Browsing by master's degree program "Master 's Programme in Society and Change"

Syftet med den här pro gradu-avhandlingen är att ta reda på hur förberedda journalister är för att sköta krisrapportering, med utgångspunkt i rapporteringen om knivattacken i Åbo i augusti 2017. Forskningsfrågan är: Hurdan beredskap har journalister för att sköta krisbevakning i dag? Den teoretiska delen av avhandlingen går igenom tidigare forskning kring krisrapportering. Den innehåller en översikt av hur redaktionsrutiner kring krisrapportering har sett ut tidigare samt hurdan kritik och hurdan positiv respons krisrapportering i Finland har fått förr. Själva undersökningen består av intervjuer med sex stycken journalister på två olika redaktioner i Åbo. Respondenterna jobbade alla med bevakningen av knivattacken den dagen den ägde rum. Undersökningsmetoden är kvalitativ innehållsanalys av halvstrukturerade temaintervjuer. Intervjuerna och analysen av dem är uppdelade i samma fyra teman: rutinerna på redaktionen, redaktionens etiska val, den digitala medieverkligheten i krisläge samt journalisternas tankar efteråt. Gemensamt för temaområdena är att det är just situationen i krissituation som undersöks, så ytterligare en forskningsfråga är huruvida krisrapporteringen skiljer sig mycket från arbetet i vanligt nyhetsläge. Resultatet visar att redaktioner visst kan förbereda sig för krisrapportering via krisplaner om bland annat arbets- och beslutsordning. Men respondenterna uppger också att arbetet blev lyckat till stor del för att saker och ting helt enkelt fungerade av sig själv, eller rättare sagt som de brukar i vanliga fall på en redaktion. Krisrapporteringen följer alltså till stor del samma regler som vanlig nyhetsrapportering, men är förstås mera intensiv och görs under större tidspress.

Tutkielma käsittelee asuntopolitiikan ja omistusasumisen välistä suhdetta Helsingissä. Aineisto on Helsingin asuntopolitiikkaa edustavat 25 asunto-ohjelmaa vuosilta 1971–2016. Asunto-ohjelmien sisältöä tutkitaan kvalitatiivisena analyysina grounded theoryn periaatteita ja koodausta hyödyntäen. Laadullisen analyysin tavoitteena on muodostaa kokonaisvaltainen kuva toteutetusta asuntopolitiikasta Helsingissä ja tunnistaa asuntopoliittisia välineitä, eli päätöksiä, asetuksia ja toistuvia teemoja, joilla kaupunki on pyrkinyt vastaamaan asumisen ongelmiin. Näistä välineistä muodostettiin aikasarjamuuttujat, joiden vaikutusta tutkielmassa esitettyyn selitettävään muuttujaan, vanhojen osakeasuntojen hintaindeksiin, laskettiin Newey-West -keskivirheiden aikasarjan regressiolla. Regressio toteutettiin yhdeksänä mallina. Ennen regressiota muuttujat logaritmoitiin sekä differentioitiin, ja niille suoritettiin yksikköjuuritestit vääristyneiden estimaattien tunnistamiseksi ja karsimiseksi. Tutkielman johtopäätöksinä esitetään, että toteutetulla asuntopolitiikalla on yritetty vaikuttaa Helsingin omistusasumisen hintatasoon. Tavoitetta on usein kuvattu ”kohtuuhintaiseksi asumiseksi”. Riittävällä vuokra-asuntotuotannolla Helsinki on tahtonut varmistaa kaupungin kasvun ja elinvoimaisuuden, ensisijaisen asuntotarpeen tyydyttämiseksi. Hitas-järjestelmällä on haluttu mahdollistaa saavutettavampi omistusasumisen muoto ja asuntokantaa monipuolistamalla, esimerkiksi pientalotuotannolla, on tavoiteltu pienasuntovaltaisen asuntokannan muodostamien rajoitteiden purkamista. Kvantitatiivisen analyysin tuloksina asuntopolitiikan vaikutus omistusasuntojen hintojen muodostukseen näyttää tämän tutkielman asetelmassa jäävän makrotaloudellisten muuttujien marginaaliin. Hitas-omistusasuntojen tuotannolla omistusasuntojen hintatason nousua on ollut mahdollista ehkäistä kahdessa regressiomallissa, kun taas asuntotuotannon kokonaisvaltainen kasvattaminen Helsingissä noudattelee historiallisesti asuntojen hintakehitystä.

