Browsing by department "Department of Biblical Studies"

Kahden ensimmäisen vuosisadan kristityt kokoontuivat tavallisesti seurakuntalaisten kodeissa. Varhaiskristillisistä teksteistä selviää, että jotkut näistä kodeista olivat naisten omistuksessa. Lisäksi varhaiskristillisissä kirjoituksissa mainitaan naisia, joiden kodeissa mahdollisesti kokoontui seurakunta. Lähdetekstien informaatio näistä naisista on yleisesti ottaen hyvin niukkaa. Lähdetekstien lisäksi tietoja heistä voidaan kuitenkin pyrkiä saamaan tarkastelemalla esimerkiksi heidän sosiaalista kontekstiaan. Erityisen tärkeitä teemoja sosiaalisen kontekstin tarkastelussa ovat kreikkalais-roomalaiset naiset omaisuutensa itsenäisinä omistajina sekä ensimmäisten vuosisatojen kodeissa kokoontuvat seurakunnat näiden naisten toimintaympäristöinä. Tämän tutkielman aiheeseen liittyviä teemoja ovat muun muassa kreikkalais-roomalaisten naisten omistus- ja vaikutusmahdollisuudet, kreikkalais-roomalaisen kodin ”yksityisyys”, seurakuntien luonne kreikkalais-roomalaisiin yhdistyksiin verrattuna sekä suhtautuminen antiikin kirjoituksiin primäärilähteinä. Edellä mainittujen teemojen tutkimuksessa on viime vuosikymmenien ja vuosien aikana löydetty uusia näkökulmia, jotka valaisevat myös kuvaa naisista, joiden kodeissa kokoontui seurakunta. Kreikkalais-roomalaisilla naisilla oli suhteellisen usein mahdollisuus omistaa oma omaisuutensa. Tämän edellytyksenä oli yleensä naisen isän kuolema sekä se, että mahdollinen avioliitto oli solmittu siten, ettei nainen ollut tullut miehensä vallan alaiseksi. Omaisuutta ei ollut pelkästään yläluokkaisilla naisilla, vaan myös esimerkiksi vapautetut orjat saattoivat työllään ansaita huomattaviakin omaisuuksia. Itsenäisesti omaisuutensa omistavat naiset olivat useimmiten todennäköisesti leskiä. Nämä naiset olivat tottuneet yhteiskunnassaan siihen, että varakkailla henkilöillä oli erilaisia velvollisuuksia, joihin kuuluivat muun muassa erilaiset julkiset tehtävät sekä erilaisten ryhmien ja yksittäisten henkilöiden suojelijoina toimiminen. Naisia toimi muun muassa kreikkalais-roomalaisten yhdistysten suojelijoina, jolloin he esimerkiksi tarjosivat kodeissaan yhdistyksille kokoontumistilat. Yhdistykset olivat yksi tärkeimmistä kodeissa kokoontuvien seurakuntien taustamalleista; seurakuntia voidaan sanoa yhdeksi yhdistyskulttuurin ilmentymäksi. Muita tärkeitä taustamalleja olivat juutalaisuus sekä kreikkalais-roomalaiset perhekunnat. Kaikki nämä taustamallit antoivat ainakin osittain positiivisen kuvan toimintamahdollisuuksista naiselle, jonka kodissa kokoontui seurakunta. Tutkimuksessa ajatellaan nykyään yleisesti, että naisten asema kristinuskossa muuttui huonommaksi kristinuskon alkuaikojen jälkeen. Siitä, miksi tämä tapahtui, ei olla yksimielisiä. Tähän kysymykseen vastaavia teorioita ei voida pitää tyydyttävinä, koska ne erehtyvät jo alkuoletuksissaan yksinkertaistamaan kuvaa maailmasta, jossa varhaiset kristityt elivät. Täydellistä vastausta kysymykseen ei voidakaan saavuttaa, mutta ottamalla monipuolisesti huomioon erilaisia ilmiöön vaikuttaneita tekijöitä päästään luultavasti lähemmäs oikeaa lopputulosta. Kahden ensimmäisen vuosisadan naiset olivat kodeissaan kokoontuvissa seurakunnissa johtajanasemissa. He todennäköisesti johtivat Herran aterian viettoa ja ”kaitsivat” seurakuntaansa. Kreikkalais-roomalaisessa yhteiskunnassa vallitsi yleisemminkin toimintatapoja, joiden mukaan nainen voitti tarpeeksi suurella varakkuudella sukupuolensa asettamat esteet. Kristityt seurasivat tätä toimintatapaa. Naisten johtavat asemat kodeissaan kokoontuvissa seurakunnissa eivät siis mitä todennäköisimmin johtuneet kristittyjen pyrkimyksistä sukupuolten väliseen tasa-arvoon tai kristittyjen naisten emansipaatiosta. Sen sijaan nämä asemat olivat seurausta naisten suhteellisesta varakkuudesta.

