Browsing by department "Kirkkohistorian laitos"

Tutkielman tavoitteena on selvittää Jarl Hemmerin teoksessa ilmeneviä pappiskuvia kahden pappishahmon kautta. Selvitän, mitä teemoja teos pitää sisällään eli miten Hemmer pappiskuvaansa rakensi. Tutkin myös, miten kirjailijan pappiskuvaukset vastaavat tutkimuskirjallisuuden esille tuomaa kuvaa. Tutkimusmetodinani on teoksen toistuva lähiluku, jolla pyrin havaitsemaan ne seikat, joista Hemmer pappiskuvaansa rakentaa. Vertaan esiin nousseita teemoja muihin lähteisiin sekä kirjallisuuteen. Keskeisenä lähteenä on Hennalan punavankileirin kasvatusjohtajan Yrjö Alasen kirje kasvatuspäällikkö Hannes Sjöblomille vuodelta 1918. Marianne Nordmanin tutkimus Stil och struktur i Jarl Hemmers En man och hans samvete tuo tutkimukselleni olennaista biografista tietoa kirjailijasta. Muusta tutkimuskirjallisuudesta nostan esille Eva Fjellanderin tutkimuksen Myndighetsperson, själasörjare eller driftkucku – En studie av prästgestalter i svenska romaner 1809–2009 sekä Thomas Ekin tutkimuksen Ljuset har djup – Jarl Hemmer och idyllen. Jarmo Nieminen on toimittanut teoksen Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa – sotasurmat 1917–1918. Kyseinen teos antaa tutkimukseni kannalta olennaista tietoa Suomenlinnan punavankileiristä. Tutkimuksen ensimmäisessä pääluvussa käsittelen Hemmerin pappishahmojen Samuelin ja Hastigin tietä papiksi. Äidittömäksi jäänyt Samuel on talonpoika Pohjanmaan rannikolta, äkkipikainen ja negatiivisella itsetunnolla varustettu. Samuelin nuoruuden ystävä ja säätypappiperheestä tuleva Hastig on jo päättänyt omasta pappisurastaan ja näkee tehtäväkseen Jumalan löytämisen. Valmistuttuaan Samuel sijoittuu papiksi Uudenmaan rannikkoseudulle, kun taas Hastig työskentelee Helsingissä. Samuel ajautuu pitämänsä saarnan takia vaikeuksiin, koska hän intoutuu siinä epäkristillisiin näkemyksiin. Tuomiokapituli asettaa hänet virantoimituskieltoon ja hänestä tulee vapaa saarnaaja. Saarnatessaan sairaalassa Samuel tutustuu Essiin, yhteen prostituoiduista. Heidän välilleen kehittyy seksisuhde ja lopulta Samuel ajautuu Essin vuoksi väkivallan tekoon, josta hän saa vankeustuomion. Toisessa pääluvussa tarkastelen kirjailijan pappishahmoja työssään sodan ja rauhan aikana. Samuel vapautuu vankilasta, vaihtaa nimensä Broksi ja työskentelee Hastigin apupappina. Suomen sisällissodan lopussa Hastig toimii Suomenlinnan punavankileirin pappina ja Samuelista tulee hänen apulaisensa. Keskeisinä tutkimustuloksina Hemmerin pappiskuvauksessa voidaan havaita Samuelin edustavan talonpoikaiskulttuurista noussutta pappia, kun taas Hastig edustaa säätypapiston perintöä. Samuel on aluksi uskossaan epävarma, kun taas Hastigille se on heti itsestään selvä asia. Samuelin usko vahvistuu vähitellen, etenkin silloin, kun hän toimii sielunhoitajana heikompiosaisten parissa. Hän on pappi ja sielunhoitaja, jonka tie pappeuteen sekä oman uskonsa vahvistumiseen kulkee syvän itsereflektion ja ulkopuolisten auttajien, kuten Mathilda Wreden antaman avun kautta. Kirjailija sijoittaa hahmonsa erilaisiin papin tehtäviin: Samuelin langenneena pappina vankilan kautta punavankileirille ja Hastigin nuorkirkollisuuden edustajan tehtävistä samalle leirille kasvatusjohtajaksi. Se, miten kirjailijan hahmot reagoivat vankileirin tapahtumiin, näyttäytyy tutkimuskirjallisuuden ja -lähteiden valossa totuudenmukaiselta. Suomen sisällissodan syttyessä Hastig suree kansan vihanpitoa – hän ymmärtää sodan kumpaakin osapuolta. Samuelista taas nousee esille vahva pohjalaisuus, joka ilmenee vihana kapinaan noussutta osapuolta kohtaan. Näin kirjailija piirtää kuvaa oikeistolaisesta Samuelista ja vasemmistolaisesta Hastigista, vaikka hänen päähenkilöidensä poliittinen ulottuvuus jää melko ohueksi. Hemmer kuvaa sitä, miten Hastigin ja Samuelin alkuajan roolit kääntyvät päinvastaisiksi vankileirin olosuhteiden vaikutuksesta. Molemmat kieltäytyvät suorittamasta heille kuuluvia papin tehtäviä, ja Hastig pakenee leiriltä. Samuel jää leirille tekeytyen itse vangiksi ja toimii vankien keskuudessa sielunhoitajana. Hemmerin kuvauksen perusteella Samuelin usko vahvistuu ulkoisten tekijöiden paineessa, kun taas Hastigin ei. Kirjailijan pappishahmo Samuel on teoksen lopussa sinut omantuntonsa kanssa – hän on löytänyt uskonsa ja tehtävänsä pappina heikompiosaisten parista. Hän on hyvä paimen, oman inhimillisyytensä tiedostava ja hyväksyvä sielunhoitaja.

