketoosin diagnostiikassa. Ketoaineita voidaan mitata verestä, maidosta ja virtsasta. Veren BHB:n mittaamiseen on kehitetty useita kannettavia mittareita, jotka antavat tarkan arvon ketoaineiden tasosta lehmän äärellä. Maidosta ja virtsasta voidaan määrittää ketoainetasot semikvantitatiivisesti, mikä on riittävä kliinisen ketoosin diagnostiikkaan. Yleisesti ottaen verestä mittaaminen on herkin ja tarkin tapa, maitotestit eivät ole tarpeeksi sensitiivisiä subkliinisen ketoosin diagnostiikkaan ja virtsatestit näyttävät liikaa vääriä positiivisia.

Lymfooma on kissojen yleisin, mutta alidiagnosoitu ja -hoidettu kasvainsairaus. Kissojen lymfoomatutkimuksia on tehty vähän ja niiden otoskoot ovat pieniä. Lymfooman hoito perustuu kemoterapiaan, johon osa kissoista vastaa ja toiset ei. Lymfooman ennusteessa ja potilaiden elossaoloajoissa on suurta vaihtelua, ja ennustetekijöitä on tunnistettu vain muutama. Tutkielman tavoitteena oli tutkia kissan lymfooman esiintyvyyttä, diagnostiikkaa, hoitoa ja ennustetta sekä tuottaa samalla uutta suomenkielistä tietoa kissan lymfoomasta ja hoidosta. Tutkielman tutkimusosio perustui Yliopistollisessa pieneläinsairaalassa vuosina 2010–2020 epäillyn tai varmennetun lymfooman takia hoidettujen kissojen muodostamaan potilasaineistoon. Aineisto kerättiin hakukriteerien avulla ProvetNet-potilastietokannasta rajatuista 387 kissasta, joista 63 sairasti sytologisen tai histopatologisen näytteen avulla varmennettua lymfoomaa. Lymfoomaa sairastaneiden kissojen hoitokertomuksista kerättiin potilaiden taustatiedot, kliiniset oireet, laboratorio-, kuvantamis- ja sytologisten tutkimusten tulokset, diagnosoidun lymfooman tyyppi ja anatominen sijainti, käytetyt hoitomuodot ja elossaoloaika diagnostisesta näytteenotosta kissan kuolemaan tai eutanasiaan. Tiedot kirjattiin Excel-taulukkoon, muutettiin numeeriseen muotoon ja tilasto-ohjelmaan analysointia varten. Tutkimustulokset yhtenivät aikaisempien tutkimusten kanssa. Suurin osa lymfoomapotilaista oli keski-ikäisiä maatiaiskissoja ja FIV:n (feline immunodeficiency virus) eli kissan immuunikatoviruksen ja FeLV:n (Feline leukaemia virus) eli kissan leukemiaviruksen osalta negatiivisia. Uroksia (n=35) oli naaraita (n=28) enemmän. Suurin osa todetuista lymfoomista sijaitsi ruoansulatuskanavassa, primaarielimen ulkopuolelle levinneinä. Hoitovasteet ja elossaoloajat vaihtelivat, eikä selkeitä ennustetekijöitä todettu. Suurin osa kissoista, joille kemoterapia aloitettiin, vastasi hoitoon nopeasti tai heikkeni nopeasti hoidosta huolimatta. Yksittäisten potilaiden kohdalla elossaoloajat olivat kirjallisuudessa esitettyä pidempiä, hoitomuodoista riippumatta. Vaikka kissan lymfooma on harvoin parannettavissa, voidaan erilaisilla hoidoilla saavuttaa laadukasta elinaikaa kuukausia tai jopa vuosia lymfoomatyypistä ja potilaan lähtötilanteesta riippumatta. Omistajille tulisi kertoa eri hoitovaihtoehdoista ja tehdä hoitokokeiluja solunsalpaajilla, kortisonilla ja B12-vitamiinilisällä nykyistä aktiivisemmin myös pelkän sytologiaan perustuvan diagnoosin perusteella.