Tässä työssä tarkastelen Danielin kirjan neljännen luvun masoreettista tekstiä, Theodotionin käännöstä siitä, sekä Septuagintaa. Pyrkimyksenä on hahmottaa eri tekstitraditioiden yhtäläisyyksiä ja eroja, ja tutkimusten valossa löytää erilaisista teorioista sopivin, joka kuvailee tekstien kehittymistä niiden nykymuotoonsa. Työssäni etenen jae jakeelta, käännän tekstit ja analysoin käännökset. Kertomukset etenevät omin painotuksin omissa traditioissaan, mistä johtuen teksteissä on lukuisia eri järjestyksessä kerrottuja samoja asioita, eri näkökulmia ja poikkeamia suhteessa toiseen tekstiin. Tutkimuskysymykset ovat: A) Tekstipoikkeamien syiden pohtiminen, pääasiassa McLayn jaotuksen mukaan. B) Septuagintan ja masoreettisen tekstin tradition pohtiminen, onko mahdollista määrittää, kumpi on vanhempaa kerrontaa? C) kääntäjien aramea kielen taito. D) onko Septuagintan ja Theodotionin käännöksillä riippuvuussuhdetta, vai ovatko käännökset itsenäisiä? Analyysin ja kirjallisuuden perusteella päädyin seuraavaan: Suuriin ja selviin tekstipoikkeamiin on usein syynä Septuagintan masoreettisesta tekstistä poikkeava Vorlage. Pieniin poikkeamiin, kun kyseessä on muutoin identtinen lause masoreettisessa tekstissä/Theodotionissa tai masoreettisessa tekstissä/Septuagintassa, on monesti syynä oudosti käännetyn sanan väärinymmärtäminen, joka johtuu toisinaan käsinkirjoitetun tekstin lukuvirheestä, tai aramealaisen pohjasanan väärinymmärtämisestä. Käännöksen muotoutumiseen on toisinaan syynä kääntäjien aramean tuntemuksen heikkous, mikä oli yllättävä löytö tutkimuksessa. Toisinaan teologiset motiivit ovat syynä tekstipoikkeamiin. Alkuperäinen tarina on alun perin ollut suullista kerrontaa, joka myöhemmin sai arameankielisen kirjallisen asun. Alkutarinaa ei enää ole olemassa kirjoitettuna, mutta yhteisestä tarinasta on jäänyt elämään erilaisia tekstraditioita, joista osoituksena masoreettinen teksti ja Septuaginta. Näistä kahdesta traditiosta Septuaginta edustaa monessa kohtaa kehittyneempää, uudempaa tekstimuotoa. Septuaginta sisältää paljon pohjatekstiä selittävää ainesta, joka masoreettisesta tekstistä puuttuu. Septuagintan tuoreimmista redaktiokerroksista kertovat myös monet masoreettisesta tekstistä puuttuvat paralleelit makkabilaiskirjaan. Septuaginta ja Theodotion ovat itsenäisiä käännöksiä, mutta Theodotion on tuntenut myös Septuagintan. Tästä on osoituksena Theodotionin turvautuminen Septuagintaan varsinkin harvinaisten sanojen kohdalla.

Tutkielma pyrkii selvittämään, voidaanko tekstikritiikin avulla saada vastauksia Omrin dynastian ajan kronologisiin ongelmiin. Tämä tapahtuu vertailemalla erityisesti jokaisen ajan kuninkaan kreikankielisiä (erityisesti lukiaaniset käsikirjoitukset ja Codex Vaticanus) ja masoreettisia hallintayhteenvetoja. Masoreettisessa tekstissä huomattavat muutokset valtaannousukaavoissa ja narratiivisten kokonaisuuksien järjestyksessä vaikuttaisivatkin olevan yhteydessä Josafatin hallintanarratiivin (1. Kun. 22:41-51) siirtoon myöhemmäksi alkuperäisestä kreikkalaisesta sijainnista 16:28a-h. Tämä siirto vaikuttaisi johtuvan erityisesti halusta identifioida Juudan kuningas Moabin sotaretkinarratiivissa 2. Kun. 3 hurskaaksi Josafatiksi lukiaanisten käsikirjoitusten nimeämän Ahasjan sijaan. Masoreettisen tekstin voidaan myös osoittaa tekevän useita muita kronologisia ja kronologian muutoksesta johtuvia muutoksia tekstiin, jotka joissain kohdin rikkovat Kuningasten kirjojen narratiivista logiikkaa. Koska kyseisen ajan rekonstruointiin otetaan usein avuksi nk. yhteishallintateoria, ottaa tutkielma myös tähän kantaa. Koska yhteishallintateorioitsijat ovat varsin harvoin ottaneet huomioon tekstikriittisen tutkimusaineiston, tuodaan tämä tässä työssä esiin kokonaisuudessaan. Lopputulos onkin, että yhteishallintateorian puolesta usein siteeratut kohdat (erityisesti jakeiden 2. Kun. 1:17 ja 8:16 sisältämät ”ylimääräiset” kronologiset huomiot) ovat tekstikriittisen tarkastelun jälkeen osoitettavissa myöhäisiksi lisäyksiksi tekstiin. Näin ollen näitä kohtia ei voi käyttää kronologian rekonstruoinnissa, mikä pudottaa pohjan varsin useilta yhteishallintateorioilta. Tutkielmassa käydään läpi erityisesti Omrin kaoottinen ”sisällissotanarratiivi” 1. Kun. 