Browsing by discipline "Development Studies"

The amount of people, NGOs, media and public offices devoting themselves to anti-corruption in Namibia has been exploding during the 21st century. Corruption accusations have become part of political rhetoric and media coverage of corruption has increased dramatically. The study examines the definitions of corruption and the role that the concept of corruption plays in the political discussion in Namibia. The study will situate the Namibian fight against corruption in the international good governance agenda and to the local political and social developments in Namibia. The theoretical perspectives of the study highlight the discursive nature of any policy issue and pay attention to the discursive field of corruption and anti-corruption. The study suggests that corruption may, among other things, be used to identify and dismiss (political) rivals and may provide various actors with means to participate in political discussion at local or national level. The main part of the fieldwork for the study was conducted in Windhoek, Namibia, in the period of January-June 2008. The data includes theme interviews of Namibian anti-corruption actors. The interviews are complemented by newspaper articles as well as material produced by NGOs and other organizations. The study argues that Namibian anti-corruption has its specific features that could be based on its history and apartheid, political culture and socio-economic disparity. The study identifies three essential conditions in understanding the importance of corruption discourse in Namibia. The first condition is the international development trend emphasizing corruption, including social engineering and values. International pressure, interest of donors and anti-corruption being a global phenomenon contribute to the discussion on corruption having been exploding in Namibia. Secondly, the regime changes - from apartheid to independence and later from President Nujoma to President Pohamba – are seen as playing a role. Thirdly, in addition to political changes, Namibians aspire broader societal change including material conditions and the economic change. Thus, the policy of Black Economic Empowerment plays a central role in Namibian corruption discussion. The study argues that anti-corruption, similar to many other 'anti-policies', is not simply the opposition of corruption but a political space of its own.

The European Union has agreed on implementing the Policy Coherence for Development (PCD) principle in all policy sectors that are likely to have a direct impact on developing countries. This is in order to take account of and support the EU development cooperation objectives and the achievement of the internationally agreed Millennium Development Goals. The common EU migration policy and the newly introduced EU Blue Card directive present an example of the implementation of the principle in practice: the directive is not only designed to respond to the occurring EU labour demand by attracting highly skilled third-country professionals, but is also intended to contribute to the development objectives of the migrant-sending developing countries, primarily through the tool of circular migration and the consequent skills transfers. My objective in this study is to assess such twofold role of the EU Blue Card and to explore the idea that migration could be harnessed for the benefit of development in conformity with the notion that the two form a positive nexus. Seeing that the EU Blue Card fails to differentiate the most vulnerable countries and sectors from those that are in a better position to take advantage of the global migration flows, the developmental consequences of the directive must be accounted for even in the most severe settings. Accordingly, my intention is to question whether circular migration, as claimed, could address the problem of brain drain in the Malawian health sector, which has witnessed an excessive outflow of its professionals to the UK during the past decade. In order to assess the applicability, likelihood and relevance of circular migration and consequent skills transfers for development in the Malawian context, a field study of a total of 23 interviews with local health professionals was carried out in autumn 2010. The selected approach not only allows me to introduce a developing country perspective to the on-going discussion at the EU level, but also enables me to assess the development dimension of the EU Blue Card and the intended PCD principle through a local lens. Thus these interviews and local viewpoints are at the very heart of this study. Based on my findings from the field, the propensity of the EU Blue Card to result in circular migration and to address the persisting South-North migratory flows as well as the relevance of skills transfers can be called to question. This is as due to the bias in its twofold role the directive overlooks the importance of the sending country circumstances, which are known to determine any developmental outcomes of migration, and assumes that circular migration alone could bring about immediate benefits. Without initial emphasis on local conditions, however, positive outcomes for vulnerable countries such as Malawi are ever more distant. Indeed it seems as if the EU internal interests in migration policy forbid the fulfilment of the PCD principle and diminish the attempt to harness migration for development to bare rhetoric.

