Browsing by master's degree program "Master 's Programme in Social Research (SOSM)"

Tämän tutkielman tavoitteena on tarkastella Helsingin kaupungin työntekijöiden havaintoja koronapandemian ja koronarajoitustoimenpiteiden tuomista muutoksista asunnottomien päihteidenkäyttäjien asemaan, elinolosuhteisiin ja palveluiden saantiin poikkeusolojen aikana. Asunnottomien päihteidenkäyttäjien tilannetta koronapandemian aikana on tutkittu toistaiseksi vähän Suomessa ilmiön tuoreuden vuoksi. Asunnottomien päihteidenkäyttäjien tilanteesta on kuitenkin ollut vaikea saada tietoa jo ennen koronapandemiaa, ja siksi tutkimustieto asunnottomien päihteidenkäyttäjien tilanteesta on tärkeää palveluiden kehittämisen kannalta. Tutkielmassa asunnottomalla päihteidenkäyttäjällä tarkoitetaan henkilöä, joka on virallisesti asunnoton, ja jolla ilmenee päihdehäiriön oireita. Tutkielman teoreettinen viitekehys rakentuu stigman käsitteen ympärille. Tutkielmassa stigmalla tarkoitetaan ilmiötä, jossa jokin henkilön identiteettiin liittyvä piirre tai ominaisuus estää täyden sosiaalisen hyväksynnän. Tutkimusaineisto koostuu kuudesta Helsingin kaupungin työntekijän haastattelusta. Haastattelut toteutuivat alkusyksyn 2021 aikana. Haastatellut työntekijät työskentelivät Helsingin kaupungin palveluissa koronapandemian aikana. Tutkielma on laadullinen tutkimus, jossa käytetään puolistrukturoitua haastattelumenetelmää ja aineistolähtöistä sisällönanalyysiä. Tulosten mukaan monet asunnottomat päihteidenkäyttäjät jäivät tavoittamattomiin ja ajautuivat yhä heikompaan elämäntilanteeseen ja huonompaan kuntoon koronapandemian aikana. Koronapandemian mukanaan tuomat koronarajoitustoimenpiteet ja palveluiden sulkeminen vaikuttivat heikentävästi asunnottomien päihteidenkäyttäjien fyysiseen ja psyykkiseen vointiin sekä toivat muutoksia heidän sosiaaliseen kanssakäymiseensä ja omaan asiointiin eri palveluissa. Tutkimustulokset osoittavat, että asunnottomista päihteidenkäyttäjistä tuli julkisesti näkyvämpiä koronarajoitustoimenpiteiden aikana. Julkinen näkyvyys lisäsi sosiaalisen leimautumisen riskiä. Tämän lisäksi sosiaalista leimautumista aiheuttivat myös ulospäin näkyvä päihdehäiriö sekä asunnottomuuden mukanaan tuomat näkyvät ulkoiset merkit, kuten väsymys ja epäsiisteys, sekä mahdolliset koronaoireet, kuten flunssaoireet. Tulosten perusteella voidaan esittää, että koronarajoitustoimenpiteet, korona-altistuminen tai koronatartunta ja ulospäin näkyvät flunssaoireet aiheuttavat tilanteen, jossa asunnottomilla päihteidenkäyttäjillä on useampi sosiaalisen leimautumisen riskitekijä. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että näitä riskitekijöitä ovat asunnottomuus, päihdehäiriö ja koronatartunta.