16:15-23, jonka usein nähdään olevan ajan kronologian ongelmien syy, mutta joka vaikuttaisi olevan hätiköity johtopäätös, Josafatin hallintayhteenveto sekä sen kreikkalaisissa että masoreettisessa muodossaan, jakeen 16:28g/22:50 alun perin luultavasti nimettömän Israelin kuninkaan nimeämisen problematiikka jakeessa 22:50, mikä vaikuttaisi johtuvan masoreettisesta Josafatin hallintanarratiivin siirrosta, Ahabin valtaannousukaava (16:29) sekä hänen hallintanarratiivissaan sijaitsevien profeettakertomusten (luvuissa 20-22) sisältämät kronologiset vihjeet, jotka osoittavat masoreettisen tekstin helpottavan kertomusta teologisesti, Ahasjan (22:52) valtaannousukaava, Israelin Joramin (2. Kun. LXX 1:18a/3:1 MT) valtaannousukaavan problematiikka sekä jakeen 1:17 kronologinen plussa, Moabin sotaretkinarratiivi luvussa 3 ja sen sisältämät kronologiset implikaatiot, Juudan Joramin hallintayhteenveto 8:16-17 ja sen luomat erittäin raskaat narratologiset ongelmat kreikkalaisessa kronologiassa sekä Juudan Ahasjan molemmat hallintayhteenvedot jakeissa 8:25 ja 9:29, jotka vaikuttaisivat jälleen puhuvan masoreettisen kronologian muutoksista. Työ ei pyri luomaan omaa rekonstruktiotaan aikakaudesta, vaan tuo esiin näkemyksiä, jotka tulisi ottaa vastaisuudessa huomioon aikakauden historiaa rekonstruoidessa ja tutkittaessa. Näistä tärkein onkin vanhakreikkalaisen kronologian todennäköinen alkuperäisyys masoreettiseen systeemiin verrattuna.

Tarkastelen tässä tutkielmassa Paavalin kirjeiden ja hänen nimissään kirjoitettujen pseudepigrafien välittämää kuvaa orjuudesta. Tutkimuksen alussa tarkastelen orjuutta antiikin aikana, keskittyen ensisijaisesti Rooman keisariaikaan ja kreikkalais-roomalaisen kulttuuripiirin alueelle. Tämän jälkeen tarkastelen minkälaisen kuvan Paavalin aidot kirjeet välittävät orjuudesta ja suhteutan sen antiikin ajan yleisiin käsityksiin. Kolmannessa pääluvussani tutkin vastaavasti Paavalin nimissä kirjoitettujen pseudepigrafisten kirjdeiden välittämää kuvaa orjuudesta. Tarkastelun kohteeksi olen valikoinut ne kohdat Paavalin kirjeistä ja hänen nimissään kulkevista pseudepigrafeista, joissa esiintyy kreikankielinen orjaa tarkoittava sana δοϋλος tai orjuutta tarkoittava δουλεία. Lisäksi tarkastelen laajemmin kirjettä Filemonille. Käytän apunani tekstianalyysin metodia. Johtopäätöksissä vertaan aitojen Paavalin kirjeiden välittämää kuvaa orjuudesta pseudepigrafisten kirjeiden vastaavaan kuvaan ja pohdin lyhyesti niiden välisiä eroja ja mistä erot saattavat johtua. Paavali puhuu orjuudesta kuvainnollisesti tuodakseen teologisia näkemyksiään esille mahdolllisimman tehokkaasti. Tällaisissa tilanteissä hänen käyttämänsä kielikuvat orjuudesta ovat niin lähellä antiikin ajan stereotyyppistä orjuutta, että on perusteltua hänen käyttävän näissä katkelmissa orjuutta puhtaasti retorisena keinona. Sen sijaan puhuessaan todellisista orjista Paavali joutuu ottamaan kantaa kysymykseen orjien vapauttamisesta. Tällöin on havaittavissa se, ettei hän anna suoria ja yksiselitteisiä ohjeita vapauttamiskysymyksestä vaan hänen kielenkäyttönsä jättää vapauttamisen täysin kirjeen lukijan tai kuulijan vastuulle. Paavali todennäköisesti ei uskaltanut suositella orjien vapauttamista, koska ymmärsi, että se saattaa aiheuttaa ongelmia. Samoin hän ei uskaltanut suositella sitä, että orjia ei vapautettaisi, koska hän saattoi ymmärtää orjuuden olevan sosiaalisesti ongelmallista orjille itselleen. Pseudepigrafiset Paavalin kirjeet ovat orjuus-kuvauksessaan hyvin lähellä Paavalin aitoja kirjeitä. Kolossalaiskirjeen ja Efesolaiskirjeen kuvaukset ovat lähempänä Paavalin aitoja kirjeitä kuin pastoraalikirjeiden välittämät kuvat. Pastoraalikirjeiden kuvauksen mukaisesti orjuus voidaan jopa tulkita Jumalan opin mukaiseksi instituutioksi. Tämänkaltaista ajatusta ei ole löydettävissä muualta Uudesta testamentista. Kolossalaiskirjeen ja Efesolaiskirjeen kirjoittajat edustavat hyvin läheisesti antiikin ajan maltillista tulkintaa orjuudesta. Pseudepigrafiset Paavalin kirjeet antavat viitteitä siitä, että Paavalin aitojen kirjeiden opetus on saattanut levitä nopeastikin seurakuntiin, minkä johdosta seurakuntien sisäinen tilanne on voinut olla orjien ja isäntien välillä jopa tasa-arvoinen.