Tutkimustehtävänä oli selvittää SLS:n mieslähetyskouluun pyrkineiden motiiveja vuosien 1901–1926 välillä. Työssä analysoitiin kolmena otosvuonna 1901, 1913 ja 1926 aloittaneiden hakijoiden omaelämäkertoja sekä muita hakupapereita. Tavoitteena oli laatia laadullinen, mir-kohistoriallinen katsaus tietyn aikakauden nuorten, lähetystyöhön orientoituneiden miesten motiiveista ja hengellisestä maailmankuvasta, selvittää mitkä motiivit säilyivät otoksesta toi-seen ja millaiset ilmiöt rajoittuivat vain tietylle vuosikymmenelle. Aineisto kattoi lähes sata elämäkertaa, joista jokainen oli toisistaan riippumaton yksilöhistoria. Elämänkertojen sisällöt ja pituudet vaihtelivat kirjoittajan mukaan, eikä aivan jokainen edes vastannut tehtävänannon kysymykseen ”milloin hakija oli alkanut huolehtimaan oman sielunsa tilasta ja syyhyn, mikä sai hakijan pyrkimään lähetysalalle”. Aineiston analyysissa käytettiin induktiivista sisällönanalyysiä ja motiivit kategorisoitiin kus-sakin otoksessa kolmeen pääryhmään: ympäristöstä saatuihin vaikutteisiin, tietoisiin ja strate-gisiin motiiveihin sekä tunne- ja arvopohjaisiin syihin. Neljäntenä näkökulmana oli vertailla hakijoiden minäkuvaa, käsitystä Jumalasta sekä yleensä selvittäää heidän hengellistä maail-mankuvaansa. Otosten viimeisessä luvussa hakijat jaettiin kolmeen ryhmään sen mukaan, olivatko he osanneet esittää lähetysalalle kohdistuneet motiivinsa selkeästi, melko selkeästi vai olivatko motiivit epäselviä tai hukassa. Jokaisesta hakijan motiivit on koottuna yhteen syy–seuraus-suhteineen ja luvussa on paljastettu, ketkä heistä lopulta tulivat valituiksi kouluun ja ketkä myös suorittivat lopulta lähetyssaarnaajan tutkinnon. Otoksissa ilmenneissä motiiveissa oli paljon yhteistä: useimmilla hakijoilla lähetysmotiiveina tai motiiveja tukeneina syinä toistuivat huoli ei-kristityistä, oma armokokemus ja rakkaus, jotka velvoittivat julistamaan evankeliumia sitä tuntemattomille. Motiivit olivat lähetysteologi G. Warneckin lähetysteologian mukaisia, joihin oli SLS:ssa tutustuttu jo 1870-luvulta lähtien. Lukeminen oli merkittävä keino saada tietoa ja kiinnostua lähetystyöstä, mutta esimerkiksi lähetyskäskyyn viitattiin harvoin. Innostusta saatiin vuosisadan alussa selkeästi lähetyssaar-naajien kuulemisesta, kun 1920-luvulla virikkeitä alkoi tulla enenevässä määrin kristillisistä kansanopistoista. Perhe säilytti marginaalisen roolinsa jokaisessa otoksessa lähetystyöhön kannustavana yksikkönä. Merkittävimmät muutokset otosten välillä on havaittavissa kokemuspiirin laajentumisessa kotoa kansanopistoihin ja ulkomaille saakka. Hengellinen mentaliteetti muuttui 25 vuodessa, mihin vaikutti todennäköisesti ympäröivän yhteiskunnan maallistuminen. Rippikoulun merki-tys väheni rajusti. Jumalaa ei koettu enää pelkästään aktiivisena, vaan osalle Hänestä oli tul-lut taustalla vaikuttava voima. Myös paholaisen rooli väheni kääntymystarinoissa ja nimitys muuttui maailman hengeksi. Kodin kristillisyyden korostaminen elämäkerroissa sen sijaan runsastui huomattavasti. Mahdollisesti tahdottiin osoittaa taustojen olevan kunnossa yhä maallistuvammassa yhteiskunnassa. Minäkuva eheytyi, ja aktiivinen oman elämän hallinta ja itsensä kehittäminen yleistyivät tutkimusajanjakson aikana.

