Browsing by Subject "error"

Tutkielmassa kysytään, miten lasten kulutuskulttuuri näkyy keskiluokkaisten lapsiperheiden arjessa. Tarkemmin kysytään, millaisia kulutuseetoksia lasten ja vanhempien puhe kulutuksesta ilmentää sekä miten kulutuseetokset heijastuvat lasten ja vanhempien välisiin kulutusneuvotteluihin. Tutkielma sijoittuu yhteiskuntaluokan, lapsuuden ja kulutuksen sosiologian risteykseen. Yhteiskuntaluokkaa tarkastellaan bourdieulaisen luokka- ja distinktioteorian näkökulmasta. Tutkielma täydentää kansainvälistä lasten kulutuskulttuurin tutkimuskenttää 2020-luvun suomalaisen kulutus- ja luokkayhteiskunnan näkökulmalla. Tutkielman aineisto on kerätty neljän pääkaupunkiseudulla asuvan lapsiperheen kodeissa yhdistelemällä osallistuvaa havainnointia sekä perheenjäsenten teemahaastatteluita. Aineisto on analysoitu teoriaohjaavan sisällönanalyysin periaatteiden mukaisesti niin, että aiempi tutkimus ja teoreettiset viitekehykset tukevat analyysiä, mutta tilaa jää myös aineistolähtöisille kategorioille. Aineistossa esiintyy yhteensä viisi kulutuseetosta. Kohtuullinen kulutuseetos ilmenee ennen kaikkea maltillisena, järkevänä ja säästäväisenä suhtautumisena kulutukseen ja rahankäyttöön. Vihreä kulutuseetos puolestaan korostuu erityisesti korkeakoulutettujen äitien puheissa ja ilmentää liiallisesta tavaramäärästä ja luonnonvarojen tuhlaamisesta seuraavaa ahdistusta, jota lievittävät esimerkiksi käytetyn tavaran kierrätys ja aineeton kulutus. Kehittävä kulutuseetos puolestaan näkyy tavassa, jolla vanhemmat arvostavat lasten aktiivista harrastamista, korkeakulttuuria sekä kehittäviä ja toiminnallisia tavaroita. Sosiaalinen kulutuseetos ilmentää erityisesti lasten puheissa esiintyvää ystävien ja vertaisryhmän merkitystä kulutushaluille. Affektiivinen kulutuseetos esiintyy niin ikään pääasiassa lasten puheessa ja korostaa kulutuksen aikaansaamaa itseisarvoista iloa ja sen ilmentämää välittämistä ja huolenpitoa perheenjäsenten välillä. Lisäksi kulutusneuvotteluiden tarkastelu oman rahan, hankintojen, harrastusten ja teknologian sekä ruutuajan näkökulmista osoittaa, että vanhemmat vetoavat lähes kaikkiin eri kulutuseetoksiin perustellakseen lasten kulutuksen rajoittamista tai sallimista. Toisaalta myös lapset haastavat vanhempien periaatteita ja toimivat neuvotteluissa aktiivisina ja paikoin valtahierarkioita rikkovina toimijoina. Tulosten perusteella todetaan vanhempien tuottavan kunniallista keskiluokkaa ja vanhemmuutta kohtuulliseen, vihreään ja kehittävään kulutuseetoksen perustuvien erontekojen avulla. Lapsille tyypilliset sosiaalinen ja affektiivinen kulutuseetos taas perustuvat enemmän yhteenkuuluvuuden luomiseen, ja yhteiskuntaluokkaa keskeisemmiksi nousevat ikään perustuvat eronteot. Tulokset ovat laajalti aiemman kansainvälisen tutkimuskirjallisuuden suuntaiset, mutta esimerkiksi kohtuullisen kulutuseetoksen korostuminen aineistossa kehittävän kulutuseetoksen sijaan voidaan nähdä suomalaisen kulutusyhteiskunnan erityispiirteenä. Lisäksi 2020-luvun lasten vanhemmat ovat kasvaneet teknologian parissa, mikä näkyy aineistossa muun muassa positiivisempana suhtautumisena lasten teknologian käyttöön. Tulosten perusteella toivotaan lasten omien näkemysten tuomista vahvemmin esiin lasten kulutusta koskevassa julkisessa keskustelussa.

