Browsing by discipline "Administrative law"

Valtion virkamieslakiin sisältyi ennen vuoden 2013 lakimuutosta yleinen valituskielto, joka merkitsi sitä, että virkamies sai hakea muutosta ainoastaan laissa erikseen lueteltuihin päätöksiin. Laissa noudatettiin enumeraatio- eli luetteloperiaatetta, joka oli poikkeus pääsääntöiseen oikeuteen hakea muutosta hallintopäätökseen. Muutosta haettiin tekemällä oikaisuvaatimus virkamieslautakunnalle. Asioiden käsitteleminen virkamieslautakunnassa tapahtui hallintomenettelyssä, koska virkamieslautakunta ei ollut tuomioistuin. Virkamieslautakunnan antamasta päätöksestä sai valittaa korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Virkamieslain valituskielto kumottiin 1.4.2013 voimaan astuneella lakimuutoksella ja samalla muutoksenhaku siirtyi virkamieslautakunnasta hallinto-oikeuksiin. Lakimuutosta alettiin valmistella, kun korkein hallinto-oikeus totesi ratkaisussaan KHO 2008:25 virkamieslain valituskiellon olevan perustuslain 21 §:n vastainen. Valituskielto johti siihen, ettei virkamies voinut saattaa kaikkia hänen oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskeneita päätöksiä tuomioistuimen käsiteltäväksi. Valituskiellon alaan jäi merkittäviäkin päätöksiä, kuten päätös virkamiehen siirtämisestä. Lakimuutoksen jälkeen pääsääntönä on virkamiehen oikeus valittaa häntä koskevasta päätöksestä. Virkamieslakiin sisällytettiin kuitenkin edelleen lista tietyistä valituskiellon alaisista päätöksistä, kuten nimityspäätöksistä. Tutkielmassani on kolme varsinaista tutkimuskysymystä: 1) Miksi virkamieslain yleinen valituskielto kumottiin? 2) Millaisia vaikutuksia valituskiellon kumoamisella on ollut virkamiehen oikeusturvaan? ja 3) Miten valituskiellon kumoaminen on näkynyt hallinto-oikeuksissa? Haen vastauksia tutkimuskysymyksiini hyödyntäen oikeuskirjallisuutta, lainvalmisteluasiakirjoja ja ennen kaikkea oikeuskäytäntöä. Tutkimusaineiston yksi osa koostuu kaikista hallinto-oikeuksiin tulleista virkamiesoikeudellisista valituksista ja hallintoriidoista valituskiellon kumoamisesta vuoden 2015 loppuun asti. Aineisto kattaa yhteensä 99 hallinto-oikeuksien ratkaisua. Lakimiesliitto on kerännyt tapaukset hallinto-oikeuksista ja olen saanut lakimiesliiton kautta aineiston hyödynnettäväksi tutkielmaani varten. Tutkin oikeustapauksia sekä määrällisesti että laadullisesti. Pääpaino on määrällisessä tutkimuksessa. Tutkin oikeustapauksista erityisesti viittä osa-aluetta: suullisen käsittelyn myöntämistä, oikeudenkäyntikulujen korvaamista, päätösten lopputuloksia, muutoksenhakua korkeimpaan hallinto-oikeuteen ja käsittelyaikoja. Laadullinen tutkimukseni keskittyy erityisesti aiemmin valituskiellon alaan kuuluneista päätöksistä tehtyihin valituksiin. Johtopäätöksenä tutkimuksessani totean, että virkamiehen oikeusturva on pääosin parantunut virkamieslakiin tehtyjen muutosten myötä. Valituskiellon kumoaminen on ollut selkeä parannus oikeusturvaan, kun valitusmahdollisuudet ovat laajentuneet. Sen sijaan muutoksenhaun siirtyminen hallinto-oikeuksiin ilmenee eroina hallinto-oikeuksien välillä, mistä muodostuu ongelmia virkamiesten yhdenvertaisuuden kannalta. Erityisesti virkamiesasioiden käsittelyajoissa hallinto-oikeuksien välillä on suurta vaihtelua. Valituskiellon kumoaminen ei sen sijaan ole aiheuttanut hallinto-oikeuksissa suurta valitusryöppyä, vaan niin sanottujen uusien valitusten määrä on ollut hyvin maltillinen. Tällä hetkellä haasteena virkamiehen oikeusturvan kannalta ovat erot hallinto-oikeuksien välillä ja riski oikeuskäytännön epäyhtenäisyydestä. Epäyhtenäisyyttä poistaa vielä nyt mahdollisuus hakea aina muutosta korkeimmasta hallinto-oikeudesta, mutta lakiuudistus valituslupajärjestelmän tuomiseksi myös virkamiesoikeuteen on jo valmisteilla. Valituslupajärjestelmä voi jouduttaa asioiden käsittelyä korkeimmassa hallinto-oikeudessa ja mahdollistaa keskittymisen vain tärkeimpiin asioihin. Riskinä on kuitenkin oikeuskäytännön epäyhtenäisyys, kun valtion virkamiesasioita on käsitelty hallinto-oikeuksissa vasta muutaman vuoden ajan.

