Browsing by department "Suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitos 2010-2017"

Tutkielmani käsittelee inarinsaamen nominintaivutusta erityisesti siinä esiintyvän äänteiden kvantiteetin vaihtelun näkökulmasta. Inarinsaamen morfofonologiaa laajemminkin luonnehtivat monenlaiset vartalonvaihtelut, joita morfologisena ilmiönä on toistaiseksi tutkittu varsin vähän. Näistä kvantiteettivaihtelun katsotaan usein olevan sidoksissa erityisesti astevaihteluun. Pyrin kuitenkin mahdollisimman pitkälti käsittelemään kvantiteettivaihtelua itsenäisenä ilmiönä ja luomaan mallin, jossa nominit voidaan luokitella ja niiden taivutusta kuvata ensisijaisesti kvantiteettivaihtelun perusteella. Sovellan morfologian kuvauksessa ns. WP- eli sana/paradigma -tyyppistä morfologian teoriaa. Kuvaan morfofonologista vaihtelua erityisesti morfologian näkökulmasta, joskin huomioin jonkin verran myös ilmiöiden kielihistoriallista taustaa. Pohdin myös kysymystä siitä, millaisin teoreettisin perustein sanoja voidaan jaotella taivutustyyppeihin sekä laajemmin sitä, millaiset morfologian kuvaukset tai teoreettiset mallit ovat tarkoituksenmukaisia eri tilanteissa. Tutkimusaineistonani toimivat aikaisemman tutkimuskirjallisuuden sekä sana- ja oppikirjojen sisältämät inarinsaamen nominintaivutuksen kuvaukset ja esimerkkiparadigmat. Käyttämäni teoreettinen malli mahdollistaa aineistossa esiintyvien eri paradigmatyyppien skemaattisen kuvauksen ja yksiselitteisen vertailun. Havaitsemieni säännönmukaisuuksien ja yhtäläisyyksien pohjalta hahmottelen taivutustyyppijakoa inarinsaamen nomineille. Tuloksena on alustava jako, jossa inarinsaamen nominit on jaoteltu laskutavasta riippuen n. 12-15 pääasialliseen taivutustyyppiin niiden vartalotyypin ja niissä esiintyvän paradigmaattisen kvantiteettivaihtelun perusteella. Kvantiteettivaihtelu itsessään jakautuu kahteen päätyyppiin, kaksi- ja kolmiportaiseen, riippuen sanassa esiintyvistä konsonanteista. Konsonanttien laadullisella vaihtelulla on kuitenkin vaikutusta kvantiteettivaihteluun vain melko harvoissa tapauksissa. Tutkimukseni osoittaa, että inarinsaamen nominit voidaan jakaa taivutustyyppeihin ja niiden taivutusta kuvata merkittäviltä osin niissä esiintyvän kvantiteettivaihtelun perusteella. Lisäksi kvantiteettivaihtelu itsessään on mahdollista kuvata useimpien äänteiden osalta itsenäisenä muusta morfofonologisesta vaihtelusta riippumattomana ilmiönä.

Tutkielmassa tarkastellaan syntyperäisten ja ei-syntyperäisten lohjalaisten käsityksiä Lohjan murteesta ja Lohjan puhekielen puhujista. Tutkimuskysymyksiä tutkielmassani ovat seuraavat: Mitä piirteitä informantit tiedostavat Lohjan murteeseen kuuluvaksi? Mihin piirteisiin informantit kiinnittävät huomiota arvioidessaan puhujan lohjalaisuutta? Millaisia käsityksiä informanteilla on Lohjan murteesta ja sen puhujista ja Lohjan murteen sosiaalisesta ja alueellisesta variaatiosta? Millaisia käsityksiä informanteilla on omasta tavastaan puhua ja miten he määrittelevät oman puhetapansa? Lisäksi sivutaan sitä, miten informantit määrittelevät murteen ja mitä eri Suomen murteita he osaavat nimetä. Tutkielmassa tarkastellaan myös lohjalaisten käsityksiä Lohjan murteen suhteesta muihin murteisiin. Tutkielmani teoreettisena taustana toimii sosiolingvistinen kielentutkimus, erityisesti kansanlingvistiikka ja kansandialektologia. Tutkielmani lähestyy aihettaan laadullisen tutkimuksen näkökulmasta. Aineisto on koottu anonyymillä sähköisellä lomakkeella helmi-maaliskuussa 2020. Tutkimusaineisto koostuu 29 syntyperäisen lohjalaisen ja 22 ei-syntyperäisen lohjalaisen vastauksista. Vastaajat olivat iältään 18-75-vuotiaita. Sähköinen kysymyslomake koostuu sekä avoimista kysymyksistä, niitä tarkentavista suljetuista kysymyksistä, murrekäännöstehtävästä ja käännöstehtävästä vastaajan omalle kielelle, monivalintatehtävästä ja Likert-asteikollisista väittämistä sekä litteraatin tarkastelua edellyttäneestä tehtävästä, jolla pyrittiin selvittämään, mihin piirteisiin informanttien huomio keskittyy heidän arvioidessaan puhujan mahdollista lohjalaisuutta. Kyselylomakkeen litteraatin olen tehnyt itse tätä tutkielmaa varten nauhoittamastani puhelinkeskustelun osasta. Puhuja on 80-vuotias lohjalainen nainen, jonka idiolektissä on havaittavissa sekä jonkin verran Länsi-Uudenmaan murteille tyypillisiä