Tämän pro gradu -tutkielman aiheena on Qumranin liikkeen pappeus. Aihetta tarkastellaan kahden Qumranin liikkeeseen yhdistetyn tekstin, Yhdyskuntasäännön ja Damaskon kirjan pohjalta. Tutkielman ensisijainen tavoite on selvittää, millaisen kuvan nämä kaksi tekstiä antavat Qumranin liikkeen pappeudesta ja vertailla, onko käsityksissä joitakin eroja. Millaista oli toimia pappina liikkeessä, joka ei osallistunut temppelikulttiin? Millaisia tehtäviä papit liikkeessä hoitivat ja millainen asema heillä oli suhteessa muihin liikkeen jäseniin? Miten teksteissä käsitellään pappeutta? Lisäksi pohditaan pappeuden merkitystä Qumranin liikkeelle. Aihetta lähestytään erottelemalla tutkielman lähdeteksteistä papeille annettuja tehtäviä ja papeista käytettyjä nimityksiä. Papeille annettuja tehtäviä analysoimalla tutkielmassa hahmotellaan pappien rooli kummankin tekstin taustayhteisössä. Lisäksi tarkastellaan, miten ja millaisissa yhteyksissä papillisia nimityksiä käytetään eli miten papeista teksteissä puhutaan. Qumranin liikkeessä papeilla ei ollut samanlaista asemaa ja roolia kuin Toisen temppelin juutalaisuudessa yleensä. Tämä johtui siitä, että Qumranin liikkeellä ei ollut temppeliä, jossa papit olisivat voineet suorittaa heille tavanomaisia tehtäviä, eivätkä he myöskään osallistuneet temppelikulttiin Jerusalemissa. Damaskon kirjassa ja Yhdyskuntasäännössä papeilla on hieman toisistaan poikkeavia tehtäviä ja myös heidän asemansa on erilainen. Erot viittaavat siihen, että tekstien kuvaamat taustayhteisöt ovat olleet rakenteeltaan erilaisia myös pappeuden suhteen. Yhdyskuntasäännön kuvaamassa yhteisössä papeilla oli huomaamattomampi rooli ja he vastasivat lähinnä yhteisön viettämien seremonioiden johtamisesta, kun taas yhteisön asioista päätettiin yhdessä niin pappien kuin maallikoiden kesken. Damaskon kirjassa sen sijaan pappeus on määritelty selkeämmin ja papeilla oli enemmän valtaa. Tapa, jolla teksteissä puhutaan pappeudesta, on kuitenkin samantyyppinen. Papillisia nimityksiä käytetään teksteissä korostamaan samoja teologisia ja ideologisia piirteitä, mikä vahvistaa käsitystä siitä, että Damaskon kirja ja Yhdyskuntasääntö ovat syntyneet eroavaisuuksistaan huolimatta saman liikkeen piirissä.