Virkamiesoikeuden alalla mielenkiinto kohdistuu usein joko virantäyttöön tai virkasuhteen päättymiseen. Yleisin tapa päättää virkasuhde on palvelussuhteen irtisanominen. Virkasuhteen ohella valtionhallinnossa käytetään palvelussuhdemuotona myös työsopimussuhdetta. Tästä huolimatta Suomen valtiosäännön lähtökohtana on edelleen, että valtion hallinto- ja lainkäyttötehtäviä hoitavat erikseen perustettuihin virkoihin nimitettävät virkamiehet. Tämä virkamiesten erityisasema ilmenee siten, että palvelussuhdelajeihin sovelletaan erillisiä säädöksiä. Virkasuhteen kehittämisen lähtökohdaksi on voimassa olevan valtion virkamieslain valmistelussa asetettu kuitenkin työsopimuslaki. Muutosten lähtökohtana on ollut, että virkasuhteen palvelussuhdeturvaa irtisanomistilanteissa koskevat säännökset on voitu säätää työsopimuslakia vastaavaksi. Siten kollektiivinen palvelussuhdeturva on saatettu lailla vastaamaan työsopimuslain mukaista turvaa, ja virkamiehen irtisanominen yksilöperusteella on muutettu vastaamaan työsopimuslain mukaista sääntelyä. Virkasuhteeseen kuuluvan palvelussuhdeturvan oikeudellisessa määrittelyssä ei siten enää voimassa olevan lainsäädännön perusteella tehdä ratkaisevaa eroa työsopimussuhteeseen verrattuna. Palvelussuhteiden välisiksi eroiksi on jätetty lähinnä ne seikat, joita valtion tehtävien hoitaminen tuloksellisesti, tarkoituksenmukaisesti ja oikeusturvavaatimukset täyttäen edellyttää. Tästä huolimatta virkamiehen oikeudenmukainen asema suhteessa työnantajaansa on pyritty yhä turvaamaan. Tutkimuksen tavoitteena on arvioida virkamiehen oikeudellista asemaa yksilöperusteisessa irtisanomistilanteessa verraten tätä vastaavankaltaiseen tilanteeseen työsopimussuhteessa. Keskeisen arviointiperustan irtisanomistilanteille muodostavat virkamiestä sitovat velvollisuudet, sillä palvelussuhteessa on kyse samalla oikeussuhteesta. Virkamiehen velvollisuuksista tärkein on virkatehtävien suoritusvelvollisuus, eli virantoimitusvelvollisuus. Tätä yleistä velvollisuutta täydentävät virkamiehelle asetetut käyttäytymis- sekä kuuliaisuusvelvollisuus. Jotta virkamiehen oikeudellisen aseman muodostumiseen vaikuttavat elementit voidaan tunnistaa, tutkimuksessa tarkastellaan edellä mainittujen velvollisuuksien soveltamista irtisanomistilanteissa. Edelleen tutkimuksessa sovelletaan käytännöllisen lainopin metodia siltä osin, kun tarkoituksena on tulkita virkasuhteen irtisanomiselle asetettua erityisen painavan syyn edellytystä. Koska virkasuhteeseen liittyvän irtisanomissuojan on tarkoitus olla yhteneväinen työsopimussuhteeseen verrattuna, irtisanomissuojan merkitystä voidaan arvioida luontevimmin soveltamalla vertailevaa tutkimusotetta. Lähtökohtaisesti tutkimuksessa hyödynnetäänkin metodisena lähestymistapana vertailua kahden erillisen säännöskokonaisuuden välillä. Lisäksi tutkimuksen kannalta välttämätön, oikeuskäytäntöön perustuva aineisto, tekee työstä myös oikeuspraktisen. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että irtisanomistilanteita arvioitaessa virkamiehelle asetetut velvollisuudet esiintyvät usein yhdessä ja ovat osin erottamattomasti kytköksissä toisiinsa. Siten irtisanomisperusteiden painavuuden arvioinnissa on vaikea tehdä yksiselitteistä vertailua työsopimussuhteen irtisanomisperusteisiin. Tämä voi johtua sekä valtion virkamieslaissa asetettujen velvollisuuksien että itse irtisanomissäännösten abstraktiudesta. Tästä huolimatta palvelussuhteisiin liittyvät irtisanomisperusteet ovat kuitenkin hyvin samankaltaiset, ja niiden painavuutta arvioidaan monissa tilanteissa myös samankaltaisin kriteerein. Vaikka valtion virkamieslaki ei aseta varoitusta irtisanomisen edellytykseksi, virkamiehelle annettavalla