Tutkimus osoittaa, että toisen maailmansodan jälkeen Teräsmies muuttui amerikkalaista yhteiskuntaa kritisoivasta lainsuojattomasta kansalliseksi symboliksi. Tutkimuksessa selvitetään millaisia muutokset olivat ja mikä niihin vaikutti. Millainen hahmo oli kyseessä juuri toisen maailmansodan päätyttyä ja millaiseen suuntaan hahmo ja, etenkin tämän ympäristö, viholliset ja ystävät muuttuivat vuoteen 1950 mennessä? Keskeisimpänä kysymyksenä on se, kuinka suuri rooli tässä muutoksessa oli kylmän sodan ideologisella kamppailulla. Tutkimuksen lähteenä ovat DC -kustantamon Superman-lehdet vuosina 1945–1950. Materiaali on rajattu toisen maailmansodan jälkeiseen uudelleenrakentamisen aikaan, ennen Korean sodasta käytyä keskustelua. Aikaa on kuvattu kahden kulttuurisen kriisin väliseksi. Teräsmies oli syntynyt vuonna 1938 lama-ajan Yhdysvaltoihin, joka kaipasi sankaria. Maailman ensimmäinen supersankari korjasi yhteiskunnallisia epäkohtia Yhdysvaltoja ulkopuolelta tarkkailevana siirtolaisena ja lainsuojattomana. Toisen maailmansodan jälkeen elettiin näennäisesti vahvassa yhtenäiskulttuurissa ja kristillisessä konsensuksessa. Konsensusajattelu oli osa ideologista kamppailua, jota Yhdysvallat kävi Neuvostoliittoa vastaan. Kommunismi pyrittiin demonisoimaan muun muassa viihteen avulla. Muuttuneessa maailmassa Yhdysvallat kaipasi toisenlaista sankaria. Amerikkalainen supersankarisarjakuva oli toisen maailmansodan jälkeen ahtaalla. Se menetti suosiotaan ja siihen kohdistui kommunismiepäilyjä ja ennakkoluuloja. Vähenevässä supersankarijoukossa Superman-lehdet kuitenkin myivät edelleen. Teräsmies sopeutui useita supersankareita paremmin sodanjälkeiseen maailmaan pysyttelemällä erossa yhteiskunnallisesta keskustelusta, asettumalla lain ja järjestyksen puolelle ja puolustamalla amerikkalaisia ulkoapäin tulevilta uhilta. Hahmosta tuli myös esimerkillinen amerikkalainen, jollaiseksi uuden, tulevaan sotaan valmennettavan sukupolven, toivottiin kasvavan. Tutkimus on jaettu johdanto-osaan ja kahteen päälukuun. Johdanto-osassa kuvataan tutkimustehtävä. Ensimmäisessä pääluvussa selvitetään, miten Teräsmies syntyi ja mitä sille, sekä lukuisille sen vanavedessä syntyneille hahmoille tapahtui toisen maailmansodan aikana. Toisessa alaluvussa kuvaillaan Superman-lehteä toisen maailmansodan päätyttyä, jolloin Teräsmiehen alkuperäiset luojat Jerry Siegel ja Joe Shuster vielä kirjoittivat ja piirsivät sarjakuvaa. Kolmannessa osassa kuvaillaan muutoksia Superman-lehdessä Siegelin ja Shusterin menetettyä oikeudet hahmoon vuonna 1948 ja kuinka hahmosta tulee kansallinen symboli. Siinä keskeistä ovat muuttunut naiskuva, viholliskuva ja suhde atomipommiin.

Vuonna 1888 perustettu Suomen Evankelis-luterilainen Pyhäkouluyhdistys linjasi suomalaisen pyhäkoulutyön tavoitteeksi lasten uskon ja kristinopin tietojen edistämisen, aiemman lukutaidonopetuksen sijaan. Sen tehtäviin kuului myös sopivan kirjallisuuden ja aiheeseen liittyvien lehtien julkaiseminen. Yhdistys alkoi julkaista vuonna 1888 opettajille ja pyhäkoulutyöstä vastaavalle papistolle suunnattua Pyhäkoululehteä ja 1890 pyhäkoululaisten omaksi lukemistoksi tarkoitettua Lasten pyhäkoululehteä, minkä sisältö koostui pääasiassa opettavaisista tarinoista, lyhyistä saarnoista ja kirjeistä. Tässä pro gradussa tutkin millainen kristillinen kasvattaja Lasten pyhäkoululehti oli sen kuuden ensimmäisen ilmestymisvuoden aikana. Tutkin millaista teologista opetusta lehti välitti, minkälaista ajankuvaa se edusti ja mitä se kertomuksillaan pyrki sanomaan. Peilasin lehteä myös muuhun 1800-luvun lopun suomalaiseen lastenlehdistöön, sekä osin myös Pyhäkoululehteen, jonka avulla oli mahdollista selvittää Pyhäkouluyhdistyksen tavoitteita. Kristillisestä taustayhdistyksestä ja pyhäkouluasian ympärille painottuneesta sisällöstä huolimatta Lasten pyhäkoululehti edusti ensimmäisinä ilmestymisvuosinaan hyvin tyypillistä suomalaista lastenlehteä. Sen toimittajat tunsivat hyvin sekä kansainvälisiä virtauksia että kotimaisia lapsille kirjoittamisen tapoja. Lasten pyhäkoululehden kertomusten aiheet olivat niiden julkaisuaikaan ajankohtaisia ja ne edustivat 1800-luvun lopun Suomen sosiaalista todellisuutta. Valtaosa teksteistä sijoittui maaseudulle ja