Nautojen hengitystietulehdukset ovat yksi yleisimmistä kuolleisuuden aiheuttajista ja yleisin lisääntyneen sairastuvuuden syy vasikkakasvattamoissa maailmalla ja Suomessa. Suomalaisissa vasikkakasvattamoissa hengitystietulehdukset ovat yleisin syy antibioottikuurin aloitukseen. Sairastuvuuden lisäksi hengitystietulehdukset aiheuttavat lihantuotannossa heikentynyttä päiväkasvua vasikoilla, alentavat rehun hyötysuhdetta sekä heikentävät ruhojen laatua. Maidontuotannossa vasikkana sairastettu BRD viivästyttää ensimmäistä poikimista, lisää riskiä tulla teurastetuksi ennen ensimmäistä maidontuotantokautta sekä vähentää todennäköisyyttä pysyä karjassa ensimmäisen maidontuotantokauden loppuun asti. Vasikoiden hengitystietulehduksien diagnostiikka pelkkien oireiden mukaan ei ole luotettavaa. Ultraäänitutkimuksen avulla voidaan nähdä vasikalla bronkopneumoniaan viittaavia löydöksiä sensitiivisyydellä 79,4 %–94 % ja spesifisyydellä 93,9 %–100 %. Maailmalla ultraäänidiagnostiikka vasikoiden hengitystietulehduksissa on yleistymässä, mutta Suomessa vielä toistaiseksi pienimuotoista. Tutkimuksen tavoitteina oli tutkia vasikoiden rintaonteloa ultraäänellä käytännön olosuhteissa vasikkakasvattamoissa, muodostaa kertyneistä ultraäänitutkimushavainnoista erilliset löydösryhmät löydöksiin ja aiempiin tutkimuksiin perustuen sekä verrata yksittäisten kliinisten oireiden yhteyttä ultraäänitutkimuslöydöksiin koko otannassa. Tutkimuksen hypoteeseina oli, että ultraäänitutkimuksella päästään tarkempaan diagnoosiin vasikoiden hengitystietulehduksissa kuin pelkästään kliinisellä tutkimuksella sekä että ultraäänitutkimuksen avulla löydetään oireettomilla vasikoilla suuria tiivistymiä keuhkoista. Tutkimuksen aineistona oli 66 vasikkaa kahdelta vasikkakasvattamolta Pohjois-Pohjanmaalta. Vasikoille tehtiin kliininen ja ultraäänitutkimus. Rintaontelon ultraäänitutkimuksia tehtiin pääsääntöisesti nupoutusta varten rauhoitetuille vasikoille. Tutkimusten löydöksistä tehtiin SPSS-ohjelmistolla kuvaajia, joita vertailtiin keskenään silmämääräisesti ilman tilastollisia analyyseja. Tuloksissa oireista yskä, epänormaali hengitys auskultoidessa, korkea hengitystiheys sekä erityisesti voimakas auskultaatiolöydös korreloivat positiivisesti ultraäänitutkimuksella löydettyjen suurien tiivistymien kanssa. Muilla oireilla oli vähäistä tai ei ollenkaan korrelaatiota ultraäänitutkimuslöydöksien kanssa. Tuloksien perusteella vasikan bronkopneumonian diagnosointiin pelkkä kliininen tutkimus ei ole tarkkaa. Ultraäänitutkimus on tarkempi keino löytää bronkopneumoniaan viittaavia tiivistymiä vasikoiden keuhkoista, mikä vastaa ensimmäistä hypoteesia. Kyseisissä vasikkakasvattamoissa ei löytynyt suuria tiivistymiä oireettomilta ja lääkitsemättömiltä vasikoilta, mikä puolestaan on ristiriidassa toisen hypoteesin mukaan. Syynä tähän on mahdollisesti se, että kyseisissä vasikkakasvattamoissa aloitetaan riittävän herkästi antibioottikuuri hengitystieoireileville vasikoille. Vasikoiden rintaontelon ultraäänitutkimus osoittautui käytäntöön sopivaksi apukeinoksi hengitystietulehduksien diagnostiikassa. Ultraäänitutkimusta voidaan hyödyntää yksilötasolla sairaiden vasikoiden tarkempaan diagnostiikkaan ja uudishiehojen valinnassa sekä tilatasolla esimerkiksi hoitorajan riittävyyden seurantaan.