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee länsimaista Intiaan suuntautuvaa kaupallista, ylirajaista sijaissynnyttämistä. Tutkimuksen ensimmäisessä osassa osoitetaan Amartya Senin kehityskäsitykseen nojautuen, että intialaisten naisten päätös sijaissynnyttäjäksi ryhtymisestä on valitettavan usein ainoa todellinen vaihtoehto, joka naisille tarjoutuu riittävän elintason saavuttamiseksi ja köyhyyden vähentämiseksi. Tutkielman toisessa osassa tarkastellaan kielellisiä keinoja, joilla järjestelyn osapuolet kuvailevat sijaissynnytystä, valtatasapainoltaan epätasaista järjestelyä, ja luovat samanaikaisesti 'kaupallisen sijaissynnyttämisen kulttuuria'. Tutkielman pääaineisto koostuu kahdeksasta, länsimaisten aiottujen vanhempien kirjoittamasta, ylirajaista sijaissynnyttämistä Intiassa käsittelevästä blogista. Blogien rinnalla analysoidaan Intiassa sijaissynnytyksen parissa työskentelevien lääkäreiden haastatteluita, jotka kerättiin syksyn 2009 aikana Delhissä. Tausta-aineistoina käytetään sanomalehtiartikkeleita ja sijaissynnytyksestä Intiassa laadittuja ohjeistuksia vuosilta 2002–2010. Laadullisen analyysin keinoiksi on valittu Norman Fairclough’n työhön nojaava kriittinen diskurssianalyysi, sekä sitä täydentävät, Theo van Leuuwenin ja Antonio Reyesin työstä ammentavat legitimaatiostrategiat. Diskurssianalyyttinen lähestymistapa johdattaa tutkimuksen vallan, hegemonian ja ideologian kielellisten ilmenemismuotojen äärelle sekä arvioimaan, miten tekstin tasolla tehtävät valinnat muokkaavat ympäröivää yhteiskuntaa omaksumaan tietyn lähestymistavan uusiin ilmiöihin, tässä tapauksessa ylirajaiseen sijaissynnyttämiseen Intiassa. Aineistosta identifioidaan viisi diskurssia, joita analysoidaan yksityiskohtaisesti. Diskurssit ovat (1) uusliberaali diskurssi, (2) uuskolonialistinen diskurssi, (3) kulttuurisen hegemonian diskurssi, (4) medikalisoiva diskurssi ja (5) globaalin sisaruuden diskurssi. Diskurssianalyysi paljastaa, että aiotut vanhemmat ja lääkärit ovat valta-asemaltaan vahvempia kuin sijaissynnyttäjät. Valtaeroja pyritään aktiivisesti häivyttämään ja niiden sijasta pyritään korostamaan aiottujen vanhempien ja sijaissynnyttäjien tasa-arvoisuutta, jopa 'sisaruutta'. Samaan aikaan legitimointistrategioita käytetään monipuolisesti oikeuttamaan ylirajainen sijaissynnytys. Kaikkiin diskursseihin sisältyy niin sanottu 'julkinen' ja 'verhottu' puoli. Julkisella puolella ylirajainen sijaissynnytys esitetään ongelmattomana, kaikkia osapuolia hyödyttävänä järjestelynä, joka juhlii kulttuurista monimuotoisuutta, painottaa intialaisten naisten voimaantumista ja aktiivista toimijuutta sekä kutsuu intialaiset sijaissynnyttäjät osaksi aiottujen vanhempien perheitä. Verhotulla puolella kuitenkin paljastuu, miten aiotut vanhemmat ja lääkärit oikeuttavat sijaissynnyttäjien köyhyyden, heidän kehojensa raskaudenaikainen valvonnan, toiseuden korostamisen ja kulttuurisen insensitiivisyyden. Tutkielman lopuksi annetaan suosituksia siitä, miten aiotut vanhemmat voivat paremmin kunnioittaa sijaissynnyttäjien yksityisyyttä ja kulttuurisia käytänteitä, erityisesti verkossa julkaisemissaan blogeissa.