The penetration of digital media has had a big impact on life in modern society. The new national core curriculums for the Finnish basic education and general upper secondary education (from year 2014 and 2015) are therefore emphasizing the importance of media literacy for practicing one's citizenship. On the basis of John Dewey, social scientist and pedagogue, the aim of this study is to examine a group of Swedish speaking teachers' perception of the media education responsibility of schools. Furthermore, the aim is to review these teachers' experiences of taking part in the media education project Yle Nyhetsskolan. The research questions are: How do the teachers understand the media literacy responsibility of the schools? Besides Yle Nyhetsskolan, how do the teachers conduct media education and what are the challenges? What are the advantages and disadvantages of the project Yle Nyhetsskolan? Eight teachers, from five different basic or general upper secondary schools in the Swedish speaking part of Finland, participated in the study. All teachers had taken part in the project Yle Nyhetsskolan during year 2014. They were interviewed, based on a semi-structured model and open questions. A phenomenological approach was applied and the answers were transcribed and analyzed in three stages. The answers were categorized in order to describe the essence of the teachers' reflections. The teachers had an evident engagement for media literacy and an understanding of the importance of developed media skills in the digital society of today. The teachers found it challenging to define and integrate media literacy education and they urged for more time and shared responsibilities among colleagues. The lack of time, pedagogical tools and technical skills form the main challenges for media literacy education. There is a need for teachers training, especially focusing on pedagogical methods for integrating media literacy in the education. The teachers found the project Yle Nyhetsskolan to be authentic, exciting and rewarding. Taking part in the project was, on the other hand, challenging because projects do not always fit into the non-flexible school day and because news as a genre is difficult, to both teachers and students. Yle Nyhetsskolan should be developed into a project with an even lower threshold concerning both timescale and desired result.

This thesis examines the effect of investment-specific technological change on the capital replacement decision and depreciation by extending Mukoyama’s (2008) study on endogenous depreciation. When allowing investment-specific technological progress to be described either as a fall in the price of capital or as a growth in the relative productivity of new capital, and capital stock to be determined by the producer’s optimization, there arise a method to describe obsolescence as a part of depreciation and capital evolution. The following three key results are shown when assuming that scrapped capital stock has no value. First, the optimal replacement policy is stationary. Second, the acceleration of investment-specific technological progress accelerates capital replacement, hence also obsolescence. Third, whether investment-specific technological progress is modelled as a fall in the price of capital or as a growth in the relative productivity of new capital, does not impact on the optimal replacement policy. A quantitative exercise shows that the first two results seems to hold even if the scrapped capital stock has some positive value. However, if scrapped capital has some value, then the two approaches to model investment-specific technological progress are no longer equivalent. The adoption of the capital replacement problem for describing depreciation is a promising approach. Even though there does not exist a closed-from solution for the optimal replacement interval, it can be solved (in the stationary case) as a root of a relative simple transcendental function. The rate of depreciation can be explicitly solved, also in the case of non-stationary replacement policy, but that is computationally more difficult. Physical depreciation (wear and tear) can be disentangled from obsolescence insofar as either one is known. Thus, the results still rely on the estimate of physical depreciation.