Tämän tutkielman aiheena on Jeesuksen toisen tulemisen eli paruusian viivästyminen ja sen reseptio toisen vuosisadan kristillisissä teksteissä. Tutkimuskysymykseni liittyy siihen, miten näissä teksteissä käsitellään paruusian viivästymistä. Tarkastelen tekstejä sen perusteella, miten viivästyminen niissä näyttäytyy, annetaanko viivästymiselle selitystä ja käsitelläänkö niissä paruusian mahdollista ajankohtaa. Ensimmäiset kristityt odottivat Jeesuksen palaavan takaisin maan päälle lyhyen ajan sisällä, useat jopa omana elinaikanaan. Tätä ilmiötä kutsutaan lähiodotukseksi. Toisella vuosisadalla Jeesuksen kuolemasta oli jo kulunut niin paljon aikaa, että lähiodotus hiipui, ja Jeesuksen paruusian läheisyys joutui kyseenalaistetuksi. Tämä ilmiö heijastuu toisen vuosisadan kristillisistä teksteistä. Tutkielmassa käsitellään viittä tekstiä, joissa paruusian viivästymisen tematiikka esiintyy. Nämä tekstit ovat Ensimmäinen Klemensin kirje, Toinen Pietarin kirje, Toinen Klemensin kirje sekä Justinos Marttyyrin Ensimmäinen apologia ja Toinen apologia. Eksegeettisen analyysin kautta pyrin saamaan vastauksia tutkimuskysymyksiini. Ensimmäisessä Klemensin kirjeessä ajan kuluminen on aiheuttanut paruusian epäilemistä. Kirjoittajan mukaan kristitty ei kuitenkaan saa epäillä, koska se tuo mukanaan vain onnettomuutta. Lopun ajat voivat kirjoittajan mukaan käydä toteen nopeasti ja äkkiarvaamattomasti, joten hän antaa ohjeeksi luottaa Jumalaan. Myös Toisessa Pietarin kirjeessä on kyse paruusian epäilemisestä. Kirjoittaja pyrkii osoittamaan epäilijät vääräksi ja antaa erilaisia syitä sille, miksi paruusia ei ole tapahtunut: Jumalalla on erilainen aikakäsitys kuin ihmisellä, Jumala on kärsivällinen ja Jumala ei tahdo, että kukaan tuhoutuisi. Kirjoittaja ei ota kantaa paruusian ajankohtaan, mutta uskoo sen olevan lähellä. Toinen Klemensin kirje ei ota kantaa siihen, milloin paruusia tapahtuu tai miksi se ei ole vielä käynyt toteen. Ajan kuluminen on aiheuttanut epäilyä, mutta kirjoittajan mukaan sille ei ole syytä. Lupauksen antaja on uskollinen ja paruusia tulee tapahtumaan varmasti. Ensimmäisessä apologiassa paruusian viivästyminen liittyy Jumalan ennalta tietämiseen. Jumala nimittäin tietää ennalta, kuinka jotkut tulevat vielä kääntymään ja saamaan pelastuksen. Jumalan ennalta tietämä hyvien ja hyveellisten luku ei siis ole vielä täyttynyt. Tekstistä ei käy ilmi, milloin paruusian uskotaan tapahtuvan, mutta sen ei uskota viipyvän kovin pitkää aikaa enää. Toinen apologia on täysin uniikki selityksessään siitä, kuinka kristittyjen suorittamat manaukset ovat syynä paruusian viivästymiseen

Tutkielmassa tarkastellaan Pentateukin pääsiäislainsäädännön kehitystä Exoduksen kirjassa (23:15 & 18; 34:18 & 25), Deuteronomiumissa (16:1–8, 16), Leviticuksessa (23:5–8) sekä Numerissa (28:16–25). Pääsiäispyhän ajankohtaan kietoutuvat niin pesah kuin happamattoman leivän juhlakin. Tässä tutkimuksessa pyritään vastaamaan kysymykseen: ”Minkälaisena näyttäytyy pääsiäisen kehityksen kaari näiden tekstien kautta?”. Vaikka kaikki tämän tutkimuksen lait ovat selvästi parallleelisia toisilleen – ne alkavat juhlan ajankohdan määrittelyllä ja ovat genreltään (määrääviä) lakitekstejä – on niissä kuitenkin eroja, joita saadaan tarkasteluun tekstien vertailun avulla. Liitonkirjan samaan aikaan vietettävä juhla ei sisällä lainkaan mainintaa pesahista ja Deuteronomiumin laissa taas vältetään nimeämästä happamattoman leivän juhlaa. Exoduksen 34. luvun laki puolestaan sekoittaa hyvin hienovaraisesti Deuteronomiumin pesahin piirteitä Liitonkirjan happamattoman leivän juhlaan. Tutkimuksessa esitellään myös erilaisia ratkaisuja, joita esitetty kahden pääsiäiseksi ”yhdistyvän” juhlan tai pyhän mahdollisista alkuperistä. Lisäksi tutkielmassa pohditaan motiiveja niille muutoksille, joita tekstissä on, sekä sivutaan kysymystä siitä, ovatko muutokset olleet tahallisia vai tahattomia. Suurena motivaationa Deuteronomiumissa on pyrkimys kultin keskittämiseen, joka huokuu myös sen juhlalainsäädännössä. Leviticuksen