Browsing by department "Department of Clinical Veterinary Sciences"

Tämä kirjallisuuskatsaus on yksi osa kolmen opiskelijan tekemästä kirjallisuuskatsauksesta koskien kissan käyttäytymistä sekä käyttäytymishäiriöitä. Tässä työssä käsitellään kissan kommunikaatiotapoja, ongelmia koskien sosiaalista kanssakäymistä sekä kissan virtsaamis- ja ulostamiskäyttäytymistä ja niihin liittyviä käyttäytymisongelmia. Kissat kommunikoivat visuaalisesti, ääntelemällä sekä hajujen avulla. Visuaalisesti kommunikoidessaan kissa käyttää hyväkseen naaman ilmeitä, korviaan, silmiään sekä kehon, pään, selän ja jalkojen asentoa sekä raapimalla jättämiään merkkejä. Ääntelystä voidaan erottaa suu suljettuna tuotetut äänet, suuta avaamalla ja vähitellen sulkemalla tuotetut äänet sekä suuta auki pitämällä tuotetut äänet. Hajujen avulla kommunikoidessaan kissa käyttää virtsaansa, ulosteitaan, raapimista sekä ihon rauhaseritteitä. Kissan normaalista kommunikoinnista voi syntyä ongelmia sen eläessä ihmisen seurana. Näitä ongelmia ovat virtsalla merkkailu, huonekalujen raapiminen sekä liiallinen ääntely. Sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyviä ongelmia kissalla ovat liiallinen kiintymys omistajaan sekä huomiota hakeva käyttäytyminen, liian vähäinen kiintymys omistajaan ja arkuus, sosiaalinen frustraatio sekä aggressiivinen käyttäytyminen. Näistä aggressiivinen käyttäytyminen on toiseksi yleisin syy, miksi omistaja hakee apua kissansa käyttäytymiseen liittyen. Aggressiivinen käyttäytyminen voidaan jaotella alatyyppeihin riippuen mm. esiintymisyhteydestä ja tavasta. Virtsaamis- ja ulostamiskäyttäytymiseen liittyvät ongelmat ovat yleisimpiä käyttäytymisongelmia kissalla. Ongelmat voidaan jaotella virtsalla ja/ tai ulosteilla merkkailuun sekä virtsaamiseen ja/ tai ulostamiseen epätoivottuihin paikkoihin. Virtsalla merkkailu on kissalle normaalikäyttäytymistä, mutta tietenkin kiusallinen tapa sisäkissalle. Useimmilla uroksilla kastraation jälkeen merkkaileminen virtsalla loppuu. Myös lääketerapia auttaa useissa tapauksissa. Epätoivottuihin paikkoihin virtsaamiseen ja/ tai ulostamiseen auttavat yleensä hiekkalaatikon imeytysmateriaalissa ja laatikon sijaintipaikassa tehdyt muutokset. Lääkitystä tarvitaan harvoin.

Koagulaasinegatiivisten stafylokokkien merkitys utaretulehdusten ja siten tuotantotappioiden aiheuttajina on lisääntynyt. Niitä on pidetty vähemmän patogeenisina utaretulehdusten aiheuttajina, mutta niiden aiheuttamat utaretulehdukset ovat lisääntyneet Suomessa ja muualla maailmalla. Kliinisistä mastiiteista eristettyjen KNS:ien osuus utaretulehdusten aiheuttajina oli vuosina 2003-2004 Saaren ambulatorisen klinikan alueella16 % ja subkliinisistä mastiiteista koko Suomen alueella lähes 50 %. Erityisen yleisiä KNS-infektiot ovat hiehoilla ja ummessaolevilla lehmillä. Suomessa yleisimmin esiintyvät lajit ovat S. simulans ja S. chromogenes. Lajikohtaisesti niiden ominaisuuksia tunnetaan vielä huonosti. Todennäköisesti eroja taudinaiheuttamiskyvyssä eri lajien välillä on olemassa. Tulevaisuudessa lajien tarkempi tuntemus on tärkeää hoito- ja kontrollistrategioiden luomisessa. Toistaiseksi ongelmana on, ettei tarpeeksi yksinkertaisia ja edullisia tunnistusmenetelmiä rutiinidiagnostiikkaan ole saatavilla. Olemassa olevien pikatestien (esimerkiksi APIStaph) ongelmana on varsin huono luotettavuus. Ne on suunniteltu ihmisten KNS-tulehdusten diagnosoimiseen, eivätkä siten sovellu kaikilta osin nautojen mastiittia aiheuttavien KNS-lajien diagnosoimiseen. Tämän työn kokeellisessa osuudessa viidelle hieholle tartutettiin yhteen