käsitteli agraarikulttuurissa elävien perheiden ja lasten elämää, mikä selittyy romantiikan myötävaikutuksella syntyneellä maaseudun rahvaan elämäntavan ihannoinnilla ja isänmaallisuuden korostuksella. Vuosisadan vaihteessa lastenkasvatuksen päämääränä oli teroittaa vanhempien kunnioittamista, ahkeruutta ja rehellisyyttä. Lisäksi lasten tuli elämässään edustaa hurskasta ja hyvin kasvatettua kristittyä, joiden edustajina Lasten pyhäkoululehden kertomusten päähenkilöt esiintyivät. Realistisen aikalaiskuvauksen lisäksi lehden kaikki tekstit välittivät kuvaa läsnä olevasta, suojelevasta ja rukouksiin vastaavasta Jumalasta, sekä lapsia rakastavasta Jeesuksesta. Lehden teologian voi nähdä olleen lapsiystävällistä ja tekstien aiheiden kohderyhmää silmälläpitäen valikoitua. Kertomuksissa käsitellään köyhyyttä, orpoutta, kärsimystä ja kuolemaa, mutta vanhaluterilainen perisyntipainotteisuus ei lehden teksteissä näy. Lasten pyhäkoululehti yhtyikin luterilaiselle kirjallisuudelle ominaiseen armon ja iankaikkisuuden lupauksen korostukseen. Kodin piirin ja pyhäkoulutyön ympärille keskittyneen lehden teksteistä esille nousi myös kouluasian edistäminen. Lehden julkaisuaikana kansakoulut eivät vielä tavoittaneet kaikkia suomalaisia lapsia, mutta koulumatkaa, käyttäytymistä, opettajan kunnioittamista, koulussa viihtymistä ja sieltä saatavaa oppia käsittelevillä teksteillä Pyhäkouluyhdistys pyrki saattamaan lukijoitaan sen piiriin. Lähdeaineiston julkaisuajankohtana kristillinen alkeisopetus ja kunnallinen kansakoululaitos olivat jo eriytyneet niin, että pyhäkoulutyö saattoi keskittyä pääosin hartauden harjoittamiseen lasten kanssa. Lasten pyhäkoululehden varhaisvuodet ajoittuvatkin siihen historialliseen ajanjaksoon, jolloin nationalismin myötävaikutuksella ryhdyttiin enenevissä määrin kiinnittämään huomiota kansan sivistystasoon, joka puolestaan vaikutti edellä mainitun koululaitoksen kehittämispyrkimyksiin ja suomalaisen lehdistökentän laajenemiseen. Suomalais-kansallisen korostuksen lisäksi lehdestä löytyi myös ulkolähetystyöstä, siirtolaisuudesta ja vieraista kulttuureista kertovaa aineistoa, joiden julkaisulle löytyy esikuvia myös muusta ajan lastenkirjallisuudesta.

Tutkielmani käsittelee Anna-Maija Ylimaulan (s. 1950) vuonna 1976 ilmestyneen esikoisromaanin Papintytön vastaanottoa. Vanhoillislestadiolaista herätysliikettä sisältäpäin kuvaava Papintyttö arvioitiin useissa sanoma- ja aikakauslehdissä ympäri Suomen, ja siitä otettiin nopeasti kaksi uutta painosta. Kiinnostusta herättänyt kirja synnytti laajan keskustelun. Analysoimani kirja-arvostelut ovat ilmestyneet heti kirjan julkaisemisen jälkeen vuosina 1976 ja 1977. Kirja-arvosteluissa liikuttiin sekä kirjan sisällön ja juonen ympärillä että pohdittiin lestadiolaisen liikkeen tilaa ja suhdetta yhteiskuntaan. Papintyttö on omaelämäkerrallisia piirteitä sisältävä tarina vanhoillislestadiolaisessa perheessä kasvaneesta papin tyttärestä. Minämuodossa elämänvaiheitaan kirjassa esittelevä päähenkilö kyseenalaistaa herätysliikkeen opit ja lopulta erkaantuu liikkeestä. Päähenkilön elämässä on monia yhtäläisyyksiä kirjan kirjoittaneen Anna-Maija Ylimaulan elämään, minkä vuoksi kirja-arvosteluissa toistuvasti kysyttiin, oliko Papintyttö elämäkerta vai fiktiivinen tarina. Lestadiolaisuus kohtasi 1970-luvulla muutostilassa olleessa yhteiskunnassa monenlaisia haasteita. Paineita uudistumiseen tuli sekä liikkeen sisä- että ulkopuolelta. Papintytön arvosteluissa toistui elämäkerta-kysymyksen lisäksi pohdintaa siitä, tarkoittiko Ylimaula kirjansa paljastavaksi syytökseksi lestadiolaisuutta kohtaan, vai oliko kirjoitus sovinnainen kertomus. Kirja-arvostelijat olivat usein kannanotoissaan erimielisiä, sillä kirjan keskeinen teema, lestadiolaisuus, oli useimmille kirja-arvostelijoille vieras. Lisäksi kaunokirjallisuuden tulkitseminen on aina omakohtaista. Tutkimuksessani pohdin, millaisia mahdollisuuksia kaunokirjallisuudella on nostaa keskustelunaiheeksi arkoja, vaiettuja aiheita. Huomioni kiinnittyy siihen, millä tavalla Papintyttö rohkaisi kirja-arvostelijoita pohtimaan uskonnollisuuteen, yhteisöllisyyteen ja kasvuun liittyviä kysymyksiä, ja millainen kuva lestadiolaisuudesta kirja-arvostelujen perusteella muodostui.