piirteitä että niille vieraita piirteitä. Aineistosta olen tehnyt seuraavat päätelmät: Vain harvat lohjalaiset mielsivät puhuvansa Lohjan murretta tai muutakaan murretta. Yleisimmin he kuvasivat omaa puhetapaansa jonkinlaiseksi ”sekakieleksi”, joka koostui murteesta ja yleiskielestä. Informanttien antama kuva itsestään kielenkäyttäjinä sai vahvistusta heidän omalle kielelleen kääntämistä lauseista, joissa oli havaittavissa joitain murrepiirteitä, mutta pääsääntöisesti omalle kielelle käännetyt lauseet oli varsinkin nuorempien informanttien kohdalla luokiteltavissa yleispuhekieleksi. Tyypillisesti Lohjan murre yhdistyi informanttien mielikuvissa vanhoihin, matalasti koulutettuihin, syntyperäisiin lohjalaisiin. Lohjan murteen arvioitiin olevan katoamassa, sillä informanttien mielestä Lohjan nuorison puhuma kieli eroaa runsaasti vanhojen lohjalaisten puhumasta kielestä. Kuitenkin Lohjan murre nähtiin tärkeäksi osaksi lohjalaista identiteettiä ja sen toivottiin säilyvän myös tulevaisuudessa. Informantit luonnehtivat Lohjan murretta Turun murteen kaltaiseksi. Erityisinä Lohjan murteen tunnusmerkkeinä Lohjalaiset pitivät konditionaalin kaltaista imperfektin muodostusta, persoonapronomineja mää ja sää. Myös diftongien avartuminen mainittiin monissa vastauksissa Lohjan murteen tuntomerkkinä.

Tarkastelen tutkielmassani dokumentaristisen runon teoriaa ja Karri Kokon Varjofinlandiaa (2005) esimerkkinä kotimaisesta dokumentaristisesta runoudesta. Tutkimuksen tavoitteena on vastata dokumentaristista runoutta määrittäviin kysymyksiin: mitä dokumentaristinen runous on, miten se suhteutuu dokumentaristisen kirjallisuuden perinteeseen ja miten dokumentaristista runoutta luetaan? Tarkastelu jakaantuu tutkielmassa kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa käsittelen dokumentaristista runoutta dokumentaristisen kaunokirjallisuuden yhtenä muotona. Toisessa osassa tarkastelen Varjofinlandiaa dokumentaristisena runoteoksena. Lähestyn dokumentaristisen runouden teoriaa ei-fiktiota ja dokumentaristista proosaa käsittelevien tutkimusten kautta. Perustana tarkastelulle ovat Dorrit Cohnin (2006) fiktion ja ei-fiktion rajoja käsittelevät määritelmät sekä Jonas Ingvarssonin (1997) esittelemä ajatus dokumentaristisen tekstin strategiasta. Cohnin mukaan ei-fiktiiviset, toisin kuin fiktiiviset tekstit perustuvat siihen, että ne ovat (aina) referentiaalisessa suhteensa tekstin ulkopuoliseen maailmaan. Dokumentaristinen strategia sisällyttää itseensä erilaisia kaunokirjallisia menetelmiä ja piirteitä, jotka ohjaavat ei-fiktiiviseen luentaan. Se kuitenkin tiedostaa samalla suhteensa omiin keinoihinsa ja todellisuudenkuvauksen kysymyksiin. Tarkasteluni pohjalta dokumentaristinen runous hahmottuu seuraavasti: Dokumentaristinen runo ei ole niinkään lajityyppi vaan strategia, johon sisältyy joukko ei-fiktiivisyyttä rakentavia tekstuaalisia menetelmiä ja piirteitä. Se käyttää lähdeaineistoja materiaalinaan ja samanaikaisesti tuottaa niitä. Dokumentaristista runoutta määrittävät ennen kaikkea sen runomuoto ja ei-fiktiivinen luonne. Dokumentaristisessa tulkinnassa huomio on kiinnitettävä niihin keinoihin, joilla teos kykeytyy toden kerronnan tapoihin. Tekstin totuudellisuuden tulkinta on poliittista toimintaa. Tutkielmani ensimmäisen osan lopuksi tarkastelen hahmottelemieni ajatusten valossa kolmea yhdysvaltalaista dokumentaristista runoteosta. Varjofinlandia on esimerkki 2000-luvun alun suomalaisesta hakukonerunoudesta. Se on koostettu ahdistuneiden verkkopäiväkirjoista kerätyistä lauseista. Teoksen menetelmä osoittautuu dokumentaristiseksi, sillä sen hauilla tuotettu lähdeaineisto on tarkasti rajattu ja lukijan tiedossa. Lähestyn Varjofinlandian puheenvuoroja tunnustuksen ja todistuksen käsitteiden kautta. Perustan käsittelyni Heikki Kujansivun ja Laura Saarenmaan (2007) määritelmään, jonka mukaan tunnustuksessa puhuja paljastaa jotakin todellista itsestään ja todistuksessa hän todistaa jostakin merkittävästä itsensä ulkopuolisesta asiasta, ilmiöstä tai tapahtumasta. Varjofinlandian tunnustuksissa esille nousevat mielenterveyden häiriöt, päihdeongelma, voimattomuus ja häpeä. Tulkintani mukaan Varjofinlandian puhe laajenee lopulta todistukseksi 2000-luvun suomalaisesta yhteiskunnasta syrjäytetyn kokemuksesta, jossa yksinäisyys, viha ja katkeruus yhdistyvät.