neljännekseen noin kuukausi poikimisen jälkeen S. epidermidis ja hiehojen spontaaniparanemista seurattiin, eli mitään hoitoa ei käytetty. Hiehojen vointia seurattiin tiiviisti viikon ajan ja paraneminen kontrolloitiin vielä myöhemmin, päivinä 7 ja 14. Hiehoista otettiin maito- ja verinäytteitä, joista määritettiin maidon kokonaissolumäärä (SCC), NAGaasi ja akuutin faasin proteiineista seerumin amyloidi A (SAA) sekä maidossa että seerumissa. Bakteerien määrää maidossa tutkittiin laimennossarjamenetelmällä. Koe onnistui hyvin, eli kaikille hiehoille saatiin tartutettua KNS, mutta yksikään ei sairastunut akuutein, vakavin oirein. Yksi hiehoista jäi kuitenkin tartunnan krooniseksi kantajaksi ja hoidettiin myöhemmin. Selvimmät reaktiot olivat nähtävissä reilun vuorokauden kuluttua tartutuksesta. Statuksessa havaitut muutokset olivat lievä lämpö ja turvotus utareessa. Maidon korkeimpien solupitoisuuksien keskiarvo oli 3,68 x 106 solua/ml, mutta erot hiehojen välillä olivat suuria. Myös maidon NAGaasi- ja SAA-, sekä seerumin SAA-pitoisuuksissa havaittiin selvä nousu. Maidon SCC ja NAGaasipitoisuudet korreloivat keskenään varsin hyvin. NAGaasipitoisuuksien nousu oli vähäistä; ne olivat korkeimmillaan 21 tunnin kuluttua tartutuksesta, keskiarvo (k.a.) 0,224 mol/min/l ja olivat laskeneet lähtötasolleen seitsemän vuorokauden kuluttua tartutuksesta. Seerumin SAA-pitoisuudet nousivat nopeammin kuin maidon. Seerumin SAA-huippupitoisuuksien k.a. oli 73,35 mg/l (+46 h) ja maidon 6,92 mg/l (+45-69 h). Hiehojen lypsämiin maitomääriin tartutuksella oli vain vähäinen vaikutus. Bakteriologisesti tulehdus oli eliminoitunut kaikilta muilta paitsi krooniseksi kantajaksi jääneeltä hieholta 45 tunnissa. Työ on osa laajempaa mastiittitutkimusta. Koe toimii verrokkina aiemmin toteutetuille tartutuskokeille ja alkuna jatkossa suunnitelluille KNS-hoitokokeiden sarjalle.

Koira- ja kissapotilaan kivun tunnistaminen ja arviointi on tarpeen sekä kliinisessä työssä että tutkittaessa mm. kipulääkkeiden vaikutusta. Kivun negatiivisten vaikutusten vuoksi on tärkeää että kipu osataan arvioida ja lääkitä oikein. Suomalaisten eläinlääkäreiden keskuudessa on havaittu olevan lisäkoulutuksen tarvetta kivun arvioinnin osalta. Koiran ja kissan kipua voidaan arvioida sekä fysikaalisten menetelmien että käytöksen arviointiin perustuvien menetelmien avulla. Fysikaalisiin muutoksiin perustuvia kivun mittareita ovat mm. sydän- ja hengitysfrekvenssi sekä katekoliamiinien ja kortisolin plasmapitoisuudet. Koiran ja kissan kipuun liittyvää käytöstä voidaan arvioida useilla eri menetelmillä, jotka ovat lasten kivun arviointiin käytettyjen menetelmien sovelluksia. Näitä ovat Visual Analogue Scale (visuaalinen analogiasteikko), Numerical Rating Scale (numeerinen arviointiasteikko), Simple Descriptive Scale (yksinkertainen kuvaileva asteikko) ja multifaktoriaaliset (monitekijäiset) kipuasteikot. Kipua voidaan mitata myös algesimetrian eli kipukynnyksen mittauksen ja voimalevytutkimuksen avulla. Kivunarviointimenetelmän tulisi olla herkkä, toistettava ja validoitu. Validoinnin avulla arvioidaan mittaako menetelmä todella kipua. Lisäksi inter-observer –variaation eli arvioijien välisen tuloksen vaihtelun tulisi olla pientä. Sekä fysikaalisiin että käytökseen perustuviin menetelmiin liittyy ongelmia ja rajoituksia, eikä ihanteellista kivunarviointimenetelmää ole koiralle ja kissalle löydetty. Menetelmiä tulee kehittää edelleen ja yhdistää eri arviointiperusteita, jotta löydettäisiin pieneläinlääketieteen kasvaviin vaatimuksiin soveltuva kivunarviointimenetelmä.