This study analyses Western media representation of China in the 2009 Copenhagen Summit and international climate politics. The data is interpreted in the context of country categorisations like developed and developing and global power struggle in a situation where China is rising. The analysis is rooted in semiotic approach to language, the concept of the Other and the representation of the non-Western Other in the West. It examines how China is represented as an actor in COP15 and climate politics, how its national image and changes in its international position are portrayed and how the portrayals relate to Western representations of the “non-West” as the Other. The data consists of articles in the Guardian and the Observer including at least one China-related keyword and published between December 19, 2009 and October 31, 2010. The analysis was based on the method of Qualitative Content Analysis, basic tenets of cultural studies, the idea of the hermeneutic circle and close reading. The analysis demonstrated that portrayals of China don't form a unified regime of representation. They are rooted in evaluations of China's moral goodness and immorality. China is portrayed both positively and negatively. The data is characterised by intertextuality and steers the reader towards preferred readings that often depend on which actor's perspective is given dominance. The representations are characterised by competing and contradictory tendencies as the world powers battle to influence the politics of representation for benefits like favourable national images. In this process they profit from the ambiguous and shifting relationship between representation, interpretation and reality. Some representations fit typical Othering tactics, especially when viewed in the light of West's underlying desire to be seen as a morally good global leader while retaining control of the world economy. The process of identity building through the Other and the goal of defending Western policies in the eyes of the public possibly motivate these representations. They portray China as inscrutable, immoral, selfish, scheming, overpowering and/or threatening and at times also represent it as reactive, weak, incompetent and/or dependent on the West. These portrayals are opposed by contrasting representations and did not form a consistent pattern not explainable through other factors; a quality that should be considered as a metric when examining possible Othering of countries in the context of representing their governments in the international sphere. Examined as a whole the representations fall under the principle of freedom of speech at the basis of Western media ideal which demonstrates the biggest strength of Western media compared to China's controlled media landscape. Considering the variety of possible explanations, for a reader without insider knowledge it is very difficult to determine “the truth”. This highlights the importance of covering international affairs from varied, conflicting viewpoints. Western voices got more space to define China than the Chinese government. Some of that is attributable to Western media's better access to Western sources but it also reveals a dilemma in representing non-Western governments in Western media: given the opportunity, governments tend to craft narratives beneficial to them. Unchecked this tendency amounts to propaganda by foreign powers but curbing it can be interpreted as a symptom of “speaking on behalf of the Other”. In the decade since the summit China has become a major world power and is actively advancing its interests globally. It is important to approach it as a de facto superpower instead of implicitly seeing it as a mistreated Other. The theories of the West and its Others should not automatically be assumed to apply to a setting where powerful nations represent each other. They provide a strong frame of interpretation which may lead to approaching the question of representation in international relations with the premise of a biased West acting unfairly towards a victimised Other. In order to more reliably examine Othering tendencies in media in the context of rising China, more cross-national comparative media analysis is needed. The “artificial” nature of concepts like Eastern and Western civilisation is not enough to disregard their usefulness for example as basis for national and regional identities and as tools that encourage people to cooperate in societies. The problem lies in crafting positive self-identities through viewing the perceived Others as inferior and using that as a tool for domination. Instead of refuting the value of the concept of European values and culture, the theories of the West and its Others are helpful in encouraging critical examination of the concrete global actions of Western governments compared with their rhetoric. The study argues for a careful approach when examining if the West at present represents China as the Other. This should include considering other possible explanations in addition to Othering for representations seemingly fitting the model as well as striving for a nuanced understanding of changes in the global power balance.

This Master’s thesis analyzes humanitarian action in a complex and protracted setting and introduces the underlying humanitarian aid paradigm. Particularly, the research focuses on the dynamics that have contributed towards the integration of humanitarianism and a wider set of political goals, namely the convergence of humanitarian, development and peace agendas, and elaborate how humanitarian actors are turning ‘triple nexus’ into doable practice. I have focused my attention especially on the meanings humanitarian actors have given to nexus-centered thinking and how they are operationalizing it in practice. A broader aim for the study is to connect these dynamic changes to the larger discussion on the future of humanitarianism and effects on humanitarian action. The primary data consists of interviews conducted with humanitarian aid professionals as well as a selection of policy documents. I have used discourse and documentary analysis to focus on discursive changes. My core argument is that the triple nexus as an aid policy reflect a larger shift in the humanitarian paradigm as a result of the politicisation of the operational environment of humanitarian action.