Tutkielma käsittelee insinöörikieleksi kutsuttuun kielimuotoon ja sen käyttäjiin kohdistuvia käsityksiä ja asenteita. Siinä tarkastellaan, millaisia ominaisuuksia insinöörikieleen ajatellaan kuuluvan, millaisia merkityksiä insinöörikielen ajatellaan sisältävän ja miten sitä ja sen käyttäjiä kuvaillaan ja miksi. Tutkielma sijoittuu sosiolingvistiikan alalle ja kansanlingvistisen asennetutkimuksen kenttään ja sivuaa myös diskurssintutkimuksen perinteitä. Tutkielman aineisto on kerätty kyselylomakkeella, johon tuli 176 vastausta. Kyselyllä kerättiin sekä määrällistä aineistoa monivalintakysymyksillä että laadullista aineistoa avoimilla kysymyksillä. Osa aineistosta analysoitiin kvantitatiivisesti ja osa kvalitatiivisen sisällönanalyysin sekä diskurssianalyysin keinoin. Avointen kysymysten vastauksia ryhmiteltiin esiin nousseiden teemojen perusteella, ja niistä nostettiin esiin samankaltaisuuksia ja eroavaisuuksia. Tutkimuksessa havaittiin, että vaikka insinöörikieli on nimetty ammattiryhmän mukaan, kielimuoto kantaa monia muitakin merkityksiä. Maallikot määrittelivät insinöörikielen pitkälti vaikeuden ja ymmärtämisvaikeuksien kautta. Teknillisesti koulutetut taas lähestyivät insinöörikieltä pääosin täsmällisen informaation välittämisen kannalta. Molemmat ryhmät yhdistivät insinöörikieleen ammatillisuuden, asiantuntijuuden ja teknisyyden. Metakielet insinöörikielestä ja sen käyttäjistä olivat hyvin samankaltaisia. Käsityksiä kielestä ja käyttäjistä oli vaikea erottaa toisistaan. Sekä maallikoiden että teknillisesti koulutettujen käsitysten taustalla näyttäisi olevan kieli-ideologia kielen funktiosta informaation välittäjänä, vaikka ideologia näyttäytyi ryhmien antamissa kuvauksissa eri tavoin. Maallikkojen vastauksissa se näyttäytyi näkemyksenä, jonka mukaan insinöörikieltä ei tulisi käyttää vuorovaikutuksessa insinöörikieltä ymmärtämättömien kanssa. Teknillisesti koulutetut näkivät insinöörikielelle ominaisen sanaston välttämättömänä tarkan informaation välittämiseksi. Tutkimustulokset antavat insinöörikielestä suurelta osin negatiivissävytteisen kuvan, mikä näyttää johtuvan siitä tiedollisesta epäsymmetriasta, joka monesti vallitsee insinöörikielen käyttäjän ja viestin vastaanottajan välillä. Mikäli vuorovaikutustilanne on tiedollisesti symmetrinen, insinöörikieltä ei useimmiten nähdä negatiivisessa valossa. Toisaalta vaikuttaa myös siltä, että käytetty kielimuoto saatetaan nimetä insinöörikieleksi siinä vaiheessa, kun maallikko ei ymmärrä kieltä.