ja Numerin pääsiäislait muodostavat kuvastimen, johon Exoduksen ja Deuteronomiumin lakeja heijastellaan. Lisäksi tarkastelen myös niiden keskinäisiä eroja. Tässä tutkielmassa suhtaudutaan kriittisesti juhlia koskevan lainsäädännön käyttöön kulloisenkin ajan elämäntavan indikaattoreina ja uskontohistorian kantajina sellaisenaan. Tekstit saattavat kaikua mennyttä maailmaa, mutta ovat kuitenkin niin lyhyitä ja useita kerrostumia sisältäviä, että varmojen johtopäätösten tekeminen on hyvin vaikeaa. Tutkimuksessa pyrin kohdistamaan siihen, mitä teksti kertoo sen ”nykyisessä” muodossaan ja nykyisellä paikallaan Pentateukissa. Vaikka Pentateukin kokoonpano on ollut melko vakiintunut jo toisen temppelin ajalta asti, on silti mahdollista tehdä jonkin verran vertailua pääsiäislainsäädännöstä masoreettisen tekstin, Septuagintan ja Samarialaisen Pentateukin välillä. Pääsiäinen rakentaa kansallista identiteettiä viittaamalla Egyptistä lähtemiseen samalla kun siihen liittyy ehdottomia määräyksiä muun muassa uhrikultista ja rituaalisesta puhtaudesta. Happamattomalla leivällä ja kiellolla uhrata hapatetta sisältävää alttarilla on lopulta melko paljon tekemistä toistensa kanssa. Vaikka tekstien antama kuva pääsiäisestä on välillä jopa ristiriitainen, täydentävät ne myös toisiaan merkittävällä tavalla. Tämä ohjaa lukijaa löytämään juhlapyhän, jolla on syviä uskonnonhistoriallisia merkityksiä. Tämän juhlapyhän ydin on moninainen.

1. Pietarin kirjeessä on enemmän lainauksia juutalaisten pyhistä kirjoituksista kuin missään muussa Uuden testamentin (UT) kirjoituksessa suhteessa tekstin pituuteen. Tässä tutkielmassa tarkastelen niitä lainauksia, jotka ovat yhteisiä Roomalaiskirjeen tai 1. Klemensin kirjeen kanssa. Lainausten tarkemman analysoinnin kautta vastaan kahteen tutkimuskysymykseen: 1) Mikä on 1. Piet:n kirjoittajan käyttämä LXX:n lähdeteksti ja kuinka tarkka lainaus on? Ovatko Roomalaiskirje ja 1. Klemensin kirje olleet kirjallisia innoittajia tai peräti lainausten Vorlageja 1. Piet:n kirjoittajalle? 2) Mihin tarkoitukseen lainausta on sovellettu? Mikä on sen tehtävä, ja miten se on sijoitettu uuteen tekstiin. Tämän takia tarkastelen lainausten laajempaa tekstikontekstia, varsinkin sellaista, jolla on yhtäläisyyksiä Roomalaiskirjeen tai 1. Klemensin kirjeen kanssa. Tarkastelen useita eri 1. Pietarin kirjeen tekstijaksoja (1. Piet: 2:4–10; 2:21–25; 3:8–12; 4:7–11; 5:1–5). Näitä vertailen taas juutalaisten pyhien kirjoitusten (Ex. 19:5–6; Ps. 33[34]:13–17; 117[118]:22; San. 3:34, 10:12; Jes. 8:14; 28:16; 43:20–21; 53: 4–7, 9; Hoos. 1–2), Roomalaiskirjeen (Room. 9:25–26, 33; 12:6–8, 10, 13–17) ja 1. Klemensin kirjeen (1. Klem. 1:3–2:1; 16:3–14; 22:2–7; 30:2–3; 49:5) kanssa. Käytän teksteissä seuraavia tekstieditioita: Nestle-Aland (28), Die Apostolischen Väter (1992), Göttingen (Septuaginta), Septuaginta (Rahlfs), Biblia Hebraica Stuttgartiensia ja Qumranin käsikirjoitukset. Sovellan tutkielmassa intertekstuaalisuuden käsitettä. Intertekstuaalisuus tarkoittaa tekstien välistä yhteyttä, eli tekstienvälisyyttä, jossa myöhempi teksti perustuu enemmän tai vähemmän toiseen aikaisempaan tekstiin. Määrittelen intertekstuaalisuudeksi 1. Pietarin kirjeessä sekä pyhien kirjoitusten lainaukset että myös muun kirjallisen riippuvuuden Roomalaiskirjeestä ja 1. Klemensin kirjeestä. Tarkastelen kirjallista riippuvuutta seuraavien kriteerien kautta. Kirjallinen riippuvuus on sitä todennäköisempää, jos vertailtavissa teksteissä esiintyy 1) yhtäläisiä sanoja tai teemoja, varsinkin harvinaisia ilmaisuja on merkittävä määrä, 2) yhdistelmä useita paralleelisia ja varsinkin laajoja tekstijaksoja sekä 3) lainauksen alkuperäisen merkityksen muuttumista uudessa tekstikontekstissa. Tutkimuskysymysten takia hyödynnän myös tekstikritiikkiä sekä UT:n että LXX:n kirjoituksiin niiden omien lainalaisuuksien mukaan. Aikaisemman tutkimuksen vanha koulukunta edustaa näkemystä, jonka mukaan 1. Pietarin kirjeen ja Roomalaiskirjeen välinen kirjallinen riippuvuus havaitaan useiden samankaltaisuuksien, kuten