kirjallisella varoituksella näyttää olevan keskeinen painoarvo irtisanomistilanteissa. Itse asiassa keskeisin elementti irtisanomisperusteen painavuuden arvioinnissa ei useinkaan näytä edes olevan rike tai laiminlyönti sinällään, vaan se, onko työnantaja puuttunut virkamiehen menettelyyn aikaisemmin. Tämä puolestaan nostaa virkamiehen irtisanomissuojaa lain muodolliseen sisältöön verrattuna ja lähentää virkasuhteeseen liittyvää palvelussuhdeturvaa työsopimuslain säännöksiin. Lakiperustasta johtuen virkamiehelle annettavan varoituksen oikeudellinen merkitys ja vaikutus irtisanomiskynnyksen ylittymiseen ovat kuitenkin jääneet epäselvemmiksi kuin työsopimussuhteessa. Sen sijaan keskeisin ero, joka heijastuu myös irtisanomistilanteiden arviointiin, näyttää muodostuvan varoitus- ja irtisanomismenettelyä ohjaavista säännöksistä. Nämä nostavat osaltaan virkamiehen palvelussuhdeturvaa verrattuna työsopimussuhteiseen työntekijään.

Oikeusperiaatteiden huomattava merkitys nykyisessä oikeudellisessa ajattelussa on kiistaton. Niihin vedotaan usein niin oikeudellisen ratkaisutoiminnan perusteina kuin tavoitteina, joihin oikeudellisella sääntelyllä pyritään. Oikeusperiaatteiden jokseenkin epäselvästä oikeuslähdeopillisesta ja sisällöllisestä luonteesta huolimatta ne auttavat jäsentämään oikeusjärjestystä. Yhdenvertaisuusperiaate ilmentää ainakin länsimaisessa ajattelussa keskeistä arvopäämäärää, ihmisten tasapuolista kohtelua. Yhdenvertaisuusperiaate velvoittaa myös Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa. Yhdenvertaisuusperiaate ja etenkin sen sisältöä tarkentavat säännökset ovat kuitenkin samalla kaventaneet kirkollisen itsehallinnon alaa. Perinteinen käsitys kirkkoa koskevan lainsäädännön ja kirkon oikeuden itsenäisyydestä on muutoinkin tullut haastetuksi yleisen normitulvan myötä, kun yhä useammat säädökset ulottavat vaikutuksensa kirkon toimintaan. Julkisoikeudellisena yhteisönä Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa sitovat paitsi kansallinen lainsäädäntö, myös kansainväliset ihmissopimukset ja muut velvoitteet Perustuslain 76 §:ään perustuva kirkkoa koskeva oikeusjärjestelmä mahdollistaisi kuitenkin yleisestä yhdenvertaisuudesta poikkeavien ja kirkon omista lähtökohdista nousevien säännösten sisällyttämisen kirkon oikeuteen. Tosiasiassa tällaista sääntelyä ei siihen sisälly. Esimerkiksi kirkollisessa hallintomenettelyssä noudatetaan pitkälti hallintolain säännöksiä. Tutkimus osoittaa, että kirkko on omilla ratkaisuillaan ja kannanotoillaan itse kaventanut itsemääräämisoikeuttaan. Esimerkkinä voidaan mainita tasa-arvolain laaja soveltaminen kirkossa lakiin edelleen sisältyvästä uskonnonharjoitusta koskevasta soveltamisalarajoituksesta huolimatta. Yhdenvertaisuuden näkökulmasta sekä kirkon sisäisessä päätöksenteossa että oikeuskäytännössä omaksuttu linja on toistaiseksi ollut johdonmukainen ja tosiasiallista yhdenvertaisuutta tukeva. Yhdenvertaisuusperiaate edellyttää, että mahdollinen poikkeaminen yleisistä syrjintäsäädöksistä on objektiivisesti perusteltavissa. Kirkko-oikeuden kontekstissa asiaa tulee tarkastella niin kirkon opista ja tunnuksesta kuin perusoikeusjärjestelmästä käsin. Kirkkolain nojalla kirkon uskoa ja oppia koskevat kannanotot ja toimenpiteet kuuluvat kirkolliskokouksen toimivaltaan. Kirkolliskokous ei ole katsonut tarpeelliseksi esittää kirkkolakiin poikkeamia yleisestä yhdenvertaisuudesta. Viime vuosina yhdenvertaisuuskysymykset ovat kirkossa liittyneet sukupuolivähemmistöjen asemaan. Vastakkain ovat joutuneet kirkon perinteinen seksuaali- ja avioliitto-opetus ja yleisen lainsäädännön normit. Yhteiskunnallinen keskustelu yhdenvertaisuudesta heijastuu väistämättä myös kirkkoon.