Tutkielman aiheena on sota-aiheisten televisiouutisten viihteellistyminen inhimillisen kärsimyksen näkökulmasta. Vaikka sota uutisaiheena ei ole uusi, on Ukrainan sota ensimmäinen sota eurooppalaisella maaperällä sitten toisen maailmansodan. 1980-luvulta asti on tutkittu tabloidisaation eli uutisten viihteellistymisen tai iltapäiväistymisen ilmiötä osana uutismediaa. Erityisesti yhdysvaltalaisessa viestinnän tutkimuksessa on tutkittu menneiden sotien uutisten viihteellisyyttä. Sen sijaan suomalaisessa tabloidisaation tutkimuksessa on keskitytty enemmän esimerkiksi politiikan uutisoinnin viihteellisyyteen. Ukrainan sodan seurauksena todennäköisesti myös Suomessa julkaistaan enemmän sota-aiheiseen uutisointiin liittyvää tutkimusta, jossa tällä maisterintutkielmalla on oma paikkansa. Tutkimusaineistona toimii MTV3-televisiokanavan Kymmenen uutisten lähetykset. Ensimmäinen aineistopäivä on sodan alkamispäivä, 24.2., ja viimeinen kolme viikkoa myöhemmin 15.3.2022 Aineiston kautta haetaan vastauksia tutkimuskysymyksiin 1) Miten Kymmenen uutisissa koskien Ukrainan sotaa 24.2.-15.3.2022 puhutaan tai näytetään sotatapahtumista kärsiviä ihmisiä? 2) Miten tabloidisaation viihteellistyminen ilmenee Kymmenen uutisten diskursseissa? Tutkielman teoreettis-metodologisena viitekehyksenä käytetään Norman Faircloughin kriittistä diskurssianalyysia (CDA), jota sosiolingvistiikan ja kuva-analyysin tutkimusmenetelmät tukevat. Aineistoa tarkastellaan osana laajempaa sosiokulttuurista kontekstia. Kuten aikaisempi tutkimus, myös tässä aineistossa nousee esille siviilien kärsimyksen korostaminen. Teksteissä keskitytään ukrainalaisiin vanhuksiin, naisiin ja lapsiin, jotka yhdessä muodostavat sotapakolaisten ryhmän. Kymmenen uutisissa asiantuntijavieraat vastaavat sotateknisistä aiheista, kun taas MTV:n omat raportit keskittyvät inhimillisen kärsimyksen kuvastoon. Yhtenä kollektiivina tämä ryhmä kärsii kamerakuvassa ja sen ulkopuolella keräten sympatiaa ja myötätuntoa uutisten katsojilta. Aineistopäivien edetessä kronologisesti, uutisissa näytetään MTV:n ulkomaantoimittajaa sodan keskellä välittäen autenttista tunnelmaa sodan keskeltä välittömästi ja tunteellisesti. Aineiston perusteella ei voida muodostaa kokonaiskuvaa MTV:n tyylistä uutisoida Ukrainan sodasta, vaan tutkielmassa keskitytään sodan alun ensimmäisten viikkojen televisiouutisointiin, jolloin tulosten kautta saadaan yksittäisiä esimerkkejä sodan viihteellisen uutisoinnin tavoista, erityisesti sodan alkushokin ajalta. Suomalaisiin televisiouutisten katsojille Ukrainan sodasta uutisoidaan tunteellisena ja myötätuntoa herättävänä kärsimysnäytelmänä, jossa ukrainalaiset liitetään osaksi länsimaalaista kollektiivia, jota tulee tukea.

Tarkastelin tutkielmassani ideaalin johtajan rakentumista johdon suorahakukonsulttien haastattelupuheessa. Johdon suorahakukonsultit ovat rekrytoinnin ammattilaisia, jotka työnä on etsiä johtajia asiakkailleen. Johdon suorahakuprosessissa suorahakukonsultit ensiksi määrittelevät asiakkaansa kanssa etsittävän johtajan profiilin. Tämän jälkeen he etsivät määriteltyyn profiiliin sopivia henkilöitä, muodostavat listoja sopivista ehdokkaista, haastattelevat listoille valittuja ehdokkaita ja esittelevät osan heistä asiakkaalle. Lopuksi asiakas haastattelee osan ehdokkaista ja tekee valinnan palkattavasta henkilöstä. Suorahakukonsulttien voidaan nähdä olevan yhteiskunnassa tärkeässä roolissa määrittelemässä sitä, kenet voidaan ylipäänsä nähdä johtajana. Näin ollen mielestäni on tärkeää tutkia sitä, millaiselta ideaali johtaja suorahakukonsulttien puheessa näyttäytyy. Tätä tutkimusintressiä varten valitsin tutkielmani teoreettiseksi viitekehykseksi sosiaalisen konstruktionismin, jonka mukaan todellisuus nähdään kielellisesti sosiaalisissa prosesseissa muotoutuvana eikä yhtenä ”objektiivisena” totuutena. Teoreettismetodologiseksi viitekehyksekseni valitsin kriittisen diskursiivisen psykologian, sillä se mahdollistaa sosiaalisen todellisuuden pirstaleisuuden tarkastelun sen tarjoamien analyyttisten tulkintakäsitteiden vuoksi. Tässä tutkielmassa päädyin