Tutkielmassa tarkastellaan Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) vuorovaikutusta Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) kanssa vuosina 1975–1979. Aineistolähtöisen historiantutkimuksen menetelmin tutkielmassa käydään läpi EVA:n yhteydenpito SDP:hen tutkimusjaksolla ja tehdään tulkintoja ja johtopäätöksiä sen merkityksestä. Tärkeimpänä alkuperäisaineistona on EVA:n kirjeenvaihto vuosilta 1974– 1979, jota täydentävät valtuuskunnan elinten pöytäkirjat sekä arkistossa säilyneet muistiot. Lisäksi tutkielmassa hyödynnetään muun muassa Kalevi Sorsan ja Päiviö Hetemäen arkistoja, ja taustoittavaa aikalaisnäkökulmaa saadaan kolmesta haastattelusta. Alkuperäislähteistä tehdyt havainnot suhteutetaan aiempaan EVA:a ja SDP:tä käsittelevään tutkimukseen. EVA perustettiin 1974 ajamaan suomalaisen elinkeinoelämän etuja yleisen vasemmistolaisuuden hallitsemassa yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa SDP nousi keskeiseksi vallankäyttäjäksi Suomen poliittisella kentällä. EVA aiheutti alkuun hämmennystä yhteiskunnan molemmilla laidoilla, sillä uudenlaisena organisaationa se näyttäytyi epämääräisenä ja hahmottomana. Jälkikäteen ajatuspajan käsitteen alle määriteltävissä oleva EVA tarkkaili SDP:n ja kommunistien toimintaa ja muodosti politiikan tilannekuvaa jäsenjärjestöilleen. Se lobbasi sosiaalidemokraatteja markkinatalousmyönteisemmän politiikan puolelle, mutta edisti myös elinkeinoelämän omien piirien myönteisempää suhtautumista SDP:n kanssa tehtävään yhteistyöhön. EVA näyttäytyy tutkielmassa keskeisenä suomalaisen konsensuksen rakentajana yhdessä SDP:n kanssa. Konsensuksen symboliksi nousseen Korpilammen konferenssin yhteydessä EVA:n vaikutus piilotettiin julkisuudelta, mutta jälkikäteen sen rooli on selvästi nähtävissä. Tutkielmassa todetaan EVA:n toimitusjohtaja Max Jakobsonin pitäneen SDP:tä keskeisenä elinkeinoelämän yhteiskunnallisten tavoitteiden saavuttamiselle ja ottaneen luottamuksellisen yhteyden rakentamisen SDP:n johtoon toimistonsa ydintehtäväksi. SDP puolestaan hyötyi EVA:sta päästessään keskustelemaan suoraan elinkeino-elämän edustajien kanssa. 1970-luvun politiikalle tyypillisesti yhteydet tapahtuivat julkisuuden ulkopuolella, ja ideologisten vastustajien keskinäinen kanssakäyminen koettiin molemmin puolin arkaluontoisena. Vuosien 1975–1977 aikana tapahtuneen varoivaisen alun jälkeen yhteys kuitenkin tiivistyi, ja vuonna 1978 EVA:n ja SDP:n suhde oli läheisimmillään. SDP:n edustajat esiintyivät säännöllisesti EVA:n järjestämissä tilaisuuksissa ja Kalevi Sorsan johtama puolue suostui myös käymään EVA:n kanssa järjestelmällisiä, valmisteltuja keskusteluja politiikan sisällöistä. Sorsaan kohdistuneet skandaalit, eduskuntavaalit ja pääministerin vaihtuminen Mauno Koivistoon hiljensivät EVA–SDP-yhteyttä vuoden 1979 aikana, mutta se ei katkennut kokonaan.