Tutkimus käsittelee Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetyksen lähetystyötä Japanissa vuosina 1975–1989 ja erityisesti sen kirkkoyhteysneuvotteluja. Neuvottelut johtivat yhteistyösopimukseen Kansanlähetyksen ja Länsi-Japanin evankelisluterilaisen kirkon (LJELK) välillä. Kansanlähetys aloitti työn kirkon kanssa Norjan luterilaisen lähetysliiton yhteydessä jo vuonna 1968, mutta joutui siitä eroon Evankelisluterilainen Lähetysyhdistys Kylväjän perustamisen jälkeen vuonna 1974. Tämän seurauksena Kansanlähetys aloitti työn alueella, jossa ei ollut muiden luterilaisten kirkkojen toimintaa. Tutkimus kuvaa suomalaisen lähetysjärjestön ja japanilaisen kirkon välistä suhdetta. Organisaatiohistoriaan painottuvan tutkimuksen tapahtumapaikkoja ovat Suomi ja Japani. Tutkimus liittyy laajempiin luterilaisten kirkkojen yhteyspyrkimyksiin Japanissa sekä globaalin lähetystyön viitekehykseen, jossa ekumeeninen Kirkkojen maailmanneuvosto ja evankelikaalinen liike toimivat jännitteisessä suhteessa toisiinsa. Tutkimus vastaa kysymykseen: Miten Kansanlähetys löysi luterilaisen kirkkoyhteyden Japanissa? Tutkimuksen päälähteet ovat Kansanlähetyksen arkistosta löytyvät kokouspöytäkirjat, Japanin lähettien rukouskiertokirjeet, työraportit, sekä yksityinen kirjeenvaihto vuosilta 1975–1989. Kirkon lähetystyön keskuksen (KLK) arkistossa olevat raportit Japaniin tehdyistä vierailuista laajentavat tutkimuksen lähdepohjaa sisältämään myös Suomen evankelisluterilaisen kirkon näkökulman. Tutkimuksessa ei ole käytetty muiden lähetysjärjestöjen arkistolähteitä, joten se on kirjoitettu yhden organisaation näkökulmasta. Koska tutkimus keskittyy ensisijaisesti Japanin työn kirkkoyhteyskysymykseen, lähetyksen perustamia työpisteitä ja lähettien työtä kuvataan varsin suppeasti, ja suurin osa runsaasta lähdeaineistosta nousevista tapahtumista on rajattu tutkimuksen ulkopuolelle. Tutkimuksessa havaitaan, että Kansanlähetyksen Japanin työalalla yhteistyön rajat kulkivat protestanttisen kristillisyyden sisällä. Virallista yhteistyötä katolisen tai ortodoksisen kirkon kanssa ei haluttu tehdä. Tunnustuksellisuus näkyi japanilaisten työntekijöiden rekrytoinnissa, jossa esimerkiksi kansallisten työntekijöiden pyhitysteologiset näkemykset ja kastekäsitys pyrittiin ohjaamaan luterilaiseen suuntaan. Japanissa toimi useita eri luterilaisia kirkkoja, joten uuden luterilaisen kirkon perustamista Japaniin ei nähty tavoitteena. Vaihtoehdot luterilaiselle kirkkoyhteydelle kartoitettiin hengellis-teologisen yhteyden ja maantieteellisen sijainnin perusteella. Varsinainen kimmoke yhteistyöneuvotteluille oli KLK:n lähetyssihteerin vierailu Japanissa vuonna 1984 ja hänen käymänsä keskustelut LJELK:n johtajien kanssa. LJELK:n työyhteydessä toimiva Kylväjä koki tulleensa ohitetuksi neuvotteluissa. Vasta kriisivuosiin pohjautuvien erimielisyyksien sopimisen jälkeen Kansanlähetys pystyi jatkamaan neuvotteluja kirkon kanssa. Vuonna 1989 solmittu yhteistyösopimus palautti Kansanlähetyksen yhteyden Länsi-Japanin evankelisluterilaiseen kirkkoon. Suomen evankelisluterilaisen kirkon näkökulmasta Kansanlähetyksen työn tuloksena syntyneiden seurakuntien liittäminen japanilaisen kirkon työyhteyteen oli tervetullut asia. Kansanlähetys tunnettiin kotimaassa kirkkoa kohtaan osoittamastaan kritiikistä. Näyttää kuitenkin siltä, että kirkkoyhteyskysymyksessä sekä yksittäisissä teologisissa kysymyksissä Suomen evankelisluterilaisen kirkon johtajien esittämät mielipiteet vaikuttivat Japanin lähetystyössä.