Pro gradu tutkielmassani tutkin sitä, miten kansallisen ihmisoikeusinstituution perustamista voidaan selittää Alasuutarin, Rautalinin ja Syväterän kehittämällä episteemisen pääoman teorialla. Tarkastelen tutkielmassani Ihmisoikeuskeskuksen, oikeusasiamiehen ja eduskunnan julkaisuja sekä Helsingin Sanomissa julkaistuja artikkeleita teoriaohjautuvan teemoittelun keinoin. Episteemisen pääoman teorian mukaan instituutioiden levittämiseen liittyy neljän tyyppistä auktoriteettia: ontologista, moraalista, kapasiteettiperusteista ja karismaattista auktoriteettia. Globaalien instituutioiden diffuusion tutkimuksessa promoottorien rooli ja vallan kerääntyminen jäävät tyypillisesti vähälle huomiolle. Aikaisemmassa instituutioiden leviämistä käsittelevässä tutkimuksessa on tarkasteltu laajalti valtioiden syitä instituutioiden omaksumiseen. Vähemmälle huomiolle on kuitenkin jäänyt se, ketkä instituution perustamista edistävät ja mitkä heidän motiivinsa ovat. Ontologisella auktoriteetilla tarkoitetaan asiantuntijavaltaa: asiantuntijoina koetut henkilöt puoltavat instituution perustamista. Asiantuntijat voivat episteemisen pääoman teorian mukaan määritellä jossain määrin instituution ympärillä olevaa todellisuutta ja siten oikeuttaa instituution luomisen. Suomen kansallisen ihmisoikeusinstituution luomisessa asiantuntijoiden kommentit instituution perustamisen puolesta olivat merkittävässä roolissa. Kaikki instituution perustamista kommentoineet esiintyivät jonkinlaisina asiantuntijoina. Ihmisoikeusinstituutio ei kuitenkaan ole vielä saavuttanut keskeistä roolia suomalaisena ihmisoikeuksien asiantuntijana. Moraaliseen auktoriteettiin vedotaan yhteisten arvojen tai normien kautta. Ihmisoikeusinstituution perustamista edeltäneissä keskusteluissa ja kannanotoissa vedottiin yllättävän vähän moraalisiin syihin. Koko kansainvälistä ihmisoikeusjärjestelmää voidaan kuitenkin pitää moraalisen auktoriteetin ilmentymänä. Ihmisoikeudet ovat samat kaikkialla ja niiden tunnustamatta jättäminen voi asettaa kansallisvaltion haastavaan asemaan. Ihmisoikeusinstituution perustamista perusteltiin eniten nimenomaan kapasiteettiperusteisen auktoriteetin näkökulmasta. Kapasiteettiperusteista auktoriteettia luotiin Ihmisoikeuskeskuksen perustamisen yhteydessä useasta näkökulmasta. Toisaalta viitattiin ulkoisiin auktoriteetteihin ja niiden resursseihin, eniten YK:n vaatimuksiin ja potentiaalisiin uhkiin, jos instituutio jätetään perustamatta. Toisaalta tukeuduttiin instituution tuleviin resursseihin: siihen, miten ihmisoikeusinstituutio kokoaa hajanaisen kentän toimijat yhteen ja tehostaa resurssien käyttöä ja miten ihmisoikeustyö kaipaa lisää resursseja, jotta ongelmiin voidaan tehokkaasti puuttua. Episteemisen pääoman teorian mukaan karismaattista auktoriteettia voi olla joko henkilöllä tai organisaatiolla. Organisaatiossa tai instituutiossa tulisi kuitenkin olla jotain vetovoimaista, jotain erityisen vaikuttavaa. Tutkielmani aineistossa ei ilmennyt selkeitä karismaattisen auktoriteetin piirteitä. Tämä voi kertoa joko tapauksen poikkeuksellisuudesta tai episteemisen pääoman teorian heikosta selitysvoimasta. Episteemisen pääoman teorian avulla voidaan selittää Suomen kansallisen ihmisoikeusinstituution perustamista. Teorian selitysvoima ei kuitenkaan ole täydellinen, sillä teoria ei esimerkiksi tarjoa välineitä instituution perustamisen vastustamisen analyysiin.