käyttämään tulkintarepertuaarin ja position käsitettä tutkimuskysymykseeni vastaamiseksi. Tutkimusaineistona käytin Tuija Koivusen sosiaali- ja terveysministeriön Tasa-arvoa johtajien urakehitykseen (TASURI) -hankkeeseen keräämää haastatteluaineistoa, joka koostui suomalaisen yritysmaailman johtajien ja johdon suorahakukonsulttien haastatteluista. Tätä tutkimusta varten rajasin aineistoni kattamaan vain aineistosta löytyvät kuusi johdon suorahakukonsultin haastattelua. Löysin aineistosta viisi erilaista tulkintarepertuaaria, joiden avulla suorahakukonsultit rakensivat haastattelupuheessaan kuvaa ideaalista johtajasta. Nämä tulkintarepertuaarit olivat yksilöä korostava tulkintarepertuaari sekä yrityksen tarpeen, yhteensopivuuden, elämäntilanteen ja erilaisuuden tulkintarepertuaarit. Lisäksi analysoin näiden tulkintarepertuaarien rakentamat positiot johtajille. Yksilöä korostava tulkintarepertuaari rakensi johtajalle position erityislaatuisena yksilönä. Yrityksen tarpeen tulkintarepertuaari rakensi johtajalle position yrityksen tarpeen täyttäjänä. Yhteensopivuuden tulkintarepertuaari rakensi johtajalle position sopivana persoonana. Elämäntilanteen tulkintarepertuaari rakensi johtajalle position työn ulkopuolisista velvollisuuksista vapaana. Erilaisuuden tulkintarepertuaari rakensi johtajalle position lisäarvon tuojana. Yrityksen tarpeen, yhteensopivuuden, elämäntilanteen ja erilaisuuden tulkintarepertuaarit rakensivat johtajaa aina suhteessa johonkin, joten erottelin nämä repertuaarit relationaalisiksi puhetavoiksi. Eri tulkintarepertuaareilla ideaalista johtajasta syntyi hyvin erilaisia kuvia, jotka olivat toistensa kanssa myös ristiriidassa. Nämä ristiriidat rakensivat johtajasta dilemmaattisen kuvan. Tämä dilemmaattisuus liittyi erityisesti siihen, nähtiinkö johtajuus yksilöstä lähtöisin olevana asiana vai määrittyikö johtajuus kontekstisidonnaisena asiana. Tämä tutkimus toi esiin, ettei suorahaussa paremmuus tarkoita objektiivisesti tai meritokraattisesti parempaa, vaan se merkityksellistyy sopivuudeksi, joka puolestaan rakentuu monin eri tavoin. Tutkielmani perusteella jatkotutkimuksen kannalta olisi mielenkiintoista tutkia sitä, mitä merkitystä näillä eri tavoilla määritellä ideaali johtaja on esimerkiksi tasa-arvon kannalta.

Ihmiskauppa on ihmisoikeuksia vakavasti rikkova ja edelleen varsin piilossa oleva rikollisuuden muoto. Tutkielmassa selvitetään, millaista kuvaa ihmiskaupasta ilmiönä ja ihmiskaupan uhreista luodaan Helsingin Sanomien kirjoituksissa vuosina 2019 ja 2020. Aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa osoitetaan, että ihmiskaupan mediakuvastot ovat toisinaan sensaatiohakuisia ja yleisiä stereotypioita uusintavia. Uhrien tarkastelu myötäilee usein ideaaliuhrin käsitettä, jonka mukaan uhrit ovat tyypillisesti heikossa asemassa olevia naisia. Tutkimusaineisto on kerätty Helsingin Sanomista ajanjaksolla 1.6.2019–30.6.2020. Aineisto koostuu yhteensä 37:stä uutisartikkelista. Tutkielman tieteenfilosofisen viitekehyksen muodostaa sosiaalinen konstruktionismi ja analyysimenetelmänä käytetään diskurssianalyysia. Analyysin tuloksena rakentui kolme vallitsevaa diskurssia: ihmiskauppa ongelmana, uhrien toimijuuspositiot ja ihmiskaupan mahdollistavat rakenteelliset tekijät. Tutkielman tulokset osoittavat, että Helsingin Sanomissa ihmiskauppa määritellään ongelmalähtöiseksi, politisoituneeksi ja varsin sukupuolittuneeksi globalisaation myötä saapuneeksi ilmiöksi. Aineistossa ihmiskauppa nähdään monin tavoin ihmisoikeuksia loukkaavana ilmiönä. Ihmiskaupan mahdollistajana määrittyy erityisesti rakenteelliset tekijät, jotka estävät oikea-aikaisen avun saamisen. Ihmiskaupan uhrit ovat pääosin naisia tai lapsia, jotka ovat haavoittuvan asemansa vuoksi alttiita ihmiskaupalle. Uhrit määritellään helposti johdateltavissa oleviksi, naiiveiksi henkilöiksi, jotka tulevat Suomeen paremman tulevaisuuden uskossa. Ihmiskaupan uhrien marginaalista asemaa rakennetaan vastakkainasettelun keinoin suhteessa muihin. Helsingin Sanomat toisintaa tavanomaisia käsityksiä ihmiskaupasta ja sen uhreista.