Julkishallinnon automatisointi on noussut viime vuosina hallinto-oikeudellisen keskustelun keskiöön. Suomessa oikeusministeriö selvittää tarvetta säännellä automaattista päätöksentekoa yleislailla, ja automaattisen päätöksenteon ongelmakohtiin julkista valtaa käytettäessä ovat kiinnittäneet huomiota niin perustuslakivaliokunta, ylimmät laillisuusvalvojat kuin oikeustieteen tutkijatkin. Samanaikaisesti myös Euroopan unionin (EU) yleisen tietosuoja-asetuksen (TSA) 22 artikla pitää sisällään automaattista päätöksentekoa koskevaa sääntelyä. Viranomaisessa sovellettuna TSA 22 artikla voidaankin tulkita hallintomenettelynormiksi, joka määrittää viranomaisen toimivallan ja menettelymuodot automaattisen päätöksenteon saralla. Asetelma pitää sisällään toimivaltajännitteen, sillä Euroopan unionille ei ole annettu toimivaltaa harmonisoida jäsenvaltioiden viranomaisia koskevia hallintomenettelysäännöksiä. Tutkielman tavoitteena on selvittää, antavako Euroopan unionista tehdyn sopimuksen (SEUT) 16 artikla sekä Euroopan unionin perusoikeuskirjan (PeOK) 8 artikla Euroopan unionille toimivallan säännellä viranomaisen menettelyä automaattisessa päätöksenteossa. Toisekseen tutkielma pyrkii selvittämään, missä laajuudessa muut EU-perusoikeudet turvaavat yksilön menettelyllisiä oikeusturvatakeita automaattisessa päätöksenteossa. Tutkielma on luonteeltaan lainopillinen tutkimus Euroopan unionin oikeudesta. Jäsenvaltion viranomaisen toiminnan osalta tutkielma käyttää esimerkkeinä myös suomalaisia säännöksiä, sillä tutkielma pyrkii tuomaan EU-oikeudellisen näkökulman nimenomaan Suomessa käynnissä olevaan keskusteluun julkishallinnon automaattisesta päätöksenteosta. Tutkimuskohteena ovat Euroopan unionin perussopimukset, Euroopan unionin perusoikeuskirja sekä Euroopan unionin yleinen tietosuoja-asetus. PeOK 8 artiklan tulkinnassa merkitystä saa myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) 8 artiklaa (oikeus nauttia yksityisyyden ja perhe-elämän kunnioitusta) koskeva oikeuskäytäntö. Euroopan unionin oikeusperusta henkilötietojen suojan alalla on SEUT 16 artikla, jonka laajuus määräytyy viime kädessä henkilötietojen suojaa koskevan PeOK 8 artiklan mukaisesti. Vaikka automaattista päätöksentekoa ei mainita kummankaan artiklan sanamuodossa, soveltuu automaattisen päätöksenteon sääntely hyvin yhteen PeOK 8 artiklan menettelylliseen luonteen ja henkilötietojen suojaan liittyvän tiedollisen itsemääräämisoikeuden ulottuvuuden kanssa. Lisäksi EIT on EIS 8 artiklaa koskevassa vakiintuneessa oikeuskäytännössään katsonut, että yksilön EIS 8 artiklassa vahvistettujen oikeuksien toteutuminen edellyttää myös menettelyn asianmukaisuutta viranomaisessa, vaikka EIS:ssa ei varsinaista hyvää hallintoa koskevaa artiklaa olekaan. Edellä mainitusta huolimatta automaattista päätöksentekoa koskeva TSA 22 artikla on soveltamisalaltaan hyvin suppea, ja sen sisältämästä lähtökohtaisesta automaattisen päätöksenteon kiellosta voidaan poiketa monella perusteella. Jäsenvaltion viranomaistoimintaa koskee erityisesti TSA 22 (2) (b) artikla, jonka mukaan automaattisia päätöksiä voidaan tehdä, mikäli näin on erikseen säädetty jäsenvaltion lainsäädännössä, jossa vahvistetaan myös asianmukaiset toimenpiteet yksilön