Tässä tutkimuksessa avataan ensimmäisen kerran Martin Lutherin ja Philipp Melanchthonin kirjeenvaihto Kustaa Vaasan kanssa. Kirjeiden tutkimus valottaa, millaista ajatustenvaihtoa reformaattoreiden ja kuninkaan välillä käytiin. Kirjeitä on säilynyt yhteensä kymmenen kappaletta vuosilta 1539–1551. On kuitenkin todennäköistä, että viestien ja uutisten välitys lähettien avulla oli vilkkaampaa ja laajempaa, mitä säilynyt kirjemateriaali antaa olettaa. Kirjeistä kolme on Martin Lutherilta Kustaa Vaasalle (18.4.1539, 4.10.1541 sekä 12.4.1544) ja kolme puolestaan kuninkaalta Lutherille (16.8.1540, 1.6.1541 sekä 3.6.1544). Neljä kirjeistä on Philipp Melanchthonilta Kustaa Vaasalle (12.5.1539, 23.7.1541, 13.2.1544 sekä 13.1.1551). Ruotsin valtakunnanarkiston eli Riksarkivetin tiedon mukaan kirjeitä oli alun perin neljä enemmän, mutta ne tuhoutuivat Tukholman linnan palossa vuonna 1697. Kirjeet on kirjoitettu saksaksi ja latinaksi. Tutkimuksessa selvitetään mikä on näiden kirjeiden sisältö. Kirjeiden muotoanalyysin kautta tarkastellaan kirjeiden rakennetta, ajan kirjeenvaihdolle tyypillisiä konventioita sekä niissä esiintyviä mahdollisia poikkeamia. Sisällön analyysin kautta nostetaan esiin sellaisia kirjeissä esiin tuotuja asioita, tapahtumia ja henkilöitä, jotka ovat historiallisesti tarkasteltuna merkityksellisiä. Huomiota kiinnitetään näiden merkitysten poliittisiin, yhteiskunnallisiin ja uskonnollisiin yhteyksiin eli siihen miten kirjeet heijastelevat aikaa Saksassa ja Ruotsissa. Tutkimuksessa pyritään vastaamaan kysymyksiin miksi kirjeenvaihtoa käytiin ja miksi kirjeenvaihto oli merkityksellinen sen osapuolille, mitkä olivat kirjeenvaihdon ja kirjoittajien motiivit, päämäärät sekä keinot päämäärien saavuttamiseksi. Melanchthonin, Lutherin ja Kustaa Vaasan välistä kirjeenvaihtoa voidaan pitää sisällöllisesti monipuolisena. Kirjeiden sisällöt jakautuivat neljään pääteemaan: suosituksiin, poliittisiin uutisiin, reformaatioon liittyviin asioihin ja huolenilmauksiin. Kirjeiden sisältämät asiat olivat merkityksellisiä ja tiedonvaihdon kannalta oleellisia kaikille osapuolille. Kirjeiden kautta reformaattorit pystyivät jossain määrin vaikuttamaan ja ohjailemaan Kustaa Vaasan hallintoa. He lähettivät ja suosittelivat kuninkaan palvelukseen Wittenbergissä opiskelleita, reformaation omaksuneita ja luotettaviksi osoittautuneita oppineita. Hyöty oli molemminpuolinen: reformaation aatteet levisivät oppineiden mukana Lutherille ja Melanchthonille mieluisalla ja luotettavalla tavalla Euroopan pohjoisimpaan kolkkaan ja Kustaa Vaasa puolestaan hyötyi saksalaisesta tietotaidosta uudistaessaan valtakuntansa hallintoa. Lutherin ja Melanchthonin kirjeenvaihdolla Kustaa Vaasan kanssa on ollut merkitystä Ruotsin kirkollisissa uudistamisessa, eikä vähiten siksi, että näin reformaattoreilla oli suora kontakti ja vahva vaikutuskanava luterilaistuvaan maahan.