Tämä tutkielma käsittelee Suomeen aikuisena muuttaneiden japanilaisten henkilöiden kokemuksia muutosta ja sen vaikutuksista elämään. Tutkielma osallistuu antropologiseen keskusteluun käsittelemällä erityisesti keskiluokkaisen muuttoliikkeen vaikutuksia ja uudelleentyöstämistä sekä jäämisen mahdollistamista. Keskeisin tutkimuskysymys on, minkälaisia kuuluvuuden käsityksiä Suomeen muuttaneiden japanilaisten kertomuksissa ilmeni. Kuuluvuuden lisäksi tutkielmassa analysoidaan holistisella otteella useita aiheita, kattaen kulttuurisen toiminnan, mielikuvien, vallan, kansallisuuden ja kansalaisuuden, yhteisöllisyyden sekä toimijuuden näkökulmia. Tutkielmassa tyypitellään ja luokitellaan havaintoja, jotka nousivat viidestä kahdenkeskisestä puolistrukturoidusta ja litteroidusta haastattelusta. Suomeen muuttamisen syyt liittyivät erityisesti arvostettuun ja tuettuun koulutukseen ja muihin positiivisiin mielikuviin Suomesta ja muista Pohjoismaista. Muuttoliikettä motivoivat erityisesti tuet ja ilmainen koulutus. Jäämistä hankaloittivat väliaikaiset oleskeluluvat, kaksoiskansalaisuuden mahdollisuuden puuttuminen ja suomen kielen oppimisen haasteet. Jäämistä mahdollistivat taloudellinen tuki, lasten koulutusmahdollisuudet, vakituinen työ, yhteisöihin osallistuminen, työn ja vapaa-ajan tasapaino sekä tyytyväisyys. Suomessa asumisen eduiksi koettiin esimerkiksi Japania parempi työn ja vapaa-ajan tasapaino, suurempi tasa-arvo ja matalampi hierarkia. Osallistujilla oli erilaisia, osin tilannesidonnaisia identiteettejä ja kuuluvuuden kokemuksia, jotka eivät vaikuttaneet liittyvän Suomessa vietetyn ajan pituuteen. Osallistujat osallistuivat vietetystä ajasta riippumatta suomalaiseksi, kansainväliseksi ja japanilaiseksi miellettyihin aktiviteetteihin ja yhteisöihin. Juhla- ja ruokakulttuuri olivat näkyvimpiä japanilaisen kulttuurin ilmenemismuotoja. Osallistujat suhtautuivat epäröivästi Suomen kansalaisuuden hakemiseen, sillä se tarkoittaisi Japanin kansalaisuudesta luopumista. Suomesta poismuuttamista kohtaan ei ollut vahvoja pyrkimyksiä.

Tämä maisterintutkielma käsittelee lääke- ja terveysteknologian patentteja Suomessa vuosina 1918–1940. Keskeinen tutkielmassa hyödynnettävä aineisto on uusi patenttitietokanta kaikista Suomessa myönnetyistä patenteista vuodesta 1842 vuoteen 1940. Toinen hyödynnettävä aineisto on kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet. Tutkielmassa analysoidaan lääke- ja terveysteknologian patentointia Suomessa kvantitatiivisten ja kvalitatiivisten menetelmien avulla. Tutkimuskysymyksenä on, minkälainen oli vallinnut patenttikulttuuri ja miten patentti-instituution piirteet, erityisesti patenttilain muutokset heijastuivat patentointiin. Historiallinen patenttitutkimus auttaa ymmärtämään sitä minkälaisia kannustimia ja esteitä innovaatiotoiminnalle on ollut ja mitkä tekijät ovat edistäneet teknologista kehitystä. Tämä tutkielma on ensimmäinen, jossa tutkitaan institutionaalisesta näkökulmasta lääke- ja terveysteknologian patentointia Suomessa vuosina 1918–1940. Suomen varhaisen patentti-instituution ja patenttikulttuurin tutkiminen lisää ymmärrystä siitä miten nykyinen lääke- ja terveysteknologinen kehitys Suomessa on saanut alkunsa. Suomen varhaiseen patentti-instituutioon otettiin mallia muista pohjoismaista ja Saksasta. Analyysi osoittaa, että Suomen varhaisessa patentti-instituutiossa oli inklusiivisia piirteitä. Inklusiivisuutta heijastelevat ulkomaalaisten patentoijien tasavertainen kohtelu sekä alhaiset patenttimaksut. Valtaosa patentoijista oli ulkomaalaisia. Lääke- ja terveysteknologian keksijöiden keskuudessa oli