Eroahdistus on yksi tavallisimmin koirilla esiintyvä käytösongelma. Tanskassa suoritetussa tutkimuksessa ongelmallisesti käyttäytyvistä koirista 17,5 % kärsi eroahdistuksesta. Yhdysvalloissa on estimoitu eroahdistusta esiintyvän 6 % koirista. Eroahdistuneiden koirien yksinoloajan käyttäytymiselle on luonteenomaista ylenmääräinen haukunta, ulvominen, tuhoisa käyttäytyminen, masentuneisuus, itsensä pureskelu-nuoleskelu sekä sisätiloihin virtsaaminen ja/tai ulostaminen. Toisinaan koirilla esiintyy psykosomaattisia oireita eroahdistuksesta; ripulia, veristä ulostetta, karvojen nuoleskelua. Kodin irtaimiston pureskelu sekä lattian ja ovien raapiminen ovat sijaistoimintaa, jonka aiheuttaa koirassa lisääntynyt ahdistuksen määrä. Ahdistus voi ilmetä koiran pyrkimyksenä seurata omistajia heidän poistuessa kodista. Ulvominen on koiran luonnollinen vaste sen kokemaan yksinäisyyteen. Tällöin koira pyrkii saamaan sosiaalisen yhteyden lauman muihin jäseniin ulvomalla. Useat koirat eivät syö tai juo omistajan poissaoloaikana, mutta omistajan kotiintultua ne kiirehtivät välittömästi syömään/juomaan. Ihmisen ja koiran kiinteä yhteiselo voi olla myös epäharmonista, jos yhteiselämällä on toista osapuolta vahingoittava vaikutus. Eroahdistus huonontaa koiran sekä perheenjäsenten elämänlaatua ja on vaaraksi koiralle, koska useat omistajat päätyvät koiran poisluovuttamiseen tai lopettamiseen. Alle kaksi vuotiaan koiran yleisin kuolinsyy on käytösongelma. Koiran eroahdistuksen hoitaminen edellyttää moniulotteista terapeuttista lähestymistapaa. Hoito-ohjelma koostuu omistajien valistamisesta eroahdistuskäyttäytymiseen liittyvistä motivaatiotekijöistä, systemaattiseen eroahdistuksen poisherkistämisprotokollaan ja toisinaan harjoitusten lisänä käytetään masennuslääkitystä terapian tukena. Trisyklisistä masennuslääkkeistä klomipramiini (Clomicalm) on hyväksytty eläinlääkkeeksi. Tämän takia sitä suositellaan ensisijaiseksi lääkkeeksi hoidettaessa koiran eroahdistusta. Hoito-ohjelman aikana tapahtuvat vastoinkäymiset ovat melko yleisiä. Nämä takaiskut indikoivat usein ongelmia hoitosuunnitelmassa tai toteutuksessa ja tämän takia on tärkeää järjestää eroahdistusterapian seuranta. Vetcaren suorittamassa kenttätutkimuksessa eroahdistuneita koiria hoidettiin kolmen kuukauden ajan käytösterapian sekä klomipramiinilääkityksen avulla ja tämän jälkeen lääkitys keskeytettiin, jonka jälkeen käytösterapiaa jatkettiin vielä yhdellä kuukaudella. Tuhoamisoireet vähenivät koirilla tutkimuksen aikana siten, että kolmanteen kontrolliin saapuneista 87,5 %:lla ja neljänteen kontrolliin saapuneista 57,1 %:lla tuhoamisoire oli vähentynyt tai kokonaan loppunut. Osalle koirista oireet olivat palaneet takaisin lääkityksen lopettamisen jälkeen. Myös muut eroahdistusoireet, kuten haukkuminen, levottomuus ja sisälle tarpeiden tekeminen vähenivät tutkimuksen aikana tuhoamisoireiden kaltaisesti. Koirien käyttäytymisessä havaittujen muutosten ja suuren asiakastyytyväisyyden perusteella voidaan päätellä, että eroahdistusterapian ja klomipramiinin yhteisvaikutuksella on ollut erittäin myönteinen vaikutus eroahdistuneiden koirien hoidossa, kun tulokset suhteutetaan tutkimukseen osallistuneiden eläinlääkäreiden vähäiseen kokemukseen eroahdistuksen hoidosta.