Atooppinen dermatiitti eli atopia on koirilla yleinen allerginen tulehduksellinen ihosairaus. Atopiaa sairastavilla koirilla on IgE-välitteinen yliherkkyysreaktio erilaisia ympäristöallergeeneja kohtaan. Tautiin liittyy epänormaali ihon suojakerros ja ihon tulehdusreaktio sekä sekundääriset stafylokokkibakteerien ja Malassezia-hiivan aiheuttamat iho- ja korvatulehdukset. Oireena on usein voimakas kutina. Atopiaa esiintyy myös monen muun taudin taustasyynä. Useita atooppisia sairauksia voi esiintyä samaan aikaan, esimerkiksi allergista astmaa, nuhaa ja silmän sidekalvontulehdusta. Tämän lisensiaatintutkielman kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on esitellä koiran atooppista dermatiittia, sen hoitoa ja siihen liittyviä sairauksia. Tutkimusosuuden tavoitteena on selvittää tilastotieteen keinoin atopian ja muiden koirilla esiintyvien sairauksien yhteyttä. Tutkimuksen hypoteesina on, että atooppista dermatiittia sairastavilla koirilla esiintyy keskimääräistä enemmän tiettyjä muita sairauksia, kuten korva-, iho- ja varvasvälitulehduksia. Tutkimuksen aineistona käytettiin suomalaista DOGRISK-ruokintakyselyä koiranomistajille, joka oli internetissä avoinna vuosina 2009–2021. Tutkimukseen osallistui kaiken kaikkiaan 10470 koiraa, joista atopiaa sairastavia oli 1723 ja ei atopiaa sairastavia 8747. Näiden ryhmien välillä vertailtiin perustietoja, kuten ikää, sukupuolta, rotua, koiran syntymäpaikkaa ja painoa. Lisäksi tarkasteltiin atopian kanssa korreloivien sairauksien esiintyvyyttä suomalaisilla koirilla, sairauden alkamisikää, emän sairauksia, ruokinnan vaihdoksen vaikutusta oireisiin sekä yleisimpiä lääkityksiä atopian hoidossa. Atopiaa sairastavilla koirilla paino oli hieman suurempi kuin ei atopiaa sairastavilla. Uuteen kotiin siirtyneet koirat sairastivat hieman useammin atopiaa kuin syntymäkotiin jääneet koirat. Muuten perustiedot eivät poikenneet tutkimusryhmien välillä merkittävästi. Yleisimmät koirarodut molemmissa tutkimusryhmissä olivat saksanpaimenkoira, labradorinnoutaja ja kultainennoutaja. Atopian kanssa korreloivat: ihotulehdus, korvatulehdus, varvasvälitulehdus ja suolistosairaudet. Näistä ensimmäisenä alkoivat suolistosairaudet, sitten atopia, korvatulehdus, ihotulehdus ja viimeisenä varvasvälitulehdus. Poikkeuksellisesti atopiaa sairastavilla koirilla korvatulehdukset alkoivat ennen atopiaa. Atooppisen dermatiitin keskimääräinen alkamisikä oli 1,86 vuotta. Atopiaa sairastavien koirien emillä oli tilastollisesti merkitsevästi enemmän atopiaa, korva-, iho-, varvasvälitulehduksia ja suolistosairauksia kuin ei atopiaa sairastavien koirien emillä. Ruokavalion muuttaminen auttoi 20–50 %:lla atopiaa sairastavista koirista atopiaan, korva- ja ihotulehdukseen sekä suolistosairauksiin. Hieman alle 10 % koki saavansa avun ruokavalion muutoksesta varvasvälitulehduksiin. Yleisin atopian hoitoon käytetty lääke on kortisoni, toiseksi eniten käytetään siklosporiinia. Hypoteesi piti paikkansa ja vaikuttaa siltä, että atopia ilmenee koirilla erilaisina iho-, korva- ja varvasvälitulehduksina sekä suolisto-oireina. Tämän takia siitä tulisi puhua syndroomana. Tutkimus antaa viitteitä siitä, että ruokavalion vaihtamisesta on hyötyä koirille, joilla on näitä oireita. Aiheesta tarvitaan kuitenkin lisää tutkimusta ja kliinisiä kokeita.

Eosinofiilit ovat valkosoluja, jotka ovat tärkeitä välittäjäsoluja erityisesti allergisissa reaktioissa, tulehdusprosesseissa ja puolustuksessa parasiittejä vastaan. Veren ja kudosten eosinofilia tunnistetaan yhdeksi tärkeimmäksi toimijaksi immuniteetissa loisia vastaan ja allergisten sairauksien patogeneesissä. Termit ’’pulmonaarinen eosinofilia’’ ja ’’keuhkojen eosinofiilinen tulehdus’’ kattavat kirjallisuudessa laajan alan tarttuvia ja ei-tarttuvia keuhkosairauksia koirilla ja kissoilla, joihin liittyy eosinofiilien tunkeutuminen keuhkoihin, ja toisinaan myös perifeerinen veren eosinofilia. Termistö ja sairauksien luokittelu kuitenkin vaihtelee kirjallisuudessa ja tutkimuksissa runsaasti. Vain muutamat tutkimukset ovat käsitelleet koiran ja kissan eosinofiilisten keuhkosairauksien kirjoa laajemmin. Keuhkojen