paljon lääketieteen ammattilaisia ja insinöörejä. Erityinen piirre lääke- ja terveysteknologian patenteissa oli kuitenkin suomalaisten suhteellisen suuri osuus; suomalaisten osuus lääke- ja terveysteknologian patentoijissa oli kaksinkertainen verrattuna suomalaisten osuuteen kaikkea Suomen patentointia tarkasteltaessa. Suomalaisten patentit olivat keskimäärin lyhytikäisempiä kuin ulkomaalaisten ja yritysten patentit. Patenttijärjestelmästä käydyssä julkisessa keskustelussa keskeiseksi teemaksi nousi vanhentunut patenttilaki. Patenttilain uudistaminen nähtiin tärkeänä ja siitä keskusteltiin sanomalehdissä vuosien 1918–1940 aikana. Regressioanalyysin tulosten perusteella tarkasteluaikavälillä on havaittavissa merkittävä yhteys yritysten patenttien ja myönnettyjen patenttien määrän kasvun välillä. 1930-luvun lakireformin jälkeen patentointi kääntyi kasvuun eikä lamalla näyttänyt olevan negatiivista vaikutusta patentointiin. Arvokkaiden patenttien määrä kasvoi tarkasteluaikavälillä, kun arvokkaan patentin indikaattorina oli patentin voimassaoloaika. Tulokset heijastelevat sitä, kuinka patentti-instituution kehittäminen loi houkuttelevamman ympäristön lääke- ja terveysteknologian innovaatiotoiminnalle Suomessa.

Tutkielma käsittelee aseistakieltäytymistä ja aseistakieltäytyjiä Suomessa vuosina 1960-2015. Aihetta on Suomessa tutkittu vähän, vaikka miehiä koskeva asevelvollisuus on ollut Suomessa voimassa vuodesta 1922. Suomen kontekstissa tätä aihetta on tutkittu aikaisemmin muutamissa maisterintutkielmissa. Varusmiesliiton kannan mukaan nykyinen asevelvollisuus on syrjivä, ja sen tulisi koskea molempia sukupuolia. Asevelvollisuus koskettaa lähes jokaisen suomalaisen miehen elämää jossain vaiheessa. Tutkielmassa kysytään, miten aseistakieltäytyminen on vaikuttanut Aseettomat kädet- muistitietokeruuseen vastanneiden miesten minäkuvaan. Aineistoa ei ole aikaisemmin tutkittu. Tutkielmassa tarkastellaan, minkälaisia teemoja vastaajien kirjoituksissa tulee esiin, ja minkälaisia merkityksiä he antavat aseistakieltäytymiselle osana omaa minäkuvaansa. Vastausten tutkimuksessa hyödynnetään muistitietotutkimuksen, tunnehistorian sekä kokemushistorian piirteitä. Tutkimusaineisto on kerätty vuonna 2015 Aseistakieltäytyjäliiton, Itämerikeskussäätiön ja Työväen muistitietotoimikunnan toimesta. Vastaajien joukossa on eri ikäisiä aseistakieltäytyjiä, ja heihin kuuluu niin siviilipalvelusmiehiä, totaalikieltäytyjiä kuin aseettoman palveluksen suorittaneita. Vastaajia pyydettiin kirjoittamaan omista kokemuksistaan, vakaumuksestaan sekä aseistakieltäytymisprosessista, ja kuvaamaan muistojaan mahdollisimman tarkasti. Aineistossa esiintyy sekä vahvoja ulkopuolisuuden että yhteisöön kuulumisen kokemuksia. Pelko ulkopuolelle jäämisestä liittyy usein perheen ja ystävien suhtautumiseen. Osan vastaajista on ollut vaikea nähdä aseistakieltäytyminen muussa valossa kuin niiden narratiivien kautta joita he olivat oppineet. Nämä käsitykset aseistakieltäytymisestä liittyvät usein laiskuuteen, outouteen ja normaalin elämän ulkopuolelle jättäytymiseen. Yleisesti vastauksissa ilmenee kuitenkin ylpeyttä omasta rohkeudesta ja omasta tiestä, vaikka se olisikin poikennut normeista. Tärkeäksi hetkeksi vastaajien kertomuksissa nousee esiin vakaumuksentutkintamenettely, jossa ennen vuotta 1986 vastaajien täytyi todistaa oma vakaumuksensa viranomaismenettelyssä. Uudemmissa vastauksissa tärkeä murroskohta on siviilipalvelukoulutukseen osallistuminen, jossa vastaajat kohtasivat muita samassa tilanteessa olevia aseistakieltäytyjiä, ja kokivat heidän kanssaan sekä yhtenäisyyttä että erilaisuutta.