This thesis studies the development of Ethiopian education policy discourse from na-tion-building perspective. Nation-building is examined from three supplementary as-pects: technologies of truth, governmentality and historical change, to describe how it has been discussed in chosen policy documents. Ethiopian Education and Training Policy (ETP) and Education Sector Development Pro-grams I–V (ESDP) between 1994 and 2015 were analyzed with Michel Foucault’s con-cepts for analytics of governance: power, knowledge and subjectivity, and governmen-tality. Critical discourse analysis with Foucauldian concepts was used as a methodologi-cal framework in this research. Nationhood is produced in the education policy documents from one side with integra-tive strategies and civics education, and from other side with regional language and de-centralization policies. Education policy discourse appears to seek balance between ‘one nation’ and ‘multination’ perspectives. The national subjectivity ethos is described with expectations for acquired attitudes and values on individual level. Unified nation-ality is presented in the documents’ visualizations. It was found out that integrationist programs are aiming primarily at equity in education system instead of promoting com-mon nationhood. Educational language policies support cultural diversity and regional differentiation. The findings of this research show that nationality ethos appears ambig-uously formed and fragmented in Ethiopian education policy discourse. Nation-building aim has faded in Ethiopian education policy discourse and the primary role of education has shifted into being an instrument for economic growth. This re-search raises concerns about the social sustainability of current policies with weakened nation-building aims and regional disparity. Strengthened democratization of the society and civic education play an important role in influencing national subjectivity for-mation. Further research about citizenship education and its effectiveness in Ethiopia is needed.

This thesis explores women’s voluntary return migration in the context of Somaliland. In recent years, return migration has increasingly become a topic of interest within the migration-development discourse. However, the real-life experiences of returnees remain a less researched topic. Return migration is often seen simply as a ‘return home’. In this thesis the notions of transnationalism, intersectionality, return preparedness and embeddedness are utilized to analyze the complex and gendered process of return. The aim of this thesis is to explore how do women experience, practice, and express return and embeddedness in Somaliland. This study provides an analysis of: 1) the female Somali return migrants’ motivations and expectations for return, 2) the central opportunities and challenges in the process of becoming economically, socially, and psychosocially embedded within the society of return, and 3) the ways how returnees negotiate the opportunities and challenges in becoming embedded. This study was carried out with an ethnographic approach, including a six-month field research period in Somaliland. The research data consists of semi-structured interviews (24) and participatory observations. Theory directed content analysis was employed to analyze the research data. The data demonstrates that return migration of Somali women in Somaliland is a complex social process. The return migrant women’s motivations and expectations for return are often constructed transnational interactions with the diaspora and the original home country. Upon return, return migrants need to negotiate their belonging and identities within a web of social norms, mutual expectations, and intersectional encounters. The social categories of generation, clan, religion, and ‘returnee women’ situate the return migrant women within the society. The meanings of these categories are reproduced and renegotiated in everyday encounters with locals. Generally the return migrant women are able to successfully embed themselves economically, but encounter notable intersectional challenges in becoming embedded socially and psychosocially. Furthermore the analysis reveals that women’s return migration to Somaliland is characterized with onward migration as full embeddedness is rarely achieved. The study concludes that return migration is a gendered, transnational, and intersectional phenomenon. This study suggests a need to further study the experiences and practices of return migration in different localities, as return migration is shown to be a highly contextual and situational process.