Pro gradu tutkielmassani tutkin sitä, miten kansallisen ihmisoikeusinstituution perustamista voidaan selittää Alasuutarin, Rautalinin ja Syväterän kehittämällä episteemisen pääoman teorialla. Tarkastelen tutkielmassani Ihmisoikeuskeskuksen, oikeusasiamiehen ja eduskunnan julkaisuja sekä Helsingin Sanomissa julkaistuja artikkeleita teoriaohjautuvan teemoittelun keinoin. Episteemisen pääoman teorian mukaan instituutioiden levittämiseen liittyy neljän tyyppistä auktoriteettia: ontologista, moraalista, kapasiteettiperusteista ja karismaattista auktoriteettia. Globaalien instituutioiden diffuusion tutkimuksessa promoottorien rooli ja vallan kerääntyminen jäävät tyypillisesti vähälle huomiolle. Aikaisemmassa instituutioiden leviämistä käsittelevässä tutkimuksessa on tarkasteltu laajalti valtioiden syitä instituutioiden omaksumiseen. Vähemmälle huomiolle on kuitenkin jäänyt se, ketkä instituution perustamista edistävät ja mitkä heidän motiivinsa ovat. Ontologisella auktoriteetilla tarkoitetaan asiantuntijavaltaa: asiantuntijoina koetut henkilöt puoltavat instituution perustamista. Asiantuntijat voivat episteemisen pääoman teorian mukaan määritellä jossain määrin instituution ympärillä olevaa todellisuutta ja siten oikeuttaa instituution luomisen. Suomen kansallisen ihmisoikeusinstituution luomisessa asiantuntijoiden kommentit instituution perustamisen puolesta olivat merkittävässä roolissa. Kaikki instituution perustamista kommentoineet esiintyivät jonkinlaisina asiantuntijoina. Ihmisoikeusinstituutio ei kuitenkaan ole vielä saavuttanut keskeistä roolia suomalaisena ihmisoikeuksien asiantuntijana. Moraaliseen auktoriteettiin vedotaan yhteisten arvojen tai normien kautta. Ihmisoikeusinstituution perustamista edeltäneissä keskusteluissa ja kannanotoissa vedottiin yllättävän vähän moraalisiin syihin. Koko kansainvälistä ihmisoikeusjärjestelmää voidaan kuitenkin pitää moraalisen auktoriteetin ilmentymänä. Ihmisoikeudet ovat samat kaikkialla ja niiden tunnustamatta jättäminen voi asettaa kansallisvaltion haastavaan asemaan. Ihmisoikeusinstituution perustamista perusteltiin eniten nimenomaan kapasiteettiperusteisen auktoriteetin näkökulmasta. Kapasiteettiperusteista auktoriteettia luotiin Ihmisoikeuskeskuksen perustamisen yhteydessä useasta näkökulmasta. Toisaalta viitattiin ulkoisiin auktoriteetteihin ja niiden resursseihin, eniten YK:n vaatimuksiin ja potentiaalisiin uhkiin, jos instituutio jätetään perustamatta. Toisaalta tukeuduttiin instituution tuleviin resursseihin: siihen, miten ihmisoikeusinstituutio kokoaa hajanaisen kentän toimijat yhteen ja tehostaa resurssien käyttöä ja miten ihmisoikeustyö kaipaa lisää resursseja, jotta ongelmiin voidaan tehokkaasti puuttua. Episteemisen pääoman teorian mukaan karismaattista auktoriteettia voi olla joko henkilöllä tai organisaatiolla. Organisaatiossa tai instituutiossa tulisi kuitenkin olla jotain vetovoimaista, jotain erityisen vaikuttavaa. Tutkielmani aineistossa ei ilmennyt selkeitä karismaattisen auktoriteetin piirteitä. Tämä voi kertoa joko tapauksen poikkeuksellisuudesta tai episteemisen pääoman teorian heikosta selitysvoimasta. Episteemisen pääoman teorian avulla voidaan selittää Suomen kansallisen ihmisoikeusinstituution perustamista. Teorian selitysvoima ei kuitenkaan ole täydellinen, sillä teoria ei esimerkiksi tarjoa välineitä instituution perustamisen vastustamisen analyysiin.