Tutkielmassa tarkastellaan Viron kirkkokiistaa Suomen ulkoministeriön sekä Suomen ortodoksisen kirkon toimijoiden näkökulmasta. Viron uudelleenitsenäistyttyä maassa oli kaksi kilpailevaa ortodoksista kirkkoa: Viron pääasiassa vironkielisistä koostuva Viron apostolinen ortodoksinen kirkko sekä neuvostoajalta maahan jäänyt Moskovan patriarkaatin alainen Viron ortodoksinen kirkko. Vuonna 1996 Viron valtiojohdon ja seurakuntien enemmistön pyynnöstä Viron apostolinen ortodoksinen kirkko palautettiin Konstantinopolin patriarkaatin alaisuuteen. Kirkon väliaikaiseksi johtajaksi tuli Suomen ortodoksisen kirkon johtaja, arkkipiispa Johannes. Kiista oli Virolle ja Venäjälle poliittinen. Tutkielmassa tarkastellaan, muodostuiko se sellaiseksi myös Suomessa. Lähdeaineistona toimii Suomen ortodoksisen kirkon hallussa oleva arkistomateriaali sekä ulkoministeriön arkistoaineistot. Aineistoa tarkastellaan laadullisen sisällönanalyysin kautta. Teoreettisena viitekehyksenä käytetään transnationaalista historiaa ja metodologisen nationalismin kritiikkiä, kun kiistan poliittisuutta sekä Viron ja Suomen suhteita kylmän sodan jälkeisessä maailmassa tarkastellaan kansallisvaltioiden sijasta myös Suomen ortodoksisen kirkon toimijoiden näkökulmasta. Kiista muodostui Suomessa poliittiseksi kysymykseksi, kun Venäjän federaatio ja Moskovan patriarkaatti halusivat käsitellä Suomea kiistan osapuolena. Suomen ulkopoliittiseksi linjaksi muotoiltiin, ettei valtiojohto ollut kiistassa osallisena eikä sillä ollut mahdollisuutta vaikuttaa tilanteeseen. Ulkoministeriössä tiedostettiin kiistan poliittiset elementit. Suomen ortodoksisen kirkon toimijat tiedostivat myös kiistan poliittisuuden, antoivat siitä rohkeitakin lausuntoja ja olivat yhteydessä Viron valtiojohtoon. Kiista valottaakin, miten Viron uudelleenitsenäistyttyä alikansallisella tasolla yhteydet Suomesta Viroon olivat tiiviitä, vaikka julkinen ulkopolitiikka suhtautui Virolle keskeiseen poliittiseen kysymykseen jopa välinpitämättömästi.