Tutkielma käsittelee historiantutkimuksen keinoin Keskustapuolueen ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen suhdetta ja suhteen kehittymistä vuosina 1970 1977. Aihepiiriä lähestytään sekä henkilö- että organisaatiotasolla. Päälähteinä ovat kirkolliskokouksen pöytäkirjat sekä Keskustapuolueen eri puolue-elinten, ennen kaikkea kirkkopoliittisen toimikunnan, arkistokokoelmat. Keskustapuolue aktivoitui muiden puolueiden tavoin kirkkopolitiikassaan 1960- ja 1970-luvun vaihteessa. Vanhojen herätysliikkeiden edustajista muodostetulla puolueen kirkkopoliittisella toimikunnalla oli tässä aktivoitumisessa keskeinen sija. Vuosikymmenen alussa kirkon politisoituminen nähtiin toimikunnassa pääasiassa myönteisenä kehityksenä. Pyrkiessään säilyttämään herätysliikkeiden luottamuksen toimikunta joutui kuitenkin vuodesta 1974 lähtien muuttamaan kantaansa ja korostamaan, ettei Keskustapuolue ollut politisoimassa kirkkoa. Puolueen kirkkopoliitikkojen mukaan keskusta pyrki itse asiassa kirkkopolitiikallaan vapauttamaan kirkon muiden puolueiden politikoinnilta. Totta olikin, että kirkkopoliittinen toimikunta pysyi melko pitkälle vaiti opillisista kysymyksistä. Sen sijaan kirkon hallinnon demokratisointia ja köyhien seurakuntien aseman parantamista ajettiin voimakkaasti. Vaikka keskustasuuntautuneet kirkolliskokousedustajat eivät muodostaneetkaan toiminnassaan mitään yhtenäistä ryhmää, he kunnostautuivat hyvin näiden kysymysten esillä pitämisessä, aivan samoin kuin raittiuden ajamisessa. Kirkossa kuunneltiin 1970-luvun alussa puolueiden vaatimuksia ja uudistettiin hallintoa. Vuosikymmenen edetessä Keskustapuolueen vaikuttamispyrkimykset kirkolliskokouksen asiakysymyksiin kuitenkin vähenivät. Samaan aikaan kirkolliskokous puolestaan aktivoitui yhteiskunnallisille päättäjille, ja siten myös Keskustapuolueelle, suuntaamissaan kannanotoissa. Keskustapuolueessa kuunneltiinkin tarkasti kirkon ääntä. Haluttiin asettua samalle kannalle kirkon kanssa ja puolustaa kirkkoa. Siten pyrittiin vastaamaan SKL:n nousuun ja toisaalta tarjoamaan vaihtoehto SDP:n kirkkopolitiikalle, joka tähtäsi kirkon ja valtion erottamiseen. Vaikka keskustan vaikuttamispyrkimykset kirkolliskokouksen asiakysymyksiin vaimenivat tutkimuskauden kuluessa, puolue panosti jatkuvasti enemmän kirkolliskokousedustajien vaaleihin ja kirkolliskokouksessa suoritettaviin henkilövalintoihin. Vuonna 1977 keskustassa viritettiin puolueorganisaatiota jo hyvin tehokkaasti seuraavan vuoden kirkolliskokousvaaleihin. SDP:n haastaminen kirkollisissa henkilövalinnoissa alkoi toden teolla vuonna 1973 eli samaan aikaan, kun keskustan ja SDP:n nimityskilpa käynnistyi muuallakin yhteiskunnassa. SDP:n uhalla perusteltiin keskustassa myös omaa kirkkopoliittista aktiivisuutta. Keskusta pyrki haastamaan SDP:n kirkossa paljolti samoin keinoin ja samalla retoriikalla kuin ammattiyhdistysliikkeessä. Keskustapuolue säilytti edustuksensa kirkolliskokouksessa muita puolueita paremmin tutkimuskauden kuluessa. Keskustasuuntautuneet kirkolliskokousedustajat olivat lähes poikkeuksetta maallikoita ja tulivat lähinnä puolueen vahvoilta kannatusalueilta, kuten Lapuan ja Oulun hiippakunnasta. Edustajien joukossa vanhojen herätysliikkeiden osuus oli huomattava, ja keskustassa pyrittiinkin saamaan omiksi ehdokkaiksi nimenomaan herätysliike-, ei niinkään puoluevaikuttajia.

Tutkimukseni käsittelee Suomen Lähetysseuran Kiinan-työssä olleita perheitä vuosina 1915–1928. Enemmistö tuolloin SLS:n lähetystössä olleista läheteistä oli perheellisiä, ja perheiden elämäntilanteet lähetyskentällä vaikuttivat koko SLS:n yhteisön työmahdollisuuksiin. Tutkimukseni kohdehenkilöt ovat Signe ja Väinö Kantele sekä Inkeri ja Toivo Koskikallio perheineen, ja he edustavat sitä kokonaisuutta, jonka perheelliset lähetit Kiinassa muodostivat. Tutkin pro gradu -työssäni, millaista lähetystyöntekijöiden perhe-elämä oli lähetyskentällä. Kysyn myös, miten lähetystyö vaikutti perheeseen, ja miten perhe vaikutti lähetystyön tekemiseen. Lisäksi selvitän, miten kiinalainen kulttuuri vaikutti lähettiperheiden elämään. Tutkimukseni tärkeimmät lähteet ovat Signe Kanteleen kirjeet omaisilleen sekä Inkeri Koskikallion kirjeet ja päiväkirjat. Lähetyshistoriaa ei ole aiemmin tutkittu perheen näkökulmasta, joten tutkimus on hyvin aineistolähtöinen. Tärkeimpään käyttämääni kirjallisuuteen kuuluvat SLS:n Kiinan-työn historiaan sekä naislähetystyöntekijöihin liittyvät tutkimukset. Lähetystyöntekijät solmivat Kiinassa keskenään useita avioliittoja. Jotkut läheteistä olivat avioituneet jo Suomessa. SLS:n johtokunta kontrolloi lähettien avioliittoja ja myös perheiden lapsia, joten perhe ei ollut pelkästään lähettien yksityisasia. 