Tutkielma käsittelee aseistakieltäytymistä ja aseistakieltäytyjiä Suomessa. Aihetta on tutkittu vähän, vaikka Suomessa käytössä oleva miesten yleisen asevelvollisuuden on aiemmissa tutkimuksissa todettu esimerkiksi sukupuolistavan nuorten siirtymistä aikuisuuteen ja toisaalta kytkevän käsityksiä miehuudesta sotilaallisuuteen. Sukupuolentutkimuksellista näkökulmista aseistakieltäytymistä on tarkasteltu muutamissa artikkeleissa ja opinnäytteissä. Tutkielmassa kysytään, mitä varusmiespalveluksen ulkopuolelle jättäytyminen merkitsee siviilipalveluksen valinneille nuorille miehille. Tutkielma tarkastelee sitä, millaisia merkityksiä tutkimusta varten haastatellut siviilipalvelusmiehet antavat aseistakieltäytymiselle ja toisaalta varusmiespalvelukselle. Lisäksi kysytään, kuinka sukupuoli, kansalaisuus ja aikuisuus kytkeytyvät aineistossa toisiinsa. Aiheen tarkastelussa hyödynnetään kriittisen miestutkimuksen ja feministisen kansalaisuuden tutkimuksen perinteitä. Tutkimusaineistona on kuuden haastatteluhetkellä siviilipalvelusta parhaillaan tai lähivuosina suorittaneen nuoren miehen haastattelut. Aineiston keruumenetelmänä oli puolistrukturoitu haastattelu, jota analysoitiin laadulliseen sisällönanalyysiin ja kerronnalliseen analyysiin pohjautuvin menetelmin. Varusmiespalvelus näyttäytyy aineistossa osana miehen normaalia elämänkulkua, josta haastateltavien on täytynyt poiketa. Samalla he ovat jättäytyneet pois asevelvollisuusarmeijan muovaamista miesten välisistä sidoksista. Toisaalta haastateltavat määrittelevät uudelleen näiden sidosten tuottamisen paikkoja sekä reittejä aikuisuuden tai aikuisen miehuuden saavuttamiseen. Aikuisuus määrittyy aineistossa tiettyjen ominaisuuksien, kuten itsenäisen ajattelun ja henkisen vahvuuden kautta. Yhtenä yhteiskunnan jäsenyyden osoittajana toimii yhteiskunnallisesti hyödyllinen työ, jollaiseksi siviilipalvelus määrittyy vähintään yhtä paljon kuin varusmiespalvelus. Tärkeäksi murroskohdaksi aineistossa nousevat armeijan kutsunnat, joissa siviilielämä ja armeija sotilaallisuuden vaatimuksineen risteävät, paljastaen tavallista selkeämmin asevelvollisuuden tuottamat kytkökset miehuuden ja sotilaallisuuden välille. Aineiston kutsuntakertomuksissa sekä sotilasviranomaiset että muut kutsuttavat tuottavat painetta sotilaallisen maskuliinisuuden normiin sopeutumiseen.

Tutkielma käsittelee aseistakieltäytymistä ja aseistakieltäytyjiä Suomessa. Aihetta on tutkittu vähän, vaikka Suomessa käytössä oleva miesten yleisen asevelvollisuuden on aiemmissa tutkimuksissa todettu esimerkiksi sukupuolistavan nuorten siirtymistä aikuisuuteen ja toisaalta kytkevän käsityksiä miehuudesta sotilaallisuuteen. Sukupuolentutkimuksellista näkökulmista aseistakieltäytymistä on tarkasteltu muutamissa artikkeleissa ja opinnäytteissä. Tutkielmassa kysytään, mitä varusmiespalveluksen ulkopuolelle jättäytyminen merkitsee siviilipalveluksen valinneille nuorille miehille. Tutkielma tarkastelee sitä, millaisia merkityksiä tutkimusta varten haastatellut siviilipalvelusmiehet antavat aseistakieltäytymiselle ja toisaalta varusmiespalvelukselle. Lisäksi kysytään, kuinka sukupuoli, kansalaisuus ja aikuisuus kytkeytyvät aineistossa toisiinsa. Aiheen tarkastelussa hyödynnetään kriittisen miestutkimuksen ja feministisen kansalaisuuden tutkimuksen perinteitä. Tutkimusaineistona on kuuden haastatteluhetkellä siviilipalvelusta parhaillaan tai lähivuosina suorittaneen nuoren miehen haastattelut. Aineiston keruumenetelmänä oli puolistrukturoitu haastattelu, jota