Ikääntyneiden ympärivuorokautista hoivaa on pyritty vähentämään jo 1990-luvun lamasta lähtien. Laitoshoidolla on köyhäinhoidollisen historiansa vuoksi huono kaiku, ja se tulee yhteiskunnalle myös kalliimmaksi kuin kotihoito. 2010-luvulla ympärivuorokautista hoivaa on säästöjen nimissä pyritty korvaamaan entistä enemmän kotihoidolla. Ympärivuorokautisen hoivan purku on kuitenkin ollut niin nopeaa, etteivät kunnat ole ehtineet kehittää kotihoitoa samassa tahdissa. Ajoittain mediassa on noussut esille, kuinka ympärivuorokautisen hoivan alasajon vuoksi kotonaan pärjäämättömät vanhukset kuormittavat päivystyksiä. Tutkielman teoreettinen viitekehys lähtee siitä, että osa kotihoidon asiakkaista kärsii riittämättömästä avusta eli hoivaköyhyydestä, jonka vaikutukset ilmenevät useina sairaalakäynteinä. Iäkkäiden toistuvia ja suunnittelemattomia sairaalakäyntejä kutsutaan pyöröovi-ilmiöksi. Aihe on yhteiskunnallisesti tärkeä, sillä toistuvat sairaalakäynnit kuormittavat niin iäkkäitä, ensihoitoa, päivystyksiä kuin julkista talouttakin. Tästä huolimatta aihetta ei ole vielä kertaakaan tutkittu. Tämän tutkimuksen tavoitteena on tarkastella iäkkäiden pyöröovi-ilmiön yleisyyttä, siihen liittyviä tekijöitä ja alueellisia eroja. Aineistona on käytetty Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ylläpitämän RAI-järjestelmän keräämiä tietoja kotihoidon asiakkaiden toimintakyvystä sekä THL:n valtakunnallisesta sosiaali- ja terveydenhuollon tiedonkeruu- ja raportointijärjestelmä Hilmosta kerättyjä hoitoilmoitusjaksoja. Aineisto rajattiin koskemaan 75 vuotta täyttäneitä kotihoidon asiakkaita, jotka olivat siirtyneet vuonna 2018 ympärivuorokautisen hoivan piiriin. RAI-arvioidut asiakkaat muodostivat koko aineiston osajoukon. Pyöröoveksi määriteltiin vähintään kolme sairaalajaksoa, jotka olivat tapahtuneet kolmen kuukauden sisällä ennen ympärivuorokautisen hoivan piiriin siirtymistä. Pyöröovi-ilmiöön yhteydessä olleita tekijöitä ja alueellisia eroja analysoitiin ristiintaulukoinnin sekä multinomiaalisen logistisen regressioanalyysin avulla. Taustamuuttujina olivat sukupuoli, ikä ja asuinseutu. Selittäviksi muuttujiksi valittiin arkisuoriutuminen, kognitio, masennusoireet, terveyden vakaus ja läheisapu. Tulosten mukaan 9 139 kotihoidon asiakkaasta 4,8 prosenttia joutui vuonna 2018 pyöröoveen ennen ympärivuorokautisen hoivan piiriin siirtymistä. 32,6 prosentille kertyi 1–2 sairaalajaksoa ja 63,7 prosenttia säästyi niiltä kokonaan. RAI-arvioituja kotihoidon asiakkaita oli 4 756, ja heistä 3,7 prosenttia joutui pyöröoveen, 31,5 prosentille kertyi 1–2 sairaalajaksoa ja 64,8 prosenttia säästyi niiltä kokonaan. Miessukupuoli, epävakaa terveydentila ja maaseudulla tai taajamassa asuminen olivat yhteydessä pyöröovi-ilmiöön. Hyvin korkea ikä, lievästi heikentynyt kognitio, epävakaa terveydentila ja pääaineiston osalta taajamassa asuminen olivat yhteydessä 1–2 sairaalajakson esiintyvyyteen. Pyöröovi-ilmiön alueelliset erot olivat suuria: Kanta-Hämeessä 85,5 prosenttia selvisi ilman yhtään sairaalajaksoa ja pyöröoveen joutui 2,7 prosenttia, kun taas Etelä-Pohjanmaalla ilman sairaalajaksoja selvisi 42,5 prosenttia ja pyöröoveen joutui 13,7 prosenttia. Kaikista pienin pyöröoveen joutuneiden osuus oli Varsinais-Suomessa, jossa pyöröoveen joutui vain 0,31 prosenttia kotihoidon asiakkaista. Sekä Etelä-Pohjanmaalla että Kanta-Hämeessä tarjottiin keskimääräistä enemmän ympärivuorokautista hoivaa, mutta Kanta-Hämeessä kotihoitoa tarjottiin pienelle joukolle keskimääräistä intensiivisemmin. Sen sijaan Etelä-Pohjanmaalla kotihoitoa annettiin suurelle joukolle, mutta asiakaskäyntejä oli vähemmän. Myös monella muulla alueella, jossa kotihoitoa annettiin pienemmälle joukolle intensiivisesti, esiintyi vähemmän sairaalajaksoja ennen ympärivuorokautisen hoivan piiriin siirtymistä. Tulosten perusteella voi päätellä, että ympärivuorokautisen hoivan kattavuudella ei näyttäisi olevan niin suurta merkitystä iäkkäiden sairaalakäynneille kuin on luultu, vaan tärkeämpää olisi varmistaa, että intensiivistä kotihoitoa olisi tarjolla entistä enemmän. Tämä tutkimus antaa suuntaviivoja tuoreiden hyvinvointialueiden viranomaisille ja valtuutetuille siitä, millaista hoivapolitiikkaa heidän kannattaa harjoittaa: käytännössä riittävään kotihoitoon on panostettava entistä enemmän.