eosinofiilinen tulehdus liittyy moniin, taudinkuvaltaan toisiaan muistuttaviin oireyhtymiin. Tässä kirjallisuuskatsauksessa tehdään katsaus koirien ja kissojen eosinofiilisiin keuhkosairauksiin, joista käsitellään kissan astmaa, koiran eosinofiilistä bronkopneumopatiaa ja eosinofiilistä bronkiittia sekä koiran ja kissan eosinofiilistä keuhkotulehdusta aiheuttavia loisia. Näiden sairauksien etiologiaa ja patofysiologiaa, anamneesia, oireita, diagnostiikkaa sekä hoitoa ja ennustetta käsitellään yleisesti. Keuhkojen eosinofiilinen tulehdus voi kehittyä vasteena lois-, sieni- tai kasvainsairauksille tai immunologisena vasteena tuntemattomalle laukaisijalle. Eosinofiilisten keuhkotulehdusten jaottelussa hyödynnetään hematologiaa, diagnostista kuvantamista ja bronkoskopiaa sekä keuhkohuuhtelunäytteen sytologista arviointia. Tarkan diagnoosin asettaminen voi olla vaikeaa, sillä oireenkuva ja rintaontelon kuvantamislöydökset voivat olla päällekkäisiä. Eosinofiilisille keuhkotulehduksille on ominaista yskä, keuhkokudoksen eosinofilia, ja usein myös veren eosinofilia. Useimmissa tapauksista etiologia ei selviä. Eosinofiilinen keuhkosairaus (eosinophilic lung disease, ELD) terminä tunnetaan hyvin ihmis- ja eläinlääketieteessä, ja sen ajatellaan voivan koiralla johtaa erilaisiin kliinisiin oireyhtymiin: eosinofiiliseen bronkiittiin, eosinofiiliseen bronkopneumopatiaan sekä eosinofiiliseen granulomatoosiin, joista eosinofiilistä bronkopneumopatiaa ja eosinofiilistä bronkiittia pidetään yleisempinä kuin eosinofiilistä granulomatoosia. On vielä epäselvää, onko niillä sama etiopatogeneesi vai edustavatko ne täysin erillisiä sairausprosesseja. Kissoilla hengitysteiden eosinofiilinen tulehdus voi viitata löydöksenä loisten lisäksi allergeenien aiheuttamaan yliherkkyysreaktioon, kuten astmaan. Vaste glukokortikoidihoitoon on liitetty immuunitoiminnan parametrien normalisoitumiseen kissan astmassa sekä koiran eosinofiilisessä bronkopneumopatiassa ja eosinofiilisessä bronkiitissa. Pitkittynyt tai jopa elinikäinen hoito on usein tarpeen, koska pahenemisvaiheet ovat yleisiä. Loisten mahdollisuus eosinofiilisen keuhkotulehduksen ja hengitystieoireilun aiheuttajana on tärkeää pitää erotusdiagnoosina myös Suomessa, erityisesti nuorilla koirilla ja kissoilla. Lisätutkimusta aiheesta tarvitaan. Tutkimukset, joissa määritellään tiukemmat eosinofiilisten keuhkosairauksien alaryhmät, voivat tarjota parempaa ymmärrystä taudin molekyylimekanismeista ja taustalla olevasta immunopatogeneesistä, ja sen myötä parempaa hoitoa ja elämänlaatua, ennakoitavampaa hoitovastetta ja jopa sairauksista parantumista.

Koirien ja kissojen häntä osallistuu liikkeisiin, tasapainoon, kommunikointiin ja lämmönsäätelyyn. Kuitenkin osa koirista ja kissoista syntyy normaalia lyhythäntäisempinä tai jopa hännättöminä. Tässä kirjallisuuskatsauksessa luodaan yleiskatsaus koirien ja kissojen lyhythäntäisyyteen ja hännättömyyteen sekä selvitetään, mitkä geneettiset tekijät ovat sen taustalla. Lisäksi syvennytään koirien ja kissojen hännättömyyden ja lyhythäntäisyyden terveysvaikutuksiin sekä käsitellään asiaa hieman jalostusnäkökulmasta. Koirien ja kissojen lyhythäntäisyyttä ja hännättömyyttä aiheuttavat useat geneettiset tekijät, joista osa on vielä tuntemattomia. Ympäristötekijät voivat vaikuttaa hännänpituuteen yksinään tai geneettisten tekijöiden lisäksi. Koirien yleisin lyhythäntäisyyden ja hännättömyyden taustalla oleva geneettinen tekijä on T-box-mutaatio. Se on T-geenin missense-mutaatio, joka haploinsuffisienssin kautta aiheuttaa normaalia lyhyemmän hännän. Myös DVL2-mutaatio on merkittävä koirien lyhythäntäisyyttä aiheuttava tekijä. Se on DISHEVELLED 2 (DVL2) -geenin deleetio-mutaatio, jonka seurauksena koiralle kehittyy niin sanottu korkkiruuvihäntä. Lisäksi Ankyrin Repeat Domain 11 (ANKRD11) - ja Activin A Receptor Type 2B (ACVR2B) -geenit ja CpG-toistojakson variaatio Secreted Frizzled Related Protein 2 (SFRP2) -geenissä voivat aikaansaada gyeongjunkoirien lyhythäntäisyyden. Kissoilta on löydetty kolme T-geenin deleetio-mutaatioita (c.998delT ja c.1169delC ja c.1199delC), jotka ovat lyhythäntäisyyden