Tämä työ on kirjallisuuskatsaus koiran lisääntymisestä ja siihen liittyvistä häiriöistä. Työ jakaantuu kahteen osaan: Normaaliin lisääntymiseen liittyvät tapahtumat sekä häiriötiloihin. Työssä käydään läpi nartun ja uroksen sukupuolielinten anatomia, lisääntymiseen liittyvä hormonitoiminta, hedelmöitys ja synnytys ja siihen liittyvät ongelmat. Jälkimmäisessä osassa perehdytään anatomisiin poikkeavuuksiin sukupuolielimissä, syklushäiriöihin, sukupuolielinten infektio- ja kasvainsairauksiin sekä abortin syihin.

I kirjallisuusosa II kokeellinen osa Kirjallisuusosassa luotiin katsaus viime aikoina julkaistuun koiran sperman säilytystä ja pakastusta sekä koirien keinosiemennystä koskevaan kirjallisuuteen. Kokeellisen osan tavoitteena oli tutkia laimennusnesteen glyserolipitoisuuden vaikutusta koiran sperman pakastuksen ja sulatuksen jälkeiseen elävyyteen ja liikkuvuuteen. Tutkimuksessa pakastettiin kuudesta uroksesta ejakulaatti, jonka initiaali progressiivinen motiliteetti oli vähintään 70%. Laimennusnesteenä käytettiin tris-sitraatti-pohjaista laimennusnestettä vaihtelevilla glyserolipitoisuuksilla ( 0,5%, 1,0%, 1,5%, 2,0%, 4,0% ja 8,0% ). Näytteet tutkittiin pakastuksen ja sulatuksen jälkeen videomikrografisesti siittiösolujen liikkeiden analysointia varten valmistetulla laitteistolla. Tutkimuksessa keskityttiin liikeratanopeuksien analysointiin. Liikeratasnopeuksien koira ja laimennusnestekohtaisissa jakaumahistogrammeissa todettiin korkeat frekvenssit alhaisissa nopeuksissa ja korkeissa nopeuksissa;nopeuksien keskialueilla frekvenssit olivat alhaiset. Jaettiin siittiöt nopeuksien perusteella aktiiviseen fraktioon (korkeat nopeudet ) ja passiiviseen fraktioon ( alhaiset nopeudet ). Laskettiin koira- ja laimennusnestekohtaisesti aktiivisen fraktion osuus ja keskinopeus. Aineistossa käytetyistä laimennusnesteistä parhaat pakastuksen ja sulatuksen jälkeiset tulokset saadaan käytettäessä laimennusnestettä, jonka glyserolipitoisuus on 4,0 %, kun kriteerinä käytetään siittiöiden liikeratanopeuksien jakaumahistogrammin perusteella laskettua aktiivisen fraktion siittiöiden osuutta ja keskinopeutta.