analysoitiin laadulliseen sisällönanalyysiin ja kerronnalliseen analyysiin pohjautuvin menetelmin. Varusmiespalvelus näyttäytyy aineistossa osana miehen normaalia elämänkulkua, josta haastateltavien on täytynyt poiketa. Samalla he ovat jättäytyneet pois asevelvollisuusarmeijan muovaamista miesten välisistä sidoksista. Toisaalta haastateltavat määrittelevät uudelleen näiden sidosten tuottamisen paikkoja sekä reittejä aikuisuuden tai aikuisen miehuuden saavuttamiseen. Aikuisuus määrittyy aineistossa tiettyjen ominaisuuksien, kuten itsenäisen ajattelun ja henkisen vahvuuden kautta. Yhtenä yhteiskunnan jäsenyyden osoittajana toimii yhteiskunnallisesti hyödyllinen työ, jollaiseksi siviilipalvelus määrittyy vähintään yhtä paljon kuin varusmiespalvelus. Tärkeäksi murroskohdaksi aineistossa nousevat armeijan kutsunnat, joissa siviilielämä ja armeija sotilaallisuuden vaatimuksineen risteävät, paljastaen tavallista selkeämmin asevelvollisuuden tuottamat kytkökset miehuuden ja sotilaallisuuden välille. Aineiston kutsuntakertomuksissa sekä sotilasviranomaiset että muut kutsuttavat tuottavat painetta sotilaallisen maskuliinisuuden normiin sopeutumiseen.

Tutkielma käsittelee aseistakieltäytymistä ja aseistakieltäytyjiä Suomessa. Aihetta on tutkittu vähän, vaikka Suomessa käytössä oleva miesten yleisen asevelvollisuuden on aiemmissa tutkimuksissa todettu esimerkiksi sukupuolistavan nuorten siirtymistä aikuisuuteen ja toisaalta kytkevän käsityksiä miehuudesta sotilaallisuuteen. Sukupuolentutkimuksellista näkökulmista aseistakieltäytymistä on tarkasteltu muutamissa artikkeleissa ja opinnäytteissä. Tutkielmassa kysytään, mitä varusmiespalveluksen ulkopuolelle jättäytyminen merkitsee siviilipalveluksen valinneille nuorille miehille. Tutkielma tarkastelee sitä, millaisia merkityksiä tutkimusta varten haastatellut siviilipalvelusmiehet antavat aseistakieltäytymiselle ja toisaalta varusmiespalvelukselle. Lisäksi kysytään, kuinka sukupuoli, kansalaisuus ja aikuisuus kytkeytyvät aineistossa toisiinsa. Aiheen tarkastelussa hyödynnetään kriittisen miestutkimuksen ja feministisen kansalaisuuden tutkimuksen perinteitä. Tutkimusaineistona on kuuden haastatteluhetkellä siviilipalvelusta parhaillaan tai lähivuosina suorittaneen nuoren miehen haastattelut. Aineiston keruumenetelmänä oli puolistrukturoitu haastattelu, jota analysoitiin laadulliseen sisällönanalyysiin ja kerronnalliseen analyysiin pohjautuvin menetelmin. Varusmiespalvelus näyttäytyy aineistossa osana miehen normaalia elämänkulkua, josta haastateltavien on täytynyt poiketa. Samalla he ovat jättäytyneet pois asevelvollisuusarmeijan muovaamista miesten välisistä sidoksista. Toisaalta haastateltavat määrittelevät uudelleen näiden sidosten tuottamisen paikkoja sekä reittejä aikuisuuden tai aikuisen miehuuden saavuttamiseen. Aikuisuus määrittyy aineistossa tiettyjen ominaisuuksien, kuten itsenäisen ajattelun ja henkisen vahvuuden kautta. Yhtenä yhteiskunnan jäsenyyden osoittajana toimii yhteiskunnallisesti hyödyllinen työ, jollaiseksi siviilipalvelus määrittyy vähintään yhtä paljon kuin varusmiespalvelus. Tärkeäksi murroskohdaksi aineistossa nousevat armeijan kutsunnat, joissa siviilielämä ja armeija sotilaallisuuden vaatimuksineen risteävät, paljastaen tavallista selkeämmin asevelvollisuuden tuottamat kytkökset miehuuden ja sotilaallisuuden välille. Aineiston kutsuntakertomuksissa sekä sotilasviranomaiset että muut kutsuttavat tuottavat painetta sotilaallisen maskuliinisuuden normiin sopeutumiseen.