ja hännättömyyden taustalla varsinkin manx-rotuisilla kissoilla. Kyseiset mutaatiot aiheuttavat lyhythäntäisyyttä ja hännättömyyttä myös osalla amerikan bobtail ja pixiebob-rotuisista kissoista. Lisäksi hes family bHLH transcription factor 7 (HES7) -geenin missense-mutaatio (HES7-mutaatio) aikaansaa normaalia lyhyemmän hännän japanin bobtail -rotuisilla kissoilla ja kiinalaisilla katukissoilla. HES7-mutaatiolla ei ole havaittu vaikutusta sairastuvuuteen, kuolleisuuteen tai lisääntymiskykyyn, vaikkakin näillä lyhythäntäisillä kissoilla tavataan lisäksi usein häntämutkia, kaudaalisia puolinikamia, välimuotoisia nikamia, epänormaali selkänikamakaava ja toisinaan ylimääräisiä kylkiluita. Useilla hännättömillä manx-kissoilla on kliinisiä sairauksia ja kehitysvammoja, kuten pidätyskyvyttömyyttä, megakoolonia ja ristiluun puutoksia. Näiden oletetaan liittyvän hännättömyyteen. Lisäksi nämä T-geenin mutaatiot ovat homotsygoottisina letaaleja. Koirilla T-box-mutaation on havaittu aiheuttavan vain normaalia lyhyempää häntää ja pienentyneitä pentuekokoja mutaation letaalisuuden takia. Sen sijaan DVL2-mutaatiolla on useita terveysvaikutuksia, kuten nikamaepämuodostumat ja niiden aiheuttamat neurologiset oireet ja kasvanut BOAS-riski (brachycephalic obstructive airway syndrome, brakykefaalinen oireyhtymä). Jalostuksen avulla voidaan esimerkiksi alentaa nikamaepämuodostumien esiintymisfrekvenssiä, ja T-geenin mutaatioiden letaalisuuden takia jalostusvalinnoissa tulee kiinnittää huomiota hännättömyyteen ja lyhythäntäisyyteen. Koirien T-box-mutaatio ja DVL2-mutaatiot sekä kissojen HES7 ja kaksi T-geenin mutaatioista ovat testattavissa kaupallisten geenitestien avulla, joita voidaan hyödyntää geneettisen hännättömyyden ja lyhythäntäisyyden toteamiseen.

Koiran kroonisella gastriitilla tarkoitetaan mahalaukun tulehdusta, jonka aiheuttamat oireet ovat kestäneet yli kolme viikkoa. Tarkka diagnoosi koiran krooniseen gastriittiin saadaan kliinisten oireiden, gastroskopian eli mahalaukun tähystyksen sekä sen yhteydessä otettavien kudosnäytteiden avulla. Tällä hetkellä Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisen tiedekunnan (ELTDK, HY) pieneläinsairaalassa otetaan kudosnäytteitä vakiintuneen käytännön mukaisesti neljästä eri osasta mahalaukkua: mahan runko-osasta, mahanpohjukasta, mahalaukun lovesta sekä mahanportin sopesta. Kudosnäytteiden histopatologinen arviointi tehdään World Small Animal Veterinary Association (WSAVA)-luokittelujärjestelmän sekä sen pohjalta kehitetyn yksinkertaistetun arviointimallin ohjeistusten mukaisesti. Tämän retrospektiivisen tutkimuksen tavoitteena oli selvittää ovatko tulehdusmuutokset mahalaukun eri osissa laadultaan ja voimakkuudeltaan yhteneviä sekä esiintyykö nykyisellä näytteenottokäytänteellä päällekkäisyyttä tulehdusmuutosten esiintyvyyden osalta. Tutkimuksen hypoteesina oli, että tulehdusmuutosten laatu ja voimakkuus ovat yhteneviä mahalaukun eri osien välillä. Materiaalina käytettiin kroonisesti ruoansulatuskanavaoireisten koirien mahalaukun limakalvon endoskooppisia eli tähystyksellisiä kudosnäytteitä, jotka oli otettu Helsingin yliopiston ELTDK:n pieneläinsairaalassa 1.9.2018-1.9.2022. Tutkimukseen valikoitui 59:n koiran mahalaukun endoskooppiset kudosnäytteet. Kudosnäytteiden histopatologisista lausunnoista taulukoitiin numeerisesti Microsoft Excel -laskentataulukko-ohjelmistoon tulehdusmuutosten laatu sekä voimakkuus kussakin näytteenottokohdassa. Tulehdusmuutosten laadun ja voimakkuuden yhdenmukaisuutta näytteenottokohtien välillä tutkittiin kappa statistiikalla ja visualisoitiin Venn-diagrammien avulla. Tulehdusmuutosten laatu- ja voimakkuusluokkien jakautumista näytteenottokohtien välillä mallinnettiin ympyräkaavioilla. Tässä tutkimuksessa eosinofiilinen gastriitti oli yleisin löydös kaikissa näytteenottopaikoissa mahanportin soppea lukuun ottamatta. Suuri osa (47–61 %) tulehdusmuutoksista oli kaikissa näytteenottopaikoissa lieviä. Tulehdusmuutosten laadun yhdenmukaisuus kaikkien näytteenottokohtien välillä oli hyvä (k=0.660, p<0.005), mutta voimakkuuden yhdenmukaisuus ainoastaan kohtalaista (0.515, p <0.005). Kun mahanportin sopen näytteet jätettiin vertailusta pois, yhdenmukaisuus laadun osalta nousi (k=0,737) ja voimakkuuden yhdenmukaisuus ylsi hyvälle tasolle (k=0,642). Neljän näytteenottokohdan välillä muutokset olivat identtisiä sekä laadun että voimakkuuden osalta 42 %:lla tapauksista. Mahan runko-osan, mahanpohjukan ja mahalaukun loven välillä samanlaatuisia ja yhtä voimakkaita tulehdusmuutoksia oli 56 %:lla (33/59) tapauksista. Tämän tutkimuksen tulosten perusteella nykyisten näytteenottokohtien välillä päällekkäisyyttä esiintyy etenkin mahan runko-osan, mahanpohjukan ja mahalaukun loven näytteissä. Mahanportin soppi poikkesi tulehdussolujen laadussa ja soluinfiltraatin voimakkuudessa eniten muista näytteenottokohdista. Näin ollen tulehdusmuutosten laatu ja voimakkuus eivät olleet täysin yhteneviä kaikkien mahalaukun osien välillä. Ennen tarkempia johtopäätöksiä kunkin näytteenottokohdan merkityksestä diagnoosille tarvitaan lisätutkimusta muidenkin kuin histologisten tulehdusmuutosten esiintyvyydestä mahalaukun eri osissa.

Lonkkanivelen kasvuhäiriö kuuluu yleisimpiin koiralla esiintyviin ortopedisiin sairauksiin. Uni- tai bilateraalisesti esiintyvässä sairaudessa lonkkanivel on väljä ja reisiluun pää subluksoi eli liikkuu osittain sijoiltaan pois lonkkamaljasta, kun lonkalle varataan painoa. Nivelen väljyys ja subluksaation aste vaihtelevat yksilön lonkkanivelten välillä ja eri yksilöiden välillä. Lonkkanivelen kasvuhäiriön seurauksena painon varaamisesta johtuvat voimat jakautuvat epätasaisesti reisiluun päässä ja lonkkamaljassa, jolloin nivelen muoto muuttuu ja nivelpinnat altistuvat nivelrikkomuutoksille. Lonkkanivelen kasvuhäiriöön liittyvät leesiot eivät ole nähtävissä eläimen syntyessä, mutta ne voivat kehittyä merkittävästi jo yhden vuoden ikään mennessä. Lonkkanivelen kasvuhäiriö on polygeeninen sairaus. Ympäristötekijät eivät aiheuta lonkkanivelen kasvuhäiriötä, mutta ne voivat toimia sairauden laukaisevana tekijänä sekä määrittää kasvuhäiriön voimakkuutta ja kehittymisen nopeutta. Lonkkanivelen kasvuhäiriön kehitykseen vaikuttavia tekijöitä ovat nivelen löysyys, vartalon tyyppi, ravinto, kasvunopeus ja luutumisen kehitys, anionivaje, nivelen rasitus sekä hormonaaliset tekijät. Useita tekijöitä voi ilmentyä yhtä aikaa ja niiden fenotyyppinen ilmentyminen vaihtelee rotujen välillä ja rodun sisällä. Lonkkanivelen kasvuhäiriö vaikuttaa olevan varsin yleistä suurikokoisilla ja raskasrakenteisilla roduilla, brakykefaalisilla roduilla sekä roduilla, joiden vartalon pituuden suhde korkeuteen on suuri. Lonkkanivelen löysyyttä voidaan arvioida palpatorisesti Ortolanin kokeella, mutta lopullinen kasvuhäiriödiagnoosi tehdään yleensä arvioimalla röntgenkuvista lonkkanivelen löysyyttä, subluksaatiota, nivelpintojen kongruenssia eli yhtenevyyttä sekä reisiluun pään ja lonkkamaljan remodelling-muutoksia. Vaikka lonkkanivelen kasvuhäiriöllä on todennäköisesti suurelta osin sama geneettinen tausta rodusta huolimatta, vaikuttaa siihen myös useita osittain rotukohtaisia pienen tai kohtalaisen vaikutuksen lokuksia. Pienet otoskoot sekä heikosti löydetyt roduille yhteiset kausaaliset variantit ovat johtaneet hajanaisiin ja suuren kuvan kannalta merkityksettömiin löydöksiin. Tiedeyhteisölle on vielä epäselvää, kuinka paljon roduille yhteiset ja yksittäisille roduille ominaiset variantit vaikuttavat lonkkanivelen kasvuhäiriön ja koiran muiden kompleksisten sairauksien riskiin. Lonkkanivelen kasvuhäiriöön linkittyvien lokusten välillä on hajontaa jopa populaatioiden välillä saman rodun sisällä. Lonkkanivelen kasvuhäiriön geneettisen taustan selvittämiseksi vaaditaan lukuisia tutkimuksia suurella populaatiolla, jossa eri rotuja tai niiden sekoituksia edustavia koiria on fenotyypitetty samojen kriteerien mukaisesti ja yksilöllisesti. Ihmisen kehityksellinen lonkkanivelen epämuodostuma on koiran lonkkanivelen kasvuhäiriön tavoin monitekijäinen ja etiologialtaan epäselvä sairaus. Koira toimii hyvänä luonnollisena tautimallina ihmisen lonkkanivelen epämuodostumalle sairauksien samankaltaisen etenemisen, leesioiden, diagnostiikan ja hoitomenetelmien ansiosta.