Pro-gradu tutkielmani käsittelee Venäjällä puhutun marin kielen hyönteisnimistöä. Marin kielen hyönteisnimistöä ei ole aiemmin tutkittu ja tämän tutkielman avulla pyrin selvittämään tämän nimistön osa-alueen piirteitä. Tutkielman tavoitteet ovat kerätä sanakirjalähteistä edustava otanta hyönteisnimiä, selvittää tämän marin kielen sanaston osa-alueen sananmuodostuskeinot ja rakennetyypit ja hyönteisnimistölle tyypilliset nimeämisperusteet marissa. Tutkimusaineisto perustuu sanakirjalähteisiin, joista on kerätty kaikki niissä esiintyvät hyönteisiin viittaavat nimet. Vanhimmat näistä ovat peräisin 1800-loppupuolella kerätyistä sanastoista ja uusimmat ovat peräisin 1990-luvulla julkaistusta sanakirjasta. Aineistoon on sisällytetty nimet, jotka aineiston mukaan viittaavat hyönteisiin. Hyönteiseksi on määritelty nimet, jotka entomologisin perustein voidaan laskea hyönteisiksi tai niiden kehitysvaiheiksi. Marin kielen hyönteisnimistö voidaan rakenteellisesti jakaa kuuteen tyyppiin: 1. yksiosaisiin johtamattomiin nimiin, jotka palautuvat suomalais-ugrilaiseen kantakieleen, 2. verrattain myöhään lainattuihin yksiosaisiin johtamattomiin nimiin, 3. yksiosaisiin myöhään johdettuihin nimiin, 4. yhdysnimiin, joissa määriteosa täsmentää perusosassa viitattua hyönteistä, 5. yhdysnimiin, joissa perus- ja määriteosa viittaavat hyönteiseen ainoastaan yhdyssanana ja 6. yli kaksiosaiset yhdysnimet, jotka yhdistävät ryhmän 4 ja 5 ominaisuuksia. Näistä tyypillisin rakenne on tyypin neljä nimet, joiden osuus aineistossa esiintyvistä nimistä on 60,4% Marin hyönteisnimistön yleisimmät nimeämisperusteet liittyvät hyönteisen elinpiiriin (31,5%) ja ravintoon (19,6%). Hyönteisen väri, ääni tai muu ulkoinen tuntomerkki ovat myös verrattain yleisiä nimeämisperusteita. Merkittävällä osalla nimistä (23,1%) on ainoastaan itse hyönteiseen viittaava merkitys tai nimeämisperusta, jota nykymarin pohjalta ei voida tuoda esille. Yhdysnimi voi muttaa tai laajentaa nimeämisperustetta joten yksittäisellä nimellä voi olla useita nimeämisperusteita. Tutkielman osaksi on liitetty sanalistat, joiden avulla pyritään vähentämään tulkinnanvaraisuutta sen suhteen, mihin hyönteislajiin nimet viittaavat. Olisi suotavaa jatkaa aiheen tutkimusta diakronisesta näkökulmasta, jolloin saisi paremman käsityksen tämän sanaston osa-alueen kehityksestä sekä kenttätutkimuksen avulla saada kuva nykymarissa käytetystä hyönteisnimistöstä ja missä määrin se vastaa vanhastaan käytettyjä nimiä ja verrattain uutta uudissanastoa.

Helsingin yliopisto Kirjallisuuksien laitos Syrjänen-Filppu, Anna:” MINUN PITÄISI OIKEASTAAN KERTOA JOLLEKULLE”. HENKILÖHAHMOISTA JA TUNTEISTA ANU KAIPAISEN ROMAANISSA ON NEIDOLLA PUNAPAULA. Pro gradu-tutkielma 65 s. Kotimainen kirjallisuus Lokakuu 2019 Tutkielmani tarkastelee Anu Kaipaisen romaania On neidolla punapaula, sen henkilöhahmoja, henkilöhahmojen rakentumista ja kerrontaa. Kaipainen liittää useissa teoksissaan yhteen oman aikansa muutokset yhteiskunnassa ja kansanrunojen myyttiset ainekset. Teoksen subtekstinä on Kantelettaren runo ”Turusen neiti” ja suomen-ruotsalainen kansanlaulu ”On neidolla punapaula”, josta teos on saanut nimensä. Romaanissa On neidolla punapaula yhtenä teemana on rakkaus, joka synnyttää monenlaisia tunteita. Tarkastelen tutkielmassani myös miten tunteita kuvataan kohdeteoksessa. Henkilöhahmot kokevat romaanissa erilaisia tunteita, rakkaudesta häpeään ja pettymykseen. Tutkielmani vastaa seuraaviin tutkimuskysymyksiin: minkälaiset ovat romaanin henkilöhahmojen tunteet Annikkia kohtaan? Minkälaiset ovat Annikin ja hänen rakastettunsa väliset tunteet? Minkälainen henkilöhahmo Annikki on? Miten henkilöhahmot rakentuvat? Henkilöhahmot ovat kirjallisuudessa tärkeitä. He rakentuvat pala palalta, joko kehittyäkseen tai pysyäkseen staattisina. Romaanin On neidolla punapaula kertojan rooli on myös olennainen, sillä