Osallisuus on kokemus, joka ulottuu identiteettiin asti. Osallisuutta on tutkittu laajalti erityisesti yhteiskuntatieteissä osallistumisen kautta, mutta sen kokemuksellista puolta vähemmän. Tässä pro gradu- tutkielmassa tavoitteena on valottaa nuorten näkökulmaa osallisuuden merkityksiin. Tutkielmassa tarkastellaan osallisuuden merkityksiä nuorten näkökulmasta viiden 13-17 -vuotiaan nuoren haastattelun avulla. Kaikki haastatellut Nuoret ovat osallistuneet nuorten osallisuuden lisäämiseen liikuntakysymyksissä suunniteltuun Your Move -kampanjaan. Subjektiivisia kokemuksia tulkitsemalla etsitään nuorille yhteisiä osallisuuden määritelmää ja merkityksiä ja hahmotetaan osallisuus- tai osattomuuskokemuksiin vaikuttavia tekijöitä ja -kokemusten näyttäytymistä käyttäytymisessä. Teoreettis-metodologinen viitekehys on tulkitseva fenomenologinen analyysi IPA (interpretative phenomenological analysis). Tutkimuksen taustalla on käsitys ihmisestä sosiaalisena, kokevana ja omaa toimintaansa reflektoivana toimijana. IPA-tutkimus on luonteeltaan fenomenologista, idiografista ja hermeneuttista edellyttäen kunkin tutkittavan yksilöllistä tulkintaa ja tulkinnan monitasoisuuden tiedostamista. Osallisuuden tunne määritellään tutkimuksessa tunnekokemukseksi kuulumisesta ja siitä, että voi ja on kykenevä vaikuttamaan itselleen merkittävään asiaan. Haastateltujen nuorten määrittelemänä osallisuus tarkoittaa, että on halu osallistua ja osallistuu johonkin toimintaan, johon on otettu mukaan ja jossa kokee, että on, tai ainakin voi olla jotain omaa, ja siihen liittyy positiivinen tunnelataus, jonka haluaa kokea uudelleen. Vaikka osallisuutta voi kokea erilaisissa ympäristössä, kotona, koulussa, kavereiden kesken, harrastuksissa jne., samankaltaiset asetelmat liittyvät sen kokemisen mahdollistumiseen. Nuori voi kokea osallisuutta silloin, kun hän itse on hakeutunut mukaan johonkin ryhmään tai toimintaan, kun nuori on pyydetty mukaan ryhmään tai osallistumaan toimintaan, tai silloin, jos nuorelle ehdotetaan jotakin toimintaa, ilman konkreettista ryhmää. Usein kokemukseen vaikuttaa joko merkityksellisen aikuisen tai vertaisryhmäläisen tekemä esimerkki, mukaan pyyntö tai innostaminen. Tutkimuksen mukaan osallisuuskokemukset ovat lähtökohtaisesti tärkeitä, mutta moninaisia. Ne voivat antaa ja välittää tietoa itsestä: esimerkiksi itsetuntemus ja itsevarmuus kasvavat ja sosiaalinen identiteetti kehittyy, vahvistuu ja ilmenee muille. Osallisuuskokemukset sisältävät oppimiskokemuksia: erilaiset ryhmätoiminnan, ohjaamisen tai muut yhdessä opetellut taidot kehittyvät ja toimijuus lisääntyy. Osallisuuden merkitys liittyy myös inhimillisten: sosiaalisten liittymisen, arvostuksen ja itsensä toteuttamisen tarpeiden toteuttamiseen. Osallisuuden tunnetaso on merkittävä, ja ei osallisuuden kokemus voi olla myös haitallista esimerkiksi nuoren pystyvyydelle. Osallisuuden yksilöllisiä merkityksiä olisi hyödyllistä tarkastella pitkittäistutkimuksessa. Jatkotutkimuksena voisi tarpeiden ja osallisuuden suhdetta tarkastella syvemmin ja tutkia myös sosiaalisen median vaikutusta osallisuuden kokemuksiin ja sen merkityksiin.