oikeuksien ja vapauksien sekä oikeutettujen etujen suojelemiseksi. Tietosuoja-asetuksessa ei kuitenkaan täsmennetä, mitä nämä asianmukaiset toimenpiteet pitävät sisällään, jolloin EU jättää kansallisille lainsäätäjille varsin vapaat kädet. Toki esimerkiksi yhdenvertaisuutta ja syrjintäkieltoa koskevista PeOK 20 ja 21 artikloista sekä EU-oikeudellisen hyvän hallinnon periaatteesta voidaan johtaa julkishallinnollisen automaattisen päätöksenteon menettelyn laatua koskevia vähimmäisvaatimuksia. Tutkielman johtopäätös on, että yksilön menettelylliset oikeusturvatakeet automaattisessa päätöksenteossa ovat jääneet EU-oikeudessa toisarvoiseen asemaan, vaikka EU:lla olisi toimivaltaa säännellä automaattista päätöksentekoa laajemminkin. Tämän voi otaksua johtuvan siitä, että jäsenvaltion menettelyllisen itsemääräämisoikeuden periaate ohjaa yhä EU-lainsäätäjän toimintaa hallinnollisen integraation saralla. Samanaikaisesti sisämarkkina-argumentaatioon perustuva materiaalisen lainsäädännön harmonisointi ei kuitenkaan näyttäisi olevan EU-lainsäätäjälle ongelma, mikä osaltaan kertoo siitä, että perus- ja ihmisoikeuksien toteuttaminen on Euroopan unionin tärkeysjärjestyksessä vasta toisella sijalla taloudellisten intressien jälkeen. Samalla kuitenkin henkilötietojen suojalla on EU-perusoikeutena vahva asema, mikä kertonee EU-perusoikeuksien välisestä hierarkiasta. Tässä mielessä henkilötietojen suojaan sisältyvien yksilön oikeusturvaa koskevien menettelyllisten elementtien vahvistaminen olisi omiaan parantamaan yksityisen menettelyllistä perusoikeussuojaa Euroopan unionissa.

Julkisuusperiaatteella tarkoitetaan viranomaisten asiakirjojen julkisuutta ja jokaisen oikeutta saada tieto julkisesta vallan käytöstä ja viranomaisten toiminnasta. Kaikki viranomaisten asiakirjat eivät kuitenkaan ole julkisia, vaan julkisuusperiaatteesta poikkeaminen on mahdollista, koska julkisuutta voidaan välttämättömistä syistä rajoittaa erikseen lailla. Julkisuuden rajoittaminen on noussut yhä merkittävämpään rooliin tietoyhteiskunnan kehittymisen myötä, kun tiedon määrä ja merkitys ovat kasvaneet. Viranomaiset valvovat laajasti yksityistä toimintaa ja saavat valvonnan yhteydessä yksityisten yritysten liikesalaisuuksia haltuunsa. Pro gradu –työni tarkoituksena on selvittää yksityisen yrityksen liikesalaisuuksien suojaa viranomaisvalvonnassa. Ensimmäinen tutkimuskysymykseni liittyy liike- ja ammattisalaisuuden käsitteeseen. Suomen lainsäädännössä esiintyvät muun muassa käsitteet liike- ja ammattisalaisuus, ammatti- ja liikesalaisuus, liikesalaisuus, yrityssalaisuus ja muu elinkeinosalaisuus. Selvitän näiden käsitteiden eroja ja sitä, miksi terminologia eri laeissa on erilainen. Toiseksi selvitän, minkälaista yksityisten yritysten toimintaan viranomaiset valvovat ja miksi, sekä mihin viranomaisten valvontaoikeus perustuu. Kolmantena tutkimuskysymyksenäni on yksityisten yritysten liikesalaisuuksien suoja viranomaisvalvonnassa ja valvonnan tulosten julkisuus. Selvitän, miten asiakirjajulkisuus ja salassapito on järjestetty viranomaisissa ja millä perusteella tieto valvonnasta annetaan tiedon pyytäjälle. Keskityn kolmen viranomaisen valvontatoimintaan tarkoituksenani selvittää liikesalaisuuksien suojaa