Tutkielman aiheena on itsemurhasta omaisten näkökulmasta rakentuva kuva suomalaisessa omaelämäkerrallisessa kirjallisuudessa. Itsemurhia tehtiin Suomessa vuonna 1990 miltei 1500, minkä jälkeen lasku on ollut melko tasaista vuosina 1987–1996 toimineen kansallisen itsemurhien ehkäisyprojektin ansiosta, ja vuonna 2019 itsemurhia tehtiinkin enää 746. Laskusta huolimatta itsemurhien määrä on väestön kokoon nähden melko korkea ja sen vuoksi on selvää, että itsemurhat vaikuttavat monien suomalaisten elämään. Itsemurhaa on jonkin verran tutkittu omaisten näkökulmasta ja aiempien tutkimustulosten mukaan itsemurha jättää omaisiin pysyvät jäljet, jotka näkyvät vielä useiden vuosien jälkeen tapahtuneesta. Itsemurhia käsittelevän aiemman tutkimuskirjallisuuden lisäksi otan aineistoni luonteen vuoksi tutkielmassani osaa myös kaunokirjallisuutta osana sosiaalityön tiedontuotantoa käsittelevään tutkimukselliseen keskusteluun. Tutkielmani teoreettinen viitekehys on kaksijakoinen. Ensinnäkin tarkastelen aineistoa sosiaalisen konstruktionismin näkökulmasta, jolloin ymmärrän aineistossa käytetyn kielen toimintana ja todellisuutta luovana ja muokkaavana. Teoreettisen viitekehyksen toinen osa muodostuu elämäkertatutkimuksesta. Aineistonani toimii viisi suomalaista omaelämäkerrallista kirjaa, joissa omainen kuvailee läheisen itsemurhaa ja kokemuksiaan siihen liittyen. Aineistoa tarkastelen diskurssianalyysin keinoin. Tutkimuskysymyksiä on kaksi. Ensinnäkin etsin vastausta siihen, millaista ymmärrystä itsemurhasta kokonaisvaltaisena ilmiönä rakennetaan näissä teoksissa. Toiseksi kysyn, miten itsemurhan tehneen läheiset kuvaavat ja merkityksellistävät tapahtuman vaikutuksia heidän omaan elämäänsä. Jäsensin aineistosta neljä puhetapaa, joilla läheisen itsemurhaa kuvattiin. Itsemurha näyttäytyi rohkeana tekona, tekijän omana päätöksenä, epäitsekkäänä tekona sekä tabuna. Omaisten tapoja kuvata ja merkityksellistää läheisen itsemurhan aiheuttamaa kokemusta jäsensin viideksi diskurssiksi. Kokemus näyttäytyi absurdina, kokonaisvaltaisena, kehollisena ja särkevänä, merkityksettömyytenä sekä vihana ja ulkopuolisten odotuksiin vastaamattomana. Tutkielman tulokset osoittavat, että läheisen itsemurhaa kuvattiin paikoin jopa glorifioiden sitä. Tämä näkyi muun muassa kunnioituksena koskien itsemurhan tehneen henkilön päätöstä sekä tapana kuvata itsemurhaa poikkeuksellista rohkeutta ja epäitsekkyyttä vaativana tekona. Lisäksi omaisten kuvauksissa korostuivat läheisen itsemurhan moninaiset, paikoin jopa ristiriitaiset sekä kokonaisvaltaiset vaikutukset omaisen elämään. Kokonaisuudessaan tutkielma tuottaa tärkeää tietoa itsemurhasta omaisen näkökulmasta tarkasteltuna. Sosiaalityöntekijät joutuvat töissään kohtaamaan sekä itsetuhoisia että läheisen itsemurhan kohdanneita asiakkaita, jolloin ilmiön syvällisempi ymmärtäminen nousee tärkeään rooliin.