Osallisuus on kokemus, joka ulottuu identiteettiin asti. Osallisuutta on tutkittu laajalti erityisesti yhteiskuntatieteissä osallistumisen kautta, mutta sen kokemuksellista puolta vähemmän. Tässä pro gradu- tutkielmassa tavoitteena on valottaa nuorten näkökulmaa osallisuuden merkityksiin. Tutkielmassa tarkastellaan osallisuuden merkityksiä nuorten näkökulmasta viiden 13-17 -vuotiaan nuoren haastattelun avulla. Kaikki haastatellut Nuoret ovat osallistuneet nuorten osallisuuden lisäämiseen liikuntakysymyksissä suunniteltuun Your Move -kampanjaan. Subjektiivisia kokemuksia tulkitsemalla etsitään nuorille yhteisiä osallisuuden määritelmää ja merkityksiä ja hahmotetaan osallisuus- tai osattomuuskokemuksiin vaikuttavia tekijöitä ja -kokemusten näyttäytymistä käyttäytymisessä. Teoreettis-metodologinen viitekehys on tulkitseva fenomenologinen analyysi IPA (interpretative phenomenological analysis). Tutkimuksen taustalla on käsitys ihmisestä sosiaalisena, kokevana ja omaa toimintaansa reflektoivana toimijana. IPA-tutkimus on luonteeltaan fenomenologista, idiografista ja hermeneuttista edellyttäen kunkin tutkittavan yksilöllistä tulkintaa ja tulkinnan monitasoisuuden tiedostamista. Osallisuuden tunne määritellään tutkimuksessa tunnekokemukseksi kuulumisesta ja siitä, että voi ja on kykenevä vaikuttamaan itselleen merkittävään asiaan. Haastateltujen nuorten määrittelemänä osallisuus tarkoittaa, että on halu osallistua ja osallistuu johonkin toimintaan, johon on otettu mukaan ja jossa kokee, että on, tai ainakin voi olla jotain omaa, ja siihen liittyy positiivinen tunnelataus, jonka haluaa kokea uudelleen. Vaikka osallisuutta voi kokea erilaisissa ympäristössä, kotona, koulussa, kavereiden kesken, harrastuksissa jne., samankaltaiset asetelmat liittyvät sen kokemisen mahdollistumiseen. Nuori voi kokea osallisuutta silloin, kun hän itse on hakeutunut mukaan johonkin ryhmään tai toimintaan, kun nuori on pyydetty mukaan ryhmään tai osallistumaan toimintaan, tai silloin, jos nuorelle ehdotetaan jotakin toimintaa, ilman konkreettista ryhmää. Usein kokemukseen vaikuttaa joko merkityksellisen aikuisen tai vertaisryhmäläisen tekemä esimerkki, mukaan pyyntö tai innostaminen. Tutkimuksen mukaan osallisuuskokemukset ovat lähtökohtaisesti tärkeitä, mutta moninaisia. Ne voivat antaa ja välittää tietoa itsestä: esimerkiksi itsetuntemus ja itsevarmuus kasvavat ja sosiaalinen identiteetti kehittyy, vahvistuu ja ilmenee muille. Osallisuuskokemukset sisältävät oppimiskokemuksia: erilaiset ryhmätoiminnan, ohjaamisen tai muut yhdessä opetellut taidot kehittyvät ja toimijuus lisääntyy. Osallisuuden merkitys liittyy myös inhimillisten: sosiaalisten liittymisen, arvostuksen ja itsensä toteuttamisen tarpeiden toteuttamiseen. Osallisuuden tunnetaso on merkittävä, ja ei osallisuuden kokemus voi olla myös haitallista esimerkiksi nuoren pystyvyydelle. Osallisuuden yksilöllisiä merkityksiä olisi hyödyllistä tarkastella pitkittäistutkimuksessa. Jatkotutkimuksena voisi tarpeiden ja osallisuuden suhdetta tarkastella syvemmin ja tutkia myös sosiaalisen median vaikutusta osallisuuden kokemuksiin ja sen merkityksiin.