teoksen kertoja kommentoi lähes koko ajan kertomaansa, vaikka ei ole mukana henkilöhahmona. Tutkielmani perustuu seuraaville käsitteille: henkilöhahmo, kertoja, kerronta ja fokalisaatio. Tutkielmassani nojaan myös tunteiden teoriaan. Lopuksi totean, että tunteet näyttelevät suurta osaa teoksessa. Tunteiden kuvauksessa käytetään paljon luonnosta otettuja metaforia. Luonto on voimakkaasti läsnä kerronnassa kautta koko teoksen. Annikki vertautuu luontoon ja lintuihin. Annikki on ristiriitainen henkilöhahmo, samalla kertaa kova ja pehmeä luonteeltaan. Hän on ihmisten mielissä erilainen kuin muut. Tämä erilaisuus synnyttää ristiriitaisia tunteita muissa henkilöhahmoissa. Kaipaisen teoksille on ominaista päähenkilöhahmon erilaisuus vastaan nk. tavalliset henkilöt. Tästä erilaisuudesta syntyy teoksen ristiriita. Kaipaiselle olennainen myyttinen aines liittyy kerrontaan läpi koko teoksen yhdistyen romaanin lopussa

Tarkastelen pro gradu -työssäni Viroon kuuluvalla Kihnun saarella asuvien kielellisiä asenteita ja kieli-identiteettiä sekä paikallisen kielimuodon elinvoimaisuutta kihnulaisten omien mielipiteiden ja arvioiden valossa. Tavoitteena on selvittää, mistä kihnulainen identiteetti koostuu, miten ja missä paikallista varieteettia käytetään, kuinka elinvoimaisena sitä pidetään ja mitä sen säilyminen, kehittyminen ja standardointi kihnulaisille merkitsee. Taustoittamisen ja vertailun vuoksi käsittelen myös muualla Virossa puhuttavien alueellisten varieteettien sekä karjalan, vepsän ja inarinsaamen tilannetta. Tutkielma on luonteeltaan kielisosiologinen: se käsittelee kielen ja yhteisön vuorovaikutusta. Aineistoni koostuu 60 puolistrukturoidusta haastattelusta, jotka tein Kihnussa vuonna 2009. Niiden pohjana toimi kyselykaavake, jota käytettiin viron kielen alueellisten varieteettien tutkimuksessa vuosituhannen vaihteessa. Työtäni voikin verrata tähän aikaisempaan tutkimukseen. Tutkielmani teoreettinen tausta on osittain yhteneväinen kyselykaavakkeen teoriapohjan kanssa, mutta olen käyttänyt lähteenä myös uudempaa tutkimusta. Vaikka suurin osa haastatelluista pitää kihnulaisuuden perustana syntyperää, moni mainitsee myös paikallisen kielimuodon taidon tärkeyden identiteetin osatekijänä. Valtaosa kertoo puhuvansa alueellista varieteettia sujuvasti, jatkuvasti ja mielellään, mutta lähes yksinomaan Kihnussa ja toisten kihnulaisten kanssa: muiden virolaisten kanssa käytetään yleisviroa. Odotetusti suurin osa niistä, joiden vanhemmat ovat kihnulaisia, kertoo puhuvansa paikallista kielimuotoa heidän kanssaan. Lastensa kanssa sitä puhuvat eniten ne, joiden omat vanhemmat ovat kihnulaisia. Mielipiteet siitä, pitäisikö alueellista varieteettia käyttää kouluopetuksessa, viranomaisissa, kirkossa, mediassa ja kaunokirjallisuudessa vaihtelevat jonkin verran etenkin kirjoitetun kielen kohdalla. Yksimielisimpiä ollaan siitä, että koulussa olisi hyvä käyttää paikallista kielimuotoa vähintään suullisesti. Alueellista varieteettia opetetaan koulussa omana oppiaineenaan, mihin useimmat suhtautuvat myönteisesti. Viranomaisissa ja kirkossa kielimuotoa ei käytetä, mitä ei nähdä ongelmana. Mediassa ja kaunokirjallisuudessa paikallisen kielimuodon käyttö on hyvin vähäistä mutta monien mielestä riittävää. Yli puolet haastateltavista pitää alueellista varieteettia elinvoimaisena: kouluopetuksen ja uusien puhujien syntymisen arvellaan takaavan kielimuodon säilymisen. Vain pieni osa on sitä mieltä, että varieteetti on vaarassa hiipua, koska yleisviron vaikutus lisääntyy ja vie siltä elintilaa. Lähes kaikille vastaajille on kuitenkin tärkeää, että paikallinen kielimuoto sekä säilyisi että kehittyisi; se nähdään erottamattomana osana saarta ja sen kulttuuria. Osa pitää kielimuodon säilymistä itsestäänselvänä, toisten mielestä tarvitaan aktiivista kehittämistä ja säilyttämistä. Yhtenä kielimuotoa vakiinnuttavana ja