Market relations are never natural, nor are they born without coercion, social tension and violence. This thesis contributes to the critical research on market creation and takes part in the discussion of how our written economic history is based on myths and outright lies. Looking beyond the conventional stories of money’s origins, myth of unilinear development and narratives of universal tendencies to exploit one’s surroundings, this thesis draws from heterodox monetary theory and strong anthropological evidence. It explores the inherently political nature of market creation or “forced markets” through a case study of monetizing colonial Nigeria’s markets. The focus is in asking “why?” rather than merely describing the process. This thesis examines on the other hand the variety of indigenous ways to arrange economies on local level and on the other hand the violent processes through which Western colonial powers sought to monetize these economies and indoctrinate the local populations. In other words, how to make “them” like “us”. In the heart of this thesis are the writings of the High Commissioner of the Northern Nigeria Protectorate (1900-1906) and Governor of unified colonies of Nigeria (1912-1914), Frederick Lugard. From his writings I extract the answer to my question of why these economies had to be monetized, whether it was done to make the colony fiscally profitable or to “civilize” the local population by imposing the Western model of control and habits of work on them. Since the material on hand is waiting to be interpreted through the context of heterodox theories of money and “forced markets”-approach, a hermeneutic positioning in the analysis is an obvious choice. It also complements my constructionist ontology and an interpretivist epistemology. This thesis highlights the role of European intellectual history as a driving force of racist discourses and thus as a justification for the atrocities carried out around the world in the name of progress and civilization. This “European superiority” and “native inferiority” is so deep-rooted in Western mindscape, that although much of this work concentrates mainly on historical matters, the legacy of this intellectual history and its byproducts must be addressed. Are we carrying the tradition of “white man’s burden” in the footsteps of Lugard and others’ like him?

This thesis dives into the lives and experiences of Finnish nonbinary people. With this project, I aim to participate in the expansion of Finnish gender diversity research, and it is also my own contribution to the ethnography of Western nonbinary people. I used participant observation in online groups, interviews with nonbinary individuals, and reflected on my own experiences as a nonbinary person. I also traced the history of sexuality and gender diversity, and the development of queer anthropology from both a Euro-American and a Finnish point of view in order to create a strong historical context for the analysis of current nonbinary identities. I went through the many challenges that transgender people face in Finland, without forgetting the positive effects of being nonbinary on their lives. Using Gershon's theory, I illustrated how porous social orders can be found in the lives of nonbinary people, and how, with the extensive knowledge of queer social orders, the cisheteronormative dominant social order could be adjusted to be more accepting and equal. This thesis had several goals, but the main goal was to create more visibility for nonbinary identities and allow them to tell their own stories in their own words. By amplifying the voice of a marginalized group, I hope to serve that minority to the best of my ability and promote a more equal society where gender diversity is visible and common, but also valued as it deserves.