yhteisten lainausten kautta. Uusi koulukunta väittää taas, ettei edellä mainittujen kirjeiden välillä ole kirjallista riippuvuutta. Vaikka kirjeiden välillä on samankaltaisuuksia, niin tekstuaalinen evidenssi ei riitä tätä todistamaan. Samankaltaisuudet perustuvat ennemmin varhaiskristilliseen traditioon tai todistuskokoelmaan. Aikaisempi tutkimus on jakautunut myös 1. Klemensin kirjeen ja 1. Pietarin kirjeen välisestä kirjallisesta riippuvuudesta seuraaviin näkemyksiin: 1) Klemens on riippuvainen 1. Pietarin kirjeestä tai 2) kirjeiden väliset samankaltaisuudet ovat peräisin vain yhteisestä Rooman seurakunnan traditiosta. Tekstianalyysin avulla olen päätynyt seuraaviin johtopäätöksiin: 1) 1. Pietarin kirjeen ja Roomalaiskirjeen välinen kirjallinen riippuvuus näyttää todennäköiseltä kirjallisen riippuvuuden kriteerien valossa. 2) Lisäksi kirjallinen riippuvuus 1. Pietarin kirjeen ja 1. Klemensin kirjeen välillä on todennäköisesti päinvastaista, mitä aikaisemmin on esitetty. 1 Klemensin kirje vaikuttaa olevan 1. Piet:n kirjoittajan Vorlage. 1. Pietarin kirjeen ja Roomalaiskirjeen kirjalliseen riippuvuuteen liittyvä tuleva keskustelu tulisi käydä metodologisella tasolla, joka ottaa kantaa intertekstuaalisuuteen ja kirjallisen riippuvuuden kriteereihin. Päätelmäni, jonka mukaan 1. Klemensin kirje on ollut 1. Piet:n kirjoittajan Vorlage, eikä päinvastoin, vaatii taas lisää tarkastelua. Tekstien välillä on vielä useampia samankaltaisuuksia, joita ei ole käsitelty. Lisäksi 1. Piet:n kirjoittaja on käyttänyt lainauksia rohkaisuina ja kehotuksina kärsiville kristityille. Tekstin tasolla lainausten tehtävät voidaan taas jakaa 1) oman väitteen perusteluihin ja 2) oman tekstin täydentäjiin.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan kahta Qumranin luolista Kuolleen meren läheltä löydettyä fragmentaarista käsikirjoitusta. Käsikirjoitukset tunnetaan nimillä 4Q510 ja 4Q511, 4Qshira-b ja Viisauden opettajan laulut. Käsikirjoitukset on rinnastettu toisiinsa niiden sisältämän rinnakkaiskohdan takia. Tästä syystä ne on usein luokiteltu saman teoksen käsikirjoituksiksi. Tutkielman tutkimuskysymys on tarkastella käsikirjoitusten 4Q511 tekstin sisällön luokittelua suojelurukoukseksi ja tekstin rituaalista funktiota. Käsikirjoitus 4510 toimii tutkimuskysymyksen puitteissa vertailumateriaalina. Näiden kahden teeman tarkastelu on haastavaa tekstin fragmentaarisuuden vuoksi. Käsikirjoituksen 4Q511 luokittelusta suojelurukoukseksi ja rituaalisesta kontekstista on käyty keskustelua tutkimuksessa. Tutkielman tarkastelu rajataan käsikirjoitusten 15 suureen tekstifragmenttiin. Fragmenteista 13 kuuluu käsikirjoitukseen 4Q511 ja kaksi käsikirjoitukseen 4Q510. Fragmenttien tekstissä on säilynyt hyvin pieni osa alkuperäisen käsikirjoituksen sisällöstä. Tutkielmassa käsikirjoituksia tarkastellaan tekstianalyysin työkalujen avulla. Tarkastelun kehyksen muodostaa tekstistä julkaistu materiaalinen rekonstruktio. Rekonstruktio on muuttanut tekstiin kohdistuvaa tutkimusta, koska se vahvisti useille tekstin isoista fragmenteista niiden keskinäisen järjestyksen. Järjestys perustuu käsikirjoitusten nahassa havaittaviin tuhojälkiin ja siihen, miten tuhojälkien etäisyydet vaihtelevat käärössä. Käsikirjoituksen 4Q511 tekstin rituaalinen funktio vaikuttaa tarkastelun perusteella mahdolliselta. Tekstin sisältö on yhtenäistä ja henkien torjumiseen keskittyvä sisältö on yhdenmukaista ja pääosin vailla ristiriitoja. Tekstin luokittelu suojelurukoukseksi sopii tekstin sisältöön paremmin kuin sen luokittelu manaukseksi. Näiden kahden lajin rajat ovat kuitenkin vaikeasti määriteltävissä. Tekstin luokittelu suojelurukoukseksi oli ei ollut ongelmatonta käsikirjoituksen tekstin sisällön ja luokittelun määrittelyn takia. Asian tarkastelu edellyttää muiden samaan kategoriaan luokiteltujen tekstin tarkastelua. Kaikkien suojelurukoukseksi luokiteltujen tekstien tarkastelu on syytä tehdä ensin niiden omista lähtökohdista käsin. Vasta sitten on perusteltua lähteä vertailemaan tekstejä toisiinsa.