niiden valvonnassa. Nämä viranomaiset ovat Elintarviketurvallisuusvirasto Evira, Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskus Fimea ja Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valvira. Valviran osalta keskityn terveysteknologiasektoriin. Tutkimusmetodini on perinteinen lainoppi, mutta työssäni on myös empiirinen osa, koska tein edellä mainituille viranomaisille pienen sähköpostikyselyn liikesalaisuuksien suojasta niiden valvontatoiminnassa. Eri laiessa esiintyvien liikesalaisuutta tarkoittavien käsitteiden erot ovat hyvin pieniä. Ainoastaan muun elinkeinosalaisuuden suojan taso on matalampi: tieto muusta elinkeinosalaisuudesta voidaan antaa, jos tiedon antaminen ei aiheuta elinkeinonharjoittajalle taloudellista vahinkoa. Suomen tulee saattaa EU:n liikesalaisuusdirektiivi (EU) 2016/943 voimaan viimeistään 9.6.2018. Voimaansaattaminen on tarkoitus tehdä säätämällä uusi liikesalaisuuslaki. Laissa tulee olemaan liikesalaisuuden määritelmä, jota on tarkoitus soveltaa, kun ratkaistaan onko kyseessä muun lain tarkoittama liikesalaisuus. Tässä yhteydessä ei kuitenkaan yhtenäistetä yli 120:ssä laissamme esiintyviä liikesalaisuutta tarkoittavia käsitteitä. Nähdäkseni yhtenäistämistyö kannattaisi kuitenkin tehdä, koska se selkeyttäisi oikeustilaa ja toisi oikeusvarmuutta. Viranomaisvalvonta on julkisen vallan käyttöä, jossa tulee noudattaa lainalaisuusperiaatetta, virkamieshallintoperiaatetta ja hyvän hallinnon periaatteita. Viranomaisten valvonta kohdistuu yksityiseen sektoriin laajasti, muun muassa kilpailunrajoituksiin, rakentamiseen, työsuojeluun, terveydensuojeluun ja ympäristönsuojelun. Valvontaorganisaatiot ja valvonnan kohteet ovat hyvin erilaisia. Viranomaiset myöntävät lupia elinkeinonharjoittamiseen, ja luvanvaraiseen elinkeinotoimintaan liittyy myös toiminnan valvonta. Viranomaiset tekevät myös erilaisia tarkastuksia valvonnan kohteisiin, ja viranomaisilla on käytössään laissa säädettyjä pakkokeinoja, joilla voidaan puuttua havaittuihin epäkohtiin ja kieltää lainvastainen toiminta. Elintarvikelainsäädännöllä ja –valvonnalla, lääkelainsäädännöllä ja –valvonnalla sekä terveysteknologiatuotteiden lainsäädännöllä ja valvonnalla pyritään Suomessa ensisijaisesti varmistamaan ihmisten ja eläinten turvallisuutta ja ehkäisemään terveysvaaroja ja -haittoja. Lainsäädäntö on runsasta ja se pohjautuu pitkälti EU-asetuksiin. Asetuksissa on säännönmukaisesti säädetty valvonnan avoimuudesta, mutta myös valvonnan kohteiden liikesalaisuuksien suojaamisesta. Kansallisissa laeissa viranomaisille on säädetty salassapitovelvoite valvonnan kohteiden liikesalaisuuksien osalta, mutta myös salassapidon estämättä yleisen edun vaatiessa tiedonantovelvoitteita. Evira ja Fimea perustavat tiedonluovutuspäätöksensä julkisuuslain säännöksiin. Niillä on myös tiedonhallinta- tai tiedonohjaussuunnitelmat, joissa niiden toiminnassa syntyvät asiakirjat on määritelty. Jokaisen asiakirjaluokan kohdalla on merkintä asiakirjojen julkisuudesta tai salaissa pidosta. Mitään erityisiä ohjeita valvonnan kohteiden liikesalaisuuksien suojaamisesta Eviralla ja Fimealla ei ole, vaan päätökset tietojen luovuttamisesta tehdään julkisuuslain nojalla. Valviralta en saanut vastausta kysymyksiini.