säilyttävänä tekijänä mainitaan standardointi. Enemmistö ei kuitenkaan ole tottunut lukemaan paikalliselle kielimuodolle luotua kirjakieltä, jota on kehitetty aktiivisesti lähinnä 2000-luvun aikana. Monien mielestä omaa kirjakieltä ei edes tarvita, kun taas toiset näkevät yhtenäisen ortografian luomisen tarpeellisena, joskin vaikeana tehtävänä. Haastatellut kokevat Kihnun ja siellä puhuttavan varieteetin kuuluvan tiiviisti yhteen. Paikallinen kielimuoto on puhujiensa ahkerassa ja monipuolisessa käytössä yli sukupolvirajojen, sitä arvostetaan, siitä ollaan ylpeitä ja sen halutaan säilyvän. Kaikki kuitenkin osaavat myös yleisviroa ja käyttävät sitä arjessaan: molemmilla varieteeteilla on paikkansa saarelaisten elämässä. Vaikka niin kihnulaiset kuin muutkin tutkielmassa käsitellyt kieliyhteisöt ovat kaksikielisiä ja niillä on paljon muutakin yhteistä, Kihnu on monella tapaa erityislaatuinen: saariolosuhteissa oma kielimuoto ja kulttuuri ovat säilyneet paremmin kuin muualla. Nykyisin saari ei ole enää yhtä eristyksissä kuin aiempina vuosisatoina, mikä vaikuttaa myös kielimuodon tulevaisuudennäkymiin. Vaikka mm. kouluopetus ja paikallisten kielimuotojen arvostuksen kasvaminen koko yhteiskunnassa tukevat alueellisen varieteetin säilymistä, uhkiakin on: saarelaisten tiiviit virtuaaliset ja fyysiset yhteydet muun Viron kanssa lisäävät yleisviron käyttöä ja kaventavat paikallisen kielimuodon elintilaa.

Tutkin pro gradu -tutkielmassani ironiaa Laura Paloheimon romaaneissa Klaukkala ja Mama Mojo. Paloheimon romaaneja on markkinoitu ja luettu chick lit -genren edustajina, eli naisten naisille kirjoittamana postmodernina viihdekirjallisuutena. Ironia on keskeinen chick litiä määrittävä piirre. Myös Paloheimon romaaneja leimaa monimuotoinen ja moneen suuntaan kohdistuva ironia. Tutkin, minkälaista Klaukkalan ja Mama Mojon ironia on: miten ironia syntyy, minkälaiset signaalit johdattavat ironiseen tulkintaan, millaista tietoa ironia vaatii lukijalta, mikä on ironian sävy ja mihin ironian kärki kohdistuu. Tutkielmani perustuu Linda Hutcheonin käsityksiin ironiasta ja parodiasta. Hutcheonin tapaan katson, että ironia syntyy vasta tulkinnassa. En siis pyri selvittämään kirjailijan ironisia intentioita vaan tutkin tarkan tekstianalyysin keinoin, minkälaisiin mahdollisesti ironisiin tulkintoihin Klaukkala ja Mama Mojo lukijaansa johdattelevat. Osoitan, että tulkitsijan roolia korostavan ironiakäsityksen avulla voidaan väistää chick lit -tutkimusta leimaava väittely siitä, onko kyse edistyksellisestä vai taantumuksellisesta kirjallisuudesta. Tiedostamalla, miten diskursiivinen yhteisö vaikuttaa ironiseen tulkintaan, voidaan ymmärtää paitsi Paloheimon romaaneja myös yleisemmin chick litin poleemista vastaanottoa. Tutkielmassani osoitan, että Paloheimon romaanit johdattavat lukijan ironiseen tulkintaan monien signaalien, kuten metaironisten vihjeiden, liioittelun, toiston ja inkongruenssin avulla. Havaitsen, että romaanien ironia on monisävyistä. Teoksissa on kepeää ja naurattamaan pyrkivää ironiaa, mutta myös ankarampaa satiirista ironiaa: päähenkilön kautta ivataan esimerkiksi pinnallista kulutuskulttuuria ja äitiyttä määrittäviä normeja. Romaanien parodisen aineksen sävy vaihtelee romanttisen viihteen konventioilla leikittelystä erilaisten opastavien diskurssien satiiriseen parodiointiin. Ironia hellittää, kun päähenkilö omaksuu sisäistekijän oikeiksi mieltämät arvot, mutta sovinnaisista loppuratkaisuistakin löytyy vihjeitä ironiasta. Suurimman osan varhaisesta suomalaisesta chick litistä on todettu poikkeavan genren angloamerikkalaisesta prototyypistä. Tarkastelen Klaukkalaa ja Mama Mojoa genren prototyyppiä vasten ja osoitan, että ne muokkaavat suomalaista chick litiä angloamerikkalaisen kaltaiseksi muun muassa paratekstien, kerronnan tyylin ja rakenteen, henkilöhahmojen, juonikuvioiden, teemojen sekä