Plutarkhoksen ja Uuden testamentin ajan kristillisten kirjoittajien naiskuvaa ja näkemystä avioliitosta ei ole juurikaan vertailtu aiemmin. Molempien teokset on kirjoitettu suunnilleen samoihin aikoihin ja ne esittävät samanlaisen eettisen ideaalin avioliitosta ja puolisoiden rooleista siinä. Plutarkhoksen näkemys avioliitosta näkyy selvimmin hänen teoksessaan Neuvoja vastanaineille. Myös muista Plutarkhoksen teoksista löytyy mainintoja avioliitosta ja puolisoiden rooleista. Uuden testamentin maininnat avioliitosta jakautuvat useisiin eri teksteihin. Evankeliumit käsittelevät avioeroa. Paavali käsittelee avioliittoa yleensä ja seksuaalisuutta avioliitossa. Uuden testamentin myöhemmät kirjeet, varsinkin niiden huoneentaulut, ja apostolisten isien tekstit keskittyvät eniten puolisoiden rooleihin avioliitossa. Plutarkhoksen näkemys avioliitosta oli positiivinen. Tämä näkyy useissa hänen teoksistaan. Kristittyjen kirjoittajien näkemys avioliitosta ei ole niin yksiselitteisen positiivinen. Paavali ei perustele avioliittoa muuten kuin haureuden välttämisellä. Kuitenkin Efesolaiskirjeessä avioliitto käy metaforaksi Kristuksen ja kirkon suhteelle. Plutarkhos ja kristityt kirjoittajat eivät anna paljon ohjeita puolison valinnasta. Plutarkhoksen mukaan puolison valinnassa tulee katsoa hänen luonnettaan, ei varallisuutta tai ulkonäköä. Paavalin ja Ignatioksen mukaan on parempi, jos puoliso on myös kristitty. Kristityt antavat myös ohjeita seka-avioliittoon, jossa puoliso on ei-uskova. 1. Pietarin kirjeen mukaan vaimon tulee pysyä uskossaan, eikä pelätä miestään. Plutarkhoksen mukaan vaimon tulisi palvoa samoja jumalia kuin miehensäkin. Plutarkhos näyttää suhtautuvan naisten aloitteentekoon avioerossa kielteisemmin kuin miesten. Kristityt kirjoittajat suhtautuvat avioeroon kielteisesti, vaikka lieventävätkin Jeesuksen avioerokieltoa. Plutarkhos ei hyväksy miehen aviollista uskottomuutta, mutta antaa miehelle kuitenkin myönnytyksen, jos tämä on liian heikko kontrolloimaan itseään. Kristityt kirjoittajat suhtautuvat uskottomuuteen yksiselitteisen kielteisesti. Ohjeissa avioparille Plutarkhos korostaa avioliiton harmoniaa ja avioparin riitelemättömyyttä enemmän kuin kristityt kirjoittajat. Plutarkhoksen ja kristittyjen kirjoittajien ohjeet vaimolle ovat samanlaisia. Vaimon ihanteelliset ominaisuudet olivat samoja; naisen tuli olla siveellinen ja häveliäs sekä hiljainen. Sekä Plutarkhos että huoneentaulujen kirjoittajat olivat sitä mieltä, että naisen tulisi alistua miehelleen. Plutarkhos ei perustele alistumista mitenkään, kun taas kristityt kirjoittajat antavat aina jonkun perustelun. Yleisin perustelu on apologeettiset syyt. Myös miehelle annettavat ohjeet ovat samanlaiset. Miehen tulee hallita vaimoaan, mutta sekä Plutarkhos että kristityt kirjoittajat rajoittavat miehen hallintavaltaa. Mies toimii myös vaimonsa opettajana. Plutarkhos antaa enemmän ja yksityiskohtaisempia ohjeita seksistä kuin kristityt kirjoittajat. Kristityistä kirjoittajista ainoastaan Paavali paneutuu näihin kysymyksiin tarkemmin. Sekä Plutarkhoksen että Paavalin mukaan ihmisten piti suhtautua seksiin kunnioituksella ja välttää liiallista himoa.