Välilevyn rappeutumisesta johtuva välilevyn tyräytyminen selkäydinkanavaan on koirilla yleisin neurologisten oireiden aiheuttaja. Välilevyn rappeutumista esiintyy kahdessa eri muodossa. Kondrodystrofisilla roduilla, kuten esimerkiksi mäyräkoiralla ja beaglella, rappeutumiselle on ominaista välilevyn kondroidi metaplasia, joka tapahtuu jo eläimen ollessa nuori. Muilla roduilla metaplasia on fibroidia ilmeten vasta eläimen ikääntyessä. Koiran välilevysairauden diagnostisessa kuvantamisessa käytettäviä menetelmiä ovat natiiviröntgenkuvaus, myelografia, epidurografia, discografia, tietokonetomografia sekä magneettikuvaus. Menetelmät eroavat toisistaan paitsi kuvantamistarkkuuden, myös invasiivisuuden, saatavuuden ja kustannusten suhteen. Natiiviröntgenkuvauksen edut ovat sen hyvä saatavuus sekä ei-invasiivisuus. Tyräytynyt välilevyaines on kuitenkin vain harvoin erotettavissa natiiviröntgenkuvassa, mistä syystä menetelmän tarkkuus on puutteellinen. Myelografian kuvantamistarkkuus on huomattavasti natiiviröntgenkuvausta parempi, ja sitä käyttämällä voidaan tyräytynyt välilevy yleensä paikallistaa tarkasti. Myelografia on invasiivinen toimenpide, johon liittyy myös komplikaatioriskejä. Tietokonetomografia ja magneettikuvaus ovat suhteellisen uusia kuvantamismenetelmiä, joiden edut kuvantamistarkkuudessa ovat merkittävät. Magneettikuvaus on näistä kahdesta menetelmästä tarkempi välilevysairauden kuvantamisessa. Molempien menetelmien saatavuus on toistaiseksi rajoitettu. Anulus fibrosuksen vaurioituminen käynnistää lampaalla ihmisen välilevyn rappeutumista vastaavan prosessin. ELL Anu Lappalaisen tutkimusprojektissa kartoitettiin varjoainetehosteisen magneettikuvauksen soveltuvuutta näiden muutosten kuvantamisessa. Tutkimus suoritettiin yhteistyössä Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan kanssa. Kokeellisia anulus fibrosus –vaurioita ei kyetty kaikissa tapauksissa kuvantamaan. Syvemmät ja subakuutit vauriot havaittiin selkeämmin, joskaan vaurion koko ei selkeästi korreloinut löydöksiin magneettikuvassa.

Utarekasvainten esiintymiseen koirilla ja kissoilla vaikuttavat ikä, rotu, ruokinta ja hormonaaliset tekijät. Keskimääräinen ikä sairastua utarekasvaimeen on koirilla 9-10 vuotta ja kissoilla 10-12 vuotta. Roduista Englannin springerspanieleilla, Englannin settereillä, pointtereilla, labradorin noutajilla, villakoirilla, lyhytkarvaisilla kotikissoilla ja siamilaisilla on suurempi riski sairastua utarekasvaimeen muihin rotuihin verrattuna. Utarekasvainten riskiä lisäävät myös lihavuus yhden vuoden iässä, sekä runsas naudan- ja sianlihan ja vähäinen kananlihan syöminen. Nartun steriloiminen ennen toista kiimaa vähentää merkittävästi utarekasvaimen esiintymisriskiä. Utarekasvaimista 60-75 % esiintyy kahdessa takimmaisessa nisässä. Kasvaimen sijainnilla ja lukumäärällä ei kuitenkaan ole todettu olevan merkitystä ennusteen kannalta. Sekä koirilla että kissoilla on merkittävästi parempi paranemisennuste, mikäli kasvain on kooltaan pienempi kuin 3 cm. Utarekasvaimet lähettävät yleisimmin etäispesäkkeitä keuhkoihin ja paikallisiin imusolmukkeisiin. Mikäli kasvain on jo lähettänyt etäispesäkkeitä imusolmukkeisiin, lisääntyy kasvaimen uusiutumisriski. Kasvaintyypin selvittämiseksi voidaan utarekasvaimesta ottaa biopsia ennen leikkausta tai analysoida kasvain leikkauksen jälkeen. Ohutneulanäyte ei ole luotettava menetelmä hyvän- ja pahanlaatuisen kasvaimen erottamiseksi. Utarekasvaimen luokittelemiseen kuuluvat potilaan yleistutkimus, rintaontelon röntgenkuvat, veri- ja virtsanäytteen tutkiminen sekä paikallisten imusolmukkeiden tutkiminen. Aikaisemmin rintaontelon röntgenkuvat on otettu jokaisesta potilaasta, mutta uusi tutkimus suosittelee valitsemaan rötgenkuvattavat potilaat iän ja yleisoireiden perusteella. Koska kasvainsoluja sisältävä imusolmuke voi olla normaalin kokoinen, imusolmukkeiden tutkiminen biopsian avulla on suositeltavaa. Utarekasvainten hoito on kirurginen. Koirilla suositellaan kasvaimen poistamista mahdollisimman yksinkertaisella leikkaustekniikalla, mutta riittävin marginaalein. Kissoilla on saatu parempia toipumistuloksia silloin, kun utarekasvaimet poistetaan mahdollisimman laajasti. Leikkauksen jälkeen voidaan käyttää kemoterapiaa kasvaimen ollessa pahanlaatuinen ja invasiivinen.