Tämä maisterintutkielma pyrkii osoittamaan pakkoavioliittoihin liittyviä globaaleja keskinäisriippuvuuksia ja laajentamaan käsitystä ilmiöstä Suomessa. Erityisesti tutkielma pyrkii ymmärtämään, kuinka asiantuntijat konstruoivat pakkoavioliitosta poistumisen haasteita Suomessa ja miten nämä suhteutuvat intersektionaalisuuteen sekä teoriaan ja pakon ja suostumuksen jatkumosta pakkoavioliitossa. Pakkoavioliitot ovat nousseet ilmiönä yhä enemmän esille Suomessa, mutta tutkimus aiheesta on ollut vähäistä ja ilmiöön liittyy paljon vääristyneitä ja haitallisia uskomuksia pakkoavioliitoista tiettyjen globaalin etelän maiden, kulttuurien tai vähemmistöjen ongelmana. Näin ollen tutkielma on paitsi ajankohtainen, niin Suomessa kuin kansainvälisestikin, tarjoaa myös kaivatun näkökulman, sillä tutkimus pakkoavioliitoista poistumisesta on puutteellista, eikä teoriaa pakon ja suostumuksen jatkumosta ole aikaisemmin hyödynnetty yhtä systemaattisesti etenkään Suomessa. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimii teoria pakon ja suostumuksen välisestä jatkumosta pakkoavioliitossa sekä Crenshaw’n intersektionaalinen lähestymistapa. Jatkumoteoria painottaa, että pakon ja suostumuksen välinen raja ei ole useinkaan selvärajainen tai helposti määriteltävissä, sillä pakkoavioliitot ovat monikerroksinen ilmiö, jossa pakko tapahtuu usein prosessinomaisesti. Tutkielma tunnustaakin merkityksen ymmärtää myös solmimisen hetken ulkopuolella tapahtuva pakko ja nähdä suostumuksen konsepti läpi avioliiton kestävänä osana pakkoavioliiton ja järjestetyn avioliiton välistä erottelua. Merkittävää on, onko henkilöllä aito mahdollisuus kieltäytyä avioliitosta sitä ennen ja sen aikana. Intersektionaalinen lähestymistapa puolestaan ottaa huomioon pakkoavioliittojen uhriksi joutuneiden henkilöiden ja tekijäosapuolten moninaiset taustatekijät ja tukee näkemystä ilmiön moninaisuudesta. Näin ollen tutkielma kontribuoi paitsi feministisen ja sukupuolittuneita kehityskysymyksiä käsittelevän kehitystutkimuksen, myös oikeudellisen pluralismin saralla. Globaali kehitystutkimus antaa myös kaivatun, globaalia kietoutuneisuutta osoittavan näkökulman pakkoavioliittoihin. Tutkielman aineisto koostuu pakkoavioliiton uhriksi joutuneiden henkilöiden parissa työskentelevien asiantuntijoiden kanssa kesän ja syksyn 2022 aikana tehdyistä teemahaastatteluista sekä heidän lausunnoistaan liittyen hallituksen esitykseen pakkoavioliittojen erilliskriminalisoinnista, mutta haastateltujen anonymiteetin säilyttämiseksi suoria lainauksia esitetään vain haastatteluaineistosta. Tutkimusaineiston analysointiin käytetään teoriaohjaavaa sisällönanalyysiä, jonka mukaisesti aineiston analysoinnissa hyödynnetään sekä tutkimuksen teoriaa, että aineistosta nousevia havaintoja. Tutkimustulokset esitetään sisällönanalyysin avulla löytyneiden teoreettisten käsitteiden avulla. Sisällönanalyysin perusteella voidaan havaita, että pakkoavioliiton uhriksi joutumiseen vaikuttavat monet erilaiset intersektionaaliset tekijät, sekä, että pakon konsepti on pakkoavioliitoissa binäärin sijaan liukuva osoittaen ilmiön moninaisuutta. Tämä näkyy myös tarkasteltaessa asiantuntijoiden näkemyksiä pakkoavioliitosta poistumisen haasteista. Yleisiä haasteita ovat tunnistamisen vaikeus, pakon ja suostumuksen moniulotteiselle jatkumolle sijoittuvat erilaiset, vaikeastikin tunnistettavat pakottamisen keinot, uhrilähtöisyyden puute lainsäädännössä ja rikosprosesseissa sekä haasteiden pitkäkestoisuus ja kokonaisvaltaisuus. Asiantuntijoiden mukaan ratkaisuina näihin haasteisiin ovat erityisesti tiedon lisääminen, uhriksi joutuneeseen henkilöön ja tekijäosapuoleen kohdistuvat ratkaisut sekä lainsäädännölliset ratkaisut, kaikkein tärkeimpänä yksilöllisyyden huomioiminen. Ilmiön moninaisuuden ja siihen vaikuttavien erilaisten taustatekijöiden ymmärtäminen ovat avainasemassa etsittäessä ratkaisuja, sillä muuten riskinä on, että Suomessa luodaan tasa-arvopolitiikkaa, joka ei ole tosiasiassa tasa-arvoista tiettyjä vähemmistöjä kohtaan. Tutkielma osoittaa, että pakkoavioliittoja on hedelmätöntä tarkastella vain yhdestä näkökulmasta tai nähdä tiettyihin konteksteihin rajattuna ilmiönä, sillä ilmiöön liittyy vahva globaalin etelän ja pohjoisen yhteen kietoutuminen, joissa yhdistävänä tekijänä ovat patriarkaaliset rakenteet. Lisäksi tutkielma ilmentää kehitystutkimuksellisen klassikon, riippuvuusteorian merkityksen yhä tänä päivänä myös pakkoavioliittojen kaltaisia ilmiöitä tarkasteltaessa osoittaen tieteenalan relevanssia pakkoavioliittojen tutkimukseen sekä tarvetta lisätä ja laajentaa ilmiöön kohdistuvaa tutkimusta.