Koira (Canis lupus familiaris) on kulkenut ihmisen rinnalla tuhansia vuosia ja on nykyään maailman yleisin lemmikki. Koiran ja ihmisen yhteisevoluutio on saattanut edesauttaa lajien välisen sosiaalisen viestinnän kehittymistä ja olla merkittävässä osassa erityisen suhteen muodostumisessa koiran ja ihmisen välille. Koiran stressiä voidaan arvioida käyttäytymisen perusteella, mutta koska käyttäytymisvasteet voivat olla erittäin hienovaraisia sekä yksilöllisiä, on stressin arvioimisessa syytä käyttää lisänä fysiologisia parametrejä. Stressin ilmenemiseen koiran käyttäytymisessä vaikuttavat muun muassa stressitekijän laatu, voimakkuus ja toistumistiheys, stressin kesto sekä koiran luonne, sukupuoli ja rotu. Koiran stressiherkkyyteen ja resilienssiin vaikuttavat useat perintö- ja ympäristötekijät, kuten luonne, varhaiset elämänkokemukset sekä koiran ja omistajan kiintymyssuhde. Koiran ja omistajan välistä suhdetta voidaan verrata lapsen ja vanhemman väliseen kiintymyssuhteeseen. Kiintymyssuhteen tyypin on havaittu vaikuttavan koiran stressiin ja stressinhallintaan. Turvallinen kiintymyssuhde liittyy koiran alhaisempiin stressitasoihin, kun taas turvattoman sekä organisoitumattoman kiintymyssuhteen on havaittu liittyvän korkeampiin stressitasoihin. Myös omistajan luonne ja käyttäytyminen vaikuttavat koiran kokemaan stressiin. Etenkin omistajan neuroottisuuden on havaittu liittyvän vahvasti koiran alhaisempiin lyhyen ja pitkän aikavälin kortisolitasoihin. Lisäksi useissa tutkimuksissa on havaittu viitteitä omistajan ja koiran välisestä tunteiden tarttuvuudesta. Koirat ovat herkkiä aistimaan omistajansa tunnetilaa, ja omistajan ja koiran välillä on havaittu sekä lyhyt- että pitkäaikaista stressin synkronisaatiota. Koiran hyvinvoinnin kannalta olisi tärkeää, että omistaja kykenisi tunnistamaan koiran stressiä ja näin mahdollisesti myös keskeyttämään stressin etenemisen ennen kuin koiran hyvinvointi vaarantuu. Oksitosiinilla vaikuttaisi olevan merkittävä rooli koiran ja omistajan välisessä suhteessa. Positiivinen vuorovaikutus koiran ja omistajan välillä nostaa molempien oksitosiinitasoja, ja oksitosiinitasot ovat korkeammat koirilla ja omistajilla, joilla on voimakkaampi tunneside toisiinsa. Oksitosiinilla on lisäksi merkittävä rooli kortisolin vastavaikuttajana madaltaen stressivastetta. Koiran ja omistajan välisen suhteen onkin havaittu vaikuttavan enemmän koiran syljen kortisolitasoihin kuin ympäristön stressitekijöiden. Se, miten voimakkaana omistaja kokee suhteensa koiraan, liittyy myös koiran kohonneeseen sykevaihteluun ja edelleen sympaattisen hermoston aktiivisuuden heikkenemiseen ja parasympaattisen hermoston aktiivisuuden voimistumiseen. Stressi voi heikentää koiran hyvinvointia merkittävästi ja johtaa käyttäytymisongelmiin ja edelleen koiran hylkäämiseen, eutanasiaan tai jopa kansanterveydellisiin ongelmiin. Koiran stressiin vaikuttavat useat eri tekijät, ja toisaalta vastuu koiran stressistä ja hyvinvoinnista kuuluu useille eri tahoille. Koiran stressin ehkäiseminen ja hoito ovat vielä lapsen kengissä, mutta tieto lisääntyy koko ajan, ja sitä myötä myös stressin ehkäiseminen ja hoito tehostuvat.