Kehityskäsitteen laajenemisen, hyvän hallinnon periaatteen yleistymisen ja avun poliittisen ehdollistamisen kautta on kehitysavun keinoin pyritty saavuttamaan kokonaisvaltaisempia politiikkauudistuksia avun kohdemaissa. Apu on sidottu kohdemaan hallintojärjestelmiä, demokratiaa ja ihmisoikeuksia koskeviin vaatimuksiin. Muutos on merkinnyt myös kasvanutta kiinnostusta oikeusvaltiouudistuksia kohtaan, mikä on näkynyt oikeusvaltiorakenteiden vahvistamiseen ja uudistamiseen tähtäävien hankkeiden merkittävänä kasvuna 80-luvulta alkaen. Tutkielma on tapaustutkimus oikeusvaltioperiaatteesta Suomen kehityspolitiikassa ja kahdenvälisessä kehitysyhteistyössä Sambian kanssa. Suomen kehityspolitiikan julkiset linjaukset ja niitä taustoittava arkistomateriaali antavat kuvan siitä, minkälaisena oikeusvaltion asema kehityspolitiikan julkilausumissa näyttäytyy ja miten oikeusvaltion edistämistä kehitysmaiden kehityksen kannalta perustellaan. Kehitysyhteistyön osalta tutkielmassa tarkastellaan myös sitä, onko oikeusvaltio vain uusi kansainvälisten trendien mukanaan tuoma kehityksen iskusana vai onko oikeusvaltion suhteen pystytty saamaan aikaan Suomen kehityspoliittisen tavoitteenasettelun mukaisia tuloksia. Entä miten ylipäänsä on mahdollista ulkopuolisen intervention keinoin edistää oikeusvaltiota, jonka legitimiteetti perustuu yhteiskunnan sisäisiin prosesseihin? Tutkimus toteutettiin laadullisena tapaustutkimuksena, jonka aineisto koostuu Suomen kehityspolitiikan julkisista linjauksista ja taustadokumenteista sekä Suomen ulkoministeriön hallussa olevasta arkistoaineistosta. Aineisto on analysoitu teoriaohjaavalla sisällönanalyysillä. Tutkielman teoreettinen viitekehys perustuu toisaalta oikeustieteelliseen, oikeusvaltiokäsitettä sekä oikeuden ja kehityksen välistä suhdetta koskevaan kehitysoikeudelliseen keskusteluun, mutta myös kehitysmaatutkimuksen omiin, kehitystä, kehitysinterventiota ja kehityspolitiikkaa koskeviin teoreettisiin lähtökohtiin. Tutkielman teoreettisena taustaoletuksena on demokratian ja oikeusvaltion välinen yhteys sekä kansalaisyhteiskunnan merkitys oikeusvaltion legitimiteetin edellytyksenä. Tutkimus osoittaa, kuinka oikeusvaltioperiaate Suomen kehityspolitiikassa liittyy useaan, toisiinsa linkittyvään teemaan, joihin Suomen kehityspolitiikan suuret linjat 1990-luvun alusta alkaen ovat perustuneet. Aineiston sisällönanalyysin avulla löydetyt teemat eivät ole itsenäisiä, vaan niiden välillä on päällekkäisyyksiä ja ristiriitojakin. Kuten demokratia ja ihmisoikeudet, oikeusvaltio on 1990-luvun alusta alkaen esiintynyt Suomen kehityspoliittisissa linjauksissa sekä itsenäisenä tavoitteena että välineenä jonkin muun kehityspoliittisen tavoitteen kuten taloudellisen kehityksen edistämiseksi. Eurooppalaisten arvojen - demokratian, ihmisoikeuksien ja hyvän hallinnon on katsottu olevan yhteiskunnallisen ja taloudellisen kehityksen edellytys, mutta toisaalta ne on myös instrumentalistisesti valjastettu tukemaan myös Suomen ulkopoliittisia päämääriä. Suomen kehityspoliittisen linjanvedon tasolla esitetyt normatiiviset toimet oikeusvaltion vahvistamiseksi jäävät kuitenkin ohuiksi ja oikeusvaltion kulloinkin saama määritelmä on historiallisesti vaihdellut. Oikeusvaltiota kehityspoliittisena tavoitteena uhkaakin muodikkaaksi iskusanaksi jääminen, ellei sitä kehityspolitiikan linjausten tasolla määritellä kunnolla. Suomen kehitysyhteistyötä Sambiassa tarkasteltiin kolmen eri interventiomuodon kautta, joita olivat 1) poliittinen dialogi ja avun ehdollistaminen; 2) suora köyhyydenvähentämisen budjettituki ja 3) paikallisen yhteistyön määrärahan hankkeet. Oikeusvaltiointerventio Sambiassa on ollut kaksisuuntainen ja se on kohdistunut sekä kansalaisyhteiskuntaan oikeuksien vaatijana että valtioon ja sen instituutioihin oikeuksia koskevien vaatimusten kohteena. Sambian kanssa toteutetussa kehitysyhteistyössä oikeusvaltion vahvistamisella on tavoiteltu yhtäältä hallinnon lainalaisuuden ja vallan jaon edistämistä, mutta myös kansalaisten oikeusturvan parantamista ja oikeudenmukaisuuden toteutumista. Hankkeet ovat kohdistuneet etenkin oikeuslaitoksen ja tuomioistuinten aseman parantamiseen. Tutkimuksen keskeisenä johtopäätöksenä voidaan todeta, että oikeusvaltion edistämisen kohdalla on kyse sekä arvoista että toimintatavoista, jotka on helppo piilottaa näennäisen teknisten kysymysten taakse. Typistämällä oikeusvaltio tekniseksi kysymykseksi ei saavuteta niitä tavoitteita, joiden takia sitä pyritään edistämään. Tavoitteiden mukainen oikeusvaltio edellyttää myös sen legitimointia paikallisessa demokraattisessa prosessissa. Tämä on vaatimus, johon ulkopuolelta tuotettu oikeusvaltiointerventio voi parhaimmillaankin vain kannustaa.