Penikkatautivirus on paramyksoviruksiin kuuluva morbillivirus. Se on läheistä sukua tuhkarokko- ja lehmäruttoviruksille. Penikkatautivirus on levinnyt maailmanlaajuisesti.. Se kykenee injektoimaan useita lihansyöjiä. Koira on viruksen tärkein reservuaari. Penikkatautivirusta esiintyy runsaimmin hengitystie-eritteissä ja se leviää yleensä pisaratartuntana. Penikkataudin kliiniset oireet rüppuvat kannan virulenssista, koiran iästä ja vastustuskyvystä sekä infektion leviämisestä elimistössä. Neurologiset oireet ovat tärkein tekijä arvioitaessa koiran ennustetta. Penikkatautia vastaan käytetään eläviä heikennettyjä virusrokotteita. Säännölliset rokotukset ovat tehokkain tapa ennaltaehkäistä penikkatautia. Tärkein syy rokotussuojan muodostumattomuuteen ovat pennun emältään saamat vasta-aineet. Penikkatauti-rokotteet saavat aikaan sekä soluvälitteisen että humoraalisen immuniteetin. Soluvälitteisen immuniteetin mittaamiseen ei ole rutiinimenetelmää. Humoraalista immuniteettia voidaan mitata määrittämällä seerumin virusta neutraloivien vasta-aineiden määrä. Mittaamalla neutraloivien vasta-aineiden määrää kentältä saaduista näytteistä saadaan selville laumaimmuniteetti. Tutkimusta varten otettiin seeruminäytteitä 167 terveestä koirasta. Näytteistä määritettiin penikkatautivasta-ainetasot virusneutralisaatiotestillä Eläinlääkintä- ja elintarvikelaitoksen virologian ja epidemiologian osastolla. Aineistossamme pelkästään Dohyvacilla rokotettuja koiria oli 50,3 %. Varsinaista rokotteiden välistä vertailua emme voineet tehdä Candurin ja Canlanin pienten käyttömäärien takia. Keskityimme vertailemaan Dohyvacilla ja usealla erimerkkisellä rokotteella rokotettuja koiria ikäryhmittäin. Totesimme, että erimerkkisillä rokotteilla rokotetut koirat näyttävät muodostaneen kaikissa ikäryhmissä paremmin vasta-aiheita kuin Dohyvacilla rokotetut koirat. Aineistomme oli niin pieni, että emme voineet tehdä siitä tilastollista analyysiä.

Tämän kokeellisen tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää miten utareen maitotilan ja verisuonten välinen läpäisevyys muuttuu utaretulehduksen aikana, ja millä mekanismilla tuo muutos välittyy. Proteolyyttisten entsyymien merkitystä pyrittiin selvittämään. Koe tehtiin kahdessa osassa. Ensimmäinen osakoe tehtiin keväällä 1996 ja toinen osakoe loppuvuodesta1996. Molemmissa kokeissa käytettiin kahta ayshire-rotuista lehmää. Kaikki neljä lehmää olivat kliinisesti terveitä. Kunkin lehmän etu-utareneljännekseen ruiskutettiin Escherichia coli -bakteerin endotoksiinia. Saman lehmän vastakkaista utareneljännestä käytettiin kontrollina. Lehmiä seurattiin kliinisin tutkimuksin ja niistä otettiin toistuvia maito- ja verinäytteitä. Ensimmäiset näytteet otettiin ennen tartutusta ja viimeiset kuusi vuorokautta tartutuksen jälkeen. Lehmien yleistila muuttui jo ennen kuin paikallisia kliinisiä oireita havaittiin. Utaremuutoksia havaittiin heti tämän jälkeen. Läpäisevyys oli suurimmillaan neljän tunnin kuluttua tartutuksesta. Proteaasi- ja proteaasi-inhibiittoripitoisuuksissa havaittiin voimakas nousu. Tämän tutkimuksen perusteella näyttäisi siltä, että läpäisevyyden lisääntyminen vaikuttaa kliinisten oireiden kehittymiseen. Muutoksia säätelevät erilaiset tulehduksen välittäjäaineet sekä mm. proteaasit ja niiden inhibiittorit. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään E.coli -bakteerin aiheuttaman utaretulehduksen syntyä ja taudinkuvaa.