Informaatioteknologian kehitys on tuonut joustavuutta työelämään mahdollistamalla työn tekemisen perinteisen työpaikan ulkopuolella. Koronaviruspandemia lisäsi etätyöskentelyä entisestään, kun viruksen leviämistä pyrittiin rajoittamaan laajoilla etätyösuosituksilla. Vuorovaikutuksen siirtyminen työpaikalta sähköisille alustoille on asettanut haasteen työntekijöiden vuorovaikutuksen ja yhteisöllisyyden tarpeille. Tilanne voi olla erityisen vaikea uusille työntekijöille, jotka vasta opettelevat työtehtäviään ja tutustuvat työorganisaation toimintatapoihin. Tutkielman tavoitteena oli selvittää, millaisia kokemuksia uransa alkuvaiheessa olevilla henkilöillä, jotka ovat aloittaneet uudessa työsuhteessa ja työskennelleet pääasiassa tai täysin etänä, on etätyöstä koronapandemian ajalta. Tutkielman teoreettis-metodologisena lähtökohtana toimi tulkitseva fenomenologinen analyysi, jonka kontekstissa koronapandemian aikainen etätyöskentely ymmärretään yksilölle merkityksellisenä ja ainutlaatuisena kokemuksena. Tutkielman aineisto kerättiin kesällä 2021 ja se rakentui kuuden 24–26-vuotiaan suomalaisen nuoren aikuisen haastatteluista. Kaikki haastateltavat olivat aloittaneet koronapandemian aikana työsuhteen uudessa työorganisaatiossa ja tehneet ainoastaan tai pääasiassa etätyötä. Tulosten perusteella haastateltavien etätyökokemukset voitiin luokitella toisiinsa suhteessa kolmeen luokkaan: myönteisiin, kielteisiin ja ristiriitaisiin. Myönteisimpiä kokemuksia määrittivät mm. positiivinen suhtautuminen työorganisaatioon, kokemus osallisuudesta uudessa työyhteisössä ja sen sisäisessä vuorovaikutuksessa sekä laadukas perehdytys. Kielteisimpiä etätyökokemuksia määrittivät mm. etäinen tai olematon suhde työorganisaatioon sekä perehdytyksen ja tuen puute. Ristiriitaisia etätyökokemuksia määrittivät kokemukset siitä, että uusi työorganisaatio ja -yhteisö ovat tarjonneet riittävästi tukea, mutta organisaatio tuntui silti etäiseltä ja kokemus yhteisön osallisuudesta jäi puutteelliseksi. Tuloksista ilmeni, että vuorovaikutus koettiin etätyössä korostuneen työtehtäväkeskeiseksi, jolloin vapaa-ajan aiheita käsittelevä vapaamuotoinen keskustelu jäi vähäiseksi. Vapaamuotoinen vuorovaikutus koettiin merkitykselliseksi mm. työyhteisöön tutustumisen, työn sujuvuuden ja henkilökohtaisen oppimisen kannalta. Vapaamuotoisen vuorovaikutuksen ja kasvokkaisten tapaamisten puute sekä rajalliset mahdollisuudet vierailla työorganisaation tiloissa olivat yhteydessä kokemuksiin organisaation etäisyydestä ja työyhteisön osallisuuden haasteista. Tulosten mukaan jo yksittäiset kasvokkaiset tapaamiset ja toimistolla tehdyt työpäivät sekä vapaamuotoisen vuorovaikutukseen panostaminen voivat parantaa kokemusta etätyöskentelystä. Tutkielma onnistui valottamaan etätyöskentelyn ja teknologiavälitteisen vuorovaikutuksen haasteita ja suosittelemaan niitä ehkäiseviä toimintatapoja työorganisaatioille.