eritoten ironian osalta. Toisaalta havaitsen, että Paloheimon romaanien sisäistekijän arvot ja ihanteet, joita vasten ironia rakentuu, eroavat angloamerikkalaisen chick litin maailmankuvasta. Sisäistekijä arvostaa maaseutua, suvun perinteitä ja konstailematonta elämäntapaa. Paloheimon romaanien omaksuma diskurssi kertoo niiden suomalaisesta kontekstista. Klaukkalan ja Mama Mojon voi tulkita parodioivan myös omaa genreään esimerkiksi hylkäämällä chick litille ominaisen suurkaupunkimiljöön. Hyödynnän Susan Sontagin camp-maun ja camp-sensibiliteetin käsitteitä analysoidessani romaanien itserefleksiivisyyttä. Osoitan, että teokset heittäytyvät ironisessa camp-hengessä huonon maun alueelle. Kyse on eräänlaisesta itseparodiasta: teokset nauravat itselleen ja käsittelevät siten matalaa statustaan kirjallisessa järjestelmässä.

Tutkielmassa tarkastellaan monikielisissä kokouksissa esiintyviä kielivalintoja. Aineisto on kerätty eräästä Suomesta sijaitsevasta kulttuurialan säätiöstä. Kokouksissa on mukana neljästä yhteentoista henkilöä säätiön omaa henkilöstöä, hanketyöntekijöitä, työharjoittelijoita ja yhteistyötahon edustajia. Osanottajat ovat ensikieleltään joko suomen- tai venäjänkielisiä. Jokainen työyhteisön vakituinen jäsen puhuu ainakin jonkin verran suomea ja venäjää. Myös englantia käytetään. Osallistujat käyttävät kokouksissa toisinaan vain yhtä sovittua kieltä, toisinaan kielestä ei sovita eksplisiittisesti etukäteen mitenkään ja joskus käytetään vapaamuotoisesti kaikkia tarkoituksenmukaisia kieliä sekaisin. Tutkimusaineisto koostuu Koneen säätiön rahoittamassa tutkimushankkeessa taltioiduista videonauhoitteista, jotka on kuvattu pääasiassa syksyn 2017 ja kevään 2018 välisenä aikana. Tutkimuksen tarkasteluun ovat valikoituneet ne tapaukset, joissa kielivalinta nostetaan jollain tavoin eksplisiittisesti esiin. Tapauksia on yhteensä yhdeksän seitsemästä eri kokouksesta. Eksplisiittiset tapaukset on jaettu kahteen osaan: kokousten aluissa ilmeneviin kielivalintaan liittyviin tapauksiin ja myöhemmin kokouksen edetessä ilmeneviin tapauksiin, jotka ovat reaktioita johonkin edellä esitettyyn ongelmaan. Reaktiot vuorovaikutuksen ongelmaan on lisäksi jaettu kahteen osaan: esimiehen ja työntekijän aloitteesta lähteviin tapauksiin. Tutkielmassa haetaan vastausta seuraaviin kysymyksiin: millaisissa neuvottelutilanteissa kielivalinta tapahtuu, minkä tyyppisiä tapaukset ovat ja minkälaisia reaktioita ne aiheuttavat osallistujissa. Aineistoa tarkastellaan keskustelunanalyysin metodilla, jota on hyödynnetty laadullisena tutkimusmenetelmänä myös muita institutionaalisia ja työelämävuorovaikutustilanteita tutkittaessa. Työssä osoitetaan, että työelämän kielivalinta kokousvuorovaikutuksessa tapahtuu usein joko esimiehen tai kokouksen muun vastuuhenkilön aloitteesta. Aineiston perusteella tilanteet, joissa joku työntekijöistä nostaa kielivalinnan esiin, eivät johda kielenvaihtoon niin usein kuin tilanteet, joissa esimies eksplikoi kielenvaihdon. Kielivalintatilanteissa esiintyy ei-ensikielisten työntekijöiden kohdalla kielellisiä hankaluuksia silloinkin, kun esimiehet ovat kokouksissa tuoneet kielivalinnan eksplisiittisesti esiin. Kielivalinnan eksplikoiminen ei siten välttämättä helpota ei-ensikielisten kokousvuorovaikutusta. Ei-ensikielisten työntekijöiden kohdalla mahdollisuus saada käyttää ensikieltään tai kakkoskieltään ongelmatilanteissa vaikuttaa olevan tutkimuksen perusteella tarpeen vuorovaikutuksen sujuvoittamiseksi, joskaan se ei yksistään vielä tuo kokonaisratkaisua vuorovaikutusongelmiin. Tutkimuksessa olleissa kokouksissa kielivalinta tuotiin kuitenkin poikkeuksellisen määrätietoisesti esiin. Tutkimuksen tulosten myötä herää siten kysymys ei -ensikielisten työntekijöiden kielellisten vaikeuksien laajuudesta suomalaisilla työpaikoilla ja monikielistyvien työyhteisöjen resurssien hyödyntämisestä.