1910- ja 1920-luvut olivat erityisen lapsirikasta aikaa, mikä vaikutti merkittävästi SLS:n Kiinan-yhteisön toimintaan. Joihinkin perheisiin oli syntynyt lapsia jo Suomessa ja lähetyskentällä perheisiin syntyi tutkimusajankohtana 26 lasta. Monet lähettiperheiden haasteista liittyivät lähetystyön ja perhe-elämän yhdistämiseen. Perheenäideillä oli vahva lähetyskutsumus, mutta raskaudet, synnytykset ja elämä pienten lasten kanssa rajoittivat naisten työskentelymahdollisuuksia ja aiheuttivat rooliristiriitoja. Perheen arjessa haasteena oli myös perheenisän poissaolo lähetystyöhön liittyneiden matkojen takia. Erityisesti tuolloin korostui lähetysasemalla asuneiden muiden suomalaisten läsnäolon tärkeys, vaikka SLS:n yhteisön tiiviys myös rajoitti perheiden yksityisyyttä. Perhe-elämällä oli SLS:n tuki, sillä monien muiden protestanttisten lähetysseurojen tavoin SLS kannusti perheellisiä lähettejään hyödyntämään perhettään evankelioimistyössä ja toimimaan kristityn perheen esimerkkinä paikallisille. Perheen esimerkillisyyteen kannustamisesta huolimatta Suomen Lähetysseura oli virallisissa julkaisuissaan vaitonainen perhetapahtumien vaikutuksesta työhön lähetyskentällä. Työn tukijat haluttiin vakuuttaa työn häiriöttömyydestä, vaikka todellisuus Kiinassa oli ajoittain toinen. Perheenäitien ja lasten sairastelut pakottivat perheenisiä välillä vähentämään tai lopettamaan työskentelyä. Lähetit myös menettivät Kiinassa lapsia ja puolisoita, mikä luonnollisesti vaikutti lähettiyhteisön toimintaan. Suomalaisvanhemmat kokivat perhe-elämän kiinalaisen kulttuurin keskellä ajoittain haasteelliseksi. Ristiriitatilanteita aiheuttivat kiinalaisten erilaiset elintavat ja esimerkiksi suomalaisten mielestä kyseenalainen lastenhoito- ja kasvatuskulttuuri. Suomalaisperheiden elämä Kiinassa oli joiltain osin samanlaista kuin heidän aikakautenaan Suomessa, mutta lähetystyö ja kiinalainen kulttuuri toivat siihen oman erikoisleimansa. Elämä perheenä lähetystyössä sisälsi paljon ulkoapäin tulleita ja sisäisiä haasteita. Lähetit kertoivat näistä haasteista, mutta korostivat myös vahvaa hengellistä kutsumustaan, tyytyväisyyttään elämäänsä sekä perheensä onnellisuutta.

Tämä pro gradu -tutkimus kuvaa Perussuomalaisten pitkäaikaisen puheenjohtaja Timo Soinin uskonnollista julkisuuskuvaa. Se vastaa kysymyksiin, millaista oli Soinin saama uskonnollinen julkisuus, kuinka Soinin katolinen tausta näyttäytyi julkisuudessa, millä tavalla uskonnollisuus vaikutti populistisessa retoriikassa ja muuttuiko Soinin uskonnollinen julkisuuskuva vaalikampanjoiden yhteydessä. Tutkimuksessa Soinin uskonnollisen julkisuuskuvan tarkastelu tapahtuu kahdesta näkökulmasta: ensinnäkin julkisuudesta, joka muodostuu Soinin omien puheenvuorojen pohjalta ja toiseksi hänen uskonnollisuutensa saamasta julkisuudesta mediassa. Tutkimuksen lähdeaineistona ovat toimineet Soinin blogikirjoitukset hänen Ploki-nimisessä blogissaan ja hänen julkaisemansa kaksi elämäkerrallista kirjaa Maisterisjätkä ja Peruspomo. Lisäksi medianäkyvyyttä on arvioitu Ylen, MTV3:n, Helsingin Sanomien, Iltalehden ja Iltasanomien ja Kotimaa24:n uutisten, artikkeleiden ja haastattelujen kautta. Lähdenaineisto paljastaa Soinin uskonnollisuuden mediassa saaman julkisuuden liittyneen tutkittavana ajankohtana useimmiten taustaan katolisessa kirkossa, elämän ja kuoleman kysymyksiin sekä sukupuolineutraaliin avioliittolakiin. Lähdeaineistosta ilmenee Soinin uskonnollisen taustan näyttäytyvän positiivisemmassa valossa hänen omissa puheenvuoroissaan kuin median käsittelyssä. Soini toi itse ilmi hengellisen taustansa positiivisena ominaisuutena kun taas konservatiivinen kristillisyys ei näyttäytynyt lehdistössä yleensä positiivisessa valossa. Lisäksi lähdeaineistosta selviää Soinin käyttäneen toistuvasti kristillisestä taustasta nousevaa sanastoa osana ilmaisutyyliään. Uskonnollinen kielenkäyttö ja viittaukset Raamattuun olivat oleellinen osa Soinin populistista retoriikkaa, mutta hän ei yleensä käyttänyt uskontoa argumentaationsa välineenä kantoja perustellessaan. Vaikka Soini ei perustellutkaan poliittisia kantojaan uskonnolla, lähdeaineistosta kävi ilmi kristillisten arvojen kuitenkin vaikuttavan taustalla hänen poliittisissa päätöksissään.