Koiran kaularanka koostuu seitsemästä nikamasta. Jokaisen nikaman perusrakenne on samanlainen, mutta varsinkin kaksi ensimmäistä kaulanikamaa ovat pitkälle erilaistuneita ja eroavat toiminnallisesti sekä anatomisesti muista. Kannattajanikama sijaitsee heti kallon takana ja mahdollistaa pään nyökkäyksen. Siinä on siipimäiset ulokkeet, mutta tyypillisestä nikamasta poiketen siitä puuttuvat okahaarake ja nikamarunko. Toinen kaulanikama, kiertonikama, mahdollistaa pään kiertämisen. Sen erikoisuuksia ovat suuri ja pitkänomainen okahaarake sekä päätä kohti suuntautuva hammasmainen uloke. Koiranpentujen selkärangan luutuminen alkaa emon kuudennella tiineysviikolla ja tapahtuu pääosin rustosyntyisesti. Vastasyntyneellä koiranpennulla voidaan havaita yksittäisiä nikaman osia, mutta kannattaja- ja kiertonikaman muotoutuminen tapahtuu suurimmilta osin vasta 12 viikon ikään mennessä. Koirilla esiintyy useita synnynnäisiä kaularangan epämuodostumia, ja näistä useat voivat aiheuttaa vakavia neurologisia oireita painaessaan selkäydintä. Tunnetuin on Chiari-tyyppinen epämuodostuma, jossa kallon kaudaalikoppa kehittyy liian pieneksi kattamaan täysin pikkuaivot ja aivorungon. Cavalier kingcharlesinspanieleilla sen on todettu olevan perinnöllinen. Kaularangan kraniaaliosan epämuodostumia on monenlaisia, mutta yleisimpiä ovat nikamien yhteenluutumat, kannattaja-kiertonikamanivelen epävakaus ja kiertonivelen hampaan vajaakehitys. Kaudaalisen kaularangan tunnetuin epämuodostuma on Wobblerin syndroomaa aiheuttava nikaman asennon muutos. Tämä lisensiaatintutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksen lisäksi alkuperäistutkimuksesta. Englantilaisilta bullterriereiltä on löydetty kaularangan kiertonikamasta uudenlainen epämuodostuma, jossa okahaarake koostuu erillisestä lineaarisesta osasta ja joka on osalla yksilöistä jopa irrallinen. Myös suomalaiset eläinlääkärit olivat kliinisessä potilastyössä havainneet sattumalöydöksinä samanlaisia muutoksia. Tutkimuksen päätavoitteena oli selvittää tämän muutoksen yleisyyttä Suomessa asuvilla bullterriereillä. Hypoteesi oli, että kiertonikaman okahaarakkeen muutos on synnynnäinen epämuodostuma, joka on yleinen suomalaisilla bullterriereillä. Aineisto kerättiin kahdesta valmiina olevasta tietokannasta sekä suoraan koiranomistajilta kyselylomakkeella. Koira, jonka kaularangasta oli olemassa sivuttaissuuntainen röntgen-, magneetti- tai tietokonetomografiakuva, pystyi osallistumaan tutkimukseen. Myös kääpiöbullterrierit otettiin mukaan tutkimukseen rotujen läheisen historian vuoksi. Tutkimuksessa oli mukana 42 bullterrieriä, joista 17:llä (40,5 %) todettiin kiertonikaman okahaarakkeen muutos. Tämä tutkimus osoittaa muutoksen olevan melko yleinen Suomessa asuvilla bullterriereillä. Muutoksen ei voitu osoittaa olevan periytyvä näin suppean aineiston perusteella. Sen voidaan kuitenkin olettaa periytyvän, koska sen yleisyys rotupopulaatiossa on ilmeistä. Muutoksen taustasyytä ei saatu selville tässä tutkimuksessa. Lisäksi kahdella kääpiöbullterrierillä todettiin samanlainen muutos kiertonikamassa. Kiertonikaman okahaarakkeen muutos ei todennäköisesti aiheuta osalle koirista minkäänlaisia kliinisiä oireita, mutta kaularangan kipuoireista kärsivän bullterrierin kaularanka voi olla jatkossa tarpeen röntgenkuvata muutoksen varalta. Kiertonikaman muutos tulee myös erottaa traumaattisesta luunmurtumasta.