Suomen työvoiman monimuotoisuus on kasvussa erityisesti kansainvälisen muuttoliikkeen ja globalisaation myötä (TTL, 2020). Kuitenkin samaan aikaan moni ala kärsii työvoimapulasta, ja tilanteen ennustetaan pysyvän samanlaisena pitkään (Larja & Peltonen, 2022). Suomi on yksi Euroopan rasistisimmista maista. Vähemmistöryhmien kokema syrjintä ja ulossulkeminen työelämästä ylläpitävät eriarvoisuutta ja pahentavat työvoimapulaa. Syrjintää esiintyy myös työhönottoprosesseissa. Työnantajien negatiivisten asenteiden ja syrjivien ajattelumallien on osoitettu estävän vähemmistöjen pääsyä työmarkkinoille (Zschirnt & Ruedin, 2016). Helsingin kaupunki päätti aloitta vuonna 2021 pilotoinnin, jossa se käyttää positiivista erityiskohtelua lisätäkseen työnhakijoiden tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. Tutkielmassa vastattiin tutkimuskysymyksiin ”Millaisia kannanottoja ja perusteluita kommentoijat esittävät positiivista erityiskohtelua kohtaan?” ja ”Mitä retorisia keinoja asenteiden ilmaisuissa käytetään, ja millaisia asenteita kommentoinneista voidaan tunnistaa?” Aineisto koostui kahden keskustelualustan kommentointiketjuista sisältäen 44 kommenttia. Helsingin kaupungin pilotoinnista kertovaa uutista käytettiin virikeväittämänä. Tutkielman teoreettismetodologinen viitekehys muodostui sosiaalisesta konstruktionismista. Analyysissä käytettiin laadullista asennetutkimusta (Vesala & Rantanen, 2007). Aineiston luokittavassa analyysistä havaittiin kolme kannanottoluokkaa. Positiivista erityiskohtelua vastustavat kritisoivat sen käyttöä syrjiväksi ja epäoikeudenmukaiseksi. Kyseenalaistavan kannanoton ilmaisseet suhtautuivat myönteisesti positiiviseen erityiskohteluun, mikäli he hyötyivät siitä itse. Myönteisen kannanoton ilmaisseet perustelivat positiivisen erityiskohtelun käyttöä sillä, että se kompensoisi työmarkkinoilla tapahtuvaa syrjintää. Tulkitsevan analyysin perusteella positiivinen erityiskohtelu koetiin pääsääntöisesti negatiiviseksi käytännöksi. Sen jakavaa oikeutta pidettiin oikeudenmukaisena, mutta menettelytapojen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta se koettiin epäoikeudenmukaisena. Myönteisesti positiiviseen erityiskohteluun suhtautuneet pitivät jakavaa oikeudenmukaisuutta menettelytapojen oikeudenmukaisuutta tärkeämpänä. Positiivisen erityiskohtelun kannattajat kuvailivat aliedustettuja ryhmiä myönteisemmin kuin sitä vastustavat. Kommentoijat tunnistivat työhönottosyrjinnästä kärsiviä ryhmiä aikaisempien tutkimustulosten mukaisesti. Positiivisesta erityiskohtelusta keskusteltiin hyötyjän tai häviäjän näkökulmista käsin. Häviäjän näkökulmasta kommentoineet suhtautuivat useammin negatiivisesti positiivista erityiskohtelua kohtaan. Kommentoijien kuvailtu positiivisen erityiskohtelun käytännön toteutus erosi lain ja yhdenvertaisuusvaltuutetun määrittelemästä toteutustavasta. Käytännön toimenpiteiksi ehdotettiin selkeämpää tiedottamista positiivisen erityiskohtelun mahdollisuuksista.

Pohjoismaisen hyvinvointivaltion ihanteena on, että syntyperä ei määritä lapsen tulevaisuuden askelmerkkejä. Tutkimuksissa on kuitenkin havaittu, että koulutusaste, tulotaso sekä monet muut tekijät näyttävät siirtyvän edelleen vanhemmilta lapsille. Yhteys on voimakkainta sosiaalisten hierarkioiden ääripäissä: sekä huono- että hyväosaisuus näyttää kasautuvan. Ylisukupolvisen huono-osaisuuden selittäjiksi on tarjottu muun muassa stigmaan tottumista, resurssivajetta ja tukiasiakkuuteen oppimista. Toimeentulotuki on suomalaisen sosiaaliturvajärjestelmän viimesijainen etuus, jota voi saada, mikäli tulot eivät riitä kattamaan kotitalouden välttämättömiä menoja. Toisinaan toimeentulotukiasiakkuus voi olla merkki kasautuneesta huono-osaisuudesta, kuten työttömyydestä ja heikosta terveydentilasta. Myös toimeentulotukiasiakkuuden osalta on havaittu ylisukupolvinen yhteys vanhempien ja lasten välillä. Tässä tutkielmassa tarkastellaan kohorttien 1990 – 1994 osalta sitä, ennustaako 15-vuotiaana koettu lapsuudenperheen tukiasiakkuus omaa tukiasiakkuutta 24-vuotiaana. Haavoittuvissa