Samanaikaisesti, kun tämän päivän kehitysdiskurssissa painotetaan omistajuutta ja kumppanuutta, monien mielestä avunantajien asema suhteessa avunsaajiin on jopa vahvistunut entisestään. Jos vahvistuneen avunsaajan omistajuuden ajatellaan tarkoittavan vallan siirtoa avunantajilta avunsaajille, vaikuttaisi diskurssin ja käytännön välillä olevan ristiriita. Työssäni yritän selvittää eri tekijät ja historiallisen taustan, joiden seurauksena liberaali käsitteistö, etenkin omistajuus, on noussut Maailmanpankin diskurssiin. Tätä kautta pyrin selvittämään, mitä omistajuus tarkoittaa Maailmanpankille, ja millaisiin valta-asetelmiin uusi diskurssi johtaa. Työni tapaustutkimuksessa pohdin omistajuuskysymyksiä tämän päivän Mosambikissa: edesauttaako nykyinen liberaali kehitysdiskurssi vallansiirtoa Mosambikin kontekstissa a) avunantajilta avunsaajamaalle b) perimmäiselle edunsaajalle, eli kansalle. Tutkimukseni on luonteeltaan laadullinen. Historiallisen lähestymistavan kautta pyrin selvittämään taustaa ja syitä Maailmanpankin diskurssin muutokseen, ja sitä kautta selvittämään nykyään vallitsevia avunantajien ja avunsaajien välisiä valtasuhteita. Tähän käytän lähteinäni ensimmäisessä osiossa Maailmanpankin omia julkaisuja ja toisessa osiossa muita kirjallisia lähteitä. Mosambikin tapaustutkimukseni lähdeaineisto koostuu paikallisten järjestöjen ja tutkimusinstituuttien edustajille tekemistäni avoimista teemahaastatteluista sekä muista kirjallisista, Mosambikin avun kontekstia käsittelevistä lähteistä. Omistajuuskäsite Maailmanpankin diskurssissa on laajentunut huomattavasti: kun alussa omistajuudella tarkoitettiin lähinnä sitoutumista, niin nykyään se tulisi ymmärtää pyrkimyksenä lisätä avunsaajamaiden hallintaa kehitysprosesseissa, mikä puolestaan lisäisi huomattavasti avunsaajamaiden päätösvaltaa avunkäytön suhteen. Toisessa osiossa kuitenkin osoitan, että vaikka Maailmanpankki antaa omistajuusdiskurssin myötä ymmärtää, että aloitteen kehitysinterventiosta on tultava avunsaajamaalta itseltään, niin todellisuudessa asetelma on erilainen. Maailmanpankin ja muiden avunantajien keinot vaikuttaa ovat muuttuneet, mutta vaikutus on pysynyt yhä vahvana. Omistajuus- ja kumppanuusdiskurssi toimii merkittävässä asemassa nykyisessä avun kontekstissa, jossa avunantajat vaikuttavat avunsaajamaihin sisältä päin: vallankäytön mekanismit ovat enemmän piilossa. Näin ollen aloite tulee yhä vieläkin avunantajilta, ja omistajuus tarkoittaa lähinnä avunsaajamaan sitoutumista ohjelmiin. Kansalaisyhteiskunta puolestaan on otettu mukaan tukemaan avunantajien agendaa ja varmistamaan kannatus muutoksilie myös yhteiskunnan sisältä päin. Mosambikin tapaustutkimuksessa huomiot ovat jokseenkin samankaltaisia. Omistajuusdiskurssin myötä avunantajat vaikuttavat mahdollisesti yhä tehokkaammin Mosambikin hallituksen sisällä, etenkin avun käyttöön liittyvissä kysymyksissä. Mosambikin hallitus ei kuitenkaan vaikuta edes haluavan vahvempaa omistajuutta, koska nykyinen toteutettava malli palvelee sen etuja loistavasti: antamalla periksi tietyillä alueilla avunantajille hallitus vahvistaa asemiansa muiden kotimaisten toimijoiden edessä. Avunantajilla voi tahtoessaan olla tärkeä rooli avunsaajamaiden sisäisiin valtasuhteisiin vaikuttamisessa. Mosambikin esimerkin perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että merkittävää muutosta kansan ja hallituksen välisissä valtasuhteissa ei ole tapahtunut.