Pro gradu -tutkielmani kohdeteoksena on Joel Haahtelan romaani Katoamispiste (2010). Tutkin, miten muistot, muistaminen ja ajan kokeminen asettuvat merkittäväksi osaksi teosta. Työssäni hyödynnän fenomenologista lähestymistapaa. Fenomenologia tähdentää välittömän havainnon merkitystä tiedon lähteenä. Fenomenologi Edward S. Casey analysoi teoksessaan Remembering. A Phenomenological Study muistamisen prosessia: ensivaikutelmia, tarkoituksellista muistamista, muistojen mielessä pitämistä, muistin tukemista, muistelemista, tunnistamista, muistuttamista ja muistojen mielessä säilyttämistä, kehon ja paikan muistia. Katoamispisteessä painottuvat traumaattinen ja tarkoituksellinen muisti, sillä romaanin henkilöt etsivät kadonneita läheisiään. Minäkertoja selvittää kirjailija-kollegansa Raija Siekkisen vaiheiden syitä. Caseyn erittelemästä prosessista romaanissa painottuu tarkoituksellinen muistaminen: tietojen penkominen. Toinen tärkeä muistamisen laji on tunnistaminen. Motiivit, kuten esineet ja dokumentit, kirjeet ja muistilaput sekä toisten kokemukset tuovat kertojan mieleen kohtauksia hänen omasta elämästään. Tarkastelen ajan kokemista Haahtelan romaanissa tutkimalla muistamisen vaiheita, tiloja ja esineitä, toistuvia motiiveja. Ne limittyvät keskenään; henkilöt liikkuvat tiloissa eri aikoihin ja herättävät toisissaan muistoja ja kokemuksia. Romaanissa ilmenee paikkoja, taideteoksia ja esineitä, joiden läheisyydessä muistot heräävät. Motiivien tarkasteluun saan tukea fenomenologi Gaston Bachelardin tutkielmasta Tilan poetiikka. Hän tutkii kuvan hetkellistä esiintuloa. Haahtelan teoksissa toistuvat pohtiva kertojatyyppi ja etsimisen tematiikka. Päähenkilö lähtee etsimään kadonnutta tai kaivattua henkilöä. Päähenkilö on eksistentialistisessa kriisissä. Hänen suhteensa puolisoon on katkennut tai epävarma; usein joku perheenjäsen on kadonnut tai jäänyt tuntemattomaksi. Etsimisen kohde ei yleensä löydy, mutta päähenkilö muuttuu. Matkan aikana hän järjestelee muistojaan, hahmottaa menneisyytensä ja nykyisyytensä uudelleen. Haahtelan romaani on kunnianosoitus Raija Siekkiselle, novellistille. Kertoja kiertää tämän jalanjäljissä. Haahtela uusintaa Siekkisen Saari-romaanin kerrontamenetelmiä, paikka- ja esinemotiiveja. Siekkisen fiktio, hänen elämäänsä liittyvät faktat ja romaanin todellisuus sulautuvat yhteen. Romaani kuvaa myös omaa syntyprosessiaan, tietojen keräämistä ja matkaa tapahtumapaikoille. Siekkisen persoona ja elämä tulevat osaksi romaania. Katoamispiste on monitulkintainen. Henkilöhahmot liukuvat samaan todellisuuteen; ääriviivat heidän välillään liukenevat. Henkilöitä yhdistävät samankaltaiset trauma ja sivullisuuden kokemukset. Katoamispisteessä toistuu samanlainen kehämäisyys kuin Saaressa. Romaanin nimi Katoamispiste konkretisoituu romaanin lopussa, mutta näkyy myös variaatioina tarinassa: avioerossa, potilaiden kertomuksissa, veneen irrotessa rannasta, naisen vilahtaessa kadulla, kohtaamattomuudessa. Haahtelan tuotannon toistuva teema, minäkertojan ajautuminen eksistentiaaliseen kriisiin ja kehitys autenttisemmaksi yksilöksi toteutuu tässäkin romaanissa. Kertoja luo käsityksen Siekkisen elämänvaiheista ja omasta ajautumisestaan kriisiin. Hän tuntee itsensä entistä paremmin. Identiteetti on luotava aina uudelleen.