olosuhteissa kasvaneet nuoret muuttavat tutkimusten mukaan aiemmin pois lapsuudenkodistaan. Varhainen poismuutto asettaa nuorelle taloudellisia haasteita, jotka voivat johtaa esimerkiksi keskiasteen koulutuksen keskeyttämiseen. Toimeentulotukiasiakkuuden ylisukupolvisuutta ei ole Suomessa aiemmin tarkasteltu alaikäisenä itsenäistyneiden osalta. Toisena tutkimuskysymyksenä on, millä tavoin ylisukupolvinen asiakkuus eroaa alaikäisenä kotoa muuttaneiden ja kotona asuneiden nuorten välillä. Lisäksi tarkastellaan vielä sitä, miten varhainen poismuutto ennustaa omaa asiakkuutta niillä nuorilla, jotka ovat lapsuudenperheessään saaneet toimeentulotukea. Aineistona tutkielmassa käytetään Helsingin yliopiston Väestötutkimuskeskuksen ylläpitämää kokonaisaineistoa. Aineisto sisältää tiedot kohorttien jäsenistä ja heidän biologisista vanhemmistaan. Vastemuuttujan ja pääselittäjän välistä yhteyttä tarkastellaan Poisson-regressioanalyysin avulla, ja yhteyttä vakioidaan sekoittavilla ja välittävillä muuttujilla. Varhain kotoa muuttaneille ja kotona asuneille nuorille ajetaan mallit erikseen, jotta näiden ryhmien välisiä eroja voidaan tarkastella. Tulosten perusteella lapsuudenperheen tukiasiakkuus ennustaa voimakkaasti omaa aikuisiän tukiasiakkuutta. Vakioimattomassa päävaikutusmallissa riski on yli kymmenkertainen, mutta vanhemman sekä nuoren oman koulutusasteen vakiointi laskee riskiä merkittävästi. Kun tarkastellaan yhteyden voimakkuutta pelkästään alaikäisenä muuttaneiden nuorten osalta, on riski lähes nelinkertainen. Alaikäisenä poismuuttaneilla nuorilla toimeentulotukiasiakkuuden ylisukupolvinen yhteys on siis heikompi kuin kotona asuneilla nuorilla. Toisaalta tarkasteltaessa sitä, miten varhainen muutto vaikuttaa lapsuudenperheen tukiasiakkuuden ja oman tukiasiakkuuden väliseen yhteyteen, on riski varhain poismuuttaneilla yli kaksinkertainen verrattuna niihin nuoriin, jotka ovat muuttaneet kotoa myöhemmin.

Tutkielman tavoitteena on täydentää kuvaa julkishallinnon hyödyntämistä ulkopuolisista asiantuntijoista sekä selvittää, minkälaista tietoa selvityshankkeissa tuotetaan päätöksenteon tueksi. Tutkielmaa ohjaa tutkimuskysymys ”Minkälaisena tiedontuotannon ja päätöksenteon suhde hahmottuu valtiorahoitteisessa selvitystoiminnassa?”. Tätä pääasiallista tutkimuskysymystä lähestytään kolmen alakysymyksen kautta: 1. Millaisiin tarpeisiin vastaamisella tiedontuotannon ulkoistamista perustellaan? 2. Miten ulkopuoliset asiantuntijat asemoituvat osaksi päätöksenteon valmistelua? 3. Minkälaisin menetelmin ja käytännöin ulkopuoliset asiantuntijat tuottavat tietoa julkishallinnolle? Tutkielman aineisto koostuu kuudesta puolistrukturoidusta asiantuntijahaastattelusta ja Demos Helsingin toimistolla järjestetystä keskustelutilaisuudesta. Tapausesimerkiksi valittiin valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoimintaan (VN TEAS) kuuluva hanke ”Sosiaaliturvan indikaattorit hyvinvointitaloudessa – ohjausmalli päätöksentekoon ja seurantaan”, jonka ohjausryhmän ja konsortion jäsenistä haastateltavat valittiin. Aineisto analysoitiin Atlas.ti-ohjelmalla laadullisen sisällönanalyysin keinoin. Analyysi eteni koodauksesta teemoitteluun ja neljän ulkopuolisen asiantuntijan tyypin luomiseen. Ulkopuolisten asiantuntijoiden tyypit kuvaavat eri piirteitä, tehtäviä tai työkaluja, joita ulkopuolisilla asiantuntijoilla on käytettävissään. Tutkielmassa tunnistetut neljä tyyppiä ovat Käytännön osaaja, Verkostoituja, Yhteiskunnallinen vaikuttaja ja Visionääri. Ulkopuolisten asiantuntijoiden neljä tyyppiä vastaavat neljää tiedontuotannon tavoitetta: tiedon hyödynnettävyys, tiedon sosiaalinen vankkuus, tiedon poliittinen vaikuttavuus, ja uusilla ajatuksilla herättely. Tutkielman tulosten perusteella tiedontuotannon odotetaan vastaavan monenlaisiin tarpeisiin julkishallinnossa ja tarjoavan päätöksenteon tueksi uusia ajatuksia ja osaamista, johon julkishallinnolla ei muuten olisi pääsyä. Tiedontuotannon hyödyntäminen ei ole niinkään instrumentaalista kuin käsitteellistä, vuorovaikutuksellista ja symbolista.