Tämä pro gradu -tutkielma tutkii osallistavassa budjetoinnissa toteutuvaa osallistavaa hallintaa. Osallistamisesta on muodostunut vallitseva trendi kehitys- ja demokratiakeskustelussa, mutta taustalla olevat poliittiset intressit jäävät usein huomiotta ja keskustelu on monesti arvolatautunutta. Oletukset osallistavien mekanismien tuottamista tuloksista ovat usein perustuneet yksittäisiin onnistuneisiin paikallistason tapauksiin ja ovat siten olleet yltiöoptimistisia. Tästä syystä tämä pro-gradu tutkielma pyrkii identifioimaan osallistavan hallinnan hyötyjä ja haasteita monimutkaisessa todellisuudessa.Tutkimuksessa keskitytään erityisesti osallistavaan budjetointiin vaikuttavien toimijoiden monimuotoisuuteen sekä näiden intressien vaikutuksiin osallistavaan hallintaan. Tutkimus koostuu tapaustutkimuksesta alue-tason osallistavasta budjetoinnista San Martinin alueella Pohjois-Perussa, keskittyen hallituskauteen 2006-2011. Tutkimus perustuu vuoden 2011 huhtikuun ja heinäkuun välisenä aikana toteutettuun kenttätutkimukseen Limassa sekä San Martinissa. Aineistoon sisältyy 23 kansallisen tason asiantuntijoiden sekä alue-tason toimijoiden kanssa toteutettua semistrukturoitua haastattelua. Haastatteluja täydentävät osallistuvat havainnoinnit sekä data-analyysi julkisista asiakirjoista ja prosessiin liittyvien toimijoiden julkaisuita. Keskushallinnon tehtyä osallistavan hallinnon mekanismin pakolliseksi aluehallinnolle sen sijaan, että se olisi saanut alkunsa paikallisesta aloitteesta, alue-tason poliittisten johtajien sitoutuminen kansalaisten sisällyttämiseen poliittiseen päätöksentekoon on prosessin toimivuuden ja kestävyyden kannalta tärkeää. Tapaustutkimus osoittaa, että San Martinissa alueellinen osallistava budjetointi kohtaa useita yleisiä haasteita. Näitä ovat muun muassa aluehallituksen rajoittunut halu jakaa päätäntävaltaansa muiden toimijoiden kanssa, sekä osallistujien pettymys prosessin konkreettisiin tuloksiin ja mahdollisuuksiinsa vaikuttaa prosessien lopputulokseen. Tutkimuksen tulokset viittaavat siihen, että osallistavan budjetoinnin prosessissa kohdatut haasteet juontavat juurensa toimijoiden edustamiin eriäviin intresseihin ja näkemyksiin prosessin tavoitteista. Aluetason ilmiötä ei tosin voi globalisoidussa maailmassa analysoida keskittymällä pelkästään alueellisiin toimijoihin. On myös tarpeellista huomioida kansallisten sekä kansainvälisten toimijoiden vaikutus alue- ja paikallistasolla. Tutkimustulosten valossa on siis perusteltua väittää, että osallistavan budjetoinnin toteutuminen alue-tasolla San Martinissa ei vastaa osallistavalle hallinnalle asetettuja kriteerejä, vaan todellisuus muistuttaa paremminkin "multi-tason" hallintaa (multi-level governance).